Uniikkiudesta ja tajuamisen hitaudesta

Mieli toimii niin kummallisella tavalla. Se kerää sälää ja myllää sitä vuosikausia, ja äkisti eräänä aamuna, kun herää taas vähän turhan varhain päiväohjelmaan nähden ja on sees, tulos pullahtaa ulos.

Mietin sitä haastetta, johon astahdan viikon kuluttua. Tahdon tehdä sen, mitä teen, mutta moni asia jännittää koko olemustani. Ehkä eniten jännittää dynaamisen joogan ohjaaminen hengittämisen tahtiin. Yleensä palastelen kursseilla dynaamiset asiat niin, että opettelemme palasen kerrallaan ja sitten voinkin sanoa, että tee hengityksesi tahtiin. Tämä uusi tunti on erilainen - joka kerran voi paikalla olla ihan eri ihmisiä. Osa on tehnyt joogaa pitkään, osa kokeilee ensimmäistä kertaa. Pidempään käyneet ovat tottuneet pidempiin koreografioihin, joissa ohjaaja ohjaa kaiken aikaa mukana hengitystä. Minun on vaikeaa ohjata hengitystä, koska en itse pysy mitenkään mukana tuollaisessa joogassa tai siis sen hengitystahdissa.

Minua opettaneet ovat ehdottaneet yhtä sun toista: että olisi hyvä tietoisesti nopeuttaa hengitystä, ettei nyt tarvitse tehdä samalla pranayamaa jne. Ja sillä yhdellä masterclasstunnilla, jolla kerran kävin ja joka oli muiden mielestä hyvin haastava, koska hengitystä hidastettiin heistä ihan luonnottomalle tasolle, taisin olla ainoa, joka koki hidastuksen helpottavana, ei haastavana.

Kun saan tehdä oman hengitykseni tahtiin, kaikki sujuu: happi riittää, ehdin hengittää syvään. Jos pitää tehdä jonkun toisen ohjaamaan tahtiin, alan sakata, hengitän vain pinnallisesti. Pitkään mietin, onko kyse hengityksen säätelemiseen liittyvästä jännityksestä tai jostain vastareaktiosta, joka kohdistuu johonkin niinkin intiimiin kuin hengittämiseen puuttumiseen. (Toisin sanoin, patologisoin tekemistäni ja osaamattomuuttani.) Tänä aamuna mieli äkisti muodosti uuden hypoteesin - täysin patistamatta. Entäs jos ylähengitystieni ja keuhkoputkeni ovat vain sen verran ahtaat, että tuo on se ilmankulun nopeus, joka on minulle mahdollinen? Isommat röörit vetävät enemmän ilmaa per sekunti. Äiti oli taas käynyt puhkottamassa korvansa ja lääkäri oli ihmetellyt, miten pienet ja sirot tiehyet. Kaikilla siinä suvussa on kuulemma sellaiset. Ja samalla kun hypoteesi yksinkertaisesti kolahti tajuntaani, muistin muutaman seikan: miten kaikki lääkärit ovat hämmästelleet keuhkokuvissa sitä, miten turvoksissa keuhkoputket ovat, nauraneet ylähengitysteiden pienuudelle ja miten hierojakoulun puhallustestissä sain kahdeksankymmentävuotiaan mummon tuloksen. Entäs jos - jos tämä onkin rakenteellista? Ei vika, ei, elän ihan terveen ihmisen elämää enkä tarvitse edes kahvin kaltaisia piristeitä jaksaakseni, vaan piirre. Neutraali piirre, joka panee suosimaan toisia asioita ja tekee toisista asioista vaikeita. Vähän kuten reilusti avautuvat lonkat tai pitkät alaraajat suhteessa yläraajoihin.

Jokaisessa meissä on taatusti roppakaupalla piirteitä, jotka selittävät mysteerimäisiltä tuntuvia pitämisiä ja vieroksuntoja, helppouden ja vaikeuden tuntuja. Jotkut asiat vain luonnistuvat helposti tietynlaisella konstituutiolla. Toiset asiat näyttäytyvät haastavina, vaikeina tai ovat suorastaan mahdottomia. (Esimerkiksi selän kierroissa lonkka ja polvi ysikympin kulmassa ei toivoakaan, että saisin samaan aikaan vastakkaisen hartian ja polvet lattiaan. Selässä ja lantiossa on luu luuta vasten, siitä ei kierretä pidemmälle.) Ohjatessani koetan analysoida tarkasti näkeemääni: mihin liike pysähtyy, miten harjoitus pysyy turvallisena, ja jos joku vääntää väkisin ja tavoitehakuisesti, millainen vaihtoehtoinen tavoite hänelle ehkä kannattaisi antaa. Nyt kirjoitan vasta anatomis-rakenteellisesta puolesta. Entä sitten, kun tarkasteluun otetaan myös mielen konstituutio mukaan? Mielessäkin on omat luontumuksensa, ja varmaankin hermostollinen ja temperamenttinen perusta tekee toisista luontumuksista mahdollisempia tai ainakin todennäköisempiä kuin toisista. (Tämä & tämä on viime aikoina mietityttänyt itseäni.)

Joku anatomi kirjoitti osuvasti, että otamme kyseenalaistamatta sen, että meillä on uniikit kasvot, mutta meidän on paljon vaikeampaa tajuta, että se, mikä on ilmiselvää kasvojen kohdalla, pätee muissakin kohdissa - kohta kohdalta. Pientä variaatiota löytyy. Kuinka tyypillistä, että vaikka kuinka kelaa luita ja niveliä, ei tule ajatelleeksi sellaista asiaa kuin hengitystiehyet. Epäilemättä variaatiota löytyy niistäkin. Jotta ehdin hengittää keuhkot edes semityhjäksi - residuaaliahan aina jää ja hyvä niin -, pääsen sille syvyydelle, jossa käytetään palleaa kunnolla, tarvitsen enemmän aikaa kuin muut. Se on itselleni ihan okei, ja paras ollakin, koska tämä tuskin tulee muuttumaan. Kun ilmajoogan myötä olen saanut pallean kunnolla liikkelle, hengitykseni on vain hidastunut entisestään: on enemmän täytettävää ja tyhjättävää.

En tiedä, mitä parahtaa liittyen olentoihin, jotka uskovat variaatioon vain siinä missä sen selvimmin näkevät. (Ihmiset voisivat hahmottaa variaation kehon mittasuhteidenkin tapauksessa, mutta vaikuttaa siltä, että pitää opetella joko piirtämään mallista tai ohjaamaan liikuntaa, jotta kiinnostus analysoida mittasuhteita pääsee virittymään. Ehkä meillä on toistemme kanssa informaatioähky jo ilmeistä, äänensävystä jne. - useimmissa toiminnoissa ei tarvita tietoa siitä, onko yläraajan pituus keskijakaumalla vai käyrän jommallakummalla laidalla, piirtäjälle ja liikunnanohjaajalle tällä taas on merkitystä. Mutta minkä määrän itsen tuomitsemista siitä, tästä ja tuosta voisikaan välttää, jos tajuaisimme tosiaan, miten uniikkeja olemme!)

Ensi maanantaihin mennessä minun on kyettävä tuottamaan rytmi, jossa muut pystyvät työstämään. Ehkä annan ensin jonkin helpon pienen sarjan, pyydän tekemään sitä hengityksen tahtiin ja lunttaan siitä tahdin muuhun tekemiseen, lopputunniksi.

Huomaan kirjoittavani "helpon pienen sarjan" vaikka hittojako tässä maailmassa voi ymmärtää siitä, mikä lopulta on helppoa kaikille osallistujille.

Neuroottisuuksia ja iloja

Tunnistan huolehtimisen kuvion muodoltaan. Tiedän, miten huoli syntyy ja miten mieli voi takertua siihen. Mutta en tunnista useimpien tuttavien huolia enkä populaarikulttuurissa esitettyjä huolia. Toivoisin tunnistavani ne itsestäni paremmin. Joskus epäröin ja ajattelen, että olisin ehkä hivenen inhimillisempi, jos huoleni muistuttaisivat enemmän toisten huolia.

Esimerkiksi tänään huolehdin. Huolillani on usein anatomiset nimet. Ne puhuvat luista, lihaksista ja faskioista, liike- ja asentoaistimuksista, tuntoaistimuksista. Harvemmin ne puhuvat kivusta tai särystä, kärsimyksestä, havaituksi ja arvostelluksi tulemisesta, sen sellaisista. Jos kivun nuoli särähtää, huolehdin: Miten aerial joogan workshop? Olkalihaksen etuosan kiinnikekö?

Olen päättänyt opetella roikkumaan pää alaspäin. Olen pompotellut asiaa nyt tarpeeksi pitkään. Kokeilen ainakin. Koulussa putosin riittävän monta kertaa pää edellä telineiltä ja lapsuudenmuistoista osa liittyy siihen, miten isä ripusti minut uimarannan voimistelutankoon linnunpesäasentoon ja käski pitää kiinni. Isä halusi, että minusta tulisi notkea ja rohkea, ja suuttui, kun en osannut tai jaksanut. Käsiin sattui ja ne haisivat pahalta, metalliselta. Isän kanssa oli vähän pelottavaa tehdä asioita, koska hän uskoi niin vilpittömästi, että kaikki esteet ovat ihmisen mielessä, ja oli ottanut tehtäväkseen poistaa mielestäni niitä esteitä. Tuon tuostakin roikuin oudoissa asennoissa oudoista paikoista tai jouduin ajamaan ajoneuvoa, jonka hallinnasta en ollut vakuuttunut. Ei saa pelätä, sanoi isä. Pelkäsin niin että suussa maistui veri ja mieleen tulvi kuvia siitä, miten huonosti kaikki vielä päättyisi. Ihmekö se, etten oppinut niitä asioita, kun pelkäsin turvallisuuteni puolesta koko tajunnan voimalla.

Aikuisena ei onneksi tarvitse harrastaa niin veren maku suussa. Sitä paitsi minusta ei tullut notkea baletissa tai taitoluistelussa (jossa en oppinut ikinä sirklaamaan takaperin). Kaipa jäykät vanhempani olivat päättäneet, että riittävän aikaisin koulimalla kehostani tulisi toisenlainen. Ehkä sen takia tiedostan edelleen kehoani paljon ja saatan huolehtia etukäteen siitä ja sen selviämisestä. Saatan pelätä naurettavia asioita: että keho halkeaa tai raaja lähtee irti tai että pyörryn kivusta. Että hukun, taitan niskani ja niin edelleen. Epäilemättä osa asioista on ihan mahdollisiakin. Mutta toistaiseksi huolehtiminen ei ole merkinnyt kuin yhtä asiaa: jännitän helposti kurkunpäätä ja suuta ja poskia, ja sitten kaulaan sattuu. Sitä paitsi kävin ratsastamassa yli kymmenen vuotta, vaikka pelkäsin sielläkin kaikkea mahdollista. Olen kuljettanut samaa pelkoa tanssitunneille (ihan varmasti steppiraudoilla voi liukastua ja reväyttää kunnolla nivuset), joogatunneille (kaikkihan ovat kuulleet siitä, miten joogassa voi niksauttaa selkänsä niin, että halvaantuu), kävelyille (lonkkamurtuma!) ja pyörälenkeille (yhden kaverin pyörä hajosi alta ja muutama luu katkesi - mistä sen tietää, milloin rungon liitokset aikovat pettää?). Mennyt ja pelännyt. Ilmajoogaan en ole vielä aiemmin uskaltanut, koska ylösalaisin olemisen pelko on melkein yhtä suuri kuin hukkumisen pelko. Tai kuin se oli.

Enäähän en pelkää hukkuvani. Se katosi, kun aloin vesijuosta ja ystävystyin veden kanssa. Seuraavaksi huomasin, että jos hengitän rauhallisesti uidessa, pysyn paremmin pinnalla ja voin ohjata helpommin kehoni suuntautumista.

Luulen olevani nyt siinä pisteessä, jossa voisin ilmajoogan kurssillakin hymyillä ja sanoa, että anteeksi, mutta katson vain, tuon tekeminen on vielä liikaa.Vähän kerrassaan eteneminen tuntuu oikealta tavalta, ja nyt tunnen olevani valmis laskeutumaan pää alaspäin silkin kannateltavaksi.

Ei se voi olla pahempaa kuin syyllisyyden tnnne.

Se se onkin yksi neuroottisuuden syy: tuntea tehneensä liian vähän tai jotenkin typerästi ja haluta korjata tekemisensä, lähentyä, nuhjata, halata, itkeä, pyytää anteeksi ja niin edelleen. Tunnistan mallin äidistäni ja tunnistan sen itsestäni. Kun tajuan toimineeni väärin, en yleensä halua vetäytyä ja piiloutua vaan lähentyä kärsineitä ja korjata vaurioita. Tavallaan pidän tätä ihan hyvänäkin asiana. Se on vain pulmallinen piirre, jos koettaa elää läheissuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka reagoi havaitsemiinsa virheisiin aivan toisin: koettaen piilottaa virheet, vetäytyen, lamaantuen. On hyvin vaikeaa ymmärtää, mitä on tapahtunut, jos toinen vain vetäytyy. Ensiksi tulee mieleen, että olenkohan loukannut jotenkin. Sitten yritän ottaa asiasta selvää, mistä pahimmillaan toinen tulee vain onnettomammaksi, koska hänen piilottamisyrityksensä menee pieleen. (Ensimmäisessä suhteessani kumppanini jaksoi kerrata, että asioiden selvittäminen on myrkkyä suhteelle. Hänen mielestään, niin! Minusta ei.) Jos en saa asiasta selvää, yritän edes pyytää anteeksi tuota sanallistamatonta möykkyä tutuin keinoin: lähentyen, nuhjaten, itkeskellen ja niin edelleen. Se on kauhistuttavaa sellaiselle, joka on lamaannustilassa ja haluaa vetäytyä, olen oppinut.

On hurjaa, miten erilaisia ihmiset tässä suhteessa ovat. Itselleni ihmissuhdehuoli on kehollisella tasolla polttava, kiireinen tuntu: asia on saatava järjestykseen ASAP! Kaikki muu lakaistaan pois oikaisuyritysten tieltä. (Olen kyllä opetellut enenevissä määrin vain tarkkailemaan tätä huolta lakaisematta pois muita asioita tai koettamatta selvittää asioita samantien.) Joillekin toisille se tarkoittaa ilmeisesti vuosien horrostusta innottomuuden, epävarmuuden ja märehtimisen myrkkyseiteissä, emotionaalista vetäytymistä pois tilanteista niistä kuitenkaan formaalilla tasolla irtisanoutumatta. (Tätä on vaikeaa ymmärtää, mutta tällaisena se on itselleni kuvattu ja koetan kovasti kuvitella, millaista se voisi olla.) En tiedä, onko kyse syyllisyyden ja häpeän erosta, ainakin aktivointikuvio sopisi niistä emootioiden tutkimuksessa rakennettuihin aktivaatiomalleihin. Tietenkin myös suru deaktivoi, siinä on vain eri kausaaliattribuutio: epäonnistuminen ei ole kenenkään syy, niin vain kävi, mitä epäonnea. Ehkä minulla on sitten vahva toimijuus, kun surun keskeltäkin usein kykenen tuntemaan syyllisyyttä, etten ole ponnistellut tarpeeksi hankkiakseni taitoja, joilla olisin osannut kääntää tilanteita paremmin päin. (Kuulostaa hienolta, tuo taitojuttu, mutta oikeasti se sanallistuu usein näin: Senkin pässinpäinen olento! Katso nyt, mitä sait aikaan hölmöilyilläsi! Korjaa heti, mitä korjattavissa on!)

Voih, syyllisyys.

Se suojelee häpeältä, mutta tekee ihmisestä hölmön fasaanin!

Vaan on tässä iloakin, välillä. Tänään kävelin kurssikaverin kanssa poispäin laitokselta. Rupattelimme tihkusateessa ja tuntui siltä, että kevät tulee vielä joskus. Että ehkä joku päivä lakkaan tuntemasta syyllisyyttä siitä, miten olen hankaloittanut läheisteni elämää niin monin ikävin tavoin. (Käyttäytynyt kuin hullu, nauranut epäsopivissa tilanteissa, itkenyt ravintoloissa, keksinyt ja toteuttanut kaikkia outoja päähänpistoja, reagoinut voimakkaasti, kirjoittanut asioista nettiin luottaen siihen, että lukijat osaavat asettaa kirjoittamani sulkeisiin, joissa lukee "kouhon tunnustukset", kokenut pöhköjä syyllisyyksiä ja niin edelleen.) Niin! Ehkä jokin päivä lakkaa itkettämästä. Tänään tuntui siltä (vaikka itkinkin kyllä pikkuisen).

Juttelin myös gradua ohjaavan professorin kanssa ja tunsin siinä itseni aivan täysipäiseksi olennoksi, vaikka huolehdinkin oudoista asioista ja jätän huolehtimatta niistä, mistä moni muu on ottanut asiakseen huolehtia. Osasta en kyllä enää edes haluakaan huolehtia, kuten vaikka siitä, miltä rinnat näyttävät tietynlaisissa vaatteissa. Ne näyttävät aina oudoilta! Ihan turha huolehtia! Myös sormet, varpaat, kämmenet, jalkaterät, hiukset, kasvot ja niiden osat näyttävät aina oudoilta. Ja kaikilla. Siitä on siis aivan turhaa neurota. Ylipäänsä, asioiden joltakin näyttäminen on outoa.

Melkein kaikkialla voi nyt kävellä ilman että olisi yhtään liukasta. Se tarkoittaa ilon rytmiä askelissa ja keskivartalossa. Eräs tyttö hymyili minulle sporassa hymyiltyäni hänelle ensin ujosti. Se tarkoittaa, että vaikka toisinaan tunnen itseni aika saamattomaksi ja kaiken tärkeän (kuten myös seksuaalisen rakkauden) ulkopuolella ajelehtivaksi, minulla on kuitenkin jonkinlaista kausaalista voimaa. Ja ajatella: joskus halusin olla näkymätön, vaan en enää. Omituista!

Olen iloinen siitä, että ilmoittauduin niin innokkaasti kurssille, jossa roikutaan silkkiliinassa pää alaspäin. En tippaakaan reippaasti tai pelottomasti, ehei, mutta innokkaasti. Jos muita iloja onkin välillä vaikeaa keksiä - paitsi koira, rakastan sitä ja nauran sen pörhellykselle päivittäin - niin ainakin osaan ilahduttaa itseäni tällaisilla asioilla. Etenen kauemmaksi niistä olosuhteista, joissa kutistuin niin pieneksi ja epävarmaksi, etten uskaltanut myöntää itsellenikään asioita, jotka tuntuivat liian kipeiltä kestää. Ajatus mielen hauraudesta ja kehon hauraudesta tuntuvat sitä paitsi kytkeytyvän yhteen, mikä tietysti sopii kuvaan - eihän niitä oikein erottaakaan voi. Kun keho tekee jotain ennenkuulumatonta, mielikin riehakoi, ja päinvastoin.

Mieluiten toki jakaisin nämä uudet ennenkuulumattomuudet jonkun kanssa. Mutta koska elämä on mennyt tätä rataa kuin on mennyt eikä ketään sellaista ole, ei auta kuin tehdä itsekseen. 

Anatomian uudelleenkirjoittaminen

Koska iltapäivän tunnit on peruttu ja kaikki esseet tältä erin palautettu, ehdin viimeinkin tarttua omin päin anatomiaan. En ymmärrä luu- ja lihaskaavioista mitään. Niissä luut ja lihakset suikertelevat toistensa yli hermostuttavan kolmiulotteisina. Aamun tunnilla palpoimme toistemme käsistä lihaksia. En tiedä, selventyvätkö jollekulle asiat, kun niille löytyy nuljuvat vastineensa kyynär- ja olkavarsista, mutta itse tunnen meneväni vain entistä enemmän sekaisin kaikesta informaatiosta. Enhän edes oikein ymmärrä, miten luut niveltyvät toisiinsa.

Minun on edettävä karmivan hitaasti. Aloitan listaamalla hartiakaaren, käsivarren, kämmenen ja sormien luut ja niiden niveltymiskohdat, sen luisen tukikehikon, joka on liikeketjun takana. Nimiä kertyy häkellyttävä määrä ja joissakin kohdin anatomian kirjat ovat tuskastuttavan epäselviä. (Esimerkiksi värttinäluun mainitaan niveltyvän kolmeen ylimmistä ranneluista, vaikka kuvissa näyttää kuin se niveltyisi vain veneluuhun, eikä mistään löydy tietoa, mihin kolmeen neljästä proksimaalisesta ranneluusta se niveltyy.) Kirjoittaessani en kiinnitä huomiota käsialan siisteyteen, koska uskon, ettei tämä jää viimeiseksi kerraksi, kun kirjoitan näitä asioita muistiin. Joka tapauksessa luinen rakenne vaikuttaa paljon loogisemmalta tekstinä kuin kuvina. (En ymmärrä kirjoissakaan mitään "selventävistä kaavioista", ne ovat omiaan lähinnä hajoittamaan informaation, jonka onnistuin järjestämään jollakin tavalla. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi laatikoiden välillä suihkii nuolia ja salamoita.)

Sulkeistan sen seikan, että joku päivä minun on osattava palpoida nämä kohdat oikeastikin. Kyllä se varmaan onnistuu sitten joskus. Olen edennyt näin kasvienkin kanssa: innostun asioista lukemalla niistä, mieluiten ilman kuvia, ja sitten tunnistamalla ja nimeämällä maailman yksityiskohdat, tuoksuvat ja kasvavat ja nuljuvat ja jonkintuntuiset ja jonkinkokoiset nimettävät. Mutta ensin on oltava nimet ja into.

Eikö esimerkiksi ole aika ihmeellistä, että yläraaja kiinnittyy keskivartaloon vain yhden nivelen (articulatio sternoclavicularis) välityksellä? (No, tietysti myös monin lihaksin, mutta ei niistä vielä mitään.)

Koska aikaa Faunin paluuseen (tänään on Fauni-ilta) on vielä jonkin verran, verryttelen myös kyynärniveltä (articulatio cubiti, joka on oikeastaan kolme eri niveltä yhteisen nivelpussin sisällä, helvetin hienomotoriikka!) ojentavien ja koukistavien lihasten sekä kyynärvartta kiertävien lihasten listalla. Listaan jokaisesta lihaksesta myös lähtö- ja kiinnityskohdan sekä muut kuin sen funktion, jonka osalta sen taulukoin. Musculus brachioradialis eli olka-värttinäluulihas pääsee kaikkiin taulukoihin paitsi ojentajiin. Alan vähitellen hahmottaa, mistä se lähtee ja mihin se kiinnittyy. Alustavasti. Osaan myös palpoa sen kyynärvarrestani, se tuntuu helpottavalta. Se ja hauis ja kolmipäinen olkalihas: jotakin sentään, mistä aloittaa.

Kuinka monta toistoa ja erilaista loogista jäsennystä vaaditaan, että nimistä tulee tuttuja, jotakin selkeää, samalla lailla kuin on selkeää, että auringonkukka on Helianthus annuus ja että lumpeen suku on Nymphaea ja että ne tunnistaa luonnossa erehtymättä? Ei, sitä on paras olla ajattelematta. Vähän kerrassaan. Joka kerta, kun taulukoin jotakin (ajattelin myös esimerkiksi tehdä taulukot luiden kyhmyistä ja lisäkkeistä ja syrjistä ja kirjata, mitkä lihakset lähtevät niistä ja kiinnittyvät niihin), katson papereista uudelleen lihaksen, joka on harmaa möntti paljaiden onttojen luiden päällä ja jonka origo on väritetty punaiseksi ja insertio siniseksi ja sitten päättelen radiuksen ja ulnan ja olecranonin avulla, onko kuva käsivarren etu- vai takapuolelta, ja yritän hahmottaa, että kyseessä on vipuvarsia yhdistävä voimalinja, joka supistuessaan vipuaa luita. Se kaikki tapahtuu niin ajattelematta arjessa. En ajattele erityisemmin koukistavani kyynärpäätä, vaan nostan kassin lattialta olalle.

Kolmiuloitteinen hahmottaminen on niin hankalaa, ettei ole lainkaan ihme, että sitä mieluummin on ajattelematta noita kaikkia vipusia oman kehon sisällä! Mutta nyt ne on ajateltava. Onneksi sentään eilisessä kuntopiirissä onnistuin kipeyttämään makeasti hauikseni. Sen pidempää päätä seuraamalla löydän palpoidessani omasta olkaluustani (humerus) olkakyhmyjen välivaon (sulcus intertubercularis). Tai siis en oikeastaan löydä koko hiivatan kyhmyjä enkä vakoa, mutta hauislihaksen jänteen kyllä löydän, melkoinen kultasuoni siis tällä hetkellä, koska se merkitsee kohteet ympärillään.

Olen tyytyväinen luiden järjestykseen, se on selkeä ja looginen, mutta lihakset tuntuvat jotenkin rasittavilta. Niitä on niin paljon ja monessa kerroksessa. Ja kun katson hetkeksi toisaalle, en enää muista suurimman osan lihasten nimiä enkä tehtäviä. Oikeastaan muistan vain ne, jotka tiesin jo kouluun tullessani. Muille on luotava alkeisaihiot, joita voidaan sitten myöhemmin lihavoittaa ja elävöittää, ja siihen menee aikaa. Onneksi meille on luvattu koko syyslomaksi etäpäiviä. Syyslomaan on enää kaksi ja puoli viikkoa. (Meinasin kirjoittaa vuotta, mitähän sekin kertoo.) Silloin on aikaa tutkia anatomiaa keskittyneesti ja suitsea siten osaamattomuuspaniikkia. Ja jos kirjoitan lihasten funktioita, origoja ja insertioita päivittäin (viikonloppuja lukuun ottamatta, viikonloput on tarkoitettu rentoutumiseen) edes vähäsen, varmasti ne alkavat alkeisaihioitua jo ennen syyslomaa.

Odotan sitä, että ne alkavat tuntua tutuilta, että ne havaitessaan ilahtuu, että kas, brachioradialishan se siinä. Sillä tavalla huomaan näet suhtautuvani jo luokkatovereihini koulun käytävillä. Vähitellen he ovat saaneet kasvot ja hahmon ja alkavat luontua. Se tekee heistä helpommin pidettäviä ja ymmärrettäviä.