Riento

Käymme pitkästä aikaa missään. Tarkemmin ottaen, menemme kynttilätapaamiseen koronaan kuolleiden muistoksi, osin koska minusta näitä kuolleita pitää muistaa - tai mikä pitää se on, muistan joka tapauksessa - , muistaminen on järkevää tehdä yhdessä ja sitä paitsi olen tilaisuuden poliisille ilmoittanut järjestäjän yhteyshenkilö eli minulla on myös velvollisuus olla paikalla. (Kai silti jos olisin sairas, voisin nimetä jonkun sijaisen, oletan. Ei kai etenkään tällaisena aikana voi olla velvollisuutta mennä johonkin sairaana?) Tokihan käyn työtehtävissäkin lähitilaisuuksissa mutta se on eri asia. Se en tietyssä mielessä ole minä vaan joku ammatillisempi, joku joka minun on pakko olla nyt omaa moraalianiakin koetellen, koska sähkölasku, lainan korkojen nousu ja niin edelleen. 

Vompsu haraa vähän vastaan mutta pidän kiinni siitä, että tämä tekee hänelle hyvää. Ja hän haraa vain vähäsen vastaan. Omakin mieleni haraa vähän vastaan, jännitän hartioita kaulaa niskaa kasvoja, mietin, pitääkö ottaa särkylääke, mutta se on vain staattista jännitystä ja sulaa kun pääsemme junaan.

Olemme välillä nähneet pandemiassa ihmisiä ulkona. Ne kerrat ovat laskettavissa kahden käden sormin. Ja lukuun ottamatta aivan muutamaa kertaa Näkymättömän tytön ja Kalifornian-naisen kanssa, olemme väsähtäneet molemmat tapaamisissa aivan hoipertaviksi ja tolkuttomiksi saakka ihmisten lähdettyä, minä tietysti Vompsuakin pahemmin, koska se on ollut kaava niin kauan kuin olemme tunteneet - ekstrovertti jaksaa huomattavasti paremmin ryhmätilanteita kuin introvertti, jollaiseksi kai jokainen minut tunteva luonnehtisi. Sen ihmisväsähdyksen syvyys on saanut miettimään, miten ihmeessä jaksoin ihmisten tapaamista siinä mittakaavassa ennen pandemiaa. En ole ollut ihmeemmin huolissani mistään masennuksista tai vastaavista, koska minusta on selvää, että pandemiassa eläminen on raskasta ja kesannoivaa. Olisin ehkä enemmän huolissani jos kaikki tämä ei tuntuisi jollain tavalla raskaalta. Epäilisin varmaankin silloin kieltäväni itseltäni tiettyjä tunteita ja oivalluksia. 

Nyt riennämme Aleksanterinkatua ja huomaan jotain omituista, ikään kuin sisäistä lepatusta. Hetkinen: olen innoissani, minusta on mukavaa mennä, tuntuu turvalliselta mennä, odotan että olisin jo perillä. Panen merkille, että tunnen tämän tunnun. Joskus aiemmin ihmisten näkemään meneminen on tuntunut tältä. Silloin kun vielä onnistuin uskomaan heidän välittävän toisistaan sinnikkäämmin. En ole kokenut tätä pitkiin aikoihin, en pandemian alun jälkeen. Tulemme torille, näemme mustahahmoisen kynttilällisen ja kädessään vaaleanpunaista FFP-maskia riiputtavan, joka lähestyy mustahahmoista. Pelmahdamme heidän luokseen, esittäydymme - olemme tavanneet vain nettikeskustelussa, joka on ollut yhtä intiimiä ja peittelemätöntä kuin blogit joskus silloin ennen - ja solahdamme. Tuntuu kauhean helpolta ja luontevalta ja mukavalta ja suorastaan innostavalta. Panen sen merkille.

Vähitellen saapuu enemmän ihmisiä, äitinikin. Sytytämme kynttilät, asettelemme ne sydämen muotoon suurkirkon portaille. Äiti on arka juttelemaan, ollut tiistaina silmäleikkauksessa, ilman meikkiään ja tyylikkäitä pokiaan näyttää pieneltä mummolta. Olen äitin kanssa tukemassa häntä - hän on muistamassa hyvää ystäväänsä, joka kuoli koronaan ja jonka hautajaisiin hän ei päässyt, sekä tietysti näkemässä minua -, näen Vompsun pörräävän muiden parissa, verkostoituvan innolla. En ole nähnyt häntä näin vapautuneena aikoihin. Yksi mustapukuisista tulee juttelemaan äidin ja minun kanssa. Tuntuu, että sydän oikein sulaa hänen puhuessaan äidille, ja kuullessani kaikesta, että hänkin välittää, jopa siitä, mitä äidilleni tapahtuu, vaikka he eivät ole koskaan tavanneet.

Tilaisuus on lyhyt mutta silti sen verran pitkä että osa osallistujista ehtii jäätyä - ne sievästi pukeutuneet nuoremmat naiset, kuten kuvaan kuuluu. (Minulla on kahdet villahousut päällekkäin, talvikengät, paksu untuvatoppatakki, kaksi pipoa, sveitsin armeijan rukkaset ja itävallan armeijan kauluri. Vompsulla on lasketteluhaalarit. Meille ei tule yhtään kylmä koska olemme pukeutuneet kuin pilkkiretkelle.) Sitten kävelemme pois äidin kanssa kohti asemaa. Kun tajuamme, että saatamme ehtiä aiempaan junaan, äiti hoputtaa meitä juoksemaan sille. Ja niin teemme, ja ehdimme junaan juuri ja juuri ennen kuin se nytkähtää liikkeelle. 

Junassa huomaan jotain aivan kummallista. En ole lainkaan väsynyt, vaikka olen tavannut monta täysin vierasta ihmistä. En lainkaan. Ja Vompsu se vasta voimissaan onkin, kyselee tietämieni ihmisten nimiä tapaamisesta ja lähettelee heille yksistyisviestillä kiitoksia ja oli kiva tutustua -tyyppisiä hihkaisuja. 

Näin saan selville jotain tärkeää. Nimittäin sen, että vaikka kuinka olenkin ajatellut, ettei minua ihmeemmin häiritse se, etteivät toiset jaksa välittää hauraiden ihmisten kohtaloista pandemiassa sen vertaa, että pukisivat kunnon hengityssuojaimen ryhmämenoihin, on se häirinnyt aika tavalla. No, tietysti, olen kyllä täälläkin kirjoittanut siitä aika monta kertaa ja vielä useammin kirjoitin siihen keräykseen, jossa kerättiin pandemia-ajan päiväkirjamerkintöjä. Mutta olen jotenkin ajatellut jo tottuneeni siihen, oloutuneeni, ja että minulla on kohtalaisen turvallinen olo omassa tiukkaan istutetussa hengityssuojaimessani näiden ihmisten kanssa. Ja on toki puhtaan fyysisesti, se pitää paikkaansa: minulla on hengityssuojaimeni, joka suojaa minua, sen päälle tuore Virosta haettu buusteri ja vielä päälle typpioksidinenäsuihke, jota myydään nyt jo Saksassakin. Mutta emotionaalisesti en ole turvassa muiden ihmisten kanssa. Joudun joka tapaamisella ponnistelemaan tyrmistyksen suon ylitse: Ahaa, tänäänkään he eivät välitä. Tänäänkään he eivät suojaa ketään. Edelleenkään he eivät ole ehtineet perehtyä asiaan. Heille näkyy olevan tärkeämpää instagramkuva ilman maskeja, tai jokin kuvitteellinen "normaali". Nekin, jotka puhuivat aluksi, että hyvä kun nyt käytetään maskia, käytetään näitä jotta saadaan pidettyä tapahtumat auki, riisuivat maskit suosituksen poistuessa eivätkä näytä pukevan niitä päälleen vaikka kuinka moni vammautuisi ja kuolisi tässä souvissa. Eivät he ole koskaan halunneet suojata toisia, ensisijaisesti, vaan pitää joogatuntinsa ja konserttinsa. 

Nyt, rientomme keveyden ja väsyttämättömyyden takia, ymmärrän äkisti, miten paljon tuo emotionaalinen kuorma painaa. Se se minut väsyttää. Se tekee menemisestä ja tapaamisista raskaita, vieroittaa ihmisistä, joita kuvittelin aiemmin hyviksi ja välittäviksi. Tämä on vain niin iso asia. 

Ja koska rientäminen turvallisesti tuntui mukavalta, ymmärrän taas hetken, edes jollain tavalla, mitä tarkoittavat ne, jotka iloitsevat mahdollisuuksista nähdä toisia ihmisiä. Minäkin näytän iloitsevan, mutta vain niiden ihmisten näkemisestä, joita tavatessani minun ei tarvitse koettaa koko ajan ponnistella kohti ajatusta, että onhan tämäkin ihminen omalla tavallaan hyvä ja välittävä. Ja ettei kaikkien tarvitse olla samalla tavalla. Ja että miten minusta on tullut näin kauhean tuomitseva, enkö voisi relata ja tutkia nyt vain omaa arvostelmaani. Ja että eivät he vain tajua, minkä kanssa ollaan tekemisissä SARS-COV-2:sta kyydittäessä, että heillä on kiire ja liian kova luottamus poliittisiin elimiin. Että ei voi vaatia kauhalla jos on lusikalla annettu ja niin edelleen. Mutta se on järkeilyä, se kuluttaa, ja tapaamisten loppupuolella olen vatkuttanut itseni aivan uuvuksiin sisäisellä dialogillani. 

Ja samalla tiedän, rientoilostani huolimatta, ettei asia ole niin mustavalkoinen tai yksinkertainen. Okei, minulla oli näiden ihmisten kanssa turvallisempi olo kuin aikoihin. Koen aitoa iloa ilman tyrmistystä tai kauheaan selittelyn verkkoon sotkeutumista. Me jaamme sen saman tyrmistyksen. Muita aiheita emme välttämättä jaa. (Ja siksi elämä on pohjimmiltaan yksinluovittavaa, eikä kannata luottaa mihinkään ryhmäkuuluvuuteen liiaksi: ei ole ketään toista, joka käsittäisi asiat täsmälleen samoin. Jokaisella on ainutkertainen näkökulmansa, vaikka heijastelemmekin toisiamme kuin monadit.)

Muistan ajan, jolloin olin juuri eronnut. Äkisti oli jokin eronneiden naisten parvi. Heidän kanssaan oli turvallista olla, koska he jakoivat saman tilanteen. Sittemmin loittonimme kukin tahoillemme, koska oliko meillä lopulta kuinka paljon muuta yhteistä? Sellaistahan elämä ja ystävystyminen useimmiten juuri on. 

On ihmisiä, toki, jotka pysyvät mukana pitkään ja vaikka kuinka erilaisin tilantein ja asentein. Joidenkin kanssa se ystävyys alkaa uudelleen joka kerran kun nähdään, poissaollessaan heitä ei ikävöi. Mutta enimmäkseen on tilanneystäviä, koska siten elämä aikatauluttuu. Opiskellaan samaa asiaa, ollaan erottu, ollaan niitä ainoita joita tilanne järkyttää luita ja ytimiä myöten. Pidän näitä ystävyyksiä ihan yhtä tärkeinä ja oivaltavina kuin pidempiäkin. Intensiivisinä, kannattelevina. Pitkissä ystävyyksissä on toki se turva, että tietää jo niiden todennäköisesti selviävän vaikka minkämoisten kuilujen yli. Mutta pelkästään niiden varassa ei voi luovia. Ei ehkä pelkästään myöskään tilanneystävyyksien varassa. (Ja pitää muistaa, että pitkät ystävyydet ovat alkaneet tilanneystävyyksinä.) Tilanneystäviä ei ole nyt ollut koko pandemian ajan, koska ne ihmiset, jotka on tavannut tänä aikana pakollisissa menoissaan, eivät käyttäydy niin, että heidän kanssaan tuntisi vaivatonta yhteenkuuluvuutta. Ei: heidän kanssaan tuntee huolta, on vähän kuin ainoana aikuisena tilanteessa täynnä villejä lapsia. Ja ehkä he kokevat samoin minun kanssani, ainakin ne, jotka jotenkin hätkähtävät maskia tai sanovat jotain sen tapaista etteivät pelkää sairastuvansa. 

Tuntuu ihmeelliseltä, että ei väsytä, ei lainkaan, tapaamisen jälkeen. Että sinne oli keveää mennä. 

Varmasti on helpompaa elää, jos kykenee tällaisena aikana kokemaan tuollaista ihan kenen vain, ihan millä lailla vain asennoituvan ihmisen kanssa. Tosin kyllä epäilen, että jos ihminen pysähtyy tajuamaan, ettemme voi tietää taudin pitkäaikaisvaikutuksia, ja miettimään, leikkikö hän ruttohippaa monestikin, ja kuinka moni vammautui ja kuoli, ei sekään ehkä mikään keveä tuokio ole, etenkään kun takaisinkelausnappulaa ei ole ja voi valita vain tässä ja nyt. Me kukin valitsemme kaappimme, jonka köytämme selkäämme. Vai valitsemmeko? En tiedä, rehellisesti, en tiedä. Tämä on aito kysymys nyt kun se viriää. Minusta nimittäin tuntuu, että tavallaan emme valitse. (Ja oletan, että suurin osa ihmisistä ihan vaan ohittaa olankohautuksella aiheuttamansa tuhot, koska onhan se hieno psyyken suojamekanismi ja jos voimavaroja muuhun ei ole - -. Pahoin pelkään, että ekokatastrofi etenee juuri tämän strategian siivittämänä.) Emme perussuuntaa. Mutta hienosäätösuunnata voi. Esimerkiksi, ei minun tarvitse kirjoittaa tätä muistiinpanoa eikä ainakaan laittaa sitä näkyville. Se on valinta, toisin kuin tunteet, kuin tuntu, jonka koen välittömästi. Voisin vain tuntea kehossani Aleksanterinkatua pitkin rientämisen riemun ja keveyden ja salata sen kaikilta, no, en ehkä Vompsulta enkä äidiltä, olen vähän kämäinen salaaja, mutta kaikilta muilta, koska kyllähän minussa on sama tuomituksi tulemisen pelko kuin kaikissa muissakin. Mutta en halua rakentaa sellaista maailmaa. En ainakaan sitä. 

Onneksi olen ennen pandemiaa törmännyt käsitteeseen affect alien. Se tekee kaikesta tästä helpompaa. Ja suhtaudun luottavaisesti siihen, että kunhan meillä on parempi terapeutiikka ja ilmahygienia, ehkä limakalvoimmuniteetin tuottavat nenäsumuterokotteetkin, on taas enemmän ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse akuutisti ylittää tyrmistyksen suota. Sitten olemme taas enemmän samankaltaisessa tilanteessa useamman kanssa ja heidän näkemisensä voi taas tuntua mukavalta. Ehkä. Ei minun elämässäni ole ollut näin suurta mullistusta aiemmin, enkä osaa sanoa, mistä kaikesta voi palautua. Mutta olen ystävystynyt sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat aiemmin suhtautuneet minuun hyvin pisteliäästi ja pilkallisesti, joten olettaisin, että pystyn antamaan anteeksi myös tämän. Enhän minä lopulta ymmärrä lainkaan, miksi suurin osa toimii, kuten toimii. Ehkä pääsemme joskus tilanteeseen, jossa he kertovat, miten asiat kokivat, miksi eivät kokeneet tarpeelliseksi suojata toisia ja niin edelleen. Luultavasti osaan tilanteen mentyä ymmärtää senkin, ettei joku vain jaksanut. Sellainen on aihe suruun, ei anteeksiantamattomuuteen. Mutta toistaiseksi näytän osaavan vaistomaisesti vain tyrmistyä välinpitämättömyyden liki äärettömästä ulapasta. Vai onko se toimijuuden puutteen ulappa, usko siihen, ettei mihinkään voi lopulta vaikuttaa - yhtä järkyttävä joka tapauksessa.  

Olen kiitollinen pandemiasta, vaikka tietysti se virus olisi saanut päästä lirahtamasta karkuun. Ottaisin koska vain mieluummin ne ihmiset elossa ja terveinä kuin tämän tiedostamisen, joka on kasvanut tässä ajassa eikä olisi voinut syntyä kai ilman pandemiaa juuri mitenkään. Tuntuu ihmeelliseltä, että on saanut rientää, taas. Keveänä, pulppuavana, että on vertaisia. 

Sunnuntai: työpäivä, mutta onneksi vasta illasta. Nukun riennon helpotuksen jälkeen paremmin kuin aikoihin. 

P niin kuin perjantai - puolisoudesta, positioinneista ja painajaisista; ehkä on myös hieman nerjantai, koska myös normaaliudesta

Painajaiset palasivat lähien myötä. Vaikka valveella olen suhteellisen tyytyväinen siihen, että leijun tilojen halki hengityssuojaimessani muiden paahtaessa limakalvot paljaina eessuntaas, muutamaa jo päältäpäin hyvin haurasta vanhusta lukuunottamatta, uniin tulee kauhu siitä, miten ihmisille käy. Vaikka kuinka käyrä nyt painuukin alaspäin. Lähissä yksi nainen kysyi, edellytetäänkö heiltäkin maskeja. Vastasin, että kuten hyvin tiedätte, nyt meitä on itseämme kehotettu harkitsemaan, miten haluamme suojautua ja suojata toisia, ja tämä (viiton maskiin) on minun vastaukseni - ei teiltä kukaan mitään edellytä, paitsi että perehdytte asiaan ja mietitte läpi, miten haluatte tehdä. Hyvä, nainen hihkaisi, sitten en käytä. Vaikka tällaiset spontaanit reaktiot vähän huvittavat minua valveilla, unessa saatan sovitella niitä ylleni. Viime yönä olin juhlissa. Siis unessa. Erään ammoisen ympäristöaktivistituttavan luona. Kaikki tuntuivat olevan humalassa ja maskeja ei tietysti kellään. Sitten tapailin kasvojani ja tajusin, että minäkin olen sellainen - toivottoman humalassa ja maskitta. Näin myös Vompsun siellä seurueen toisella laidalla, hänelläkään ei ollut maskia, ja kädet huitoivat sitä tahtia, että tuskin hänkään oli selvin päin. Heei, me ei enää jakseta välittää, ajattelin. Vai sittenkin - olimmeko alkaneetkin välittää liikaa siitä, miltä vaikutimme toisista? Pähkäilin unessa näitä ja päädyin jälkimmäiseen. Petyin unessa itseeni niin raskaasti, ja Vompsuun myös, että astelin samoin tein pihalle kellekään mitään virkkamatta. Avasin pyörän lukon, lähdin tankojuoppoilemaan kohti kotia järkyttyneenä, miettien, miten saatoin laistaa tuolla tavalla ihan perus ihmisyydestä. Heräsin tähän katkeraan tuntemukseen. 

Oli helpotus herätä, tajuta, etten ole sittenkään käyttäytynyt aivan noin järjenvastaisesti, välittämättä kaikesta lukemastani ja omista arvoistani. 

Vompsu tuli ehkä maskitta uneeni, koska puhuimme eilen keskenämme. Kerroin, miten tajusin, että hakemani paikan sai ihminen, jolla oli vähemmän kokemusta siitä työstä, ja aprikoin ääneen, kuinka paljon tällaisiin saattaa vaikuttaa se, että meniin haastatteluun FFP tiiviisti kasvoilla ja asiaa mitenkään selittelemään vaivautumatta. (Minusta selityksen taakka on periaatteessa niillä, jotka eivät suojaa toisia eivätkä itseään.) Minulle tarjottiin myös etähaastattelun mahdollisuutta mutta valitsin lähin, koska minulle oli tärkeää, että he tajuavat, että aion käydä töissäkin lähit hengityssuojain kasvoilla. Kun tiimi on pieni ja tiivis, on tärkeää, ettei sinne muodostu mitään outoja kyräilyjä - sellainen olisi raskasta kaikkien kannalta, joten ajattelin, että heidän on parasta samoin tein nähdä, miten siirrän arvoja käytäntöön pyytelemättä erityisesti anteeksi toimiani tai tietyllä tasolla piittaamatta siitä, miten muut toimivat näissä asioissa. (Tietyllä tasolla olen tietysti edelleen shokissa siitä, miten eri tavalla ihmiset käyttäytyvät aiempiin kuvitelmiini nähden.) Tässä kohdin se vaan näkyy niin paljon selvemmin kuin monessa muussa kohdassa. Vaatteista ei näe, että ne on ostettu ekologiasyistä käytettyinä, samalla tavalla ei näe, että autosta on kieltäydytty samasta syystä, että on samasta syystä pitäydytty kasvisravintoon jo ties kuinka pitkään, ettei ole taaskaan lomamatkailtu mihinkään ja niin edelleen. Ihan saman erilailla tekemisen ja erilailla asioiden hahmottamisen kanssa olen itse elänyt jo vuosikymmenet. Kuunnellut ihmisten naureskelua aromipesille ja työntänyt itse kypsennettävät siihen haudutuslaatikkoon, koska minusta sähkön säästäminen oli hyvä juttu jo ennen kuin hinnat nousivat. Sitä ei vaan ole nähnyt samalla tavalla yhdellä vilkaisulla kuin hengityssuojainta. Ja enimmäkseen olen katunut niitä kertoja, kun olen avannut suuni, ja paljastanut, että ajattelen ja toimin toisin. 

Toki peruskouluni käyneenä tiedän, että erilaisuus ei saisi liikaa näkyä. En ikinä täysin nielaissut sitä ajatusta, koska tosiasiassa olemme erilaisia - taustoiltamme, ihonväriltämme, äidinkieleltämme, iältämme ja niin edelleen. Iso osa niistä erilaisuuksista on sellaisia, joita ei voi noin vain valita tai valita pois. Osa on valittavissa, mutta mikä on normaaliusvalitsemisen motivaatio? Tähän kysymykseen uni kai pureutui. En osaa keksiä juuri surullisempaa asiaintilaa kuin sen, että joku tulee valinneeksi pitkittyneet terveysongelmat, joista ei ehkä noin vain valitakaan pois, tullakseen tässä ja nyt käsitetyksi "normaalina". Ja ei, en ajattele tätä tunnillani käyvien mummujen ongelmana tai niiden ihmisten ongelmana, jotka matkustavat lähijunassa, vaikka seuraukset tietysti lankeavat etupäässä heidän kannettavikseen. Ajattelen, että tiedotus on sakannut pahan kerran. Minulla on koulutukseni, minulla on kiinnostukseni ja elämäntapa, jossa jää aikaa seurata tällaista asiaa. Dystopiakurppana (tämän nimen opin yhdeltä joogakollegalta, hän kuvasi ilmiön ja totesin iloisesti, että just tuo olen; olen rakastanut dystopiakirjallisuutta koko sydämestäni) olen tietysti äärimmäisen kiinnostunut tästä live-dystopiasta ja perehdyn asioihin. En voi olettaa, että kaikki tekisivät niin. (Jälleen, peruskoulu: kukaan ei voi käsi sydämellä sanoa, että kyllähän kaikki ihmiset tonkivat tietoa villisikalauman intensiteetillä. Ollen vieläpä niin röyhkeitä, että eivät ihan siltä istumalta usko, mitä joku ylilääkäri kotomaan lehdessä lausahtaa, jos sen lausahtama sattuu olemaan ristiriidassa alan kansainvälisten asiantuntijoiden käsitysten kanssa.) Olen ollut tyytyväisempi, näin jälkiviisautena, niihin elämäni ajanjaksoihin, jolloin olen antanut tarmokkaammin huutia yleisesti jaettujen sukupolvikokemusten läpikäymiselle ja tehnyt omia asioitani. Ja vähän näreissäni niistä jaksoista, jolloin olen kääntänyt päättelyn kuutamolle ja antanut virran viedä. Koska lopulta se tuntuu vähemmän tempautumiselta, ylipäänsä: se tuntuu vähemmän. Vähemmän kirkasta iloa, vähemmän epätoivoa. Mitäpä muita mittareita minulla olisi? Ehkä, että ymmärrän (edes valheellisesti), miksi teen jotain, ja että tunnen iloa velvollisuuksistani. Mutta ennen kaikkea tuo tuntuma kertoo, olenko linjannut toimintani syvempien arvojeni mukaisesti. Miksi siis en hyödyntäisi tätä tietoa linjatessani toimintaani nyt?

Vompsu piti ihan mahdollisena, että hengityssuojain kasvoillaan ihminen ei ole sopiva. Ehkä mihinkään. Hänen käydessään konferenssissa hän herätti huomiota hengityssuojaimella sisätiloissa ja yöpymällä teltassa muiden yöpyessä hotellissa. Muut eivät olleet uskoa näkemäänsä ja päivittelivät sitä ääneen. Vompsu oli tapansa mukaan vaan sanonut, että hänelle on tärkeää, ettei hän tartuta tautia kenellekään. Ne, jotka läsnäolijoista tiesivät hänen pakko-oireisesta häiriöstään, ehkä laittoivat koko jutun sen piikkiin. Hänen entinen esimiehensä oli tullut osoittelemaan sormella kahden kesken ja arvuuttelemaan, että varmaan Vompsu oli jättänyt rokotteet ottamatta. Kun Vompsu oli kertonut meidän hakeneen neljännet rokotteet Tallinnasta, tämä hahmo oli hämmästynyt, ja ehkä sitten taas ajatellut pakko-oireista häiriötä. Siihen on niin helppoa turvata, jos pitää sen sortin oikoteistä. Minä en pidä. Kuuntelen tarkasti Vompsua, mitä tulee lausuntoihin sopivuudesta, koska hän on totisesti saanut oman osansa siitä, ettei ole ollut sopiva. Kun tutustuin Vompsuun, hän kertoi avoimesti mutta vähän kauhuissaan tästä pakko-oireisesta häiriöstä ja pelkäsi, etten voi suhtautua häneen sen takia ihmisenä vakavasti tai tasaveroisesti. Hirvittävä asia pelätä. Koska en tiennyt asiasta juuri jotain sosiaalipsykologiaan tentittyä oireistoa enempää, kyselin, miten hän toimii ja miltä se tuntuu tämmöisissä ja tämmöisissä tilanteissa. Kuuntelin vastaukset ja koetin kuvitella, millaista on elää siinä maailmassa, ja totesin, että enimmäkseen se oli maailma, jossa haluaisin elää oikeastaan enemmän kuin omassa hutiloivassa arjessani. En kaikissa kohdin - siihen on syynsä, että siihen saa lääkkeitä ja terapiaa. Mutta enimmäkseen kyse on Vompsun kohdalla siitä, että hän pysähtyy ajattelemaan paljon meitä muita useammin, miten hänen toimensa voivat vahingossa, tahattomina sivuvaikutuksinaan, vahingoittaa toisia tuntoisia olentoja. Ja osin, koettaa ennaltaehkäistä nuo vahingot. (Tämä on se järkevä osuus, jota halusin itselleni.) Ja osin, koettaa kulkea etsimässä vanaveteensä jääneitä kärsiviä, joille voisi soittaa ambulanssin. (Tätä en toivoisi kenellekään: se tuottaa paljon kirveltävää tuskaa.) Sitoutuessani seurustelemaan sitouduin siihen, että autan häiriön hankalammissa puolissa mutta kieltäydyn tarkastelemasta sitä keskivertotallaajan näkökulmasta jonakin epänormaalina ja korjattavana. Etenkään korjattavana-ASAP. Päinvastoin: haluan tarkastella, mitä voin oppia tästä. Miltä yhteiskunta ja "normaali" näyttävät tästä maailmasta katsottuna. Suunnata muutospaineen mieluummin niitä kohti. 

Keskustellessamme illalla ajattelin, että totisesti, vaikka meillä on aika huonosti mitään romanttista kautta koskaan ollut, puolisous on meissä vahvana, ja oli silloinkin, kun erosimme. (Emme ole edelleenkään saaneet aikaiseksi mennä maistraattiin. Kai tässä ehtii vielä.) Tietty avoin solidaarisuus, tasavertaisuus. 

Ne eivät vaan osanneet positioida sinua, sanoo Vompsu. Kaikki ne merkinnät sinun CV:ssäsi, ja hengityssuojain, eivät ne tajunneet, kuka sinä olet. Sopivat on helpompi positioida. 

Nyökkäsin Vompsulle, niin ehkä. Ehkä ihmiset haluavat helppoutta. Helppoutta määritellä, tyypitellä. Ongelma tietysti on se, ettei meistä kukaan ole "kuka sinä olet". Kaikissa on jatkuvasti mahdollisuuksia singahtaa tänne tai tuonne, käännähtää, kiepsahtaa, muuttaa suuntaa ja lähestymistapaa. Mennä virran mukana tai harata vastaan kuin jokin ammoinen ranka, joka hädin tuskin pilkistää mudasta mutta voi yhtäkaikkisesti iskeä kahlaajan varpaaseen kipeästi, ehkä jopa luun pituussuunnassa halkaisten. Vaikka se ranka ei taatusti ketään halua vahingoittaa eikä ole ensimmäisessä mieleen tulevassa merkityksessä edes elossa. (Ja silti osa elämän kiertoa, muuttumassa muuksi.) 

Positiointipuhe on kummallista. Haluaako joku oikeasti positioida toiset? Onko se vain joku lohdutusheijastus itselle ja omalle sisäryhmälle? Haluaako joku olla helposti positioitava? Onko normaaliuspaine osapuilleen juuri sitä? Jos on, kai sitä positiointia oikeasti sitten tapahtuu tai se koetaan jotenkin tarpeelliseksi näkökulmaksi ajatella vuorovaikutusta? Liittyykö tämä jotenkin brändäämiseen ja henkilöbrändäämiseen? Viestintään: pieni lusikka kerrallaan, luurangot kaappiin? Jos ihminen pystyy ottamaan vastaan puolen tunnin asiainvaihdossa kunnolla kaksi tai kolme uutta asiaa, onko järkevää pitää asiat tosiaan vaan niissä kahdessa tai kolmessa ja varmistaa, että ne menevät läpi, ja olla leikittelemättä millään sivuajatuksilla. (Huomaan nostaneeni jo otsikkoonkin neljä asiaa. Paha ihminen, huono viestijä, jos oletetaan, että oletan, että kaikki sanomani on uutta. En oleta sellaista: ajattelen ihan samoja kuin kaikki muutkin. Pikemminkin niin. Ja trallallaaa, tässä sitä virkkaan tyhjyyden reunaan nirkkoa. Sanoja, joiden merkitykset olen unohtanut, mutta joita käyttelen sulavasti. Jotenkin liittyvät käsityöhön. Nirkko taitaa olla jonkinlainen virkattu uloke, jolla ei ole mitään muuta virkaa kuin roikkua mukana ja läpsyä koristeellisesti.)

Yhtäkaikkisesti, tajusin taas illalla, ja aamulla, unesta herättyäni, että olin aivan naulan kannassa pandemian alkaessani ja soittaessani Vompsulle, että tule sieltä ulkomailta pois tänne. Eihän tämä enää kenenkään terveydelle turva ole samalla tavalla kuin alkumetreillä, kaukana siitä. Koronakuolemissa per satatuhatta kiritimme kiinni ykköstä Kreikkaa, kun viimeksi vilkaisin. (Tietysti kehittyvissä maissa kirjaamiset tehtäneen eri tavalla kuin siellä missä systeemi työllistää isomman osan väestöä.) Mutta ainakin me täällä voimme tukea toisiamme, pohtia yhdessä ja sanoa ääneen, että arvostamme toisiamme juuri sen takia, että edes yritämme toimia siten, kuin ajattelemme, että kaikkien olisi parasta toimia, jos heillä olisi aikaa, rahaa, informaatiota, motivaatiota, toisinaan jopa röyhkeyttä. (On helppoa tuntea itsensä röyhkeäksi, kun toimii eri tavalla ja pitää vielä toimiaan perusteltuina.) Yksin voisi olla aika musertavaa uida vastavirtaan näine ajatuksineen, että ihmisen terveyttä tulee suojata. Että sillä on väliä, tuleeko pitkäaikaisoireita. Ajattelin aluksi, että tämä yksinäisyys voisi musertaa etenkin Vompsun, mutta päivä päivältä tajuan tarkemmin, että kyllä se saattaisi minutkin mankeloida. Etenkin nyt, kun absurdi tihentyy: kun sekä Kiina että Intia ovat saaneet julkistettua sen, mistä länsimaidenkin etevimmät ovat puhuneet heti pandemian alusta lähtien: nenärokotteet, joilla on edes periaatteessa mahdollista estää myös tartuntoja. Nähtäväksi vielä jää, lunastavatko nenärokotteet niihin kohdistuvat odotukset taudin ehkäisyssä ja saammeko niitä joskus tännekin. Yhdysvalloissa on puolestaan löydetty neutraloiva vasta-aine, joka tehoaa kaikkiin nykyisiin variantteihin. Vasta-aine löydettiin etsittäessä vasta-ainetta HIVille. Uusia hoitoja tulee kaiken aikaa ja sitä vasten tuntuu oudon pessimistiseltä, miten moni ajattelee, ettei tämä tilanne tästä mihinkään muutu ja ettei siksi kannata enää suojata ja suojautua.

Mutta tilanteet muuttuvat. Myös tämä tilanne. 

(Suoraan sanottuna, Kiinan julkaistessa rokotteensa ajattelin, että tämä selittää sen koronapolitiikkaa, ja että tämä oli todellakin odotettavissa. Tiesin, että siellä kehitetään yhtä nenärokotteista. Suomessakin olisi voitu kehittää. Mutta tukia syydettiin mieluummin turkisteollisuuteen ja ties mihin muuhun.)

Tavallaan on hurjaa, että on hieman samanlaisessa pyörteessä kuin talvena 2005/6, tai toisaalta, myös talvena 2009/10, tai 2016, kun sairastuin ja muutuin siksi, joka olen nykyään, mutta nyt sen pyörteen silmä on jossain muualla, kauempana. Että taas ajatukset, näkemykset hiertyvät pakotteissa uusiksi. Että on vaikeaa tunnistaa noita aiempia ihmisiä, toisia, itseään. Koska kukaan ei ole kukaan: kaikki muuttuvat niin nopeasti ja perinpohjin, putosi komeetta hiuksiin, keuhkoihin tai hypnopoliksen eläintorille. 

Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen

Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen.

Näemmä se liittyy elämässäni paitsi ero- myös työttömyyskausiin jotenkin saumatta. (Jostain syystä nämä kaudet myös tuntuvat liittyvän yhteen mutta se voi olla sattumanvaraistakin.)

Ollaan menossa metsään näkemään rusakot ja oravat ja siilit ja koivut ja läheinen kysyy, että miten mieluiten asuisit, jos ei olisi taloudellisia reunaehtoja, ja alkaa bussissa selkä menosuuntaan paikalla itkeä, koska ei sitä maailmaa ilman taloudellisia reunaehtoja vain ole. Että voisi noin vain valita jotain. Että saisi vuokralle (tai voisi ostaa) ihan millaisen paikan keksii tahtoa. Hemmetti, jos ei näytä nousevan koko aikuisikänään edes kuukaudeksi tai pariksi köyhyysrajan tuolle puolen, mitä tekee unelmilla toisenlaisesta todellisuudesta? Enimmäkseen olen valintoihini tyytyväinen ja pidän monella tavalla arjestani, mutta piru vie, en kyllä rupea yhtään kuuntelemaan tuollaista unelmointia maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja - se on vaan niin kaukana tästä tilanteesta, jossa kaupassa jätän ostamatta useimmat haluamani hedelmät, koska taloudelliset reunaehdot. Onneksi nyt on jo villivihannesta kaikkialla ja pakkasessakin vielä monta pussia mustikkaa! Läppärikin - työosuuskunnan sekin, ei minun - on halvinta mallia, teipattu haljenneista kohdista pakkausteipillä ja m-kirjaimesta on puuttunut näppäin ainakin kaksi vuotta. Taloudelliset reunaehdot tulevat jopa uniin jatkuvasti, sen verran kaikkivoipina ne maailmaani aitaavat.

Ja ihanat vieraat ihmiset aurinkoisena päivänä koettavat katsella ikkunoista ulos ja antaa itkulle yksityisen tilan, jos nyt sellaista voi HSL:n bussissa luoda.

Kun saan lopetettua viimein hiljaisen vollottamisen ja silmien hihoilla pyyhkimisen, sanon, että haluan sellaisen asujaimen, johon ei mene liikaa rahaa. Kun kerran tulopuolta ei pysty yrityksistä huolimatta näemmä manipuloimaan, vaikka kuinka kouluttautuisi ja koettaisi markkinoida osaamistaan, niin ei auta kuin hallinnoida menopuolta tiukoin ottein. (Tiukat otteet = priorisointi; matkustan mieluummin kuin asun porhosti.) Se maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja. On toki sanomattakin selvää, että monen mielestä elän kuin maailmassani ei olisi noita taloudellisia reunaehtoja. Kolmen kuukauden matka tropiikkiin, esimerkiksi.

Mutta on tällä maailmalla varsin täsmälliset taloudelliset reunaehdot. Niiltä on vain välillä ummistettava silmänsä hetkeksi, kuten loman tarpeen tiedostavana matkaa varatessaan tai päättäessään kouluttautua vielä johonkin. On nimittäin niin, että jos olisin jäänyt odottamaan sitä varmaa tilannetta tai merkkiä joltakulta toiselta, odottaisin edelleen (ja ehkä loppuelämäni). Eikä minulla ole mitään akuuttia hätää. Tällaisella tiellä taloudelliset reunaehdot vain todella muuttuvat niin konkreettisiksi, että koko ajatus minkä hyvänsä tilanteen kuvittelemisesta ilman niiden samantien punnitsemista kuulostaa yhtä absurdilta kuin ajatus tilanteen kuvittelemisesta vaikkapa ilman käsitteitä.

Mutta kyse ei ehkä, näin jälkikäteen itkua ajatellen, ole vain absurdiudesta vaan jostain syvemmästä. Kysymyksessä on myös jotain loukkavaa: Harjoitus ikään kuin vihjaa, että ihmisellä voisi olla toisista elämänvalinnoista irrallisia unelmia, että elämää voisi koostaa kuin palapeliä, jonka palat voi valita toisistaan riippumatta. En tiedä, voiko jonkun elämässä tehdä niin, mutta omassa elämässäni oikeastaan kaikki muu tuntuu versovan niistä keskeisistä periaatteista, joiden kohdalla en suostu joustamaan ja jotka siten arvotan tärkeämmiksi kuin periferiaa koskevat unelmat. Niistä kiinni pitäminen myös tuo elämään tietynlaisen materiaalisen muodon. (Huomaan haluavani kirjoittaa tähän väliin, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, mutta se kuulostaa sen verran sarkastiselta, että laitan sen vain sulkuihin. Miksei samantien olla kiltti itseään kohtaan? Harjoittele, harjoittele...) Välillä olen luopua periaatteista ja lipsahtaa luovimaan materian järjestämisen suosittujen meemien perusteella, mutta onneksi ympärilläni on kaiken aikaa ollut ihmisiä, jotka ovat tässä vaiheessa kysyneet, että mikä juttu tämä on. Että tuotako sinä haluat. Ja silloin olen joutunut miettimään, mitä haluan. Hyvin harvoin haluan tietyn materian muodon - parisuhdemuodon, asumismuodon, työmuodon. Sen sijaan haluan yleensä asiaa hetken pohdittuani sittenkin jotain periaatteellisemmalla tasolla. Silloin joudun usein sanomaan tiukan ein materiamuodon haihatukselle.

Ehkä juuri tämän takia vaikka jotkut unelmakartatkin - joita iso osa tuttavistani tuntuu harrastavan (en kyllä kuollaksenikaan aio kirjoittaa tähän, mikä osa, mutta luoja paratkoon, miten moni kokee ne hyödyllisinä, vaikka kuvat leikataankin näemmä miltei aina naistenlehdistä, joiden en itse tosiaan halua antaa kuvittaa unelmiani) - tuntuvat itsestäni kovin kummallisilta työkaluilta. Sillä eikö oleellinen elämään mieltä tuova aines ole jossain paljon, paljon syvemmällä, jossain pyhässä ja raivokkaassa, jossain, mikä ei koskaan voi olla kenenkään omaa ja mitä ei suostuisi myymään unelma-asunnosta, unelma-auringonlaskuista, unelmasohvista, unelmajoogapöksyistä, ei edes unelmarakastajasta tai unelmaportugalinpodengosta? Ja eikö tuo oleellinen, niin outoa kuin se onkin, sijoitu aina taloudellisten reunaehtojen ulkopuolelle, jollain tapaa ivaa niitä (niin konkreettisia kuin ne ovatkin) ja sanele niiden paikantumisen tiettyyn elämään - toki yhdessä sattuman ja tiettyjen ajallis-paikallisten polkuriippuvuuksien kanssa - : rakkaus, vapaus, terveyden priorisoiminen, oksien läpi siivilöityvä polkuvalo, vahingoittamasta kieltäytyminen, reiluudesta kiinni pitäminen silloinkin kun se hieman kopsauttaa omaa taloudellista tilannetta tai egoa, oppiminen, biodiversiteetin loukkaamattomuus?

(Karmistus, miten platonistiselta tämä alkaa kuulostaa. Ehkä on oikeus ja kohtuus, etten työllisty. Mitähän soopaa olen onnistunut tursottamaan saatekirjeisiinkin? Naurattaa.)

En saa oikeastaan muovattua noita periaatteita kovinkaan selvästi mutta kyllä ne muistuttavat silti enemmän periaatteita kuin unelmia. Mistä tulee mieleen, että ehkä teen ensi viikolla periaatekartan. Kunhan ensin saisin täysinäisen aanelosen to do -listan selvitettyä.

En tiedä, mitä julkisella paikalla itkemisestä kannattaisi päätellä. Ehkä ei mitään paitsi että itketti ja etten erityisemmin enää jaksa hävetä sitä, että välillä on aika vaikeaa olla. Etenkin nyt kun meillä on tällainen hallitus ja sattuu itse olemaan työtön työnhakija. Kuluuko yhtään päivää, etten mieti sitä, voidaanko esimerkiksi se, että joskus sain bloggaamisesta rahaa, valjastaa todisteeksi siitä, että tämän blogin kirjoittaminen (toki keltään siihen rahaa saamatta) on yritystoimintaa ja työttömyysraha on siten lakkautettava. Kaikki järki toki sanoo, että kuka tahansa tämän lukeva ymmärtää, ettei tällaisesta makseta rahaa. Mutta viimeaikaisia Kelan ja TE-keskuksen linjauksia seuranneena en ole aivan varma siitä, kuinka järjellisiä päätökset siellä aina ovat.

Aika pelottava maailma. Ei ihme, että vähän välillä itkettää. 

Kirjoittaminen

Näyttää siltä, etten saa töitä, joita haen - tai ainakaan sellaisia töitä, joista saaduilla rahoilla elisi. Yksittäisiä keikkoja toki, pennonen sieltä ja toinen täältä.

Kalifornian-nainen on palannut takaisin. Tuntuu ihmeelliseltä, että täällä on ihminen, joka on kirjoittanut paljon ja joka ymmärtää, miten vaikeaa on kirjoittaa niistä asioista, jotka viiltävät syvimmät haavat tai keventävät olon henkäyksessä. Miten - kirjoittamiseen käytetystä ajasta huolimatta - se muistuttaa oman hautansa kaivamista hyvissä ajoin ja kuoppaan tuijottelemista. Kirjoitamme nyt yhdessä ja se tuntuu ihanalta. Olen joutunut kirjoittamaan yksin liian paljon ja kaipaan yhdessä tekemistä. Sitä, että joku luottaa siihen, että saan asioita aikaiseksi. Että joku näkee, miten paljon teen asioita, jos joku vähän viitsii uskoa siihen, että tajuan jostain jotain. Että joku haluaa kirjoittaa kanssani.

Luultavasti olen koko elämäni etsinyt ihmistä, joka kirjoittaisi kanssani. En osaa yksin kirjoittaa. Jonkun toisen kanssa se käy ihan eri tavalla mutta ei minulla ole ollut aiemmin sellaista toista, joka leikkisi kanssani yhdessä kirjoittamista. Kaikilla on ollut aina niin kiire tai muita kunnianhimoisia suunnitelmia ja kirjoittaminen on niin intiimiä, ettei sen kanssa voi olla kiirettä. Vähän me joskus ideoimme yhden ystävän kanssa keittokirjaa, mutta sitten sukset menivät ristiin ja se siitä. Ja joskus yksi ihminen vähän tarjoili tietokirjan ideaa aloitettavaksi ja vihjaili, että sille voisi löytyä kustantajakin, muttei ehkä tajunnut, etten osaisi aloittaa sellaista ilman luottavaista kannustusta. Runojakin tietysti aikanaan näytin hupsuine julkaisuhaaveineni muutamalle lukijalle, mutta se sai vain itsensä tuntemaan yksinäisemmäksi ja yksinäisemmäksi ja sitten en enää halunnutkaan julkaista niitä ainakaan kirjanjärkäleenä, josta kukaan ei ymmärrä höläsen pöläystä. (En kyllä osaa sanoa, miten Elävien kirjaan kirjoittaminen lopulta eroaa tuosta ja onko sen tekstejä edes tarkoitettu ymmärrettäviksi - kai se on jonkinlaista itsensä karaisemista sille, että omat tavat sanallistaa hetkiä voivat tuntua muista jotenkin ällöiltä tai typeriltä tai oudoilta ja että silti saa kirjoittaa. Minulla on niin kriittisesti kirjoittamiseeni suhtautuva koti, että tämän kanssa on aina se sama vaikeus - kun kirjoitan, saan nieleksiä jatkuvasti kyyneliä, koska tunnen kerjääväni vaikeuksia. Mutta silti haluan tehdä niin, saada tehdä niin, koska se tuntuu nopeimmalta tavalta oppia, miten ajatukseni hämmentyvät ja pyörteilevät - ja jos en saa sitä näkyviin, kuinka voisi korjata niitä?)

En halua kirjoittaa yksin! (No okei, voin kirjoittaa blogia yksin, tämä on tällaista höntsäilyä ollut alusta tänne saakka, vaikka olen oppinut tästä paljon. Jos en ehkä muusta, niin siitä, miten väärin muistan asiat ja miten hyvin piilotan itseltäni ajankohtaisia voimakkaita emootioita.) (Minusta on edelleen kummallista, että on ihmisiä, jotka jaksavat lukea tätä, mutta niin - ihmisethän ovat kummallisia.)

Kalifornian-nainen sanoo, että ehkä olen jo ansainnut kivat työt. Mitä ne sitten voisivatkaan olla. Työhaastattelussa tuntui ihan toiselta. Siellä vihjattiin, että olen näemmä koko elämäni saanut tehdä vain kivoja töitä ja selviäisinköhän työpaikan stressistä. Hengitin syvään sisään ja ulos enkä viitsinyt sanoa mitään siitä, millaista on valmistua alalta, jossa oman alan töitä ei oikeastaan ole tutkijantöiden ja opetushommien ulkopuolella. (Ja silloin en vielä uskaltanut ajatellekaan, että kykenisin opettamaan.) Millaista on yksinyrittäminen, kun ala, jolla palveluitaan tarjoaa, nitisee liitoksissaan ja pienenee. Tai freelancetoimittajuus, kun raha ei riitä, riittävää taustatyötä ei pysty tekemään eikä ole mitään tiimiä ideoinnin tukena. Tai miltä tuntuu tajuta, ettei enää pysty terveysongelmien takia toimimaan käytännön ammatissa, jota rakastaa ja johon kerrankin osaisi identifioitua. Millaista on lähettää ceeveensä paikkoihin, joihin haetaan lähes aina toisella tavalla suuntautunutta ihmistä. (Ei auta, että työtodistuksissa lukee, että tekee työt asiantuntevasti - uudemmat todistukset - tai nöyrästi ja ahkerasti - todistus pidemmältä - jos työt kuulostavat "kivoilta" ulkopuolisen korviin.) Miten hankalaa on kuulla rakastuttuaan monilta muilta, että heitä huolestuttaa oma toiminta (vain siksi, ettei rakastuminen sovi yksiavioisuuden muottiin; eikä ole väliä, vaikka kaikki osapuolet tietäisivät tilanteen ja olisivat antaneet sille siunauksensa: ulkopuoliset käyttätyvät silloin aivan toisella tavalla kuin jos rakastutaan kuviossa, jonka he tunnistavat "oikeaksi" tai sallituksi tai miten he sitten se haluavatkaan sanallistaa). Miten vaikeaa noissa kohdin on olla ajattelematta, että tälle kaikelle on jokin syy, jokin muukin siis kuin oma hyväuskoisuus ja luottavaisuus, naiiviudessaan suorastaan typerä vaikeuksien kerjääminen. En halua toista syytä, mieluummin vaikka hyväksyn sen, että muiden kohdalla hyvät ratkaisut osoittautuvat typeryydeksi omalla kohdallani (ja ehkä myös päinvastoin, mutta ei sitä aina kauheasti ajattele silloin jos on vaikeaa). Universumi ei taatusti opeta eikä pidä huolta eikä elämä kanna. Ystävät kantavat, elämäntapojen tarkkaileminen pitää huolta, ja jos järki pettääkin, aina voi hengittää. Kaikella tällä ei ole suurempaa merkitystä, mutta voin itse antaa kokemalleni merkityksen. Ainakin välillä. Usein se tapahtuu, kun kirjoitan.

Säätelen stressiä kauan sen jälkeen, kun se alkoi. Ehkä en selviäkään siitä.

Tuntuu hauskalta istua aloillaan ja kirjoittaa. Kun kirjoittaa kumartelematonta tekstiä eikä mainosta tai luentosynopsista, voi keskittyä aivan eri tavalla siihen, miten asiat sanoo. Kaiken aikaa ei ole pakko miettiä, paljonko uusia asioita ihminen voi ylipäänsä omaksua viiden minuutin jakson aikana tai kuinka monta kertaa luennon aika on muistettava toistaa, palata aiempiin väitteisiin tai kysymyksiin, osoitettava kuulleensa, mitä keskusteluissa on sanottu. (Luennoidessa tärkeintä ei ole hyvä synopsis, vaikka silläkin on toki väliä - tärkeämpää tuntuu olevan se, että osaa kytkeä yleisökeskustelujen teemat synopsiksen etukäteen mietittyihin teemoihin. On osattava kysyä viisaasti, jotta saa vastauksia, jotka ovat kytkettävissä. Tavallaan se tuntuu ilkeältäkin - rajata sillä tavalla sitä, mitä ihmiset ehkä keskustelun jälkeen pitävät omina mielipiteinään ajattelematta lainkaan, miten tietyllä tavalla muotoiltu kysymys on ohjaillut heidän huomiotaan. Toisaalta, sen kytkemisen on tarkoitus omakohtaistaa käsiteltyä, virittää jaksamaan luennon halki. Ja itsehän tässä tietysti eniten häviän - tarkasti suunnattu kysymys rajaa tietynlaisia vastauksia pois. Ehkä ne voisivat kiinnostaa itseä enemmän kaikissa muissa kuin luennoijan roolikaavussa. Kun aikaa on vain puolitoista tuntia ja asiaa paljon, on toimittava tankkimaisesti kokonaishahmoa maailmaan kätilöiden.)

On ihanaa, ettei tekstissä tarvitse mitenkään kirjoittaa itsestään tai markkinoida osaamistaan. Voi vain häipyä taka-alalle. Huomaan väsähtäväni vähän väliä ajatellessani joogan markkinoimista ja sitä intoa, jolla moni kollega siihen heittäytyy. Niin moni tuo persoonaansa vahvasti esiin - ja iso osa persoonaa on kulutusvalintojen ja oman positiivisuuden esittelyä. En oikein tiedä edelleenkään, miten voida hyvin tässä maailmassa, jossa tohotetaan nuttura törössä. (Ehkä hiuksien pätkäiseminen liittyy tähänkin.) Totta kai tapahtumia pitää jotenkin markkinoida, mutta onko siinä pakko lainkaan asettaa elämäänsä ja valintojaan esiin jotenkin niin - muodikkaasti, kulutuskeskeisesti, hekumoiden? (Löysin netistä Kelly Dielsin kirjoitukset ja tajusin olevani tekemisissä aivan tietyn ilmiön kanssa.) Kirjoittaessa se kaikki saa unohtua.

Ei ole väliä, kuka kirjoittaa. Eikä ehkä silläkään, miten kirjoittaa.

En tiedä, mitä yhteiskirjoittamisellamme teemme, mutta ainakin se tuntuu hyvin terapeuttiselta tässä kohdin. 

Takaisin

Palata takaisin, vuosi vuodelta. Tämä on vuoden alkukohta. Se päivä, kun huomaa vatukoiden viikanneen auki tuskinvihreät vekkihameensa. Nokkoset pörhistelevät poltinkarvojaan ja särmikkäitä lehtiään puolittain maatuneiden, märänliiskaisten vaahteranlehtien lomasta. (Ei, nämä eivät voi olla samoja lehtiä, joita syksyllä ihailtiin vasten turkoositaivasta, tekisi mieli sanoa. Paitsi että viime syksynä oli vaikeaa ihailla mitään. Ja ovathan ne jossain mielessä niitä samoja lehtiä.) Lehtikuusten haarautumattomia oksia sulostuttavat keltaiset vihreät nännirummut ja pajun pitkäksi vanuneet kollit huiskivat siitepölypuuteria kulkijan kielelle.

Joissain silmuissa on punerva sävy ja kaikki tuoksuu. Sade tuoksuu, auringonpäike tuoksuu, rakennustyömaiden maansiirtokoneet tuoksuvat.

Vietin kevättalven toisaalla, uiden ihmeellisten koralliriuttojen yllä. Nokkakala tuli syliini, satajalkainen hiuksiini, kaksi tappavan myrkyllistä käärmettä uhitteli. Merihevoset keinuivat koralleilla rauhallisina. En pelännyt, en surrut. Paitsi joinain iltoina. Äkisti, akuutisti. Sitten vihlonta meni ohi ja oli taas vain pimeä puutarha, lentävät koirat ja lämmin, jossa tarkeni ohuella villapaidalla, ohuemmalla kuin täällä tarkenee sisätiloissa.

Tuntui hyvältä tulla takaisin vaikka hengittäminen Suomessa sattuukin edelleen. Olen lähetellyt työhakemuksia ja koettanut mainostaa osaamistani. Ehkä jotain on tapahtunut, koska ensi viikolla meneen kahteen työhaastatteluun. En osaa sanoa, tulisiko töistä mitään, oppisinko toimistotyöläiseksi, mutta aina voi kokeilla. Vaikka pelottaahan se keuhkokuumeen jälkeen. Toisaalta kaikki on niin paljon avoimempaa nyt. Joogaohjaajan papereilla voi lähteä vaikka ulkomaille, jos täällä asiat sakkaavat liian pahasti. Ei siitä ehkä vielä rahaa saa, mutta jos ylläpidon. Sekin riittäisi aluksi. Asunto taidetaan myydä kommuunimme alta joten jokin uusi paikka on keksittävä, vaikka Suomeen jäisikin. Onhan täällä paljon sellaista, mitä rakastan. Kuten kevät. Ja koira.

Pari päivää sittten kuljin ystävän ja koiran kanssa metsässä. Tunsin tyyneyttä. On onnea, että ystävänä on asiat pahki puhuva radikaalifeministi. Metsässä hengittäminenkään ei sattunut lainkaan. Ajatella, miten hidasta on oppiminen. Miten vaikeaa ja sekopäistä rakastaminen saattaa olla, miten mahdotonta olisi suunnata sitä kaikkea vain yhteen ihmiseen. Sain sanottua ystävälle, että itkettää valtavasti edelleen kaikki se, mitä ei ole saatu puhuttua, sanallistettua, ratkaistua. Itketti edelleen se, miten paha oli olla pari vuotta sitten ja miten se paha olo tuli takaisin kerran toisensa jälkeen. Itketti sanoa se. Ihan kuin ihminen ei saisi surra. Tai surra vuosia. Tai antaa siihen itselleen lupaa.

Itsekseen itkeminen harvoin puhdistaa tai muuttaa mitään, mutta itkeminen sellaisen ihmisen kanssa, joka sanoo, että ymmärtää hyvin, miksi minua itkettää, jollain tavalla järjestää asiat uudestaan. On myös ihanaa, että on ihmisiä, joille on täysin ookoo, että on sählä, fucked-up, sekopää, ulkona, sopimaton, outo. Se tuntuu hyvin helpottavalta. Kai se juuri on rakkautta - lupa erehtyä.

Nyt on ollut kevyempi kulkea ja tänään tosiaan hätkähdin ulkona kulkiessani siihen tosiseikkaan, että olen edelleen elossa, luonto heräilee kohti alkukesän hysteriaa, ihmiset riistäytyvät vapputansseihin, -juhliin ja -piknikeille mutta se ei väräytä minussa mitään - ei kaihoa, inhoa, hätää, intoa, kiinnostusta. Hämäännyin vähän tästä tyynestä hyväntuulisuudesta joka on kovin toista kuin se mielenmaisema, jossa olen kyntänyt muutaman vuoden ajan. (Paitsi tietysti gradua tehdessä - gradu viritti intoon, toivoon ja kiinnostukseen mutta ne lakkasivat saman tien kun sain sen palautettua.) Tuntui hauskalta myös olla neljänkymmenenkahden, heilautella uutta kevättukkaa, jonka saksin tylsillä keittiö-Fiskarseilla pari päivää sitten vessanpeilin ääressä, ja leikkiä ajatuksella omasta huoneesta. Olemme puhuneet siitä Vompsun kanssa. Haluaisimme molemmat oman huoneen, Vompsu seksiin muiden kanssa ja minä kai sitten aiemmin nukkumaan käymiseen. (Ainakin toistaiseksi ajatuskin suhteesta jonkun kanssa tuntuu pelottavalta ja jollain tavalla rasittavalta, vähän kuin päättäisi ahmia kymmenen kiloa vattuhillotäytteisiä munkkeja kertaistumalta.) Matkalla Vompsu alkoi puhua myös eroamisen mahdollisuudesta ja oloni keveni valtavasti. Kuten lähimmät ystävät ovat jo kauan tienneet, päätin alusta saakka olla nostamatta tätä tematiikkaa itse esiin, koska koin, että jaksan odottaa siihen saakka, että Vompsu sanallistaa asian itse. Toisin järjestettynä jälki olisi voinut olla rumaa. Odotin vuosia.

Mitään ei ole sovittu mutta mahdollisuus leijuu ilmassa, kehrää ympärilleen materiaa.

Se tuntuu hyvältä, kevyeltä. Sukulaiset, joiden reaktioita oudoksuin ilmoittaessani meneväni naimisiin, olivat varmaan ihan oikeassa sen suhteen, etten oikein ole sitä tyyppiä. Jotenkin se kaikki häähypetys tuntui vieraannuttavalta, vaikka siinä oli paljon hauskojakin puolia ja vaikka pidän Vompsusta kovin - pidin silloin ja pidän vastekin - ja hänelle se tuntui olevan hurjan tärkeää aikanaan. Jotkut ihmiset kukoistavat sellaisissa järjestelyissä ja toiset ehkä eivät. Tai ehkä sellainen olisi tehtävä nuorempana. Tai pitäisi olla toisenlainen käsitys ihmissuhteista, tai ihmissuhdekeskeisempi, tai seksuaalisempi, tai ehkä vain joku aivan toinen! Joka tapauksessa muistan sen kauhun, mihin putosin, kun häissä jotkut vanhat ystävät näyttivät tyystin unohtaneen, etten usko mihinkään ainoisiin oikeisiin tai liittojen hyvyyden mittaamiseen niiden pituutta tai yksiavioisuutta mittatikkuna käyttäen.

Jo se, että tästä asiasta voidaan nyt puhua, helpottaa olemista. Että voimme keskustella siitä, voisimmeko kuitenkin asua samassa kommuunissa, ehkä ostaa sille asunnonkin yhdessä. Vai miten asiat järjestämme. (Sitä on pähkittävä, koska emme kumpikaan ole erityisen varakkaita ja Helsingissä asuminen on hintavaa. Sitä paitsi pidämme toisistamme asuinkumppaneina.) On mukavampaa osallistua tällaiseen keskusteluun kuin istua tuppisuisena ja odottaa, keksisikö toinen kuunnella itseään ja tarpeitaan, jotka eivät tyydyty tässä suhteessa oikein mitenkään. Olen vuosien ajan välillä purrut suun sisäpuolta, etten olisi ruvennut hölisemään tästä liikaa. Odottaminen on hurjan vaikeaa. Nyt se on loppu ja tunnen ylpeyttä siitä, että sain vaiettua näin pitkään, otettua sen asenteen, että toisen on saatava kasvaa, tehdä itse tämä ratkaisu, että se on tärkeämpää hänelle. Minä osaan kyllä lähteä, odottaminen ja toisen mielivallalle antautuminen on ollut minulle paljon vaikeampaa kuin ovet paukkuen ja rinta rottingilla ulos käveleminen. Niinpä halusin kokeilla tuota vaikeaa, oppia. Välillä ajattelin, ettei tästä tule mitään ja halkean. Näemmä en kuitenkaan haljennut!

Ihana metsä, ihana vappuaatto, kohta vielä saunakin. Nyt menen tekemään päivän joogan ja meditaation. Ulkona näyttää satavan, sisällä tuntuu oikein kotoisalta hengittää riuskan päiväkävelyn jäljiltä.

Intiasta

Sunnuntaina puhelin soi muutaman kerran ja vaikenee sitten. Tätä toistuu. Lopulta kuitenkin puhelin ääntelee niin pitkään, että ehdin vastaamaan tuntemattomasta numerosta tuleviin huhuiluihin. Linja kohisee ja pätkii, ja sen yli huudetaan tankealla intialaisaksentilla. Tuletko tänne jouluksi, kysyy ystävä. Ei, en ole tulossa, vastaan. Harmillista, hän vastaa. Hän on niin yksin. Onko Fauni siinä, hän kysyy. Ei, ei ole, vastaan, Fauni on Saksassa ja minä täällä Suomessa. Miksi, kysyy ystävä. No, hän nyt matkusti sinne ystävineen. Siis hän ei enää rakasta sinua. No, ei se ole niin yksinkertaista ehkä, toppuuttelen. Ei, on se. Elämä menee niin.

En väitä vastaan, koska muistan, miten kuuro ystävä oli vastaväitteille silloin kun tapasimme Goalla useamman kerran. Istuimme joulupäivänä katetulla kattoterassilla ja joimme inkivääriteetä. Tiesin sen merkinneen paljon, hän liftasi tuntikausia istuakseen kanssamme siellä tunnin. Maksoimme teen, koska hostellin hinta oli taatusti hänelle mahdoton. Koetimme tarjota muutakin, mutta ei hän halunnut.

Etkö voisi kuitenkin tulla tänne, ystävä kysyy. Olisi joku, jonka kanssa viettää joulua.

Ystäväni on perheensä hylkäämä oman kertomansa mukaan kahdesta syystä: hän on vaihtanut uskontoa hindulaisesta kristityksi ja toisekseen kärsii vaikeasta masennuksesta, joka on vienyt häntä välillä suljetulle osastolle; masennus on Intiassa melkoinen tabu. Se, mitä itse ajattelen tästä kaikesta, tiivistyy muutamaan teemaan. Ensinnäkin, minusta ei voisi koskaan tulla jyrkkää, taistelevaa ateistia, koska on ystävän kaltaisia yhteisön hylkäämiä ihmisiä, ja heille usko saattaa tarjota ainoan myönteisen tekijän elämässä. Jos kukaan muu ei rakasta, ehkä sillä on merkitystä, että jumala sentään rakastaa. (Olen liian etuoikeutettu itse tajuamaan tällaista näkökohtaa: minua on aina rakastettu. Aina. Silloinkin, kun minulle on oltu vihaisia ja käyttäytymistäni on moitittu, on muistettu muistuttaa, että minua rakastetaan, vaikka käyttäytymistäni ei rakastetakaan. Ehkä siksi en tarvitse jumalaa?) Ja toiseksi, en usko ystävän ulossulkemisen palautuvan täysin hänen mainitsemaansa kahteen seikkaan. Faunilta ja minulta meinasi mennä hänen kanssaan hermot jo lyhyiden kohtaamistemmekin aikana, niin kovasti kuin meitä järkyttikin ystävän yksin jääminen. Ei Intia ole täynnä pelkkää kilpailua ja statuskiivintää, kyllä siellä on paljon mukavia, anteliaita ja armeliaita ihmisiä, perinteitä kriittisesti tarkastelevia ihmisiä. Jos ystävän kanssa olisi helpompaa olla, hänellä lienisi jonkinlainen tukiverkko. On vaikeaa olla sellaisen ihmisen lähellä, joka ylenkatsoo muiden ratkaisuja, ei suostu kuuntelemaan ja halveksii suurta osaa ympärillään näkemistä tavoista. Ystävä kaukorakastaa Eurooppaa ja syyttää intialaisia epäeurooppalaisuudesta, myös sellaisissa kohdissa, joissa itse asiassa eurooppalaiset saattavat olla ihan yhtä lapsenkengissä.

Vaikka kyseessä on siis melkoinen energiasyöppö ihmiseksi, ystävän tarinasta ei voi olla tulematta surulliseksi. Paitsi että se on erään ihmisen tarina, siinä on jotain yleisempääkin, samaa jota olen tunnistanut monen muunkin tarinoista (myös omastani joskin toki toisessa mittakaavassa): tietyt vaikeudet toistuvat, koska ihminen itse toimii ja asennoituu tietyllä tavalla. Tämä tuntuu mielen pulmien todelliselta ongelmalta: ympäristö ei jaksa tyypin toimintamalleja ja sanallistuksia ja sulkee ulkopuolelle. Ulossuljetulla ei sitten ole yhteisöä, jossa voisi oppia noita elintärkeitä vuorovaikutuksen taitoja. Se sitten "sosiaalisesta lahjakkuudesta". (Luen parhaillaan kirjaa, jossa ilokseni ilmoitetaan lahjakkuus sitkeäksi ja haitalliseksi myytiksi: kulttuuripsykologian mukaan lahjakkuudella viitataan yleensä sitkeästi harjoiteltuun taitoon, jonka omaksumista on tukenut jokin yhteisö. En voisi olla enemmän samaa mieltä, joskin pidätän edelleen omapäisesti oikeuden ajatella yhteisöksi mahdollisesti myös fiktiivistä yhteisöä: vaikkapa samankaltaisuuden liittoa Maija Poppasen tai Nalle Puhin kanssa. Olen saanut kirjoilta niin paljon kantoapua, että luultavasti kiitän niitä siitä muiden kyllästykseen saakka.) Eikä ulossuljettu ajattele yleisempää, toistuvaa kuviota: ei, hänen on vain yksinäisyys.

Puhelu menee pieleen paitsi sen suhteen, että hän on pistänyt likoon ison summan rahaa soittaakseen ja pyytääkseen sinne jouluksi, enkä ole tulossa, myös sen suhteen, että hän kiittelee minua eräässä yhteisöpalvelussa lähettämistäni kuvista ja viesteistä. Olet kirjoitellut niin ahkerasti, hän kiitelee. On ollut hauskaa seurata, millaista elämä Euroopassa oikeasti on. Kirjoitellut, kysyn hämmästyneenä ja vähän kiihtyen. Niin niin, hän on saanut monet viestit minulta. Hyvänen aika, sanon. Milloin näitä viestejä on tullut? Hän ei kuuntele kysymyksiäni, vaan siirtyy erittelemään vaikutelmiaan samalla kun takerrun itse kysymykseen, onko jokin käyttäjätilini kenties varastettu tai hallusinoiko hän.

Vasta puhelun päätyttyä tulen ajatelleeksi, että kenties hän tarkoitti viesteillä ihan vaan nettiin tuottamaani kuvien ja pienten tekstinpätkien virtaa, ja olen pahoillani äkillisestä sävynvaihdoksestani ymmärtämättömyyden myötä. Ehkä hän ajatteli kuvat ikään kuin henkilökohtaisesti itselleen suunnatuiksi, vaikka ne ovatkin kaikkien linkin tietävien katseltavissa. En voi kuitenkaan soittaa takaisin, koska puhelimessani ei näy hänen numeroaan enkä löydä tähän hätään lappua, jossa on numero. (Sitä paitsi liekö se muutenkaan enää sama?) Ja mietin, huomasiko hän edes sävynvaihdosta, niin pontevasti kun hän puhui ja onnistui olemaan kuulematta kysymyksiäni.

Puhelun myötä Intia tulvahtaa kotiin. Istun voimattomana lattialla ja itken vähän aikaa silkkaa helpotusta siitä, että olen minä enkä hän tai joku muu onneton. Tai mikä minä olen arvioimaan onnettomuutta? No, ehkä jokin kuitenkin. Mutta: Intia. Ristiriita temppelien "compassion is not for meat eaters" -kylttien ja kulkukoirien kohtelun välillä. Se miten kukaan ei katso naista silmiin, ja miten oma suun avaaminen aiheuttaa aina pienen järkytyksen, kun miesseuralainenkin voisi hoitaa puhehommat. Tänään tuntuu siltä, että palaan vielä sinne. On liian monia avoimia kysymyksiä ja teemoja.

Minusta tuntuu, että monet siellä näkemistäni ja kokemistani asioista vaikuttavat edelleen, keho on edelleen hieman väännöksissä matkan jäljeltä, vaikka siitä on kaksi vuotta. Ja että sillä matkalla tapahtui paljon enemmän kuin millään matkalla aiemmin. Makasin monessa hotellihuoneessa sängyssä ja kuuntelin ulkoa kantautuvia ääniä ja ne vaikuttivat pelottavilta enkä halunnut mennä ulos. Kokosin kuitenkin aina itseni ja menin. Loma se ei ollut, pikemminkin rankin interventio itsestäänselvyyksien purkamiseen ikinä. Filosofian opiskelu on Intian rinnalla lastenleikkiä, kepeää ja helppoa, umpiturvallista mukavuusalueella pysyttelemistä. Tai ainakin minulle on.

Kun palasin kotiin, mietin, menenkö sinne enää uudestaan. Sen verran rankkaa siellä oli. Mutta nyt, puhelun loputtua, huomaan ajattelevani, että palaan. Vaikka siellä tuntee itsensä mitättömän pieneksi ja vaikutusmahdollisuuksiltaan olemattomaksi, vaikka järkeilyllä ei siellä ole juuri sijaa ja kohteliaisuudella ja neuvottelevalla asenteella ei saa edes karistettua riksakuskeja kantapäiltä, saati sitten aikaan mitään tärkeämpää, ja vaikka ei ole mitään keinoa auttaa niitä onnettomia olentoja, joita kohtaa ja jotka selkeästi virittävät tapaamisen varaan toivoa. Se kaikki purkaa pätevyyspuhetta ja virittää hellyyteen. Ja jostain syystä olen vakuuttunut, että se on minulle parempi tie kuin monen arvostamani ihmisen pätevyyspuheen ja poliittisen vaikuttamisen tie. Mikä on vähän kummallista. Mutta ehkä tämä on vaihe. Ehkä ajattelen voivani vaikuttaa poliittisesti vasta sitten kun olen kerännyt tarpeeksi kokemusta siitä, mitä on olla voimaton ja eksyksissä. Mitä tällä tarkoitan: en haluaisi näyttäytyä pelottavana jyränä, joka ei osaa virittyä toisiin ja näiden eksyneisyyteen. Mikä on sekin ehkä vähän outoa, koska toistaiseksi tuntuu helpommalta virittyä eksyneisyyteen ja ulkopuolisuuteen kuin ottaa asiantuntijan rooli ja ladella suosituksia muille. (Viimeisimmässä esseessäkin manaan alimpaan helvettiin tavoitteet ja hellin ajatuksia kysymyksistä niiden korvaajina - kysymyksistä, joihin ei edes haeta vastausta, joita vain kuunnellaan ja palautetaan mieleen säännöllisin väliajoin. Olen epäilemättä jonkin sortin kysymyshullu.) Kuitenkin tunnun janoavan syvempää uppoutumista tuollaiseen kokemukseen täydellisestä avuttomuudesta.

Ehkä se liittyy siihen, että näen tarpeelliseksi tuhota rankaisevuuden skeemani viimeisetkin rippeet. Ne, jotka halvaannuttavat minut välillä täysin toimintakyvyttömäksi ja joita vastaan olen pitkään taistellut älyn kanssa, mutta joiden koen tarvitsevan vielä emotionaalisemman täräyksen. Intia on sen kokoinen täräys, että se saattaisi onnistua.

Nyt kun pakkaamme tavaraa muuttoon, voisin viimein saada pakattua tuolle ystävälle Goalla sellaisen paketin, jonka olen ajatellut jo pidemmän aikaa lähettää postitse sinne. Ei se tietysti ole sama kuin että menisin sinne, mutta nyt ei ole rahaa. Ei vielä. Ja tavallaan sekin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että itsellä voi olla rahaa mennä sinne ja hän taas on koko ikänsä haaveillut täällä käymisestä eikä tule koskaan pääsemään (ellen minä sitten onnisut keksimään jotain keinoa saada hänet ketkuteltua tänne - mutta se tuntuu kovin riskialttiilta sekin, koska a) en jaksaisi sitä ihmistä viikkoa tai kahta 24/7, b) mitenkähän hänen masennuksensa reagoisi kulttuurishokkiin hänen huomatessaan etteivät eurooppalaiset ole ihan niin sivistyneitä ja valistuneita kuin hän on ajatellut - minä ainakin järkytyin vastaavalla tavalla Intiassa niin että olin aika rajoilla, vaikkei minulla edes ole mitään vastaavaa psyyken sairauksien laitosjaksohistoriaa, ei edes yhtään diagnoosia, joskin varmaan saisin sen, jos hakisin, mutta miksi hakea, kun kaikki sujuu näinkin -, c) sitten hänen pitäisi kuitenkin palata, ja palaisiko hän onnellisempana vai onnettomampana, vaikeaa sanoa; joka tapauksessa huomaan välillä pohtivani, olisiko millään instanssilla kiinnostusta tuoda ystävää tänne tutustumaan viikoksi, mutten ole vielä keksinyt, millä ja miksi; lupaavia myönteisiä ja dynaamisia tyyppejä kyllä raahitaan ympäri maailmaa mutta vakavasti masentuneet piikkikaktukset eivät kiinnosta ketään sijoituskohteina).

Joskus mitä kummallisimmat kohtaamiset voivat avata silmiä, ja tämän ystävän kohtaaminen on kyllä tehnyt niin. Ehkä laitan pakettiin mukaan oikeasti hänelle kirjoitetun kirjeen, jossa kerron, miten tärkeä kohtaaminen oli. Siitäkin huolimatta, ettei meidän kommunikaatiomme ole niin helppoa. Tai ehkä juuri siksi.

Hän on niin irl- ja nettisuodatinumpioni ulkopuolelta kuin olla saattaa.

Kaipaus

Muut ovat menneet teilleen, pääsiäisiin. Koska minulla ei ole enää toisia kaupunkeja, olen täällä. Istun satulatuolilla tuntikausia ja pyörittelen numeroita ja sanoja. Se tuntuu etäisesti mukavalta sinne saakka, että kaikki alkaa väsymystä takuta. Voisi tietysti siivotakin, tai vaihtaa ne mullat, jotka odottavat tuossa lattialla kahdessa säkissä. Mutta yksin on vaikea aloittaa miten, osata tarttua, edetä, välittää.

Päivistä ja öistä katoavat tunnistettavat rajat, koska uni ei oikein osaa tulla, kun on yksin. En silti osaa ajatella tätä pahana tai vahingollisena. Oikeastaan on hauskaa välillä kaivata, kunhan pahimman neuroottisuuden oppii ensin sietämään, pystyy hyväksymään, miten suuri osa omasta toimintakyvystä on sidottu siihen, että on jokin seura, jokin hahmo, jota vasten pystyy hahmottamaan muunkin kuin teoreettisen. Pahaa tämä tekisi, jos jatkuisi liian kauan, mutta yö tai pari silloin tällöin, vapaapyhinä, on varmasti vain hyödyllinen harjoitus.

Kaipaus osoittaa jotain äärimmäisen tärkeää: että on ihmisiä, joihin kykenee kiintymään ja jotka ottavat sen kiintymyksen vastaan ystävällismielisesti, pehmeästi, tukien. Se tuntuu valtavalta onnenpotkulta maailmassa, jossa on niin paljon yksinäisiä ihmisiä. Ja samaan syssyyn kuin kaipaan lähimpiä, kaipaan vähän kaukaisempiakin ystäviä, joiden kanssa on jaettu kävelyteitä ja iltahetkiä, nauruja ja vesijuoksuja, sanaleikkejä ja kummallisten unien synopsiksia.

Yksinäni saatan saada kaipauskohtauksia, joiden kuluessa olen melkoinen kiitollinen itkupilli. Kiitollisuus ja onni vain vuotaa ylitse, ja on vaikeaa ymmärtää, miten kaikki tämä onnellisuus on mahdollista. Eihän elämä tietysti aina helppoa ole, on kipuja ja kivistyksiä, epävarmuuksia ja pelkoja, mutta enimmäkseen vietän aikaa hyvyyden taskussa. Se tuntuu kummalliselta ja lahjalta, onnekkaalta sattumalta, kun ei ole jotenkin tottunut vaatimaan erityisesti mitään tai kuvittelemaan, miten asioiden pitäisi mennä (paitsi tietysti itseltä, mutta sitäkin nykyään onneksi lempeämmin kuin ennen). Eikä oikein uskalla katsoa paria päivää pidemmälle, hyvä jos seuraavaan repliikkiin.

Mutta ihmiset jäävät likelle, viipyilevät, ja vaikka he katoaisivat, he saattavat palata pitkienkin aikojen päästä. Esimerkiksi yhtenä päivänä löysin facebookista tytön, jonka sittempiä vaiheita olin monesti jäänyt miettimään. Viimeksi tapasimme keväällä 1993 ylioppilasjuhlapäivänä. Mutta annas kun aloimme chatata - aivan kuin tässä ei olisikaan näitä vuosia välissä! Tietysti kuulumisia piti päivittää (no, niinhän niitä pitää joskus päivänkin jälkeen, detaljoidun ja rikkaan, ihmeellisen päivän) mutta muuten välimatkaa ei voinut juuri mitenkään aistia. Hänellä oli muutama yh-lapsi ja historia pohjoisessa, mutta muuten - hänkin oli ajatellut puutarha-alaa monta kertaa vuosien aikana ja opiskeli hänkin fuksina, joskin toisessa yliopistossa, ja opettajaksi - ei kovin kaukana sekään! Mikä parasta, meillä molemmilla oli selvästi elävä muistikuva toisen täysin sekopäisestä hyväntahtoisesta anarkismista: miten innostavaa!

Oikeastaan aina kun juttelee näiden oman elämän tärkeiden ihmisten kanssa - ihan helposti minun elämässäni tärkeänä pysyy ihminen, jonka olen tavannut viimeksi yhdeksäntoista vuotta sitten, kunhan hän on painanut minuun itsensämuotoisen jäljen, jättänyt muistikuvia lasinsirpaleista hatunlierillä ja hysteerisestä itkusta piirustuksen ja maalauksen tunnilla ja veljestä, joka oli katkaissut toisen kätensä roikkuessaan skeittilaudan kanssa bussin perässä, niin ja riikinruotsista, kiitos lapsuuden asuinpaikan (miten niin monella ystävällä onkin ollut riikinruotsi ainakin toisena kielenä?) - ei voi kuin hämmästyä sitä, miten silkkihansikkain elämä on tullut kohdelleeksi itseä. Se kaikki tuntuu jotenkin niin satunnaiselta. Tai ystävien ansiolta. Asiat olisivat voineet mennä ihan toisella tavalla. On niin monta kohtaa, jossa olisi voinut masentua, luovuttaa, kuolla, loukkaantua, vammautua, karata, pistää läskiksi, katkeroitua. Mikä ihme niiden mahdollisuuksien läpi kuljettaa? En keksi oikein muuta selitystä kuin ystävyyden.

Olisi enää vaikeaa uskoa ihmisistä etupäässä kaikkialle ulottuvaa itsekkyyttä kun on aloittanut sellaisesta maailmasta, sellaisella sisäistetyllä selitysmallilla, ja sitten ihmiset ovat korjanneet sitä piiru piirulta. Kaipausmoodi tuo muistiin hetkiä, jotka eivät ehkä muuten korostu samalla tapaa muistovirrassa. Retken temppeliaukion kirkkoon yhden yhdysvaltalaisen politiikan opiskelijan kanssa abikeväänä ja hämmennyksen siitä, että hän tosiaan aidosti oli kiinnostunut siitä, mitä ajattelin sosiaaliturvasta, vaikka olin vain pieni hupsu tyttö, sen miten aina tosi tarpeessa pyytäessäni olen saanut keskusteluapua ystäviltä lähellä ja kaukana ja miten he ovat usein tarttuneet toimeen silloinkin kun en ole osannut pyytää, juhlia joissa on lojuttu ihmisläheisyydessä mitään puhumatta, annettu yön liukua kohti aamua, telttaretket nuorempana, viileän ilman teltassa ja sen tuoksun kun aamulla kiskoo teltan vetoketjun auki pujahtaakseen mahdollisimman hiljaa ja pehmeästi viileään kosteuteen ja kohti vessoja, mahdollisimman hiljaa ettei makuupussissaan hengittävä ystävä heräisi, ja virittää tulen grillikatokseen ja keittää kahvia ja käy vasta sitten sanomassa huomenta, kahvikupin kanssa, ja tuntee samaa miltei hysteeristä onnea siitä, että on ystäviä, joiden kanssa voi tehdä kaikkea tuollaista mukavaa, samota metsiä ja pulahtaa uimaan, pureksia ketunleipiä.

Ja muistoja toisista eläimistä, jotka tekivät tämän kaiken mahdolliseksi siinä missä ihmisystävätkin. Suuret hevoset, jotka eivät koskaan kieltäneet läheisyyttä eivätkä välittäneet siitä, vaikka olisi ollut vääränlainen paita ja housut ja hiukset. Valppaat ja omapäiset koirat, joiden kanssa saa käyttää kaikki taitonsa, jotta osaa ratkaista niitä askarruttavat tilanteet ja purkaa ne siedettäviin osiin. Kissat pehmeydessään. (Kun kirjoitan tätä, lohi nostaa päätään ja kääntää sitten toisen posken lakanaa vasten.) Kun joku hevosista meni teuraaksi, äiti tuskastui itkuisuuteeni: nehän olivat vain hevosia. En ymmärrä sitä ajatusta, että joku olisi "vain" lajinsa nojalla, jos se on ollut ensi sijassa ystävä. Sehän on joka tapauksessa tärkeintä.

Ja huomaan kaipaavani sitä kulkiessani huoneiden välillä ja venytellessäni roskaisella matolla. Kaipaavani noita hetkiä, jotka saavat jatkamaan. Olevani niistä niin kiitollinen, että itken pienesti ja lohduttomasti, vai lohdullisesti, no, kuitenkin sillä tavalla että sitä on vähän vaikeaa saada loppumaan.

Salaisuuksia

En pidä salaisuuksista, mutta joskus huomaan jättäväni jonkin asian sellaiseksi. En nyt tarkoita sitä, etten vain tule sanoneeksi jostain asiasta, joka ei tunnu kovin merkitykselliseltä, mitä sitäkin tapahtuu. Tarkoitan sitä, että on asia, josta haluaisin sanoa, jollakin tasolla, mutta josta sanominen jää tekemättä, koska pelkään seuraamuksia liikaa. Tuo asia hiertää kuin kivi kengässä. Minulla ei ole useimpia ihmisiä kohtaan erityisen salailevaa asennetta, koska salaisuudet tosiaan saavat minut voimaan pahoin. Mutta sitten on ihmisiä, joiden kanssa huomaan sulkeutuvani tuosta noin vain, ja niin kovasti kuin koetankin valaa itseeni rohkeutta puhua asiasta - joka ei usein koske heitä millään tavalla - jotenkin tilanteissa aina käy niin, etten tule sanoneeksi mitään, ja samalla kuitenkin olen hajamielinen ja hermostunut, koska ajatukseni kiertävät kehää salaisuuden ympärillä.

Vanhemmilta huomaan salaavani lähes kaiken tärkeän elämässäni. Se johtuu ehkä kokemustiedosta. Tiedän, miten he usein reagoivat sanomisiini ja tekemisiini. On jotenkin turvallisempaa, vaikkakin pahoinvointia aiheuttavaa, pidättäytyä sanomasta heille suoraan joitakin aivan perusasioita suhtautumisestani elämään ja maailmaan. Luultavasti he saavat ne selville rivien välistä, jos malttavat kuunnella. Mutta pelkään, halvaannuttavalla voimakkuudella, että eivät he malta. Ja vaikka malttaisivatkin, eivät he ole erityisemmin ainakaan tähän saakka ponnistelleet ymmärtääkseen, että olen erillinen ihminen, jolla on ja saa olla heidän omistaan poikkeavia mielipiteitä. On kertoja, jolloin olen koettanut kertoa jostakin itselleni hyvin tärkeästä ajatuksesta tai oivalluksesta, ja se on lytätty siekailematta. Joskus äiti halusi keskustella kanssani seksuaalisuudesta, mutta kun vastasin toiveeseen, hän totesi, ettei halua enää koskaan kuulla hiiskaustakaan tästä aiheesta, ja sitten se tavanomainen mitä minä olen tehnyt kun sinusta on kasvanut tuollainen, yritin kyllä lukea kaikki mahdolliset kasvatusoppaat mutta jokin on mennyt pahasti pieleen.

Pitkään jotkin seikat pysyivät piilossa itseltänikin. Esimerkiksi perhesuhteiden laatu ja helppous. Koska kotona päiviteltiin niitä, jotka erosivat, ajattelin jotenkin automaattisesti, että koska vanhempani ovat yhdessä, meillä on ehjä koti. Ja että suhde vanhempiin määrittyy hyväksi ja helpoksi, koska kuitenkin olemme puheväleissä eivätkä vanhempani esimerkiksi juopottele tai ajaudu vaikeuksiin, joista minun pitäisi keplotella heidän kuiville. Ihmettelin vain hieman, miksi jotkut oikeasti näkevät vanhempiaan useammin tai jopa matkustavat heidän kanssaan, jopa niin, ettei ole kyse siitä, että vanhemmat ostavat kehnompivaraiset lapset seuraksi matkalleen. Oikeastaan nyt tuntuu aika kummalliselta, että ihmettelin sellaista: kai sen olisi voinut järkeillä, että ehkä noissa perheissä ihmiset voivat tosiaan pitää toisistaan ja tehdä asioita yhdessä ilman painostavaa sanojen ja tekemisten varomisen ilmapiiriä.

Toisaalta, ei ole helppoa kuvitella asiaa, josta ei oikeastaan tiedä mitään, kuten vaikkapa hyvää isäsuhdetta. Sellaista, jossa isälleen voisi soittaa tuosta noin vain ja sanoa sydämensä pohjasta, että olet ihana. Kuvausta tuollaisesta saattaa lukea monta kertaa läpi ja ihmetellä, miltähän tuntuisi elää tuollaisessa maailmassa. Itse sain soitettua isälle vasta myöhään illalla, ja huomasin jo puhelinta viereisestä huoneesta noutaessani, miten jäykäksi rintakehäni kävi, miten pidätin hengitystä. Kaikki sujui puhelimessa hyvin, toki. Olen oppinut luovimaan. Eikä hieman hatarampikaan vanhempisuhde ole mitenkään traaginen tai valonpilkuton: kyllä minusta oli mukavaa kuulla, että isä oli ottanut perjantaina hänelle antamani lahjan jo käyttöön, että puhelu sujui sivistyneesti ja jopa hyväntuulisesti. Mutta en osaa rentoutua siinä puhelimessa, koska siihen ääneen ja ihmiseen yhdistyy niin selvästi se ziljoona kertaa, kun olen saanut kuulla, ettei minusta ole mihinkään, että olen vääränlainen, että hävettää kun olen tällainen ja niin edelleen. Tiedän, että se on vain yksi moodi, koetan suhteuttaa tuon moodin niihin muihin moodeihin, joissa sovinnollinen kommunikaatio on täysin mahdollista ja ennen kaikkea koetan muistaa, ettei kellään voi olla ihmissuhteissa enempää annettavaa kuin mitä hän on toisilta omaksunut siihen saakka. (Onneksi tukiverkostoa voi punoa muuallekin kuin ydinperheeseen.)

Senkin tiedän, että kiintymyksen siteet ovat uskomattomat sitkaita ja kestävät melkein mitä vain koettelua. Ei vanhempiaan voi olla rakastamatta. Mutta nykyään, kun tiedän, että asiat voisivat olla toisinkin, sujua ihan toiseen malliin, minua hiertää se, etten osaa puhua vanhempien kanssa noista vaikeista asioista. Kuten siitä, miten erilainen näkemys meillä on vaikkapa työstä tai ihmissuhteista. Miten eri kohtaan vedämme sen rajan, mikä kuuluu oman vastuun piiriin. Miten eri tavalla hahmotamme ystävyyden ja sukulaisuuden merkityksen. Tavallaan tuntuu tyrmistyttävältä huomata, että tämä vaikeneminen on kai juuri se, mitä vanhemmat toivovatkin. Tai ainakin se linjautuu nätisti sen kanssa, miten he ovat puhuneet esimerkiksi avioliiton ulkopuolisista suhteista: että jos sellaisia on, niistä ei vain pidä puhua kellekään eikä jäädä kiinni. En tiedä, ovatko he jotenkin kestävämpiä psyykkisesti vai onko tuo vain jokin menetelmä, jota en ole missään vaiheessa riittävän hyvin oppinut, mutta minua tosiaan kaikki tuon tyyppiset salaisuudet kuormittavat, hankaavat, oksettavat. Vanhemmat tuntuvat haluavan säilyttää siloisen julkisivun, käyttöliittymän, jonka kautta on helppoa jutella niitä näitä. Tai no, siis, on helppoa, jos ne salaisuudet eivät jatkuvasti nouse oksennuksenmakuisina kurkkuun.

On kummallista, miten vaikeita isän- ja äitienpäivät ovat. Miten paljon oman ydinperheen perhesysteemistä ottaa omalle kontolleen, vaikka osaakin jo etäännyttää sen aiheuttamaa pahaa oloa leimaamalla sen perhedynamiikkaa koskevien teorioiden termein. Kietoutuminen, ehdollinen rakastaminen, ajan korvaaminen rahalla. Ja tietenkin oma vaikenemiseni on kontollani, siksihän se minua hiertää. Ei minua kiusaa eikä häiritse lainkaan niin paljon se, että joku toinen sanoo töykeästi tai koettaa tunkea minua muottiin, johon en tahdo sopeutua. Mutta oma vastuualueeni, se, mille voisin tehdä jotakin, tässä: oma vaikenemiseni, häiritsee minua kovasti.

"Voisin tehdä jotakin", kirjoitan. Mitä? Miten? Ehkä pitäisi lakata pelkäämästä seuraamuksia. Ehkei pitäisi ajatella sitä, miten vanhemmat kiihtyvät ja miten äiti haluaa tappaa itsensä tuntiessaan itsensä taas epäonnistuneeksi. Miten sellaista lakataan ajattelemasta? Ehkä pitäisi vain täysin tyynenä purjehtia läpi isän polttavan vihan ja halveksunnan. Mutta ei minulla ole sellaista haarniskaa, eikä siskollakaan näytä olevan. Me vain etäännymme ja etäännymme ja etäännymme kauemmas, sinne missä on helpompi hengittää. Isänpäivänä soitamme, koska se kuuluu tapoihin ja koska isälle voi tulla paha mieli, jos emme soita. Mutta se on kaikki välttämistavoitteista lähtevää. Välttää toisen pahaa oloa, joka vuotaa itseen ennemmin tai myöhemmin jossakin muodossa.

Miksi tuntuu niin pahalta, että on oman vanhemman silmissä epäonnistunut? Eihän heistä ole enää sillä tavalla riippuvainen, että sen tarvitsisi välttämättä merkitä mitään muuta kuin vähäistä mieliharmia. Ja silti, se tuntuu uskomattoman pahalta. Sitä pelkää. Etenkin, kun on käynyt jo jokseenkin selväksi, että teki niin tai näin, jos seuraa hiukankaan omia arvojaan, epäonnistuu heidän silmissään taatusti. On jotenkin vaikeaa seurata sivusta, miten heidän toiveensa virittyvät ja sitten raukeavat (koska he näkevät asioiden ennustavan aivan toisia seuraamuksia kuin minä näen). Ja silti en näe mitään mahdollisuutta, että voisin jättää omat polkuni kulkematta heidän mielenrauhaansa säästääkseen. En kestäisi itseäni ja elämääni niin. Jo tämä vaikeneminen tuntuu liialliselta hetkittäin.

Se ei ole mitään sellaista, mihin uskoisin. Minkä hyödyllisyyteen uskoisin. Mutta en ole vielä löytänyt mitään keinoa avata suutani, puhua, antaa sen kaiken vyöryä ulos. Siihen liittyy syvä, väkevä pelko. Entä jos taas näytän todellisen itseni ja taas se torjutaan? Kuinka monta kertaa elämässään ihminen kestää sellaisen kolauksen siedettävästi?

Olisi taatusti helpompaa, jos osaisi suhtautua vihaisemmin, ajatella, ettei sillä ole mitään väliä. Mutta voiko kukaan sisimmässään ajatella niin?

Kauhu, joka liittyy siihen, etten osaa avata suutani, että olen edelleen niin vahvasti kytkenyt itseni toisten toiveisiin, yltyy hetkinä ennen soittamista. Se laukaisee kummallisen vasteen. Äkisti tulen hurjan tietoiseksi toisista elävistä olennoista tässä huoneistossa, niiden suhtautumisesta elämäni järjestelyihin - ne eivät vaadi - , muistan kaikkea hyvää ja kaunista itselleni tapahtunutta, ihmisiä jotka ovat jaksaneet kuunnella ja olla kärsivällisiä ja kysyä viisaasti. Valtava kiitollisuus ja helpotus tulvii huoneeseen, sävyttää maton ja katon ja haitarivälioven, ja siihen kiitollisuuteen sekoittuu runsaasti pelkoa siitä, että en ehkä osaa koskaan ikinä missään vastata kellekään sillä tavalla, olla vaatimatta ja pysyä kuulolla ja kärsivällisenä, kysyä avaavia kysymyksiä. Etten osaa sommitella pieniä hyvyyden taskuja enkä laittaa kaikkea kohtaamaani viisautta ja hyvyyttä kiertoon. Aika viilettää niin nopeasti ja opin kovin hitaasti ja takellellen.

Kiitollisuuden ja liikutuksen tulva auttaa muistamaan sen, että luultavasti isäkin painii jonkin tällaisen kanssa, vaikka siitä en tietysti koskaan saa nähdä vilaustakaan. Muistan heti kymmeniä mukavia hetkiä, jotka meillä on ollut, helpotuksen tunteita siitä, ettei isä ole suuttunut jossain tilanteessa, jopa tilanteita, joissa kaikki on sujunut niin hyvin, etten ole ehtinyt pelätä sellaisen reaktion mahdollisuutta. Ja emmekö me viimeksi perjantaina tosiaan sanailleen aivan hyvässä hengessä? Nuo hetket auttavat soittamaan.

Hetkittäin tuntuu karmivalta tajuta, miten on vanhempiensa kanssa ajautunut sellaiseen umpisolmuun, jota ei noin vain avatakaan. Aivan samalla tavalla kuin pitkä suhde saattaa ajautua umpisolmuun. Mutta pitkän suhteen voi sentään katkaista, ottaa etäisyyttä. Tässä yhteiskuntajärjestyksessä sellainen on aivan sallittua ja hyväksyttyä. Vanhemmista itsenäistyminen taas - no, sanotaan vaikka näin, että siinä tapahtuvia sellaisia kahden, kolmen vuoden tai pidempiäkin näkemistaukoja ei yleensä pidetä hyvänä eikä tarpeellisena kehityksenä, vaan jonakin kummastuttavana ja kenties paheksuttavanakin ilmiönä. Mikä on mennyt pieleen, siitä ei haluta keskustella, mutta samalla pitäisi pystyä toimimaan kuin kuka tahansa, ikään kuin mitään ei olisi mennytkään pieleen.

Kun luen jostain kirjasta intialaisista perhesuhdekulttuurista ja siitä, miten he saattavat sanoa toisilleen todella pahasti, koska kukaan ei voi todellakaan kuvitella, että perhe siitä mitenkään hajoaisi tai edes löystyisi rakenteeltaan, ja kirjoittaja intoontuu kommentoimaan, että länsimaisen ihmisen on tätä vaikeaa mitenkään ymmärtää, jään hetkeksi miettimään, onko se sittenkään niin vaikeaa. Totta kai meillä on vapauksia enemmän ja esimerkiksi koulutus ja työura on onneksi valtion tuella tehty edes jotenkin mahdolliseksi valita itse, mutta kyllä monissa perheissä silti edelleen on käynnissä kummallinen epäluulon ja pelon ilmapiiri, jossa haukkuminen ja haukkumisen ennaltaehkäisy ovat varsin keskeisiä kommunikaatiomuotoja. Aika harva perhe hajoaa siinä merkityksessä, että lapset ja vanhemmat lakkaisivat pitämästä yhteyttä.

Joskus en voi olla ihmettelemättä, olenko jotenkin yliherkkä, kun minusta jokin tuollainen asia kuin salailu voi tuntua niin pahalta. Tai se, ettei minua hyväksytä tällaisenaan. Tai jopa pelko siitä. Toivoisin osaavani sanoa hieman helpommin, että entäs sitten.

Mutta toisaalta en osaa toivoa niin, kun ajattelen asiaa tarkemmin. Sillä miten muuten voisin ymmärtää kenenkään toisen pelkoa? Eikö se tuntuisi aivan yhtä vieraalta ja kummalliselta kuin kuvaus vanhempisuhteesta, jossa on helppoa sanoa toiselle, että tämä on ihana?

Eihän tämä pelko ole mitään, mitä en pystyisi kantamaan ja käsittelemään. Olen selvinnyt sen kanssa jo kolmekymmentäviisi vuotta, eikä ole mitään syytä olettaa, että se kävisi äkisti jotenkin huomattavasti kestämättömämmäksi kuin mitä se on tähän saakka ollut. Ehkä silti kyllästyn siihen jokin päivä ja annan sille kenkää, mutta se on toinen asia, joka tuskin liittyy siihen, kestänkö olosuhdetta. Se liittyy ennemmin siihen, etten haluaisi vain kestää ja sinnitellä ja keksin keinon, jolla ratkaisen koko tilanteen tavalla, joka tuntuu hyväksyttävältä. Jännittävää seurata ja tarkkailla, miten se prosessi etenee ja saavuttaako se tavoitepistettään. Vähitellen asiat ovat nytkähdelleet hyvään suuntaan, mutta karmean hitaasti, enkä ole toistaiseksi onnistunut vakuuttumaan mistään muusta kuin omasta mielikuvituksettomuudestani pahan oloni keskellä.

Ilmapiirin tönimisestä tiettyyn suuntaan

Yksi niistä kummallisista vastuista, joita huomaan toistuvasti haluavani ottaa, on vastuu ilmapiiristä. En nyt tarkoita tunnelman keventämistä joillakin hassuilla nopeilla jutuilla - en halua vähätellä sitä ja sen tärkeyttä, se on vaikea laji ja pyrin siihenkin melko usein - vaan oikeastaan jotakin paljon syvempää ja hitaampaa. Osittain kyse on siitä, etten halua elää ilmapiirissä, joka on omiaan tukemaan ihmisten häpeällistymisprosesseja. Useimmissa piireissä, joissa liikun, esiintyy hyvin marginaalisesti mitään oikeaa, aktiivista toisten häpeällistämistä. (En enää ole niin tyhmä, että jäisin mätänemään sellaiseen ilmapiiriin. Sentään joitain tärkeyksiä sitä oppii, kun vanhemmaksi elää...) Sen sijaan niissä monesti esiintyy sen sortin vaikenemista kaikesta kummallisesta, oudosta, pelottavasta ja vaikeasta, että kun itse toimii jotenkin kummallisesti (kuten minä toimin eilen koulussa) ja on muutenkin vaikeaa, häpeällistyminen käy hyvin helposti itseohjautuvana toimintona, ellei pidä varaansa.

Häpeällistymisessä on monia ikäviä puolia. Paitsi että se tekee ulkopuolisen olon ja painaa mielialaa matalaksi, se myös estää syvempää ystävystymistä muiden piirin ihmisten kanssa. Ystävystymiset ovat hyvin hauraita, varovaisia prosesseja. En halua mitään, mikä estää niitä. Niinpä haluan tämän vastuun, vastuun töniä ilmapiiriä varovasti siihen suuntaan, että siinä on helpompi hengittää. En haluaisi, että joku toinen, joka eläisi yhtä vaikeaa päivää, samalla tavalla saisi paniikit ajatuksesta, että joku oudoksuu. (Voi toki olla, että olen vain vähän ylisäikky tietyissä moodeissa, mutta kun en näe toisten päiden sisään, voin aivan hyvin pelata varman päälle, etenkin kun toimiminen niin tuskin haittaa tai vahingoittaakaan ketään.)

Miten sitten voin höllätä ilmapiiriä, tehdä siitä häpeällistymiselle hankalampaa? No, vastaus on minusta hyvin yksinkertainen: voin kertoa, mitä tapahtui, miltä tuntui. Tietysti vasta sitten kun olen siihen valmis. Olin itse valmis itse asiassa jo tänään, mitä tuskin olisin ollut ilman blogien lukemista ja kaikkia tähän blogiin saamiani kommentteja. Ne ovat opettaneet minua huomaamaan, miten monet prosessit, joista olen aiemmin häpeällistynyt, ovat itse asiassa aivan ymmärrettäviä siinä mielessä, ettei niissä ole sillä lailla mitään kamalaa, että niistä pitäisi vaieta viimeiseen saakka. Niinpä puhuin eilisen järkystä kouluretkestä ruokalan pöydässä ja kaikki ottivat sen hyvin, hihitimme yhdessä ihmisen kummalle toisinaan-kalkkunuudelle. Sillä onhan kaikilla välillä näitä päiviä! Ja kun päästin luokkatovereita sillä lailla lähemmäksi, koin äkisti heidän läsnäolonsa itseäni tukevana, mikä on melkoinen ero siihen, mitä eilen koin.

Kai yksi olennaisia asioita tällaisia menettelyn onnistumiseksi on se, että osaa erottaa tunteen ja asenteen toisistaan. Ja hyväksyy sen, että tunne tapahtuu kuten tapahtuu. Se tulee juuri sellaisenaan. Se on oikeutettu ja oikea. Mutta sitten kun se höllentyy, tilanne muuttuu. Vaikka tunne olisi ollut kuinka oikea, se ei välttämättä ole oivallinen asenteen ottamisen ja toimeen ryhtymisen ohjenuora. Tarkoitan tätä: vaikka tunsin eilen juuri kuten tunsin, ja tunsin uhkaavana ajatuksen, että joku näki, kuinka pyörähdin koulussa ja säntäsin pakoon, enkä tuolla hetkellä mitenkään voinut kestää ajatusta, että kukaan näistä ihmisistä saisi tietää moisesta karmivasta nolosta kalkkunuudesta, sinnikkyyden puutteesta ja kontrollin täydestä romahtamisesta, vaikka se ajatus ja tuntemus oli sillä hetkellä ehdoton totuus ja oikea tulkinta tilastani, en voi antaa tuon tunteen, tuon painostavan uhkan ja pelon katsotuksi ja nähdyksi joutumisesta antaa ottaa elämästäni valtaa. Sillä millaista ilmapiiriä tukisin, jos koettaisin säilyttää kasvot? Enkö silloin tukisi juuri sellaista ilmapiiriä, jossa kasvot noin lähtökohtaisesti säilytetään? Eikö ole täysin mahdollista kuvitella tilanne, jossa kaikki koettaisivat säilyttää kasvojaan ja sitten jokaisen repsahduksiin ja hysterioihin liittyisi vahva häpeällistyminen? Lisään vielä: täysin turha häpeällistyminen, koska ei kukaan paheksuisi tapahtunutta, jos se tulisi julki. Hiljaisuus ja kasvojen säilyttäminen ja pidättyvyys vain saattaa sivutuotteenaan synnyttää pakkopaitamaisen ahdistavuuden ja kasata esteitä mahdollisien ystävyyksien tielle. Eikä se ole kenenkään syy, en halua puhua vastuusta sillä lailla, ulkopuolelta painettuna. Ulkopuolelta pakotettu vastuu tuntuu tällaisessa arassa asiassa väkivaltaiselta, vähintään yhtä karmivalta kuin vahingossa syntynyt ahdistava kasvojen säilyttämisen pakko.

Ylipäänsä, en kannata pakottamista enkä pitäisi-lauseita. Ehkä vastuukin on väärä sana. En vain juuri nyt keksi sen parempaa. Tai ehkä sittenkin.

Ehkä voisin kirjoittaa tästä mahdollisuutena. Sillä mahdollisuushan se on: mahdollisuus toimia sellaisen ilmapiirin eteen, jossa haluaa viettää aikaansa. Minusta siihen on mukavaa tarttua, ja voimaannun käsinkosketeltavasti tuon mahdollisuuden hyödyntämisestä.

Lyhentyvät päivät, kaventuva aika

Jouluun on alle kuukausi. Miten kummallista. En ole oikeastaan ahdistunut mistään kunnolla aikoihin. Se tuntuu hämmentävältä.

Olen ollut sairaana ja parantunut. Olen syönyt perunaleivoksen. Ja äsken leivän päällä tahinaa ja hapankaalia. Tänään on luokan pikkujoulut. Olen riittävän terve mennäkseni sinne. Siellä on sauna ja poreallaskin. Aion ottaa riskin ja mennä saunaan, porealtaasta en ole niin varma, niissä on jotakin epäillyttävää. Ne tuntuvat liikaa kuvastosta leikatuilta kuvilta. Porealtaassa istuessa kokee helposti hymyilevänsä ja ihmettelevänsä jonakin toisena.

Asiat järjestyvät. Sunnuntaisin kuljemme rantoja pitkin kolmestaan ja puhumme vakavasti. Jokainen tuntee itsensä jollakin tavalla kauheaksi olennoksi. Mutta kestettävästi, siihen ei kuole. Jokainen saa jollakin tavalla rakkautta ja hyväksyntää, tukea. Voisiko tuollaisen keskustelun käydä kahden? En muista käyneeni sellaisia kahdenkeskisessä suhteessa. Ehkä joku eettisesti edistyneempi olento osaisi sellaisen kommunikaation, mutta itse näytän tarvitsevan tuki-ihmisen, joka rauhoittaa keskustelua vain kävelemällä siinä mukana silloinkin kun keskustelua käy lähinnä kaksi ihmistä.

Vompsu leikittelee ajatuksella, että laittaisi deitti-ilmoituksen. Hän ei ole ikinä tehnyt sellaista. Koetan rohkaista häntä, koska deittaillessa tajuaa äkisti itsestään monia asioita, joiden tajuamiseen voisi muuten mennä kauan. Ja tajuaa myös paljon ihastumisesta ja rakastumisesta ylipäänsä, omasta tavasta ajautua lähemmäs, syvemmälle. Vompsua kutkututtaa etenkin se, miten ihmiset reagoisivat, jos hän laittaisi facebookiin tilapäivitykseen nettideiteille lähtemisestä. Rutistan häntä.

Ja tajuan siinä samassa, miten monen mielestä näytämme täysin hirviömäisiltä juuri nyt, juuri nyt kun istumme sängyllä riekaloiden korvapuustejamme ja puhua pulputtaessamme estottomasti seksuaalisuudesta ja deittailusta ja siitä, miten hyvältä tuntuu nyt kun ei tarvitse koettaa olla jotakin, mihin unet eivät kuitenkaan taivu. Saan viimein sanottua senkin, etten ollenkaan usko, etteikö hän jonkun toisen kanssa palaisi haluunsa saada lapsia. Sitä vain muuttuu jotenkin suhteissa ollessaan monen asian suhteen. Nuorempana enemmän kuin vanhempana. (Ei, minä en ole muuttunut lapsiasiassa. Mutta moni muuttuu. Minä olen muuttunut muissa asioissa. Kieltänyt niitä itseni puolia, joita ei ole palkittu tai joista on suorastaan tyrmistytty. Ominut ne puolet ahneesti takaisin heti erojen myötä.) Ei, Vompsu ei usko, että niin kävisi. "No mutta sä et olekaan nyt rakastunut", sanon takaisin. Hän ei ole ikinä ollut rakastunut, hän muistuttaa.

Sekin tuntuu niin kummalliselta!

Mutta voihan olla, että käytämme vain käsitteitä eri tavalla, vaikka epäilenkin, ettei siitä ole kyse. Rakastumiseen tarvitaan kaksi eikä hänelle ole vastattu silloin kun hän on tosissaan halunnut jotakuta. Se kuulostaa kauhean yksinäiseltä.

Me olimme luisua sivuun ystävyydestä, mutta nyt olemme palanneet siihen tukevasti. Istumme samalla sängyllä, hihitämme, tunnustelemme vapautta ja luottamusta. Muistan äkkiä vanhan toiveeni siitä, että kunpa kaikki suhteet voisivat olla eksäsuhteita. Jossakin mielessä olen päässyt rakkauselämässäni paljolti sen kaltaiseen tilaan. Paitsi että vielä toistaiseksi Fauni ja minä olemme hieman varuillamme toistemme suhteen, koska valta tarkoittaa vaaraa. Ja kauhuista hirviömäisintä: että voi menettää syvän, toiveikkuutta kannattelevan ystävyyden, jos jokin menee pieleen. Että tunteet käyvät liian vaikeasti taltutettaviksi, että tuntuu liian pahalta. Mutta jotenkin tuntuu, että sellaisen lopputilanteen riskit ovat olennaisesti pienemmät kuin ne voisivat olla toisenlaisessa asetelmassa. Tässä tilanteessa ei ole paljon tilaa kuvitelmille. On vain kukin hetki, kukin keho, niiden välissä tuntemukset, tunnelmat, tilanteet, jotka säätelevät kehoja enemmän kuin kehot niitä.

Ja ulkona pimentyy, päivät lyhentyvät, aika Lissaboniin lähtemiseen kaventuu. Meitä lähtee sinne kuusi ystävystä.

Ellei tapahdu jotakin aivan odottamatonta.

Sellaisia asioita tapahtuu usein ja säännönmukaisesti, siltä se nyt tuntuu.

Hengittänyt taas, ajatellut vain ja hengittänyt taas

Lomaviikko kuluu samalla hengästyttävällä tahdilla kuin kouluviikotkin. Ehkä ajalleni on tapahtunut jotakin hormonaalista? Mutta olen toki ehtinyt hengittää taas, ajatella ja hengittää ja kävellä, olen saanut keittää yrttiteetä omassa rytmissäni, käydä vessassa heti kun siltä tuntuu ja harjoittaa etäopiskelua vaikka kyynärnojassa maaten. Kehoni on vastannut tähän armollisuuteen kiitollisena, olen alkanut taas tunnistaa sen yhteyden muiden ihmisten kanssa. En ole liiemmin kirjoittanut Veloenaa, koska olen tehnyt kolmea esseetä ja yhtä ryhmätyötä, ettei niitä sitten tarvitsisi kouluviikkojen iltoina pakertaa vaan ehtisin viettää aikaa myös ystävien kanssa. Yksi esseistä on tutkinnon ensimmäisen osan suoritus, laajempi paketti.

Tuntuu ihmeelliseltä vapaudelta kulkea keskellä päivää ulkona, hengittää aurinkoa ja kuulla hiekan rapisevan kenkien alla, kiireettä taittaa matkaa, eikä olla edes väsynyt mistään. Ajatukset tulevat kutsumatta, kiertelevät kantojen ympärillä, lieventävät pelkoani siitä, että vuoden koulutuksen aikana jotenkin taannun ja menetän kaiken päättelykykyni. (Ehkä olen ollut vain kuormitettu viikkojen ajan, olen saanut riittävästi informaatiota nieleksittäväksi, jotta olisin halunnut tai edes voinut järjestellä sitä, antaa sen kuplia.) Kahviloissa, joihin ehdin istumaan, on erilainen tunnelma jokaisessa, edullista teetä, kädet käpertyvät lämpimän kupin ympärille, kauniit korttelit ulkona. Koulusta on takana jo viidesosa, sitten voin palata itseohjautuvaan elämään.

Vai onko se itseohjautuvaa? Nytkin ajatukset tosiaan tulevat, enkä tiedä, missä määrin ne ovat mitään "itseä". Kuten äkäinen kysymys siitä, mikä juttu se on toitottaa, että yksityisomistus on ainoa mahdollinen järjestely, koska kukaan ei välitä yhteisistä tiloista ja asioista mutta materiaa hoidetaan moitteetta, jos se on omaa. Ei se ainakaan minun elämässäni mene niin, vaan juuri päinvastoin. Yleisissä tiloissa siistin jälkeni, tiskaan, nautin elämästäni osana joukkoa, mutta kotona en pistä rikkaa ristiin ennen kuin kaikki astiat lojuvat likaisina ympäri kämppää ja alkaa ärsyttää liikaa, ettei ole yhtään puhdasta lusikkaa. Tätä painotusta on vaikeaa muuttaa enkä oikeastaan ole siihen lainkaan motivoitunut.

Kehoni ohjaa minua monissa asioissa enemmän kuin mieleni. Mieluusti säilyisin hyvin itsenäisenä ja keveänä rakkaussuhteissani, sillä lailla on helpompi tuntea olevansa kohtuullinen, mutta jostakin tulee valtavia tunnehyökyjä, jotka tuivertavat mielialaa milloin mihinkin suuntaan. Puhun peloista ääneen, kuuntelen toisten pelkoja, välillä he eivät pelkää mitään ja välillä kauheasti ja turhaan. Sitäkin mietin ja pakisen Faunille, että miksi sanotaan, että älä turhaan pelkää, sehän on jotenkin epäloogista, pitäisi ehkä toivottaa, että pelkäähän turhaan, sillä parastahan se on, että pelot osoittautuvat turhiksi kerran toisensa jälkeen, silloin vähitellen pelkoihin alkaa suhtautua kuin surkuhupaisiin sukulaistäteihin, jotka tuovat vuosi toisensa jälkeen tarjolle keksejä, joista kukaan vieras ei selvästikään pidä, kun ne kerran jäävät koskematta tarjoilulautaselle. Tädit päivittelevät kaiken maan ja taivaan väliltä, mutta mitä ihmettä he tarkoittavat sillä, että heistä tuntuu vaikealta puhuu meille nyt kun olemme aikuisia? Nythän he voisivat puhua sensuroimatta! Onko oikeasti joku, josta on helpompaa puhua lasten kanssa? (Olen tavannut yhden lapsen, jonka kanssa osaan puhua. Muista aikuisista hän tuntuu olevan erikoinen, mutta minusta hän on helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä.)

Kun Faunin silmien sarveiskalvoja mitataan Lasik-leikkausta varten, istun sairaalan sievässä jugendodotushuoneessa (jos muuten pääsettä käymään Eiran sairaalassa, käykää ihmeessä neljännen kerroksen vessassa, se on kuin ihanan pieni, kuin satujen vessakammari!) ja luen Anneli Vainion kipua käsittelevää opusta Nimeä vailla. Kirjoittajan äänessä kuultaa vankka käytännön kokemus aiheesta, tarpeellinen kriittisyys vallitsevia teorioita kohtaan ja aito kiinnostus yksittäistapausten omituiseen logiikkaan. Lisäksi kirjassa on runsaasti meheviä yksityiskohtia, kuten se, että Tuomas Akvinolaisen ruumis keitettiin hänen kuolemansa jälkeen ja lihat erotettiin luista huolellisesti ja luut jaettiin Tuomaan oppilaille ja kannattajille. Kuulemma tällaisesta tavasta kohdella suurmiesten ruumiita luovuttiin vasta sitten, kun joku kysyi kai välttämättömän kysymyksen, miten tuo ruumis sitten kokoontuu uudelleen tuomiopäivänä, kun luut on hajasijoiteltu pitkin poikin. Harmillinen kysymys. Minusta olisi ainakin mukava kerätä tärkeiden vaikuttajieni selkänikamia. Vaikka tuskin heistä ketään katsottaisiin keittämisen arvoiseksi. Mutta ehkä luvan keittää voisi hankkia itselleenkin? Tarpeeksi suurta kattilaa voisi olla hankalaa löytää, mutta ehkä jonkinlainen rosvopaistijärjestelykin voisi toimia?

Parin viikon päästä pääsen tositoimiin. En tarkoita nyt kenenkään keittämistä tai rosvopaistamista, vaan Faunin taluttamista leikkauksen jälkeen. Nyt hän vielä näkee ihan hyvin ovesta tullessaan, vaikka hänet pitääkin puolipakottaa sonnustautumaan pipoon ja aurinkolaseihin. En pääse siis vielä kuin prudentiaalisen ulkoilupukeutumisen opaskoiraksi, mutta kahden viikon päästä saan koettaa ihan oikeaa sokaistun taluttamista. Olemme puhuneet siitä paljon koulussa, joten suhtaudun hyvin uteliaasti tähän harjoitteeseen. Toisaalta en tiedä, ehkä opaskoira on väärä mielikuva, koska siitä tulee minulle aina mieleen se suloinen nuori opaskoira, joka veti taluttamansa sokean pusikkoon saatuaan vainun jostakin, tai mitäs sitä jostakoimaan, koirat (ja miksei muutkin nisäkkäät) tuntien epäilemättä kiimapissasta.

Tuntuu uskomattomalta, että on jo lokakuun puoliväli! Aivan kuin kesää olisi kuljettu vasta toissapäivänä tai viime viikolla.

Viimeinen ehtoollinen

Elokuva ja sitä seuraava keskustelu kahvilassa punaviinilasin ääressä saa pohtimaan, mistä tulee ajatus, että kärsimys on todellisempaa kuin ilo. Miksi jäsentää todellisemmaksi se, että ei kestä jotakin olosuhdetta, että mieluummin vaikka vahingoittaa toista kehoa kuin puree hammasta? Miksi se tuntuu joissakin olosuhteissa, elämäntilanteissa, todellisemmalta kuin lämmön tulvahdus, sylikkäin makaaminen, pimeässä tapaillut sanat, jotka muistuttavat konkreettisuuden asteeltaan kissojen varnimista, emo anna maitoa, paitsi etten ole emosi ja paitsi ettei mitään maitoa tule ja sinä vain nautit, silmät kiinni, kehräät, räväytät silmäsi auki, kenen ja minkä silmät ne sitten tällä kertaa ovatkaan? Mikä siinä on erityisen epätodellista tai vähemmän todellista kuin veren hajussa, kohinana korvissa ja kovassa betonissa jalkapohjia vasten? (Ja mitkä kaikki asiat tai prosessit katsovat toisiaan silmiin silloin kun makaa tuolla lailla jonkun kanssa hämärässä huoneessa ja selviytyminen on jossakin toisaalla, mitä tarkoittaa kohdata toinen toisena minänä, toisena tihentymänä tilassa, toisen perhesysteemin jäsenenä, toisen ylisukupolvisen ketjun rikkonaisena lukkona... mitä näen, onko se vain valaisematon manner, voiko valaisematonta nähdä?) Mitä edes tarkoitaa todellisempi tai todellisin, tai perusmuodossakaan, todellinen?

Elän kummallista aikaa. Muistan häivähdyksiä jostakin edeltävästä, mutta se kaikki loittoaa kovaa tahtia. En muista, millaista oli muistaa joitakin kysymyksiä ja niihin liittyviä etenemisstrategioita. Toisaalta olen oppinut paljon uutta. Tunnistan lihasjännityksiä ja lavan alueen lihaksiston uudella tavalla, esimerkiksi. Ja olen entistä enemmän selvillä siitä, että voin etsiä uusia alueita tai palata vanhoille alueille ja solahtaa niihin sisään loppujen lopuksi aika vähällä vaivalla. (Ei kiinnostava tunnu vaivalloiselta.) Enkä oikeastaan tiedä, minne elämäni on menossa. Vaikka pidän suunnitelmista, en oikeastaan suunnittele mitään kovasti nyt. Kai se kertoo siitäkin, että viihdyn tässä. Mitä se tämä nyt sitten onkaan, se tuntuu todelliselta. Mitä se sitten tarkoittaakaan... taidan kirjoittaa väärillä termeillä itseni tai näiden asioiden kannalta nyt. Aihetta on kierrettävä, kunnes löytää oven ja siitä lukon ja myöhemmin keksii lukon mekanismin.

(Kierränkö sisä- vai ulkopuolella, haluanko sisään vai ulos? Onko sisäpuolta ja ulkopuolta tai mitä ne tarkoittavat? Eikö uloskin jääminen voi olla turvallisuudessa kulkemista, jos sisätila ahdistaa?)

Illalla onnistun astumaan lahjaksi saamani rintamerkin tukevaan nastapiikkiin. Se tunkeutuu koko pituudeltaan, vajaa sentti, päkiäni sisään. Reikä on pieni, sen ympärille muodostuu verenpurkauman tummentumaa. Olen lukenut juuri tenttiin verenmyrkytyksistä ja anaerobisten bakteerien juhlinnasta kudoksissa, joten seuraan reikää tarkasti. Kuroutuuko siitä punainen viiva kohti sydäntä? No, stafylokokit, pääsette matsaamaan immunipuolustuksen kanssa. Ha! Näyttää siltä, että immuunipuolustus voittaa. Aamulla pisto on ummessa ja ympärillä vaisu sinelmä. (Olen toki astunut lukemattomia kertoja nauloihin ja nastoihin, enkä ole aiemmin älynnyt pelätä mitään.)

Loppuilta sujuu viimeisen ehtoollisen merkeissä. Ajattelen liukunutta elämää samalla kun ystävät pyörittävät silmiään ajatukselle, että tuosta noin vain ottaisin ja kuolisin rintaneulaan astumiseen. (Aika tyylikäs syy kyllä! Ja kuten Vompsu huomauttaa, muistokirjoituskin olisi jo valmiina. Mutta jos kuolisin pois, olisiko hän serkkuni häissä - viikko tästä eteenpäin - niin sekaisin, että pitäisi jo kerran väläyttelemänsä puheen, jossa kertoisi vuosi sitten naimisiin menneen syvällä kokemuksen rintaäänellä, että avioliittohan ei siis tarkoita mitään mihinkään tiettyyn perhemalliin sitoutumista... jokin ilkikurisuus minussa haluaisi oikeasti kuulla sen puheen pidettynä.) Vompsu keittää teetä, makaan pää Faunin sylissä ja olen rauhallinen, paitsi että tahdon tavata vielä Hurinan ennen kuin kuolen, ja sitten Hurina tuleekin.

No, ihan mukavaa hänet on nähdä, vaikken näy tästä vielä käyvänkään manan maille...

Hiivin alakertaan siellä tuhisevan Vompsun viereen vasta kolmen maissa aamuyöstä, ja tänään on sentään työpäivä. Mutta olen hyvällä tuulella, olenhan elossa.