Näytetään tekstit, joissa on tunniste polku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste polku. Näytä kaikki tekstit

perjantai 28. lokakuuta 2022

Ulkona taivaiden lahja, kasa kivenmurikoita

Salaojaukot ovat kaivaneet talon etupuolen auki. Kasvilaatikoiden raameja on viety pihan perukoille turvaan, mullat tönitty miten kuten ympäriinsä. Kolme hylättyä työkonetta on tuiskaistu pihalle hajalleen, kunkin ohjaamo ja kauhat ties minne osoittaen. Ne odottavat maanantaita. Työmiesten mielestä asumme kaukana, he ovat henkisesti sukua isälleni, jonka mielestä asumme Inarissa asuessamme kolmenkymmenen minuutin ajo- tai junamatkan päässä Helsingistä. Koska olemme kaukoasiakas, meidän luonamme möyritään neljä superpitkää päivää ja sitten on kolmen päivän viikonloppu, johon lukeutuu myös perjantai. 

Eilen kun kaivettiin oven edustaa, talosta ei päässyt ulos aamupäivän aikana. Minun oli pakko päästä töihin, joten minulle tuotiin kaivannon reunalle kone, joka ojensi sirosti nostinkauhansa. Astuin nostinkauhaan ja loikkasin siitä kaivannon toiselle puolen. Koira sen sijaan sai pissata ja kakata eteiseen oven raapimisesta ja uluttamisesta huolimatta. Kun kaivanto oli luotu umpeen ja ovi taas kuljettavissa, koira oli jo ehtinyt tykästyä järjestelyyn ja kävi sen kummemmin ilmoittamatta tarpeillaan eteisessä. Mitäpä sitä ilmoittelemaan, kun ei sillä näy enää olevan seuraamusta, että ovi lennähtää auki ja pääsee pihalle raivoamaan. Itse asiassa sisäkakkaaminen on miellyttävämpää, ei tarvitse koskea tassuilla märkää maata. 

Vompsu on koiran kaltainen, ihmettelee miesten ammatinvalintaa. Katselee välillä ikkunasta kaivannon etenemistä, pohtii ääneen, millaista olisi tehdä tuollaista työkseen. Ulkona päivästä toiseen, siirtäen savea hiekkaa kiveä, haravoiden alustaa tasaiseksi, poraten patolevyä seinään.

Kissoja salaojaremontti hermostuttaa. Jompikumpi on pissannut sohvan selkänojaan. Jos olisikin pissannut sohvan tyynylle, sen olisi voinut pestä. Mutta miten pestään sohvan selkänoja? Höyrypesurilla, ehdottaa Vompsu. Niin, voihan sitä höyryttää. Mutta poistaako se tuoksahduksen? Nyt kukaan ei halua oleskella sohvalla tai edes olohuoneessa. Ehkä heivaamme sohvan helvettiin nyt kun se on kusautettu. Se ei alunperinkään innostanut minua, tämä on ensimmäinen sohva asunnossani ja annoin sen jäädä, kun kerran saimme sen talon mukana ilmaiseksi. Mutta kissat ja Vompsu rakastavat sohvaa. Tai siis, rakastivat, ennen pissankumousta. 

Kaiken muun eriterallin ja pesukoneessa kusirättien pyörittämisen päälle omat kuukautiseni alkavat. Siitä tulee lisää pyykkiä. Tältä se tuntuu: Herään keskellä yötä sankkaan kissankusen hajuun. Haistelen tyynyliinaa: kauhistus! Haistelen lakanaa: kauhistus! Haistelen peiton reunan: voi helvetti! Revin liinavaatteet irti, raahin pesukoneeseen, kello on kolme yöllä. Uudet liinavaatteet. Mutta kusi haisee edelleen. Haistan pipoa: saatananperkkules! Ja sitten, paitaa: syyllinen löydetty, tästä intensiteetistä ei voi erehtyä! Paita oli jäänyt saunomisen ajaksi sohvan selkänojalle ja se oli käyty kusauttamassa ja se on leimannut hajun kaikkialle muualle. Housutkin haisevat lievästi kissankuselle, joten uudet pyjamanhousut. Sujahdan lakanoihin. Herään parin tunnin kuluttua tuntuun, että kaikkialla on märkää. Ensin tulee mieleen, että koira tai kissa on käynyt pissaamassa päälleni. Mutta ei, vertahan se vain. Kaikki on veressä. Veri ei onneksi haise niin pahasti tuoreena. Kello on puoli kuusi. Vaihdan lakanat ja pyjaman toisen kerran yön aikana. Onnistun vielä nukahtamaan sen jälkeen ja nukun melko pitkään vaikka koneet kuinka murisevat seinien ulkopuolella.

Nyt on perjantai ja työmiesten viikonloppu alkanut. Huomaan taas sosiaalisuuteni: heitä on vähän ikävä, minusta meillä on mukava rupattelusuhde, vähän kuin tietyt sukulaismiehet olisivat palanneet manan takaa ja heidän kanssaan voisi taas pohtia ja nauraa. Aika nopeasti sitä tottuu vieraiden läsnäoloon, etenkin jos he ovat sijoitettavissa omaan sisäisen kuvaston luotettavan kuviin. Meillä ei ole verhoja missään ikkunoissa, joten vaatteet on nyt käytävä vaihtamassa saunassa, jossa on sumennettu ikkuna. Muuten työmiehistä ei ole mitään vaivaa. He hoitavat omat ruokansa ja vessakäyntinsä jossain muualla. 

Menen tutkimaan pihaa kahdeksan pintaan aamulla hieman samaan tapaan kuin tutkitaan merenrantoja tai vieraita kaupunkeja. Miehet ovat koneineen möyrineet pihaa kaiken valoisan ajan, joten en ole aiemmin päässyt tutkimaan kunnolla. Ja kas, heti väistyy sisätilablues. Päivä sarastaa, kauhoin summittaisesti työnnellystä hiekkakuoppahiekasta pilkistää kivien kulmia. Varsinainen maaperähän täällä on savea, sitä on 18 metrin kerros, mutta talon kohdalta on jyrätty savea pellolla eteenpäin ja tuotu tilalle hiekkaa jostain hiekkakuopalta rekkalasteittain, olemme kuulleet naapurilta. Kiviä! Jääkauden pyöreäksi kirnuamia kiviä! Koko ajan kiviaarre on odottanut pihassa löytämistään! On minulla hanskatkin, mutta ne pitää tietysti riisua kiviä tönkiessä ja punnitessa. 

Haen vetokärryni ja ryhdyn kaivamaan kiviä käsin maasta ja lastaamaan kärryyn. Mikä ilo!

Jossain vaiheessa huomaan koiran kadonneen. Ehdin huolestua hetken - kuulin sen haukahtelevan jossain taustalla tyytymättömänä, ja nyt kun koira-aidat on jyrätty koneiden tieltä sivuun, se voi tietysti olla kävellyt minne saakka tahansa. Syyllisyys häilähtää, keskittyä nyt kiviin elävän sijaan! Mutta pikatarkistus osoittaa, että koira on mekkaloinut oven takana sen verran tarmokkaasti, että mies on käynyt päästämässä sen sisään. Ei sitä kiinnosta kiviurakka eikä märkien katujen ja metsien maailma vaan lämmin sänky.

Jatkan kivien kanssa kanssa kunnes Vompsu tulee kysymään, enkö aio syödä lainkaan aamiaista. 

Tosiaan, aamiainen. Semmoinenkin olisi hyödyllinen juttu. En ole muistanut tämmöisiä maallisia asioita innoltani. Huomaan, että on myös kakkahätä, sekin on piilotellut kivi-innon taustalla. Innostus on kummallinen lahja, se saa kadottamaan tietoisuuden sisäisestä tilasta jokseenkin täysin. Vasta tarpeiden käytyä aivan pakottaviksi kehonsa huomaa. Onneksi Vompsu keskeyttää kivi-innon ennen kuin olen kiskonut itseni alaselästä aivan juntturaan tai rakentanut migreenin pohjan raatamalla ilman asiaankuuluvaa ravitsemusta. 

Kivi-into on palaamista vanhaan. Siihen lapseen, joka lomamatkoilla keräsi valtavat kassilliset kiviä ja alkoi itkeä kun niitä kaikkia ei saanut ottaa mukaan kotiin. Vaikka kuinka ajattelin itsekin miesten töitä pihassa katsellessani, että onpa outoa työtä, vähän kuin joku jatkaisi hiekkalaatikkoleikkiä lopun elämäänsä, niin pakkohan se oli jo siinä samoin tein myöntää, että omat hiekkalaatikkoleikkini ovat edelleen asteen älyttömämpiä. Miehet sentään käyttivät lapioita ja asianmukaisia suojavarusteita, kun itse vääntelen kiviä ja maata hanskoitta. Nytkin kirjoittaessa sormet vähän aristavat, koska hiekka oli niin karkeaa että sormenpäät hioutuivat aivan sileksi. Vaan pianhan ne harjanteet kasvavat takaisin entistä ehompina. Miehet saavat toimistaan rahaa ja tekevät isosti jälkeä. Kaivanto on puolitoistametrinen, metrin levyinen. Maata siirtyy nopeasti koneen kauhoilla. Itse pipertelen laatikon tai ruukun kerrallaan, tai penkin, ja kannan multasäkit, hiekkasäkit, kivet käsin ja käsivetoisin kärrein. Liekö kyllästyisin tuommoisen koneen ohjaamossa, enhän saisi kosketusta multaan ja kiviin. 

Syötyäni aamiaisen pistän viestiä Kalifornian-naiselle, että meillä on pihaan tullut varsinainen taivaiden lahja, kasa kivenmurikoita. Jos joka päivä miesten työtauon ajan korjaan niitä kärryllisen talteen, minulla on viikonlopun jälkeen kolme kärryllistä kiviä! Rakennamme Kalifornian-naisen kanssa kivistä, polveilevaa polkua halki puutarhan. Siihen on kohta lisää materiaalia eikä tarvitse ostaa kiviä ja niiden kuljetusta rahalla. Hölmön hommaahan se semmoinen on, jos noita kerran tuossa pihassa on odottamassa talteen ottamistaan. 

Kummallista on ihmisen onni, kummallista: saada olla märässä lokakuun aamussa ulkona, pinota kiviä käsikärryyn ja raahata niitä kasaan niin että voi sortsikelien aikana taas hikoilla, kaivaa, sovitella, tunkea ja rakentaa kivistä pikku jokea, jonka solinan melkein kuulee astellessaan sitä pitkin paljain jaloin. Polku näemmä syntyy täysin kierrätyskamasta, täältä löytyneistä kivistä ja naapurin pihaltaan purkamista tiilistä, jotka olivat hänen makuunsa liian sammaleiset ja säistyneet. Minä en tietysti uusia tiiliä haluaisikaan. Parasta on, jos polkujoki näyttää siltä, että on polveillut täällä jääkauden sulamisvirroista saakka. 

Niin että mitä tulee siihen kuvaan, joka minua ohjasi tänne taloon, kuvaan tuolista kukkivan hedelmäpuun alla, pahoin pelkään, että onneni näyttää vähän toisenlaiselta: myllätyltä maalta, kiviltä käsikärryissä, mudalta eteisessä. Vaan ehkä kun käyn vanhaksi, ehkä sitten minulla on kivinen virta, jonka varrella istua hedelmäpuiden kukkiessa ja lausua mielessään rakkaimpia runoja, yrttiteemukissa muutama lehti suoraan penkistä napsaistuna. Eikä se niinkään tule menemään. 

Mutta tunnen itseni täällä onnelliseksi, etenkin sellaisina aamuina, kun unohdan innoltani aamiaisen. 

tiistai 27. syyskuuta 2011

Eksyksissä maailmoissa

Luentosarja kasvatuksesta, yhteiskunnasta ja kulttuurista - käytännössä kasvatussosiologiasta - osoittautuu emotionaalisesti ennennäkemättömän raskaaksi. En ole itkenyt ja kipuillut tässä mittakaavassa sitten Rakkaus ratkaisee -kirjan kustannustoimittamisen. Jos moni tuttavani onkin maininnut, miten hankalaa on hahmottaa oma etuoikeutettuutensa, on hankalaa, häilyvää, tyrmistyttävää ja toivon hetkeksi riistävää havaita ja hahmottaa myös ne haasteet ja vaikeudet, jotka olisivat voineet saada omasta elämästä ylivallan, jos jokin olisi mennyt vähänkin toisin.

Ja eiväthän ne mihinkään ole nytkään kadonneet.

En ole vieläkään varma, onnistunko koskaan löytämään "henkistä kotia". Esimerkiksi duunariluokan kotitausta: Hitto vie, mitä olisi tapahtunut, jos olisin kuunnellut vanhempia, etenkin isää, ja jättänyt lukion käymättä ja mennyt suoraan töihin? Mitä tapahtuisi, jos nyt alkaisin kuunnella äidin hätää siitä, että jotenkin onnistun häpäisemään heidät ravaamalla yli-ikäisenä yliopistolla ja kiusaamalla luennoitsijoita kritiikilläni? Jos hyväksyisin, että minun pitää vaan olla kiitollinen kaikesta saamastani. Ja tavallaan olenkin, olen oppinut paljon kokemastani, mutta muutamat kokemukseni ovat kyllä sellaisia, että olen taipuvainen ajattelemaan, ettei kenenkään olisi hyväksi kokea niitä kokemuksia, vaikka niistä voikin oppia paljon. Epäilemättä orjuudestakin voisi oppia paljon, ja lapsiprostituoituna olemisesta. Silti en kannata niitä enkä halua niitä kenenkään kohdalle.

Voin vääntää huumoria huumoria hullunkurisesta perheestä, mutta piru vie, siinä vaiheessa kun kertoo luennolla jutun siitä, millaista on tulla yliopistolle duunariperheestä, ja ihmiset nauravat hämmentyneinä ja huvittuneina - totta kai, osaan tarvittaessa rakentaa hauskan kärjistyksen omasta slapstick-elämästäni, se on yksi hyödyllinen taito järjissään pysymisen kannalta - niin yhtäkkiä valtava suru valahtaa koko kehoon, koska ei se ole yksinomaan eikä edes etupäässä hauskaa. Joskus se on karmivaa ja raskasta. On kammottavaa olla koko ikänsä hirviö, joka ei onnistu olemaan kiitollinen opettajien antamista Oikeista Totuuksista ja Hyvää Tarkoittavista Neuvoista vaan juoksee kiusaamassa heitä ja ties keitä muita kummallisine ajatuksineen. Tällaisen kuvan nimittäin toisinaan saan heijastuksena vanhempien kommenteista. Se tekee surulliseksi. Totta kai he rakastavat minua lapsenaan ja minä heitä vanhempinani, mutta meidän ihanteidemme ja ajattelumme välillä on niin syvä juopa, että sen ylittäminen tuntuu puolimahdottomalta. Heidän ihanteisiinsa ei kuulu kriittisyys. He eivät oikein edes tunnu ymmärtävän, mitä se on. (Olen kyllä koettanut selittää silloin tällöin, hyvinä ja toiveikkaina kausina.)

Luennolla tulee puheeksi oikeudenmukaisuus. Tai oikeastaan koko luentosarja käsittelee oikeudenmukaisuutta suhteessa erilaisuuteen, erojen rakentumiseen ja siihen, missä, miten ja milloin erilaisuus muuttuu eriarvoisuudeksi. Yksi luennoitsijan esiin nostamista esimerkeistä on se, miten pitäisi suhtautua siivoojaksi hakeutuvien työväenluokkaisten tyttöjen koulutusvalintaan. Tytöt ovat tutkimuksissa itse kertoneet, etteivät halua mennä mukaan nykyisen koulumaailman korostamaan uranrakenteluun ja sen sellaiseen; ei, he haluavat vain iisin työn ja keskittyä perheeseen, ja siihen saumaan sopii siivojakoulu. Luennoitsija kysyy: Pitäisikö näille tytöille kertoa suoraan, että hei, siivoojana sinä et ansaitse koskaan tarpeeksi elättääksesi perhettä. Että jos teet kahta tai kolmea vuoroa saadaksesi riittävästi pätäkkää, missä välissä ehdit olla sen miehen ja lasten kanssa?

Säpsähdän hereille villisti teeman ympärillä poukkoilevista mielikuvista. (Luentojen kuunteleminen on minulle vaikea tapa oppia. Auditiivinen oppiminen tuntuu kaikkein vaikeimmalta.) Niin, ajattelen. Minullekin on yritetty kertoa. Isä toistaa usein, miten on turhauttavaa katsoa sivusta, kuinka toinen tekee virheitä, joiden välttämiskeinon vanhempi ja viisaampi olisi osannut neuvoa. Ongelma vanhempieni neuvojen kanssa on vain se, etten halua sellaista elämää, jota he yrittävät minulle tarjoilla. Opettajien neuvoja olen kuunnellut paremmin, mutta niissä on yksi iso mutta. He tulevat useimmiten toisenlaisesta taustasta eivätkä osaa hahmottaa, miten hankalaa on tuntea olevansa kotonaan kriittisessäkään kulttuurissa, jossa on aina niitä, jotka ovat oppineet pienestä pitäen neuvottelemaan, karnevalisoimaan, keskustelemaan identiteettiään, ottamaan älykön position ja niin edelleen. Sinne on hyvin vaikea astua aikuisiässä sisään, vaikka kuinka kiinnostaa.

Muistan kuinka hierojakoulussa kirjoitin itseä ja omaa oppimista käsittelevään tehtävään, että uskon selviytyväni hierojan palveluammatissa paremmin kuin yliopistolla, jossa pitäisi olla jotenkin tietoisempi omasta kannastaan, pontevampi sen puolustamisessa - ja että se puoli on aina jäänyt itselleni hyvin vieraaksi. Se ei ole vain vanhempieni ihanteiden vastainen ihmiskuva, se on myös minulle jotenkin kauhistuttava kuva, johon en osaa ja, näin luulen, johon en jossain määrin edes tahdo sovittautua. Miksi näin ajattelen? Koska olen välillä koettanut pukeutua siihen kaapuun, mutta piru vie, se tuntuu ikävältä! Inhoan itseäni jälkikäteen. Se ei voi olla hyväksi. Olen muutenkin jo ihan tarpeeksi alavireinen ja ajoittaisesti itseäni rankaisemaan taipuvainen. On löydettävä jokin toinen polku. Ja niin: olen takaisin yliopistolla, tässä samassa maailmassa, josta kirjoitin pari vuotta sitten, että selviydyin tästä aika huonosti. Minun on keksittävä keino olla aivan omalla tavallani kriittinen - jotenkin niin, etten jähmety itseinhosta.

Olen hierojanakin selviytynyt aika huonosti. En osaa enkä halua jäädä näkymättömiksi käsiksi. Minulla on ajatuksia profession ja sen koulutuksen kehittämisestä, työhyvinvoinnista ja siitä, miten paljon hierojantyötä on viisasta tehdä viikossa. (Sen verran, ettei ole ihan rättiväsynyt kaiken aikaa ja ettei mene pahoille kulumille ennen aikojaan.) Minun on välillä vaikeaa ymmärtää toisten hierojien valintoja ja heidän on vaikea ymmärtää minun valintojani. (No jaa, rehellisyyden nimissä: minun valintojeni ymmärtäminen ei näytä erityisen helpolta tehtävältä kellekään... slapstick! Olen itsekin välillä ymmälläni niiden suhteen. Meliorismi näyttää pitävän silloinkin kun toivottomuus kuristaa kurkkua.)

En tiedä, onko ylipäänsä missään sellaista piiriä, jossa tuntisin oloni kotoisaksi ja voisin luottaa siihen, että muiden habitukset ja taipumukset ja sen sellaiset ovat jotenkin - no, sen verran samansuuntaiset, että seuraan vain solahtaisi. Ehkä semmoinen on kuvitelmaa kaikkien kohdalla? Mutta huomaan joskus kaipaavani, että sellainen paikka voisi olla.

Joskus muistan tapelleeni koko elämäni saadakseni läpi tahtoni järjestää oman elämäni niin kuin haluan. Kenen tahto se on? Onko sillä kasvoja lainkaan? Lausutaanko se kenenkään äänellä? Ja silti - mitä muuta on? Tietysti ovat tuntemukset, mukavuudet ja epämukavuudet. Ihmiset ja heidän ihmeelliset tarinansa. Luonto, metsä, koirat, kissat, chilit, makuaistimukset. Mutta eivätkö ne järjesty tuon tahdon kautta, ymmärry sitä vasten?

Enimmäkseen tappeleminen on toki sujunut rauhanomaisesti, itsepäisesti johonkin kiinnittyen. Jostain hienovaraisin sanankääntein kieltäytyen, varovasti toiseen asiaan mukaan tuppautuen. Kuunnellen ikävää normaaliuspaineen kaiherrusta rintalastan alla ja sitten antaen sille palttua. Vahvistaen sitä, mikä tuntuu mielekkäältä tieltä, jättäen yhä vähemmälle huomiolle sen, mistä jää valju olo tai minkä arvoja tai hierarkkisuutta ei voi hyväksyä. Koettaen elää sitä yhteisöä, jonka toivoo joskus tulevan.

Säpsähtäen tajuan, ettei kukaan osaisi antaa relevantteja neuvoja. Ei kokonaisuuden kannalta. Yksityiskohtiin kyllä, mutta ei kokonaisuuden kannalta. On jatkettava eksyksissä ja kuunneltava tuntemuksia, joita tulee. Jotkut niistä sanovat: tuohon suuntaan.

Otan takkini ja menen. Vaikka luento jotenkin järkyttää - eikä vain minua, olen puhunut asiasta opiskelutoverien kanssa - niin sen avaamat näkyvät tuntuvat tarpeellisilta. Mutta miksi kummassa tuntuu niin helvetillisen raskaalta ajatella, että joskus vika voi itsen sijaan olla maailman rakenteissa? Siksikö, ettei niiltä voi pyytää joustavuutta samalla tavalla kuin itseltään voi?

perjantai 12. helmikuuta 2010

Polut

Lumi peittää maaston ja maamerkit, hassun muotoisen kiven, josta tietää, että pitäisi lähteä oikaisemaan kallioiden yli. Kalliot? Niin, nekin on huputettu. Minimalisti on sisustanut metsän tähän vuodenaikaan, ja siementen, korsien, pikkukivien, mutapaikkojen, sammalen, jäkälän, sienien, varpujen ja kukkien pilkuttama vihreä, tuulessa taipuva moninaisuus on heitetty romukoppaan. Muutama yksinäinen vadelmanpiiska on sentään saanut jäädä elävöittämään maisemaa. Keskellä tyhjää niiden eleiden draama saa valtavat puitteet. Ilmiö on tuttu näyttämöltä: jos joku ojentaa sormensa keskellä väkijoukkoa seistessään, ei se mitään, kukaan ei huomaa, hyvä jos ihminen itsekään, mutta jos tanssija seisoo mustalla näyttämöllä valokiilassa ja ojentaa sormensa - no, se on aika dramaattinen ele, eikö vaan?

Maamerkkien sijaan metsä on nyt täynnä polkuja. Onhan siellä ollut ennenkin polkuja, mutta ne tuntuvat eri poluilta, vaikka epäilenkin, että nämä nykyiset seurailevat tarkasti polunpohjia lumen alla. Metsä vain näyttää, tuoksuu, kuulostaa ja tuntuu jalan alla niin erilaiselta kuin ennen, että vanhojen polkujen kulkua kaiken sen detaljien massan lävitse on vaikeaa hahmottaa. Tekivätkö ne tällaisia kiemuroita? Kiertääkö tämä polku itse asiassa jonkin lumeen maastoutuneen lohkareen tai liukkaan kallion kulman? Soistuneen lätäkön? Nyt jäljelle jää vain kummallinen jälkien mutka lumella.

Poluille eksyy monia, joiden ei pitäisi oikeastaan eksyä niille ollenkaan. Heillä on matalavartiset kengät eikä lainkaan säärystimiä. Kun vastaan kävelee toinen ihminen - polulla, ennenkuulumatonta - he jäävät paikoilleen luimistelemaan ja pohtimaan, mitä tehdä. Hymyilen mursuhymyn ja humpsaan umpihankeen. Minulla on nimittäin mainiot talvikengät ja villaiset säärystimet eikä umpikahluusta siten seuraa mitään sen vakavampaa kuin tarve nostella jalkoja vähän tavanomaista korkeammalle. (Ja senkin ajattelen hyödyllisenä treeninä.) Joitakuita vastaantulijoita tämä käytös ahdistaa. Olen nyt lumiaikana saanut kuulla kahdesti kivahduksen, ettei sentään hangen puolelle tarvitse mennä. Toiselle kivahtajalle vastasin, että tarvitseepas, jotta pääsemme jatkamaan kulkua, ja ettei se mitenkään haittaa, ei ainakaan minua. (Häntä se kyllä jotenkin kismitti.) Toisen kommentista hämmennyin niin, että lakkasin vain hymyilemästä ja rynnistin säikkynä hänen ohitseen. Ja sitten jälkeenpäin mietin, miten hän olisi ratkaissut ohittamispulman. Olisinko ehkä ryöminyt hänen haarovälistään tai toisinpäin, tai kenties kiivennyt hänen olkapäänsä yli toiselle puolelle tai jotakin, tai ehkä loikannut oksaan yläpuolella ja heilauttanut itseni siitä hänen ylitseen komealla apinankeinauksella? Minusta se kuulostaa aika akrobaattiselta. Mieluummin hangen kautta!

Enimmäkseen poluilla saa kulkea rauhassa, ja sen takia tietysti niille hakeudunkin. Ja jalkaterien ja nilkan pikkulihasten, mutta se on tylsempi tarina. Metsä näyttää kummalliselta. Lunta on muurautunut pystysuoriin varpuihin paakkuina. Kun tuulee, lunta varisee puista hangelle. Tuntuu kuin suuri eläin hengittäisi lunta. Linnun siipi on piirtänyt aukealle paikalle kampakeraamisen kuvion.

Siihen, että pointillisti palaa ja sisustaa metsän uuteen uskoon, ei mene enää kauan.

Odotan sitä kaikkea kovasti, niin kovasti, että melkein sattuu. Onneksi koulu nielee päiviä, enää joitakin viikkoja koulua, sitten työharjoittelu, sitten enää lyhyt koulujakso, kesä. Valo tuntuu jo. Hitusen, mutta kuitenkin. Olen kuullut talitinttien tityyttävän hurjasti ja huomannut, ettei lumi ole vielä sinistä, kun astun koulun ovesta metsään, poluille.

Pääsen polkuja pitkin, vain muutaman autotien yli oikaisten, miltei koko matkan, aina kivikaupunkiosuuteen saakka.