Epävarmuudesta

Menemällä kokoaikatyöhön olen altistanut itseni epävarmuudelle. Tarkoitan tätä: vaikka minulla on varmuus siitä, että näen tiettyjä (en-itse-valitsemiani) (mutta yhtäkaikkisen kiinnostavia ja hurmaavia) ihmisiä säännönmukaisesti useita kertoja viikossa, monen kanssa vuorovaikutusta luonnehtii suuri epävarmuus. Koska emme ole itse valinneet kontaktejamme, on oikeastaan hyvin vaikeaa arvioida, miten toiset suhtautuvat mihinkään, mitä tekee. Jos olen ärsyttävä ämmä, he eivät oikeastaan voi äänestää jaloillaan.  Heille maksetaan siitä, että he käyttävät samoja tiloja.

Epävarmuus ilmenee esimerkiksi näin: Ehdotan jotain. Ehdotukseen ei vastata. En halua painostaa enkä synnyttää kohtaamisiin ahdistavaa taustavirettä joten en tohdi kysyä asiasta (joka on yhtä hyvin voinut vain hukkua sähköpostien vellovaan valtamereen). Äkkiä äsken välittömältä tuntuneeseen vuorovaikutukseen on hiipinyt outo virittyneisyys, huoli. 

Tai näin: Ihmiset merkitsevät minulle paljon mutta huomaan epäröiväni antaa palautetta. Koetan muistaa kehua, mutta samalla yritän pitää kehut jotenkin pieninä ja käsitettävinä vaikka kiitollisuuden ja helpotuksen tunteeni saattavat olla valtavia. Sitten, kun tapaan ihmisiä, huomaan viipyileväni heidän tienovillaan pala kurkussa. 

Tai näin: Avomielisyyden hetkenä kerron jotain sellaista, josta en ole ihan varma, kannattaisiko sitä kertoa. Siis nimenomaan kannattaisiko - egon mielessä, miellyttämisenhalun mielessä, helppouden säilyttämisen mielessä. Kerron yhtä kaikki, vaikka pelkään. (No, mitä muuta olen blogiakaan pitäessä harjoitellut?) Kerrottuani asiasta huomaan toisten jotenkin vetäytyvän ja säikähdän. Ihmiset, jotka ovat aiemmin jääneet yhteyteen innokkaasti, liukuvatkin siitä pois jotenkin helpottuneen oloisina. Koetan muistuttaa itseäni siitä, että eikö asia ollut niin, että aikansa kannattaa käyttää heidän kanssaan, jotka juhlivat omia outouksia niiden sietämisen sijaan, mutta en oikein onnistu pönkittymään huolettomaksi ja suruttomaksi. Ehken edes halua sitä. Niin, en taida haluta sitä. Parempi vain tuntea, mitä tuntee, tutkia sitä. Ainakin olen kaukana turrasta.

On hetkiä, joina tunnen niin suurta epävarmuutta, että olen hajota palasiksi. Ehkä tämä on reperkussiota koulusta, ehkä muualta. Ehkä ei kannattaisi välittää, mitä työkaverit tuumaavat, mutta miten sellainen välittämättömyys oikein rakennetaan? Haluanko edes sellaista? En varmastikaan. Joskus vain hetkittäin tuntuu, että olisi helpompaa olla välittämättä, vapisematta, värisemättä. 

Se ikävä, joka iskee epävarmuuden hetkenä, on jotenkin kvaliteetiltaan niin totaalista ja painavaa, että se kaikki hämmentää. Millainen kaipaus voikaan kohdistua niihin hetkiin, kun kaikki nauravat ja bondaavat eikä yhteydessä ole häriöitä! 

Mitä epävarmemmaksi käyn, sitä huonommaksi käyn fasilitoimaan ketään muuta pois epävarmuudesta jonnekin turvallisempaan paikkaan ja tilaan. 

Se saa olon hyvin tuivertuneeksi ja yksinäiseksi. 

Ontuvan katastrofin tunnustuksia

Olen kyllästynyt jalkaan ja sen kipeytymiseen. Hieron sitä, jumppaan sitä, käyn työnnättämässä siihen neuloja  ja sitä lymfahierotaan. Seuraavaksi siitä vuollaan paloja pois ja kymmenen päivän kuluttua toivon saavani pohjallisen, joka korjaa asentovirheen ja jalka voisi edes teoriassa alkaa parantua, mutta se on vain arvaus, ja olen kyllästynyt ja entä jos sekään ei auta, mitä minä sitten teen. Olen kyllästynyt siihen että koko ajan sattuu ja sattuu, olen kyllästynyt siihen, etten jaksa nähdä ihmisiä, koska aina pitäisi liikkua jotenkin jonnekin ja sadan metrin matka on venynyt marathonin kaltaiseksi koetokseksi. Olen kyllästynyt odottamaan ja makaamaan ja jaksamaan. Olen kyllästynyt siihen, ettei minulla ole mitään myönteistä sanottavaa mistään tai kenestäkään. Olen kyllästynyt olemaan järkevä ja haluaisin sahata koko helvetin jalan irti. Nyt.

Olen vihainen siitä, etten pääse jalan takia matkoille mukaan (vaikka itse teenkin tämän ratkaisun: ei se olisi hauskaa, jalka on liian huonona, ja olen niin vihainen siitä, että maailmassa on tilanteita, joissa on yritettävä olla järkevä ja rakentava ja koettaa ajatella tulevaisuutta ja kuntoutumista), että on niin kylmän pilvinen sää ettei edes parvekkeella voi istua kutomassa, että käyttäydyn huonosti. Olen vihainen siitä, miten paljon taloustöitä kertyy. Olen vihainen siitä, etten uskalla ottaa puheeksi asioita, jotka painavat ja etäännyttävät. Olen vihainen itselleni joka ikinen kerta kun sanon ääneen, etten oikein jaksa, että ahdistaa ja että tämä kaikki tuntuu epäreilulta. Olen vihainen siitä, että minun pitää vain maata ja odottaa tai no, voin kyllä ajaa raitiovaunulla vesijuoksemaan, mutten kutsuisi sitä vielä hyväksi elämäksi vaikka sekin tuntuu melkein pelottavalta koska se ei ole kotona, ja on jaksettava kävellä mäki ylös ja alas ja sattuu mutta altaassa ei satu, se on ihmeellistä, ettei satu vaikka liikkuukin, olen vihainen siitä, että haluaisin olla kärsivällinen, koska toisaalta haluaisin heitellä lautaset ja kupit rikki ja kylvää rahat kadulle parvekkeelta mutta piru vie olen kiintynyt lautasiin ja kuppeihin ja rahat ovat aivan finaalissa. Teen niin tai näin, olen vihainen itselleni, kyllästynyt itseeni, vihainen koko maailmalle ja tälle typerälle kesälle. Olen vihainen siitä, etten voi mennä ja kävellä pitkää lenkkiä koiran kanssa, koska se saisi minut kohtuulliseksi ja hyvälle tuulelle. Enkä voi paeta, ketään tai mitään, en voi valita etäisyyden ottamista, koska minut on pakotettu staattiseksi ja toiset ovat ne, jotka kykenevät lähentymään ja loitontumaan. Voin yrittää ajaa heitä kauemmas, mutta siitäkin tulevan vain yhä vihaisemmaksi itselleni.

Olen peloissani, koska toiset näkevät jatkuvuutta siinä missä minä näen katkoksen, jota on vaikeaa silloittaa. Pelkään, etten enää pysty palaamaan tästä siihen tilaan, jossa pidän maailmasta ja jos en nyt aina itsestäni, ainakin ystävistä ja jaksan ottaa etäisyyttä omiin pahoihin oloihini. Pelkään puhua läheisille koska joka kerta, kun otan asioita puheeksi, tuntuu kuin etäisyys vain kasvaisi. Tai jos jokin kerta lähentyy, jo muutamissa tunneissa läheisyys katoaa ja etääntymisen aistii selkeämmin ja pelkää kaiken loppuvan johonkin typerään kommenttiin, joka kyllä kertoo selkeästi ajatukset sillä hetkellä mutta joka yhtäkaikkisesti heijastaa vääriä tunteita. Pelkään sitäkin että olen alkanut ajatella tunteiden voivan olla vääriä. Se vain tuntuu siltä! Pelkään että alan vihata itseäni tässä kaikessa niin kovasti, että haluan rankaista itseäni. Tai siis pelkään, että teen sitä vielä enemmän kuin nyt teen. Haluaisin esimerkiksi kirkua mutta en anna siihen itselleni lupaa. Olen peloissani siitä, miten usein minun tekisi mieli huutaa ja miten usein koen, etten jaksa enää sekuntiakaan. Koska tietysti jaksan, ei ole vaihtoehtoa. On vain jaksettava.

Olen surullinen kaikesta yllä mainitusta. Olen surullinen siitä, että tuotan ympärilleni tätä nykyä lähinnä harmia, hämmennystä ja masennusta. Ettei minussa ole juurikaan hellyyttä eikä lempeyttä, kärsivällisyyttä eikä hyväntuulisuutta. Että olen eksynyt maailmaan, jota en tunnista. Että käyttäydyn tavalla, jota en ymmärrä edes marginaalisesti. Että tunnen itseni yksinäiseksi samaan aikaan kun käsken toisia kauemmas enkä kykene vastaanottamaan heidän lähestymisyrityksiään. Olen surullinen siitä, etten uskalla puhua kaikista asioista, ja sitten kun uskaltaudun, olen surullinen siitä, että uskaltauduin, koska  sen jälkeen tunnen itseni entistä paljaammaksi ja turvattomammaksi, vaativammaksi ja hankalammaksi ja koen ylittäneeni jonkin rajan, jota ei ehkä olisi sittenkään kannattanut ylittää, koska toiset eivät tunnu sillä tavalla luotettavilta, koska jos he olisivat luotettavia, he ottaisivat tämän kivun pois tuosta vain, eikö niin, tai ainakin olisivat tässä kaiken aikaa, jotta voisin rauhoittua heidän sylissään? (Siltä se tuntuu, ja tunnen itseni pähkähulluksi tällaisen ajatuksen pälkähtäessä päähäni ja se ei tee kommunikointia helpommaksi  ja haluan työntää toiset kauemmas itsestäni, turvaan.)

En ole räjähdellyt ystäville, mutta ei se paljon auta. En oikein meinaa uskaltaa nähdä heitä, mutta olen kyllä koettanut nyt sopia muutaman näkemisen, ettei homma ihan karkaa käsistä. Fauni on matkalla enkä haluaisi soitella hänelle koska se on riesana olemista, mutta toisaalta haluaisin, koska muuten pelkään, etten osaa sanoa hänelle enää mitään kun hän palaa aikanaan. Enkä voi edes jalan kanssa paeta mihinkään! Raivostuttavaa. En osaa nukkua Vompsun vieressä. Sen täytyy tuntua loukkaavalta, mutta en vain yksinkertaisesti onnistu. Yritän toimia reippaasti, mutta kaikki kaatuu. Kutsun entisen pomoni leffaan jotenkin aika lyhyesti ja melkein pomottavaan sävyyn. Viestiä ei tietenkään ollut tarkoitettu hänelle mutta hänelle se yhtäkaikkisesti meni. Hämmästyn hänen vastatessaan. Historioitsijasohvasurffaajat eivät soita eikä heistä muutenkaan kuulu mitään, joten laitan perään kipakan viestin, että heitä kyllä odotti sänky mutta en ole saanut heidän yhteystietojaan joten en voi soittaa. He vastaavat, että heinäkuussahan he vasta ovat tulossa. Mikä tarkoittaa, että koska olen luvannut heille, ettei asunnossa ole miehiä (jostain syystä he vaativat sitä), minun pitäisi jotenkin pyytää Faunia häipymään niiksi päiviksi. Ääh. No, kai hätätapauksessa voin ostaa hänelle taas lentoliput Berliiniin, jota hän rakastaa. Millä rahoilla? Ehkä pystyn siinä vaiheessa jo hieromaan paremmin ja minulla on varaa? En usko, että Faunista olisi ikävää lähteä takaisin Berliiniin, hän on siitä täysin haltioissaan.

Jos täällä ei olisi kahta kissaa ja koira, varmaan hajoaisin vieläkin pahemmin. Niitä kohtaan sentään onnistun olemaan mukava ja luonteva.

Pitää vain jaksaa odottaa, että jotakin tapahtuu. Viimeksi kun jalkani oli näin pahasti hajalla, toinen jalkaterä, jouduin makaamaan ja miettimään asioita läpeensä enkä voinut pakoilla niitä. Nytkin tuntuu, että tajuan monia asioita, päivitän niitä, etenen uudenlaisiin tuntumiin ja ajatuksiin. Hetkittäin, aamuisin kun jalka ei ole vielä yön jäljiltä särkyisä, saatan edetä rohkeudessa ja havainnoida ja sanallistaa sellaista, mitä en ole aiemmin kohdannut. Mutta kaikista aamuista sukeutuu keskipäivä ja iltapäivä ja lopulta ilta, ja lopulta haluaisin taas huutaa ja heitellä lautasia, mutta mitäpä sekään auttaisi. Ei mitään.

Iltaisin minun on vaikeaa palauttaa mieleen mitään kaunista, ihanaa tai elämästä elämisen arvoisen tekevää. Ehkä tämä tila menee ohi, ehkä ei, mutta alan olla aika väsyksissä, kärsimätön, vihainen, peloissani ja surullinen. Ja tunnistan, äkisti ja pyytämättä, muistikuvista vastaavan moodin sairaalassa viruvista sukulaisista. Heidän vaitonaisen häpeänsä, levottoman tuskaisuutensa, sen miten he eivät jaksaisi kuunnella toisia, eivät haluaisi vieraita mutta valittavat, jos näitä ei ole käynyt. Ja olen hirvittävän pahoillani siitä, miten vähän olen sitä ymmärtänyt nuorempana. Muistan Elnan, jolle ostin kimpun iiriksiä, vaikka kaikki sanoivat, ettei vanhalle kuolevalle naiselle iiriksiä pidä viedä. Sairaalahuoneessa haisi pissa, joka tippui omia aikojaan katetripussiin. Elna ei halunnut katsoa ketään silmiin.

Niin: en tiedä, haluanko minäkään katsoa ketään silmiin, ennen kuin alan tulla varmemmaksi siitä, että jalka on ymmärrettävissä, selitettävissä ja voi parantua. En jaksaisi odottaa sekuntiakaan.

Kesäkulua ja pohdintoja

Arvelin ihan oikein, että tarvikekassini ilmestyy näkyville, jos vain jaksan odottaa. Oliko se retkeillyt väliajalla, sitä en kai koskaan saa tietää, eikä sen ole väliäkään. Joka tapauksessa odottaminen ei käynyt pitkäksi, koska näen kadulla lastenvaunuja työntävän pariskunnan, jonka paidoissa lukee "Napalm Death" (mies) ja "Good luck!" (nainen). Totisesti, maailma on absurdi paikka. Tapahtuu muutakin. Ystävä ui ensimmäistä kertaa koirien rannalla, koirien kanssa. Toisten ystävien kanssa pohdiskelemme ääneen, miten toisille ihmisille on luontevaa käydä tutkimassa uuden kotikaupungin kolkat ja toiset sen kuin jumahtavat kotosalle. Nämä muutama ystävä ovat asuneet Helsingissä useita vuosia, mutta he eivät olleet mm. koskaan uineet täällä rannalla tai kävelleet jäitä saariin ennen kuin raahin heidät sinne kokemaan uutta kotikaupunkiaan. (Toista en ole saanut vieläkään houkuteltua rannalle, en edes koirarannalle, jossa ei taatusti tarvitse murehtia selluliitteja.) On jännittävää koettaa hahmottaa, miten joku pystyy sisäilemään kartoittamatta ensin ulkoympäristöä. Luultavasti oma matkastressini nimittäin johtuu täysin päinvastaisesta luontumuksesta: en oikein osaa asettua aloilleni ennen kuin ajattelen kartoittaneeni perinpohjaisesti ympäröivän maaston. Lontoossa töissä oli vaikeaa saada tarpeeksi lepoa, koska oli niin paljon kävelyreittejä, jotka olisi pitänyt läpikävellä ennen sängylle rojahtamista.

Vaikka en ole ehtinyt vielä laatia mainoksia, asiakkaita on tullut oikeastaan juuri sopivalla virralla. Ehkä vähän siis lykkäänkin mainosten laatimista, sellaisten kotikutoisten kaupan ilmoitustauluille vietävien mainosten. Turhaahan tässä on mainostaa ennen kuin kuntoni nousee taas sen verran, että jaksan hieroa useampiakin asiakkaita. Ehkä parin, kolmen viikon päästä voisi olla mainostamisen paikka. Ihanaa pitää vähän hengähdystaukoa vielä.

Tämä kummallinen kesä eroaa viime kesästä valtavasti. Viime kesänä en enää osannut oikein nukahtaa, vaan makasin Vompsun vieressä koettaen hengitellä unituhinaan tai rilluin muiden ihmisten kanssa Helsingin yössä Vompsun nukkuessa itsekseen. Juhlia oli vaikka kuinka paljon, ja melkein aina kun jossain oli ihmisiä, paloin halusta rynnätä sinne ja halailla kaikkia. Tänä kesänä taas huomaan suhtautuvani juhliin, kutsuihin ja näkemisiin jotenkin laiskasti. Ihan mukaviahan ne ovat, ja tiedän ne tärkeiksi, etten vain könöttäisi kahdestaan koiran kanssa, mutta silti huomaan haluavani ja kaipaavani lähinnä lepoa ja hiljaisuutta, tilaa ajatusten tulla ja mennä, katuja kävellä, syliä johon nukahtaa. Olen nukkunut pitkään ja syvään, paitsi viime yönä, jonka vietin pitkästä aikaa Vompsun luona. (Hän ei ole useinkaan halunnut minua alakertaan nukkumaan.) Makasin taas valveilla ja pohdin, miksen osaa enää nukahtaa Vompsun viereen. Osasinko joskus sen? Kyllä varmaankin. Mutta mikään uusi ongelmahan tämä ei ole... todellakaan...

Jotakin alkoi tapahtua viime keväänä, viime kesänä. En enää osannut muistaa, miten nukahtaa Vompsun kanssa. Sellaista tapahtuu joskus. Hämmentävää. Tai ei kai minun nyt enää pitäisi tällaisista hämmentyä. Tapahtuu, mitä tapahtuu. Se on hyväksyttävissä. Kenties muutettavissakin, mutta ensin asia on hyväksyttävä.

Aamulla säpsähdän hereille paljon Vompsua ennen ja onnistun herättämään hänet, koska en muista, että hän herää herkästi ja suuttuu, jos herätän hänet. Unohdan olla hiljaa ja hän herää, ja sitten hän toteaa, jotenkin surumielisesti, että oikeastaan on kyllä mukavampaa nukkua yksin. Saa nukuttua syvemmin. Ikään kuin me etääntyisimme kaiken aikaa, hän sanoo huolestuneesti. Koiran remmi kädessä, koira remmin jatkona pyydän häntä miettimään sitä, ettei aina kannata heittää heti hanskoja tiskiin. Ehkä me opimme vielä. Tai sitten emme, mutta voimmehan me silti tehdä asioita muuten yhdessä. Sillä kummallista kyllä ainakin minun puoleltani on käynyt niin, että mitä vähemmän jonkin välttämättömyyden tai kunnollisuudentavoittelun koen sitovan itseäni tiettyyn ennaltamäärättyyn suhdemuottiin, sitä kärsivällisempi ja ystävällisempi jaksan olla, sitä harvemmin saan itkukohtauksia ja menetän toiveikkuuteni.

Oikeastaan jos koko suhdeajatteluani tarkastellaan kriittisesti välimatkan päästä, niin näyttää siltä, että vuosi vuodelta olen väljentänyt odotuksiani ja pakkomielteitäni. Vaikka ensimmäisessä suhteessani ajattelinkin käyttäytyväni vapaamielisesti ja joustavasti, niin nyt noita odotuksia tarkastellessa kylmää pahemman kerran. Odotin esimerkiksi, että onnistuisin juuri tuon satunnaisen miehen kanssa ratkaisemaan kaikki ongelmat ja en sallinut itselleni eroamisen ajatusta silloinkaan, kun vain tappelimme kaikissa vuoropuheluissamme. Seuraavassa suhteessa sallin jo eroamisen ajatuksen noin niin kuin periaatteessa, mutta käytännössä en osannut pistää toimeksi, ja sitä paitsi minulla oli aivan pähkähulluja odotuksia, kuten että jos suhde on suhtkoht ookoo kunnossa, en saa seksuaalisessa mielessä havaita muita miehiä enkä naisia ja että pystyn omaa olemistani ja toiveitani vähättelemällä pitämään puolisoni onnellisena (ja että se on tärkeämpää kuin se, miten itse voin). Tuon suhteen loppuminen muistutti räjähdystä, koska suhde oli kestänyt yhdeksän ja puoli vuotta, ja kaiken aikaa vapaudenkaipuuni ja suhdemuotokriittisyyteni oli syventynyt, mutten käytännössä osannut luopua silti vanhoista odotuksistanikaan, ne kun olivat luonnehtineet suhteen solmimisen ajankohtaa ja silloin tehtyjä identiteettijärjestelyitä. Kun sitten sain lähdettyä suhteesta, en voinut kuin ihmetellä sitä, miten kummalliseen ja tukalaan asentoon olin itseni onnistunut vuosikausiksi sullomaan. Ja tietysti olin kauhean pahoillani siitä, että moiset typerät päähänpinttymät ja niistä seuraava onnettomuus olivat riivanneet silloista kumppaniakin, joka oli niihin valtaosin syytön. Voi, nuoruutta ja typeryyttä!

Suhteessa Vompsuun en ole sitoutunut enää niin tiiviisti, mutta silti minulla oli vielä muutama vuosi sitten sellaisia ajatuksia, joita en enää haluaisi uudelleen omaksua. (Vai onkohan tässä kyse haluamisesta vai osaamisesta? En koe itseäni erityisen luotettavaksi arvioijaksi tämän suhteen.) Vaikka jostain yhdessä nukkumisen merkityksestä. Niin paljon itsestäänselvyyksiä. Miten hitaasti ne katoavatkaan! Ja miten paljon huolta niiden katoaminen tuottaa samalla kun kuitenkin asioista puhuminen järkevästi ja kiihtymättä helpottuu. Kun toisesta pitäminen ilman mitään odotuksia ja vaatimuksia helpottuu. Kumpi lopulta on etäisempää, muodoista ja odotuksista kieltäytymisen mahdollistama myötätunto ja kärsivällisyys kuulla toisen erityisluonne, hahmottaa hänen maailmansa (silloinkin kun ei pysty tai osaa vastata hänen toiveisiinsa) vai yhteen sidotut, mutta aina joiltakin kohdin yhteensopimattomat ja siten levottomuutta lietsovat toiveet? Kumpaankin liittyy omanlaistaan läheisyyttä ja lohtua, ja ehkä on sellaisiakin läheisyyden ja lohdun lajeja, joissa yhdistyisivät näiden hyvät puolet, mutta ainakin minulla on vielä matkaa sellaiseen.

Yksi syy, miksi Faunin kanssa on helppoa viettää aikaa, ja luulen, että myös helppoa nukahtaa hänen viereensä, lienee se, ettei hän tunnu odottavan mitään. Eikä vain minulta tai suhteilta, vaan muutenkin - ei hän tunnu ihmeemmin odottavan mitään elämältään, työltään tai kai miltään muultakaan. Paitsi ehkä omalta psyykkiseltä käsittelykyvyltään; häntä harmittaa jotenkin, jos hän saa itsensä kiinni vaikeasta olosta. Ei paljon, mutta kuitenkin. Moinen odottamattomuus tuntuu virkistävältä, ainakin toistaiseksi. Olen aika tottunut siihen, että itseeni kohdistetaan sen kummemmin kyselemättä kauhea kasa odotuksia, jotka sitten joudun ilkeästi roksimaan palasiksi. Ja että odotuksia kohdistetaan paitsi omiin tekemisiini ja tapaani olla, myös suhteeseen toisen ja itsen välissä, oli sitten kyse tuttavuudesta, ystävyydestä tai rakkaudesta.

(Voi tietysti olla myös niin, etten ole vain onnistunut hahmottamaan Faunin odotuksia, koska en ole onnistunut murskaamaan niitä. Sekin on mahdollista, koska kuten varmaankin olen joskus aiemmin tilittänyt, häneen tutustumistaan on luonnehtinut valtava hämmennys siitä, että joku toinenkin voi hahmottaa asiat syvätasolla niin samalla tavalla. Sellainen tuntuu hyvin kummalliselta. Erot, joita onnistun hahmottamaan, sijaitsevat pintatasolla, kuten käytännön toimissa esim. ruumiinkunnon ylläpitämiseksi tai kyvyssä nukahtaa joukkoliikennevälineisiin.)

Olisi hauskaa ymmärtää, miksi arvostaa määrittelemättömyyttä ja vapautta niin paljon. Voisiko sellainen johtua osittain lapsuudenperheen kietoutuneisuudesta? (Tässä lyhyessä mainosjutussa osutaan mielestäni kietoutuneisuuden mielenmaiseman ainakin minulle kiteyttävään ilmaisuun: "Being suffocated or suffocating another individual is 'normal'.") Ja sen käsittämisestä, ettei välttämättä ole tuomittu loppuiäkseen kietoutumaan, tuntemaan tukehtumista, haluamaan pois hinnalla millä hyvänsä? (Tai tukehduttamaan toista, sen puoleen, osana "normaalia kanssakäymistä".)

Voi, miten monimutkaista kaikki taitaa olla.

väsynyt etäpäivä

Nyt klinikka on alkanut. Hieromme vieraita ihmisiä, toivotamme heidät tervetulleiksi ja ohjaamme heidät pedeille, vedämme kopin verhot kiinni ja katselemme ihmisiä alusvaatteisillaan edestä ja takaa ja kirjaamme asiakaskortteihin epäsymmetriat, kivut ja ryhdin. Laskemme kädet selälle, jonka omistajasta emme tiedä oikeastaan mitään. Käyn läpi lihakset ryhmittäin, muistan melkein kaikki otteet, jälkeenpäin saan kiitoksia. Se tuntuu kummalliselta, koska en osaa tuntea varmuutta sillä tavalla. Olen pelkkinä sormina ja kämmeninä, ja kun niiden automatiikka hetkeksi herpoaa, esimerkiksi siirryttäessä otteessa toiseen tai kehonalueelta toiseen, katson käsiäni ja selkää kuin kilometrien päästä.

Mitä, tätäkö on elämäni?

Illalla väsymys pyyhkäisee kaiken ylitse. On niin paljon, mitä pitäisi tehdä, eikä oikein koskaan tunnu olevan oikea hetki sille.

Nytkin, kun on etäpäivä, saan aikaiseksi huikaisevan vähän. Kaikki elämässä muuttuu hurjasti ryskyen, sen tajuaa, kun makaa tällä lailla hetken selällään ja malttaa ajatella. Siihen on viime aikoina ollut liian vähän aikaa. Olen vääntänyt kirjallisia töitä kouluun ja keskustellut ystävien kanssa. Eilen sentään sain luettua melkein puoli tuntia Doris Lessingiä ja se tuntui oikein piristävältä, ja aloin ihmetellä siinä lukiessani, miksi en ole pitänyt kirjojen lukemisestani huolta. Mutta se on aika vaikeaa, kun koulu nielee niin suuren osan päivästä ja sen jälkeen haluaisin ehtiä myös näkemään kavereita. Lähden aamuisin kävelemään koululle puoli kahdeksan aikaan ja olen takaisin kotona viideltä ja uuvuksissa. Tutkiva ei viihdy uudessa työssään, enkä osaa oikein sanoa muuta kuin että anna aikaa, anna sille kaikelle hetki aikaa, pari viikkoa edes, se ehkä muuttuu jollakin tapaa. Omatkin velvollisuuteni roikkuvat. Koetan kohentaa niitä tilaamalla netistä kolme kirjaa, jotka tarvitsen lopputyötä varten. Ja kokoan listan mahdollisista työharjoittelupaikoista, soitan kiinnostavimman kuuloiseen. Sen pomo ei ole paikalla, joten pistän hänelle sähköpostia, kuten kehotetaan. Sitten en haluakaan soittaa muihin paikkoihin, koska haluaisin sinne niin kovasti. Ei auta kuin odotella muutama päivä, viikonlopun jälkeen on jatkettava soittelua toisaalle, jos sieltä ei ala kuulua mitään. Mutta haluaisin sinne enkä halua soittaa muualle ennen kuin saan kuulla, miten tämän paikan kanssa käy. Saan sentään haettua viimein hepatiitti B-rokotteen ensimmäisen pistoksen. Ja tehtyä yhden yrittäjyyden etätehtävistä. (Enää yksi jäljellä... sen jälkeen alan arvatenkin väsätä opinnäytettä. Kunpa edes joskus voisi sanoa, että nyt ne on kaikki tehty. Arvatenkin toukokuun alkupuoliskolla ollaan siinä tilanteessa... huh!)

Päivä on harmaa enkä jaksa lähteä kuvaamaan hienoja jääpuikkoja, jotka roikkuvat kerrostalojen katonharjoista kunnioitusta ja pelkoa lietsoen, vaikka niin hehkutankin Eufemialle vielä illalla. Mokoma harmaus, vetoan siihen: eivät jääpuikot näytä oikein miltään ilman paistetta! Ehkä näin on okei, mutta soisin kyllä, ettei väsymys yltäisi ihan tällaiseen mittakaavaan. Toisaalta tämä on tutkintotilaisuuden jäljiltä ensimmäinen luvallinen, selväpäinen ja selkeä vapaapäivä, eli ehkä on aivan luonnollista, että tuntuu siltä, kuin joku olisi avannut venttiilin.

Ainakin tunnen tyytyväisyyttä siitä, että koin kriisini sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ja maanantaipäivänä. Kriisin ilmaisemisessa ja työstämisessä on aina jotakin hyvin vapauttavaa. Se on tuhannesti parempaa kuin olosuhteissa vaiti kitkuttaminen ja epämääräinen tyytymättömyys. Mutta ei kriisi uuvasta oloa mihinkään häädä, ehei. Eikä siitä yleensä oivalla yhtikäs mitään. Paitsi ehkä että kriisiä tarvitsi. Niin oudolta kuin tämä voikin kuulostaa, minusta vaikuttaa siltä, että kriisejä on hyvä olla aina välistä. Kunhan niissä saa kokea kuohuvia tunnemyrskyjä ja ilmaista ne, jokin kumma närä tasapainottuu niiden myötä.

Äh, juutun kirjoittamaan, vaikka nyt on nukuttava, koska seuraava tilaisuus päiväuniin on aikaisintaan sunnuntaina. Kunpa sunnuntaina paistaisi aurinko, ehtisin nähdä sen pitkästä aikaa. Minulla on sitä kova ikävä.

Uniloma

Sitten tulee uni. Kun rentoudun, se saapuu. Tuntuu, että päivät kauhtuvat entisestään. Myös aurinkoiset päivät käyvät ohuiksi ja tunnottomiksi, koska vaikka herään aamulla ja kävelemme auringossa ja ihailemme seinille viistoutuvaa valoa ja kuurapolarisoituja lehtiä heinikossa, heti auringon laskiessa olen valmis maastoutumaan sänkyyn. Vuorokauden viiden-kuuden tunnin unet ovat venyneet kuuteentoista-kahdeksaantoista tuntiin.

Ja jos valveen läpikuultavuus lasketaan mukaan, on kyseenalaista, olenko hereillä lainkaan. (Miksi on valve muttei herettä?)

Kumpikaan ei jaksa tiskata, joten likaisten astioiden vuori kasvaa. Vedenkeittimeenkin on haettava vedet vessan lavuaarista. Huomenna lienee pakko tiskata, sillä puhtaita lusikoita ei taaskaan enää ole. Mutta toistaiseksi en jaksa. On vaikeaa ajatella, että huomenna istahtaisin satulatuolille jotenkin uudistuneen oloisena ja hyväntuulisena. Palautuminen on eittämättä kesken. Tai jos aloitankin varovasti, teen pari tuntia hakemistoa ja kävelen säässä ja sitten käyn taas nukkumaan?

Jos uni edes olisi pehmeää ja ymmärrettävää tai umpihankea, ajattelen. Jos ja jos. Näen unta menneistä tapahtumista ja jo kesken unen tiedän varmasti olleeni tässä ennenkin ja tietäväni, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jostain syystä aivoni valssaavat uudelleen ja uudelleen niitä kertoja, kun riitelimme vanhempien kanssa siellä vielä asuessani ja millainen pettymys taidelukioon menemiseni heille oli ja sitten siitä kun ensimmäinen ja ajallisesti varsin lyhykäiseksi jäänyt poikaystävä hakkasi minut. Repeat, uudelleen ja uudelleen. Näen unta myös siitä, kuinka kirjoitan S:lle postikorttia ja toivon, että hän tällä kertaa vastaisi. Niin hän tekeekin, mutta vain kertoakseen, ettemme voi enää olla ystäviä, että muistutan häntä kaikesta siitä, minkä hän haluaa unohtaa. Hän on leikkauttanut hiuksensakin kampaajalla, ja muistan hänen vastaavan niin jo siinä vaiheessa kun muotoilen sanoja päässäni ja pureksin kynän tulppaa ja siirrän sanat postikortille koettaen pitää tyylin kepeänä mutta intiiminä, samaan aikaan läheisyyttä osoittavana ja mahdollisimman avoimena tulla ja mennä ja olla takertumatta ja pitäen tarkasti silmällä, ettei mikään sanavalinta voi aiheuttaa syyllisyyttä eikä tuskaa. (Haa, sellaiseen kun kykenisi.) Miksi minä tätä korttia kirjoitan, ihmettelen unessa, mutta yhä uudelleen kirjoitan: "Hei ihana S! Siitä on monta ikuisuutta, kun olemme nähneet ja joskus minusta tuntuu tosi kurjalta, kun muistan, miten kivaa meillä oli ennen yhdessä..."

Valveella tai valveenkaltaisessa makaan hämärässä huoneessa aurinkokävelyiden lomassa ja välillä minua itkettää, koska olen niin väsynyt. Tai ehkä minua väsyttää, koska minua itkettää niin kovasti. En osaa sanoa. Kaikki työn alta sivuun lakaistu saa nyt lainehtia ylitseni paksuna ja hyytävänä ja jähmeänä. Mietin, kenet nykyisistä ystävistäni tunnen vielä viiden vuoden kuluttua. Keitä näen useammin kuin kerran puolessa vuodessa, esimerkiksi. Keiden elämästä tiedän muutakin kuin sen minkä voin lukea Facebookista.

Tuntuu, että elämä aaltoilee. Tiettyinä jaksoina saa hurjasti uusia tuttavia, joiden nimiä ei enää oikein tunnista kymmenen vuoden kuluttua. Joku jää mieleen, lämmin häilähdys, seisoimme jonossa ja keskustelimme elämästä jatkuvassa kaipauksessa. Hei, sinusta on tullut jossakin vaiheessa professori, huomaan. Dsiisus. Muutkin ovat selvästi aistineet, että sinussa asiat ovat järjestyksessä ja että hohkaat lämpöä. (Kuinka toivonkaan, että voisin itse olla sellainen, mutta ei minussa ole sellaiseen voimaa kuin hyvin harvoin ja vain oman kriisini hetkillä.)

Suurin osa ihmisistä jää vieraiksi. He ovat loistavia pyrstötähtiä, he rätisevät taivaan halki kirkkaina ja briljeeraten yksityiskohdilla. He tunnistavat asioita, joita ei itse osaa kuvitella tunnistavansa. Ne voisi tunnistaa, jos olisi joku toinen, eli olisi elänyt jonkun toisen elämää. Sellaista, jossa olisi luontevaa asettua asumaan paikkakunnalle tai naapurustoon, joka on hip ja jossa asuu luovaa luokkaa ja jossa ihmiset pitävät jotenkin itsestäänselvyytenä, että apurahoja haetaan, koska yhteiskunta on siinä mielessä vääristynyt, ettei se maksa kansalaispalkkaa. Säikähdin kovasti, kun minulle ehdotettiin itsestäänselvyyden kuuloisesti, että minun pitäisi hakea apurahaa. Ikään kuin voisin jotenkin ansaita sellaisen.

Minua häiritsee se, ettei apurahoja voi hakea ilman todisteita yhteishengen nostattamisesta. Ja silti, esimerkiksi eräs hymyilevä Siwan kanssa on nostattanut toiveikkuuttani paljon enemmän kuin kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjoitetut ja suomennetut kirjat yhteensä tai kaikki näytelmät, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Mutta saako hän hymystään apurahan? Eipä tietenkään. Hymyileminenhän ei ole luovaa. Tai miksi apurahoja ei anneta kerjäläisille, jotka istuvat pakkasessa? Tänään se mies, joka yleensä istuu Hakaniemen torin laidassa, istui keskustan Sokoksen seinustalla. Häneen henkilöityy ainakin minun mielen kuvastossani enemmän kuin mihinkään muuhun inhimillistä hätää ja epätasa-arvoa ja tarvetta miettiä, mitä niille voisi itse tehdä. Ei mikään taide ole saanut minua yhtä kuohuksiin. (Miestä voisi tarkastella ympäristötaiteena, ellei se olisi kertakaikkisen karmeaa ja epäinhimillistä.) En voi oikein mitään sille, että minusta on paljon tärkeämpää miettiä, miten kaikille voitaisiin saada lämmin koti ja ruokaa ja turvaa ja mielenterveyspalveluita ja niin edelleen, kuin että tienaanko itse apurahoina tonnin, pari enemmän vuodessa, kun kuitenkin ne työt, joita teen, ovat kaiken lisäksi kivoja, vaikka niistä maksetaankin sen verran kehnosti, että ne asunnot, joiden myyntisummiin saan lainalupauksen, ovat saman hintaisia kuin joidenkin muiden kesämökit. Mutta entä sitten: maailman mittakaavassa asun joka tapauksessa luksuksesti, koska minulla on lämmin vesi kraanan käännön päässä. Hampaani on paikattu, minulla on yliopistotutkinto. Hitto vie, köyhyyskin on täällä vielä kaukana kohtuullisesta elämästä. (Minusta ystävien ja meidän taloutemme tuloero on tavallaan hassu, mutta toisaalta varsin reilu: en haluaisi kuitenkaan olla heidän töissään. He eivät voi lähteä kävelemään auringonpaisteessa keskellä päivää, koska heillä on kellokortit. Ja odotan vähän levottomasti, mitä sitten tapahtuu, kun Vompsu valmistuu ja alkaa tienata. Se turmelee niin monet. Vaikka toki olen luottavainen: en olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin, jos uskoisin hänen alkavan haluta enemmän ja enemmän ja alkavan halveksua minua, koska minä en halua.) Minun kohdallani yksi jyrkän oloinen raja menee siinä, etten osaa itse kuvitella hakevani apurahaa. Hyvänen aika, on varmasti ihmisiä, jotka tarvitsevat sitä paljon enemmän. On vaikeaa kuvitella, että saisin nukuttua, jos tekisin jotakin, josta tuntisin näinkin voimakkaasti sen olevan minun kohdallani väärin. (En usko, että moraalin mittapuut ovat samanlaiset kaikille eli jos jostakusta toisesta on ookoo hakea apurahaa, se on minullekin ok hänen kohdallaan. Mutta minun olisi vaikea itse hakea sellaista. Aivan liian suuri osa valveestani menee ajatteluun ja käytännön asioiden hoitamiseen ja tunteideni setvimiseen, jotta sellainen voisi mitenkään olla okei. Sitä paitsi olen varsin hyvä tekemään monenlaisia töitä, mitä pidän positiivisena seikkana. Minusta on mukavaa ajatella, että annan yhteiskunnalle enemmän kuin otan siltä, myös rahan mielessä. Toistaiseksi olen huimasti velkaa jo opintojenikin maksamisesta ja aiemmin tein vapaaehtoistyötä ympäristöjärjestössä ja nykyään koetan jotenkin - huvittavaa kyllä - paikata velkaani esimerkiksi kirjoittamalla blogia. SK:n diili häiritsi tätä ideaa jonkin verran mutta nyt puhallun taas täysin palkein sen voimalla eteenpäin. Toisaalta voi kyllä olla niin, että ajatukseni ovat täysin käyttökelvottomia kellekään muulle... se ei lainkaan hämmästyttäisi minua. Ihmiset ovat NIIN erilaisia!)

Kuulen yhä selvemmin, miten etäännymme joidenkin ystävien kanssa. Siinä on surumielisyyttä, mutta samalla vapauttavuutta. Tosin peiton alla maatessani mietin, onko vapauttavuus itse asiassa turvallisuushakuisuutta, koska on helpompaa hyväksyä luopuminen kuin yrittää ponnistella luopumisen estämiseksi. Mutta samalla tiedän, että minun on vaikeaa ymmärtää joitakin asenteita ja asioita ja että vastaavasti toiset varmasti kokevat minut hankalaksi näissä samoissa kohdissa. Onhan minulla onneksi ainakin muutama sielunsiskokin näissä asioissa, he ovat opiskelleet samaa alaa (filosofiaa) ja ovat nyt luopumassa siitä ja hankkimassa koulutuksen ihmisiä auttamaan ja hoivaamaan, hieman sen suuntaisesti kuin itsekin olen miettinyt jossain vaiheessa tekeväni. Mutta alanvaihdos olisi järkevin tehdä sitten kun näemme, minne asetumme Vompsun kanssa asumaan, ja sitä taas ei voi oikein tietää ennen kuin hän valmistuu yliopistosta ja saa työpaikan. Mutta tosissani luulen, että minun olisi järkevin tehdä alanvaihdos 0ppisopimuskoulutuksen kautta, jos nyt en sitten kiinny kääntämiseen tarpeeksi siihen kiinnittyäkseni (ja minun on vaikeaa kuvitella, että niin voisi käydä; kääntäminen on lawrencen-yksinäistä ja tekee minut nähtävästi entistäkin epäsosiaalisemmaksi). Minun on vaikeaa kuvitella enää meneväni mihinkään kouluun. En ole erityisemmin nauttinut oppilaitosympäristöistä ja sekä fysioterapian että sosiaalityön pääsykokeisiin lukiessani sain lähinnä karmivat vastareaktiot pääsykoekirjojen tekstin yksiäänisyyttä vastaan. Käytännön työt kuitenkin yleensä sallivat oppikirjoja paremmin erilaisia lähestymistapoja. (Pakkohan niiden on, sillä jokainen tekee työtä joka tapauksessa omalla persoonallaan ja omasta arvopohjastaan käsin.)

Valveilla pitäisi pysyä sen verran, että jaksaisi vertailla tilitoimistojen tarjouksia, mutta ei siitä tunnu tulevan oikein mitään. Huomaan, etten osaa ajatella niin vakavasti tätä tilitoimistorumbaa ja yritysrumbaa ja työpestiäni. Olen enemmän suruissani kaikista niistä itselleni tärkeistä ihmisistä, jotka olen menettänyt, sekä siitä äkillisestä oivalluksesta, että ehkä itsekin haluan menettää jotkut ihmiset nyt, tästä tilanteesta, koska heidän seurassaan käyn raskaaksi ja surulliseksi ja tunnen ajatukseni sopimattomiksi. Ja samalla olen vihlovan onnellinen niistä ihmisistä, joita rakastan niin kovasti, etten osaa kuvitella, miten rikkoutuisin heidän menettämisestään. Heitäkin on monta. Heidän kanssaan en vain osaa tuntea heitä enkä itseäni hankalaksi vihattavalla tavalla, en vaikka kuka tekisi mitä hyvänsä.

En tiedä, miksi näen unia menneisyyteni tapahtumista, mutta ehkä se liittyy jotenkin tähän ystävyyksien prosessoimiseen. Tai väsymykseen. Tai muutoksiin. Tai siihen, että minusta on täysin mahdotonta sanoa, mitä työtä tahtoisin tehdä kuuden kuukauden kuluttua. (Ehkä olisi hakeuduttava taas ammatinvalintaneuvojalle?) Mutta tuntuu kummalliselta nukkua niin monia tunteja vuorokaudessa ja huomata valveillakin miettivänsä lähinnä ystävyyttä ja sen vaikeutta ja omaa armottomuuttaan. Ei minun ole mikään pakko pitää kaikista eikä pinnistelemällä yrittää pitää kaikista. Eikä minun ole pakko yrittää tuntua kaikista miellyttävältä, koska en onnistu siinä kuitenkaan ja liika yrittäminen vain tuntuu uuvuttavan minut. Ei minun tarvitse olla mainio eikä briljantti eikä luova eikä kekseliäs eikä edes aina ja kaiken aikaa saatavilla ja ystävällinen ja tunnelman vietävänä. Riittää, että käyttäydyn ystävällisesti ja hoidan työni ja asetan rajani järkevästi. (Ikään kuin se olisi helppoa...) Kuuntelen sitä, miltä minusta tuntuu.

Nyt tuntemus käskee minua nukkumaan, kuten niin usein tämän loman aikana.