Epätodellisuuden tunnusta

Tänä aamuna se taas iski - tuntu, että eihän tämä voi olla tottakaan. Ehkä jonkin sortin pykivää traumareaktiota tai muuta vastaavaa kehitteillä?

HS nimittäin uutisoi kaksi ihan tolkullista juttua koronaan liittyen - ulkotartunnoista ja FFP-hengityssuojaimista sekä pidemmän ajan kognitiivisista vaurioista. Teki mieli nipistää itseä käsivarresta. Ajattelin, että ei, ei voi olla. Tämän täytyy olla unta. Sydän hakkasi ja kämmenet hikosivat. Lopulta purskahdin itkuun jutut luettuani, koska tiedollinen ristiriita ja moraalinen paatos vain taisivat ylittää itkemättä koettavien hetkien kynnyksen. 

Tässä koronasuossa pahin asia on ollut lehdistön hiljaisuus. Ja joskus jopa väärän informaation kritiikitön jakaminen. Ja se, että suomalaiset niin luottavat lehdistöönsä. Yritäpä keskustella jostain asiasta keskivertotallaajan kanssa, ja sieltä tulee ulos sitä samaa pumaskaa, mitä ylellä ja hesarissa kirjoitetaan. Usein vieläpä sanamuodot ja kielikuvat ovat samoja, mistä tulee itselleni jotenkin hyytävä olo. (Miksi käyttää metonymiaa, jos voi käyttää metaforaa? Omassa lukemisessani koetan nimenomaan muovata asiat omansanaisikseni, koska sitten muistan ne pidempään. Se tietysti edellyttää, että malttaa lukea vähemmän. Sekin saattaa olla nykyoloissa ihan järkevä linjaus: kaikkea ei pysty kuitenkaan lukemaan. Silloin olennaiseksi käy toki se, miten sen vähän seuloo informaatiotulvasta. Twitter on siihen varsin kätevä palvelu.) 

Joten: valtava helpotus siitä, että valtalehti kirjoittaa ihan tolkullisesti ajantasaista, asianmukaista tietoa taudin leviämisestä ja sen estämisestä sekä jo havaituista seuraamuksista. (Ja toisaalta, epäusko: näenkö vain unta ja kohta herään taas painajaiseen, jossa näin ei todellakaan ole?) On nimittäin melko mahdotonta olla itse viestintuoja, sen olen huomannut tässä kriisissä. Kuinkahan monelle olen maininnut FFP-maskien paremmasta suojasta ja että niitä on kuluttajillekin helposti saatavissa? Ja kuinka moni niitä on alkanut käyttää? - Näin esimerkiksi. Ei tarvitse katsoa kovinkaan kauas, Saksaan, kun havaitsee jo yhteiskunnan, jossa maskin pitää ainakin joillain alueista olla juuri FFP. Kauppareissulla. Suomessa niitä ei ole suositeltu edes sairaalatyöhön ei-koronaosastoilla. Nyt sentään Päijät-Hämeen viime keväisestä epidemiasta sairaalassa tuli vertaisarvioitu paperi ulos, eli ehkä ne, joihin ei vielä iskenut paikallisen johtajalääkärin suomalaisittain harvinaisen suorapuheinen ja rehellinen suullinen kommunikaatio asiasta, vähitellen alkavat uskoa, että FFP-maskit voisivat hoitotyössä olla sekä henkilökunnan että potilaiden asianmukainen suoja. 

Osa itkusta selittynee sillä, että mietin siinä istualtani, kone sylissä ja koira jalassa kiinni, miten monen terveys ja henki olisivat edelleen tallella, jos tällaisten maskien tarve olisi onnistuttu kommunikoimaan väestölle viime kesänä. Tai viimeistään brittivariantin aloittaessa epidemiansa. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miten tällaisen asian kommunikoimista on lykätty lykkäämistään. Hyvä, kun edes nyt. Nyt ehkä voi keskustella asiasta joskus jonkun kanssa joutumatta kohtaamaan jatkuvaa ylenkatsetta ja epäuskoa. Eihän täällä voi ihan oikeasti sanoa ääneen ettei luota paikallisen viranomaisen toiminnan kaikkivoipaisuuteen - leimaaminen foliohatuksi tapahtuu hyvin nopeasti. Olen surrut epidemian alusta saakka sitä, miten hitaasti informaatio liikkuu ja miten terveysinformaatio leimautuu poliittiseksi. Tai leimataan poliittiseksi. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miten voi muka olla väärin suositella jotain hoitoa tai suojautumismenetelmää vain siksi, että kaikilla ei ehkä ole varallisuutta siihen. Kyllähän informaatiota silti kannattaa jakaa. Edes osa voi suojautua, kun heille kerrotaan, miten. Ties vaikka ihmiset heräisivät priorisoimaan asioita eri tavalla ns. välttämättömissä menoissaan. Jokunen firmakin enemmän olisi voinut jäädä pystyyn, jos tautia ei olisi levitetty tietämättömyyden tilassa.

(Luin männäpäivänä anekdootin, jonka todenperäisyydestä en tiedä. Mutta näin se meni: Joku oli konferenssissa tavannut tutkijan, joka oli kasvanut Neuvostoliitossa. Tämän vanhemmat olivat olleet fyysikkoja. Kun tapahtui Tsernobylin onnettomuus, vanhemmat kielsivät lastaan jyrkästi menemästä ulos leikkimään muiden kanssa. He ymmärsivät, että se, mitä sanottiin vaarattomaksi, ei sitä ollut, ja - edelliseen liittyen - miten vaaraa voisi edes yrittää vähentää omaa käyttäytymistään muokkaamalla. Ei voi aina odottaa, että tieto valuu massoille asti, oli tutkija todennut kuivasti. Mutta miksi hidastaa sitä valumaa?)

Tässä suruajan keskellä on tuntunut epätodelliselta sekin, miten moni tuttava jatkuvasti näkee ihmisiä isoissa joukoissa ja on jotenkin kaivannut semmoista iloista yhteisöllisyyden tunnelmaa. Tuollaisen kaipuun hämmästelemiseni johtunee siitä, että oma yhteisöni on pahasti rikki - on muutama ihminen, joihin luotan täysin, mutta suuri osa tuttavista on kriisissä paljastunut arvoiltaan ja reaktioiltaan niin erilaisiksi, etten oikein tiedä, miten heidän kanssaan puhuisin, vaikka toki suhtaudun heihin ihan yhtä uteliaasti kuin ennenkin ja toivon heille hyvää. Ja kun en tiedä, vetäydyn mieluummin olemaan kasvien ja koiran ja Vompsun seurassa. Olen vähentänyt etäkommunikointiakin, vaikka siinä mitään tautiriskiä ei tietysti edes olisi. Seura ei vaan nyt kutsu: minulla on suruaika tästä kaikesta. Ja Vompsulla on vaikeaa, mikä tietysti sitoo sosiaalista jaksamistani: hän pelkää kovasti tulevansa pakotetuksi lähityöhön. Kiroilin mielessäni pitkään lukiessani uutisia siitä, miten deltavariantti puskee läpi tartuntoja meistä kahdesti rokotetuistakin, koska tiesin, miten Vompsu asian näkee. Tietysti myös Vompsu luki siitä, ja nyt saan vakuuttaa päivittäin, että FFP-maski naamalla todennäköisesti on silti sen verran hyvä source control päällä, että sisätiloihin voi mennä töihin. (Vaikka se sitten tarkoittaisikin jatkuvia tartutuspainajaisia, kuten allekirjoittaneella lähiopetuksen aikana.) (Voi luoja, miten helpottunut olen siitä, että käytin viime vuoden lyhyessä lähivaiheessa kunnon maskeja! Olisi aika karmivaa jälkikäteen saada tietää, miten on saattanut toisia suureen vaaraan vain sen takia, ettei ole jaksanut ottaa selvää.) (Toki tietäen, että niin varmasti tekee ziljoonissa asioissa edelleen - mutta on helpottavaa, että on edes jossain yrittänyt tehdä parhaansa.)

Pandemia on liipaisin, joka saa asiat liikkeelle: Vompsu puhuu asioita, joita ei ole ennen puhunut. Samoin äitini. Itse en kai ole alkanut puhua vanhoista asioista. Kerään näitä uusia kivuliaita asentoja, joita voin sitten purkaa ehkä joskus. Tai ehkä tämäkin on jotain vanhaa, jota vain uudelleenjärjestän? Kuinka siitä voisi varmistua? Tarvitseeko sitä edes tietää? 

Epätodellisuuden tuntua on siis ollut, ja epäilemättä jatkossakin sitä on luvassa. En pidä sitä vaarallisena. Mutta pidän todennäköisenä, etten tulevaisuudessakaan enää murehdi sitä, etten päässyt avaruuslaivaan enkä big brother -taloon; tässä on aivan riittävästi ihmismielen tutkimusasetelmaa itselleni. Korona-ajan vieraus seurannee vielä vuosien ajan. Toivutaanko tästä, ja jos, niin miten? Unohtamalla, että suurin osa ihmisistä piti terveyttä suojaavia toimia rajoituksina? Alkamalla taas luottaa sanomalehtiin? Palaamalla elämään, jossa ei tarvitse kaiken aikaa seuloa tietoa luoviakseen edes jotenkin arjessa eteenpäin? Palaamalla elämään, jossa voi yhtään arkailematta sanoa liki kelle tahansa tapaamalleen, mitä asioista ajattelee, pelkäämättä leimatuksi tulemista? Miten sellaiseen palataan? Ja: Haluanko palata? Haluanko haluta palata?

Ei ole onneksi kiire mihinkään linjauksiin näissä haluamisen haluamisissa. Ja oma käytännön fyysisen etäisyyden ja kunnon maskautumisen linjaukseni ei ole vielä muuttunut mihinkään viime kesästä. Mahdollisimman minimaaliset fyysiset kontaktit, mahdollisimman tehokkaat hengityssuojaimet: pieni kissa varovainen -peli. 

Kummallista, miten sitä reagoikin hyvin myönteiseen muutokseen epätodellisuuden tunteella ja itkeä tihhuuttaa. Ehkä se on vähän kuin piste lauseiden välillä?

Nyt nousen ja lähden palstalle. En ole kirjoittanut palstasta tänne paljon, ehkä voisin tehdä sen seuraavaksi. Se maa on valtava ilon lähde. Ruokkoamattomasta rikkaruohoaarista tuli kolmen maankäännön tuloksena valtavan kukoistava kasvimaa. Maa on siellä parempaa kuin Annalassa ja valon ja varjon vaihtelu jokseenkin optimaalinen. Kesäkurpitsaa, mangoldia ja tomatilloja tulee niin paljon kuin vain jaksaa syödä, salaattia en ole ostanut sitten kesäkuun puolivälin, omia paprikoitakin on päästy maistelemaan, samoin kyssäkaaleja, ja purjo-, talvikurpitsa ja tomaattisadosta on tulossa mittava. Myös chiliä tulee niin hyvin, että kun kuivaan sadon, sillä varmaan tulistaa ruoat parin vuoden ajan. (Ja minähän tykkään aika tulisesta: se on iso määrä!) Retikat menivät pieleen, mutta siinä ei ole mitään uutta. En osaa edelleenkään niitä ja olen siihen jo tottunut. Papuihin tuli vioituksia oletettavasti katteena käyttämäni olkipelletin rikkaruohomyrkkyjäänteistä (luultavimmin pyralidit), mutta nyt ne näyttävät toipuneen hieman ja päässeen uudestaan vauhtiin.

Palstalla en koskaan tunne oloani epätodelliseksi, vaikka ehkä sekin olisi luontevaa - onhan tämä ollut säiden puolesta melkoinen kesä. 

Tehoste

Koko päivän on pissittänyt, huimannut, ollut epätodellisuuden tuntuja, vähän ehkä pyörryttänytkin, ja vatsa jyrskyttää menemään kuin kuivausrumpu. Lähden rokotukseen. Jännittää ihan hirveästi ja koko keho sanoo ei ei ei ei.

Siihen on syynsä, etten ole sen koulukunnan joogaope, joka kehottaisi luottamaan intuitioonsa. (Ehkä perimmäinen inhoni new agea kohtaan palautuu tähän?) Jos luottaisin intuitiooni, en olisi ikinä mennyt yhteenkään kouluun tai yliopistoon, en olisi tutustunut yhteenkään ihmiseen (paitsi ihan muutamaan, joita en aluksikaan pelännyt, mutta näitä on vain muutama elämäni varrelta), en olisi mennyt ikinä joogatunnille tai pilatestunnille, en olisi muuttanut pois lapsuudenkodista ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja ihan varmasti en olisi ikinä mennyt yksiinkään juhliin joissa on monta ihmistä. Monta asiaa olen oppinut eivätkä ne enää tunnu niin pahoilta mutta usein, aika usein, joudun menemään vastakarvaan tuntemusten ja intuitioiden kannalta. Teen niin, koska arvostan sitä, mitä voi oppia ja kokea, jos vähän pusken jonkin näkymättömän ilskottavan rajan yli. (Tai rokotuksen kanssa: koska vieläkin isompi painajaiseni on, että pelkoni paapomisen takia tartuttaisin jonkun toisen.) Ja toisaalta, olisin silittänyt kaikkia myrkkykäärmeitä ja sen sellaisia, kunhan vain olisivat olleet ei-Homo sapienseja.

Ei mun ole vaikeaa ymmärtää ystävää, joka pelkää mennä rokotukseen ja vatkuttaa eikä meinaa saada itseään koottua edes mun saattamana sinne ajanvarauksettomaan jonoon jonain oikein hyvänä päivänä. Eikä koiraa, joka eläinlääkärin julkisivun nähdessään jarruttaa neliraajajarrukset. Tai edesmennyttä koiraa, joka huusi varmuuden vuoksi eläinlääkärissä jos mikään ruiskun näköinenkään vilahti kädessä, esimerkiksi lääketuubi. Muakin pelottaa ihan hirvittävästi. Joka ikinen kerta. Ja aina tunnen itseni vähän sairaaksi siihen saakka, että piikki on pistetty, ja arvon aamusta pistohetkeen, että voinko mennä, kun en tunne itseäni terveeksi, sydänkin tahtii minkä kerkiää, ja entäs jos olenkin sairas, niin vaarannanko muut tai liekö piikistä edes mitään hyötyä, mutta kun tiedän, että tämä sama kuvio vain toistuu ja toistuu ja toistuu, sulkeistan oireet ja nimeän ne jännitykseksi - kunhan se jännittävä asia tapahtuu, olen äkkiä iloinen ja täynnä voimaa kun ei se sattunutkaan eikä mitään hirvittävää tapahtunut muutenkaan. (Ihan sama myös muissa lääkärikäynneissä, joissa ei rokoteta, paitsi kierukan laittamisessa ja papa-kokeessa; niissä tapahtuu hirvittävää ja siitä toipumiseen menee enemmän kuin käyntiaika. Yleensä olen niin höpsähtäneen iloinen jo vastaanotolla, että olen oppinut, että mun on kirjoitettava lapulle asiat, jotka haluan selvittää, sillä muuten saatan unohtaa, miksi oikeastaan hakeuduin paikalle.) Joskus rokotuksista tulee jälkioireita. Nekin ovat ihan ok, kunhan jälkioireena ei ole juuri tästä piikistä sitä, mistä Twitterissä on paljon huhuttu - että kaksi viikkoa piikin jälkeen alkaa yhtäkkisesti olla sitä mieltä, että johan tässä on rajoitukset rajoitettu ja rokottamattomista lapsista ja immuunipuutteisista viis, nyt avataan yhteiskunta sepposen selälleen.

Hassuinta on, etten nuorempana kokenut toimenpiteitä lainkaan näin. Jotenkin onnistuin kieltämään täysin sen, että jännitin. Ja että jotkut toimenpiteet oikeasti tuntuvat ikäviltä. Ja että ylipäänsä on aika hurjaa antaa jonkun ihan vieraan ihmisen koskea itseä. Oli vain kehosta irtaantunut ja kohiseva olo, vähän kuin olisi painellut puujaloilla kahden kilometrin korkeudessa ja ääntäkin piti korottaa, että sieltä kuuluisi maahan saakka. Mutta sitten kun annoin näiden tunteiden vähitellen tulla, tajusin, että ne ovat niin isoja, ettei oikeastaan ollut ihme, että kielsin ne pitkään. Eipä mulla olisi ollut niitä kohtaan hyväksyntää eikä vielä silloin mistään saatua lupaa läpielää jotain sellaista, sen tason järisyttävää. Se metatason neutraalius on syntynyt vasta vähitellen. Meitähän opetetaan kieltämään tuntemuksia, palkitaan tietystä tunnottomuudesta, poiskatsomisesta, ääntäkorottavasta reippaudesta. Ei tämä maailma palkitse siitä, että pelkää, hermoilee, somatisoi ja pyytää siihen apua. Se on vähän ikävää: musta siitä tietysti pitäisi palkita. Aisti- ja tunneamnesiahan se on pahin vaihtoehto, koska miten siltä pohjalta kehitetään myötätuntoista suhtautumista yhtään mihinkään?

On hurjan etuoikeutettua saada näin turvallinen rokote. Saada se vieläpä ilmaiseksi. Ja etuajassa.

Vähän huimaa siihen saakka, että tunnen piikin työntyvän olkavarteen. Sitten huimaus lakkaa, kuten jo etukäteen tiesin sen mitä todennäköisimmin tekevän. Kaikki oireet katoavat vips vaan, vatsa vaimenee, on äkisti helppo hengittää ja sydän rauhoittuu. Tiedän, ettei minusta näe, että jännitän. Olen kuullut niin monta kertaa, ettei sitä näe. Mutta tiedän, että jännitän. Kerran toisensa jälkeen ja oletettavasti niin pitkään kuin elän. Ja jostain syystä, vaikka esimerkiksi esiintyessä ja tentissä osaan jo nauttia kuvotuksentunteisesta jännityksestä, mieltää sen elämän sykkeeksi ja olen ehkä sille jopa narkki jossain määrin - ja mitä isompi yleisö, sen parempi, mikä on vähän hirvittävää -, en ole vieläkään oppinut ajattelemaan, että juuri sehän on rokotukseenkin mennessä se, mitä on olla elossa, tilanteen tasalla, hereillä. Sympaattinen dominanssi, kaiken korostuminen, yliviritetty valmiustila.

Etukäteen ajattelen, että varmaan itken piikin saatuani. Höpsis. Ei siinä vaiheessa enää yhtään itketä, vaikka aamupäivän itkeskelinkin kaiken suuruutta ja olojen outoutta. Olen vaan tyytyväinen ja samalla hieman kärsimätön, takaisin arjessa, ja kiirehdin junaan päästäkseni pois kivikaupungista. Metsän läpi kohti kotia kävellessä mietin, miten nimenomaan vatsatuntemukseen ei voi luottaa, ei, eikä intuitioon. Niiden voi antaa tulla ja mennä, koska eivät ne ole luonteeltaan kovinkaan kestäviä.

Pelkäämisestä

Yleltä tuli tänään ihan mukava juttu, jossa kerrotaan eri ihmisten reagoivan eri tavoin, mutta siinä ei tuoda kauheasti esiin sitä mahdollisuutta, että persoonallisuuspiirteiden sijaan kauhua rajoitusten purkamisesta voi aiheuttaa myös se, että pitää suuntaa vääränä tai ainakin ajankohtaa turhan pikaisena.

Olen kriisin myötä ollut haistavinani, että pelko on monelle karmistus. Ei haluta pelätä. Olen kuullut monta kertaa fraasin, ettei pelkää koronaa. Fraasin, että pelottaa, olen kuullut hämmentävän harvoin.

Minä kyllä pelkään, koska olen sairastanut neljä vuotta sitten paljon kesymmän viruskeuhkokuumeen, joka rouhaisi kolme viikoa elämästä aivan hirvittävään kuumehoureeseen ja josta meni puoli vuotta päästä jaloilleen ja on edelleen migreenit muistona. Kyllä minua ainakin pelottaa ihan hirvittävästi myös, että joudun olemaan osana jonkun toisen kuolemanketjua tai toimintakyvyn aleneman ketjua. Onneksi voin omilla toimillani vaikuttaa siihen, miten osallistun tai olen osallistumatta tällaisiin ketjuihin.

Mutta vielä enemmän minua pelottaa, että täällä valitut strategiat ovat vääriä ja koko joukko ihmisiä joutuu ihan turhan takia kokemaan sairauden, joka olisi voitu välttääkin viisaammalla strategialla. (Pelkään myös, että talous ja lasulapset voisivat paremmin siinä viisaammassa strategiassa kuin tässä strategiassa jota ei edes yritetty.) Osa peloista voikin kummuta myös siitä, jos hallinto ei vaikuta olevan tehtäviensä tasalla tai on sitoutunut tavoitteisiin, joita itse pitää eettisesti arvelluttavina. Tai ehkä pikemminkin tässä kohdin: ei ole sitoutunut tavoitteisiin, joita pitäisi eettisesti toivottavina. En ole ennenkään uskonut hallintoa erehtymättömäksi, mutta nyt en luota edes siihen, että kansalaisten henkeä ja terveyttä koetetaan suojella ihan niin napakasti kuin soisin sitä suojeltavan. Voi toki olla kyse kaikista eniten siitä, etteivät sektoritutkimuslaitos ja ministeriö osaa viestiä yksiselitteisesti, mutta ei hallituskaan ole sanoutunut tarpeeksi selvästi irti ajatuksesta, että epidemiaa kuljetetaan "hallitusti" väestön läpi nojaten premisseihin, joita aika moni asiantuntija ei osta. Suomen kuvalehdessä historioitsija kirjoittaa siitä, miten elämme aitoa historiallista tapahtumaa. Siltä se juuri tuntuu: kaiken merkitys on muutoksessa.

Se, että pelkoa tällaisessa tilanteessa selitetään vastenmielisyyttä ratkaisumalleihin vedoten joihinkin persoonallisuuden piirteisiin, tuntuu vähän - oudolta.

Jos se nyt koettu pelkohuimaus johonkin persoonallisuuspiirteeseen palautuu, veikkaisin sen omalla kohdallani palautuvan ennen kaikkea avoimuuteen ja tunnollisuuteen, jotka ovat ajaneet mut lukemaan aiheesta paljon sen sijaan että koettaisin kääntää mieltäni miellyttävämmän ja turvallisemman tuntuisiin aiheisiin, kuten hapanjuuriin ja taimiin. (Tunnollisuus tietysti virittyy kohdallani siten, että olen lojaalimpi suhteessa tiedeyhteisöön ja demokratian ideaaliin kuin hallintoon. Kiitos, valtio, tieteellisistä koulutuksistani.) Ja tuntuu tosi konulta, etten pysty toteuttamaan sovinnollisuuttani - joka on myös ollut mittauksissa aika korostunut. Miten olla sovinnollinen, kun on ihan eri mieltä siitä, mikä on järkevä tapa toimia? (Ja tunnollisuus tuuttaa, että demokratiassa ei voi vapaamatkustaa vaan pitäisi osallistua kansalaiskeskusteluun aktiivisesti ja käännynnäisiä ei enää tarvitse käännyttää jne jne.) Niin haluaisin olla samaa mieltä mutta kun evidenssi ja ruumiskasojen mahdollisuus. Shit happens.

Lukiessani HS:n uutista Norjan koulujen avaamisesta mietin, että siellä on kyllä vanhempien ollut varmasti aika paljon turvallisemman tuntuista laittaa lapset kouluun, kun kuitenkin koko yhteiskunta on sitoutunut  strategiaan viruksen tukahduttamisesta. Meillä ei ole tuollaista lupausta eikä sen luomaa turvaa. Ainakin itseni on ihan erilaista sitoutua hyvin moniin henkilökohtaisesti epämiellyttäviinkin toimenpiteisiin, jos pidän niiden taustalla olevaa strategiaa eettisesti kestävänä. Koettu ristiriita hallinnon tavoitteiden ja oman etiikan välillä sen sijaan tuntuu - nyt sen tiedän omakohtaisesti, mietittyäni koko elämäni dystopiakirjallisuuden ja historiallisten kuvausten äärellä, että miltähän tuo tuntuisi ja miten tuossa toimisin - hyvin pelottavalta ja välillä suorastaan musertavalta.

Luotan silti, että kriisi tuo esiin lopulta hyviä asioita. Ainakin nyt on tullut näkyviin aika moni asia, joka varmasti halutaan korjata kriisin mentyä.