keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Uusi näkökulma

Eilispäivän viisaat sanat: "Suosituslinja on parempi. Syyllistetään ne jotka käyvät ravintoloissa, ne jotka eivät käy ravintoloissa pitämässä niitä pystyssä sekä yrittäjät jotka yrittävät pitää firmoja pystyssä."

- Sovella sama ihan mihin tahansa alaan. (Itse olen lähitarkastellut liikunta-alaa.)

Ja luo nykyisen tieteellisen tiedon iloisesti ohittavia skenaarioita, joissa tätä tilannetta pitkitetään pitkittämistään sen sijaan, että toimittaisiin napakasti ja edes koetettaisiin pelastaa se vähä, mitä pelastettavissa on. Väitä mahdottomaksi sitä, mikä on toteutettukin useammassa maassa.

Totisesti, on lottovoitto syntyä Suomeen. Kansa jakaa samaan aikaan laumasuoja-ajattelulle naureskelevia meemejä ja päätöksenteossa ainoat lasketut skenaariot perustuvat tälle ajattelulle. Harva jaksaa katsella STM:n tiedotustilaisuuksia. Ehkä minunkaan ei pitäisi, jos priorisoisin mielenrauhan. Mutta jostain syystä en tee niin: olen paljon velkaa, edelleen. Olen saanut kouluttautua ja päässyt tutkimuksiin sairastuessani. Koen elämäni mielekkäämmäksi, jos voi(si)n antaa jotain takaisinkin. 

Edes marmatusta! (En selvästikään ajattele, että systeemi olisi valmis, kaukana siitä.) En tiedä, nauraako koko potaskalle jo. 

Kaikki kyttäävät toisiaan ja nimittelevät toisin ajattelevia ja toimivia. Melkein kaikki tuntuvat pelkäävän, miten tulevat luokitelluiksi toisten silmissä. Jotenkin ajattelen että tämä ei ole se "yhteiset talkoot", jota ehkä tavoiteltiin. 

Vai onko? Kuka tätä toivoisi?

En ole aiemmin oikeastaan ajatellut johtamista paljonkaan. Tämä kriisi on saanut miettimään sitä toistuvasti. Jos ohjeet (toimenpiteet a...e) ja niiden status (käsky/suositus) ei ole täysin selvä, ketä voidaan pitää vastuullisena tuloksen ollessa jotain aivan muuta kuin mitä toivottiin (y...ö)? Johtamisen ajatteleminen tekee kyllä hyvää tällaisella anti-tavoite ja anti-hierarkia -painotteiselle olennolle. Etenkin kun toimin opetustyössä. Ehkä saan tämän anteeksi: olen sentään ajatellut kommunikointia aika tavalla ja ajatellut, että kommunikaation olisi hyvä olla mahdollisimman auki pureksittua. Mitä muuta johtaminen - lopulta - on? Ehkä siinä on jokin vivahde, että kommunikoidaan jotain ei-haluttua? Mutta eikö silloinkin kyse ole suostuttelusta, perustelusta, analyysista, tavoitteiden pilkkomisesta? 

En tiedä vielä. Mutta on kiinnostavaa, miten jokin tapahtumainkulku tönäisee kiinnostuksen liikkeelle. Se on hyvin koukuttavaa: avautuu uusia näköaloja. Ja vaikken vielä tiedä, miten niiden keskelle etenisin - tai etenenkö, lopulta - on tämä mielentilana kutkuttava!

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Miltä muuttuminen tuntuu

 Jos pitäisi arvioida, onko pandemia tuonut toistaiseksi elämääni enemmän hyvää vai huonoa, siis aivan henkilökohtaisella tasolla, vastaisin epäröimättä: hyvää. Se on niin selvää, että tosiaan epäilyksille ei jää pienintäkään sijaa. 

Tästä huolimatta haluaisin pandemiaa tukahdutettavan, koska toistaiseksi ei ole sama kuin tästä eteenpäin (vaikka työsopimuksessa se sitä tarkoittaakin, lyhyellä horisontilla) ja koska ounastelen, ettei kaikkien tilanne liene sama

Olen kääntynyt poispäin epäoleellisesta ja kohti oleellista: perhettä, sukua, ydintarinoita. Ja ne muuttuvat! En tiedä, ehkä olisin kääntynyt jo aiemmin, jos olisi jotain, mitä kohti kääntyä. Mutta kun isoäiti kuoli ollessani kahdenkymmenenjotain, tuntui kuin joku olisi roksaissut minut saksilla irti koko konkkaronkasta. Ehkä myös filosofian opiskelu oli yhdenlainen saksitemppu. Olin hurjan ylpeä, kun en itkenyt itselleni läheisimmän ihmisen hautajaisissa. Muistan edelleen ärsyynnyksen kirkossa: miten nuo toiset uskalsivat vetistellä? Varmaan, koska heidän psyykensä ei roikkunut sen hiuskarvan varassa, etteivät he itke, ajattelen nyt. Ei heillä ollut mitään ylpeyttä pelastettavana. Ja he tiesivät niin paljon enemmän. 

Pandemia tai jokin muu on saanut aikaan sen, että olen kuullut nyt asioita, jotka minun olisi varmasti ollut hyvä kuulla suvustani jo ajat sitten. Ehkä silloin kun isoäiti kuoli, esimerkiksi. Mutta kun elää sukua, jossa on aina meneillään jonkinlainen sota ja kaikki sinnittelevät selviytymismoodissa ja koettavat minimoida vahingoittumista, ehkä liki ikinä ei ole hyvä hetki. Tai ainakin: niin kauan kuin voi uskoa selviytyvänsä, ei ole hyvä hetki. Ehkä tarinat, joista päätettiin vaieta tai jotka jopa pyrittiin itsekin unohtamaan, pulpahtavat pinnalle kuin korkki vasta siinä kohdin kun joku ei enää usko selviytyvänsä tai kun sillä ei ole enää niin väliä. En osaa sanoa varmasti. Mutta on ollut kiinnostavaa seurata, miten informaatio on viimein alkanut virrata. Informaatio on virrannut varmaan aiemminkin, mutta ei minulle saakka. Nyt kun se on viimein löytänyt tänne, tunnen sen kehossani. 

Kun äiti kertoi puhelimessa aivan yllättäen varsin isoja asioita (ja sitä ennen olin kuullut isän suvusta asioita, joita en ollut tiennyt mutta jotka kuullessani kyllä ymmärsin tavallaan, miksi niiltä koetettiin suojella meitä - ei heillä ole ylisukupolvisen trauman käsitettä tai ajatusta sen toimintamekanismeista), tunsin, miten mustaa sakkaa tihentyi kurkulle, rintakehään, päähän. Kuuntelin näennäisen rauhallisena, ikään kuin pelkkänä korvana, joka nyökyttelee ja sanoo: Ajatella. Niinkö. Kerrotko tuosta vielä lisää, tästä en olekaan ennen kuullut. Ja paikoin: Ai, tuon muistankin, siihen on joskus viitattu epämääräisesti ja päättelin itse, mistä täytyi olla kyse. No hyvä, nyt tiedän, etten arvannut väärin. Ja sitten kyselen tietysti, koska olen aikani lapsi: Ja eikö kukaan tullut kysymään, pärjäättekö? Eikö kukaan tullut auttamaan? Koulustakaan? (Ei tietenkään. Miksi kukaan olisi auttanut "ryssän" perhettä, kun "ryssän" - inkeriläisen isoäidin - selvästi tahdottiin painuvan takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin.)

Kun puhelu loppuu, olen oudolla tavalla helpottunut. Istun selkä seinää vasten ja itken hyvän tovin. 

Tästä on pari viikkoa. 

Sitten tulee migreeni. Ensin olen vain väsynyt muutaman päivän ajan ja ajattelen, että no niinpä tietysti, koko perustarinani menee uusiksi, totta kai minua väsyttää niin etten meinaisi jaksaa tehdä työtä, hymyillä, leipoa, siivota, nostaa orkideoja kylpyynsä ja niin edelleen. Keskelle uupumusta puhkeaa outoja aukkoja, joiden aikana haluan pois. Mistä tai miten, se ei ole selvää, mutta haluan pois. Sydän hakkaa, keho särisee hätää, on päästävä jonnekin, nopeammin, nopeammin. Mutta enimmäkseen istun ja teen hengitysharjoituksen ja olen siinä hädässä vain läsnä. Sanon itselleni: tämä on sympaattinen kuormitustila, tältä tuntuvat ylikierrokset, kuuntele, koska ei tästä pakoonkaan pääse tämä on se, mikä tapahtuu. Muutaman kerran silti kaikki purkautuu käyttäytymiseen: purskahdan itkuun, mutta se ei ole lohduttavaa itkua vaan hätäparkua, äiti äiti huomaa minut -parkua, rintakehä edessä, keho jäykkänä, eikä siitä seuraa itkua tavanomaisesti seuraava vireystason romahdus vaan kyynelten hävittyä hätä ja tonus jää asumaan päähän, kaulaan, purulihaksiin. Alan nähdä sahalaitaa. Herään siihen, että olen purrut leukaperät koviksi ja kipeiksi. Ja useammin kuin kerran huudan Vompsulle, että en kestä tätä olosuhdetta, en jaksa kuunnella hänen höpötystään, en kestä hänen seuraansa ja haluan paikan, jossa voin olla yksin ja rauhassa. (En ole kesästä saakka saanut olla sisällä kertaakaan yksin. Vompsu, jolle tämä on turvakammio, on aina täällä. Joskus saan hänet mukaan kävelylenkille, mutta muuten - hän on täällä, ja puhuu suuren osan vuorokaudesta työpuheluitaan, joten on vähän kuin asuisin avokonttorissa. Enimmäkseen jaksan suhtautua siihen huumorilla, mutta migreenissä en.) Viimeisinä päivinä päähän sattuu niin, että vain itken myttynä parasetamolista huolimatta. Hoidan silti opetukset, tosin kahtena päivänä mietin, peruako, mutta kun tiedän, että jonkun toisen migreenin tulemattomuus voi olla kiinni juuri siitä joogasta, päätän, ettei tämä minun migreenini nyt ole niin paha. Silti kun viikko töineen loppuu, itken helpotuksesta pitkän tovin. Seuraavana aamuna menen akupunktioon. Yleensä neulat vaikuttavat saman tien. Nyt pahin kipu poistuu kyllä mutta oman kehoni tunnistamiseen kuluu vielä monta päivää. 

(Jos tarinat olisivat helpompia, olisiko kehoyhteydellä niin paljon väliä?)

Niin kauan kuin olen yhtään asian suhteen selviytymismoodissa, en voi tietenkään kirjoittaa mitään. Ja mitä edes kirjoittaisin? Kaikki tuntuu niin sekavalta. Ja olen kyllästynyt siihen, että elän kuin jossain salapoliisiromaanissa, jossa johtolankoja on jatkuvasti näkyvillä mutta murhaaja paljastuu vasta aivan lopuksi, koska eri henkilöiden eri syistä virheellisiä todistuksia on ripoteltu ympäriinsä hämäämään lukijaa. (Ja vielä ilman että lukija voisi lukea sanojan kehonkieltä - ei se ole reilua! Minä olen sentään kuunnellessani usein saanut kylmät väreet ja jostain syystä on tullut sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Kuten on ollutkin.) Eikö olisi yksinkertaisempaa kertoa aiemmin, mitä kaikkea on tapahtunut? Mutta tietysti motiivikin on selvä: meitä on koetettu suojella. Minua, siskoani, serkkujani. Meille on haluttu antaa toisenlainen identifikaatio, sellainen perhe, joka ihmisellä pitäisi jonkun mielestä varmasti olla. Ja silti - rivien välistä meitä on kätilöity tähän sukuun. Meillä on nämä geenit. Tämä puhetapa. Nämä ilmeet ja eleet, pakkoliikkeet, reaktiomallit. Vaikka meiltä on pimitetty pitkään, mitä tarkalleen tapahtui (ja voiko siihen tarinaan luottaa nyt, kun aiemmin näistä asioista on valehdeltu? Voiko muistiin luottaa? Eikö muisti tarinoi juuri miten tahtoo, nykyhetkeä, ei muistamista palvellen? Mistä minä tiedän, mikä selviytymiskamppailu on nyt meneillään?), tapahtumisen syyt ja seuraukset ovat kylvettäneet meidät pienestä pitäen ja muuttuneet osaksi käsitystämme siitä, mikä on luonnollista

Ehkä tältä taustalta voisin ajatella, että on luonnollista, että lapsille valehdellaan ja heille halutaan antaa siloiteltu kuva suvuista. Että on luonnollista, etteivät lapset osaa kiintyä sukulaisiin, koska heille näistä annettu informaatio on virheellistä eikä ainakaan helpota anteeksi antamista silloin kun sukulaiset kohdistavat heihin vääryyksiä. Olisi paljon helpompaa tuntea myötätuntoa, kun tietäisi, että tätä ihmistä on kohdeltu näin ja näin, eikä kukaan ole vaivautunut sanomaan hänelle aikoihin, että hei, olet arvokas juuri tuollaisena, olet oppinut noista jutuista paljon ja tiedän, että haluaisit, että se kaikki paska olisi jo jäänyt taakse mutta eiväthän paskamyrskyt tavallaan ikinä lakkaa: niistä tulee osa sitä kuka on, miten katselee toisia ihmisiä ja itseään, ja kokeeko ylipäänsä olevansa oikeutettu elämään, saati sitten mitään muuta.

Minun on paljon helpompi tuntea nyt myötätuntoa vanhempiani kohtaan monessakin kohdassa, kun olen kuullut lisää heidän tarinoistaan. Jotenkin he ovat käyneet ymmärrettävämmiksi. Ja silti tietenkin - kyse on vain sanoista, tarinoista. Mutta aivan kuin tarinoilla olisi merkitystä. 

En enää tiedä, mitä ajatella identifikaatiosta isoäitiin. Se kannatteli minua monet vuodet ja monessa vaikeassa paikassa. Nyt kuitenkin tiedän, että vaikka isoäiti oli minulle tärkeä ja vaikka tiesin hänestä monta asiaa varmasti ihan nappikohdalleen, on liian paljon, mitä en tiennyt. Ja että se, mitä en tiennyt, koska minulle ei kerrottu siitä mitään, jotenkin oudosti siirtyi. Ikään kuin olisin imaissut sen kaiken sisääni maagisesti, ottanut näkymättömän pillin, työntänyt sen isoäidin olkapäästä sisään ja imaissut - ja tömähtänyt siihen maailmaan, jossa ihminen haluaa tappaa itsensä. Se isoäiti, jonka tunsin, oli vanha ja sairas ja kuvittelin monta vuotta, että hän halusi kuolla, koska "koskoo koskoo". Kuvittelin isoäidiltäni evättävien opiaattien liittyvän johonkin yleisempään tapaan linjata kipulääkitys, en hänen aiempaan potilashistoriaansa. Mutta ei se ole koko isoäiti. On toinenkin puoli: nuori nainen, joka haluaa kuolla, koska on umpikujassa kahden tenavan ja ei niin välkyn tai karismaattisen miehen kanssa. Joka haluaa pois niin kovasti, että imuroi lääkkeitä ja joutuu ambulanssilla sairaalaan. Joka haluaa pois niin kovasti, että heittelee ujoa, kilttiä miestään lautasilla, kulhoilla, ties millä, rienaa sanallisesti sinne saakka, että mies ensin alkoholisoituu ja seuraavaksi alkaa lyödä - ja lyö sairaalaan, kallonmurtumaan saakka. En ollut aiemmin kuullut tätä, mutta nyt kuulen: äiti on ollut siinä läsnä ja joutunut ymmärtämään, että hänen äitinsä on hakenut sitä - hakenut sitä, että hänet olisi hakattu kuoliaaksi, koska lääkkeitä hän ei enää onnistunut kokoamaan, siitä piti muu perhe huolen. Ainoaksi keinoksi jäi ajaa ukki hulluuden partaalle. Syyttää, valehdella, nimitellä - kaikki kävi. Äiti sanoo, ettei hän voinut isäänsäkään vihata, tämä ei koskaan aloittanut, ei sanonut ikävästi ja oli pahoillaan lyötyään, itki.

Ja minä olen kaikki nämä vuodet ollut kauhuissani ukin väkivaltaisuudesta. Äiti muistaa ajan, jolloin ukki ei ollut sellainen, ja sen, miten ukki muuttui. Vanhemmiten, sellaisena kuin hänet tunsin, ukki haki konfliktia koko ajan ja jos sellaista ei ollut näköpiirissä, hän valehteli sopivasti, veteli naruja, kunnes uusi sota oli keitteillä. 

Isovanhempani ehkä halusivat elämältään jotain muuta, koska erosivat toistuvasti. Eivät he kuitenkaan osaneet elää erillään vaan palasivat yhteen useamman kerran. Heidän välillään oli paljon myös hellyyttä: he välittivät toisistaan sellaisina kuin olivat. 

Opin ihailemaan sitä piirrettä. 

Mutta nyt ajattelen toisella tavalla kuin ennen, kaiken tämän kuultuani. 

En enää tiedä, mitä ajattelisin isoäidin lipastosta, joka seisoo makuuhuoneen nurkassa. Mitä ajatella ihmisestä, joka on niin pahasti rikki, että ajaa koko perheensä hulluuteen. Totta kai hän olisi tarvinnut apua, apua ja tukea. Ei ole yksinkertaista tulla maahan pakolaisena, puhua hullunkurisen kuuloisesti ja tajuta, että siinä missä lähtömaassa oli päällesyljetty tsuhna, onkin tulomaassa päällesyljetty ryssä: aina väärässä paikassa, vääränlainen. Tajuta, että nuoruuden iso rakkaus on takanapäin, tulevaisuus takanapäin, ja asuu jossain hornan tuutin maalaiskaupungissa jonkun lukemattoman juntin kanssa. (Suunnilleen näin isoäiti suhtautui ukkiin ja tuohon elämänsiirtymään, sen muistan. Mutta kun isoäiti kuoli, ukki alkoi kirjoittaa runoja. Ne olivat kauheita, mutta silti. Isoäiti olisi nauranut ne kuoliaaksi.) Ja lapset: isoäiti oli halunnut opettajaksi, ei lapsenpiiaksi. Lapsiahan hän oli joutunut koko lapsuutensakin kaitsemaan. Ei hänellä ollut kärsivällisyyttä oikein edes meille lapsenlapsilleen vaikka varmasti hän yritti meidän kanssamme enemmän kuin omien lastensa kanssa. Muistan itsekin, miten isoäiti puri korvasta tai rikkoi astioita, räks, räks, räks. Lapsena se edusti minulle jotain alkukantaista voimaa, pahoinvoinnin näkyväksi tekemistä, ja tuntui siksi helpottavalta. Ajattelin kai silloin, että mikä vain on parempi kuin ummehtunut yritys vääntää itsensä jäykäksi sen oloisesti, että kaikki on ihan hyvin, kaikki on juuri kuten sen pitäisi olla. 

Kun mikään ei tietenkään ikinä ole juuri ihanteellisella tavalla. Onneksi sentään pitäisejä voi kyseenalaistaa. Muutenkin kuin rikkomalla astioita, lyömällä, huutamalla.

Tuntuu oudolta olla neljänkymmenenviiden ja keskellä pandemiaa, yllättäen ollakin rauhallinen varmajalkainen olento, varmasti edelleen enemmän poni kuin ihminen, ja äkkiä näkee kaikesta siitä huolimatta sahalaitaa viikon verran ja muistaa, millaista oli olla kahdenkymmenen ja jatkuvassa äiti äiti huomaa minut -moodissa, haluta vain kirkkautta ja erinomaisuutta, kaikkea erilaista kuin mitä oli perheessään kohdannut, vain muuta, ei sitä, muistaa millaista oli alkaa seurustella ensimmäistä kertaa; minulla oli valmiina veitsi siltä varalta, jos minut yritettäisiin taas hakata kuten ensimmäinen kepeämpi heilasteluni oli päättynyt. Olin saanut aivotärähdyksen enkä aikonut saada kallonmurtumaa. Onneksi en päätynyt enää niin isoon konfliktiin enkä siis myöskään käyttämään veistä. Mutta nykyään mietin, missä määrin jouduin parisuhdeväkivallan kohteeksi juuri sen vuoksi, että pelkäsin niin kovasti ja olin niin selvästi valmistunut siihen, että minua aiotaan lyödä. Ei minulla ollut mitään sanallisen sovittelemisen mallia vaan ainoastaan sodan malli. Pelkäsin läpikotaisin ja tahdoin vain pois paitsi ehkä luennoilla: luennoilla esitettävät filosofian asiat olivat sen verran vaikeita, että tajunnan oli mahdollista kytkeytyä niihin täysin. Silloin minulla ei ollut käsitettä "huomion harhauttaminen" mutta nyt minulla on: tein sitä niin ahkerasti kuin pystyin. Herposin vasta viikonloppuiltaisin, kun oli juhlat ja otin alkoholia. Alkoholissa en onnistunut suuntaamaan huomiotani samalla tavalla. Kun asiat puuroutuivat, odottamassa olivat samat vuorenkokoiset tunteet ja olot ja nyt en osannut kääntää niille ylimielisesti selkääni. Juoksin kotiin itkien. Se kuva on tullut nyt mieleen monta kertaa sen jälkeen kun puhuin äidin kanssa tuon puhelun. Äkisti: muistan miltä tuntuu olla nuori, vähissä juhlavaatteissa, meikit poskia pitkin valuen, ja juosta juosta juosta jalat kaviot maata hakaten läpi pimeiden puistojen, yli sillan, ylös mäkeä, heittäytyä ovesta sisään, kaatua vatsalleen eteiseen oven rämähtäessä perästä kiinni, itkeä lattiaa vasten ja sitten äkisti nukahtaa siihen, herätä korkokengät edelleen jalassa ja lankkujen kuvat poskeen hetkeksi tatuoituna, janoissaan ja täristen ehkä oksennuksenkin keskeltä. Tuntuu oudolta, miten erilaisten tilojen ja olojen lävitse saa kulkea elämässään. 

On yksi varma lanka, tai ehkä polku: käveleminen. 

Käveleminen ei ole muuttunut missään kohdin elämääni. Vanhempani kävelevät pitkästi päivittäin kai säilyttääkseen mielenterveytensä, ja niin teen minäkin. 

Pahin pelkoni, ehkä kuitenkin, koronaviruksen suhteen on, että se riistäisi minulta taas joksikin aikaa mahdollisuuden kävellä. Selviän kävelemättäkin, tiedän sen, mutta kaikki vaikeutuu huomattavasti ilman mahdollisuutta kävellä. 

Tuntuu läpikotaisin kummalliselta, miten erilaisten tilojen läpi elää. Tuntuu kummalliselta muuttua. Hitaasti: muuttua heinän seassa kissaa leikkivästä pienestä usein lihaskivuissa kokoon kouristuvasta lapsesta säikyksi ja säikkyyttään reteydellä piilottavaksi teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, muuttua itseään pienentäväksi ja vuosi vuodelta jäykemmäksi, jotta tulisi rakastetuksi, koska mitä tällä taustalla tarkoittaa "tulla rakastetuksi sellaisenaan", kysynpä vaan, muuttua epätoivoiseksi ammatillisen paikkansa löytämisen ja kyyniseksi suhteiden suhteen, muuttua takaisin toiveikkaaksi, muuttua seksuaali-ikäisestä keski-ikäiseksi, muuttua yhä tarkemmin vanhempiensa kuvaksi. Nopeasti: muuttua yhden puhelun aikana, yhden pandemian aikana, muuttua sinä hetkenä kun tajuaa, että tämä ihminen oikeasti välittää minusta, mutta jos ja vain jos vaikutan järjelliseltä ja liki täydelliseltä mutta okei, olen valmis yrittämään sitä koska tarvitsen tämän rakkauden, muuttua sillä hetkellä kun päästää irti varmuudesta koska kaikki koko kehossa huutaa hellittämään jostain niin hölmöstä illuusiosta. 

Muuttua sillä hetkellä kun kirjoittaa jotain ja toteaa, että kirjoitin noin, ajattelin äsken kirjoittaessani noin, olin varmasti muutakin kuin tuo ajatus kaiken aikaa, mutta ei se siltä tuntunut, mutta nyt kun olen kirjoittanut sen, se eläköön elämäänsä itsekseen, minä omaani, on taas hengitys ja syke ja aamu, tuulettamista kaipaavan huoneen haju ja kihelmöinti ristiluun tienovilla: on tilaisuus kävellä. Eikä minun tarvitse uskoa tuohonkaan tarinaan. Osaan kävellä ilman sitä ja sen kanssa. 

lauantai 14. marraskuuta 2020

Aktivoitumisesta ja tarinoiden sulkeistamisesta

Mieli, tuo suuri donquijotelainen selittäjä, aktivoituu ja provosoituu joka ikisestä matkasta joukkoliikennevälineissä. Tarkoitan tätä: Viikossa on edelleen kaksi lähituntia ja kuljen niihin junalla, metrolla ja bussilla. Joka ikisellä matkallani näen koko joukon maskittomia ihmisiä. Etenkin päiväs- ja ilta-aikaan. Työssäkäyvillä työssäkäyntiaikoina on jostain syystä maski - ehkä koska he joutuvat vastentahtoisesti lähityöhön ja koettavat suojella itseään. Mutta rallaajilla ei useinkaan ole. Olen melko varma, ettei suurella osalla tuosta valtavasta joukosta ole mitään kovin hyvää syytä olla käyttämättä maskia. Ja mieleni kysyy, kerran toisensa jälkeen: miksi? 

Koska se on hyödytön kysymys, ellen oikeasti mene niiden ihmisten luo ja kysy sitä ääneen, koetan kääntää mieltäni. Ei nimittäin puhettakaan, että menisin puhuttelemaan ihmisiä, jotka eivät käytä maskia. Sehän olisi vähän kuin kerjäisi tarjuntaa. Joten käännän mieltäni. 

Kysyn: miksi minun on niin itsestäänselvää käyttää maskia ja oli jo ennen kuin kukaan muu käytti. 

Tähän kysymykseen voin edes teoriassa yrittää vastata, saada aikaan keskustelun. Koska olen impronnut ja improkokemus tunkee kaikille elämän osa-alueille, ehkä, keksin kolme asiaa:

1) Tähän teemaan sopivat elämän käännekohdat: On melkoinen tuuri, että oman elämän kaksi isoa trauman lähdettä resonoi näinkin suoraan juuri tämän pandemian kanssa. Toisaalta, kun mietin useita ratkaisuja elämässäni, pidän aika selvänä, että monessakin kohdin ensimmäinen traumoista vaikuttaa tapaani edetä maailmassa. Eiköhän se ole kivennyt tien sille, etten tahdo vahingoittaa toisia. (Siitä huolimatta että jatkuvasti teen niin, koska en edelleenkään osaa luovia tarpeeksi hyvin. Eiväthän ihmiset ole intresseiltään ja kipukohdiltaan yhtenäinen joukko. Koko elonkehästä puhumattakaan.) Toinen traumoista - keuhkokuumeeseen sairastuminen - on uudempi ja tajusin oikeastaan vasta pandemian myötä sen olevan trauma; tiesin sen kyllä muuttaneen itseäni, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että osa jälkioireista saattaa olla traumaperäisiä. Ajattelen nyt ensisijaisesti migreeniä. Se tuli elämääni keuhkokuumeen myötä ja asettaa melko tarkat rajat, joita koetan säännöllisesti joustatella ja saan sitten taas palautuksen nöyryyteen sen suhteen. En ollut tullut ajatelleeksi sen mahdollista traumaperäisyyttä ennen kuin luin Peter Levinen kirjan Kun tiikeri herää. Nyt kun olen saanut tuon ajatuksen, lahjaksi ja pyytämättä, aion kaivaa loppuun asti sen kanssa. Kunhan pandemia on ohi, haen silmänliiketerapeutin ja haluan katsoa, löytyisikö siitä apua. On nimittäin päiviä, jolloin en meinaa jaksaa kestää kipuani. 

2) Syyllisyysalttius ja tieto siitä, miten toimii syyllisyyttä tuntiessaan: Ensimmäiseen traumaan liittyy hyvin vahvasti syyllisyyden tunne. Olisin voinut estää tapahtuneen, jos olisin toiminut, kuten minua kehotettiin toimimaan. Olin nuori, laiska ja riskitiedostamaton - ja hyvä neuvottelemaan, joten neuvottelin itseni kannalta mukavamman toimintamallin. Se hyväksyttiin, ja tunsin hetken tyytyväisyyttä. Mutta tuon toimintamallin vuoksi toinen ihminen joutui kärsimään tavalla, jonka määrää ja laatua en osaa edes kuvitella. Tapahtuneen jälkeen minua syytettiin vihaisena tapahtuneesta. Vetosin siihen, että sain kyllä luvan toimia, kuten olin toiminut. Ja se myönnettiin: näin oli, näin kävi. Mutta kuulin silti useamman kerran virkkeen, jossa todettiin, että jos en olisi ollut niin laiska ja mukavuudenhaluinen ja olisin vain toiminut kunnollisesti, tätä kaikkea ei olisi tapahtunut. Mikä on tietenkin totta, ei siitä voi pullikoida irti. Näin ollen jo nuorena syyllisyys nousi aika keskeiseksi tunteeksi mielenmaisemassani. Suuri osa unistani on edelleen syyllisyysunia ja koen aika kerkeästi syyllisyyttä. Nyt kun olen lukenut unennäön funktioista, tajuan entistäkin paremmin, miten syyllisyysaltis olen: syyllisyys nousee selvästi todella herkästi tilanteissa esiin ja säikähdän sitä niin kovasti, että silloin kun en keksi, miten voisin toimia vieläkin paremmin pelastavana lassiena (kuten vaikkapa matkatessani junalla ja nähdessäni, miten monella ei ole maskia ilta-aikaan - kai minun jotenkin pitäisi heille onnistua välittämään, että he vaarantavat toiset ja itsensä? - tätä pitäisiä vastaan tietysti taistelen; haluaisin onnistua siinä, mutta en yhtään tiedä, miten), setvin sitten unissani niitä syyllisyyksiä, jotka voisivat muuten ehkä kerryttää painolastia. 

(Unikirja on kyllä hyvä: lupasin itselleni, että lakkaan purnaamasta ja huolestumasta ruumispussi- ja tartutusunista. Luin siitä nimittäin sen, että jos näkee vaikean jakson aikana unia vaikeasta teemasta ja siihen liittyvistä tunteista ja oloista, masentumisriski noiden asioiden takia pienenee. Nyt olen välillä ollut ihme unen thought police ja kysellyt tuskaisena, miksi uneni märehtivät. Mutta eivät ne märehdi. Ne käsittelevät kipeää materiaalia ilman stressihormonia, opin kirjasta. Eli oikeastaan mieleni toimii ihan järkevällä tavalla, on toiminut kaikki nämä vuodet, kun olen purnannut siitä, miksi muut saavat nähdä kivoja seksiunia ja hupsutuksia usein myös vaikeina kausina ja omat uneni ovat vaikeina kausina sitä samaa kuin valvekin. Mennään tällä.) 

Ehkä se, että tietää, miten helposti syyllisyys virittyy ja mistä kaikesta sitä saattaakaan päätyä ottamaan vastuuta, tavallaan tekee itsestäänselväksi, että hoitaa ainakin ne ihan perusjutut, jotka ovat itselle toteutettavissa kohtuullisen helposti? Tiedän, miltä tuntuu joutua ajattelemaan jälkikäteen, että uups, en viitsinyt tehdä tätä sinänsä helppoa asiaa, ja nyt sitten mietinkin loppuelämäni, miksi en viitsinyt, mikä siinä oli niin kummallista ja niin edelleen. Olisi varmasti erilaista elää, jos omien toimien kärsimisen kohde olisi itse. Tai jos perustavanlaatuisessa kokemuksessa joutuisi itse kärsimään toisten toimista. Mutta oma peruskokemuksen mallini tuntuu tuon trauman jäljiltä olevan, että minä teen ja joku muu kärsii. (Ja sitten tietysti kärsin minäkin seuratessani, miten toinen takkuaa vuodesta toiseen.) Ei, en usko, että kukaan ansaitsemme näitä kokemuksia, jotka painavat leiman kaikkeen riskiarviointiin vuosiksi. Mutta niitä tapahtuu ja tosiaan, niillä on jäljet. Mikä ehkä selittää, miten koko pandemian ajan joka ikiseen suuttumukseeni siitä, että meitä ei ole koetettu tarpeeksi ponnekkaasti suojella, liittyy vahva syyllisyys: Miksi minä en osaa tehdä tälle asialle mitään? Miten voisin opetella tekemään tälle jotain?

3) Usko siihen, että voi vaikuttaa asioihin ja tieto siitä, ettei toivo kenenkään joutuvan kokemaan tukehtumisen tunteita päivien ajan. Toinen traumani liittyy keuhkokuumeeseen. Siinä kukaan ei tehnyt mitään, ei kukaan moraalinen agentti. Siinä vain tuli virus ja sitten meinasi tukehtua hengiltä ja hapen vähetessä alkoi hiipua. On oikeastaan aika kummallista, miten paljon tuollainen kokemus muuttaa ihmistä. Herään joka aamu ja tunnen valahtavaa kiitollisuutta siitä, etten ole tukehtumassa. Se, miten usein tämä toistuu - joka hemmetin heräämisessä - ehkä kertoo, miten säikäyttävää sen on täytynyt olla. Semminkin kun sillä hetkellä en kauheasti mitään tolkunnut, ja toipuessakin vain ajattelin, että tämä oli tässä ja tästähän toivutaan. Mutta hermosto on eri mieltä. Se ei taida olla edelleenkään toipunut vuodesta 2016. Soisin kernaasti, ettei kenenkään hermoston tarvitsisi neljän vuoden kuluttua olla samassa tilassa vuoden 2020 ja sen tapahtumien takia. Voin vaikuttaa lähinnä siihen, ettei kukaan saa minulta tautihippaa. En usko, enää, että asiasta puhuminen tai tiedottamiseni voisi vaikuttaa kehenkään. Ehkä tuo on lopulta kokemus, joka pitää kokea itse tai nähdä läheisessä - tosin jälkimmäiseen en usko, koska ei kukaan läheiseni tajunnut, miten kovasti säikähdin. Eikä ihme: enhän tajunnut itsekään. Vasta tätä pitkää pörheää taudin siittämien metaforien ja olojen häntää huolitessa olen tajunnut, miten äkisti elämä kääntyy ja saa uusia sävyjä. Olin kaiken aikaa kuvitellut, että ympäristö vaikuttaa meihin valtavasti ja itse on suurelta osin fiktiota ja muuttuu olosuhteiden ja seurueiden myötä, mutten ollut tajunnut, miten syvältä se voi muuttua. 

Niin että kun matkustan työasioissa junassa ja näen ihmiset ilman maskeja puhumassa puhelimeen, olemassa, matkaamassa ilmeisesti ihan huvin vuoksi, ja pääni kysyy miksi, vastaan sille, että keskitypä hyödyllisempään: siivoamaan omaa tonttiasi. Siivottavaa riittää. Ja niin sitten elän läpi selitysmalliani. Hivenen verran vähemmän ahdistuneena, tällä erää, koska nyt siskoni on suostunut näkemään äidin vauvan kanssa - ulkona, ohimennen, mutta kuitenkin. Sisko oli äidistä näyttänyt siltä, että kaikki on kunnossa. En ole edelleenkään uskaltanut onnitella siskoani, koska serkku onnitteli ja sisko katkaisi häneen välit toistaiseksi. Etenen siskoni kanssa kuten sisään eksyneen villieläimen kanssa: jätän ikkunat ja ovet auki, puuhailen omiani ja olen kuin en huomaisikaan. Minulle riittää se, että äiti uskoo äidinkatseellaan kaiken olevan kunnossa. Ei minun tarvitse hämmentää enää sitä soppaa. Voin olla se vaaraton hahmo, joka puuhailee etäämmällä. 

Ja niin sujuu taas yksi viikko, kolmanneksi viimeinen täyttä lukujärjestystä. Istun junassa, ohjaan mieltäni hedelmällisempiin kysymyksiin, asioihin, joihin ehkä voisin jopa onnistua vaikuttamaankin. Selitän itselleni, miksi itse käyttäydyn näin, miksi se tuntuu - en voi kirjoittaa sanaa luonnollinen, siinä on liikaa tauhkaa, mutta jos voisin, kirjoittaisin ehkä sen ablatiivissa.

Uskonko selitysmallini olevan oikea? En tietenkään. Mutta mitä voisin tehdä mielelleni, joka selittää? Annan sen olla, annan sen aktivoitua ja selittää ja sitten astun kaksi metriä taaksepäin ja sanon itselleni: kas, tällainen tällä kertaa. Sulkeistan sen sisällön, kun en sen toimintaa voi sulkeistaa.

Mietin, tätäkö me olemme täällä tekemässä. 

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Uudesta normaalista

Sisko synnytti vauvan, luen naamastosta. Koska on pandemia-aika, näen varmaan uuden sukulaisen sitten joskus ensi kesänä. Eipä silti, että se erityisesti harmittaisi - en ole vauvaihmisiä. Siihen, että vauvasta tulee puhuva ja oma ihmisensä ja sillä tavalla kiinnostava, menee kuitenkin vielä aika tavalla aikaa. Ensi kesäkin lienee siitä perspektiivistä aika pikainen ajankohta. Mutta ajattelen äitiä, jonka kanssa sisko ei enää kommunikoi lainkaan. 

On minunkin joskus tehnyt mieli pistää liinat kiinni hetkittäin. Kenenpä ei. Mutta en jotenkin pysty aiheuttamaan sellaista tuskaa. Tiedän, että äitini tarkoittaa ehdottoman hyvää. 

Enimmäkseen ajattelen siskoa. Onko hänellä riittävästi tukea? Silloin kun kustannustoimitin aivan järkkyä kirjaa masennuksen juurista varhaislapsuudessa, ainakin siinä kirjassa kovasti korostettiin, ettei lapsen saanut äiti saisi jäädä yksin. En oikeastaan tiedä, onko siskollani sellaisia ystäviä, joiden kanssa hän pystyy puhumaan kaikesta. Oletettavasti on. Toivottavasti on. Oikeastaan on hullunkurista, että olemme sisarukset - meillä on niin iso ikäero ettemme oikein ikinä ole jakaneet mitään. Pidämme hyvin erilaisista asioista, vaikka joitain yhdistäviä tekijöitäkin toki löytyy (koirat, jooga). Sisko suuttuu niin helposti ja on niin pitkävihainen (tässäkin olemme hyvin erilaiset), etten tiedä vielä, uskallanko kysyä, onko kaikki hyvin ja tarvitseeko hän tukea. Sen perusteella, mitä tiedän, hän voisi suuttua siitäkin, etenkin ehkä kirjallisessa kommunikaatiossa, jossa eleet ja äänen sävy eivät samalla tavalla kuulu ja näy. Joten ehkä pitäydyn sivummalla jotta hänellä on joku tuttu aikuissukulainen siltä varalta, että hän tarvitseekin jonkinlaista tukea.

Uusi normaali on tosiaan aika erikoisen näköinen. 

Hämmennyksellä olen lueskellut joidenkin ihmisten kaipaavan tässä pandemiassa eniten koko suvun päivällisiä. En osaa edes kuvitella sellaista. Millaista olisi semmoisessa suvussa? Tai siis - olen nähnyt Vompsun suvun päivällisiä ja todennut, etten oikein osaa sovittautua niihin. Väsyn niistä samalla tavalla kuin yläasteesta tai avokonttorista. (Mutta kai ulkopuolisena sellaisessa väsyykin? Sisäpuolelta se ehkä tuntuisi toiselta?) 

Muistan sen ajan, kun pidin päivällisiä ja kutsuja ja kutsuin aika arvelematta vaikka kenet mukaan. Siinä oli jotain hauskaa ja sain siitä jonkinlaista tyydytystä - ha! osaan tämmöistä! - mutta lopulta siinä oli kuitenkin iso annos teatteria ja itselleen jonkin todistelua mukana. Koska kun vieraat olivat lähteneet, aika usein tunsin tyytyväisyyden lisäksi myös pohjatonta surua ja yksinäisyyttä. (Kumpaakaan en samalla tavalla tunne tässä uudessa normaalissa, jossa sellaisia asioita ei vain tapahdu.) Enkä nyt ajattele, että suru ja yksinäisyys olisivat jotain, mitä pitää vältellä. On vain mielenkiintoista, miten systemaattisesti niitä kutsuin, kun olisin voinut olla kutsumattakin. Ymmärtäisin sen, jos niiden vastapainona olisin jotenkin kokenut olevani huiman elossa ja onnellinen juhlien aikana. Mutta ei - se oli aina enemmän odotushorisontti, ei toteutuma. Mukavaa jutustelua, kyllä, mutta aina pinnallisemmin kuin kahden kesken metsäretkeillessä tai vesijuostessa. Enemmän lähipiiriä, tavallaan, mutta en sitten kuitenkaan osannut ystävystyä useimpien niiden ihmisten kanssa. Tai ehkä edes halunnut. Olen edelleen sitä mieltä, ettei ystäviä voi olla liikaa. Mutta nykyään ajattelen myös, että vaikka ihmisten kanssa on yleensä aika helppoa tulla ihan ok tasolla toimeen, aika harvan kanssa lopulta on helppoa ystävystyä syvästi. Ja kun on näin helposti ihmisväsähtävä, on järkevää (niin uskaltautuessaan - ei se helpolta tunnu) suunnata liveresurssinsa fiksummin. 

Ehkä se ei ole niin kummallinen näkökanta, jos ajattelee sitä, kuinka monen perheenjäsenenkään kanssa tunnen olevani jotenkin samassa veneessä. Äidin, yleensä. Välillä isän. Isoäidin kanssa, ehdottomasti, silloin kun hän eli. Ja on minulla mukava serkku, josta ehkä voisi tulla ystävä, jos asuisimme lähempänä toisiamme. Mutta muuten - kolmesta isovanhemmastakin kaksi jäi vieraaksi, vaikka kuinka vietimme aikaa keskenämme. 

Mietin, miten siskoni nämä asiat jäsentää, ja tuleeko jossain kohdin elämiämme sellainen tuokio, jossa puhumme näistä. Ehkä, ehkä ei. 

lauantai 24. lokakuuta 2020

Luonnollista, tottakai

Olen viime päivinä miettinyt jonkin verran tätä kuuluisaa TEDtalkia. Siinä toki puhutaan stereotypioista ja ihmisryhmästä, johon ne kohdistuvat. Mutta on toisenkinlainen vaarallinen yhden tarinan ansa. Siinä oloudutaan vallitsevaan tilanteeseen omasta näkökulmasta ja ajatellaan, että juuri näinhän tämän kuuluukin mennä. Kaikki ratkaisut tuntuvat luonnollisilta ja loogisilta. 

Opetan kolmelle eri työnantajalle. Paikat sijaitsevat vierekkäisissä kunnissa ja yhden kunnan alueella minulla on kaksikin työnantajaa. Sijaitsemme alueella, jossa korona on joko kiihtymis- tai leviämisvaiheessa, riippuen kai vähän, keneltä kysytään. (Yhden tarinan kannattajat ehkä hyväksyvät ajatuksen, että hallinto saa päättää, miksi vaihetta kutsutaan. Ja tottahan toki se onkin vain nimi - mutta nimi, joka vaikuttaa toimenpiteisiin, joten tavallaan se ei ole vain nimi. Nimillä ja sanoilla yleisemminkin on maagisia voimia. Niillä saadaan asioita aikaan tai jarrutetaan.) Kun opetan kolmelle työnantajalle, näen kolme aivan erilaista käytäntöä, suhtautumistapaa, toimintapolitiikkaa. En pääse erehtymään kuvittelemaan mitään niistä luonnolliseksi tai loogiseksi. 

Yhdessä paikassa meille esitettiin painava vetoomus loikata lähitunneista etään. Se on sama paikka, jossa on suositeltu painokkaimmin maskia myös asiakkaille. Myös kaikki kevään tunnit suositeltiin samalla siirrettävän etään. Vain desinfioitavia yhteiskäyttövälineitä on saanut käyttää ja ne desinfioitiin syyslähin aikana sekä ennen käyttöä että sen jälkeen. Nyt olemme edässä. Viimeisellä lähiviikolla näin oppilaitoksen oveen teipatun kaupungin epidemologisen yksikön kirjoittaman altistumisilmoituksen. Kysyessäni altistumistiedoista selvisi, että oppilaitos toimii, kuten epidemologinen yksikkö suosittaa, ja kommunikoi altistumisista vain ja juuri sillä tavalla kuin epidemologinen yksikkö ohjeistaa. Itsenäisiä linjauksia ei siis kommunikaation suhteen tehdä, mutta toisaalta otettiin ennakoiva kanta digiloikassa. 

Toisessa paikassa viestintä maskeista on ollut vähän sekavampaa: toisaalta niitä on suositeltu mutta toisaalta korostettu ehkä vähän hämmentävissäkin määrin sitä, että niitä ei asikkaiden tarvitse käyttää, jos siltä tuntuu. Tässä paikassa vakitunneillani kaikilla on maski yhtä (ja ainoaa) miesosallistujaa lukuunottamatta. Kun olen sijaistanut sairastuneiden kollegojen tunteja, olen havainnut, ettei muiden tunneilla maskeja käytetä yhtä laajalti. Ehkä siellä maskipuhe ei ole osa opetuspuhetta? Ehkä opettajat eivät ole itse käyttäneet maskia ennen kuin suositus tuli? (Itse käytin kauden alusta saakka viikkokausia ennen kuin oppilaille suositeltiin - silloin olin usein ainoa maskillinen salissa.) Olen myös kuullut tuntilaisiltani, etteivät kaikki liikunnan opettajat käytä maskeja. Riskiryhmäläiset ovat kiittäneet minua siitä, että olen pitänyt maskia kaiken aikaa ja pitänyt maskiasiaa esillä sinne saakka, että tunneilla alettiin käyttää maskia. Täällä paikassa maskisuositus annettiin hallinnon taholta asiakkaille kuukautta myöhemmin kuin ensimmäisessä paikassa eikä sitä kauheasti perusteltu. Osa yhteiskäyttövälineistä on sellaisia, että niitä ei voi desinfioida. Sitä ei problematisoida millään tavalla. Uskotaan, että ryhmien pienentäminen ja nollavaihtojen väljentäminen tunnit hieman aiemmin lopettamalla riittää hygieniaksi. Täällä olen saanut myös joukon hassuja ohjeita, kuten että asiakkaiden juomapullot pitää salissa asetella turvavälien päähän toisistaan. Ohjeissa on myös ristiriitaa: toisaalta sanotaan, että opettaja saa poistaa tunnilta hengitystieoireisen, toisaalta, että opettajan pitää ohjata yskivää tai aivastelevaa oppilasta ohjaamaan eritteensä kyynärtaipeeseen. Opettajan pitäisi myös ohjeistaa ja valvoa käsien pesu aina ennen ja jälkeen harjoituksen. Luulen, ettei ohjeen kirjoittaja ole tajunnut, että siihen kuluisi tunnista turvavälit säilyttäen siinä kymmenen minuuttia siinä paikassa, jossa kaksi valvottavissa olevaa lavuaaria on salin puolella ja käsien pesun pitää siten tapahtua sinä aikana, kun sali on meille varattu. (Käsiähän pitää saippuoida se kolmekymmentä sekuntia ja sitten huuhtelut ja huolella kuivaamiset päälle.) Kun tähän lisää desinfioitavien yhteiskäyttövälineiden desinfiointiajan turvavälit jälleen säilyttäen sekä nollavaihdon väljennysajan, tunnista onkin kulunut koronatoimenpiteisiin kätevästi liki kaksikymmentä minuuttia. Lisäksi on käytännön pulmia: kun sanon, että peskäähän kädet ennen ja jälkeen harjoituksen, aikuisoppilaat sanovat "kyllä äiti" ja nauravat (eivätkä pese käsiään). Tämän paikan hyvä puoli on, että epidemia-asiasta kommunikoidaan avoimesti. Saan tietää, moniko opettaja ja oppilas on saanut koronan ja monenko vilkku on vilkutellut (niin että hallinto siitä tietää - kuvittelen kyllä että jokainen ei välttämättä ilmoittaisi tuntilaisena harrastusryhmäänsä vilkun vilkutelleen vaan jäisi vain pois seuraavalta tunnilta). Samoin saan tietää, ettei yhdenkään tartunnan arvella tulleen meidän toiminnastamme. (Se ei ihan hirveästi lohduta, kun tietää, miten iso osa tartunnoista jää mysteeriksi tällä seudulla.) Täällä jatketaan aikuisten harrastetoimintaa normaalisti uusimman tuntiopettajakirjeen mukaan. 

Kolmannessa paikassa ei suositella maskeja liikuntaan. Eikä vain niin, että niitä ei suositella: siellä suositellaan asiakkaille lähetetyssä kirjeessä, että maskia nimenomaan ei käytetä liikuntasuorituksen aikana. Perusteluksi on otettu WHO:n kanta asiasta. Itseäni tämä linjaus hivenen hymyilyttää sikäli kun tiedän, että muissa opetuspaikoissani maskeja suositellaan, seniorinikin niitä käyttävät sujuvasti tunneilla ja etenkin, kun ohjaamani lajit kyseisessä paikassa ovat niin leppoisia, että mittauslaitteeni Oura kuvittelee usein minun ottavan päiväunet "suorituksen" aikana. Miksi ihmeessä joku ei haluaisi suojella itseään ja toisia sellaisessa lajissa, jossa ei edes tule hiki tai hengästys? Täällä suurin osa tunneistani on onneksi nettipohjaisia jo lähtökohtaisesti. Mutta pari intensiiviä pidetään lähinä. Kellään ei ole enää paikallaan maskia, vaikka niitä käytettiinkin sääntöjen mukaisesti pukuhuoneessa, ja kun mainitsen, että muissa opetuspaikoissani niitä käytetään myös joogassa, katseet kiertävät seinänvieriä eikä viestiä haluta kuulla. Toisaalta tämä paikka on varovaisin siinä mielessä, että mitään yhteiskäyttövälineitä ei sallita lainkaan - ei edes niitä, jotka voisi helposti desinfioida. Lattiaan on teipattu merkit matoille, jotta kahden metrin turvavälit hahmotetaan. Paikassa on myös ilmavin ja tilavin sali, jossa ei koskaan tule samanlaista pöppöröistä oloa kuin muutamassa muussa opetuspaikassani - pöppöröö saattaa kertoa toki lisääntyneen hiilidioksidin (ja siten huonon ilmanvaihdon) lisäksi tai sijaan myös vaikkapa homeongelmasta tms. Sitä, tapahtuuko paikassa altistuksia tai tartuntoja, emme saa edes opettajat kuulla. Tätä perustellaan sillä, ettei oppilaitos käsittele salassa pidettävää tietoa, jota (yksilöidyt) terveystiedot tietenkin ovat. Jos kuitenkin joku haluaa varoittaa anonyymisti ryhmäläisiään sairastumisestaan, tieto on välitettävä suoraan oppilaitoksen johdolle, joka päättää yhdessä viestinnän kautta, kommunikoidaanko asiaa eteenpäin. (Tämä perustelu tuntuu tietysti vähän kummalliselta, kun tietää, että toisaalla meille kerrotaan altistumisista koontikirjeellä säännöllisesti ja toisaalla on ollut altistumisista tiedottavat epidemologisen yksikön laput koko rakennuksen ulko-ovessa jopa ohikulkijoidenkin nähtävinä.) (Mutta virkamiehenä työskennelleenä tiedän, millaisia lait ovat: niitä tulkitaan. Yksittäinen virkamies tulkitsee virkavastuussa lakia, ehkä tiimin tuki taustalla, ehkä ei.) 

Koska opetan kolmessa näin eri tavalla koronaturvallisuutta hakevassa paikassa, en ymmärrettävästä syystä voi pitää yhdenkään tahon toimintatapaa luonnollisena. En pysty kuvittelemaan, että näinhän tämä menee, koska näin tämän on mentävä. Tiedän, millä muillakin tavoilla toimitaan. Kussakin paikassa on hyviä puolia ja huonoja puolia. Tämä on ollut pelastukseni koko työaikani: Olen freelancerina nähnyt jos minkälaisia tapoja järjestää asiat. Olen oppinut ottamaan asioista itse selvää sen sijaan että luottaisin siihen, mitä minulle kerrotaan, etenkään juhlapuhemaisissa törähdyksissä. (Ja kyllä, lägään kaiken aikaa - opin koko ajan uutta - ne ovat kolikon kaksi puolta.)

Minua kohdellaan kaikissa paikoissa reilusti. Saisin kaikista paikoista ilmaisia maskeja laatikkokaupalla sekä lainavisiirin opetukseen. En ole koskenut näihin ilmaisiin tai lainavehkeisiin vaan olen hommannut paremman tason suojaimet itse - ehkä koska asia on huolettanut itseäni jo paljon aiemmin kuin hallintoa, ja tehtyäni itse pohjatyöt en pidä kirurgisia maskeja lainkaan ihanteellisena source control-toimenpiteenä liikuntaan enkä toisaalta usko visiirin estävän tarpeeksi aerosolileviämistä, jota moni maailmalla pitää ensisijaisena superspreading -leviämistapana.

Tämä on kummallinen syksy. Sama moniäänisyys päässäni jatkuu. Sama moniäänisyys, joka keväällä syntyi siitä, että tarkasteli maskien hyödyistä kirjotettua maailmalla, tiedeyhteisössä ja sitten toisaalta meidän hallinnossamme. Ja kun luen ihmisten mielipiteitä, hätkähdän välillä siihen tosiseikkaan, miten moni on ostanut sen tarinan, ettei koronaa kannata yrittää tukahduttaa - koska pääministeriämme lainaten, mitä hyötyä siitä olisi. (Ehkä hän ajattelee tukahdutuksen lockdownina, jota eivät seuraa mitkään rajoitteet? Mutta eihän sellaista kantaa ole kannattanut kai kukaan muu kuin muutaman maan hybridistrategia... mukaanlukien oman maamme hybridistrategia, jonka taustalla ovat täysin vanhentuneet arviot taudista, jonka kanssa koetetaan "tasapainoilla". Tukahdutimme vahingossa ja heitimme tulokset roskikseen, noin pelkistäen. Kuinka tehokas voisikaan olla tukahdutus, joka tehdään etukenossa ja suunnitellusti, ei vahingossa? Ja jota motivoisi tieto siitä, että sen tuloksia ei heti hassata?) On harmillista, jos ihmisten ajattelua hallitsee haastamaton ajatus, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa korona vastaan. Miten tällaisen ihmisen kanssa puhutaan? Miten häntä motivoidaan käyttäytymisenä muuttamiseen? Häntä voi ohjeistaa toki tarkastelemaan tilannetta muualla, mutta ilmeisesti niin kauan kuin tarkasteltava maa ei ole yksi euromaista, se ei ole sopiva vertailukohde. On luonnollista, että täällä toimitaan näin. Tämä on järkevä tapa toimia täällä. Tälle ei ole vaihtoehtoa. Jos joku esittää vaihtoehdon, voi pohtia, mikä häntä vaivaa. 

Ja totta kai ymmärrän, että luonnollisen menettämisessä on riskinsä. Tunnen joka ikinen päivä, joka ikinen facebookin avauskerta nihkauksen erilaisten todellisuuksien välissä. Ei ole helppoa mennä ainokaisena junaan maskin kanssa, ei ole helppoa toistaa toistamistaan, että mutta eikö tämän strategian taustalla ollutkin laumasuoja-ajatus, hyvä, no, mitä on käytännössä muutettu nyt kun siitä sanouduttiin irti. Kuten Vompsu sanoi: jos epäilee valtionsa hoitaneen asian parhaalla mahdollisella tavalla, osa ihmisistä näkee foliohattuna, ja kun sitä foliohattuepäilyä kohtaa tarpeeksi monta kertaa, alkaa itsekin miettiä, että olenko foliohattu ja vaan ihan sekaisin.

Luonnollisen menettäminen ei toisin sanoen tunnu mukavalta

Toisaalta, kuten Dewey kirjoíttaa, ihminen tapaa ajatella vasta umpikujaan kosahdettuaan. Niin kauan kuin hommat vain sujuvat, ei ole tarvetta pysähtyä, tarkistaa lähtökohtiaan. Mikään homma ei ole sujunut ainakaan omassa maailmassani sitten maaliskuun. Ja se aktivoi ajattelemaan. 

Reflective thinking is always more or less troublesome because it involves overcoming the inertia that inclines one to accept suggestions at their face value; it involves willingness to endure a condition of mental unrest and disturbance. Reflective thinking, in short, means judgment suspended during further inquiry; and suspense is likely to be somewhat painful.

En osaa sanoa, ottaisinko mieluummin tilanteen, jossa ajelehdin onnellisesti elämän virroissa vai tilanteen, joka pakottaa minut oikeasti miettimään, mistä tämä kaikki oikein kertoo ja olenko arvioinut väärin vastuualueeni aiemmin, kun olen luottanut enemmän toimintapolitiikoihin. Onneksi ei tarvitse valita. Mutta sen tiedän, mitä ottaisin mieluummin: ottaisin mieluummin tilanteen, jossa ihmisten terveyttä ja henkeä suojeltaisiin pontevammin. Olisin ihan mieluusti siinä uskossa, että minut, tuntilaiseni ja läheiseni koetetaan tosissaan turvata. Ettei minun tarvitse itse lukea vieraiden oppialojen tekstejä osatakseni suojautua ja suojata. Ettei minun tarvitsisisi harmitella sitä, etten ottanut kamerallani kuvaa altistusilmoituksesta oppilaitoksen ovessa - koska kun menin katsomaan altistumiset-sivulta, sitä ei vielä ollutkaan siellä. Ettei minun tarvitsisi tuntea itseäni foliohatuksi silloin kun koetan sanoa, että okei, sinulla on tämä yksi tarina, mutta entä jos se tarinana johtaakin harhaan ja lamaannuttaa juuri siinä kohdin, jossa jälkiviisaana joutuisi toteamaan, että tuossa olisin halunnut ymmärtää ja osata toimia paremmin. 

torstai 22. lokakuuta 2020

Rucola boikotissa

Kerran kansalaisaktivisti, aina kansalaisaktivisti, vissiin. 

Nyt ovat boikotissa ruotsalaiset, hollantilaiset ja yhdysvaltalaiset tuotteet, koska näissä maissa koronaa on hoidettu niin luokattoman huonosti. (Yhdysvaltoihin maksan kyllä yhtä jos toistakin lisenssiä ja niitä en voi oikein olla maksamattakaan. Mutta muuten.) Näen tämän ihmisoikeuskysymyksenä ihan siinä missä monet muutkin asiat, joiden vuoksi olen iskenyt maita ostoboikottiin. Esim. Israelin tuotteita olen vältellyt pitkään muutenkin (koska Palestiina) ja Mururoan atollin ydinkokeiden takia Ranska oli pitkään boikotissa. Keväällä kun meille ei saatu aikaisiksi maskisuositusta, tilasin teet kombuchaa varten etelänaapurista postipaketissa, koska siellä maskeihin mentiin reippaammin. 

En ihan hirveästi usko, että kuluttajakansalainen Veloenan yksityinen boikotti kaataa minkään maan taloutta tai saa sen päättäjiä muuttamaan toimiaan. Mutta se on se, minkä voin kuluttajana tehdä: ohjata pennoseni toisaalle. Ja siitä tulee hyvä mieli, että käytän edes sen minimalistisen vallan, joka minulla on. (Minustahan ongelma ei ole valta tai sen korruptoivuus vaan se, miten moni väistää valtaansa tai kieltää sitä olevankaan.) (Ja uskon enemmän poliittisiin vaikutusmekanismeihin, mutta kun tämä ei ole pois niistä vaan ainakin minua sitouttaa vahvemmin niihin poliittisiin juttuihinkin, vaikka tuo viereisen huoneen taloustieteilijä ei ikinä sitä tunnu uskovankaan, koska ei itse vain jaksa tämmöistä detaljismia.)

Tässä kirjoittaessani sen sijaan en ole kuluttajan roolissa vaan kansalaisen. Luultavasti valtani kuluttajana on isompi kuin valtani kansalaisena ja se on jotenkin häiritsevä ajatus. Haluaisin oppia argumentoimaan paremmin, kirjoittamaan paremmin, mutta huomaan olevani epävarma sen suhteen, miten se oppiminen tapahtuu. Haluaisin oppia ymmärtämään paremmin toisenlaisia todellisuuksia. Niitä harvemmin eritellään auki, ja se tuntuu vähän surulliselta. Meillä on näitä hienoja jakamisen työkaluja, mutta aika vähän näissä lopulta saadaan jaettua. Menee melkein niin, että pitää asua jonkun kanssa useampi kuukausi, ennen kuin saa kiinni edes vähän siitä, miltä sen ihmisen mielenmaisema näyttää. Sitten kun joku kirjoittaa kirjamitassa, kyse on yleensä fiktiosta. Jos kirjoittaisin fiktion, tuskin kirjoittaisin siitä, miten koen, koska se kyllästyttää ja pitkästyttää itseäni loputtomasti ja on aina jotenkin vähän noloa. (No, siksi kai kirjoitan blogia - että saan sen nolouden jotenkin prosessoitua.)

En oikein tiedä, miten elää ilman protesteja ja boikotteja. Tarkoitan tätä: kyllä minulta menee maku, kun näen jossain perseiltävän kunnolla. Ja sitten en ainakaan rahallisesti halua tukea sitä meininkiä lainkaan, olkoonkin että toki niissä maissa on aina myös ihmisiä, jotka haluaisivat asioiden hoidon reilummalle tolalle. Mutta nekin maksavat verot valtioilleen, joten ei. 

Koenko tämän rajoittavan elämääni? Enpä oikeastaan. Ja kyse on suunnasta, ei kategorisesta lukkoon lyömisistä. Enemmän kokisin sen rajoittavaksi, jos pitäisi sulkea silmät pulmilta ja paaduttaa mieli mantralla, ettei omalla toiminnallani ole väliä höläsen pöläystä. Ja että etiikka on vain poseeraamista. En halua semmoista maailmaa ja elämää. Joten jätin tänään tilaamatta kauppatilauksesta rucolat, joiden epäilen olevan kuitenkin Ruotsista. Hurjaa. En kuvitellut, että boikotoisin Ruotsia jokin päivä ihmisoikeusrikkomusten takia, mutta siihen on nyt kuitenkin tultu ja oltu siinä jo useampia kuukausia.

Malmöstä tuli uutisia, että siellä useimmissa peruskouluissa on epidemia valloillaan. Ehkä viimein täällä aletaan avata silmiä sille, että siihen on syynsä, että WHO suosittaa maskien ikärajaksi kuutta vuotta siellä, missä tauti leviää. Sääliksi käy ruotsalaisia. Ei ole mukavaa tuntea itseään höynäytetyksi. 

Elämme outoja aikoja. 

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Reikäjuuston viipale falskaa

Syyslomalla on taas hetkeksi aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Ja kuin kello, maailma ajastaa ihmettelyn hetkiin isoja pasauksia, joista keho järkkyy vielä tunteja jälkeenkinpäin. 

Iso johtaja kertoo, ettei maskeista saanut edes oikein viestiä Suomessa keväällä, ministeriö ei halunnut, ja tärisen sitä edelleen, yli vuorokauden jälkeenkinpäin. Kuinka monta tuntia olemme keskustelleet Vompsun kanssa metsäpoluilla, miten tällainen on mahdollista, kuka on vastuussa, ja onko tosiaan niin, että ihan kaikki on myytävänä. Olemme epäilleet silppuisen lehtitiedon varassa juuri sitä tahoa, jota vastaan nyt lausutaan todiste. Mutta miltä siinä kohden tuntuu? Sen sijaan, että hihkuisin, että katsos, olimme oikeassa, koko valehtelun voima iskee kehoon täysillä vasta nyt. Itken, tärisen, hihitän ja mieli toistaa ei voi olla totta, ei voi olla totta, ei voi olla totta. Jää vain jäljelle kysymys, miksi. Se valvottaa yli yön. 

Jäljelle jää myös kysymys, eivätkö vasemmistolaiset todellakaan koe tätä kaikkea ahdistavana. Olen kai ollut aiemmin vihreä mutta nyt en tiedä, äänestänkö. Ymmärrän järjellä, että varmasti vihreät ajavat eniten sitä politiikkaa, jota haluan ajettavan, mutta olen pohjamutiani myöten hämmennetty tällä, että he voivat pysyä hallituksessa, joka on allekirjoittanut hybridistrategian, purkanut rajoitteita tällä innolla ja sallinut valehtelun keinoista, joilla taudin leviämisen estoa olisi voitu alkaa harjoitella jo aiemmin. Edelleenkin tuntuu olevan tabu puhua lasten ja nuorten tartuttavuudesta. Koululaisilla ei ole edelleenkään maskeja WHO:n suosituksesta huolimatta. Sitä, että peruskouluissa tapahtuu eniten altistumisia, ei juurikaan uutisoida. Ja se, että keväällä peruskoulujen avaamista perusteltiin silläkin, että saadaan tauti leviämään nopeammin, tuntuu olevan ainoastaan asiasta rummuttavien kansalaisaktivistien muistissa ja kuvan- ja videonkaappauksissa. 

Hybridistrategia muistuttaa piirteiltään ikävän paljon Hollannin fiksua hybridiä, jonka tuloksena siellä on nyt ollut maailman korkein esiintyvyys kahden viikon aikana. Koska Vompsun työpaikka on juuri siellä - vaikka hän tekeekin kaiken etänä täältä - olemme seuranneet tilannetta. Eivät hänen työkaverinsa ymmärrä, miksi hän ei halua lähiopettaa ilman maskia. Epidemia on heistä ihan hyvin hoidossa. Vompsun sopimusta ei uusita, koska hän ei pomon mielestä sitoudu tiimiin, kun ei halua tulla paikan päälle (paikkaan, joka pyytää Saksalta apua sairaalapaikkoihin, kun omat loppuvat kesken taas kerran). "Tasapaino taudin hoidon ja talouden välillä" ei siten ainakaan itseäni rauhoita meemivalintana. Se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa. Samaan aikaan kun IMF julkaisee laskelmia siitä, etteivät lockdownit itse asiassa olleetkaan taloudellisesti niin vahingollisia kuin kuviteltiin, jakavat Helsingin ja Vantaan isot kihot Twitterissä lehtijuttua, jossa haastatellaan yhtä pandemiatoimijaa, joka viittaa puheissaan Great Barrington Declarationiin, laumasuojaa ajavaan julistukseen. Mutta mitä järkeä on puhua laumasuojasta taudissa, jossa oman immuniteetin suoja näyttäisi kestävän tyypillisen hengitystietulehdusviruksen tapaan joitain kuukausia, ehkä vuoden, jossa iso osa (olen nähnyt lukuja joka kolmannen ja joka kymmenennen väliltä) saa kenties pysyviä vaurioita useisiin eri elimistön osiin ja jossa oireet saattavat jatkua kuukausikaupalla vieden työkyvyn ainakin siksi ajaksi? WHO:n Tedros puolestaan korostaa painavissa puheenvuoroissaan, ettei laumasuojan hakeminen ole koskaan ollut strategiana vastattaessa vaaralliseen kulkutautiin. Kysyn mielessäni, miksi se on nyt ok? Olisiko se ennenkin ollut ok? Ovatko arvot todella koventuneet niin paljon, että ihmisoikeudet, vaikkapa oikeus elää turvassa tai edes turvaa tavoitellen, koskevat todella vain ihmisiä, jotka eivät ole rasitteita - siis täysin terveitä (mitä se fantasia sitten tarkoittaakaan), ei-riskiryhmäläisiä? 

Jostain syystä sitä, että GBD julkaistaan tunnettujen ilmastoskeptikkojen kustantamalla sivustolla, ei herätä kauheasti kiinnostusta. Samoin siitä uutisoidaan aika vähän, että GBD:n ovat allekirjoittaneet mm. lääkärit T Rump, Tooth Fairy ja Easter Bunny. Eli allekirjoittaneiden tunnistautumisen kanssa on vähän niin ja näin.

Lehdistö jatkaa valitsemallaan linjalla: sen sijaan, että haastateltaisiin niiden maiden epidemologeja, joissa on onnistuttu oikeasti palaamaan lähelle normaalia (WHO:n ohjeiden mukaan tai tiukemminkin toimineet Taiwan, Vietnam, Thaimaa, Uusi-Seelanti jne.), tai vaikkapa briljanttia Devi Sridharia, tuutataan ihan toisenlaista tavaraa ulos. Suosikkihaastateltava suomalaisista lääkäreistä on se, joka on eniten vähätellyt taudin vakavuutta ja puhunut keväällä, että koulut on hyvä avata, koska lapsista tulee tautimoottoreita levittämään tautia nopeammin. Aina välillä saamme lukea Tegnellistä. Toki hänen ajatuksistaan on hyvä tietää siinä mielessä, että hänen diskurssinsa soi suomalaistenkin viranomaisten sananvalinnoissa välillä turhan paljon. (Minusta pohjoismainen diskurssi on alkanut kalskahtaa todella pelottavalta - tutkimus, joka löytyy tuon linkin takaa, kannattaa todella lukea.) Jokainen suomalainen osaa todeta maskeista puhuttaessa, että maskit eivät yksin riitä, mutta silti emme jostain syystä näe juurikaan puuttumisia niihin muihin asioihin - paitsi käsien pesuun ja pintojen desinfiointiin, joiden merkitys lähinnä ilmavälitteisessä sairaudessa tunnutaan arvioitavan kuukausi kuukaudelta pienemmäksi. (Mikä on helpotus: avokadojen saippuapeseminen alkoi tuntua rasittavalta. Jääkaappi- ja etenkin pakasteostokset tosi desinfioin edelleen.) Missä viipyy suunniteltu lockdown? Kontaktien oikeasti rajaaminen? (On jotenkin perverssiä tajuta, että moni kyllä käy etätöissä, mutta menee sitten tapaamaan ystäviä kaupungille. Monesti nämä iltaliikkujat ovat ilman maskia.) Tuuletus ja ilmanvaihtoon panostaminen? (Ostin kotiin kaksi ilmanpuhdistinta. Jos altistun, laitamme ne päälle jotta edes Vompsu ja koira säästyisivät.) Kokoontumisrajoitukset? Matkustajien karanteenit? Edelleen suurimmalla osalla joukkoliikenteessä ei ole maskia - niillä vuoroilla, joilla kuljen lähityöhön kahtena päivänä viikossa. Mitä illampi ja mitä kauempana keskustasta, se vähemmän maskeja. Mistähän sekin johtuu? Liikennevälineet ovat usein kuitenkin ihan yhtä täynnä kuin aamummassa ja keskustammassa. Liikkuivatko ihmiset keväällä näin paljon? En osaa sanoa, koska keväällä sain tehdä työni täysin etänä, joten en käynyt missään. Nyt menen lähityöhön kolmasti viikossa, mutta yhtenä päivänä selviän fillarilla matkoista. Mietin, edelleen, olisiko eettisintä ihan vaan yksinkertaisesti irtisanoutua kaikista lähitöistä. 

Nähdäkseni koetamme ehkäistä pandemiaa vain yhdellä oikein käytettynä varsin tehokkaalla viipaleella reikäjuustoa, kun viipaleita pitäisi olla paljon useampi, jottei reikä ammota tyhjyyteen. Sitten on muutama irtofläpäre, mutta niiden reiät ovat pelottavan suuret. 

Lehdistö ei ole edelleenkään julkaissut järkeviä maskinkäyttöohjeita, joissa painotettaisiin olennaisinta: hengitys pitäisi saada virtaamaan suodatusmateriaalin läpi, ei tuuttaamaan sivusta tai nenänvieristä ulos ja sisään. Suurin osa näkemistäni maskeista on puettu niin, etteivät ne liiku hengityksen tahtiin - siitä näkee aika hyvin, etteivät ne suojaa ainakaan käyttäjäänsä aerosoleilta, vaikka ne olisi tehty mistä materiaalista. Ehkä pintakontaminaation vaarojen sijaan viestinnän kannattaisi ottaa suuntaa mieluummin maskin funktiosta: miten blokata hengitysteitä kohti virtaavia taudinaiheuttajia ja hengitysteistä ulos virtaavia taudinaiheuttajia? Niksejä riittää: kuminauhakonsti, alumiiniset nenäraudat teippitaustalla, solmumalli, ihoteipillä reunojen ihoon tiivistäminen - mutta ilmeisesti tauti ei vielä täällä pelota. (Pandemiaan reagointi jollain muulla kuin pelolla tuntuu edelleen hassulta ajatukselta. Eihän pelko tarkoita, että sitten lamaantuisi tai vain itkeskelisi pitkin seiniä. Minä, joka pelkään kaikkea aasta ööhön, ja siitä huolimatta muutenkin teen noita asioita vain havaiten ja tunnustaen että joo, kyllä tämä on turhan jännittävää, voin vakuuttaa, että pelkoa voi säädellä monin eri tavoin. Ei siihen kuole eikä sairastu. Siitä oppii jopa jollain tavalla pitämään - ikävöin esimerkiksi tenttijännitystä nyt kun en ole saanut niitä kicksejä pitkiin aikoihin.)

Yhdelle tunnilleni tuli nainen, jolla oli kyllä maski mutta nenä sen ulkopuolella. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin tällaista käytännössä. Nenä näytti niin penismäiseltä, etten yksinkertaisesti saanut koottua itseäni sisäisestä hihityksestä kommentoimaan, että nenä maskiin ja. Aina kun yritin mielensisäisesti ottaa aihetta esiin, sain ponnistella, etten vain alkanut nauraa. Muut mulkoilivat naista äkäisenä ja tajusin, että minulta odotetaan nyt johtajuutta. Sitä ei ilmaantunut yhdenkään jumalansormen tuomana. Näin koko tunnin miehen, joka roikuttaa elintään housujen ulkopuolella eikä näe siinä mitään hassua - näin luotettava on aistieni todistus. Nyt minulla on yli viikko aikaa valmistautua siihen, miten puutun tähän seuraavalla kerralla. 

Ehkä asetun jo muutaman päivän kuluttua, tai sitten jatkan itkemistä, nauramista ja tärisemistä. (Ei se koskaan kauan jatku. Nyt kyllä naurattaa, koska meinasin kirjoittaa patoutuneesta energiasta, ja tuli mieleen se käännös, jota siivosin kauan sitten ja pyysin Vompsun apua - kääntäjä oli kirjoittanut auringon valon energian patoutuvan kasveihin. Mietin, millainen olisi maailma, jossa kaikkea varastointia ajateltaisiin patoutumisena!) 

Tänä aamuna tajusin, miksi ehkä reagoin niinkin voimakkaasti tuohon maskiasiaan. Se muistuttaa tapaa, jolla minua ja monia muita lapsia on kohdeltu. On ollut kaikenlaisia agendoja, joista on ajateltu, että on parasta, ettei lapsi tiedä niistä. Ja kun lapsi kuitenkin jotain kautta onnistuu ymmärtämään kuvion siinä takana ja sanoo sen ääneen, seuraavaksi häntä vähätellään ja nöyryytetään, yritetään hiljentää tällä, ja vääristellään ja valehdellaan - siinä mittakaavassa, että lopulta lapsi arpoo pääparassaan, onko hänen järkensä pettämässä. Koska eihän minulle valehdeltaisi päin naamaa, eihän? Että jospa minä nyt olenkin väärässä vaan? (Tosin tässä maskicasessa tuota ajatusta, että koko muu maailma on väärässä, ei tullut. Mutta sama hämmennys valehtelemisesta: Mikä ihme tässä nyt on? Miksi näin? Tavoitteena mikä?)

Se, että aikuisia kohdellaan kuin lapsia, on kertakaikkisen inhottavaa. Se, että lapsia kohdellaan kuin lapsia, on sekin kertakaikkisen inhottavaa ja osoittaa, miten vähän moni aikuinen tajuaa siitä, miten valppaita lapset ovat. Lapsethan tuppaavat olemaan paljon aikuisempia valppaampia, koska heillä on vähemmän teoria- ja ennakko-oletus -somaa tajunnassaan. (Toki lapsuuteen kuuluu muutakin kuin tämä, mutta oma mielikuvani lapsuudesta on tämän moodin aika tavalla varjostama. En juurikaan usko siihen, että ihmisille valehdellaan heidän omaksi parhaakseen tai koska jos ei valehdeltaisi, tulisi lisää hankalia kysymyksiä.) 

Omassa elämässni on ollut ehkä ihaninta, että ei tarvitse olla lapsi. Todellakin. (Vaikka lapsena, ja olin sitä edelleen kun olin 14-15, en halunnutkaan ikinä ikinä ikinä aikuiseksi, joiden habituksessa korostui niin voimakkaasti seksuaalinen keimailu ja kaikki siihen liittyvät hullun taivaan oireet.) (Näin sitä on väärässä, näin graavisti. Mistähän olen nytkin väärässä?) (Onko elämänvaihetta, jona en ajattelisi hihitellen olevani juuri nyt hyvässä kohdassa? Kyllä - silloin kun minuun sattuu. Mutta muuten? Kaksi- ja kolmikymppisyydessäkin oli vissit puolensa, vaikka se hedelmällisyysikäiseksi naiseksi luokitelluksi tuleminen tuntuikin jotenkin täysin kajahtaneelta, etenkin silloin kun gynegologi puhui jostain vauvojen haistelemisesta oman lisääntymisvietin herättämiseksi.) Ei siis ihme, että suutun, itken, tärisen, hihitän, menetän uneni ja niin edelleen, kun minua kohdellaan kuten lasta. Mutta asetun. 

Viime yönä sain sentään jo nukuttua. 

En osaa kuvitella, mitä ajattelen viikon päästä. Varmaan haavanlehtiä. edelleen, edelleen sanallistuksia tunneille, hämmästellen sitä, että jotenkin tässä kävi niin, että päätettyämme erota tulikin pandemia ja kutsuin Vompsun tänne. Tällaisia ovat pandemiat: soittaa ex-miehelleen ja asuu tämän kanssa, miettii töistä irtisanoutumista ettei levittäisi tartuntoja, ihailee luontoa entiseen malliin, vieraantuu ihmiskunnasta entistä enemmän koska niin moni haluaa jonkin normaalinsa takaisin ja sitten ihmettelee, miksi piittaa näiden ihmisten sairastumisesta niin paljon, kun ei kuitenkaan jaksa piitata heidän seurastaan ihmeemmin. Outo maailma.

sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Motivoivasta työstä

Omista töistäni motivoivimpia ovat ne intensiivit tai kurssit, joille uskaltautuu joku, joka ei ole juuri liikuttanut monipuolisesti kehoaan, koska on oppinut inhoamaan ryhmäliikuntaa. Sitten ehkä kivut ja säryt ovat kasvaneet niin mittaviksi, että hän on joutunut tajuamaan, ettei pelkkä mäkikävely tai pyöräily tai löhöäminen - tai mitä itse kukin nyt sitten tekeekään totunnaisesti - vain riitä kehon tyytyväisenä pitämiseksi. Joskus toimiin herättävänä uhkana on ollut kortisonipiikille joutuminen, joskus leikkaushoito, joskus kroonisten tautien riskin kasvaminen painoindeksin kihahtaessa pilviin, joskus se, ettei enää onnistu ylettymään kengännauhoihin, ei edes istuen ja polvet koukussa - jalka ei vain tule tarpeeksi lähelle. 

Eilen oli taas tällainen intensiivi. Haastattelin aluksi tulijat lyhyesti ja pidin huolen siitä, että jokaisen pulma-alueeseen tai pulmaliikerataan mentiin ajatuksen kanssa. Seurasin kasvonilmeitä tarkkaan, samoin hengityksen liikettä kehoissa. Joustattelimme, hengitimme ja pidin homman sillä tasolla, ettei kukaan tipahda matkasta. Loppurentoutuksen jälkeen luokassa oli monet loistavat kasvot - olipa ihmeellistä, ettei sattunut kertaakaan, tai on hämmästytty sitä, että jaksoi pysyä asanassa, vaikka jalat vähän tytkyttivät hyytelönä, mutta mulla oli niin hölmöt jutut, että nauratti ja jatkoi vaan. Pari ihmistä sanoi, ettei ollut tajunnutkaan pelkäävänsä tiettyjä liikkeitä niin paljon, mutta kun kerroin pelosta ja sen seurauksista kehossa siihen sävyyn, että tällaista se kaikilla on, he tajusivat, että tuohan tapahtuukin omassa kehossa - ja osasivat suhtautua siihen myötätunnolla suuttumuksen ja epäonnistumisen tunteiden sijaan. Yhdelle oli tullut myös se tunne, että jos kerran tiedän, miltä itsen satuttamisen pelko tuntuu, ja korostan niin kovasti sitä, että pysyttelemme mukavuusalueella, neuvon varmasti juuri sellaisia liikkeitä ja asentoja, joissa ei satuta itseään, eikä keho sitten mennytkään suojaspasmiin.

Näissä kohdissa on helppoa tuntea, että olen juuri oikeassa paikassa ja että kyllä, joogaopettajana voin tehdä juuri sitä kuntoutustyötä, jota haluankin - emootioiden säätelemisen harjoittelun lähikehityksen vyöhykkeen virittämistä suhteessa omaan kehoon ja sen liikkuvuuteen, ja sitä kautta monipuolisemman liikerepertuaarin ja siihen rentoutumisen mahdollistamista. Onko muita töitä, joissa voisin tehdä juuri tätä? Ehkä fysioterapeuttina, mutta silloin moni asiakkaista tulisi lähetteellä eikä oikeastaan olisi siinä vaiheessa, että on valmis tarttumaan pulmiinsa ja katsomaan niitä suoraan silmiin. Joogakurssilla jäykille taas ollaan juuri siinä kohdassa. Voin ehkä sikäli sanoa, että nämä kurssit ovat työni motivoivin osuus ja että parempaa työtä minulla ei ole ollutkaan. Paitsi ehkä hierominen ja restoratiivinen jooga, eri tavalla. No, rakastan kyllä kaikkia tuntejani, koska näen niin monesti siellä, miten oivalluksia tulee ja ihmiset hämmästyvät että mitä mitä, en satuttanutkaan itseäni. Nyt olen opettanut sen verran kauan, että tunneille on löytänyt hyvin juuri se ihmisjoukko, joka kokee hyötyvänsä tämän tyyppisestä ohjauksesta. Kaikillehan se ei tietenkään ole lainkaan tarpeen mutta ei tarvitse ollakaan.

On kiinnostavaa seurata omaa mieltään motivoivan työn suhteen. Ensiksi, kun ehdotin workshoppia joskus ennen pandemiaa, aivan toisessa maailmankaikkeudessa siis, paljon hyväntuulisemmassa, hallintoluottavaisemmassa ja ihmisten luontaiseen spontaaniin hyvyyteen paljon enemmän uskoa haluavassa - liki stereotyyppisen vasemmistolaisessa mielenmaisemassa siis, tosin vasemmistolaiset harvemmin ovat hyväntuulisia, joten ehkä en missään vaiheessa olisi mennyt vasemmistolaisesta -, olin vain innoissani, että tätä niin tarvitaan ja toivottavasti ihmiset löytävät kurssille. Sitten tuli pandemia ja ajattelin, että tuskinpa tämä toteutuu ja palataan näihin kunhan ihmiset oppivat suojaamaan toisiaan maskein. Syksyn alussa katselin tartuntalukuja ajatellen, että kukaan ei kyllä nyt lähde kolmen tunnin intensiiviin näillä luvuilla. Koska syksyn alut ovat syksyn alkuja - valo vähenee, velvollisuuksien vuoret jotenkin kasvavat ja palautumiseen varattu aikakin tuppaa tuhraantumaan sienimetsässä tuntikausia tarpomiseen - muutama viikko ennen intensiiviä ajattelin, että toivottavasti lisää ihmisiä noiden muutaman päälle ei tulekaan, koska voi olla, etten yksinkertaisesti pysy tolpillani tuota opettaakseni. Ja sitten kun tarpeeksi ihmisiä ilmoittautui ja kurssi voitiin toteuttaa, ajattelin että no okei, tiedän jo aika hyvin, että näitä oikeasti tarvitaan, kyllä me menen opettamaan, kun noin moni on kerran päättänyt ottaa asioista selvää ja opetella kehon puhumista. Vielä metromatkalla ajattelin, että mihin mä olen taas itseni tunkenut ja onko kellään muulla edelleenkään edes maskia. Että miksi minä näistä välitän kun ne eivät piittaa minusta pätkääkään. Kun kohtaan ihmiset, minut toki tekee surulliseksi se, että vain kahdella on maski, ja toinen heistä on astmaatikko, jolle annan erikseen luvan, että otat sen maskin pois, jos alkaa yhtään tuntua heikolta, voihan sen sitten laittaa myöhemmin uudestaan ja että taudin vakavuuden tiedetään riippuvan siitä, onko saanut jättiannoksen virioneja vai ei: osaksikin käyttäminen siis voisi teoriassa auttaa. Mutta enemmän olen vain muita varten enkä jaksa kauheasti pettyä mihinkään, mitä he tekevät - olenhan olemassa sen ajan täysin heitä auttaakseni. Palautetuokiossa tunnen tehneeni oikeaa työtä ja hämmästelen sisäisesti, miksen useamminkin järjestä itselleni tällaisia lauantaiaktiviteetteja, tämähän on hurjan palkitsevaa. Vaan kun istun metrossa kotiin, muistan tarkalleen: Olen niin puhki ja kaikkeani antanut, että koko matkasta ei piirry mieleen yhtenäistä kuvaa. Koetan pysyä hereillä, koossa, toimintakykyisenä kotiin saakka. Kotona valmistan sumussa jonkin aterian ja sitten menen päiväunille. Viikon kuudes työpäivä - tai jos edellisestä vapaasta lasketaan, viikon kolmastoista työpäivä. 

Kevääksi olen ilmoittanut, etten tee näitä viikonloppuintensiivejä. 

Olen vanha nainen, tarvitsen vapaani. 

Minulla on myös käsitys siitä, millaisissa töissä voi palaa loppuun: paitsi töissä, jotka eivät motivoi, myös töissä, jotka motivoivat, liikuttavat sydänjuuriaan myöten. Olisi liian helppoa ja perheeni mallin mukaista olla aina vain muita varten, aina saatavilla, ilman rajoja. Olen sitä nytkin niinä hetkinä, kun olen töissä. Mutta sitten on se strategisesti ajatteleva olento, joka sanoo seis. Joka ei aio vastata sähköpostiviesteihin viikonloppuna ja jonka puhelin on äänettömällä. Joka sanoo lisätunneille ja sijaistuksille, ettei nyt onnistu. Olen nähnyt niin monen ihmisen palavan loppuun, että tiedän ilmiön hyvin todelliseksi. Jospa en koettelisi sitä pohjamutia myöten itse vaan osaisin rajata tekemiseni? Siinä pitää olla kova. Minulle on ihmetelty vasten naamaa, että miten elän näin vähillä tunneilla tai enkö pelkää, etten kehity opettajana, jos opetan näin vähän. (Moni opettaa saman määrän täyspäivävakityön päälle.) Minusta itselläni on paljon tunteja. Ehkä hivenen liikaa - kiitos pandemian, kun buukkasin tunteja yläkanttiin kuvitellen, että tuskin mikään toteutuu. 

Sunnuntaiaamu: vapaapäivä. En aio korvaani lotkauttaa. Nautin siitä, ettei ole aikataulua. Se tuntuu jotenkin ihmeelliseltä kolmentoista päivän tehoputken jäljiltä. On vaikeaa koettaa kuvata motivoivaa työtä ihmisille, jotka ovat toisenlaisessa työssä. Ymmärrän sen, millaista se on - enimmäkseen työni eivät ole olleet niin motivoivia kuin tämä. Toisaalta jokin minussa on aina tehnyt helpoksi motivoitua tylsiinkin tehtäviin: epäilen, että sama ilmiö, jota kuvataan kirjassa Lähikaupan nainen. (Lämmin suositus tälle - kerrankin kirja, jonka kuvaaman ihmisvuorovaikutuksen tunnistaa!) Mutta miten kuvata se, ettei mieli ole koskaan tyyni tai vakaa, vain tyytyväinen tai kiitollinen, ja saakin nuljua näin: miten sama motivoiva työ on kirous, siunaus, rasite, voimaannuttava ja voimat loppuun imaiseva?

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Kivusta ja toimintakyvystä

Juuri ennen tuplatuntia isken varpaani tikkaisiin, jotka on tuotu välinevarastoon kai desinfioitujen mattojen kuivaustilan lisäämiseksi. Kipu säteilee pitkälle, kiroilen antaumuksella ennen kuin muistan, että ai niin, olin töissä. Hiljennän itseni, suoristan ryhdin ja kävelen tilaan. Ihmisiä tipahtelee tunnille, olemme vasta aloittamassa. Kannattelen tunnelmaa, rupattelen, suuntaudun täysin ulospäin. Teetän aluksi kuuntelutehtävän, jotta saan istua hetken ja tasata hengitystä - ja kokeilla, onko varvas kenties murtunut. Ei ole, totean, mutta jotenkin oudosti se sojottaa. Pidätän hengitystä, kun tartun varpaaseen ja kiskaisen sen traktion kautta paikalleen. Ja sitten onkin aika lähteä liikkeelle. Enimmäkseen varvas ja sen tykyttely ei mahdu tajuntaani. Joitain asioita näyttäessä kipu vihloo ja haluaisin huutaa mutta ajattelen, että se on vain varvas. 

Toisen tunnin aikaan olen jo niin syvällä ammattiroolissa, että vaikka puhun siitä, ettei kivun päälle jäädä koskaan marinoitumaan, olen tavallaan unohtanut varpaan ja oman kipuni. Vai mitenkä on - jos kipu ei mahdu ammattirooliin, onko sitä olemassa? Vasta desinfioidessamme apuvälineitä tunnin jälkeen muistan, että iskin varpaan. Ne voivat olla äkäisiä, ajattelen ohimenevästi.

Yllätyn, kun junasta pois pimeään jäädessäni onnun. On vaikeaa olla varomatta varvasta, vaikka ontuminen on tietysti pahinta, mitä ihminen voi tehdä tuki- ja liikuntaelimistölleen. Pakottaudun kävelemään symmetrisesti, mutta se osoittautuu henkisesti niin raskaaksi, että jo ennen maskin riisumista tiedän, että haluan kaupasta lohtupizzan. Onnun maskitettuna kauppaan, joka on matkan varrella, ostan vegaanipizzan, onnun kotiin. Edes maskin ovelan näköiset leopardit eivät nyt lohduta. Koetan olla ontumatta. Nyt kun ammattirooli ei suuntaa minua ulospäin, varvas ottaa kaiken takaisin korkojen kanssa. 

Kotona kengistä ja sukista päästyäni totean varpaan mokoman kukkivan villeissä väreissä. Syksymuotiväri luumunpunainen (onko syksyä, johon luumunpunainen ei kuulu, en tiedä muodista mitään, mutta kuvittelen luumunpunaisen kuuluvan syksyihin jollain automaattiasetuksella) vaihtunee jossain välissä myrskypilvenmustaksi, kellertyy, vihertyy. Hampaita harjatessani kutsun varvasta muotivarpaaksi. 

Yö pakottaa kekseliäisyyteen ja luovuuteen. Miten nukutaan varpaanlevittimet jalassa painopeiton alla muotivarpaan kanssa? Jalkaterän hermokipu hyökkää taatusti takaisin, jos päästän jalan kipusuppuun tai en saa tarpeeksi syvää unta. Herään joka kerta, kun lähden kääntymään - hienosti opin, miten kehon takaketjun on aktivoiduttava kylkeä käännettäessä jopa keskellä unia. Ajattelen pöppörössä, että taas minusta tulee viisaampi liikuntaa ohjaava, että iloitse tästä, pöhkö, mutta oikeasti yöllä itkettää. 

Nyt on aamu ja uusia jännityksiä. Kestääkö varvasrakas päivän opetukset vai onko haettava saikkua? Onko perjantain odotettu sieniretki peruttava? Ja ylipäänsä, mikä se tällainen kipusuhde edes on?

Muistan äkkiä muistoja, joita en ole ajatellut oikeastaan koko pandemian aikana mutta jotka sitä ennen olivat pinnassa, koska koetin tapailla ihmistä, joka suhtautui kipuuni oudosti. Kun onnistuin tiskatessa hajottamaan lasin ja sain reippaasti tikkejä vaatineen haavan, hän olisi halunnut liimata haavan pikaliimalla kiinni sen sijaan, että sain mennä lääkäriin. (Tietysti menin lääkäriin - ajoin sinne bussilla, jonne vuosin sievän verilätäkön. Kädestä tulee verta aika turakkaan tahtiin.) Kun jälkikäteen keskustelimme tapahtuneesta, hän vain totesi, ettei kestänyt hätääni. Totta kai minulla oli hätä - haava oli luuhun saakka eikä verenvuoto tyrehtynyt ja koin valtavaa hämmennystä, kun hän koetti kieltää minua lähtemästä lääkäriin. Jotenkin häntä hävetti niin kovasti, että olin loukannut itseni, että se olisi pitänyt piilottaa. Saman ihmisen kanssa teema pääsi toistumaan kolmesti, kolmella eri matkalla. Kaksi kertaa olin kuumeessa ja sairas, kerran iskin varpaani juuri vastaavalla tavalla heti ensimmäiseksi laivaan päästyämme. Joka ikisellä kerralla hän koetti kieltää sen tosiseikan, että tarvitsin lepoa. Hän ei voinut ymmärtää, miksi en halunnut kävellä ravintolaan, seksiä tai mitä kaikkea hän nyt olikaan matkalta odottanut. Ne olivat outoja tilanteita - että on itse sairas tai satuttanut itsensä ja jo sen takia hieman surkeana ja levoton ja toki itsekin pettynyt siitä, ettei lomasta tullut ihan semmoista kuin olisi halunnut, ja sitten vielä koettaa selvittää toiselle, että ei, en ole sinulle loukkaantunut tai vihainen tai protestoi, vaan minua sattuu, ja haluan nyt vain levätä hetken, ja katsotaanko huomenna uudelleen, jooko. Vielä masentavammalta tuntui se, että joskus puhuessamme suhteen jatkumisen mahdollisuuksista, tai oliko se ylipäänsä suhde edes, hän nosti nämä asiat esiin: hänestä ne osoittivat sitoutumiseni puutetta ja sitä, ettei suhteella oikeastaan ollut mahdollisuuksia. Miten saatoinkin olla niin kömpelö, että menin pilaamaan matkan? (Miten saatoinkin olla niin rakastunut?)

Jos olisin hivenenkään taikauskoisempi tai universumi puhuu minulle -henkisempi, tässä olisi hyvä kohta naksahtaa. Nimittäin yhdelläkään matkallamme en pysynyt terveenä. Tietysti tässä olisi hyvä kohta naksahtaa myös siinä mielessä, että alkaisi epäillä, oliko sairas lainkaan vai kuvittelinko vain. Mutta tiedän kyllä, että olin - kuume ja musta, turvonnut varvas ja jalkapöytä ovat aika luotettavasti todettavissa. Sormenkin ompelusta löytyy kirjaus omakannasta. 

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miten outo sairaus- ja kipukäsitys itselleni muovautui lapsena. Vanhempanihan aina säikähtivät aivan kuollakseen pienintäkin kipuani, valittivat niin kuuluvasti ja kärsivät niin silminnähden, että opin aika nopeasti pitämään heidät paremmalla tuulella piilottaen kivut ja kuumeet niin pitkälle kuin vain suinkin pystyin. Tuossa suhteessa, jota yritin muutaman vuoden ajan, kaikki se tauhka nousi kunnolla pintaan. Kun suhde tai mikä se nyt hänelle sitten olikaan kuihtui viimeistään koronan myötä täysin - olemme jutelleet vain kerran puhelimessa ja sovimme, että hän soittaa seuraavan kerran, mutta en usko, että sitä kertaa tulee - osa minusta oli hyvin helpottunut siitä, ettei minun enää tarvitsisi perustella kellekään, että ei, en protestoi, olen sairas, ja että sairaana saa levätä. Semminkin kun se suhde sai minut pohtimaan tosissani, olenko ehkä jonkinlainen sosiopaattiseksuaali (onhan niitä sapioseksuaaleja jne myöskin), koska seksuaalisen nautinnon kannalta olen kukoistanut parhaiten suhteissa, joissa minua kohdellaan melko tylysti, ja miten sen loppuminen sai toisaalta elämään tyytyväisyyden korostumaan ja tuntui pitkästä aikaa siltä, että tiedän taas, kuka olen ja mitä haluan (ja että vaikka kuinka loistelias sosiopaattiseksi ei ole pohjimmiltaan se, mitä haluan, se on aivan liian monimutkikas kuvio muun elämän kannalta vaikka seksi olisi kuinka maailmoja mullistavaa), nyt tietysti mietin, olenko sittenkään rajojeni sisällä, tässä kehossa ja mitä näitä nyt on - olenko sittenkään juurtunut kokemukseeni, ja missä määrin oma käyttäytymiseni on ruokkinut tuossa edesmenneessä suhteessa kivun väheksyntää, kun kerran nyt ihan vain ammatti-identiteetin pukemalla olen onnistunut kieltämään kipuni ja säilymään toimintakykyisenä. Eihän kukaan meistä ole sillä tavalla määräinen, ettei vaikuttuisi toisista ympärillään. Jotenkin karmiva ajatus, että onnistun omalla häilyvyydelläni kutsumaan toisista esiin kivun ja sairauden vähättelyn moodin. Varmasti siihen pitää olla jokin esivalmius kyllä - eilen kun viestin Vompsulle ja Faunille, että satutin varpaan, kumpikaan ei kommentoinut siihen, että kuvittelen varmaan vaan, vaan voi ei, ja heti tuntui sallitummalta olla vähän itkuinen ja lohtupizzaa halajava.

Aamu: makaan sängyssä ja jännitän, mitä tapahtuu, kun koetan nousta jaloilleni. Toki kyseessä on vain pehmytkudosvaurio, mutta nekin saattavat olla aika äkäisiä ja turpeita. En haluaisi joutua saikulle. Enkä halua satuttaa itseäni lisää sillä preferenssillä, että en halua joutua saikulle. Tiedän, että varvas paranee, koska en ole ensimmäistä kertaa tätä pappia kyydissä. Enkä haluaisi syödä särkylääkkeitä ja haluaisin kävellä metsissä ja ja ja. Etenkään en halua mennä lääkäriin, joka vääntelee kipeää kohtaa. 

Mietin, millaista olisi, jos olisi kehoonsa ja sen loukkaantumisiin jotenkin yksinkertainen suhde. Jotenkin - selkeä. Mutta lieneekö sellaista kellään?

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Viestinnästä

On kyllä mielenkiintoista seurata näitä lähitunteja. Niillä tunneilla, jonka osallistujille kirjoitin itse tervetuloa-kirjeen koronaohjeineen ja suosittelin maskia (korostaen että kyse ei ole velvoittamisesta ja jokainen tietää itse parhaiten, mitä oma terveys kestää ja me kaikki kunnioitamme jokaisen omaa päätöstä), on maskissa 4-5/10 osallistujaa. Niillä tunneilla, joiden osallistujat on kontaktoinut joku muu opistojen toimistoista, on maski 0-1 kymmenestä - enimmäkseen se täysi nolla. Tämä saa miettimään, että pandemian kanssa onnistuneesti elämisessä on pitkälti kyse jämäkästä viestinnästä ja siitä, että yksittäiset toimijat uskaltautuvat vetoamaan siihen hyvään puoleen, joka meissä kaikissa on: siihen, että haluaa toisille hyvää, ja rohkaisemaan sitä puolta esiin. Tyypillisesti tietysti ajattelen, että meillä jokaisella on tällainen vastuu. Että jokainen on oma yksityinen kansanvalistusseuransa.

Nythän tuntuu siltä, että Suomessa valahtaa pandemiavastuu jonnekin toisaalle kovin herkästi. Aina löytyy joku toinen, jonka pitäisi tehdä päätös minun puolestani, jotta voisin viestiä tavoista, joilla voidaan jarruttaa taudin etenemistä. Tämä toistuu lentokentän, koulutartuntojen ja varmasti myös harrastusryhmätartuntojen kohdalla. Ja rakentava, perusteleva viesti kansalaisille? Jaa-a. Ollaan edellen tasolla, että ethän tule, jos olet oireinen, vaikka tiedetään hyvin, että ennen oireita tartutetaan ja osa tartuttaa täysin oireettomina.

No, itse päätin sitten, että viestin toisin niissä kohdin, joissa on mahdollista: rakentavasti, vastuun kantaen, turvallisuutta korostaen. (Musta on nimittäin ihan yksinkertaisesti uskomatonta scheibaa esiintyä nyt hyvinvoinnin sanansaattajana jos en viesti mitään siitä, että huomioikaahan nyt se aerosoleitse leviäminen.) Ystävä kysyi, enkö pelkää, että tulee sanomista, moisista suosituksista. Vastasin, että joo tottakai pelkään mutta että miten muutenkaan voisin toimia.

Kai se kertoo siitä, että mitään hävittävääkään en koe enää olevan.

Paitsi ihmisten hyvinvoinnin: se on tärkeämpää kuin omien kasvojen säilyttäminen tietyssä yhteisössä. 

Ennen kaikkea pandemia on opettanut paljon ihmisistä. Liikaa, tekisi mieli sanoa. Tarkemmin: On pieni joukko ihmisiä, joihin luotan entistä enemmän, joita kunnioitan. Eivät he ole kaikessa samaa mieltä kanssani, tietenkään, mutta pyrkivät rakentavuuteen ja ennen kaikkea vastuun kantamiseen. Ja on hyvin suuri joukko ihmisiä, joihin en luota enää ollenkaan, koska olen todennut, että he haluavat sulkea silmänsä vastuultaan. Ei se tietenkään ole heidän syynsä. 

Kaikki me olemme typeriä ja sokeita. Ja aivan uudenlaisessa tilanteessa. 

Kaikkien oppimiskäyrä lägää. 

Astra Zenecan rokotteesta on tullut yhdelle ihmiselle mahdollisia isoja haittavaikutuksia joten rokotekoe on keskeytetty tapauksen tutkimisen ajaksi. Tämä oli odotettavissa. Vaahtokarkkitestistä tulee pitkä ja hermoja kiristävä. (Tosin tuskin ainakaan itse edes haluan palata, eikä ole mitään, mihin palata: tiedän jo liikaa, tiedän jo eri asioita, oloutuminen keskeytyi.)

Oma vaahtokarkkini olisi, ettei kenenkään annettaisi saada long-covidia. Huomaan olevani hyvin yksin ajatukseni kanssa. Ei se ole mahdollista näillä spekseillä. Mutta jos edes mahdollisimman harva, jos edes se. 

Opetusten jälkeen kotiin junalla ajaessa eilen myöhään itkin maskini märäksi. Märkänä se suojaa tuskin ketään, joten ehkä karaistun ensi viikoksi. 

perjantai 4. syyskuuta 2020

Hauraudesta

 Lähipetukset ovat alkaneet. En etukäteen yhtään osannut arvata, miten kuormittavia ne ovat. Ei, ei fyysisesti - minusta maski ei juuri tee hengittämisestä vaikeampaa, pikemminkin päinvastoin kylmästi ilmastoiduissa liikuntatiloissa - vaan emotionaalisesti. 

Kolmestakymmenestä seniorista kahdella oli maski ja kahdella (eri ihmisellä) koronavilkku puhelimessa. (Koronavilkku kuuluu opetuspuheeseeni: nyt puhelinta ei jätetä pukkariin tai laukkuun salin taakse vaan tuodaan maton eteen.) Sennuriskiryhmäläiset sentään ymmärsivät puheeni ja nyökyttelivät, että joo. Eilisistä tuntilaisista puolestaan kellään ei ollut maskia eikä koronavilkkua (tai jos oli, se oli salin perällä kassissa). Ennen tuntia maskini herätti hämmennystä odottaessamme edellisen tunnin loppumista. Oliko meidän pakko pistää kuonokopat? Siitä ei ole tullut mitään tekstaria! Sanoin, että ei, ei ole pakko. Mutta että näin voimme suojata toisiamme - vietämme kuitenkin 90 min sisätilassa syvään hengitellen ja hengästyen ja ilmastointi sekoittaa ilmaa niin, että se hämmentää salin perukatkin. Ja joku puhuu kaiken aikaa kantavalla äänellä... Rakennus on niin vanha, että tuskinpa vaan siellä on kovinkaan edistynyt ilmanvaihtosysteemi ja vaikka siellä HEPA olisikin, vaihdetaanko se riittävän usein? Tuskinpa, kun toimijoita ei ole ohjeistettu valtiovallan taholta, vaikka EU kuinka tuuttaa tätä tietoa ilmoille.

Hämmentyneitä katseita. "Mutta eihän Suomessa enää ole koronaepidemiaa." Kysyin, mistä ihmeestä ihminen oli niin päätellyt. "Hesarissa luki." Sanoin, että ei varmasti olekaan koko Suomessa, mutta pääkaupunkiseudulla kyllä on, jos viime viikkoina on altistuksen takia karantenoitu tuhansia ihmisiä.

"No, tulee jos on tullakseen."

"Tavallaan näin. Tällä maskilla koetan estää sen, ettei tulisi teille ainakaan multa. Mä vaan koen, että tää on vähin, mitä voin tehdä teidän terveyden eteen."

Muutava vakava nyökkäys. Katseet harhailevat, vaivaantuneisuutta. Ajattelen, että onneksi en ole ikinä ollut suosittu, enkä siten oppinut suosiossa pysyttelyn pahaa tapaa. Hymyilen maskin takana. Ajattelen myös, että onneksi en ole elänyt elämää, jossa epämukavuus ja kognitiivinen dissonassi olisi jotenkin harvinaisuudessaan liian uhkaavan tuntuista - ei minun tee yhtään pahaa virittää sitä. Mikä vain, mikä töykkäisee ajattelun liikkeelle ja katkaisee automaatiot, on paikallaan.

Kun kommunikoimme ennen tuntia ja sitten myöhemmin teemme ja teemme ja teemme ja suollan ohjeita, eipä siinä mitään. Silloin olen vain sanallistaja enkä ehdi kauheasti miettiä. Mutta annas kun lasken ihmiset savasanaan ja he makaavat lattialla suojattomina kuolleen miehen asennossa silmät kiinni, keho hengityksestä kohoillen. Silloin iskee jokin niin syvä suru, että haluaisin huutaa ääneen. Ihmiset ovat hauraita ja hengittävät kaiken aikaa. He luottavat viranomaisiin niin täysin eivätkä pysähdy miettimään itse, ota selvää. Heille kukaan ei ole kertonut kolmesta ceestä. He eivät lue lehtiä, joita lukemalla he tajuaisivat, että itse asiassa tiedämme taudin mekanismista tuskin mitään ja siksi interventioitakaan on toistaiseksi vaikeaa suunnitella. He eivät ymmärrä ajan ostamisen ajatusta tähän liityen eivätkä ajattele mahdollista sairastumistaan muuna kuin vähän epämukavana parin viikon lentsuna - kuukausien sairastaminen ei tule heille mieleen. Tai se, että jos oikein huono tuuri käy, heidän lapsensakin voi sairastua kuukausiksi - koulut ja päiväkodithan ovat auki, mitään vaaraa siis ei pitäisi olla heistä liikkeellä. 

He vain luottavat ja makaavat siinä hengittäen savasanassa. 

Ottavat vastaan, siinä kaikki. 

Kun katselen heitä hereillä ja pystyssä, levottomana siinä mielessä että heidän levätessään vartioin, tarkkailen ja olen valmis suojelemaan heidän hiljaisuuttaan kaikilta mahdollisilta keskeytyksiltä, mielen läpi nelistää se, miten yksinkertaisen pysäyttävän raivohullua on metapelko, pelon pelko, johon törmään keskusteluissa jatkuvasti. Ajatukset siitä, että ihmiset on säikäytetty koronauutisilla ja että se on huono asia, että heidän pitäisi nyt vain reippaina kirmata normaaliin ja pitää talouden rattaat pyörimässä, ettemme joudu maakuoppaan. Minulle, joka olen aikuisiästäni elänyt suurimman osan köyhyysrajan alapuolella ja joka olen ollut silloin tyytyväisempi ja onnellisempi kuin jaksoina, jolloin liika työ ruoskii vähänkin aloitteellisuuteni latuskaksi, puheet elintason laskusta eivät kuulosta aivan niin pelottavilta kuin varmaan pitäisi. (Etenkin kun taloustieteen konsensus taitaa kuitenkin olla, että vasta viruksen kuriin saamisen myötä liiketoiminta voi palautua.) Sen sijaan ajattelen, että on aivan järkevää, että ihmiset pelkäävät aistein havaitsematonta koodinpätkää, joka todistetusti voi tehdä elämästä pitkiksi ajoiksi helvetin (miten pitkältä noroviruskohtauskin tuntuu vaikka kestää kalenterissa mitattuna vain tovin) ja arpeuttaa osan koskettamistaan ehkä jopa loppuiäksi. Ajattelen sydäntä, maksaa, munuaisia, keuhkoja, hermostoa. Ajattelen sitä, että joidenkin tutkijoiden mielestä meillä on hengitystievälitteinen sydän- ja verisuonitauti. Ja sitä, miten huonosti tätä on onnistuttu kommunikoimaan näille ihmisille, jotka ovat omaksuneet fatalismin päättäjien puheista - tarkkaillaan, seurataan, toinen aalto (ei rajoitusten purkamisen vaikutus).

Toisin kuin moni muu, pidän pelkoa hyvänä ja myönteisenä emootiona, hyödyllisenä työkaluna. Se on tässä pandemiassa tullut selväksi. Ainakin itseni se saa suojautumaan. Se ei jähmetä - olen kaiken aikaa tehnyt työtäni - mutta pakottaa miettimään asiat uudelleen, uudelta kantilta. Vaikka pidän pelkoa arvossa ja kannattelen sitä tajunnassani ja varmasti joidenkin mielestä vahvistankin sitä (mutta asia ei ole ehkä ihan niin yksinkertainen), ruumiintoimintojani mittaava älysormus osoittaa, että nukun yöni hyvin, saan syvää unta, enkä ole missään kiehuvassa stressikattilassa. Näen kyllä joka yö unia, että olen taas tartuttamassa tai tartuttanut, mutta ne ovat unia, jotka ehkä eniten kertovat siitä, miten tarkasti koetan valveessakin arvioida impulssejani sen suhteen, edistävätkö vai vaarantavatko ne väestön turvallisuutta virustilanteessa. Koska on ihmisiä, joiden työt ovat aidosti pelottavia epidemian kiihtyessä. Sairastuneet eivät imeydy mihinkään mustaan aukkoon vaan heistä on huolehdittava. On ihmisiä, jotka tekevät sitä työkseen. Suojelen mieluummin heitä kuin toisten illuusiota normaalista. 

En tiedä, mitä tarkalleen ajatella siitä, että pohdiskeltuani koko kesän sitä, voinko mennä lähiopettamaan, päädyin sitten lopulta kuitenkin pitämään tunnit. Kai vain vakuutuin riittävästi siitä, että pystyn suojaamaan oppilaita. Itseäni en tietenkään pysty suojaamaan ja ajattelen, että sekin tavallaan olisi velvollisuuteni. Mutta kaikkea ei voi selvästikään saada tässäkään. Ajattelin myös, että heidät kohtaamalla pystyn ehkä kuitenkin lopulta olemaan enemmän yhteisölle hyödyksi kuin lähitunnit irtisanomalla, jolloin tunnit vain opettaisi joku, jota asia ei kiinnosta pätkääkään - tai jopa päinvastoin, jota asia kiinnostaa mutta vastakkaisesta näkökulmasta: minulla on runsaasti kollegoita, jotka purnaavat somessa siitä, että lehdet eivät saisi kirjoittaa koronaviruksesta mitään, koska nyt osa asiakkaista on säikytelty pois ja oma elinkeino on uhattuna. Jos minä varovaisella maskinkäytölläni tuonkin jotain virikkeitä, luultavasti hekin toisivat omiaan tuntilaisten haisteltaviksi. Osan tunneista sainkin siirrettyä etään. 

Ja tietysti pelkäsin - mutta vääriä asioita, kuten sitä, että jos irtisanoudun, tuskin enää saan niistä paikoista tunteja. Pidän paikoista, pidän tuntilaisistani. Mutta ei minun kai pitäisi pelätä tuollaista. Elämä on aina ennenkin kantanut ja olen ennenkin onnistunut vaihtamaan ammattia, jo monta kertaa. Pidän tästä työstä. Mutta nyt huomaan, millaisen loukun mukava työ synnyttää: takerrun siihen, en haluaisi taas joutua aloittamaan nollapisteestä, ja se ehkä haittaa eettistä ajatteluni. Ei ehkä ole hyvä että ihmisellä on näin voimakas intressi työnsä säilyttämiseen. 

Tämä on niin uusi tilanne, että koetan pysyä armollisena itseäni kohtaan. Se on vaikeaa.

On opettavaista jutella ihmisten kanssa. Ei ole mitään "kansaa" jotka olisi tiettyä mieltä. On etätunnit ehdottomasti valitsevat, joita ihmetetyttää, miksi joku menee lähiin. Ja sitten on lähituntilaiseni, jotka hämmentyivät kun kerroin, että etätunneille on tullut lähiä paremmin ihmisiä.

En tiedä, ehkä minun olisi hyvä olla vielä päättäväisempi, periaatteellisempi ja pelokkaampi? 

Ajattelen sitä, kun katselen hauraita ihmisiä savasanassa. Yksi heistä sanoi ennen tunnin alkua, että jos lähituntiani ei olisi tullut, hän olisi tullut vaikka nettitunnille perässäni, vaikka inhoaakin tietokonevälitteistä joogaa. Jos olisin päättäväisempi ja periaatteellisempi, voisin ehkä vieläkin paremmin suojella ihmisiä, jotka luottavat vastaanottavaisuutensa valppauteni vatioitavaksi. Enkö ollut tai ole tarpeeksi pelokas? Tai olenko pelokas väärässä kohdassa? 

Kaiken keskellä konkretisoituu se, mistä olen koettanut kirjoittaa niin monta kertaa: miten joka ikinen teko on muurahaisenkakanpieni, koska koko yksi elämä on muurahaisenkakanpieni, ja sitten samalla - ne omat valinnat ovat ainoita, jotka tarkasti ottaen ovat itsen vastuulla ja niissä kohdin vastuuta on sata prosenttia ja se on sata prosenttia omasta vaikutuksesta ympäristöön, ihmisiin, toisiin tuntoisiin olentoihin, elonkehään. Valinta keskustella tai vaieta, valinta irtisanoutua tai mennä töihin ristiriitaisin tuntein, valinta toivottaa tunteensa täysin tervetulleiksi, ajatuksensa täysin tervetulleiksi, tuntemuksensa täysin tervetulleiksi samalla muistaen, että ne ovat vain tarinoita, joita pulppuaa yhtä kauan kuin elää ja että ne tarinat valehtelevat valehtelemistaan - aina kun katse kääntyy jonnekin, se kääntyy jostain muualta pois, niin kauan kuin tarinat pompottavat mieltä. 

Ja sen hetken, kun tarinat hellittävät ja seison hämärässä huoneessa, kehot hengittävät pitkällään alustoillaan eikä ole kuin hengitysmeri - tuntuu oudolta kuvata asioita, jotka ovat vain taustaa - ja olemme samaa hengitystä, ja ilma imeytyy milloin hänen, milloin hänen keuhkoihinsa, milloin minun keuhkoihini, olemme samaa lihaa, ja me vain vastaanotamme, luotamme - haluan huutaa sanatonta huutoa.

Mutta tietenkään en huuda. Minähän olen täällä vahtimassa, ettei hiljaisuutta katkaise mikään turha. 

torstai 20. elokuuta 2020

Toimeliaisuuden virrasta

Aamuisin korvatulppien läpi suotuva ääni kuuostaa kovemmalta korvatulpat päässä kuin niitä ilman. Ääni on kai tuhansien autojen ääni: Vihdintie lännessä, Hämeenlinnantie idässä, kehä etelässä ja pohjoisessa, kaikki suunnilleen yhtä kaukaisina. Ääni itsessään ei tietenkään muutu, mutta kun korvatulpat poistaa, kuulee koko joukon muita ääniä, jotka eivät samalla tavalla taida välittyä maata ja luustoa pitkin kuuloluihin: pakastimen sirityksen, koiran hengityksen, Vompsun hengityksen toisesta huoneesta. 

Jos joku kysyisi äänen perusteella, vallitseeko Uudellamaalla parhaillaan etätyösuositus, vastaisin että ei vallitse. Onneksi kukaan ei kysy. Olisi kummallista aamuvessassa kuulla kysymys - tai vielä oudompaa, tietää se kysytyksi sitä kuulematta. 

Oudointa kuitenkin on, ettei valolla tunnu olevan ääntä, mutta silti se herättää. On eletty monta kirkasta päivää peräkkäin ja lähinnä ulkona. Jo aamuisin pää on hivenen humaltunut valosta. 

Luen Rilkeä. Jostain syystä olen ottanut tavakseni tarttua johonkin kirjaan ja lukea sitä aamulla vessassa. Koska Duinon elegiat eivät kai koskaan lakkaa tenhoamasta, unohdun istumaan pytylle, katoan. Mutta kuka lukee sanoja? Kuka sanoutuu? Koska oivallan jotain viimeisellä rivillä, toimeliaisuuteni virta käynnistyy. Olen lukenut tämän sadat kerrat. Miksi oivallan nyt? Johtuuko se aamusta vai siitä, että poistin korvatulpat? Johtuuko se siitä, että pääsin toissapäivänä läpi Postin puhelinpalvelusta vai siitä, että nauroimme postin naisen kanssa yhdessä maksullisella puhelinajalla? (Ei hassumpaa rahan käyttöä. Vaikka näile koronakoirien kouluttajille lahjoittamisesta olen kyllä vieläkin tyytyväisempi.) Miksi nauroin myös reko-jaossa? Ja miksi puhuin törkeän hyvästä kehuessani yhtä tuotetta - mitä törkeää tai syntistä on nauttimisessa? Miksi me olemme täällä ellemme kokemassa?

Toimeliaisuuden virta ottaa vallan, kun eriydyn tekstistä. Oivallan näet, että Rilken viimeiset säkeet liittyvät sihen, mitä kohti koetan luotsata ihmisiä työssäni ja että se taas liittyy siihen Stevensin runoon, jota analysoin kauan sitten kirjallisuutieteen pääsykokeissa, sen päätökseen. Ja ihanasti valo lankeaa niin kuin uni lankeaa viattomaan ilmaan - jotenkin rivittäen, ehkä muutaman saman lisäten, mutta sisällöllisesti - jos sisällön voi erottaa muodosta, ja ajattelussa, muistossahan sen voi - ja Rilken 

Vaan jos nuo, loputtomasti kuolleet, vertauskuvan antaisivat meille / katso, ehkä he näyttäisivät tyhjän pähkinäpensaan / riippuvat norkot, tai kukaties / kevätsateen, kuinka se vaipuu tummaan maahan. - // Ja meidät, jotka uskomme onnen / nousevaksi, valtaa liikutus / tyrmistyttävä melkein, / kun jokin onnellinen vajoaa.

Liikkeessä on niin paljolti kyse tilallisista metaforista ja suunnista: lankeaminen, vajoaminen, leijuminen, kohoaminen - vertikaalisesti, levittyminen ja tiivistyminen, kolmiulotteisemmin. Huomaan, että haluaisin jonkin sanan myös sille, miten kiinteästä tulee kaasumaista: millä sanalla voisin kehottaa tekemään kehosta pilven kaltaisen? 

Ja äkisti mieleen palaa kaukainen, miten fyysikkoystävä koetti selittaa tunneloitumisesta - ja leikkivä mieleni alkoi ajatella mahdollisuuksia tunneloitua läpi seinistä ja niin edelleen. (Olen tunneloitunut toiselle puolen pöytää, juhlissa, konttaamalla pöydän alitse: en usko, että olisin osannut hyödyntää tilaa näin luovasti ilman tunneloitumisen ideaa. Siis aikuisiällä, sen jälkeen, kun on vuosia kuunnellut, että pöytien ääressä istutaan tai seistään kauniisti, niillä ei keikuta, istuta, venytellä ja niin edelleen.) Voi mieli ja mielen kuvat! Kuva valaistuneesta miehestä, joka jyrsii Tuomiokirkon portaita - tämä se jaksaa aina ilahduttaa, vuodesta toiseen. Nauran ääneen. Huomenta, aamu!

Autojen toimeliaisuuden virta jatkaa kohinaansa kaiken taustalla. Se on vain ääni, neuvoo meditaatio-opas. Suhtaudu siihen vain äänenä. Siitä tulee vain ääni, kun tarpeeksi harjoittelee.

Vain ajatuksia, vain tunteita, vain tuntemuksia, kukin juuri oikealla paikallaan. Kouluihin ja päiväkoteihin kuljetettavat lapset, joiden tartuttavuutta hyssytellään. Kouristuksenomainen tarve puhua muusta kuin mitä tapahtuu, katsoa toisalle. Kehon järjestyminen sen ympärille, mistä on vaiettu. Kaksituhatta kuusi pääsimme pälkähästä. Kaksituhatta yhdeksän pääsimme pälkähästä. Molempina näinä vuosina rakastuin. Rakastun harvoin joten muistan tarkkaan kerrat, ja toivon, etten enää joutuisi siihen repivään pyörteeseen. Otan paljon mieluummin pelkän pandemian kuin pelkän rakastumisen. Rakastuin vuonna kaksituhatta seitsemäntoista ilman pandemian uhkaa. Olin paljon pahemmassa stressitilassa kuin nyt, ja tilojen kesto lienee samantapainen: kuukausitolkulla, vuositolkulla tuntemattomaksi muuntunutta todellisuutta, jossa automaatiot eivät päde. Tulee turvaton olo, kun ei ole edes omia haitallisia automatioitaan tarkasteltavana. Nyt ollaan vasta alussa pandemian kanssa vaikka kuinka ihmiset kyselevät toisiltaan, että miten selvisit. 

Sekin minua ihmetyttää, että silloin kun sanoo jonkin ihmissuhteen olevan loppu, ihmiset puhuvat selviämisestä preesensissä, eivät imperfektissä. 

Ja autojen ääni, tunnista tuntiin. Taas edessä yksi torstaipäivä. En ole varma, muutanko sen torjantaiksi. Ehkä annan sen kadota hiljaisuuteen rivien välissä, ajatusten välissä, siihen miten keho juurtuu ja leijuu samaan aikaan tehdessäni toisesta kädestä linnun ja toisesta sille pesän, ja seuratessani, miten pesä muuttuu linnuksi ja lintu sille pesäksi. Se on jälleen vain uusi metafora, mutta saattaa auttaa laskeutumaan tietynmuotoisia portaita tai tunneloitumaan jonkin tilanteen lävitse.