Anatomian kirja

Avaan anatomian kirjan siinä vaiheessa kun olen onnistunut jumittamaan alavatsan sivustan. Kai se syksyn pänttäyksiin valmistautuminen sitten näinkin käy. Lannesuoliluulihas on helppo paikantaa, koska se kramppaa ja oikein säteilee paikkaansa koko elämiseeni. Iso lannelihas, suoliluulihas, siinäpä ne. Myöhemmin kuvio haalistuu, koska ympärillä olevat lihakset alkavat kompata kramppaajia. Sitten nukahdan ja kun herään, kaikki on ohitse.

Tässä kohden toivoisin olevani mies. Jos olisin, olisi helppoa attribuoida kipu treeniin, pelkkään treeniin. Mutta mistä sen voi tietää, kun ei ole mies? Ehkä tämä on vain näitä kivuliaita ovulaatioita, joita tapahtuu silloin, kun villiinnyn jostakusta. Silloin on aiemminkin tullut kummallisia alavatsan kramppauksia, tuntuu kuin munasarjojen puu ravisisi tuulessa, oikein viskoisi munasoluja eestaas ja raastuisi irti kiinnikkeistään...

Anatomian kirjassa sanotaan, että jotkut naiset tuntevat ovulaation "pienenä nipistyksenä vatsanpohjassa". Muistaakseni myös kierukan laittamiseen ja pois kiskaisemiseen liittyvää kipua kuvataan "pieneksi nipistykseksi". Olen onnekas, koska omat kuukautiseni eivät ole kivuliaat niin kauan kuin kierukka on asennettu oikein, ja nyt se taas on. Mutta ovulaatio sattuu joskus, jos olen ihastunut johonkuhun tai muuten vain villissä tilassa. Eikä se ole mikään pieni nipistys. (Myös kuukautisten rytmi nopeutuu: keho tekee kaikkensa hedelmöityäkseen. Paitsi kääntää mielen. Se on sille liian vaikea pala, mieli joka alkaa voida pahoin heti lapsiperheissä, jotka ovat kuolettavaa seisovaa vettä, samaa uhkaa kuin koko myöhäislapsuus, ehkä varhainenkin, sama seisahtunut sisäpäivähämämä, television ääni, möröt komeroiden ovien takana, ainaväsyneet illansuuvanhemmat, "etkö leikkisi hetken itseksesi, en nyt just jaksa".) En ymmärrä kipukynnyspuhetta: toiset lääkärit väittävät, että minulla on mahdottoman korkea, toiset, että mahdottoman matala kipukynnys. Koko kipukynnys alkaa tuntua vähitellen huonolta konstruktiolta. Eikö vain voisi sanoa, että tämä sattuu ja tämä taas ei? Jotkut hermoston osat tuntuvat suvaitsevan enemmän kudosvauriota alueellaan kuin toiset.

Anatomian kirjassa ei puhuta juurikaan koskettamisesta. Muistelen lukemaani tiedeuutista, jossa kevyt kosketus peitti kivun, vaikka toisin luulisi, jos ajattelisi, että voimakas tuntu jyrää hennon, ja toisaalta, miten ei erehtyisi luulottelemaan, jos muistelisi omaa kokemusta siitä, miten paljon kipeänä auttaa se, että joku silittää selkää tai halaa. Etenkin kuumeisena se tunne tulvahtaa ylitse kuin lämmin harso: en ole pulassa, joku välittää, joku pitää huolen nyt kun en oikein itse pysty. (En meinaa ensin löytää sen tutkimuksen linkkiä, mutta törmään muutamaan muuhun kiinnostavaan kyllä - esimerkiksi tutkimukseen hieronnan käyttämisestä vakavissa syövissä kivun lievittäjänä ja mielialan nostajana; minusta tietysti hierontaan olisi hyvä liittää meditaatiota ja syvähengittämistä ja voisin kuvitella itseni varsin mainiosti hieromaan saattohoitopotilaita, koska en sillä lailla kavahda tai sure kuolemaa kuin useimmat tuttavani.)

Kirja on kai suunnattu lääkäriksi opiskeleville, koska siinä kerrotaan, miten lihakseen tehdään viilto ja niin edelleen. Äkkiä hätkähdän siihen seikkaan, että tosiaan, harkitsin yläasteella ryhtyväni lääkäriksi, mutta pidin tarkasti kiinni siitä, että kouluttautuisin siinä tapauksessa patologiksi tai aivokirurgiksi, niin ettei minun tarvitsisi oikeastaan kohdata ihmisiä niinkään kuin heidän kudoksiaan. (Se olikin aika jäsennelty ammattisuunnitelma verrattuna useimpiin muihin epämääräisiin kuvitelmiini. Annoin lopullisen päätöksen muotoutua lukioratkaisun mukaan: jos pääsisin taidelukioon, minusta tulisi taiteilija, ja jos en, sitten lääkäri. Pääsin kuvataidelukioon ja se lääkärihaaveista. Kuvataidelukiossa tajusin hyvin selkeästi, ettei minusta nyt ainakaan kuvataitelijaksi olisi. Arvokas tieto sekin...) Mutta miksi juuri näin? Miksi juuri ammatti, jossa ei tarvitse kohdata ihmisiä? Ehkä se on se kuva, jota kotona eteeni projisoitiin: kuva itsestäni jonakin ihmisten kanssa surkeasti toimeen tulevana otuksena, joka toisaalta on kyllä hyvin tarkka ja järjestelmällinen, jotenkin konemainen olento. Vanhempieni on selvästi edelleenkään vaikeaa nähdä minua muunlaisena, koska äiti on hyvin huolissaan siitä, että hierojana joudun keskustelemaan ihmisten kanssa ja sietämään heidän läsnäoloaan. Hänen mielestään en tule kestämään sitä. No, se jääköön nähtäväksi. Äiti on muutenkin ollut väärässä monessa asiassa, mitä minun kestämisiini tulee. On tietty taso, jota hän ei ymmärrä eikä edes halua ymmärtää, koska se jotenkin kauhistuttaa häntä. Se on vain liian vieras, hän ei halua kuulla siitä mitään. Osaan vaieta siitä hänelle.

Jokin on muuttunut, ajattelen kuvia katsellessani. Jokin... en halua enää leikellä ihmisiä palasiksi, haluan koskettaa heitä rikkomatta heidän ihoaan. Uskon, että sellaisellakin, pienemmällä ja ohimenevämmällä teolla, voi silti olla väliä. Vaikkei se muuta mitään radikaalisti. Ja toisaalta: Eikö toisen mielialan vaihdos muka ole radikaali, vaikkei se olisikaan erityisen pitkäkestoinen muutos? Jos hymyilen ja toinen vastaa siihen ja näkee hetken valoisammin, eikö se muka ole radikaali muutos maailmassa? Tai jos kosketan jotakuta, silitän jotakuta, joka tuntee itsensä yksinäiseksi ja ehkä jotenkin saastaiseksi, toisille ikäväksi koskettaa? Eikö esimerkiksi se muutos, joka poikaystävissä tapahtuu, ole hämmentävä? Se, kun he alkavat uskoa, että ovat ihania minusta. Sen näkee asiaan perehtymättömämpikin: ryhti ja perusilme muuttuvat. Ja sama muutos itsessäni: ei lääkkeitä eikä viiltoja, pelkästään hyväksyvää koskettamista, ja vähitellen syntyvä mielikuva siitä, ettei oma keho ole jotakin saastaista tai suttuista tai epäselvää ruumismuhjua, ei mitään hävettävää näöltään, tarpeiltaan eikä toiminnoiltaan, vaan ihmeellinen, jokin ainutkertainen, elävä, tunteva, herkkä prosessi, jota on mahdollista rakastaa.

Ehkä olen vähitellen työntämässä kauemmaksi tämän ihmismaailman käsittämätöntä fiksaatiota kaikkeen pysyvään ja suorastaan (haaveissa) ikuiseen, ja hyväksymässä ohikiitävän, lyhytkestoisen ja keveän kuitenkin olennaisemmaksi. Sama suunta toteutui opinnoissanikin, jossa aloitin jyhkeillä ja yleispätevillä asioilla ja etenin sitten niistä vähitellen kohti estetiikkaa, jossa oikeastaan vain tällä hetkellä ja näillä tuntemuksilla tässä ja nyt on väliä. Miten hirvittävän hidasta tämä kääntyminen onkaan. Kääntyminen raskaasta keveään, pompöösistä vaivihkaiseen, silpovasta hipaisevaan. Mistä siinä on kyse? Siitäkö, ettei usko, että asiat kuitenkaan muuttuisivat lopullisesti, ei ainakaan hyvään suuntaan? Onko se vain vanhenemisen oire? (En huomaa sitä kaikissa ikätovereissa.) Vai jokin kiero, puolivihainen vastareaktio jossakin tiedostamisen takana?

Yksi asia ei ole muuttunut: kiinnostus kehoon. En voi mitään sille, että minusta kehot ovat mieliä kiinnostavampia ja että oikeastaan ajattelen mieliäkin kuin kehojen osina tai oikeammin toimintoina... Sinänsä aika kummallista, että opiskelin ensiksi jotakin niin ajatuksellista kuin filosofia. Mutta ehkä siitäkin on vielä jotakin hyötyä. Ehkä siitä on jo ollutkin, en osaa arvioida. Ei minusta ainakaan ole kammottavaa olla kiinnostunut asioista, joista ei ole varmaa, kaikkien (tai jonkun imaginaarisen "kaikkien järkevien ihmisten joukon") jakamaa mielipidettä. Sellainen asenne tuntuisi aika hankalalta eikä ole kauhean harvinainen. Onpahan ainakin tullut vältyttyä siltä.

Anatomian kirjaan on palattava vielä monta kertaa kesän aikana. Ja syksyllä ja talvella.

Tuntuu hullunkuriselta tietää niin pitkälle eteenpäin, mitä ammatinhankkimisen suhteen aikoo tehdä.

Neljäs paastopäivä

Makaan sängyssä ja luen Hanna Svennevigin kirjaa Kehon mieli. (Onpa muuten kaunis sukunimi tuo Svennevig! Jotenkin pontevan oloinen.) Kirja tuo mieleen sen kirjeen, jonka sosionomiystäväni kirjoitti kuultuaan, että aion opiskella hierojaksi. Hän kirjoitti hoitotyöhön valmistautumisesta, omien kuilujen tuntemisesta ja transferenssista hoitosuhteessa. Sekä siitä, miten moni lihaskolotus onkin vain piilotettua psyykkistä ristiriitaa. Se sama nousee Svenneviginkin kirjan sivuilta esiin. Svennevig kuvaa jopa, miten osa vaihtoehtohoitoihin hakeutuvista etsii itselleen suunnilleen messiaanista pelastajaa, joka ottaa kolotukset ja pahat olot pois.

Se tuntuu pelottavalta lukea, sillä jos jotakin itsestäni tiedän, niin ainakin sen, että sellaiseen minusta ei taida olla. Olen ihan vain tavallinen ihminen, jolla on omat vaikeat kohtansa ja joka ärtyy, inhottuu, pelästyy ja suuttuu siinä missä muutkin. Ei, messiaaksi minusta ei taatusti ole.

Mutta sitten tulen ajatelleeksi jotakin. Tavallaan minäkin olen etsinyt koko elämäni tuollaista ihmistä, joka pitelisi minut täysin ehjäksi. Enkä silti ole ihmeemmin loukkaantunut, vaikkei kukaan tietysti ole niin tehnytkään. Kaikilta kohtaamiltani ihmisiltä olen kuitenkin oppinut paljon asioita ja monesti jo heidän hymyilynsä tai nyökkäyksensä on auttanut minua eteenpäin silloin kun eläminen on tuntunut musertavan vaikealta. Ja vaikeilta ihmisiltä olen oppinut kaikista eniten, sitä ei käy kieltäminen, vaikka välillä olenkin itkeskellyt ja miettinyt lopullista erakoitumistakin ihmissuhdekuormituksen takia. Ilman heitä en olisi ollenkaan niin selvillä siitä, missä omat kipukohtani sijaitsevat. Ja mitä en ainakaan tahdo. Ja olen siitä kiitollinen - mikseivät siis muutkin voisi olla?

Olo on paaston kanssa käynyt nyt jotenkin normaalimmaksi. Sellainen huterahko ja helposti hikoileva heiluvapitkäkaulaisuus on ohitse. Yllättävää kyllä, näytän myös peilikuvana jotenkin vähemmän eteeriseltä ja kalvakalta. Tai ehkä se on vain tulkintaa. Silmäpussit ovat palanneet. Huhuu, mistä ne nyt muka voivat tulla suolattomalla juomavaliolla...? Kummallinen keho.

Svennevigin kirjaa lukiessani huomaan, miten itsekin luotan paljolti kehon viisauteen. Paitsi yhdessä kysymyksessä, lisääntymiskysymyksessä. Se puristaa olemisestani esiin selkeästi rajansa asettavan ja kehon yläpuolelle itsepäisesti änkeävän mielen.

Hullua kyllä, jos teen hypoteettisen jaon mieleen ja kehoon, niin minusta tuntuu, että tämä paasto on kehon toivoma. Mitä ihmettä se voi tarkoittaa? Tai ainakin tämä on saumattomammin sopusoinnussa kehoni kanssa kuin edelliset paastot, niistä on hyvänen aika jo pitkä aika, viimeisestä kymmenen vuotta, silloin kiinnitin enemmän huomiota siihen, miten paksulta näytän kaksikymppiseksi. Nyt minulla oli enemmän tukkoisa, paisunut olo. Ja alan vähitellen tunnistaa kehoni tuon karmean olon alta, olen raivannut olon pois aika vaivattomasti pidättäytymällä kiinteästä ravinnosta. En pidä siitä tukkoisasta olosta, joka ilmaisee itseään monin oirein: se valvottaa myöhään, herättää aikaisin vatsa nälästä kiljuvana, ylipäänsä vakuuttelee monin äänin, että ulos ei voi lähteä syömättä alle todella tukevasti, koska muutenhan saatan tuupertua verensokerit alhaalla jonnekin jalkakäytävälle... Se on jonkinlaista väsymystä ja ylikierrosta yhteennivottuna, se saa useimmat ruoka-aineet, josta olen perinteisesti pitänyt, näyttämään jotenkin liian laihoilta ja turvaa tarjoamattomilta. Ja sitten olen lorottanut leivän päälle turvaa oliiviöljystä, jonka olen tahmannut paikalleen za'atarilla, ja syönyt leipääkin valtavat lohkareet.

Nyt keho on taas osoittanut mielelle, että se keuhkoaa ihan turhaan sen kanssa, kestääkö keho. Ei keho tarvitse turvaa siinä missä mieliparka. Mieli on kehoa nälkäisempi, levottomampi, huolestuneempi. Kysymykseksi jää vain, miksi mieleni on aina huolestuneimmillaan silloin, kun elän suhteessa, ja levollinen, kun en elä. Vai onko kyseessä sittenkin jokin hormonaalinen hirviömäisyys, kehon valmistuminen raskauteen, jota sille ei tulla suomaan? Vai onko kyse vain siitä, että kun asuinkumppanini ovat pitäneet yleensä paljon raskaammasta ruoasta kuin minä, kehoni vähitellen lakkaa protestoimasta tahtovansa aivan toisenlaista ruokaa? (Olen kuitenkin sen verran laiska etten jaksa kokata päivittäin kahta erillistä ruokaa kahdelle eri keholle, joilla on selvästi erilaiset tarpeet...) Onpa kummallinen ja kiinnostava kysymys. Olen kuitenkin pintatasolla levollisempi, kun elän suhteessa, onnellisempi. Tai sitten vain tunnistettavammalla tasolla onnellinen, eri lailla onnellinen.

Huooh, kysymykset! Nyt on jo lähdettävä joogatunnille, jotta ei tarvitse kiirehtiä matkalla.

Hyvää kevättä!

Päivä ja yö ovat nyt yhtä pitkät, juuri tänään, koko maailmassa, selittää mies. Jostain mystisestä syystä tänään on ilmeisesti myös unen päivä...

Kun sain eilen kirjoittamalla purettua möykyt päästäni ulos, huomaan olevani taas paljon levollisempi. Myös Franklin lukeminen on auttanut. Frankl on jotenkin hyvin selväpäinen. Tyyliin: miksei keskittyä siihen, mikä tekee ylpeäksi ja onnelliseksi ja jättää murheet pörisemään keskenään? (Vaikka kyllä vaikeudetkin toisaalta kannattaa kohdata, Frankl kirjoittaa niin paljon psykoanalyysin perinnettä korjatakseen, että jos häntä lukisi unohtaen, mistä hän tekee korjausliikkeen, voisi melkein kuvitella, että vaikeuksista voisi olla piittaamatta. Mutta kyllä nekin puhuvat omaa kieltään.) Tällä hetkellä haluan kaikista eniten hierojakoulutukseen, tajusin sen eilen, kun vain makasin sängyssä pääni tyhjentäneenä ja ihmisiä nähneenä ja vain hengittelin kädet kylkiluiden päällä. (On kiva tuntea, miten ne liikkuvat.)

Olen vähitellen taipunut ajatukseen, että olen valmis vaikka muuttamaan muualle saadakseni koulutukseni. Jos pääsen kouluun, ensi vuosi on kuitenkin sillä lailla tiivistä opintoihin keskittymistä, ettei sillä ole niin väliä, ovatko ystävät lähellä. En usko, että kuitenkaan ehtisin juuri nähdä ketään, jos koulu on kahdeksasta neljään ja päälle vielä itseopiskelua, ja jossain vaiheessa pitää ehtiä vesijuosta ja joogatakin... Ja siinä toisessa kaupungissa, jossa olisi kanssa edullinen hierojakoulutus (500 euroa, se ei todellakaan tunnu liialta ammattinimikkeestä ja -taidosta, ja siihen saa Kelalta opintorahaakin), asuu myös monia hyviä ystäviä. (Joista osa on kyllä ehkä muuttamassa Helsinkiin.) Olisi myös jännittävää kokeilla asua toisessa kaupungissa, vaikka onkin ihan selvää, ettemme saa näin kivaa ja edullista vuokra-asuntoa mistään muualta Suomesta ja vaikka tempehiä ei saa siellä tuoreena etnisestä kaupasta. No mutta, katsotaan. On sitä aina ennenkin hengissä selvitty! Laitoin nyt joka tapauksessa hakemuksen vetämään tuonne toiseenkin hierojakouluun. Saapa nähdä, mitä tapahtuu ja tärppääkö toinen koulu vai peräti molemmat.

Tuntuu hauskalta huomata tahtovansa jotakin tällä lailla keskitetysti. Se suuntaa elämää, täyttää sen jännityksellä. On myös hauskaa ajatella, ettei tiedä, missä asuu ensi syksynä. Elämäni onkin jo seissyt paikallaan turhan kauan. (Vaikka olinkin kääntämisestä ihan hajalla aluksi, se on lopulta silti yksin kotona tehtävää tekstityötä, ja minusta olisi kivaa kokeilla jotakin muutakin vaihteeksi.)

Ihanaa, miten keväistä ulkona on! Hurina tulee tunnin kuluttua hakemaan minut, ja menemme kävelylle ja siitä saunaan. Vaihteen vuoksi elämä tuntuu mukavalta ja sujuvalta. Ei se kyllä varmaan tuntuisi, jos en olisi ensin vähän möykynnyt ja stressannut ja haahuillut.

Täyttää lomakkeen

Etsin töissä hakulomakkeen netistä ja täytän sen. Osaan täyttää muut kohdat paitsi lukioarvosanojen keskiarvon. Ei, siitä minulla ei kyllä ole hajuakaan! Sen tiedän, ettei se ole kiitettävä, koska muistan, miten vanhempani ärisivät asiasta ja itsepäisen vastaukseni, että saan olla tyhmä. Oikeastaan minun olisi kai pitänyt sanoa, että aion joka tapauksessa kuolla parin vuoden sisään, aikuiselämä ei kiinnosta minua, joten mitä vitun väliä jollain arvosanoilla on. Se ei ollut enimmäkseen uhmaa vaan toivottomuutta.

Lomake täyttyy hassusti. Sosiaali- ja terveysalan koulutus ja työpaikat, joille on varattu monta rivillistä tilaa, jäävät tyhjäksi. Muut työt taas eivät mitenkään mahdu lomakkeelle, vaikka niputankin ne ronskisti tyyliin "freelance-kirjoittaja vuodesta 1999 saakka", "kustannustoimittajan keikkatöitä tietokirjapuolella 1/2006 alkaen" ja niin edelleen. Päätän liittää lomakkeeseen cv:n, joka on, kätevää kyllä, pakko samalla päivittää. Nimi on muuttunut, samoin siviilisääty ja sähköpostiosoite. Merkitsen cv:hen myös sen, että olen nykyään yrittäjä ja minkä nimisen nyt keväällä ilmestyvän tietokirjan olen kääntänyt. Katselen töitä ja harrastuksia ja koulutusta ja tajuan, miten kovin vieraalta tämän täytyy taas näyttää valintalautakunnan silmissä.

Ei se ole vieras tilanne, se ulkopuolisuus ja vieraus työhaastatteluissa ja koulutushaastatteluissa. Toivon vain, että joskus siihen suhtauduttaisiin piristyneesti ja mahdollisuutena, mutta se voi olla liikaa toivottu. Sen täytyy riittää, että suhtaudun itse menneisyyteeni mahdollisuutena, en riippakivenä ja epäonnistumisina.

Yhtäkaikki haluan liittää cv:n mukaan, vaikka tajuankin pistävän selkeästi, että se on minun menneisyyteni. Ja että monessa mielessä sitä voi lukea kuin piru raamattua, jos tahtoo ajatella, että suuntautumiseni on kauhean akateeminen ja sanoihin kiinnittynyt, eli jos sitä halutaan tarkastella jotakin hyvin oleellista nykyisyydestä tai peräti tulevasta kertovana. Haen kuitenkin koulutukseen, jossa manipuloidaan kehoja. Lisään kiinnostuksenkohteiden listaan kehollisuuden. Ehkä se jotenkin pehmentää noita toisia sanoja. Kunpa vain pääsisin haastatteluvaiheeseen saakka. Luulen, että haastatteluissa osaisin kyllä kertoa kiinnostuksestani. Mutta en osaa oikein teeskennellä, että olisin joku toinen, joku varmempi ja säntillisempi.

Sekin minua tietysti pelottaa, että jos pääsen haastatteluihin, miten psykologit minuun suhtautuvat. Tiedän epävarmuuteni, se paistaa kauas. Fysioterapian pääsykokeessa siihen ja kummaan taustaani tartuttiin, enkä voinut kuin myöntää, että totta kai olen epävarma siitä, onko tämä juuri se ala ja että osaanko toimia ihmisten kanssa. (Olenko mistään varma? Ehkä joistain fysikaalisia olosuhteita ja kausaliteettia koskevista olettamuksista kuten että jos kirveellä lyö jalkaansa, siitä seuraa kudosvaurio.) Nykyään kyllä tiedän jo enemmän siitä, mitä se ihmisten kanssa toimiminen tarkoittaa: työtilannetta. Mutta kuinka olla muistamatta sitä, että olen saanut joskus potkut töistä? Siitä on kauan ja se on edelleen minusta kohtuutonta, mutta joka tapauksessa niin kävi. On hyvin vaikeaa nousta sen yläpuolelle ja muistaa, että toisaalta nykyisissä työpaikoissani tuota asiaa on ihmetelty, kun olen kertonut siitä esimerkiksi aiemmalle esimiehelleni. Pelkään, että alan itkeä haastattelussa, esimerkiksi. Mutta ehkä kaikki pelkäävät tällaisia asioita.

Toivon, että kaikki menisi nappiin nyt kun äitikin on murinansa murissut ja olen viimein keksinyt kouluttautumisalan, joka on koulutuksena houkuttavan lyhyt, aiheeltaan ja työnkuvaltaan äärimmäisen kiinnostava ja jonka tutkinnolla luultavasti pystyy jopa työllistymään. Hassua, miten tahto ja toiveikkuus virittävät sivujuonteinaan koko joukon pelkoja. Jos en tahtoisi sitä ja tätä, en pelkäisikään... Siitä on aikaa, kun olen pelännyt tällä lailla. Ehkä pelko auttaa minua valmistautumaan pääsykokeeseen? Toisaalta tiedän, että viime aikoina työhaastattelut ovat menneet paremmin kuin aiemmin, koska olen oppinut rentoutumaan haastatteluissa. Se taas johtuu siitä, etten enää osaa toivoa, että jokin työpaikka olisi avain onneen. Nyt huomaan kuitenkin, että suhtaudun tähän koulutukseen vähän sillä tavalla. Se on hassua, en tahtoisi ajatella niin. Toivon, että osaisin luottaa asioiden vain lutviutuvan. Ehkä niin käykin, huhtikuun puoleenväliin on sentään vielä kuukausi aikaa.

Näin yöllä unta, että olin kävelemässä Keskuspuiston halki pääsykokeeseen. Oli lumista ja pimeää, sellaista kuin silloin kun vielä asuin Käpylässä ja pyöräilin talvella metsän nuljapolkuja kohti työpaikkaa (jossa nyt istun ja kirjoitan ja on kevät). Maa oli liukas, oli kiire. Vilkuilin kelloa ranteessani (hassua, siitä on aikaa, kun minulla on ollut rannekello, miksi se on unissa?) ja kiristin tahtia. Jännityksestä nostin heijastimen huulilleni ja imeksin sen reunaa. Sitten äkisti tapahtui jotakin omituista ja tunsin heijastimen venyttävän nieluani ja solahtavan ruokatorvea alas. Se tuntui vatsalaukussa suurelta ja kovalta ja tunsin sen lumihiutaleen muodon selkeästi. Sain paniikin, koska vaikka heijastin oli vatsassani, se myös salpasi henkeäni, ja tajusin unessa, että tukehdun, ellen saa sitä kaottua ulos, että joudun leikkaukseen, yöpymään sairaalassa, syömään sitä mautonta mössöä. Henkeäni ahdisti, juoksin vessaan, kumarruin pöntön ylle, yritin työntää sormia kurkkuun ja kakaista heijastinta ylös. Tässä vaiheessa tajusin olevani hereillä ja aloin siinä paniikkikakomisen lomassa yhdistää asioita mielessäni: heijastin on liian iso, ei sitä ole mahdollista nielaista, nyt taitaa olla yö, minulla on selvästi yöpaita päällä... heijastimen täytyy olla unta. Seisoin hölmistyneenä pimeässä vessassa ja sitten tulin takaisin huoneeseen, istuin pimeässä, keitin valerianateetä.

Nukahdin vasta auringon jo värittäessä taivasta, joten olen nyt töissä väsynyt. En kuitenkaan niin väsynyt, etten jaksaisi täyttää lomaketta ja päivittää ceeveetäni. Kevätaurinko paistaa lämpimästi selkään, musta villapaita tuntuu kuumalta yllä.

Huomenna saan hakemuksen postiin. Nähtäväksi jää, kauanko olen sen tiimoilta levoton ja maltanko syödä vai hurisenko ja heräilenkö öisin sinne saakka.

Hellyys

Hieroessani miestäni huomaan äkisti olevani vapaampi ja hellempi kuin milloinkaan tai mitenkään muuten. Jos itse istun ja miehet sormet hyppivät apinatanssia päässäni, olen toki onnellinen ja rento ja yhtä kihelmöivää kosketettuutta, mutta se on jotenkin passiivisempi, tylsempi rooli. (Olen muutenkin huono vain olemaan, ja esimerkiksi perinteisten käsitöiden vaatima paikallaan istuminen ilman mitään sen kummempaa aivoittelua kuin että pitäisikö tehdä tuollainen vai tuollainen silmukka tekee minut yksinkertaiseksi äreäksi ja puolihulluksi. Siitä huolimatta ostin kerällisen baskerilankaa tehdäkseni itseni hulluksi jokin päivä... se oli vain niin kevättakin väristä ja eiköhän paskojakin päiviä vielä tule ja silloin ei ole paljon hyvää hävittävänä, vaikka hulluuntuisikin loppupäiväksi.) Jotenkin tuntuu paljon nautinnollisemmalta olla ne sormet, kämmentyynyt tai kyynärvarret, jotka painelevat, vaivaavat, rummuttavat, sivelevät ja hankaavat. Ihmisen hierominen ei kauheasti edes eroa saviruukun tekemisestä, sama terapeuttinen kosketus on läsnä, sama täydellinen keskittyminen, sama hellyys.

Koskettaminen on minulle helppoa ja aloin viikonlopun kurssilla ajatella taas keskittyneemmin sitä, että entä jos tekisinkin kosketuksesta itselleni ammatin. Minua on kosketettu syntymästä saakka, äitini on lymfaterapeutti ja hän koetti tehdä meistä lapsista aktiivisia ja kehollisia hieromalla ja lymfaamalla meitä päivittäin heti syntymästä saakka. (Sen lisäksi meitä myös usutettiin alusta saakka ryömimään itse haluamamme esineet, äiti ei koskaan antanut mitään ilman työpanosta; tämä jatkui myöhemmin siinä muodossa, ettemme saaneet viikkorahaa, meillä ei ollut karkkipäivää jne. vaan kaikki oli ansaittavissa ja neuvoteltavissa tarpeeksi hyvin perusteluin. Ei ihme, että haen suuntaa jatkuvasti enkä osaa kuvitella itseäni jämähtämään liian pitkäksi aikaa tiettyyn asiaan.) Ehkä siksi minusta on luontevaa ja helppoa sekä olla kosketettavana että asettaa sormeni toisen iholle. Eläimissäkin paras piirre on, että niitä saa kosketella ilman mitään sosiaalisia esteitä. En osaa pelätä hilsettä, hikeä tai korvavaikkua.

Hullunkurisinta koko hommassa on se, että kun kosketan jotakuta, hellyys tulvahtaa minuun. Ei toisinpäin. Kai kyökkipsykologiassa se esitettäisiin toisin päin. Ja koska pidän itsestäni eniten hellänä, kosketan mielelläni.

Tavallaan olen tiennyt tämän kosketusasian jo pitkään, mutta minua on estellyt moni asia miettimästä hieromista ammattina. Yksi seikoista on se, etten tahdo samalle alalle kuin äiti. Nyt kun hän on eläköitymässä, tämä ei tunnu enää niin uhkaavalta. Ja sitä paitsi, olen tehnyt jo niin paljon kaikkea muutakin... ehkä voisin vähitellen alkaa kuunnella sitä, mihin minulla on aika hyvät edellytykset, pelkkien ylevien ihanteiden sijaan. Tiedän jo, ettei minusta enää voi tulla niin alistuvaa ja myöntyväistä, niin miellyttämishaluista kuin äidistäni. Oikeastaan tuntuu aika hassulta, miten pelkäsin sellaista passiivisen ja kiltin naisen kohtaloa kuollakseni - se ei tunnu kauhean todennäköiseltä, sen varran voimakkaan vastareaktion osaan muodostaa ja sen verran nopsasti se muodostuu. Ja olen jo kauan sitten raivannut itselleni lapsuudenperheessä sellaisen paikan, että tärkeitä asioita miettiessään äiti soittaa minulle ja kysyy neuvoa. Hänen ajatuksiaan jotenkin selvittää kuunnella, miten pohdin ääneen asioita ja niiden eri puolia. Se tuntuu aika hassulta, koska en ole mielestäni erityisen selkeä ajattelija. Mutta toisaalta, tiedän kyllä itsekin, etten ajattele asioita yleensä sen kautta, kuka määrää ja ketä pitää miellyttää, vaan ennemminkin, mikä olisi vastuullista ja pitkällä tähtäimellä järkevintä (ikään kuin ymmärtäisin siitä jotakin olennaista) ja ennen kaikkea, miten vaikeaa on etukäteen sanoa, onko jokin asia hyvä vai huono juttu ja miten mikään asia ei ole pelkästään voitto tai häviö. Äidistä sitä on jotenkin hauskaa kuunnella.

En osaa enää pelätä, että jos kouluttautuisin vaikka hierojaksi, kadottaisin haluni itsellisyyteen ja omaan tahtoon. En, vaikka olenkin hyvin hellä ja lempeä saadessani koskettaa jotakuta toista ja saadessani tuntea hänen rentoutuvan kosketuksesta.

On ihmeellistä, miten toisen läsnäoloon keskittyminen omien sormien kautta virittää äkisti mieleen kaikkea ihanaa: meren vellovan, leväliuskeisen kielen, silokallioiden loivan kuperuuden selän alla, keväisen metsän melkein neonvihreän pointillismin, juoksemisen kaislikon halki sortseissa, kaislojen sivalteet jaloissa ja naurava koira edellä riekkuen, hautausmaan kevätesikot kuivien lehtien alta kurkistelemassa, kissan sileys käden alla, nahkaohjien himmeänkiiltävä, miltei tahmea paine estettä lähestyttäessä ja hevosen korvien kääntyessä eteenpäin, luottamuksen virratessa vapaana, krookuksiin työntyvät tokkuraiset kimalaiset, multa sormien välissä... helle, mustat ikkunoiden läähätysaukot talojen kirsuissa, ruohikon painokuviot yläselässä, pöly kasvoilla, taimikasvatusastiat, iloinen ponnahtaminen ajoväylältä jalkakäytävälle puolittain sivuttain, kun maa on sula, ei enää liukas...

Ajatus siitä, että työnään liikuskelisi noissa mielikuvissa, on ihana. En usko, että sanoilla voi tuottaa samanlaista oloa ja oivalluksia, kuten olen pitkään koettanut. Pohjimmiltani olen aina vieras sanojen maailmassa. Niin tietysti me kaikki olemme, mutta monia se ei samalla lailla tunnu vaivaavan tai sitten he eivät vain tunne niin painostavaa halua tehdä maailmasta parempaa paikkaa, en osaa arvioida. Ja sitten on ihmisiä, joita kosketus ahdistaa. (Ehkä he ovat seksualisoineet kaiken kosketuksen, tuoneet sen häpeän piiriin? Tai ehkä jokin assosiaatio hiertää? Jokin trauma?) Mutta useimmat kai rakastavat sitä, että sormet liikuskelevat hiljakseltaan heidän päänahassaan ja harteillaan, rintakehällään ja lapojen seudulla siinä läikässä johon ei oikein itse ylety ja jonka hermotus tuntuu siksi jäävän valkeaksi aukoksi ilman nerokkaita apuvälineitä...

Olen nyt miettinyt eilen ja tänään, olisiko hieroja sittenkin se toinen ammattini. Eihän sen tarvitse tietenkään olla viimeinen... Selvästi on kevät, kun mietin taas uudelleenkouluttautumista. Se kuuluu kevääseen yhtä selkeästi kuin mustien ihmisten täplittämä jää.