Sekopäisyyden väliotsikointia

On ihmisiä, jotka asiatekstiä kirjoittaessaan luovat ensin tekstille rakenteen väliotsikoin ja sitten jäsentävät sinne alle kokonaisuuksia ja viittaavat muulle kintaalla. (Olen nähnyt monen prosessikirjoittavan ja siten olen nähnyt näitä kauniin arkkitehtonisia aloitelmia.) Ja sitten on ihmisiä, joiden on ensin tehtävä kaikenkattava tekstikaaos ja hämmenneltävä sitä x aika, jotta he alkavat hahmottaa, millaiset väliotsikot voisivat olla hyväksi juuri tälle materiaalille. Ensimmäisen tyyppiset, arvelen, rajaavat ehkä jo etukäteen mielessään, mikä voi olla relevanttia ja mikä ei sitä missään nimessä voi olla. Ehkä he tuottavat tekstiä hitaasti ja harkiten ja vasta kun kaikki on jo jäsentynyt mielessä? Lienevätkö he niitä, jotka hahmottavat ensin periaatteet ja siten täyttävät ne detaljein? (Voi olla, että piirrän karikatyyria ymmärtämättömästi - taatusti! Kuvaanhan ulkoakäsin jotakin, jota en itse ymmärrä.) Jälkimmäisen tyyppiset - joihin itse kuulun - taas haluavat pitää mielensä avoimena viime hetkeen saakka ja kyseenalaistaa omia relevanssioletuksiaan, mikä tuntuu voivan tapahtua vain tekstiä ja detaljeja auki kehien. (Ja sitä tekstiähän syntyy - tarvitsee vain läntätä pylly penkkiin, niin voi, sitä syntyy!) Selkeä teksti ei seuraa selkeästä mielestä (koska selkeä mieli ei synny ajatellen, ei ainakaan tässä päässä) vaan mieli selkeytyy kaaostekstiä vähän kerrassaan järjestellessä, muunnellessa, lisäillessä ja poistaessa. Vain tekstin pyörittämisen kautta alkaa hahmottua, mitkä detaljeista muodostuvat paradigmaattisiksi esimerkeiksi ja alkavat edustaa paljon laajempaa ilmiöiden kenttää.

Seuraa hihityspuuskia, kun jälkimmäisen tyyppistä kirjoittajaa auttaa ja ohjeistaa ensimmäisen tyyppinen kirjoittaja... miten niin väliotsikoida? Eikö ensin pitäisi tietää, mistä puhuu?

Olen kokeillut tuota ensimmäistä tapaa, mutta huomannut sen johtavan siihen, että kiinnostukseni ongelmiin lopahtaa ja alan pitää niitä liian varhain ratkaistuina. Takerrun ensimmäisiin hypoteeseihini ja vartioin niitä mustasukkaisesti, tylsistyn etenemisen kaavamaisuuteen enkä opi juuri mitään. Ja se ei ole se, miten haluan elää. Se on se tapa, jonka opin koulussa ja josta poisopettelin yliopistossa, siirrettyäni kirjoittamisen lineaarisesta käsin tai koneella kirjoittamisesta tietokoneella kirjoittamiseen, jossa voi siirrellä palasia loputtomiin.

Kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa selkeä viestinnällinen rakenne edellä jo ensiluonnoksensa. Enkä ymmärrä yhtään, miten he sellaiseen pystyvät. Itselläni ei ensiluonnosta kirjoittaessani ole vielä hajuakaan siitä, mitä sanottavaa mulla voisi olla tai mikä voisi olla asiassa mielestäni keskeistä. Loogisesti etenevä, luettava rakenne (ja sanomisen tyyli erilaisine jollekulle puhumisen rekistereineen) on tekstissäni yleensä se, mikä syntyy viimeiseksi. Ehkä se kertoo lähinnä siitä, miten hitaasti ja vaivalloisesti käsitän asioita. Olkoon niin. Nautin siitä silti. Ja joskus mietin, juuri siksikö pitkitän sitä vaihetta, kun merkitykset vipisevät ja kaikki on vielä auki.

Synkeitä kohtaamisia ja kontrollimietteitä

Muutamina viime päivinä olen miettinyt paljon uutista metaanikuplavanoista. Se muuttaa kohtaamiset ihmisten kanssa vähän synkeiksi. Toivottavasti Korhola on oikeassa eikä kyse ole klatraateista. Tämänkokoisten uutisten kanssa on hankalaa tulla toimeen: ensiksi tulee halu kiistää, että ei käy, ei tämä voi olla totta, ja sitten seuraavaksi turta myöntymys, että onhan tästä puhuttu jo vaikka miten kauan, ja sitten ainoastaan levoton epävarmuus. Mitä tarkalleen voidaan päätellä? Mitä eri skenaariot nyt tarkoittaisivat? Onko jotain, mitä voisin tehdä varautuakseni todennäköisiin skenaarioihin? Sekin on kummallista, ettei metaanikuplavanajuttu kiiku ykkösuutisena kaikkialla. Se saa epäröimään, kuinka luotettava uutinen itse asiassa onkaan.

Ystävä käy hierottavana. Mainitsen uutisesta. Hän kiroilee ja rupeaa pohtimaan, mistä päin pitäisi ostaa maatila. Jostain kaukaa, sanon. Jostain missä ei tarvitsisi seistä talikon kanssa pellonlaidassa vahdissa kaikkina päivinä ja öinä. Mutta - eihän tarvita kuin kerta, kun joku käy viemässä sadon. Toivottavasti se ei tapahdu, ystävä sanoo kasvoaukkoon. Toivottavasti ne ovat vain tulkinneet jotain väärin. Järkevän ja harkitsevan ystävän maatilapohdinnot laukaisevat liikkeelle sen minun, joka välillä pohtii näitä asioita ja koettaa opetella perustaitoja hengissä selviämiseen yksin metsässä. Ihmisistä tulee petoja, kun systeemi romahtaa, jatkuu monologi kasvoaukkoon. Niin, sanon. Viittaan lyhyesti isoäidin kokemuksiin toisen maailmansodan aikana. Paljain jaloin pakoon marssimiseen, vankileiriin, jatkuvaan raiskatuksi tulemisen uhkaan. Niin, toivottavasti ne ovat väärässä.

Kotiin kävellessäni ei sada mutta kaikki kiiluu kosteana. Mietin Szymborskan kertomaa, Szymborskan reaktiota siihen miten hän nuorena tyttönä vastasi tankkien kotikaupunkinsa kaduille vyörymiseen. Joko taas, hän oli ajatellut. Ei hän ollut sellaista tietenkään nähnyt itse ennen, mutta se kaikki oli niin kirjoitettu häneen jo valmiiksi, ettei hän mitenkään jaksanut järkyttyä näkemästään.

Lähimmilleni en jaksa puhua asiasta juurikaan. Fauni ei oikein saa kiinni tästä osasta maailmaani vaikka tietääkin varsin mainiosti sen panoksesta siihen, miten tarkastelen maailmaa ihmisineen. Huomasin sen kun keskustelimme Atwoodin kirjasta Herran tarhurit. En tiedä, miten hän tuon reunalla olemiseni selittää tai jättääkö hän sen vain avoimeksi, hupaisaksi anekdootiksi. Selvää kuitenkin on, ettei hänellä ole sellaista viitekehystä. Vompsulla taas on suhdekuvionsa ja varmasti tarpeeksi ajateltavaa sen tiimoilta. Joten huomaan toisinaan tuijottavani tyhjään ja miettiväni itsekseni, mikä olisi järkevin muoto varastoida ruokaa. Maatiaishärkäpapuja, joita voisi paitsi syödä, myös hätätapauksessa kylvää? Entä viljat? Myimme jokin aika sitten käsikäyttöisen viljamyllynkin pois, koska emme kuitenkaan tulleet käyttäneeksi sitä. Olisiko se vienyt vinnissä muka niin paljon tilaa?

Otan mekaanisesti talteen yliopiston ruokalan eteisestä sinne kierrätettäviksi jätetyt isot lasipurkit, ne jotka saan sullottua reppuuni. Ajattelen ostaa niihin ainakin härkäpapua.

Ei vaan vuohia, sanon ystävälle, joka miettii ääneen, että sinne maatilalle pitäisi hankkia pari lehmää. Vuohet ovat kestävämpiä ja syövät vähemmän. Eikä siinä maailmassa ole heinäpaaleja kaupan. On palattava köyhien ihmisten ikiaikaisiin ratkaisuihin: Pariin maatiaiskanaan, vuoheen, kalastamiseen, kerppujen keräämiseen. (Onneksi tiedän kalastamisesta aika paljon, kiitos lapsuuden erämökillä oleskelun.) Luonnonvaraisten kasvien hyödyntämiseen. On oltava paljon villavaatteita. Kaikki muu alkaa löyhkätä nopeammin. Puuvilla ei sovi ääriolosuhteisiin lainkaan. On osattava keittää salisyylihappoteetä. Salix.

Tuntuu jotenkin pyörryttävältä, miten paljon ja pitkään me olemme miettineet asiaa ja koettaneet varautua siihen tiedollisesti ja taidollisesti. Ja miten olemattomia ja huonoja nuo tiedot ja taidot silti ovat. Miten huonosti olemme valmistautuneet. Minunkin muokattu maaplänttini on Helsingissä, jossa en mitenkään pystyisi suojelemaan sitä. Ja menee monta vuotta ennen kuin maa alkaa tuottaa kunnolla, muuttuu muhevaksi, matoja kiemurtavaksi mullaksi. No, olen sentään taas kunnossa. Jaksan kävellä ja pyöräillä pitkään. Tiedän ja osaan enemmän kuin moni muu. Ja toivon, etten koskaan tule tarvitsemaan noita tiedonpätkiä. Etten koskaan joutuisi niiden varaan.

Kotiin päästyäni olen niin väsynyt, että makaan ulkovaatteet ja ulkokengät päällä sängyllä vatsallani ja jyrsin piparkakkutalosta taitettuja paloja, mistä tulee aina huono olo. Vompsu tulee kotiin, on ollut syömässä tyttöystävänsä kanssa thairavintolassa. Kuljemme puistojen halki kävellyttäen pientä kurakoiraa. Koetan hymyillä ja keskustella järkevän oloisesti.

Järkevä: En tiedä, mikä tässä maailmassa olisi järkevää.

Toinen seikka, josta olen keskustellut lähipäivinä, liittyy kontrollintarpeeseen. (No eikö tuo ylle kirjoitettu sekin liity?) Olen havainnoinut lähipäivinä useitakin sanomisia ja asioita tästä näkökulmasta ja miettinyt sitä, miksi minun olisi jokseenkin mahdotonta sanallistaa sellaisia asioita kuin että rakennan oman onnellisuuteni edellytyksiä. En vain osaa uskoa sellaiseen niin systemaattisesti rakennettuun onnellisuuteen, etenkin jos sivumerkityksenä tuntuu olevan, että onnellisuus on jotain, joka rakennetaan itse ja itsen varaan, omat ja oman elämän rajat tiukasti asettaen. Toki pidän rajojen asettamista tavallaan tärkeänä, etenkin sen takia, kun itse olen rynnistellyt milloin mihinkin vaikeuksiin juuri rajoittamattomuuteni takia, mutta jotenkin ajattelen sitä kuitenkin hirvittävän hetkellisenä ja intuitiivisena toimituksena, joka on parasta olla valmis kumoamaan heti kun siltä vaikuttaa. Osaan itse asettaa rajat lähinnä vain silloin kun oikeasti suutun, ja sitä tapahtuu harvoin. Enimmäkseen en siten näytä kaipaavan rajoja juurikaan. Jotenkin pidän ilmeisesti parempana tai mielenkiintoisempana (ja siltä se tosiaan tuntuu, kun tutkiskelen ajatuksiani ja elämässäni tapahtuneita asioita) antaa mennä ja kehittyä ja tapahtua. Joskus se johtaa kauheisiin tilanteisiin, mutta ei toisaalta vielä mihinkään semmoiseen, joka olisi saanut minut sanomaan, että äh, nyt en kyllä enää koskaan heittäydy sattuman varaan.

Toisaalta huomaan haluavani kyllä minäkin kontrolloida maailmaani ja olemistani, mutta eri tavalla kuin toisten kanssa jaettuja tapahtumakulkuja tietoisesti ja suunnitelmallisesti kontrolloivat ihmiset. Olen hyvin halukas kontrolloimaan omia pelkojani siitä, että olen jotenkin tilanteisiin sopimattoman hankala. Pääasiallinen menetelmäni tässä on valmistautua: koettaa etukäteen kuvitella läpi mahdollisia skenaarioita ja miten niissä voisi toimia tavalla, jota ei myöhemmin olisi liian vaikeaa hyväksyä. Ei, se on huono sanallistus. Hyväksyn nimittäin aika hyvin sellaisetkin asiat, joista monet jumittavat vuosikausia. Minullahan on lupa epäonnistua. Lupa olla hupsu kalkkuna ja täysi ääliö, kunhan opin jotakin. Olisikohan tässä enemmän itua: koettaa kuvitella, miten noissa erilaisissa tilanteissa voisi toimia tavalla, joka olisi jotenkin parempi kuin valmistautumattomampi tapa. (Joka saattaisi lähestyä äkäistä murinaa.) Minusta on mukavampi mennä tilanteisiin jollain tavalla valmistautuneena, pidän itsestäni enemmän sillä tavalla niihin mennessäni. (Ja ei, en pidä itsestäni erityisesti silloin kun jäsennän itseni hankalaksi, jos pidän dogmaattisesti kiinni joistain rajoista, jotka tapaavat olla aika imaginaarisia: Olen hyvä kuvittelemaan itseni paljon vähemmän kolahduksenkestäväksi kuin mitä kaiken keräämäni empirian todistuksen mukaan olen. Tuon tuosta selviän tilanteista, joissa olen kuvitellut hajoavani. Tuon tuosta keksin ratkaisuja ja onnistun pysymään järkevänä, vaikka kuinka muuta kuvittelisin.)

En nyt ota mitään kantaa siihen, onko tämä oma tapani hyvä tai mitenkään järkevä. Huomaan vain näin tapahtuvan. Ja tiedostan, että minun on hyvin, hyvin hankalaa pitää itsestäni silloin kun miellän itseni tiukkapipoksi ja kontrollifriikiksi, kuten helposti käy, jos alan asettaa sosiaalisille yhteyksille ehtoja. Vaikka muille tietysti suon ilomielin tällaisen rajojen asettamisen ja sanon, että totta kai niin pitää tehdä, jos se tuntuu oikealta ja suhteet sillä lailla sujuvat jouhevammin. Ehkä tässä onkin jutun juju: minun kohdallani se ei tunnu oikealta. Voi tottumusta. Eikä se itse asiassa toistenkaan kohdalla tunnu oikealta, jos se toinen on tarpeeksi lähellä, kuten vaikkapa joku, jonka kanssa jakaa elämäänsä. Luultavasti en alkaisi suhteeseen, jos kokisin toisen tekevän noin. (Tosin täytyy muistaa, miten oksitosiinihumala vaikuttaa: hyvästi arvostelukyky!)

Koetan tivata Faunilta, olenko hänen mielestään voimakkaasti kontrolloiva. Ja uskooko hän, että ihmisten kontrollintarve vaihtelee. Vai että onko niin, että kontrolli jotenkin sijoittuu vain eri kohtiin psyyken operaatioissa. "Jos tarkoitat, että ajattelenko että on jokin ennaltamäärätty kontrolli ja että kyse on vain sen balanssista niin ei, en usko sellaiseen", vastaa Fauni. Noin muotoiltuna se toki kuulostaakin järkevältä. "Mutta ehkä kaikki jollain tavalla kontrolloivat?" tiedustelen. Ikään kuin Fauni osaisi vastata kaikkiin näihin kysymyksiin. Ikään kuin ne edes jollain tavalla olisivat relevantteja vain siksi, että ne äkkiä alkavat askarruttaa minua.

Huomaan, etten oikein pidä koko kontrollin ajatuksesta. Että siinä on jotain epämiellyttävää, epäillyttävää. Ja samalla tiedän, miten moni asia vaatii suunnitelmallisuutta ja paneutumista enemmän kuin hetken intuitio tai kiinnostus sille takaa. Miten joskus on vain aikataulutettava ja edettävä sen mukaan. Ja miten sekään ei yleensä tunnu kohtuuttoman vaikealta, vaikka pidänkin aina tarkasti huolen siitä, ettei elämä silti ala vaikuttaa liian automatisoiduilta... vaikkapa seisten ikkunan ääressä, juoksuttaen sormenpäitä ikkunalaudan tunnussa. Ja tiedän, että monessa suhteessa arvostan kontrollia enemmän kuin kaaosrepsahtelua. Suuri osa kontrollia omassa elämässäni tuntuu vain muuttuneen näkymättömiksi luontumuksiksi, joita ei tarvitse juurikaan ajatella. Kertapäätös, kuten vaikka kasvissyönti, ei tarkoita minkään kontrollia enää. En vain kykene ajattelemaan voivani ostaa ja syödä ruumiita kalatiskiltä. Eihän se ole ruokaa, ei tässä tilanteessa. Sitäkään on vaikeaa ajatella kontrollina, että on vaikkapa opetellut mieluummin sieniä, kasveja ja pitänyt itseään kunnossa kuin istunut baarissa hyvänä relana tyyppinä. (En osaa relata baareissa, joten tuo taitaisi muutenkin osoittautua mahdottomaksi tai ainakin vaatisi rajua harjoittelujaksoa.) Ja silti tajuan, että niin, on ihmisiä, jotka taatusti jäsentävät tämän kontrolliksi toisaalta käsin.

Ja että se, minkä itse ymmärrän toisten kontrollipyrkimyksiksi, saattaa olla heille vain osa maailmaa, joka on: kyseenalaistamaton tapa toimia, se miten minä nyt vain tapahtuu kerta toisensa jälkeen.

Joskus tuntuu kuin mitään kohtaamispintoja ei olisikaan, ei näin abstrakteissa asioissa. On vain halu luottaa siihen, että jos jotain pahaa tapahtuu, on mahdollista pakata reppunsa ja nyörittää jalkoihin kestävimmät kengät ja lähteä kulkemaan kohti muutaman ystävän ovea rinkuttamaan ovikelloa ja kysymään, kulkisivatko he samaa matkaa.

Epookkien vaihtuessa

Nopeasti ne nousevat ja painuvat, pääskystävät taivaalla. Mielet, moodit, mielialat. Tuli mieleen yksi päivä, että tämä on sama taivas, sen saman kaupunginosan taivas, josta olen muuttanut ja josta toiset muuttavat pois ja jonne vyöryin takaisin ja josta muutin pois uudestaan vain muuttaakseni takaisin ensi tilassa. Varmasti pääskysiä on muuallakin. Varmasti. Mutta muistan muualta kesistä lähinnä lampun paperivarjostimen sisään eksyvät osakarvaiset yökköset, hömpät ruskeaharmaasiipiset ohuet ötit ja kiurunkannushurman keväässä.

Ehkä se liittyy auditiivisen piiriin, kiviseinien akustisiin tapahtumiin. (Meinasin kirjoittaa ominaisuus mutta se tuntui kokonaiseen metafysiikkaan sitoutumiselta ja peräännyin.) Pääskyset sopivat kivitaloihin, kivikaupunkiin, vaikka muistan niitä muualtakin.

Keskiviikkoillan keikalla hämmästelemme sisäpihan akustiikkaa. Pyydän ystävää heijaamaan hetken eestaas kappaleen tahdissa sillä tavalla kuin me ennenkin heijasimme. Ennenkin: sinä vuonna kun kaikkien elämä kääntelehti jyrkästi ja kaikki tuntui olevan liikkeessä ja kutsuin ystävän juoksemaan jäätä ja hän melkein huusi kiihtymyksestä, että mitä ihmettä te oikein teette, miksi sinä nyt sillä tavalla olet menetellyt, ja sitten vain nauroimme sille kaikelle vaikka ympärillä oli vain lunta ja jäätä ja teoreettinen jäänalisen merivirran mahdollisuus. Muistan hyvin tuon vuoden kevään: olimme keikalla, tekisi mieli sanoa samalla keikalla, ja heijasimme ja hymyilimme surumielisesti ja toiveikkaasti musiikin yli ja hetken musiikki kantoi meitä ja se, että kukin palaa sen loputtua yksin eriöönsä, tuntui kaukaiselta ennusteelta. (Sillä keikalla lauloimme mukana kappaletta Kevät, ja en usko, että sen kappaleen tulkinta enää siitä hetkahtaa mihinkään. Sinä tarjosit salmiakkia, minä olin hölmö, panin peliin koko elämän. Eikö jokainen lausuttu sana ole tätä? Ja kupla: se, ettei näe, miten toisetkin tekevät niin, kaiken aikaa. On helppoa sulkea silmänsä haavoittuvuudelta. Sinne asti, että sen tiedostaa. Sen jälkeen silmien sulkeminen käy yhä vaikeammaksi. Eikä sitä edes tahdo tehdä.)

Sama ja eri. Samanlainen, erilainen. Eikö tämä ole sama kysymys, johon päädyin gradun lopuksi: Miten voidaan sanoa, että kahden eri ajattelijan (mutta entä jos minuuksia ei ole...) systeemin malli on peruspiirteiltään sama, vaikka eroaakin tietyissä sanallistuksissa, ehkä johtuen epookin vaihtumisesta toisenlaiseksi? Mitä vaaditaan samuuteen? Kuinka paljon saman ilmiön kaksi eri sanallistusta voi muistuttaa toisiaan? Kuohahtavatko he, sanallistajat, samalla tavalla seksuaalisessa nautinnossa tai veistosta kiertäessään? (Kuohahtavatko he vain kun eivät juuri ole sanallistamassa?) Niin ja ymmärtävätkö he ilmiön samaksi ja kuvaavatko he sitä samoin? Mistä me saamme varmuuden näihin? Tarvitsemmeko varmuutta näistä? Haluan ajatella, että tämä on sama keikka. Mutta epookki on vaihtumassa joten vaikka heilumme siinä, ei se voi siltikään olla sama.

Mistä se tuntu tulee? Siitäkö, että äkkiä avautuu kokemusten labyrintti, jonne olisi helppo harhautua siitä hetkestä, musiikista sisäpihalla? Muistan juhlat, joissa makasimme lattialla ja selitimme selittämistämme. Hiljaisia iltoja kirjastossa. Ja toisia ihmisiä, koko joukon toisia ihmisiä, joita en ole nähnyt aikoihin. Tavan kutsua ihmisiä pulkkamäkeen ja kaakaolle. Koko sen joukon, joka auttoi minua väsäämään kirjahyllyjä kiinni kiviseiniin muutettuani takaisin hevoskastanjakukkulalle. Eikä suuttunut, vaikka työneuvottelussa halasin. Miten kylmä oli pyöräillä töihin. Miten pimeää ja jäistä, kaksi tai kolme kertaa viikossa, editointipaperit laukussa.

Silloin epookki oli vaihtunut yhden vuorokauden aikana. Nyt se on hitaasti vaihtumassa (venytetty nykyhetki, eikös tätä ole jatkunut ainakin, mitä kolme vuotta tai jotain). Eikä se kai ole yhteismitallinen kenenkään muun epookkien kanssa. Satun vain palaamaan yliopistolle juuri samaan aikaan kuin ystävä muuttaa ulkomaille. Emme ole edes nähneet niin tiuhaan, mutta mahdollisuus tiiviimmästä näkemisestä on kuitenkin häilynyt kokemuksen rajalla.

("Häilyä kokemuksen rajoilla": Minua vaivaa jokin kuva, joka on pilkahtanut mieleeni kolmesti. Kerran vesijuostessa, kerran pyöräillessä ja nyt toissaedellistä kappaletta kirjoittaessani. Jokin, joka vaatisi sanallistamista. Mutta kuva on liukas ja karttelee saalistajaansa. Ensi kerralla sen tullessa täytyy keskeyttää kaikki ja tarttua muistiinpanovälineisiin. Lausettakaan ei saa jatkaa loppuunsa. Tai sitten - tai sitten olen vain väsynyt ja mieleni temppuilee ja kuvittelen kuvan puskevan läpi vaikkei se teekään niin. Tai sitten se on kolkutellut jo monta kertaa ja käpristyy sanattomuuteen, koteloituu. - Ja äkisti, kun kirjoitan tätä, kuva aukeaa, satunnaiselta tuntuneen sanan koteloitua kautta. Kuva elämästä ja perhosesta, elämävaiheista, sukupuolitetun ajan teoriasta ja siitä, miten perhonen olisi miestäkin miehisemmän ajan edustaja. Keskeytän blogin kirjoittamisen täksi hetkeksi. Jokin eläinten kuvissa ja niiden usein ylenkatsottujen yksityiskohtien tutkimisessa kiehtoo.)

Niin, tuntuu kuin epookin vaihtuminen konkretisoituisi tässä kohdin. Ensimmäinen keikka ja viimeinen keikka. (Paitsi ettei se toinen, sama ja eri, ollut ensimmäinen keikka, mutta kuitenkin.) Irtautuminen oppimisesta ajatukseen aikuiselämästä. Palaaminen opintoihin, jotta hahmottaisi tarkemmin tilanteita, pystyisi ehkä vaikuttamaan jotenkin maailmankulkuun. On hyvä, että joku systematisoi lukuohjelmaani kaikkea ei heti niin mieltä ylentävää, koska muuten uppoan syvemmälle omaan kuplaani enkä osaa puhkoa sitä tarpeeksi taitavasti itse. (Ja minulla harvemmin keskustelut puhkaisevat mitään: repliikit jäävät aina liian lyhyiksi, tarvitsen paljon perusteluita ja liikaa aikaa, jotta kukaan jaksaisi puhkoa kuplaani keskusteluissa. Etenkin kun ei minulla ole niissä oikein mitään annettavaa toisille, ei sillä tavalla vahvoja mielipiteitä tai briljantteja kiteytyksiä.)

Sinua tulee ikävä, sanon ystävälle. Käymme syömässä ennen keikkaa. Keikalla on koko joukko ystäviä. Niin paljon, äkisti, niin paljon. Valtavia kiitollisuudenpuuskia. Yksi brasilialaisista kysyy, mistä tunnemme laulajan. Blogin kautta, vastaan. Millaista on tuntea niin monia ihmisiä kirjoittamansa kautta, hän kysyy uteliaana. Tosiaan, havahdun. Miten kummallista. En muista sellaista yleensä. Se on kummallista ystävyyttä, syvää ja luottamuksellista. Sitä arvostaa helposti enemmän, huomaamatta ja ajattelematta, kuin sellaista toista (yhtä uutta) toveruutta, joka syntyy siitä, että jaetaan tilaa uudestaan ja uudestaan ja vähitellen aletaan vakuuttua siitä, että tuo toinen aikoo sietää minua ja käyttäytyä mukavasti jatkossakin. Että ehkä saan tuntea ja kokea näin ja jopa joskus yltyä ilmaisemaan sitä jollakin tavalla. (Tosin on edelleen vaikeaa olla säikähtämättä tuon tuosta, että jos joku nyt loukkaantuu, kun vain ajattelen ääneen, päteekö siihenkin rikkoontumisen ja korjaamisen laki, koska ei se mikään ihmeliima sentään ole.) (Ihmeliima! Mistähän tuokin tuli?) Minulle on edelleen uusi asia, ettei ajatusrikoksia ole. Mitä tarkoitan uudella? No, ehkä jotain kuuden-seitsemän vuoden vanhaa. Niin uutta, että joudun muistuttelemaan itseäni asiasta tuon tuosta.

Vai sekö virittää epookkitunnelman, että kotona on taas parveke? Hellesäällä kasvustot imevät kuusikymmentä litraa vettä päivässä. Parvekkeettomasta kaudesta parvekkeelliseen.

Loppukesä, melkein syksy. Tämä on jostain syystä se kohta vuodenkierrossa, jolloin äkisti kaiken menettämisen edessä aistii kaiken keskittyneemmin, terävämmin. Tahtoisi vielä kerran sukeltaa polkujen pilkkuvarjostoon ja liukua mutaista suonhajuista lampea naudan tyyneydellä. Huomata tahdin höllentyneen, ihmisten kadonneen. Nähdä laput lasioven nurjalla puolen.

Millainen määrä lämpöä voikaan hohkata ihmisistä ja musiikista. Ja ehkä kaikki kaudet ovat pohjimmiltaan samoja - ei, huomaan, ettei tähän pysty tarttumaan. Eivät ne ole. On hädän kausia, kauhun kausia, kieltämisen ja imagonluonnin kausia, epätoivon ja abstraktioihin pakenemisen kausia, rauhoittumisen ja asettumisen ja varovaiseen rakkauteen ja konkretiaan kasvamisen kausia, pettymyksen ja turhautumisen ja siltä päättäväisen silmien sulkemisen kausia, kaiken ahdistuksen ja haavoittuvuuden ja samalla ilon ja ystävyyden kipeyden roppakaupalla kohtaamisen kausia ja - - nähtäväksi jää, mitä sitten. Kaikki ne ovat poikenneet toisistaan laadultaan niin paljon, että sanoisin, että olen enemmän näiden kausien läpikäynyt ihminen kuin että ne olisivat minun kausiani, jonkin minun, joka on säilynyt niiden läpi noita kausia määräävämpänä.

Joskus kauan sitten kävin toisella keikalla. Olin alle kahdenkymmenen ja sen ikäisethän hehkuttavat usein elävänsä elämän mahtavinta aikaa, tai ainakin sen aikaisessa ystäväpiirissäni niin tehtiin. Mistähän syystä? Vaikeaa kuvitella. Tuolla keikalla laulaja hihkaisi lopuksi mikrofoniin: "Kiitos teille, mahtava yleisö! Ootte ihania, rakastan teitä kaikkia!" Pidin sitä silloin teennäisyyden huippuna, koska en osannut kuvitella, että joku voisi tuntea niin. Jokin kuitenkin hihkaisun sävyssä jäi kaihertamaan, jokin joka ei oikein istunut tulkintaani. Laulaja nimittäin näytti siltä kuin olisi ihan tosissaan tarkoittanut tuota. Mutta miten ihmeessä, ajattelin, eihän semmoista voi tapahtua. Eiväthän ihmiset rakasta toisiaan. Ja vielä ventovieraita. Jotka ovat todennäköisesti aivan yhtä karmeita paskiaisia kuin itsekin, ja ansaitsevat aivan yhtä vähän elää. (Tosin olen aina ajatellut, että kunkin elämä on hänen oma murheensa enkä ole suhtautunut muihin kuin itseeni murhanhimoisesti. Itsessäni on ollut ihan tarpeeksi kiinnihirttävää ainesta jotta olisin kauheasti ehtinyt vihata muita.)

On hyvin vaikeaa ymmärtää, että tuo ihminen olisi sama kuin se, joka nyt kirjoittaa.

Muistan senkin kerran, kun kysyin lääkäriltä, pitäisiköhän minun ehkä hakea apua johonkin epämääräiseen ahdistushäiriöön, kun tunnen näin ja näin ja näin, ja huomaan stressin välillä jumauttavan kehoni täysin ja itkettää ja niin edelleen. Lääkäri kuunteli huolellisesti ja sanoi sitten, että hänestä tuo kuulostaa ihan normaalilta stressiin reagoinnilta ja että se, että pystyn puhumaan asiasta ja käsittelemään sitä noin, saa hänet ajattelemaan, että selviän asian kanssa oikein mainiosti. Ajattelin hetken, että käsken häntä tänne katsomaan, mitä kirjoitan diipatessani, mutta sitten tajusin, että ihan totta: onhan minulla tämmöinenkin selviytymiskeino. (Vaikka välillä tunnen karmeutta siitä että saatan levittää pahaa oloa.) Ja: olin tietysti lääkärin pakeilla aivan väärän kauden aikana, ahdistuksen roppakaupalla kohtaamisen kaudessa ja vieläpä siinä vaiheessa, kun aloin olla jo aika sinut sen kanssa, että pelkoja ja fiksaatioitahan riittää eikä niiden tiedostaminen nyt niin karmeaa ole. Epätoivon kautena minun olisi pitänyt hakea apua. Mutta eihän ihminen, joka ei osaa aavistaakaan, että joku voisi välittää ja tarjota apua, osaa tietenkään hakea apua. Sellainen käsite ja ilmiö vain puuttuvat siitä maailmankaikkeuskuplasta, joka kuuluu epätoivon kauteen. Kupla. Ehkä nyt keksin, miten voin puhua siitä. Elämismaailmana.

Tietysti voi olla, että epookit ovat vain tämän illan ja aamun kupla, viitekehys joka nielee havainnot hetkeksi unohtuakseen sitten. Eikä varmasti ainoa oikea tapa jäsennellä tapahtunutta.

Keikalla oli ystävätär, joka oli niinikään leikannut hiuksensa. Hänellä oli samoja pukeutumisen vaikeuksia kuin minullakin. Mutta kyse on enemmästä kuin siitä, mikä paita sopii puolipitkiin hiuksiin. Muistan keskustellessamme äkisti piirrokset ja maalaukset, joiden pohjana on itselläni useimmiten toistuva uni. Sinipukuinen kasvien nainen, punainen nainen, koiratar, komeettahiuksinen... heillä kaikilla on leikkaamattomat hiukset. Nyt unet ovat palanneet. Mutta viime yön unessa tapahtuu jotakin kummallista. Komeetta putoaa eikä sitä pysty kiinnittämään hiuksiin. Se pyörii sähisten unikaupungin katua ja juoksen sen perässä ja laukut ja vaatteet kuoriutuvat yltäni vauhdissa, ja kesken juoksun nostan toista kättäni ja haron hiuksiani ja tajuan, ettei kertakaikkisesti löydy mitään kärheä, jonka komeetta pystyisi tunkemaan tuohon sänkeen - unessa se on paljon lyhyempi kuin valveessa - ja ohi ajavien raitiovaunujen sisältä tuijottavat säikähtäneet naiset, kukin laukkuaan puristaen ja mykkänä. Ja pimeässä näen hissien koppien huojahtelevan epäluotettavissa vaijereissaan matkalla taloista toisiin, ja sitten keskellä sitä kiirehdintää komeetan perään alan nauraa, kaoottisesti ja riemukkaasti, ja tunnen kuinka jalkani versovat koirankäpäliä, jotka nelistävät nelistävät

ja istun kalliolla ja punainen koira ja musta koira tulevat luokseni nelistäen

ja sitten säpsähdän hereille, sillä taivaan, tämän kaupunginosan taivaan pääskyset suvaitsevat kirkua asfalttimiesten koneiden ylitsekin ja on vielä kesä ja parveke kaipaa vettä, komeettaa tai ei, ja lämpö konsertista ja siitä, että epookkia on vielä muutaman viikon ajan virallisen tiedotteen mukaisesti, se tuntuu kaikkialla kehossa. On mahdotonta nukkua, on kirjoitettava. Herättävä.

Violetti kani

Jos en olisi niin solmussa valkoisen värin kanssa, tituleeraisin itseäni tätä nykyä valkoiseksi kaniksi. Juoksen eestaas kalenteripäivät silmissä viuhuen saamatta mitään järjellistä aikaan. Tai ehkä saan aikaan, mutta kaikkea sävyttää ikävä reaktiivisuuden maku. Tästä tulee mieleen taannoinen Linnanmäen 3D plus liike -elokuvateatterin filmi, jossa vaunu syöksyi rinnettä alas, ja tuntui siltä, ettei voi kuin pitää kiinni, kirkua ja ottaa tumpsaukset vastaan.

Tietysti tämä on liioiteltua, jos katsoo vaikkapa sitä vauhtia, jolla pyöräilen. Ei minulla ole kiire mihinkään. Mutta sisältäkäsin tämä tuntuu kiireiseltä. Ajan esimerkiksi pyörällä ainoalle tuntemalleni ilmaistulostimelle, mutta se on kaatunut. Totean tehneeni turhan reissun. (Ei sentään, ehdinhän nyt kirjoittaa blogia sillä ajalla, jonka olin päässäni tauluttanut yrityskirjanpidon, kelan paperien ja yhden lahjakortin tulostamiselle.) Vähältä pitää, etten kaadu printterisysteemien näyttävyydellä. Ei. Tapan vain hetken aikaa ennen vesijuoksua. On liikuttava, jotta jaksaa työn.

Haluaisin taas teipata suuni kiinni, koska minusta tuntuu, että aina kun pääsen syvemmän pohdinnan makuun, läheiset alkavat voida pahoin epidemianomaisesti. Tarkoitan: Onko eettisiä töitä juurikaan? Voiko tässä yhteiskunnassa elää niin ettei tukisi aivan karmeita käytäntöjä? Miten esimerkiksi sanoutua irti rahavallasta? Mikä määrä siinä on järkevää? Ja, onko eettistä koettaa maksimoida omia vapauksiaan ja omaa hyvinvointiaan pyytämällä korkeita palkkioita, kun on monia, joiden työkokemus ja koulutus ja muu elämäntilanne on sellainen, ettei se ole heille mahdollista, ja saattaa olla heiltä pois? Ei, en oikeasti tiedä, miten täällä pitäisi elää. Tai haluanko aina elää, edelleenkään. Aika usein törmään ilkeisiin seiniin. Ja on vaikeaa keksiä toivoa mistään simsalabim.

Ja sitten kun alan ajatella oikein kunnolla, olen vihainen itselleni. Esimerkiksi, entä sitten vaikka opiskelu antaakin minulle toivoa siitä, että keksin joitain ratkaisuja ikuisuuskysymyksiin. On niin monia, joilla ei ole rahkeita opiskella sillä tavalla, jotka tekevät raskasta työtä ja joutuvat pakosti sietämään siinä epävarmuutta, koska alalla ei ole muita kuin karmeita sopimusyrittäjyyskuvioita, ei heillä ole aikaa eikä resursseja muuttaa koko instituutiota hurlumhei, mutta tuntuu kauhean epäreilulta sillä tavalla itse marssia taas lappamaan toivokaivo yliopiston vettä suuhun hetkeksi. Etenkin kun en ole lainkaan varma siitä, onnistunko mieltämään sitten uusia opittuja asioitakaan eettisiksi töiksi.

Hieromisen kanssakin elän kriisiä, tietysti. Okei, se tekee hyvää. Mutta se tekee hyvää vain niille joilla on varaa maksaa, kuten kaikki yksityinen terveydenhuolto. (Niin, yritykseni antaa yksityistä terveydenhuoltoa, huhhuh.) Hinnat ovat aika korkeita. Toisaalta, oma terveyteni on jatkuvasti uhattuna sen takia, että on psyykkinen stressi: eihän noista mielestäni korkeista hinnoistakaan jää paljon käteen sen jälkeen kun olen maksanut tilavuokran, eläkemaksut ja verot. Ja fyysisesti työ on raskasta ja usein sen jäljiltä virun kotona voimattomana ja paikoitellen särkevänä. Nyt, elokuussa, yrityksen liikevaihto alkaa hitaasti kallistua plussan puolelle. En tiedä, pitäisikö kirkua vai hihittää. Kas niin, ehkä saan plusmerkkistä palkkaa miinusmerkkisen sijaan tänä vuonna. Ja silti koen riistäneeni toisia korkein hinnoin. Huooh. Jotenkin minusta olisi tasapuolisempaa, että palvelun maksaisi valtio tai muu yhteisö, edes vaikka työnantaja, ja sitten taas se jakaisi palvelua harkinnanvaraisesti. Paitsi ettenhän minä luota nyt valtion, kuntien tai yritystenkään päätöksentekoon. Onhan se nähty, esimerkiksi, miten ei välttämättä tueta eläkeläisen psykoterapiaa, koska häntä ei voida enää kuntouttaa työvoimaksi kuitenkaan.

Ei taida olla instanssia, jota pitäisin erityisen luotettavana ellei toisin todisteta.

Joskus mietin, millaista olisi elää silmät enemmän suljettuna tai edes toisenlaisessa kuplassa. Millaista olisi ajatella olevansa oikeutettu etuoikeutettuun asemaan, esimerkiksi.

Tänä yönä, sen jälkeen kun huomasin illalla Faunin alkavan voida pahoin raha ja oikeudenmukaisuus -keloistani, näin taas unia unikaupungista. Pitkästä aikaa. Kaupunkia pommitetaan, ajan raitiovaunulla. Laukussani on jotain, mitä ei saisi olla. En puhu samaa kieltä kuin toiset joten koetan selvitä mimiikalla. Aamulla ajattelin sitä maailmaa, jossa mummu elää nyt kun dementia on syönyt hänen aikuisminänsä kuoret. Hän elää unikaupunkia, jossa kaikki uhkaa jollakin tavalla. Poljin tulostimen luokse vihaisena: Millainen on yhteiskunta, jossa mummun kaltainen ihminen pistetään huolehtimaan peräkkäin neljästä lapsenlapsestaan, ja joihin kaikkiin hän näyttää istuttaneen kauhun? Muistammeko mekin sitten vanhana enää kauhun?

Tulostin ei tosiaan toimi. On lähdettävä. Aikataulut.

On keksittävä jostain toinen tulostin. Kirjastossa tulostaminen ei muistaakseni maksa paljon. Vanhemmillakin voisi tulostaa ilmaiseksi. Ehkä on toivioretkeiltävä sinne jokin ilta nyt kun koirakin on oppinut juoksemaan pyörän vierellä. Ja olisi päästävä kunnolla editoinnin kimppuun, leikattava mintut, silputtava, pakastettava, poimittava herneitä ja mandoldia, kesäkurpitsoita, spagettikurpitsoita, olisi ostettava kasvikuivuri ja kuivattava chiliä. Ja haluaisin kirjoittaa enemmän, kirjoittaa ja kuvata ja tanssia. Ja jossain välissä olisi ehdittävä nukkua. Tänään sentään ehdin vaihtaa perusteellisesti kissanvessanpurut ja lykätä violetin värjäyskoneen jauhamaan uutta elämää kulahtaneille kirppisvaatteille.

Olkoonkin, että retkeilen taas yötä raitiovaunulla pommikaupungissa ja odotan vain milloin koko kulkuneuvo posahtaa taivaan tuuliin. Saan sentään nukutuksi vielä.