Näytetään tekstit, joissa on tunniste välinpitämättömyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste välinpitämättömyys. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. lokakuuta 2022

Poliittisesti korrektilla kielellä kusessa olemisesta

Elämme mielenkiintoisia aikoja. 

Hullunkurisinta koko tarinassa on, että jenkkilässä aika moni lab leak -hypoteesin ostanut on sitä jengiä, joka ei suojaudu. Pandemiaa aiheuttavksi räätälöity labravirus, eli voi siis ihan hyvin kiskoa sitä kiduksiinsa. En oikein ole varma, miten tällaisiin päättelyn sfääreihin päästään, ja aina väliin saan hieraista silmiäni että mitä nyt taas. 

Hurjia käänteitä tässä tarinassa joka tapauksessa riittää, lähtien tuosta, miten moni Trumpia inhoava alkoi inhota lab leak -vaihtoehtoa, koska Trump viittasi siihen (ks. linkki yllä) trumpmaisen hölmöön tapaan. (Mikähän tämmöisen päättelyvirheen nimi olisi? Kontaminaatiovirhe: Väärän ihmisen sanomaksi tuleminen kontaminoi kannan niin että siihen on hyvä ottaa pientä erontekoa ja olla varmuuden vuoksi tätä kantaa vastaan?) (Jumalat säästäkööt minut tältä virheeltä.)

Parasta ja samalla kamalinta tarinassa on, että elämme sitä ja sen kanssa. Välillä tuntuu, että on jossain Vekkulassa 24/7 ja suuri osa tutuista larppaa normaalia vaikka hampaat irvessä ja uskoo, että Helsingin Sanomissa kerrotaan Lopullinen Totuus.

Naamallani pysyy hengityssuojain, edelleen. Kunnes tiedän enemmän. Silmiinpistävää on, miten päättäväisesti Kiina tukahduttaa. Sieltä se on lähtöisin. Jotain he saattavat tietää, mitä me emme. Tuntuu uskomattomalta, miten harva vaivautuu pohtimaan, miksi. Tai että mitä on oikeastaan tapahtunut. Lukevat kaikenlaisia dekkaritarinoita mutta eivät nuuski sitä, mikä ympäröi meitä nyt kaikkialta. 

Ei minun ole vaikeaa uskoa, että liki missä vaan tehdään laboratoriossa tutkimusta mahdollisista pandemian aiheuttajista. Vähän huonossa laboratoriossa. Ettei ajatella loppuun saakka, mitä voisi käydä. Että siihen on punoutunut niin monen ego ja asema, ettei voida sanoa ääneen, että anteeksi, kävi köpläkästi, että olen pahoillani. 

Hyvänen aika, elän siinä maailmassa. Pitäisi olla jotenkin kuurosokea uskoakseen, että elää hyvien ihmisten laalaamaassa. On pandemia. Me olemme yksi sen hot spoteja tällä hetkellä. Liki kellään ei ole hengityssuojainta paljon missään, kuolemanhipan leikkiminen ei yhtään näytä vaivaavan ihmisiä. Ei ajatella loppuun saakka, mitä voisi käydä. Ei ajatella sitä yksinkertaista tosiasiaa, että jos minulla ei ole tautia, en voi tartuttaa sitä eteenpäinkään. Että se on ainoa täysin varma keino suojata muita. Ei täällä meno ole yhtään sen kummempaa.

Ja mitä täkäläisiin sanallistuksiin tulee - eivät ne ole sen vähemmän mystisiä, ympäripyöreitä, piilomerkityksisiä. 

lauantai 7. marraskuuta 2009

Joskus

Joskus aamu tuntuu varpaissa asti melkein iltaan saakka. Lämmin särisevä kutkutus, kiireetön käsi selaamassa toisten poisheittämää materiaa. Yllätyn siitä, että suhtaudun myönteisesti lumeen. Ehkä se johtuu kirjavista säärystimistä. Kun lahkeet tunkee niiden sisään, kylmämärkä ei nouse kangasta ylöspäin kramppaamaan pohkeen seutua. Haaveilen pulkkamäestä, mutta sataa vettä.

Huomaan olevani surullinen sen vuoksi, että silloin tällöin joku rakastuu minuun. Ei usein, mutta riittävän usein, että kammotun. En oikein osaa hahmottaa itseäni rakastettavaksi.

Hoidan viimein asian, jota olet vatkuttanut pari kuukautta. Pieni viesti, asia selviää tai ainakin alkaa purkautua. Jään miettimään, mikä tässä kaikessa on välillä niin vaikeaa. Miksi asioita ei hoida, kun ne ensimmäisen kerran havaitsee? Onko muka todella parempi pelätä, ettei ratkaisuja löydy, pelätä yksin ja aiheetta?

Lehdessä on kuva ihmisistä, jotka jonottavat rokotetta. Tämä taitaa olla se talvi, jolloin opitaan olemaan hieromatta silmiä ja suupieliä sormin. En ole luopunut kangasnenäliinoista.

Ensimmäiseen tutkintotilaisuuteen on vielä kaksitoista päivää.

Jokin minussa herkistyy kuulemaan riitasoinnun puheessa. Miksi tähän syydetään rahaa, jota tarvittaisiin tuolla? Miten on mahdollista elää hyvin? Onko se mahdollista? Äkkiä näen kuvion, josta en pidä lainkaan. Suutun omaan eettiseen vaativuuteeni ja siihen, etten lopultakaan pidä niistä ihmisistä, jotka jaksavat olla huimaavan systemaattisia ja kunnianhimoisia suurten tavoitteiden suhteen, niin kovasti kuin heitä ihailenkin. En halua olla sellainen enkä halua, että minusta koetetaan tehdä sellaista. Mutta en osaa välinpitämättömyyttäkään. Uskomus- ja etenkin pitämysjärjestelmäni on niin ristiriitainen spagettioksennus, että on suoranainen ihme, että olen ylipäänsä toimintakunnossa. Enkä keksi, mistä sitä lähtisin purkamaan ja muodistamaan. Olen jumissa, ärtynyt, sekin, mitä nyt opiskelen, tuntuu jotenkin puolivillaiselta. Auttaako se ketään, jos hänelle tulee hetkeksi helpottuneempi olo hieronnan myötä? Etten nyt tuhlaa aikaani johonkin ihan jonninjoutavaan hössötykseen?

Mutta niin kauan kuin parempia ideoitakaan ei ole, ei auta kuin hopottaa lihaksia luita nikamanrakennetta teveydenhuollon ammattihenkilöstöä koskevia lakeja.

On jotenkin marraskuista oivaltaa olevansa oikeastaan ihan samassa tilanteessa kuin ennenkin: yhtä jumissa sen suhteen, miten edetä kohti mielekkäämpää elämää, miten toteuttaa ihanteitaan, miten oppia pitämään itsestään. (Minusta tuntuu, että hyväksyn itseni jo huimasti paremmin kuin ennen - näin nyt vain tunnun toimivan, ja sillä hyvä - mutta en osaa edelleenkään pitää itsestäni. Tuntuu, että vien liikaa tilaa ja resursseja, olen hankala ja avosuinen, heijastan ympärilleni omaa kauhuani ja epävarmuuttani.) Vain ulkoiset puitteet ovat muuttuneet, ihmiset ounastelevat jotakin arvomuutosta ja vakiintumista ja sen sellaista, huomaan heidän puhuvan yksinkertaisemmin ja avoimemmin nyt kun esittäydyn hierojakoululaiseksi kustannustoimittajan sijaan. Mutta tietysti syvätaso on ihan samalla tolalla kuin ennenkin. Ehkä osaan nauraa vähän useammalle asialle, mutta se on aika mustaa nauramista. Asfalttinaurua. Ehkä olen tottuneempi siihenkin, ettei tämä tästä mihinkään muutu. On hyviä hetkiä, mutta on myös tämä epävarmuus ja iänikuinen tietämättömyys siitä, miten olisi järkevää edetä.

Joskus, silti, aamu jatkuu melkein iltaan saakka, huomailen hyräileväni vesijuoksualtaassa, tämä on toinen uimahalli, kuljen sen louhostilaa kysymysmerkki-ilmein, luen allasprofiileista ja kurkistelen enkä löydä höyrysaunaa. Olo on kissantyytyväinen, kehräävä, mukautuva. Käperryn tyytyväisenä kaikkien kauhujen ja kärsimysten keskellä vesijuoksemiseen, työnnän merkityksettömyyttä hivenen kauemmas, hengitän syvään. Tyksyy varpaissa saakka.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Yöt hämärtyvät

Onko jo keskiviikko? Laupias taivas, päivät nelistävät. Sekoitan, mitä ja keitä on ollut milloin ja missä. Ehkei yksityiskohdilla ole niin väliäkään. Joka tapauksessa runoilijan talo on nyt taas käyty. Koska ajattelin tällä kertaa antaa runoilijan määrätä tahdin (jotta saisin uimasessioon Bachia), aloitamme saunomisen kello yksi yöllä. Se on melkoinen kärsivällisyysharjoite.

Sitten palaamme kaupunkiin, kaupunki tuntuu kiviseltä ja suurelta ja vipisevältä. Lähestyvän syksyn merkit alkavat jo näkyä ja tuoksua. Yöllä puistossa on kylmä ja siirrymme sisään, menemme Faunin luo paistamaan lättyjä, joiden päälle valutetaan mansikkahillon ja arancellon sekoitusta. Keksimme myös idean bändistä, joka soittaa turkkilaista kansanoboeta. Nyt aion tilata moisen soittimen ebaysta, jotta voin opetella soittamaan kyproslaista bussikuskimusiikkia, joka niin täräytti tajuntaani kesässä talven keskellä puolitoista vuotta sitten.

Outo, wallacestevensläinen vuoden kohta. Saan pitkän käsin kirjoitetun kirjeen, jossa puidaan intiimejä asioita. Kun luen kirjettä, muistan äkisti, miltä tuntui olla nuorempi. Siihen liittyi sellaista määräisyyttä, jota en kai pysty enää tavoittamaan juuri mitenkään. Itsestäänselvyyden riemua, edes hetkellisesti. Sellaista tämä on nyt minun elämäni, minun elämäni on nyt tällaista, elän tämän ihmisen kanssa ja tällaista on rakastaa jotakuta ja elää hänen kanssaan -tuntua, johon on sisäänrakennettu jatkuvuuden ajatus. Nyt tuntuu, että kaikki on hyvin hetkellistä ja ohikiitävää. Se saa hivenen surumieliseksi kaiken riehakkuuden, hellyyden, välittämisen ja läheisyyden keskelläkin.

Esimerkiksi katson pitkään silmiin miestä, johon olin kauan sitten rakastumassa. En osaa sanoa, rakastuinko. Varmasti jossakin mielessä kyllä. Mutta en kaipaa sitä enää. Eikä hän. Me emme koskaan halunneet kajota toistemme vapauteen, ja olen siitä kiitollinen edelleen, että minua on edes kerran kohdeltu sillä tavalla. On vaikeaa antaa toisen seistä omilla jaloillaan ja juosta ja lentää ja sukeltaa. Etenkin jos toinen tepsuttaa kohti seutuja, joiden luokse haluaisi pystyttää varoitusmerkkejä.

Hämärtyvät yöt piirtävät selvemmin näkyviin huvipuiston laitteiden liikeradat. Kun jammaamme runoilijan talossa, puen pitkästä aikaa jalkaan steppikengät ja tanssin itseni läpihikeen. On vaikeaa tanssia ohuella kaakeloidulla kaistaleella uima-altaan ja seinän välissä, raudat meinaavat takertua saumauksiin, on kannettava kehon painoa näkymättömin kumisin köysin ja annettava jalkojen pudota rentona, ja saumojen pelko pakottaa käyttämään lonkkia hieman toisella tavalla kuin turvallisemmalla lattialla. Emme ole sopineet mistään, mutta silti eri soittimet osaavat muutakin kuin huutaa toistensa päälle. Eivät kaiken aikaa, mutta eihän sellainen keskustelussakaan tapaa onnistua. Ajattelen nyt videota, jonka kuvasin juhlissa täällä, juhlissa, joiden kuvittelin sujuneen jotenkin pehmeästi ja kaikella tavalla lempeyden leimaamina. Ääniraidalta kuulee, miten moni puhuu toistensa päälle ja miten kovia ja vaativia äänenpainot ovat. Koska on pimeää, kasvot näkyvät puutteellisesti. Onko lempeys kuviteltua? Minusta kalalokitkin näyttävät arvokkailta ja harkitsevilta, viattomilta. Tai ehkä kyseessä on vain tallennusvaikutus? Joskus lempeistä ja hellivistä keskusteluista otetut valokuvat jähmettävät ilmeet kummallisen ankariksi ja epäileviksi, vaikkei sellaista ole tilanteessa mitenkään huomannut. Enkä tiedä edes, olisiko hyväksi tiedostaa ankaruutta ja epäilystä yhtään enempää kuin nyt teen. Jähmettäisikö se kenties täysin? Mykistäisi? Ehkä tarvitsen lempeyden illuusion. Se on minulle niin uusi, ehkä tarvitsen sen nyt, kun en lapsena niin saanut sellaisesta nauttia.

Yhdessä kirjassa, jota luin aikaa sitten, väitettiin, että ihmissuhteiden kehitystä ennustaa parhaiten se, virittyvätkö ihmisten kasvoilla ne pienet ilmelihakset, jotka kielivät vaivoin piilotetusta halveksunnasta. Ja että tutkijoidenkin piti katsoa videota silmä tarkkana ja keskittyneesti, jotta he oppivat havaitsemaan noiden ilmelihasten aktivoitumisen ja suostuivat uskomaan niiden tosiaan supistuneen. On jotenkin hirvittävän vaikeaa kuvitella, miltä tuntuisi halveksua jotakuta. Mutta kai sitä tekee sitten tietämättään. Ehkä sen vain nimeää toisin. Omaksi pettymykseksi, tyrmistykseksi. Epäoikeudenmukaisuuden tunnuksi. Toisen välinpitämättömyydeksi.

Minulla on yksi ystävä, joka innostuu aina suunnattomasti kertoessaan, kuka halveksuu mitäkin asennetta. Se tuntuu edelleen yhtä vaikealta ymmärtää. En osaa itse innostua, osaan kyllä tulla uteliaaksi, että miksi näin, miksi ihmeessä, tuskin halveksiminen edistää ymmärryksen syventämisen projektia. Mutta ehkä välinpitämättömyys jonkin teeman suhteen ei ole kovinkaan kaukana halveksimisesta, ainoastaan järkevämpi reaktiona, energiaa tärkeisiin asioihin säästävämpi.

No, jopas nyt harhauduin pohtimaan. Hämmentävää.