Ei mitään uutta, edelleenkään.

Hauska juttu, kun on pitkään aikuiskasvatuksessa miettinyt ekspansiivista oppimista, emansipatorista kasvatusnäkulmaa ja asiantuntijuuden kehitystä jonkin itselle merkityksellisen toiminnan harjoittamisen näkökulmasta, ja sitten lukee Patanjalin joogasutria ja huomaa Patanjalin terävästi - ja sangen tutun kuuloisesti - asettavan joogan harjoittamiselle kaksi kriteeriä: sinnikkään ponnistelemisen ja haluihin takertumattomuuden. Måns Broo kirjoittaa kommentaarissaan: "Jos jooginen polkumme olisi pelkkää ponnistelua ja harjoitusta, me joko turhautuisimme omiin epäonnistumisiimme ja hylkäisimme koko joogan tai sitten meistä tulisi sietämättömän omahyväisiä. Jos taas kehittäisimme vain takertumattomuutta, joogastamme saattaisi tulla pelkkää laiskuutta tai hällä väliä -asennetta."

Kaikkein hauskinta tietysti on, että juuri näitä prosesseja tietysti kuvaan myös gradussa, joskin korkeakoulututkinnon suorittamisen kontekstissa - takertumattomuutta ja sinnikästä ponnistelua, ja mitä sitten tapahtuu, jos on molemmat tai vain ponnistelu tai vain takertumattomuus. Hahahaha, ei mitään uutta auringon alla! Akateeminen tai jooginen harjoittaminen, ei siinä niin isoa eroa todellakaan ole!

Tai no - joistakuista on. Eilen hämmästyin, kun kurssilla jotenkin hyvin varmaan äänensävyyn esitettiin, ettei kokemuksen tutkiminen voi vielä olla tutkimista, että vasta representaatioita voi tutkia. Olen tästä tietysti eri mieltä, mutten jaksa aina räkyttää vastaan. Kaipa akatemiassa on jotenkin oikeutettava sitä sen tapaa tehdä tutkimista. Mutta kyllä kokemusta voi tutkia. Hyvinkin systemaattisesti. On taiteilijoita, jotka käyttävät koko elämänsä siihen, ja somaattisuuden tutkijoita, jotka tekevät samoin, ja ainakin minusta on väheksyvää väittää, ettei se olisi systemaattista tai kommunikatiivista tms. Ei se tieteellistä tutkimusta ehkä ole, mutta entä sitten? Ei tiede ole ainoa elämänalue tai instituutio, jossa ihmiset tutkivat asioita.

Muutoinhan tiedettä ei olisi koskaan voinut syntyä vähittäisen kiteytymisen ja systematisoitumisen, sopimisen, avulla. Ei se taivaasta tipahtanut. Ja tuntuu hauskalta lukea vanhoja tekstejä ja huomata, että ilman tuollaista instituutiotakin on ollut ihmisiä, jotka ovat pohtineet, koetelleet, tehneet toisin, tarkkailleet, palanneet sinnikkäästi kysymyksiinsä. Jotka eivät ole lakanneet tekemästä niin, vaikka toisten mielestä heidän näin tekemisensä on saattanut olla täysin hyödytöntä puuhastelua. 

Taidekävelyllä koiran kanssa

Viikonloppuna mökillä koira sai ja antoi hammasta isäntäväen koiran kanssa. Sellaisia koirat toisinaan ovat: käänteishammaskeijuja, jotka antavat hammasta ja sitten menee rahaa antibiootteihin ja kipulääkkeisiin. Niiden riidat muistuttavat paljon ihmisten riitoja. Usein on kyse tulkinnan ongelmista, niin tässäkin ainakin toisessa yhteenkarkaamisessa muuten ongelmattoman oloisen yhdessäelon keskellä. Toinen murisee tuntiessaan rajojaan loukatun, muttei koskaan kävisi kiinni. Toinen tulkitsee murinan paljon vihamielisemmäksi kuin se itse asiassa on, ja käy kiinni. Molemmat painivat, purevat ja räyhäävät minkä ehtivät. Sivullisilla on täysi työ kiskoa ne takakoivista irti toisistaan. Onneksi kukaan sivullinen ei saanut hammasta. Jälkeenpäin koirat murjottavat vähän hämmentyneen ja pelokkaan oloisina. Mummokoiraa pelottaa ja se ryömii nukkumaan laverin alle ennen aikojaan. (Ja kun olen itse kuunnellut eläinlottopelin yhden kuvan tulkintakiistan - onko tumma alue kuvassa kissanpennun korva vai häntä - ja nähnyt koirarähinän, en saa itse unta ajatukselta, että miltei kaikki vuorovaikutus on väkivaltaista törmäämistä ja junttaamista, ja arvaa vaan, haluaisinko paeta metsiin...)

Koirien antibiootit ovat vahvoja. Ne rasittavat elimistöä. Lisäksi koiramummelin päässä on reikä toisen korvan alapuolella, repeämä, josta näkee lihaksia peittävät kalvot. Ei siis voi uida eikä riehua. Päätämme antaa koiran määrätä tahdin ja lenkkien pituuden, itsehän se on paras asiantuntija oman vointinsa suhteen. (Paitsi silloin kun sen korvahaavaa pitää desinfioida; se ei kertakaikkisesti ymmärrä, miksi sitä kirvelevää suihkekamaa tungetaan kipeään kohtaan. Se sietää käsittelyn juuri ja juuri, irvistellen ja muristen, lihapullan toivossa. Mietin repeämää desinfioidessani, olenko itsekään paras asiantuntija sillä hetkellä, kun minulle suoritetaan kivuliasta toimenpidettä, jonka juuri ja juuri siedän.)

Aluksi koira vähän tuntuu ihmettelevän, ettei sitä juuri ohjailla. Se kuulostelee ja vilkuilee taaksepäin, ja me koetamme hiipiä sen perässä sillä tavalla, etteivät katseemme tai mitkään muut aiheuttaisi askeleisiin painonsiirtymää, josta se voisi tunnistaa meidän preferenssimme kulkusuunnasta. Koira johdattelee meitä mutkittelevasti ja virtsajälkien hajumajakoita seuraten puiston halki, oppilaitoksen viertä. Se tietää, että katu ylitetään suojatien kohdalta ja että suojatielle ei syöksytä vaan vauhtia vähän hidastetaan ennen sille astumista. Ei se sentään liikennettä katso, mutta muuten sen suojatiekäytös osoittaa sen varsin mainiosti tietävän, miten autotiet ylitetään koiran osalta. On jännittävää seurata sen edesottamuksia teiden ylitysten suhteen. Mistä se tunnistaa suojatiet? Hajuista asfaltilla vai paikkamuististaan vai ymmärtääkö se asfalttiin maalatut raidat merkiksi? Samapa tuo - sen suhtautuminen suojateihin on varsin systemaattista. Se lintsaa niistä ainoastaan hyvin pienillä lähikaduilla sekä oman talomme kulmalla - siinä missä itsekin saattaisin niistä lintsata.

Koiraa kiinnostaisivat monet ei koirille -alueet, se selviää melko pian. Se haluaisi tutustua niihin istutuksiin ja nurmikoihin, joihin on isketty kieltokyltti. Valitettavasti joudumme tässä vaiheessa kiristämään hihnaa sen verran, ettei se tepsuta suoraan kiellon alta istutuksiin. Ehkä kanit lymyävät siellä. Seuraavaksi se suuntaa jonnekin määrätietoisesti. Eläinlääkäriinkö se, ihmettelen jo hetken, mutta sitten alan ounastella, että koiran määränpäänä on videovuokraamo. Kyllä vain! Se on kiipeämässä jo vuohenketterästi Makuunin portaita, kun meidän täytyy taas pysäyttää sen tarmokas eteneminen. Fauni on aivan ihastuksissaan koiran edesottamuksista. "Se on niin viisas", hän hämmästelee seuratessamme koiran sivistynyttä kaupunkilaiskäytöstä. Ei sitä kiinnostaa tungeksia ruoantuoksun perässä, sitä kiinnostavat selvästi kohteet, jotka ovat jääneet lähiympäristössä mustiksi aukoiksi. Kun se ei pääse videovuokraamoon, se kääntyy lyhimmälle reitille kohti kotia.

Keskustelemme siitä, miten hankalaa on, kun koiraa ei voi päästää niihin kohteisiin, joihin se haluaisi tutustua sivistyneesti ja kiireettömästi. Ehkä meidän pitäisi kutsua tätä taiteeksi, josko silloin olisi mahdollista suunnistaa vaikka istutusten halki pissimättä ja varovaisesti, ehdotan. Sillä onhan tässä jotakin hieman taidemaisella tavalla ympäristöä tutkivaa otetta.

Seuraavana päivänä päätämme ottaa taidekävelyn uusiksi, mutta matkaan tulee vähän mutkia. Koira on nimittäin oivaltanut saavansa päättää, minne mennään. Nyt se ottaa suunnan heti päättäväisesti ja sievästi tepsuttamisen sijaan kiskoo remmiä kuin höyryveturi. Tajuan, minne se on menossa: eksän vanhemmille, jossa saa jääkaapin eteen istahtamalla palan kinkkua. Jossain vaiheessa pakotamme koiran pysähtymään ja valitsemaan uuden suunnan, koska on aamu, pian on ehdittävä töihin ja niin edelleen. Koira seisoskelee ja katselee ympärilleen valppaana. Sitten se valitsee suunnan ja lähtee jolkottelemaan. Vielä uudelleen se korjaisi kurssia alkuperäistä kohdetta päin, mutta pysymme lujina. Taide tarvitsee kuratointia, ehkä tämä on nähtävissä niinkin. Kävelemme kotiin mielenkiintoista reittiä, jota emme tulisi itse valinneeksi. Kuratointia tarvitaan muutamassakin kohtaa.

Kolmannella taidekävelyllä koira johdattaa meidät aivan yllättävälle reitille. Se haluaisi mennä ensin metroon ja sitten raitiovaunuun, mutta kuratoimme sen metron sisäänkäynniltä ja raitiovaunupysäkiltä eteenpäin. Kun kyytioptio on menetetty, se suuntaa teollisuusalueelle ja hinkuu pusikoihin, joissa elää harvinaisen tiheälti kaneja. Siihenkään ei lähdetä, koska pusikot sijaitsevat vilkasliikenteisten teiden keskellä eikä sinne ole tarkoitettu tehtäväksi kävelyretkiä. Vaikka ei olekaan ruuhka, autot lähestyvät ja suhahtavat ohi liian lujaa, jotta uskaltautuisimme koiran ehdottamaan paikkaan. Huokaus, uusi suuntautuminen. Nyt koiralla on selvästi taas jotakin mielessä. Kun turisemme keskenämme koirien edesottamuksista ja koiran itseohjautuvuuden muutoksesta - miten määrätietoinen siitä on tullutkaan! - eläin johdattaa meidät polveillen mutta määrätietoisesti Kuvataideakatemian ovelle. Siihen se seisahtuu ja hämmästelee nauruamme. Kylläpä sen kyldyyritietoisuus on kohentunut! Päivässä Makuunin karkkia ja leffaa ahmivasta vastaanottajasta Kuvataideakatemiaan aktiiviseksi taiteen tuottajaksi ja suuntaajaksi! Liekö noussut pissi päähän, ainakin sen hajuja on impattu tarmolla, naureskelemme. Koira ei välitä. Se tietää olevansa erinomainen taidekävelijä.

Kolmannellakin taidekävelyllä koiraa pitää hieman kuratoida Kuvataideakatemian jälkeen, jotta pääsisimme ennen keskiyötä kotosalle.

Tänään aikomus on retkeillä paikkaan, jonne me ihmiset haluamme. Saa nähdä, mitä siitä tulee nyt kun koira on huomannut, miten mukavaa on saada itse sommitella kävelynsä tai ainakin suurin osa siitä.

Hengittänyt taas, ajatellut vain ja hengittänyt taas

Lomaviikko kuluu samalla hengästyttävällä tahdilla kuin kouluviikotkin. Ehkä ajalleni on tapahtunut jotakin hormonaalista? Mutta olen toki ehtinyt hengittää taas, ajatella ja hengittää ja kävellä, olen saanut keittää yrttiteetä omassa rytmissäni, käydä vessassa heti kun siltä tuntuu ja harjoittaa etäopiskelua vaikka kyynärnojassa maaten. Kehoni on vastannut tähän armollisuuteen kiitollisena, olen alkanut taas tunnistaa sen yhteyden muiden ihmisten kanssa. En ole liiemmin kirjoittanut Veloenaa, koska olen tehnyt kolmea esseetä ja yhtä ryhmätyötä, ettei niitä sitten tarvitsisi kouluviikkojen iltoina pakertaa vaan ehtisin viettää aikaa myös ystävien kanssa. Yksi esseistä on tutkinnon ensimmäisen osan suoritus, laajempi paketti.

Tuntuu ihmeelliseltä vapaudelta kulkea keskellä päivää ulkona, hengittää aurinkoa ja kuulla hiekan rapisevan kenkien alla, kiireettä taittaa matkaa, eikä olla edes väsynyt mistään. Ajatukset tulevat kutsumatta, kiertelevät kantojen ympärillä, lieventävät pelkoani siitä, että vuoden koulutuksen aikana jotenkin taannun ja menetän kaiken päättelykykyni. (Ehkä olen ollut vain kuormitettu viikkojen ajan, olen saanut riittävästi informaatiota nieleksittäväksi, jotta olisin halunnut tai edes voinut järjestellä sitä, antaa sen kuplia.) Kahviloissa, joihin ehdin istumaan, on erilainen tunnelma jokaisessa, edullista teetä, kädet käpertyvät lämpimän kupin ympärille, kauniit korttelit ulkona. Koulusta on takana jo viidesosa, sitten voin palata itseohjautuvaan elämään.

Vai onko se itseohjautuvaa? Nytkin ajatukset tosiaan tulevat, enkä tiedä, missä määrin ne ovat mitään "itseä". Kuten äkäinen kysymys siitä, mikä juttu se on toitottaa, että yksityisomistus on ainoa mahdollinen järjestely, koska kukaan ei välitä yhteisistä tiloista ja asioista mutta materiaa hoidetaan moitteetta, jos se on omaa. Ei se ainakaan minun elämässäni mene niin, vaan juuri päinvastoin. Yleisissä tiloissa siistin jälkeni, tiskaan, nautin elämästäni osana joukkoa, mutta kotona en pistä rikkaa ristiin ennen kuin kaikki astiat lojuvat likaisina ympäri kämppää ja alkaa ärsyttää liikaa, ettei ole yhtään puhdasta lusikkaa. Tätä painotusta on vaikeaa muuttaa enkä oikeastaan ole siihen lainkaan motivoitunut.

Kehoni ohjaa minua monissa asioissa enemmän kuin mieleni. Mieluusti säilyisin hyvin itsenäisenä ja keveänä rakkaussuhteissani, sillä lailla on helpompi tuntea olevansa kohtuullinen, mutta jostakin tulee valtavia tunnehyökyjä, jotka tuivertavat mielialaa milloin mihinkin suuntaan. Puhun peloista ääneen, kuuntelen toisten pelkoja, välillä he eivät pelkää mitään ja välillä kauheasti ja turhaan. Sitäkin mietin ja pakisen Faunille, että miksi sanotaan, että älä turhaan pelkää, sehän on jotenkin epäloogista, pitäisi ehkä toivottaa, että pelkäähän turhaan, sillä parastahan se on, että pelot osoittautuvat turhiksi kerran toisensa jälkeen, silloin vähitellen pelkoihin alkaa suhtautua kuin surkuhupaisiin sukulaistäteihin, jotka tuovat vuosi toisensa jälkeen tarjolle keksejä, joista kukaan vieras ei selvästikään pidä, kun ne kerran jäävät koskematta tarjoilulautaselle. Tädit päivittelevät kaiken maan ja taivaan väliltä, mutta mitä ihmettä he tarkoittavat sillä, että heistä tuntuu vaikealta puhuu meille nyt kun olemme aikuisia? Nythän he voisivat puhua sensuroimatta! Onko oikeasti joku, josta on helpompaa puhua lasten kanssa? (Olen tavannut yhden lapsen, jonka kanssa osaan puhua. Muista aikuisista hän tuntuu olevan erikoinen, mutta minusta hän on helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä.)

Kun Faunin silmien sarveiskalvoja mitataan Lasik-leikkausta varten, istun sairaalan sievässä jugendodotushuoneessa (jos muuten pääsettä käymään Eiran sairaalassa, käykää ihmeessä neljännen kerroksen vessassa, se on kuin ihanan pieni, kuin satujen vessakammari!) ja luen Anneli Vainion kipua käsittelevää opusta Nimeä vailla. Kirjoittajan äänessä kuultaa vankka käytännön kokemus aiheesta, tarpeellinen kriittisyys vallitsevia teorioita kohtaan ja aito kiinnostus yksittäistapausten omituiseen logiikkaan. Lisäksi kirjassa on runsaasti meheviä yksityiskohtia, kuten se, että Tuomas Akvinolaisen ruumis keitettiin hänen kuolemansa jälkeen ja lihat erotettiin luista huolellisesti ja luut jaettiin Tuomaan oppilaille ja kannattajille. Kuulemma tällaisesta tavasta kohdella suurmiesten ruumiita luovuttiin vasta sitten, kun joku kysyi kai välttämättömän kysymyksen, miten tuo ruumis sitten kokoontuu uudelleen tuomiopäivänä, kun luut on hajasijoiteltu pitkin poikin. Harmillinen kysymys. Minusta olisi ainakin mukava kerätä tärkeiden vaikuttajieni selkänikamia. Vaikka tuskin heistä ketään katsottaisiin keittämisen arvoiseksi. Mutta ehkä luvan keittää voisi hankkia itselleenkin? Tarpeeksi suurta kattilaa voisi olla hankalaa löytää, mutta ehkä jonkinlainen rosvopaistijärjestelykin voisi toimia?

Parin viikon päästä pääsen tositoimiin. En tarkoita nyt kenenkään keittämistä tai rosvopaistamista, vaan Faunin taluttamista leikkauksen jälkeen. Nyt hän vielä näkee ihan hyvin ovesta tullessaan, vaikka hänet pitääkin puolipakottaa sonnustautumaan pipoon ja aurinkolaseihin. En pääse siis vielä kuin prudentiaalisen ulkoilupukeutumisen opaskoiraksi, mutta kahden viikon päästä saan koettaa ihan oikeaa sokaistun taluttamista. Olemme puhuneet siitä paljon koulussa, joten suhtaudun hyvin uteliaasti tähän harjoitteeseen. Toisaalta en tiedä, ehkä opaskoira on väärä mielikuva, koska siitä tulee minulle aina mieleen se suloinen nuori opaskoira, joka veti taluttamansa sokean pusikkoon saatuaan vainun jostakin, tai mitäs sitä jostakoimaan, koirat (ja miksei muutkin nisäkkäät) tuntien epäilemättä kiimapissasta.

Tuntuu uskomattomalta, että on jo lokakuun puoliväli! Aivan kuin kesää olisi kuljettu vasta toissapäivänä tai viime viikolla.