Pahat sitrukset ja Girishin joulupäivä

Yksi hämmentävistä seikoista täällä on se, että kun mainitsee jollekulle, miten loistavaa yskijän kannalta on joka paikassa tarjolla oleva kuuma ginger lemon water, seurauksena on välitön kauhistus. Inkivääri, no ehkä jaa vielä jotenkin, mutta sitruuna. Älä nyt hyvä nainen sitruunaa juo, jos sinua yskittää!

Se tuntuu kovin kummalliselta, kun siellä, mistä tulee, sitruunaa pidetään aivan loistavana flunssan nujertajana. Sitruunan mehu kuumassa juomassa vähentää liman eritystä ja niin edelleen. Sitrusten bioflavonoidit.

Vastustan oikaisuyrityksiä itsepäisesti: Sitruuna-inkiväärikeite on tähänkin mennessä parantanut oloani viluisena, se nyt vain toimii minun kehossani, ja aion sitä kitata vastedeskin. Well, maybe in your body, but... En jaksa väitellä bioflavonoideista ja läntisistä sitruunakäsityksistä, jotka saattavat olla ihan höpöjä myös. Mutta olen melko varma siitä, etteivät sitruunadrinksuni minua myöskään mitenkään vahingoita. Tänään sitten kun ostan appelsiineja, jotka ovat oikeasti mandariineja, niitä vain kutsutaan täällä appelsiineiksi, Girish, joka on tullut jouluvieraaksemme, puuttuu kauhistuneena asiain kulkuun. Ei, et sinä saa syödä appelsiineja, yskä vain pahenee niistä! Miksi, kysyn. Se pahenee! Kaikkihan sen tietävät! (No, niin kyllä täällä näyttävätkin tietävän...)

Asiaa on tietysti selvitettävä. Joillain ayurvedasivuilla suositellaan kuumennettua sitruunaa kyllä, mutta viimein törmään johonkin, joka saattaa selittää kauhistuksen: ayurvedassa ajatellaan lähteen mukaan yskän liittyvän kylmettymiseen, ja kehoa kylmettävät hedelmät ja vihannekset pahentavat tämän logiikan mukaan yskää entisestään. Yksi annetuista kylmetyshedelmien esimerkeistä on appelsiini.

Girish tosiaan saapuu vieraaksemme. Hän epäilee, ettei busseja ehkä joulupäivänä kulje, mutta jotain kautta hän luovii Panajista ensin Mapusaan ja sieltä tänne. Bussia, liftiä, kyselyitä. Ja sitten hän on täällä pienine muovikasseineen ja haluaa lahjoittaa meille valokopioita Karnatakan maakunnan (vai olisiko osavaltio oikeampi termi?) temppelien kartoista. Etsimme kylänraitilla kopiokonetta. Siinä matkalla Girish yrittää kieltää minua ostamasta kylmettäviä appelsiineja ja ananasta, enkä tottele. Hän määrää myös minulle yskänlääkkeeksi kurkun kiehuvalla mustasuolavedellä kurlaamista ja ostattaa pussillisen mustasuolaa vaatimalla sitä hedelmäkauppiaalta, joka äkkiä korottaakin laskua kymmenen rupiaa ja antaa hedelmien kanssa mustasuolapussillisen. Girish myös määrää kopiopajaa (jonka varsin valheellinen nimi on Speedy Corner; miten kolmen kopion ottamiseen voikin mennä yli vartti?) antamaan vaihtorahat kopiomaksusta Vicksin kurkkupastilleina. Yritän sanoa väliin, että on mulla nämä antibiootitkin, mutta Girish tuhahtaa: Antibiootit! Nämä ovat luonnollisia lääkkeitä! Minun on vaikeaa ajatella yksittäispakattuja ylikansallisia kurkkupastilleja luonnonlääkkeinä, mutta en halua kiistellä, onhan sentään joulupäivä, ja Girish on halunnut juhlistaa sitä vierailemalla luonamme.

Kopiohässäkän jälkeen istumme hetken hotellin yläterassilla. Aurinko painuu Arabianmereen, trancen takana kaskaat sirraavat Ashwemin kukkulalla. Tilaan inkiväärisitruunahaudukkeen ja Girish koettaa suostutella minua ottamaan sen sijaan pyhäbasilikateetä. Juomme sitä kyllä joka päivä, selittää Fauni - se on totta, keitämme sitä huoneessa vedenkeittimellä - ja pidämme päämme taas kerran. No, huokaa Girish, olkoon sitten. Ja tilaa itselleen pyhäbasilikateen maidolla. Ja ryystää sen tassilta mummojen tapaan. Siitä onkin aikaa, kun olen nähnyt kenenkään nauttivan juomaansa noin.

Juttelemme taas Girishin elämästä, ja paljastuu uusia asioita, kuten että hän on kääntynyt hindusta kristityksi voittaakseen masennuksen. Jutustelu saa surullisia sävyjä Girishin selittäessä, että olisi parempi olla kuollut kuin masentunut Intiassa. Koska häntä inhotaan työpaikalla hänen hitautensa ja migreeniensä takia, ja kaikki vaan haluavat hyötyä ja käyttää hyväksi, kun joku on köyhä ja ujo ja kohtelias. Tajuan äkkiä, miten yksinäinen hänen täytyy olla. Täällä hän on joulupäivänä, liftannut tuntikausia maanteillä päästääkseen viettämään laatuaikaa kanssamme, ja mitä se laatuaika on? Sitä että juomme yhdessä kupposet teetä ja juttelemme ystävällisessä hengessä. Ja sitten hänen on mentävä takaisin, koska pimenee. On hänen uskonsa mukainen vuoden suurin juhla, ja hän tuntuu riemastuneelta siitä, että saa viettää sen kanssamme, vaikka oikeastaan emme taida ymmärtää toisiamme kovinkaan monessa asiassa. Girishiä tympii esimerkiksi se, että pidämme eläimistä ja haluamme pysähtyä katsomaan niitä. Ja häntä hämmentää se, miten olemme eronneet kirkosta vaikka meillä onkin "kristillinen kasvatus". (En viitsi mainita äidin uskovan karman lakiin ja jälleensyntymään tai isän miettivän vakavissaan von Dänikenin ufoteorioita.) Meitä taas vähän häiritsee hänen päällepuskevuutensa hedelmien ostamisessa ja flunssan hoidossa. No, mutta siinä nyt kuitenkin oleskelemme kattoterassin patjoilla ja koetamme kuulostella toisiamme.

Vielä surullisemmaksi tulee, kun Girish alkaa puhua nigerialaisista ihmeparantajista, joita pääsisi katsomaan, jos olisi 500 dollaria maksaa; parantaja on ottanut häneen henkilökohtaisesti yhteyttä sähköpostilla. Fauni varovasti koettaa sanoa mutkan kautta, että hänkin on joskus saanut nigerialaiskirjeitä, mutta ne ovat olleet semmoisia massapostituksia, ei nyt siis tämä sama pastori-parantaja, mutta että kaikkea sitä kyllä sieltä Afrikasta tulee. Niin, sanoo Girish, kristityissäkin on paljon huijareita. Hän on kiertänyt Intiassa vaikka mitkä lahkot ja parantajat ja tavannut jos jonkinmoista silmänkääntäjää. Mutta nämä nigerialaiset, pyhä henki on heissä aidosti ja he vain ottavat sairauden pois. Siihen on vaikeaa sanoa mitään. Jos toisella on ollut vaikeaa masennusta ja se on hänen mukaansa tullut hallittavammaksi ja keveämmäksi kääntymisen ja rukousten kautta ja ihmeparantajakerjuukirjeet antavat hänelle toivoa, mitä ihmettä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? No, onneksi Girishillä ei ole rahoja, jotka häneltä voitaisiin huijata. Niinpä vain ynähtelemme epämääräisesti.

Sitten äkisti Girish nousee, hänen on nyt mentävä. Mutta hän vaikuttaa jotenkin hullantuneen ilahtuneelta joulupäivästä, jolloin oli seuraa ja jännittävä retki. Vielä portaiden yläpäästä hän kääntyy huiskuttamaan hyvää joulua ja toivottavasti-vielä-nähdään-joskus.

Istumme vielä hyvän tovin hämärtyvällä terassilla. Eriväriset lasimosaiikkilamput syttyvät, hyttyset alkavat kiertää lämmintä ihoa nälkäisinä. Kyläraitille lappaa yhä lisää väkeä erilaisissa seurueissa. Luvassa on useita erilaisia bileitä läpi yön rannalla ja kukkuloilla. Olimme kuvitelleet Girishin jäävän vielä illalliselle kanssamme, mutta hänen olikin jo lähdettävä, koska tapaninpäivänä on normaalisti töitä ja työmatka on pitkä, eli on herättävä aikaisin ja sikäli käytävä yöpuulle niinikään aikaisin. Ja kyyti on epävarma, kotimatkaan saattaa tuhraantua aikaa. Vasta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että olisimmehan voineet toki kustantaa hänelle taksin kotiin.

Keskustelun jälkeen poden vielä pitkään huimausta siitä, miten hyväosaisia me olemmekaan. Sitä ei aina muista. Jotenkin sitä helposti ajautuu samastumaan sukupuuttoon kuoleviin lajeihin ja laivanpotkurien äänten hämäämiin valaisiin ja kapisiin kulkukoiriin ja kissoihin, joiden toinen silmä märkii, eikä siinä sivussa ollenkaan muista, miten paljon ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät, ja vielä semmoinen yhteiskuntakin, jonka tukiverkko on paikallista tukiverkkoa huomattavasti tiheämpi. Tuntuu jotenkin hyytävältä, että saa olla onnellinen sellaisesta, kun on niin monia, joilla ei ole melkein mitään.

Salustianat ja hedelmien myynninedistäminen

Joskus mietityttää, mikä puoli kiloa kasviksia -mantran toteuttamisessa voi olla niin vaikeaa. En itse kärsi erityisemmin vaikeuksista, paitsi niinä päivinä, kun olen liian väsynyt haluamaan mitään muuta kuin rasvasokeria, joka väikkyy silmäin edessä piparkakkuna, pullana, keksinä, soijajäätelönä... En pidä niistä päivistä. Makeasta tulee aika pieninäkin määrinä ötläkkä olo. Ja jos pitää makeilupäivän toisensa perään, pian ihokin alkaa kutista. Eilen kävi juuri näin. Nokkosihottuma nousi nilkoista nivusiin ja suostui talttumaan kirveltäen vasta pantysonia lätkimällä.

No mutta, näyn eksyvän aiheesta. Takaisin!

Tulin tänään kaupassa ajatelleeksi, että kenties kyse on siitä, että hedelmiä ja kasviksia ei ole tuotteistettu samalla tavalla kuin karamellejä, pakastepizzoja yms. valmisteita. Niissä ei ole takuuta tasaisesta laadusta. Usein niistä annettu informaatiokin on surkean huonoa. Tavallisessa kaupassa ei vaivauduta useinkaan merkitsemään lajikkeita tarkasti. (Jotkut hedelmätiskivastaavat pääkaupunkiseudulla ansaitsevat kyllä lämpimän kiitoksen: lajikkeet ovat lapuissa niissäkin hedelmissä, joissa niitä ei yleensä vaivauduta mainitsemaan.) Se tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät tiedä, mikä sen valtavan hyvän makuisen appelsiinin lajike oli, esimerkiksi. Sitten kun he ostavat seuraavan kerran appelsiineja, tuloksena voi olla pettymys. Ovathan nyt toki morot ja salustianat aivan eri maata kuin ne greipin kokoiset, puisevat suuret appelsiinit, ne missä on paksut kuoret ja aika mauton sisus. Helposti koko appelsiinien suku tulee tuomittua "ei syömisen arvoiseksi", vaikka appelsiineissa on yhtä isot makuerot kuin omenissakin. (Omenalajikkeet kai useimmat tuntevat, ainakin ne yleisimmät kaupoissa myytävät, golden ja red deliciousit, ida redit ja granny smithit?) Sama pätee greippeihin.

Nyt elämä on taas hetken ajan juhlaa, kun kaupoista saa reilun kaupan verkkopussissa salustiana-appelsiineja ja ruby red -greippejä. Ja pian hallin luomukauppaan tulevat morot. (Vai ovatkohan ne jo siellä? En koskaan tunnu oppivan, missä vaiheessa kevättalvea morot saapuvat. Ja tänä talvena en ole ehtinyt piipahdella siellä tuon tuosta tarkistamassa, joko ne olisivat siellä.)

Huomaan, että salustianat, morot ja ruby redit ovat ainakin minulle tuotteistuneet vähän vahingossa. Niitä ei sillä lailla ole mainostettu, mutta olen ottanut selvää asioista ja tiedän, mitä haluan, kun ostan appelsiinin tai greipin. Voi kunpa muutkin vihannekset merkattaisiin lajikkeittain. Lajikkeen alle voisi vielä kirjoittaa lyhyen kuvauksen, vähän kuin Alkossa viinipullojen luona. Luulen, että ainakin itse voisin houkuttua ostamaan erityisen mehukkaan ja makean lajike-eritellyn kaalinpään tai maultaan pyöreäksi ja juurevaksi kehutun lajikepurjon. Tomaatteihinkin soisi lajikemerkinnät. (Jos ei muuta, niin siksi, että voisi surra niin harvoja lajikkeita viljeltävän kaupallisesti - ja lajikkeita, joiden logistiset ominaisuudet korostuvat makuominaisuuksien sijaan.) Voisikohan tämä lisätä vihannesten ja hedelmien menekkiä noin yleisemminkin? Tuskin siitä kaupassa olisi kauheasti vaivaa. Lajikemerkinnät voisi koota tietokantaan (minkä ei pitäisi olla vaikeaa etenkään tässä suurten ruokakauppaketjujen maassa) ja sieltä voisi tulostaa pienet kortit siihen hyllynreunaan. Johan niihin nytkin tulostetaan alkuperämaa, samaan lappuun mahtuisi varsin mainiosti pienellä präntillä vähän enemmänkin informaatiota. Vaikka voi kyllä olla, ettei kaupan alalla moista ajatusta tervehdittäisi ilolla - kasvikset kun ovat herkästi pilaantuvia, ja kaupan kannalta tietysti einekset ja kuivatavarat ovat helpompaa myytävää, jota ei tarvitse vahtia niin tarkasti.

Oli miten oli, salustianat ilahduttavat minua suunnattomasti. Huomaan ostavani niitä helposti kilon päivässä meidän kolmen kotitarpeiksi.