Postikortti Panoptikonista

Jos olen jotain oppinut pandemian aikana, niin sen, että asiaa selventävimmät kommentit ja laskelmat tulevat usein eläköityneiltä. Heiltä, joiden ei enää tarvitse pitää turpaansa kiinni ura-asioiden takia. He voivat kirjoittaa julkisesti hivenen vapaammin siitä, miten maassa on ennenkin suhmuroitu sen, tämän ja tuon päätöksen kohdalla. (Puhun nyt kansanterveystyöstä, mutta oletettavasti sama asetelma toistuu vaikka missä.)

Ja sitten, kun katson HS:n työhaastattelujuttua, siellä rekrytoijat korostavat kovasti, ettei entisistä/nykyisistä työpaikoista saisi sanoa pahasti, koska seuraava mahdollinen työpaikka eli haastatteleva taho muuten herkästi ajattelee, että aha, jahas, tuo puhuu seuraavaksi sitten meistä paskaa selän takana. Mutta entäs jos on oikeasti isoja ongelmia eikä niitä saada ratkaistua paikan sisäisesti? Eikö tämmöinen vaikene tai tahrit itsesi ja pilaat urasi -kulttuuri nimenomaan lakaise maton alle yritykset korjata ongelmakohtia? Eikö asetelma ole aivan vastaava kuin me toota edeltäneessä monen naisen asemassa? 

Silmäilen keskustelua, jossa tyytymättömyys entiseen työnantajaan on puettu muotoon "en saanut siellä tarpeeksi haasteita kehittyä". Ai, sitäkö se haastepuhe tarkoittaakin? Ja osa vain burnouttaa. Ja samalla on tabuja, joihin ei saa koskea. Asioita, joita ei edes saisi nostaa esiin keskustelussa.

Ja kahden kesken ihmiset kertovat vaikka mitä asioita, joista sulkee suunsa. Mutta niitä asioita kuulee, ja paljon. Niin paljon ettei ajattele enää mistään yksittäisestä paikasta, että onpa siellä asiat huonosti. Koska asiat ovat huonosti kai liki kaikkialla. Logiikka pettää, suosikkijärjestelmä voi hyvin, ihmiset ovat käyttötavaraa, jopa kertakäyttötavaraa, hälytyskellomaisesti kalkattavat ihmiset koetetaan vaientaa (elleivät he sitten ole todella taitavia sanomansa pehmentämisessä ja kenties jollekin ylemmälle taholle kauppaamisessa näiden omana keksintönä), luottamuksellisesti voidaan epäkohdista yhdelle kertoa, mutta julkisesti niistä ei kerrota ikinä, vaikka itse asiassa se voisi olla ainoa keino muuttaa asioita. Kuka kertoisi, jos hinta on se, että leimaantuu eikä enää pääse mihinkään päättämään mistään?

Odotan kyllä, että työelämän ja hallinnon me too käynnistyy jossain vaiheessa. Ja en siis nyt kirjoita siitä, että käytäisiin läpi, ketkä ovat ahdistelleet seksuaalisesti työelämässä, vaan että missä kaikkialla on tehty herrasmiessopimuksia, ryhmäydytty tutkimustietoa vastaan, taktikoitu henkilöstön jaksamisen kanssa, kuormattu tietoisesti liikaa, annettu asioiden pysyä huonolla tolalla vaikka parantamisreseptit olisivat tiedossa ja niin edelleen. Koska tiedetään, ettei niillä ole varaa rutista, koska sillä ne tuhoavat vain oman uransa.

Odotan, ja samalla en pidättele hengitystä tätä odottaessani. Se olisi me toota niin paljon isompi ja tarpeellisempi asia. Mutta niin kauan kuin elämme meritokratiassa, ei taida maksaa vaivaa odottaa. Ehkä joskus jos systeemi romahtaa isommin, tämäkin kupla puhkeaa.

Aivan samalla tavalla kuin pidän keskikokoisena ihmeenä sitä, miten hedelmöittyneistä munasoluista voi kasvaa kokonaisia eläimiä erikoistuneine elimistöineen, ja että se prosessi voi pysyä käynnissä vuosia jokseenkin kunnollisesti funkaten, pidän ihmeenä sitä, että yhteiskunnassa asiat pyörivät edes niin kuin pyörivät. Että kukaan ei kuole nälkään kadulla, ettei enemmän ihmisiä vammaudu kaikenlaisissa suuronnettomuuksissa, että edes joku säästyy ahdistukselta, masennukselta ja burnoutilta tässä teippaa suusi kiinni -työelämässä.

Itse olen päätynyt siihen, että pidän työelämän käsivarren mitan päässä. En syleile sitä. Teen sen verran työtä, että saamme maksettua sähkölaskun ja lainaa takaisin mutta en mittaa kehitystäni, haasteitani enkä arvoani palkkatyön mittarein. Se on aivan liian mielivallalle alisteinen asema, että ryhtyisin käyttämään sitä mittatikkuna. Ja pelkään pahoin, että jos ottaisin sen mittatikuksi, suuni napsahtaisi kiinni ja voisin paljon huonommin kuin nyt. 

Viisaat kasvot ja muita pysähdyksiä

Eilen kanssani heilui raitiovaunussa kohti koteja ranskanbuldoggi. Se seisoi useamman metrin päässä, käänteli päätä tanakan tuskinkaulansa päässä. Katselin sen kehoa ja ajattelin ihmislihan erilaisia variaatioita. Ennen kuin ryhdyin hierojaksi, en voinut käsittää, miksen ala koskaan näyttää aikuiselta. Tai naiselta. Nyt alan vähitellen käsittää. Kudokset voivat tuntua hyvin erilaisilta. Niillä on erilainen pehmeys, kireys, kimmoisuus, erilainen pitoisuus rasvaa ja sidekudosta ja lihasta, turvotusherkkyys. Katselen ranskanbuldoggia. Niin, se ei ole lihava. Vinttikoirastandardissa se vaikuttaisi lihavalta, mutta se ei ole vinttikoira vaan ranskanbuldoggi. Ne tapaavat näyttää Timo Soineilta. Jotkut sanovat niiden kasvoja viisaiksi tai viisaan näköisiksi. (Onkohan joku sanonut Timo Soinin kasvoja viisaan näköisiksi tai viisaiksi?) Kun kerran kysyin hämmentyneenä, mikä juuri tuon koirarodun kasvoista tekee viisaat, sain vastaukseksi "ajatusrypyt". Tajusin näin puhuvan samastavan viisauden ja huolen. Tai jonkin huolentapaisen.

Koska itse tapaan huolestua vähän turhankin laajasti ja syvästi, en itse tietenkään kykene kytkemään yhteen ajatus- tai pikemminkin huoliryppyjä ja viisautta. Nyt kun istun kirjaston tietokonesaarekkeessa, mietin, pitäisikö minun ehkä muuttaa käsitystäni. Melkein kaikki kurtistavat kulmiaan näyttöruuduille. Ehkä he kehittyvät ongelmanratkaisussa siten.

Eilen lähdin itse lounaan jälkeen ulos, koska aurinko paistoi ja tuntui keväiseltä. Hitot esseestä, sanoin itselleni tai itsekseni. Niistä on aina ennenkin tullut jotain. Jokin sutermullukka. Hittoako minä siitä sen enemmän.

Ehkä tämä on yksi tapa käsitellä sellaista mielenmaisemaa, jossa viisaus ei samastu otsan rypistämiseen. Ottaa takkinsa, kävellä. Tarkistaa, että lumi huputtaa edelleen kaiken mainitsemisen arvoisen (paitsi ei jäniksenjälkiä) (eikä lehtien rahinaa, kuivien lehtien edelleen kiinni oksissa, kaikkien näiden räntien ja tuiskujen ja tuulien jälkeen; miten tuota osaisi pitää kuolleena materiana).

Tänään sitten ajattelin ranskanbuldoggia uudestaan istuessani syömässä. Katselin, miten pikkuriikkisiä annoksia muut naiset syövät. Itse asiassa kellään miehelläkään ei näköpiirissäni ollut lautasella samanlaista kukkurakasaa kuin minulla. Alusta loppuun saakka tunsin nälkää. Itse asiassa olen hieman nälkäinen edelleen, tunti syömisen jälkeenkin, jättiannoksineni. Vaikka välttäisin viisaat kasvot ja pysyisin loppuun saakka enemmän kevytmielisenä, keholtani muistutan elävästi ranskanbuldoggia. Olen hihitellyt viime aikoina erään kuntoilunettipalvelun tavoitteenmäärittelyille. Miehet haluavat kymmenen kiloa lisää massaa ja naiset pudottaa kymmenen kiloa. Molempien resepti on sama: lisää liikuntaa.

Nyt kun jalkani kestää paremmin liikkumisen himojani, ei normaalisti, mutta siedettävästi, olen liikkunutkin paljon. Ja koska en erityisemmin kontrolloi syömistäni, olen syönyt entistä enemmän. Kävin pitkästä aikaa pari kertaa vaa'assakin. Painoni on noussut kuukaudessa yli kilon. Koska mahdun samoihin vaatteisiin kuin aina ennenkin aikuisiällä (paitsi kainaloista ja hauisten luota), lisäys on toivon mukaan lihasmassaa. Tai sitten se on sijoittunut kasvoihin.  No, ehkä huomaisin sen.

Ruokaa haarukoidessani tunnen kummallista, kaikennielevää surua tästä kaikesta. Naisista, jotka kokevat huolta silloinkin kun päättävät, ettei jokin asia ole huolen arvoinen. Tai toki monista painoasia onkin huolen arvoinen. Sirousasia. En ymmärrä, miten he jaksavat olla niin kiihkeästi tahtovia. Pystyn kyllä silloin tällöin paastoamaan viikon ja välillä mieli tekeekin juuri tehdä niin. Mutta en ymmärrä, mitä olisi pitää itseään nälässä kroonisesti. Tai kaiken aikaa ajatella, että on syönyt sopimattoman paljon. Syöminenhän on niin ihanan rauhoittavaa ja nautinto jo itsessään. Sen jälkeen on helpompi istua paikallaan tai maata. Ei hermostu eikä menetä malttiaan yhtä helposti. Katselen tarkasti. Ehkä näillä ihmisillä on vain erilainen elämismaailma. Jospa he rauhan sijaan tarvitsevatkin enemmän pontta ja intohimoa? Ja jospa heidän nautintonsa hukkuu johonkin muuhun tuntemukseen? En osaa kuvitella, ihan mahdotonta, millaista sellainen elämä on, miltä se tuntuu?

Kyllä minäkin olen välillä hidas, esimerkiksi portaita kiivetessä liikuntatunnin jälkeen, joku on laskenut raajoista kaiken innon ulos, on pihistävä jäämillä askel kerrallaan, kuunneltava nivelnarinaa, siedettävä tätä tilaa. (Joku toinen tietysti juo kahvin tai teen mutta minusta tämä tuntuu siunaukselta.) Mutta sitten istun hetken ja jonglööraan ideoilla ja sitten maailman imu palautuu. Joudun muistuttamaan, ettei jalkaa tarvitse kävellessä tampata lattian lävitse eikä pään pompahteluun ehkä ole viisasta sijoittaa liikaa puhtia. Mutta elämä tuntuu vain niin värikkäältä ja täydeltä ja innostavalta, että on sanottava itselleen hei, ei niin nopeasti, odota.

Katselen, katselen ruokalaa. Luonnovalosta huolimatta katon loisteputkia ei ole sammutettu. Kirjoitetaan, että tarvitaan asiantuntijoita ja tutkimusta. Täällä siihen koulutetaan. Katselen tarjottimia pienine lautasentäytteineen. Hiuksia, vaatteita, eleitä, seurueita. Mihin tätä tarvitaan? Mitä täällä edes opin? Se tuntuu hauskalta, mutta epäilen, pystynkö auttamaan missään ketään näillä asioilla. (Hieromalla voin toki auttaa ja tiedän joidenkin kokeneen saaneensa tästä blogistakin jotain, mutta eivät ne asiat, joilla joskus kuvittelin auttavani, jollain hiton asiantuntijuudella ja runoilla, tunnu saavan mitään aikaan.) Entä nämä muut. Mitä he haluavat? Mihin he pyrkivät? Haluavatko he viisaat kasvot vai hyvän työpaikan vai mitä?

Eläimet järjestyvät ryhmiin, elehtivät. Olisiko vaikeaa estää kuvitelmaa siitä, että niiden hienomotorinen käsillä tekeminen fasilitoisi puhetta? En tiedä, sillä en edes koeta estää sitä. Annan sen tulvahtaa ylitseni. Kassamyyjä istuu satulatuolilla. Suorittavassa istumatyössä satulatuoli tuntuu olevan normi, älyllisessä istumatyössä ei. Mistä sekin johtuu? Siitäkö, ettei pää sijaitse istuinluiden välittömässä yhteydessä?

Pilvet vyöryvät hitaasti taivaansinistä pitkin.

Vääjäämättä.

Istun ja pureksin falafelpyöryköitä. Kikhernesalaattia. Jääsalaattia. Täysjyväriisiä.

Kaikki tuntuisi loppuvan aina liian pian ellei iltapäivä olisi jo pitkällä, samoin essee, jota kirjoitan silloin kun en ole läsnä enkä katsele, kun katoan sanoihin ja ajatuksiin ja sulkeistan hetkeksi kysymyksen, mitä ihmettä niillä kuvittelen tekeväni. Ellei jokainen hetki olisi niin pakahtumaisen täysi, että sen tietää mahdottomaksi kuvata.

äiti-ilo

Vuoristoratatuntemuksista pääsee hieman, kun juttelee äitinsä kanssa. Äideillä on käytännölliset näkökannat. Tervehtyminen on hyvä, äiti nauraa puhelimessa. Kun koetan sanoa, että tunnen itseni pähkähulluksi ja olen koko päivän riivannut itseäni kysymyksellä, mitä keho koettaa kertoa, onko esimerkiksi minun väärin haluta matkalle, kun koivet ovat tämmöiset, äiti - joka kysyy mitä keho haluaa kertoa -kysymystä kyllä itseltään pelottavalla tarmolla - vastaa: pyh, sinulla vaan oli kova stressi ja fyysistä kuormitusta ja sitten kun se alkoi laueta, jalka tulehtui. Kuinka monta kertaa hänelle onkaan käynyt niin.

Niin mutta kun se alkoi selvästi parantumisen siitä, että putosin mykkään, turtaan suruun. Välinpitämättömään suruun. (Tänään suru oli taas aivan muuta kuin välinpitämätöntä.) Makasin väsyneenä sängyssä ja olin laimean tyytymätön asiaintilaan, samalla helpottunut ja tympeä. Olo oli kummallinen ja mittasin kuumeenkin pari kertaa, mutta eihän sitä ollut. Se varmaan tuntui parantumisprosessilta, epäilen puhelimessa.

Äiti on vain niin iloinen ja naurava ja helpottunut, että alan vähitellen päästä juoneen itsekin, vaikka olen koko päivän heittelehtinyt sen välillä, että jalka on parantumassa ja en pääse matkalle vaan saan käydä paperisotaa vakuutusyhtiön kanssa ja toisilla on niiden elämän paras matka ja itse kökin laatien jotain helvetin hyvityskirjelmiä. Olen mennyt hurmiosta turmioon tiivistä tahtia (ja turmiosta matka hurmioon on paljon vaivalloisempi, se vaatii aina jonkun kanssa keskustelemista, yksin olen siinä aika avuton selvästi).

Äiti jaksaa jankutta. Se on tärkeintä, että se tervehtyy, ja tottakai sitä saa olla sekopäinen, kun tällaisia tapahtuu. No niin, ajattelen, ehkä vähän liian monta yhteensattumaa ja käännettä. Olen jo ehtinyt ajatella, miten saisin tilanteen loppumaan tai karattua tilanteesta, koska en ole osannut lakata itkemästä järkyttyneenä ja olen kysynyt kysymistäni, johtuuko tämä ehkä joistain ristiriidoista ja miten ne nyt saadaan ikinä selvitettyä, kun olen tyrmistynyt ja käärmeissäni siitä, etten pääse terveenäkään matkalle, jota olen suunnitellut ja halunnut niin kauan. En ole saanut ruokaa alas ja keskittyminen on ollut nollatasolla, mikä ei erityisesti tue ongelmanratkaisua.

Nyt alkaa vähitellen selkeytyä. Kello yli kahdeksan illalla. Ehkä voisin kohta syödä aamiaisen, jos tällä kerralla vaikka pystyisinkin nielaisemaan enkä olisi vain niin sekaisin kaikesta, että on pakko pistää puolitettu greippi roskikseen, kun ruoan suuhun laittaminen etoo niin kovasti.

Just tolstoy it!

Saunassa Vompsu mainitsee seikkailuistaan dynamiikka-termin juurille ja päätymisestään Aristoteleeseen. Alan muistella kaukaista esseetäni Arska-sedän Metafysiikasta. Ja kas, siinä asiasta vaahdotessamme tajuan äkisti jotain oleellista nykyisen esseeni tiimoilta: siitä, miten yritys ylittää kahtiajako mielen tosiasioiden ja fysikaalisen maailman tosiasioiden välillä tapahtuu itse asiassa aika vanhoin keinoin sekä pragmatismissa että sosiokulttuurisessa teoriassa. Missähän esseeni lienee... Aristoteleen ei tietenkään tarvinnut vaivata päällään kartesiolaisella dualismilla. Ainakaan sillä tavalla nimettynä. Tietysti on vaikeaa sanoa, näemmekö me vain sen kaikkialla, ja kaiken vastausyrityksinä siihen. Ketkä me? No, minä ja jotkut muut. Tai no minä ainakin. Hiton me-muoto! Mutta kai minullakin saa joku, edes kuviteltu, sisäryhmä olla?

Haluan tietysti laittaa asiasta alaviitteen. Se tuntuu ongelmalliselta, koska essee tai oppimisraportti, tai mikä sen nimi nyt sitten onkaan, on tätänykyä seitsemäntoistasivuinen, kun sen pitäisi pitäytyä kymmenessä sivussa. No, huomenna on aikaa vielä editoida ja olen jo editoinut sieltä onnistuneesti pois pohdinnot muun muassa yksityisen kielen argumentista ja solipsismista sekä pitkän kuvauksen kielen intentionaalisuudesta. Ja tunkenut pienempipränttisiin alaviitteisiin pointsit, joita en halua poistaa, koska minusta ne ovat relevantteja, vaikka eivät suoraan vastaakaan opettajan (välillä mielestäni irrelevanttia kohti johdatteleviin) kysymyksiin.

Kohtalotoveri, joka myös harrastaa tolstoijaamista, on saanut esseensä supistettua yhteentoista sivuun.

Tämä on vähän ongelmallista. Esseessä kuin esseessä pääni mammutit käynnistyvät tanssimaan saksanpolkkaa, ja usein vielä pidän monia askelsarjoja jotenkin tärkeinä asian käsittämisen kannalta. Se johtuu kai siitä, että monesti käsittelemämme teoriat ovat sellaisten ihmisten tekemiä, jotka ovat perehtyneet myös (tai jopa ennenkaikkea) filosofiseen aikalaiskeskusteluun. Ja lukeneet klassikkonsa.

Tunnen itseni takkuiseksi mammutiksi pian itsekin, mutta jotain hauskaa tässä kyllä on. En tiedä, miten tulen tämän tolstoijaamisen probleemin ratkaisemaan. Toistaiseksi olen ihan öissä sen kanssa.

Pieni mutta ihan merkityksellinen paljastuminen

Ystävä unohtaa kotiimme teatteri-improharkkoihin impromuistiinpanojaan, joita hän on käyttänyt opetuksessaan ammattikorkeakoulussa. Lupaan viedä hänelle paperit takaisin. Mutta missä ne ovat? Lopulta löydän rhodespianon koskettimistolta aanelosnipun. Nämäkö? Selailen hieman. Joo, nämä ne näyttävät olevan. Katseeni kiinnittyy tehtävään.

Mitä mieltä olisit tehtävässäsi onnistumisesta, jos saisit arvioksi Alku oli oikein hyvä mutta...?

Entä kuvittele, että olet firman henkilöstöpäällikkö ja valitsemassa uutta työntekijää. Hakijoista on jäljellä enää kaksi, joista toinen on pätevä mutta nuori ja toinen pätevä ja nuori. Kumpi on pätevämpi? Kumpi valitaan?

Huomaan heti tiettyä klappia. Tiedän, miten minun odotettaisiin vastaavan. Tiedän, koska kuuntelen toisia ihmisiä, tarkkailen heidän arvioitaan ja ennakko-oletuksiaan toimintatavoistani ja toisten yhteisten tuttujen toimintatavoista (kyllä vain, ihmiset vaihtavat meistä informaatiota silloinkin kun sinä ja minä emme ole paikalla eikä se ole vasikointia vaan enimmäkseen merkitysten dialogista kehittämistä; ihmiset eivät ole helppotulkintaisia, joten tämä suotakoon ilolla), luen lehtiä ja opaskirjoja ja oppikirjoja. Tai ainakin kuvittelen tietäväni. Anteeksi, se oli paha virhe. Oletan. Oletan, että minun oletetaan vastaavan, että toki valitsisin sen, joka on pätevä ja nuori.

Mutta se on väärä oletus. Tai siis, ehkä molemmat oletukset ovat vääriä, ehkä kukaan ei olettaisi minun tekevän tuollaista valintaa. Mutta sen tiedän, etten tekisi valintaa niin päin. Katsos, pelastava Lassie on minussa ihan liian vahvana ja pidän ihmisistä, jotka näyttävät säröisyytensä. Jos joku esittäytyisi ennen kaikkea nuorena ja pätevänä, saattaisin alkaa miettiä, mitä hän koettaa tuolla innolla poissuorittaa. Minä valitsisin mutan.

Tajuan tämän hulvahtaessa mieleni ylitse, ettei minusta ehkä koskaan tulisi firman henkilöstöpäällikköä, koska haalisin haasteellisia työntekijöitä ja en todennäköisesti vaivautuisi edes salailemaan sitä mitenkään. Ja pitäisin turvallisempana, että tietäisin säröt ja sudenkuopat kuin että en tietäisi niitä. Ja en uskoisi kuitenkaan, että joku on aidosti loistava tähti, jolla ei ole sokeaa pistettä ja tunnenappia, josta painamalla hänen henkensä salpautuu ja häpeä jähmettää hänet. Enkä tiedä, haluaisiko minkään firman johtokunta kuulla tätä puhetta. Etenkään pelastavan Lassien paatoksella esitettynä. No tottahan hän on nuori tai vanha tai burnoutaltis, entä sitten, eikö se juuri tarkoita, että hän tarvitsee tämän paikan, tai ainakin mahdollisuuden tässä paikassa? Eikö juuri mutta tarkoita, että joku toinen ei ehkä osaa tarttua tähän ihmiseen, hänen näkemyksiinsä ja tuosta mutasta johtuvaan tarkkasilmäisyyteen? Siis koska eihän elämä mikään virheettömyyskilpailu ole, vai kuinka...

Niin. Minun täytyy kyllä myöntää yksi toinenkin juttu. Jos saan kritiikin, jossa ei ole yhtään muttaa, se on vähän huono juttu. Koska silloin koen, etten ole saanut mitään kritiikkiä oikeastaan, ja sitten tulen epäluuloiseksi ja alan tutkia tarkemmin tekemisiäni, ja saatan takertua johonkin ihan tyhmään juttuun ja suuttua siitä itselleni. On turvallisempaa saada kritiikkiä. En ehkä osaa ottaa sitä heti vastaan. Saattaa kulua vuosia, että purnaan vastaan ja nurisen aiheesta, mutta piru vie, se on aina tähän mennessä osoittautunut hyödyllisemmäksi kuin se, että alan keksiä ja kuvitella kritiikin aiheita itse. Koska eihän mikään ole täydellistä. Ja on vaikeaa hahmottaa, mitkä ovat toisille hankalasti ymmärrettävät piirteet ja väitteet. Hankala tyyli. En välttämättä osaa muuttaa juuri kritisoituja tekeleitäni kritiikkiä noudattamaan, en välttämättä sitäkään. Se on aika tyhmää ja huonoa ja alkeellista, mutta joskus se tuntuu miltei ylitsepääsemättömän vaikealta. Ja silti pidän tärkeänä, että saan aina välillä kritiikkiä, muutaman mutan hitaasti haudutettavaksi. Koska ei minulla ole koskaan selkeitä säveliä sen suhteen, minne olen etenemässä. Ja ehkä seuraavissa koetoksissa olen jo ymmärtänyt, mikä tuntui menevän pieleen.

En tiedä, mihin suuntaan aion. Yleensä suunnista vallitsee runsaudenpula. Haluaisin ymmärtää tarkemmin ja hahmottaa kuopat ja vaikeastilähestyttävyydet, jotta voisin miettiä, haluanko ratkaista ne jotenkin. En välttämättä edes halua. Jokin minussa on aika kivimäistä, kovaa ja periksiantamatonta. Saatan haluta tehdä jotenkin, vaikka tiedänkin, että sitten toiset saattavat pitää minua hankalana ja veemäisenä ämmänä. Jos se - mikä sitten onkin - on minulle tärkeämpää kuin yleinen hyväksytyksi tuleminen, saatan valita sen kaikesta huolimatta. Mutta haluaisin valita sen edes tietoisena siitä, miten vaikealta saatan tuntua ja miksi tyyli tai tapa tuntuu vaikealta, voihan se olla jotenkin alustettavissa tai pehmennettävissäkin. Kaksi näennäisesti yhteensovittamatonta asiaa pystyy kuitenkin varsin usein sovittamaan yhteen, kun malttaa analysoida tarkasti, mikä tarkalleen niiden välillä tuntuu kinnaavan ja ovatko kinnaavat piirteet oikeasti olennaisia tyylin tuottaneen, tavoitellun asian kannalta. (Eivät useinkaan ole.) (Ja analyysit menevät helposti puihin, sitä ei pidä unohtaa.)

Tuntuu kummalta huomata, miten se, että suosii itsessään heikkouksia ja säröjä ja niiden tunnustamista, on vähitellen johtanut siihen, että suosii sitä myös muissa. Vai mitenkä päin nämä nyt ovatkaan menneet. En osaa sanoa sitäkään. Mutta sen osaan sanoa, etten pidä kulttuurista, jossa virheitä, hankaluuksia ja säröjä ei saisi esiintyä, ei edes työhaastatteluissa ja vastaavissa. Ja että saatan olla hyvinkin vastahankainen sitä mukaellen toimimisen suhteen.

keväinen päivä

Aamulla tarvon maistraattiin hakemaan väestörekisteriotteen. Otetta tarvitaan, koska perin osaltani erään vanhan sukulaisen omaisuutta hänen kuoltuaan aiemmin viime vuoden puolella. Kävellessäni mietin sanaa perijätär, siinä on jotenkin höyrylaiva-aikauden tuntua, öisin kimmeltävien uusien mantereiden ja hämyisien jazzluolien tuoksuja. Tuntuu hauskalta olla perijätär, vaikka peritty omaisuus onkin aika pieni, sellainen puolen vuoden palkka minulle, ja normaaleissa kokopäivätöissä käyvälle se olisi epäilemättä vain parin kuukauden palkka.

Kävelen kantakaupunkia pohjoiseen, sujahdan äidin liikeeseen sisään. Täydellisen kauniit kasvot, päivettyneet ja huvittuneesti melkein hymyilevät tuijottavat seinän julisteesta. Äiti liisteröi asiakkaan kasvoille paksua valkeaa mönjää. Vilkuttelen verhon takaa, odotan. Huomaan äidin olevan ilahtunut. Kohtaaminen, jota olen jännittänyt vähän (koska äiti oli kauhistunut uusista suunnitelmistani ja siitä, harkitsenko asioita ollenkaan perinpohjin ja rationaalisesti), näyttää siis sujuvan mutkitta. Kun äiti viimein tulee luokseni ja menemme takahuoneeseen supattamaan, huomaan hänen olevan taas avoimempi ja iloisempi kuin aikoihin. Kumpikaan ei pyytele anteeksi, se on hyvä merkki. Äidin vastarinta suunnitelmiini on auttanut minua ojentautumaan tomerasti ja asettamaan rajani, ja kun äiti on saanut purkaa huoliaan ja tyrmistystään päätöksestäni, hän on taas hyvällä tuulella, koska tietää, että voin päätöksessäni ottaa huomioon hänen mainitsemansa näkökannat (joista osa on relevantteja ja osa mielestäni täyttä taikauskoista kukkua tai ainakin premisseiltään irrelevantteja; tiedän silti, että hänen näkökulmastaan ne ovat relevantteja kaikki). Tiedän itsekin tuon huolestuneen tunteen, vaikka inhoan sitä, että ajaudun välittämään ihmisistä niin paljon, että alan kaitsea heitä. Järkevintä kai olisi paeta, minkä jaloistaan pääsee... mutta sillä lailla ei taitaisi jäädä kovinkaan montaa ihmissuhdetta jäljelle ja saisi olla kaiken aikaa vain pinkomassa kauemmas. No, onneksi asioita voi prosessoida! Täällähän me olemme toisiamme sparraamassa, hämmentämässä, kasvattamassa, tukemassa. Mutta ei se ole staattista, vaan suhteissa aaltoilevat paremmat ja huonommat päivät, kauhistumiset ja tyyntymiset, ärähdykset ja sovittelut.

Viime päivinä olen silti ajatellut enimmäkseen, että tahtoisin etääntyä kauas, kauas. Ei se auta mitään, ei se muuta tilannetta kuinkaan. Uusien ihmisten kanssa toistaisi samat vaikeudet. Paras koettaa ratkaista ne vanhojen ihmisten kanssa, siis, niin kauan kuin he jaksavat jumpata. Hassuinta kyllä, mitä kauemmin ja rajummin jonkun kanssa on työstänyt asioita, sen luottavaisemmin heihin osaa suhtautua. Joskus tuntuu jopa siltä, ettei mikään ole vahingollisempaa kuin ystävyyssuhde, jossa vieraskoreusvaihe venyy liian pitkäksi ja lopulta ei uskalla oikein edes hengittää ja molemmat ovat luopuneet oikeudestaan omiin ajatuksiin ja oikeudestaan saada toiselta tukea tunnesäätelyssä.

Olen miettinyt tätä paljon viime päivinä, kun yksi ihmissuhteistani ei suostu selviämään päässäni yhtään mitenkään (ja toinen osapuoli ei tunnu kovin halukkaalta auttamaan selvittelytöissä, ehkä siitä pitäisi tehdä jokin johtopäätös, mutta sekin tuntuisi kohtuuttomalta, koska ehkä hänellä on vain kauheasti kiireitä tai hän haluaa toistaiseksi välimatkaa pääni sotkuisuuteen, mikä ei ihmetyttäisi, koska minäkin haluaisin mutta kun en toisaalta enää usko itseni deletoimista hyväksi ongelmanratkaisuksi, se jätettäköön konditionaaliin: ei auta kuin työstää asioita). Tuntuu karmealta, miten ihmissuhteissa kaikki voi mennä pieleen niin täysillä. En edes osaa sanoa, miksi piittaan niin paljon ihmisestä, johon en oikein osaa enää luottaa, ja tuo piittaaminen ärsyttää minua suunnattomasti. Äh, vaikeaa. No, ehkä vähitellen tämä tästä lutviutuu, yleensähän parin viikon tai viimeistään puolen vuoden päästä huolet lähinnä hihityttävät pöljyydessään. En vain jotenkin hahmota, miten voisin yksin saada selkoa tilanteesta. En tavallaan tahtoisi katkaista välejä, koska haluaisin oppia tulemaan toimeen ja meillä on kivojakin yhteisiä muistoja ja minusta tuntuu, ettemme me oikeastaan ikinä tutustuneet kunnolla tuon ystävän kanssa, ja sen lisäksi näen kriisin olevan täynnä mahdollisuuksia suunnata suhdetta ihan uusille urille, mutta toisaalta sekä mies että vanhat ystävät ovat sitä mieltä, että jos olen niin levoton ja neuvoton jonkun kanssa ja meillä on niin eritahtinen temperamentti ja eri universumista kotoisin oleva maailmankuva ja arvot ja tyyli olla ihmisuhteissa ja jos minulla on epämääräisesti paha olla asian kanssa kaiken aikaa, eikö nyt vain kannattaisi yhdessä sopia, ettei siitä kaveruudesta mitään tule. Huuooh. En ole tottunut luovuttamaan helposti, saatan olla ihmissuhteissa liian jääräpäinen ja tiedän sen hyvin. Mutta jokin saa minut epäröimään, koska en haluaisi ainakaan kenenkään kanssa sellaisia välejä, että ihmiset joutuvat miettimään, voiko meidät kutsua samoihin juhliin. Hittolainen... tämä itsepäisyys.... etukäteen ei voi lainkaan tietää, onko tässä mitään säilyttämisen arvoista vai ei. Ei voi tietää, harmitteleeko myöhemmin väärää itsepintaisuuttaan vai katuuko liian helppoa luovuttamistaan. (Niinkin olen välillä tehnyt. Höh.) No, ei kai auta kuin seisottaa asiaa. Se tuntuu todella raivostuttavalta, haluaisin nyt heti paikalla selvät sävelet, ja kun niitä ei ole, koen suurta halua ilmoittaa, että ilman mitään suunnitelmaa en etene mihinkään ja anti olla koko paskan. Ikään kuin uskoisin suunnitelmaankaan... en uskoisi, mutta se antaisi sentään systemaattisuuden tunnun, kaavan jolla kestää ahdistusta. Mikä jumi!

Onneksi sentään äidin kanssa asiat ratkeavat. Me olemme hitsautuneet hyvin yhteen. Suutumme toisillemme tuon tuosta ja ennen kaikkea olemme hurjan huolissamme toisistamme, mutta sitten se kaikki purkautuu elähdyttävänä pulssina ja äkkiä olemme taas äiti ja lapsi, iloiset toistemme näkemisestä, ylpeät ja omanarvontuntoiset ja mielissämme toisesta ja tämän itsepäisyydestä ja rohkeudesta käydä ongelmia päin.

Vaihdamme äidin kanssa nopeasti kuulumiset, sitten lähden kotia kohtia iloisena ja keveänä, miltei ilmaan pompahtelevana. Onko mitään yhtä ihanaa kuin sovitus, rajojen ja käsitysten selkeä piirtyminen vaivaamisen, kitkaamisen ja tinkaamisen jälkeen? Ei, ei kai ole! Onnellisuus on liikahdus parempaan suuntaan... merenlahden jään päällä makaa kirkas lumi, kevät tuoksuu ilmassa, pipo ja lapaset ovat ylimitoitetut. Ehkä kohta voi siirtyä kevättakkiin! Virkkasin eilen siihen sopivan baskerin. En pidä virkkaamisesta, mutta osaan tehdä kivan mallisen hatun itselleni sillä tavalla, ja kun näin isossa kaupassa kaunista, ihan takin väristä lankaa, päätin ottaa ristikseni tuollaisen käsityön. Onneksi baskeri valmistuu parissa tunnissa eli ennen kuin täysin raivostun siitä, miten inhottavalta virkkaaminen tuntuu kosketusaistillisesti ja miten raivostuttavan nököttävää puuhaa se on. Ehkä jos olisi kehittyneempi virkkaaja, voisi samalla tehdä vaikka timestepiä tai askelkyykkyjä. Toistaiseksi kuitenkin virkkaamus vaatii kaiken huomioni, mikä on jokseenkin raivostuttavaa, koska virkkaaminen on hyvin yksitotista puuhaa. Kumma juttu, miten leipominen, huovuttaminen ja keramiikkatyöt eivät ollenkaan saa minua tylsistymään ja raivoisaksi tällä tapaa. Ehkä se johtuu siitä, että märkä villa ja sävilälli tuntuvat kivemmalta käteen kuin lanka? Niissä on anarkistisen sotkemisen mahdollisuus eivätkä ne assosioidu alistuneiden naisten asemaan.

Kotona odottaa kutsu vappupiknikille, sinne on enää seitsemän viikkoa, ja vuokrapalstan maksulappu, jonka tahdon maksaa heti, etten vain unohda. Jos vappuun on vain seitsemän viikkoa, se tarkoittaa, että kohta pääsen maankin kimppuun, kääntämään sitä ja viskomaan sitä uusiksi aalloiksi. Voi ihanuus! Olen ostellut lisää siemeniä, löysin oranssinvärisen mangoldinkin siemeniä ja tilasin eBaystä Mrs. Collierin pyöreitä, kovia herneitä.

Saattaa olla, että saan erään lyhyen työn, että käyn parina sunnuntaina maalaamassa erään liiketilan katon ja seinät. Se ilahduttaa: maalaaminen on hauskaa, ronskia hommaa! Vähän kyllä kauhistuttaa, josko onnistun roiskimaan kattomaaleja kaikille kalliille esittelypöydille ja myytäville tavaroille, kun olen sillä lailla enemmän innokas kuin huolellinen tuollaisissa motorisissa hommissa, mutta kai ne kalusteet nyt onnistuu jotenkin peittämään. Ehkä pitää käydä ostamassa jostain muovisuojuksia niiden päälle levitettäviksi. Nyt pitää vaan ottaa selvää, voinko laskuttaa tuon työn toiminimeni kautta, kun kuitenkin yritysrekisteriin toimialakseni ei ole kirjattu "maalaustöitä" eikä mitään sinne viittaavaakaan, vai pitääkö minun ensin maksaa siitä, että muutan toimialaani. Tulisi se silti ihan kannattavaksi urakaksi.

Näen myös taas Napaketun, menemme uimahalliin yhdessä. Hänkin viettää aikaansa nyt vapaalla, tutkailee uusia mahdollisuuksia, mutta ennen kaikkea vain elää ja hengittää, kokee ja fiilistelee edellisistä kuukausista säästyneillä palkkarahoilla. Kerrankin ystävä, joka on samassa elämäntilanteessa... kaikki mahdollisimman avoinna, kaikki vaiheissa. Se tuntuu rentouttavalta kaiken levottomuuden, itsensä kelvottomaksi ystäväksi ja ihmiseksi tuntemisen sekä ainaisten ulkopuolisuuden olojen jälkeen.

Pipollinen

En enää osaa kunnolla kuvitella, millaista olisi elää ilman pipoa. Pidän usein kesälläkin pipoa tai huivia, koska en jaksa värkätä hiuksia enkä olla alinomaa pesemässä niitä. Lisäksi pipo tai huivi päässä tuntuu kauhean mukavalta, koska esimerkiksi korviin ei tuule ja pää tuntuu lämpimältä. (Nenäni on jääkylmä aina paitsi sellaisella helteellä, jossa muut suomalaiset tuskastuvat, tai sitten pipoa käyttäessä.)

Useimmiten en edes muista, ettei näin ole ollut aina. Lapsena rakastin pipoja, koska pipo tuntuu hyvältä, mutta nuoruusaikana kieltäydyin pipoista täysin. Saatoin välillä käyttää hattua, mutta enimmäkseen sinnittelin pakkasessakin paljain päin. Kuvittelin, että kehoni karaistuisi ja sisuni kasvaisi, ja hämmästelin heitä, jotka eivät tunteneet vetoa luostarimaiseen elämäntyyliin eivätkä kolmikymmentäluvun kylmiin kylpyihin. Riitelin asiasta melkein päivittäin isän kanssa. Isä halveksui sitä, miten turhamainen ja suuruudenhullu olin asiassa (vaikka se kai kuuluukin nuoruuteen ja kokemattomuuteen, se suhteellisuudentajuttomuus) ja itse taas halveksuin isää siitä, että hän halusi mennä aikaisin nukkumaan ja hiipparoi kotona jo iltakahdeksan aikaan pipo päässä, villasukat jalassa ja yömekko päällä. (Suurimpia häpeänaiheitani oli tuolloin se, mitä muut sanoisivat, jos tietäisivät, että isä preferoi mukavuussyistä väljää kolttua miehekkään pyjaman sijaan. Nykyään minua kiinnostaisi tietää, käyttävätkö miehet oikeasti pyjamia koskaan? Minusta tuntuu, että kaikki miehet nukkuvat teepaidoissa ja boksereissa tai pitkissä kalsongeissa.)

Huvittavimpia puolia nuoruuden miettimisessä on se, miten ehdoton ja johdonmukaisuudesta piittaamaton saatoin olla. Vaikka itse karaisin itseäni kahlaamalla huhtikuusta marraskuuhun meressä ja kieltäytymällä käyttämästä pipoa, kauhistelin ystävän hevihenkistä poikaystävää, joka kieltäytyi käyttämästä käsineitä, se kun ei ollut "heavy rock spiritin" mukaista. Ehkä ongelma oli perustelun heavy rock spirit, en ole ikinä pitänyt raskaasta musiikista vaikka koetinkin opetella pitämään siitä, pitiväthän kaikki ystäväni siitä. Kuuntelin tuntikausia Pearl Jamia ja Stone Temple Pilotsia ja Guns'n'Rosesia ja Soundgardenia ja kävin joillakin keikoillakin ja koin totaalista ulkopuolisuutta, kun en vain saanut musiikista mitään vastakaikua, toisin kuin keinuvasta bossa novasta ja iloisesta etnisestä musiikista. Ehkä heavy ei vain sovi luonteeseeni. Silloin en vielä kyennyt hyväksymään sitä, ettei jokin sopinut minulle. Koetin tunkea itseni pitämään siitä, tästä ja tuosta, kunnes kyllästyin. Ja koko sen ajan, kun koetin pakottaa itseni pitämään asioista, joista en pitänyt, olin aika onneton ja kipuilin niiden ihmisten kanssa, joiden tuntui olevan luontevaa pitää noista seikoista.

Nuorisokulttuurin rock-vetoisuus on ollut minulle aina ongelma. Oikeastaan en ole pitänyt monestakaan rockkappaleesta enkä myöskään ole kokenut itseäni nuoreksi tai kapinalliseksi kuin aivan hetkittäin, lähinnä silloin kun olen ollut rakastumaisillani johonkuhun ja minusta on tuntunut siltä kuin voisin kävellä talojen lävitse niin halutessani. En ole tainnut kokea sitä tunnetta elämässä kuin ehkä viitisen kertaa eikä se selvästikään rajoitu nuoruuteen, mutta ennemmin olen aina arvellut, että jotakin sellaista ehkä kapinallisemmin elävät nuoret kokevat.

Omat kapinoinnin muotoni kuten kotoa karkaamiset ja seksuaalisekoilut ja hillittömät juomingit nuorempana ovat liittyneet aina vain jäytävään pelkoon ja ahdistukseen ja tunteeseen, että olisi oikeastaan kaikille parempi, jos kuolisin, koska minulla ei ole paikkaa, minne mennä, ja joka tapauksessa minua olisi täysin mahdotonta rakastaa. (En koskaan nuorempana tullut ajatelleeksi, että tuollainen kokemus voisi olla nuorten ulkoisiin vaikutelmiin tuijottamisen, kulutuskeskeisyyden, ehdottomien idealismien ja kapinallisuuden korostamisen ytimessä. Ajattelin, että muilla on jotenkin loistava ja makea olo ja siksi he osaavat aina pukeutua, meikata, puhua ja halveksia toisia sillä tavalla, joka vaikuttaa juuri samalta asenteelta, joka nuorisomuodin mallien asennoista ja eleistä tihkuu.)

Jos olisin viisitoista- tai kaksikymmentävuotiaana saanut tietää, että nykyään hiihtelen kotona villapaidassa, kaulaliinassa, rannelämmittimissä, villasukissa, verkkareissa ja pipossa, ja että en tahdo käydä baareissa kun ne ovat niin iltapainotteisia, olisin varmasti ryöminyt sängyn alle parkumaan kurjaa keski-ikäistä kohtaloani. Mutta pipo päässä on hyvä olla. Nenä ei valu. Sormet tuntuvat lämpimiltä. Korviin ei satu.

Nyt ongelmilta tuntuvat enemmän tilaisuudet, joissa huomaa olevansa ainoa pipopäinen. Suhtaudun kyllä niihin aika rennosti. Sitä paitsi minulla on monta kivaa pipoa ja voin aina muistuttaa itseäni siitä, miten kurjalta tuntuu olla sisätiloissa ilman pipoa, pää alttiina vedoille ja säryille. Lisäksi on ihan selvää, että koska en osaa laittaa hiuksiani kauniisti kuitenkaan, pipo päässä olen itse asiassa epäilemättä viehättävämpi kuin ilman pipoa. Kummasti arvostukset ovat kääntyneet päälaelleen. Aiemmasta autonomian ja aikuisuuden merkistä, avopäisyydestä, on tullut konformisuuden ja vaivalloisuuden merkki.

Olen vähitellen neuvotellut itselleni luvan mukavaan oloon. Kunhan se ei vie käytäntöihin, jotka vahingoittavat toisia suoraan tai välillisesti (kuten vaikka henkilöautoiluun; minun on kyllä vaikeaa kuvitella, miten se voisi tuntua mukavalta, ajaminen on niin vaivalloista ja kyydissä istuminen tylsää enkä kuitenkaan yleensä raahaa useita nyssäkällisiä tavaroita mukanani, mutta olen nähnyt sellaisen muutoksen tapahtuvan joillekin tuntemilleni ihmisille), tuo lupa tuntuu ihan hyväksyttävältä ja kannatettavalta. Nuorempana juuri tuo "tuntuu hyvältä" ärsytti itseäni ihan sanomattoman paljon: miksi ihmeessä jäädä siihen mikä tuntuu hyvältä sen sijaan, että kouluttaisi itsensä pitämään vaikeista mutta huikeista asioista kuten jääkylmästä vedestä tai nokkosten poltteesta paljailla säärillä? Eihän sellaisessa hyvien olojen kuulostelussa ollut mitään mageeta eikä edistyksellistä.

Nykyään nuoruuden kauhistus tuntuu mustavalkoiselta ja jäykältä ajattelulta. Sillä jos tarkastelen elämääni kriittisesti, on ihan selvää, että minulla on joka tapauksessa paljon vahvempana taipumus (toki elämänalueesta riippuen; joillain alueilla selkeästi vahvempana ja toisilla vain niukasta vahvempana ja joillain alueilla tuskin havaittavana lainkaan) edistää käsityskykyäni ja kokeilla uusia asioita, vaikka se sitten tarkoittaisikin ahdistuksen ja vaikeiden olojen sietämistä ennen kuin totun uuteen käsitteellistämisen ja toimimisen tapaan. Taipumus jumittua tekemään "niin kuin olen aina ennenkin tehnyt" on minussa usein huomattavan heikko ja huomaan usein hämmästeleväni sitä toisissa ihmisissä, jos he sanallistavat perustelunsa jollekin menettelylle näin tai kaiken huipuksi esittävät perustelunaan, että "eivät oikein osaa kuvitella, että voisivat oppia tekemään toisella tavalla". (Vasta aivan viime aikoina olen alkanut hahmottaa, että kenties näin todella on, että heistä tuntuu tältä, että he eivät ole tottuneet ärtymään elämäänsä ja päättämään muutoksesta. Ehkä heiltä puuttuu toiveikkuutta, halua kestää muutokseen liittyviä vaikeuksia ja ponnisteluita tai ehkä he arvelevat, että ympäristö tuomitsisi muutoksen. Minä taas itse tiedän menettäväni toivoni helposti, jos minusta tuntuu, että minut joko pakotetaan jatkamaan kaikkea samaan vanhaan totuttuun malliin tai etten osaa keksiä tilanteelle vaihtoehtoja.) Toki minäkin jumitan joissakin asioissa, mutta siinä vaiheessa, kun huomaan toimivani automaattisesti ja kyseenalaistamatta, käyn yleensä riivaamaan itseäni sen suhteen, että minun pitäisi edes koettaa toimia jotenkin toisinkin, jotta voisin ajatella toimivani siten, kuten todella näen parhaaksi. (Huh, miten pitkä ja monipykäinen lause.)

Kai minulla sitten on voimakas sisäänrakennettu muutospaine ja muutosusko. Vanhempani väittävät, että olen ollut tällainen lapsesta saakka, toki ujouteni rajoissa: jatkuvasti etsimässä uusia tapoja tehdä sama asia eri tavalla, silmittömän utelias ja helposti monotonisiin tehtäviin leipiintyvä. (Olkoonin, että koululaitos opetti minut pinnalta käsin tarkkailtuna melko rauhalliseksi "hauki on kala" -tyyppisten toistoharjoitteiden suhteen. Minulle koululaitos ei opettanut oppimisen iloa, koska minulla oli se jo, olinhan itse opetellut lukemaan ja laskemaan kouluikään mennessä. Sen sijaan se opetti minulle kärsivällisyyttä tylsyyden suhteen. Siitä on keskimäärin tosiaan työelämässä enemmän hyötyä kuin oppimisen ilosta. Parisuhteessa sanoisin kyllä olevan toisin päin. Tai että ainakin parisuhteessa olisi hyväksi olla ongelma- ja ratkaisukeskeinen lähestymistapa tylsyyden sietämisen keskeisyyden sijaan.)

Hmm, ajauduinpa kauas piposta. Ja toisaalta taas en: kyllähän pienet asiat usein saavat valtavia symboliarvoja. Pipo - tuo pieni, lämmittävä lärpäke - voi edustaa pakkovaltaa, autonomiaa, aikuisuutta, lapsuutta, kapinaa tai sen kukistamista, heavy rock spiritin puuttumista, liikaa myönnytystä kehon tarpeille ja viesteille tai kehon viestien tarkkakorvaista kuuntelemista ja kehon viisauden kunnioittamista, mikä elämäntyyli tai näkökulma nyt sitten onkaan tarkastelun lähtökohtana. Kun näen pipon jonkun toisen päässä, en voi kovinkaan luotettavasti arvata, mitä pipo hänelle edustaa. On parasta kysyä, jos tosissani olen kiinnostunut asiasta. (Joskus kysymykseen suhtaudutaan puoliärtyisästi: "No eikö susta tänään muka ole kylmä?" Ehkä pipo tällöin edustaa rationaalisuutta tai arkijärkeä?)

Minun piponi on sovinnollinen ele montaa sellaista asiaa kohtaan, joihin ennen suhtauduin levottomasti ja ärtyisästi. Isää, kehon kuuntelemista, oman kehon haavoittuvuuden myöntämistä ja sen mukaisesti toimimista, sitä seikkaa että enemmistö saattaa olla myös oikeassa, esimerkiksi. Olen jopa kutonut ja virkannut muutaman pipon, mikä on sentään melkoinen myönnytys suuren osan elämäni miesten halveksumia "naisten hommia" kohtaan. (Minä en ole oikein onnistunut halveksumaan kutomisia, koska muistan hyvin tarkasti, miten huono olin koulun käsitöissä ja miten en ikinä oppinut ajattelemaan äidin tavalla, että käsityötaidoilla ei ole mitään väliä maailmassa, jossa kaiken voi kuitenkin ostaa rahalla. Mutta en liiemmin mainostanut tätä puolta käsityöharrasteita halveksiville eksilleni, tunsin vain salaista helpotusta siitä, etteivät he odottaneet minulta mitään naisellisten taitojen taidonnäytteitä lapasten tai vastaavien muodossa.) Etenkin virkkaamisesta tykkään, koska kutomisessa pitää hallinnoida kahta puikkoa ja mahdollisesti karkaavia silmukoita enkä ole erityisen käsistäni kätevä enkä edelleenkään pidä kudetta riittävän kiinnostavana keskittymiskohteena. (Kutominen on minusta edelleen tappavan yksitoikkoista ja tylsää vähän samalla tavalla kuin huonot lukuromaanit, joiden juonenkäänteet on helppo arvata jo ensisivujen perusteella. Uh, karmeus.) Virkkuukoukkuja on sentään vain yksi ja vain yksi silmukka voisi karata. Lisäksi virkkaaminen on paljon plastisempaa muodoiltaan ainakin minun taitotasollani, ja aikuisharrastaminen antaa mahdollisuuden virkata juuri sillä lailla kuin päähän pälkähtää, ilman mitään raivostuttavia ennakkokäsityksiä siitä, mitä (koulussa virkattiin pitsiliina, mitä sellaisella voi edes tehdä?) ja minkänäköistä jälkeä aloituksesta pitäisi syntyä. On juuri sopivan kinkkinen pähkinä järkeillä, miten virkataan pallo tai päärynä, mutta sellaisen kutomiseen tarvitsisin ohjeet, ja silloinhan koko hommasta katoaisi elävä ongelmanratkaisun ulottuvuus ja se tylsistyisi entisestään.

Ja taas ajauduin teilleni pipoista...

Ehkä nyt puen päälle ja lähden lounaalle ystävän kanssa. Ajattelin pitää pipon koko ajan päässä. En tahtoisi sairastua jouluksi, ja oikeaa korvaani vihloo hieman ja kurkkuni on raspi.