Mitä mietin tänä syksynä

Like the soil, mind is fertilized while it lies fallow, until a new burst of bloom ensues.
John Dewey, Art as Experience

En ehdi kirjoittaa. Tai varmasti ehtisin, jos priorisoisin. En ole priorisoinut. En ole tuntenut enää yksinäisyyttä tai epäsopivuutta sillä tavalla kuin se oli osa elämääni aina jonnekin - minne? - saakka. (Ehkä sinne saakka kun keskustelimme Faunin kanssa yli vuosi sitten keskustelun, jossa minusta tuntui, että sain sanottua kaiken, joka on tarpeen sanoa jollekulle toiselle: irtipäästämiskeskustelu. Ehkä sisäinen muutos tapahtui jo sitä ennen mutta se oli vielä sanottava ääneen, ehkä se sisäinen muutos oli tapahtunut jo vuosia sitten mutta ei ollut ketään, jonka olisin ennen tuota keskustelua tiennyt olevan valmis kuulemaan sen, ja muutos todellistuu vasta tullessaan jaetuksi muutenkin kuin kuvitellen. Tuossa keskustelussa kai tajusin lopullisesti, että huolimatta kaikista epäilyksistäni jaksan ja osaan rakastaa toisia ja että siihen, että rakastan, ei tarvita mitään ulkoisia merkkejä - suhdetta, ystävyyden vakuutteluita tms.)

Kai olen sitten löytänyt paikan tästä elämästä ja maailmasta. En ole tainnut ajatella syksyn aikana kertaakaan, etten jaksa elää, en edes häilähdyksen verran. Olen kyllä ajatellut monesti, että jos nyt kuolisin, en jäisi katumaan enkä murehtimaan mitään, ja että olen saanut niin paljon, että lisän penääminen olisi röyhkeää. Aivan kuin olisi pukeutunut jonkun toisen vaatteisiin. Sisilian joogaretriitillä hyvin onnettomana kolmisen vuotta sitten, vai onko siitä jo neljä vuotta, miten vuosista voisi pitää kirjaa, tapasin poliisissa toimivan jooginaisen, joka ajoi hurjaa vauhtia pimeillä teillä ja sanoi kasvot kalpeina hidastamista vaativalle miehelleen, että hän on valmis lähtemään sitten kun aika on, että sen kanssa on vain oltava siinä työssä sujut. Siinä oli jotain tuttua ja ehkä vähitellen olen kokeillut tuota ilmiasua, sovitellut sitä, harjoitellut. Olen toki ollut ennenkin valmis jollain tavalla, mutta se on ollut enemmän väsymystä, personalistoitua osaamattomuutta, elämisen pelkoa.

Kun tuntee kuuluvansa tänne, ei samalla tavalla tule hinkua kirjoittaa. Ei ole mitään niin akuuttia, mikä pitäisi käsitellä vaivaamasta kehoa.

Mutta toki olen ajatellut ja joskus ohikiitävästi harmistunut siitä, etten ole kirjannut muistiin ajatuksia. Kuten ajatuksia harjoittamisesta. Sitä, miten jostain tarpeellisesta mutta hyvin epämukavasta kasvaa osa itseä ja päivittäisrutiinia, miten epämukavasta tulee tässä kohdin mukava ja miten lempeäksi vähitellen kehittyy omaa osaamattomuutta kohtaan.

Jos pitäisi nimetä yksi ihminen, joka on kaikista eniten vaikuttanut omaan hyvinvointiini, se olisi melko varmasti Pema Chodron. Tämä tuli mieleen pari kuukautta sitten, kun luin ystävän päivitystä Peman kirjan lukemisesta. On hyvin radikaalia ja vaikeaa hyväksyä se, mikä tapahtuu. Ja vielä kiinnostua siitä! Monesti olisi (ja on) hyvin houkuttelevaa kääntää katseensa poispäin siitä, miten noloa, raivostuttavaa, epätoivoista ja taitamatonta oma käyttäytyminen on, miten sitä ei osaa välillä oikein edes nukkua eikä hengittää, koska on niin jännittynyt tästä kaikesta. Ja miten mielellään fuskaa ja katsoo poispäin vaikeuksista (jotka totisesti ovat vaikeuksia eivätkä haasteita), kieltää jo esitietoisella tasolla, että tässä olisi mitään merkillepantavaa, kiinnostavaa, vaikutettavaa tai etenkään hyväksyttävää.

Aika usein koetan ohjata joogaa paljonkin Pemaan tukeutuen: Kas, eikö olekin toivotonta, kun se polvi ei vaan aktivoidu eikä selkää saa pystysuoraan? Ja mitenkä ne alemmat kylkiluut taas karkasivatkaan kontrollista ja miten lonkankoukistajan pidennystä väistettiin ovelasti pyrstöä ankanpyrstölle työntäen! Ja sitten joogit katsovat sen näköisenä että mitä nyt. Että eikö sun pitänyt tsempata meitä? Ja täällä me vaan kökötetään ja hengitellään ja se tuntuu ihan tyhmältä ja riskialttiilta (koska tyhmä ohjaaja kaiken aikaa muistuttelee, että tässä voi sattua jos et sitä ja tätä ja tuota ja sitten toteaa että no eipä taaskaan onnistunut) ja kaiken lisäksi mitään tavoitettakaan ei ole koska sehän veisi huomion pois tästä katastrofista. Tai siis, on tavoite olla läsnä, mutta se tuottaa lähinnä noloutta.

Tämä on kaukana yoga blissista. Huomaan jatkuvasti, että tunneillani yoga bliss syntyy niinä kertoina, kun olen jostain syystä hyvin väsynyt enkä yksinkertaisesti jaksa korjata ziljoonatta kertaa, muistuttaa muistuttamistani niistä pienistä asennon korjauksista, jotka tekevät asanasta turvallisen ja työlään, ja annan ihmisten roikkua nivelsiteidensä varassa hetken ja hengitellä pinnallisesti tämän kerran. Tai teetän kokeellisesti jotain mistä heti totean (sisäisesti ja hiljaa), että ei hemmetti, ei ryhmän koordinaatio ja kehotietoisuus riitä vielä tähän, tarvitaan vielä rutosti valmistavaa työtä (josta paljon kukaan ei piittaisi koska ne eivät ole "oikeita asanoita" eikä niissä ehkä edes tule hiki tai kipeitä lihaksia, joilla aika moni tuntuu mittaavan kehotietoisuuden ja kehonhallinnan kehittymistä). Juuri silloin useimmat tulevat sanomaan, että olipas mahtava tunti. Kuulen sen näin: sain tehdä asioita tiedostamatta, että töitä piisaisi ja ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten niihin töihin edes tartutaan. Mutta ei elämä ole enimmäkseen mahtavaa. Jooga vielä vähemmän. Enimmäkseen on noloutta, pulmia, tietämättömyyttä, hetkellisiä haluttomuudenpuuskia yhtään mihinkään, tajua kaiken ohikiitävyydestä ja siitä, että kun yhden pulman ratkaisee, ponkaisee seuraava (ja mahdollisesti edellistä hankalampi) näkökenttään.

Siitä huolimatta matolle menee kerran toisensa jälkeen. Miksi?

Ehkä koska on kuullut lauseen, että läsnäolo on hallinnan vastakohta. Kuulostaa suomeksi töröltä pikakäännöksenä, elegantimmalta kuten yksi opettajani sen sanoo englanniksi: "Mindfulness is the opposite of mastery."

Filosofian amanuenssi oli oikeassa kauan sitten seistessään Athenan portailla poltellen tupakkaansa, pysähdyttyäni juttusille ja kerrottuani, että aikani on hajonnut kaikkeen sinne sun tänne. Hän sanoi: "Se mikään ei mene hukkaan." Siinä hän oli oikeassa. Mikään ei ole mennyt hukkaan. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä ja suunta, muutama uudelleenlinjaava toteamus ja asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Tarvitaan yhteisö, joka toivottaa tervetulleeksi ja antaa tilaisuuden tarttua työhön, käyttää oppimaansa toisten hyväksi. Tai ainakin yrittää sitä.

Koetan sanoa kerran toisensa jälkeen oppilailleni, että tulkaa rohkeasti keskelle ja eteen, jotta kerkiän korjata teitä ja ylipäänsä ehdin huomata, jos on jotain akuuttia. Ja kerran toisensa jälkeen ne, jotka eniten tarvitsisivat kosketuksen jonnekin kohtaa selkää ja pyynnön "huomaa tämä kohta, tätä kohti päätä/etuseinää/takaseinää", kaikkoavat takariviin, koska jos kukaan ei huomaa omaa epätäydellisyyttä ja puutu siihen, on melkein kuin sitä ei olisikaan. Mutta ei saa myöskään työkaluja korjata sitä. Joskus vaihdan paikkaa salissa ihan sen vuoksi, että saan kontaktin niihin, jotka pakoilevat itseäni eniten.

Yhdessä syksyssä ryhmät edistyvät valtavan paljon. Lopulta liikkeessäkin kiikastaa monesti siitä, että mielikuva siitä, mitä oltiin tekemässä, ei sisällä sulavuuden ja turvallisuuden kannalta olennaisia metaforia, tai ei tiedosta, mitä suuri osa kehosta tekee - eli toista kuin mitä sen kuvittelee tekevän, ennen kuin joku korjaa, tai näkee kuvan tai videon itsestään ja haluaa parahtaa, että miksi mä olen noin kyyryssä, apua. Koska tiedän, miten raskasta on tehdä toisen tuijottaessa, käytän ohjauksessa apuna paljon korkkitiiliä ja melkein kaikialta löytyviä jumppakeppejä. Tiili tai keppi ristiselällä on objektiivinen mittari, joka antaa iholle vaapunnallaan välittömän palautteen siitä, horjuuko asento tai kippaako lantio johonkin suuntaan silloin kun sen haluttaisiin pysyvän suorana. Tiili tai keppi ei myöskään ajattele mitattavastaan mitään, ja joskus huomaan, että oppilaille on raskasta ajatella, mitä heistä mahdan ajatella, joten ehkä tiilen tai kepin palaute on helpompaa ottaa vastaan. Koetan kyllä sanoa, että oma harjoitukseni on sekin melkoista räveltämistä ja kepit vaan kolisevat mutta ei se mitään, siinäpähän sitä oppii. Näin koetan tarjota mallin: Voi olla välittämättä siitä, että aluksi kaikki on niin hemmetin vaikeaa. Ja että se lopuksikin on niin hemmetin vaikeaa. Voi olla, että tämä tekee minusta monille vielä vaikeamman lähestyä. Mutta en oikein tiedä, mitä muutakaan tarjoaisin, joten luotan siihen, että ne, joihin tämä kolahtaa, saavat hyödyn, ja toiset sitten löytävät toisaalta sen, mitä sillä hetkellä tarvitsevat.

Viime viikot ovat olleet melkoisia. Tänään piti olla ensimmäinen vapaapäivä noin kuukauteen, mutta eikö tähänkin pukannut yksi sijaistus - otan kernaasti sijaistuksen tällaiseenkin päivään, jos se on ilmajoogaa. Siinä on tekemisenä jotain niin vapauttavaa ja onnelliseksi tekevää, etten jotenkin miellä sitä työksi lainkaan samalla tavalla kuin muita joogatunteja. Olen kouluttautunut edelleen ja ähkinyt oikein- ja nurinperin sitä, miten vaikeaa onkaan suoristaa yläselkää ja yläniskaa tai aktivoida jalkoja, ja kouluttautuminen jatkuu keväällä tiiviiseen tahtiin. Haluan ymmärtää enemmän dynaamisemmasta mattojoogasta, jota sitäkin opetan ja johon ilmajoogakin pohjautuu. Syksyn opetuksen pohjalta on muodostunut valtava määrä kysymyksenaihioita, joihin toivon saavani hienostusta ja tolkkua. Samalla keho tuntuu hajoavan alle: kaikkialle sattuu joinain iltoina. Etenkin polven vanha nivelrikko on huutanut pari viikkoa onnettomana, mutta on nyt työkuorman keventyessä onneksi lientymään päin, ja sitä patsi: olen tajunnut, miten paljon polvikipu on yhteydessä vasemman puolen piriformis-lihaksen juntturaan ja siihen, ettei vasen lonkka aukea yhtä paljon kuin oikea, todennäköisesti jo ihan luustoperäisesti, koska aukeaminen pysähtyy kovaan seinään, joka saattaa olla reisiluun varsi labrumia vasten, aivan toisessa kohdin kuin oikealla puolen. Kevään lukujärjestys on keveämpi: olen viisastunut syksyn kuluessa ja tajuan paremmin, mitä tehdä ja mitä ainakaan ei.

Tuntuu oudolta, että olen myös myynyt päiväni, iltani ja viikonloppuni kesäkuun loppuun saakka. Niissä kohdin, joissa ei ole työtä, on pakollinen lepo ja palautuminen. Viime kesänä olin sopinut vain yhden joogan viikkotunnin ja tunsin levottomuutta jättäessäni virkamiestyön, jossa oli ihana tiimi, mutta muuten ankea meininki, ja mietin, miten oikein selviän rahallisesti. Toisaalta olin niin raivoisan kyllästynyt lähipiirin valitukseen taloudellisesta epävarmuudestaan, etten olisi kuuna kullanvalkeana kehdannut tunnustaa kellekään ääneen, että talousasia huolestuttaa - en yksinkertaisesti haluaisi lisätä sitä diskurssia tähän maailmaan himpun vertaa, koska näen lähipiirissä ihan liikaa huolta tästä seikasta, ylipaisunutta kauhua siitä, ettei fiksu, kouluttautunut ja sivistynyt ihminen muka selviäisi jonkin aikaa ilman vakipestiä - useimmat vielä tarrautuvat pesteihin, joista eivät oikeastaan edes pidä, mutta pitävät niitä kuitenkin parempina kuin epävarmuutta, vaikka arvelevat itsekin osittain mielettömästi järjestetyn työn tekevän kyyniseksi. Nyt teen mielekästä työtä, jonka jatkuvuus on turvatumpaa kuin virkamiehen pätkät (mikäli oma terveys kestää mutta virastothan eivät katoa mihinkään ja minulla on todella hyvät suositukset tuolta virkamiespätkältä) ja palkkakin sama, etenkin jos laskee mukaan sen, että saan treenata ilmaiseksi paikoissa, joissa opetan. Aiemmin tuntui ahdistavalta myydä itsensä kuukausiksi, nyt se ei tunnu lainkaan pahalta vaan odotan jo innolla kevään uusia kursseja ja kesän retriittejä. Vähitellen ymmärrän, mitä tarkoittaa työssä viihtyminen. Ehkä tätä: ei tunnu pahalta ajatella, että on myynyt itsensä kesään saakka. Ei ikävöi toisaalle. Voi hengittää tässä ja nyt ja tuntea olevansa oikeassa paikassa, olkoonkin että osaa vain hippusen verran ja välillä sattuu ja tuntuu siltä, että tarjoaa ihan muuta kuin mitä asiakkaat haluavat (mutta sitähän opettaminen on, siksi tunneille tullaan ja opettajalle maksetaan: opettaja näkee, mitä oppilas tarvitsee - vs. haluaa - ja koettaa antaa työkaluja tuon tarvitun hitaaseen lähestymiseen).

Yksi seikka, jota olen myös ihmtellyt tänä syksynä, on viestinnän sävy. Tarkoitan tätä: akateemisissa töissä ja virkamiestöissä viestintä on hyvin kuivakkaa, pidättynyttä ja joskus yllättävän passiivis-aggressiivistakin. (Virkamiesaikanani nauroimme tiimin kesken koko yksikön aamupalaveria, jonka ristimme passiivis-aggressiiviseksi aamunavaukseksi. Usein hihitin p-a-a:n alusta loppuun huvitus mahanpohjassa kuplien. Melkoinen vau-kokemus koko tuo meikäläisen virkamiesura!) Jotkut pomoni ovat osanneet akateemisella /virkamispuolella ilmaista myös iloa ja hurmiota, hyviä ihmisiähän on kaikkialla, mutta perussävy on ollut tosiaan jotenkin pidättyväisempi ja hyvin hierarkkinen. En ole tajunnut sitä ennen kuin nyt, kun sovin asioita liikunta-alalla. Täällä sydämet vilahtelevat viesteissä, samoin mahtavat ja loistavat. Aluksi nauroin tyylille, toki samalla tyylillä vastata yrittäen, mutta vähitellen olen tullut siihen tulokseen, että ei hiivatti, on tässä jotain opittavaa. Koska kyllähän me vaikutumme tapaamistamme ihmisistä, saamme upeita oivalluksia, ja kun olen sairaana ja joku pystyy auttamaan ja tekemään tuntini, helpotus ja kiitollisuus tulvii aitona ja valtavana. Sellaiset emootiot välittyvät hyvin kasvokkain kommunikoidessa vaikka sanat pysyisivätkin vakavina ja ammattimaisina, mutta kun omakin työelämäni on ollut yhdeksänkymmentäluvulta saakka enimmäkseen yhteyttä sähköpostilla, nyttemmin usein facbookilla ja whatsappilla, sillä on merkitystä, että tuntee olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Saako freelancerin tuntemaan itsensä osaksi taloa näin halvoin pikku konstein? Ehkä jopa näin. Olen usein tehnyt vuosia töitä taloille, joista olen tavannut kerran yhden ihmisen livenä työhönottohaastattelussa (ja kaikki varmasti tietävät, miten rentoja ne tilaisuudet ovat). Kaikki muu on ollut sähköistä viestintää tekstillä. Siinä voi muutama sydänmerkki saada paljon painoa!

Nyt aamu etenee, haluan jaloitella lisää, jätän tekstin.

Varmistui, että tänäänkin opetan tunnin. Tuntuu silti vapaapäivältä, kun ehdin kirjoittaakin. 

Parahtava naurahdus / naurahtava parahdus

Koetan saada Bourdieusta selkoa oppimispäiväkirjaa varten. (Oppimispäiväkirjaa on hankalaa kirjoittaa jos ei tunne oppineensa mitään.) Olen lueskellut kurssilukemistona saamaamme esseetä ja paria lähdeteosta ja mielestäni alkanut ymmärtää vähän, mitä setä väittää. (Sitä en kyllä ymmärrä, miksi hän niin haluaa väittää, mutta eipä ole ensimmäinen heppuli, jonka kohdalla nostan vähän toista kulmakarvaa ja kysyn, miksi ihmeessä tämmöinen jäsennys. Miksi esimerkiksi ihmiset esitetään ensisijaisesti keskenään kamppailevina? Vai onko niin, että olen lakannut kamppailemasta ja luisunut johonkin syrjäytyneiden iloiseen kasaan, jossa resursseista ei erityisemmin tarvitse tapella koska niitä ei kuitenkaan miellä itselleen mahdollisiksi - eikä usein edes toivottaviksi?) Esimerkiksi kulttuurinen pääoma: se esiintyy kolmessa muodossa, ruumiillistuneena, objektifioituneena ja institutionaalistuneena. Esimerkit näihin muotoihin ovat useammassakin lähteessä olleet käytöstavat (ruumiillistuminen), kirjat ja maalaukset (objektifioituminen) ja tutkinnot (institutionaalistuminen).

No: mitenkä sitten olen tämän mielestäni oikein ymmärtänyt? Kas, olen ajatellut kyllä ruumiillistumisesta ihan järkevästi, näemmä, ja samoin tutkinnoista. Mutta kirjat ja maalaukset - niiden kohdalla olen tuntenut surua siitä, että niin moni jää kulttuurisen pääoman ulkopuolelle. Olen näet ajatellut, että niiden pitää objektifioitua omasta toiminnasta: ne pitää itse kirjoittaa ja maalata.

Kun keskustelemme kurssitoverin kanssa kahvilassa aamulla Bourdieusta, ihmettelen hänen ilmaustaan "koko hyllyllinen kirjoja". Ajattelen, että ei semmoisia kirjailijoita niin monia liene, jotka koko hyllyn tuosta noin vain täyttäisivät.

Vasta myöhemmin asia valkenee minulle. Että joku voisi oikeasti kelpuuttaa kulttuuriseksi pääomaksi sellaiset asiat, joita voi ostaa. Ensin olen melkein tuohtunut. Eihän jonkun kirjan tai maalauksen ostaminen vielä kerro mitään! Paitsi että oli rahat siihen; sikäli kyllä sopii teoriaan, jossa korostetaan pääomalajien kääntymistä toisiksi pääoman lajeiksi. Olin ajatellut, että kääntäminen tässä yhteydessä sujuisi niin, että jos rahavarallisuutta on kyllin, on helpompaa ottaa aikaa luoville prosesseilleen murehtimatta samaan hengenvetoon siitä, mitä syödä ja miten suoriutua vuokrasta.

En osaa kuvata valkenemisen myötä itsestäni purkautuvaa ääntä muuksi kuin parahtavaksi naurahdukseksi tai naurahtavaksi parahdukseksi. (En osaa päättää, kumpi kuulostaisi enemmän ääneltä.) En osaa kuvata myöskään kantaani muuten kuin joksikin oudoksi ite-elitismiksi. Vaikka vierastan institutionaalistuneiden statusten merkityksellistämistä ja korostamista, näyn pitävän tärkeänä itse aktiivisesti tekemistä ja asiaan osallistumista, ei pelkkää kulttuurin kuluttamista. (Siihen suhtaudun huomattavan epäilevästi, vaikken osaa sanoa, mikä siinä tarkalleen minua epäillyttää. Sekö, miten koen itse saavani irti lähinnä taiteenlajeista ja taidonnäytteistä, joihin minulla on ollut jonkinlainen kosketus oman tekemisen kautta? Toisaalta teemankin tuttuus auttaa, kuten edellisessä päreessä mietin. Olen harvoin itselleni niin vihainen kuin silloin kun olen jossain taideriennossa, joka ei erityisemmin puhuttele tai innosta, ja tajuan menneeni sinne alunperinkin siksi, että niin kuuluu tehdä ettei ihan tipahda kärreiltä. Tuossa kohdin syytän itseäni small talk -aiheiden kalastelusta ja jonkinlaisen sivistyneen minäkuvan kyhäelemisestä. On aika masentavaa tarkastella itseään sellaisessa valossa. En oleta, että taidetapahtumissa käyvät jäsentäisivät asian valtaosin näin, varmasti he kokevat saavansa siitä jotenkin helpommin ja useammin irti jotain, eivät he muuten yksinkertaisesti voisi jaksaa käydä säännöllisesti. Olisi jännittävää tietää, miten tarkalleen he sen jäsentävät. Tai edes jotkut heistä. Tiedän vaikkapa Vompsusta ja Faunista, miten hurjan eri tavalla he kokevat monet tilanteet. Ei sitä voi arvata. Mutta lähtökohtaisesti suhtaudun epäillen kulttuuririentämiseen - varmastikin koska en tajua siitä höläsen pöläystä.)

Ajattelen synkeästi, periytyyköhän tämäkin outo lukutapa helvetillisestä yrittäjämentaliteetista, jollaiseen minua on kasvatettu ja jossa kaikki tai ainakin mahdollisimman paljon on tehty itse. Mistäpä vanhemmat olisivat voineet arvata, että heidän lapsensa mittaa kaikkea paikallisen valuutan sijaan sanoissa ja kuvissa, ja suuntaa aktiviteettinsa ja mielenkiintonsakin sitten tuolla tavalla hullunkurisesti sellaisiin asioihin, joissa mahdollisimman paljon itse tekeminen saa koomisia piirteitä! Hehän ajattelivat, että ottaisin osaa jommankumman yritykseen. Mutta ehei: sen sijaan raahin pyykeitä ja lakanoita pyykkiin, hieron raajoja ja torsoja ja kallonpohjia - siinä on vielä jotain järkeä toimia itsellisesti - ja sitten kulttuurihörhöilen ja hajotan jalkojani tanssimalla. Ja luen Bourdieuta väärin jotenkin kuvaavan tyypillisellä tavalla.

Voih. Mitähän tästäkin oppimispäiväkirjasta oikein tulee? Saankohan sen kanssa pelätä samalla tavalla kuin melkein kaikkien kirjallisten töideni kohdalla, tuleeko hylky vai ei? (Jokin pirullinen minussa haluaa repiä itsestäänselvyyksiä kappaleiksi, terrieriravistella, ja on vaikeaa arvata, onko tarttunut sallittuun objektiin vai johonkin pyhään. Hemmetti, kesäkurssin esseestä ei vieläkään arvosanaa eikä palautetta. Mielessäni olen hylännyt itseni jo moneen kertaan. Miksi hemmetissä minun pitää kyseenalaistaa traditioiden pyhiä kirjoituksia niin kärkkäästi? Koska en ymmärrä, mitä myötäilyllä voisi saavuttaa? Ei hemmetti, en kestä omia toimintatapojani kovinkaan hyvin. Ja miksi ihmeessä pidän kiinni kirjoittamisen puheenomaisuudesta ja kieltäydyn osoittamasta, että osaisin kyllä tietyn tyylin, jos haluaisin? Miksen halua?)

Vaikka ei oppimispäiväkirja ole todellinen huolenaihe, ei nyt; todellinen huolenaihe on laadullisten menetelmien kurssin tentti. Väitän vastaan suurelle osalle tenttikirjojen lauseista. Siitäkin huolimatta, että mieluusti luen laadullista tutkimusta ja jossain määrin jopa ajattelen tehneeni sellaista tiettyjen omien koettujen merkitysrakenteideni suhteeni. Minun on vain vaikeaa nielaista tiettyjä uskomuksia ja kehotuksia. Tai edes nielaista sitä, miten moni on halukas nielaisemaan nuo uskomukset ja kehotukset. On vaikeaa ymmärtää, miksi tietyn pienen tutkielman tekeminen vaatisi samantien selostusta omista epistemologisista ja ontologisista vakaumuksista koko todellisuutta koskien. (Ikään kuin todellisuus olisi yhtenäinen klöntti.) Miksei riitä, että toteaa tutkineensa aihetta tästä näkökulmasta, josta voidaan tavoittaa asioiden tämä aspekti ja että tämä on toki vain yksi aspekteista? (Kyllä, olen hyvin pragmaattinen, mitä tulee tutkimuksen filosofisiin sitoumuksiin: minusta on vallan ymmärrettävää ajatella, että yksittäinen tutkimus voidaan ymmärtää järkevästi hyvinkin monesta filosofisesta kannasta lähtien, moninlaisin tausta-ajatuksin tai, pirhana soikoon, jopa tausta-ajatuksetta. Siksi ajattelen, ettei myöskään niiden omien tausta-ajatusten erittely olisi välttämätöntä. Jos olen ollut läsnä ja havainnoinut tiettyä käyttäytymistä ja mallintanut ja tyypitellyt sitä näiden ja näiden periaatteiden mukaan ja esittänyt tutkimusprosessini läpinäkyvästi, mitä lisäinformaatiota lukija saa siitä seikasta, uskonko todellisuuden olevan olemassa itsekseen vai enkö tai sitoudunko vaikkapa johonkin aivan hassuun kantaan, vaikkapa solipsismiin. Eihän se sitä tutkimusprosessia ole välttämättä mihinkään suuntaan vinkuroittanut. Tietysti jos on, sitten on aihetta mainita asiasta. Mutta jos ei, miksi moinen poriseminen - aika usein tutkimuksia lehteillessä minulle tulee olo, että tämä olisi toiminut yhtä hyvin ellei paremminkin ilman tätä ympäripyöreää ja kaikkeasyleilevää ismeihin sitoutumista.) (Tietysti joku voisi sanoa tätä sitoutumiskammoksi: kyllä, minulla on sitoutumiskammo ismeihin.) (Siksen halua olla myöskään blogisti, bloggaaja sopii paremmin. Minä vaan teen tätä. Muut voivat nimitellä, mutta itseäni en ala ismittää.)

(Paitsi että vähän aikaa sitten taisin kutsua itseäni elitistiksi. Pahus.)

No, yritän nyt kuvitella, miten joku mieltäisi ostetut esineet kulttuuriseksi pääomaksi. Tai että niin tosiaan tehdään. Siitä tulee vähän vaisu ja kuulosteleva olo, koska äkisti tuntuu, etten ymmärrä normaalia äidinkielistäni tekstiä. Kuinkahan paljon ymmärrän ihmisiä ympärilläni? Ei auta kuin lukea eteenpäin, ties minkä väärinlukien.