Hoivabuddha ja nuori kalalokki

Vähitellen tänne villeinä tulleet kissat kesyyntyvät. Laguuna kesyyntyi lopulta aika nopeasti, vaikka aluksi ei ollut edes selvää, jääkö se henkiin ihmispeloiltaan. Ensimmäisestä kosketuksesta selälleen kehräämään heittäytymiseen ei mennyt kauaakaan. Zenon on toisenlainen. Se tuli toukokuussa ja vasta nyt aivan viimeisinä päivinä on alkanut antaa koskea itseensä. Siinä missä Laguuna on alusta saakka lähestynyt vartalo aika rentona ja katsekontaktin ottaen, ääntelemättä, Zenon työntää selkänsä kaarelle ja vilkuilee sivuilleen, marssii pienin askelin ja pirisee pienellä äänellä. Se ei oikein tiedä, miten päin olisi. Ristiriita paha ihminen ei saa koskea vs. tuntuupa mukavalta, kun korvanjuuresta vähän hierotaan vuotaa kaikki näkyvään käyttäytymiseen. Kosketus saa kestää hyvin rajallisen ajan mutta se haetaan kerta kerran jälkeen. Ja miten erilaiselta tuntuu silittää näitä kahta! Laguuna on kauttaaltaan pehmeä ja pörheä, on kuin silittäisi jotain oikein hienoa turkista. Zenon taas - tuntuu enemmän kuin silittäisi lyhytkarvaista koiraa, se on niin täynnä luuta ja tiukkaa lihasta. 

Eläinten kanssa paljon tekemisissä ollut ystävä kutsuu Laguunaa Hoivabuddhaksi, koska Laguuna rakastaa kaikkea ja kaikkia niin paljon, että vähän pelottavatkin asiat, kuten vieraat ihmiset, kääntyvät hyvin äkisti hoivattaviksi. Myös koiraa hoivataan silloin kun koira nukkuu. Kun koira on hereillä, Laguuna tietää, ettei sitä pidä mennä lähestymään, äkäistä vanhaa miestä. Mutta kun koira nukkuu, sitä voi käydä suukottelemassa ja nuuskimassa. Zenonia kukaan ei kutsuisi Hoivabuddhaksi unissaankaan. Enemmän se muistuttaa nuoria kalalokkeja, niitä, joita pienemmät lokit väistävät kauhuissaan. Siinä on samaa kulmikkuutta ja sen kasvot ovat ilkeät, vähän vinot ja villieläinmäiset. Nuori, koska se on nuori. Kehittää kyllä körmyniskaa, mutta on rakenteeltaan selvästi vielä nuorukainen. Vielä hetken. Kuten nuoret kalalokit, sekin on vähän pihalla siitä, miten tietyissä tilanteissa käyttäydytään. 

Näiden kahden leikkejä on hauska seurata. Laguuna hoivaa Zenonia ja saattaa äkisti rajunkin leikin aikana pysähtyä nuolemaan kissaveljen kasvoja ja korvia. Se ikään kuin muistaa ja innostuu, että tämä on juuri se ihana kissaveli, jonka hännälläkin saa leikkiä, jota saa lähestyä silloinkin kun se on valveilla! Toisaalta, Laguunan otteet ovat paikoin kovemmat ja se saattaa leikissä kiihtyä niin että puree tai kynsii sen verran lujaa, että Zenonin armoa anova, nasaalinen MEEP MEEP kuuluu jostain. Joskus leikin kestettyä jo jonkin aikaa kiihtymys on sellainen, että Zenon saa anoa armoa aikansa ennen kuin Laguuna ryhtyy hoivaamaan sitä tai Zenon saa vapautettua itsensä leijonanotteista. Laguuna ei koskaan ano armoa äänellä, mutta saattaa sähistä, jos haluaa jo olla rauhassa. Mutta näyttää siltä, että Zenon ei hurjista kasvoistaan ja raameistaan huolimatta koskaan mene niin koviin otteisiin kuin Laguuna. Se lyö pehmeällä tassulla ja Laguunan maahan nujertaessaan se leikkipuree vain aivan pehmeästi. Huvittavinta on, kun Zenon välillä Laguunan alistettuaan on selvästi aivan hämmentynyt sen suhteen, mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä. Se on hajareisin Laguunan päällä, ja Laguuna alkaa kehrätä sille. Mutta ei Zenon osaa hoivata. Se luimuilee ja hakee puremaotteita muttei halua purra. Ja kissaveli kehrää tyytyväisenä saamastaan huomiosta.

Totesin yksi päivä Vompsulle, että olisin tuskin Zenonia poiminut mukaan kissasuojasta, sen verran hurjan näköinen se on. Vompsu totesi, että tuskinpa moni muukaan olisi poiminut. Se saa ajattelemaan ulkoasua ja sen merkitystä elämässä. Ei sellainen saisi vaikuttaa mutta vaikuttaa. 

Zenonista tulee mieleen Kissa silloin kun aikojen alussa aloimme seurustella: sama kalalokkienergia, samalla tavalla hurjat ja hymyttömät kasvot. Näin jälkikäteen mietin, miten niin pääsi käymään. Kai sitä sitten jo nuorena tajusi, ettei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Ja että usein rajun ulkokuoren alla on hämmentynyt olento, joka ei oikein tiedä, miten pyytää hellyyttä ja turvaa. Kai se on kaikkien nuorten ihmisten ristinä: ensin on suloinen olento, jota halutaan pitää sylissä niin paljon, että saa nähdä vaivaa asettaakseen tarpeeksi tiukasti rajansa, ja sitten äkkiä onkin teini, jota vähän kyräillään ja pelätään, koska muutos on ollut liian nopeaa ja repivää. Mikä tekee jotenkin vihaiseksi, koska on liian pelottavaa olla aivan niin hämmentynyt. Kai me aikanaan Kissan kanssa ystävystyimme tällä sekunnilla: Kissan tehtyä jotain ajattelematonta ja riehakasta, jonka mahdolliset seuraukset hahmotin liian hyvin ja säikähdin niitä, aloin itkeä ja kauhistuin omaa reaktiotani, eikä itkusta meinannut tulla loppua sitten millään, kai koska molemmat tunsivat siinä itsensä tyhmiksi, pahastua tai pahastuttaa nyt sillä tavalla. Kai me siinä molemmat tajusimme, että ei tuo toinen ole sitä, mitä esittää. Molemmat olivat perinjuurin hämmentyneitä. Hämmennys on rakentava emootio, tulevaisuuteen suuntautuva, avoin.

Tämä kokemus auttaa minua suunnistamaan Zenonin kanssa. Sen on saatava nähdä, että myös minä olen hämmentynyt sen pirinästä ja pyörinästä. Ei niin, että käyttäytyisin kuin tietäisin, miten kissoja kuuluu lähestyä tai miten kissa-ihmissuhde kuuluu rakentaa. Saan säikähdellä, tuntea kaikki tunteet. Sillä tavalla voimme lähestyä tasavertaisesti. Zenon tuskin kieltää emootioitaan, miksi siis minäkään. Emme kuitenkaan suhtaudu vihamielisesti, ainoastaan varautuneesti. 

Varautuneisuutta ei yhtään helpottanut se, että kissoilla oli koko kesän on/off ripulia. Lopulta kiikutin kissankakkaa ja Laguunan lääkäriin. (Kissaa, joka ei anna koskea itseään, ei oikein voi laittaa koppaan ja viedä lääkäriin, joten Zenon jäi kotimieheksi ja sen kakka sai edustaa sen tilannetta.) Kakka matkusti Saksaan analysoitavaksi ja siitä löytyi alkueläimiä parikin erilaista, joista todennäköisempää oireiden aiheuttajaa alettiin hoitaa. Alkoi lääkekuuri ja kaikki kotona piti desinfioida kloriitilla tai kuumalla kissojen ulottuvilla olleista pinnoista. Saunotimme huonekaluja ja mattoja, höyrypuhdistin sohvan, kasvien mullat katettiin pestyillä kivillä, lattiat ja seinät ja kovat huonekalut pestiin kloriitilla. Vaatteet, vuodevaatteet, tekstiilit pestiin kuumassa. Neljän päivän ajan olin desinfiointikone. Pahinta oli, että pestäviin pintoihin kuuluivat koiran lisäksi kissojen peräpäät. Laguunan pesimme lääkesampoolla kerran ohjeiden mukaan, Zenonia vaan ammuttiin peräaukon ympärille klooriheksidiiniä sisältävällä suihkeella. Sekin oli jo liikaa Zenonille. Pesu piti tehdä kuurin aluksi ja lopuksi, ja loppukohdassa en enää jaksanut pestä koiraa enkä Laguunaa, jotka molemmat olivat aivan surkeina alkupesusta. En ehkä ihan pian unohda, miltä näyttää pesty kissa, joka kuivaamisen jälkeen makasi seinän vieressä suu auki ja läähätti aivan shokissa mihinkään reagoimatta. Niinpä Laguuna ja koira selvisivät loppupesusta sillä samalla peräturkin suihkeella, joka Zenonilla markkeerasi pesua. Siinä missä Laguuna ja koira antoivat nopeasti anteeksi takamukseen kajoamisen, Zenonin oli vaikeaa päästä tästä kokemuksesta yli. Koska se saalistettiin desinfioitavaksi lempipaikastaan uuninpankolta, uuninpankko tuhoutui eikä Zenon enää tunnu uskaltautuvan sinne. Desinfiointi oli aika kamalaa hommaa, kloorinkäry kävi hengitysteihin ja kaikkeen painoi leimansa se, että eläinlääkäri piti tilannetta aika toivottomana, kun oli jo alusta saakka selvää, ettei Zenonia saada pestyä, eli oli todennäköistä, että alkueläin siirtyisi takaisin suolistoihin sen turkista. Mutta ihme ja kumma, vaikuttaa siltä, että alkueläimestä päästiin. Ainakin ripulista päästiin ja kissoilla on paljon enemmän riehaenergiaa kuin ennen kuuria.

Vähitellen Hoivabuddha ja nuori kalalokki muodostavat päivärytmiään. Iltaisin pestessäni hampaita Laguuna sujahtaa makuuhuoneeseen ja varaa itselleen paikan sängystä. Nuori kalalokki nukkuu jossain muualla - suljen oven, koska muuten kukaan ei nuku sen saalistaessa peiton alla unessa liikahtelevia jalkoja. Aamulla, kun koira haluaa pissalle, ja itsekin rahnustan pihan perukan huussiin, Laguuna on poistunut, ilmeisesti pissalle sekin. Kun möngimme vielä takaisin vällyihin - onhan jo kylmä - se sujahtaa mukaan. Zenon koettaa tulla herättelemään Laguunaa leikkiin, loikkaa sen päälle sängyssä, Laguuna vain keträä. 

Uudesta normaalista

Sisko synnytti vauvan, luen naamastosta. Koska on pandemia-aika, näen varmaan uuden sukulaisen sitten joskus ensi kesänä. Eipä silti, että se erityisesti harmittaisi - en ole vauvaihmisiä. Siihen, että vauvasta tulee puhuva ja oma ihmisensä ja sillä tavalla kiinnostava, menee kuitenkin vielä aika tavalla aikaa. Ensi kesäkin lienee siitä perspektiivistä aika pikainen ajankohta. Mutta ajattelen äitiä, jonka kanssa sisko ei enää kommunikoi lainkaan. 

On minunkin joskus tehnyt mieli pistää liinat kiinni hetkittäin. Kenenpä ei. Mutta en jotenkin pysty aiheuttamaan sellaista tuskaa. Tiedän, että äitini tarkoittaa ehdottoman hyvää. 

Enimmäkseen ajattelen siskoa. Onko hänellä riittävästi tukea? Silloin kun kustannustoimitin aivan järkkyä kirjaa masennuksen juurista varhaislapsuudessa, ainakin siinä kirjassa kovasti korostettiin, ettei lapsen saanut äiti saisi jäädä yksin. En oikeastaan tiedä, onko siskollani sellaisia ystäviä, joiden kanssa hän pystyy puhumaan kaikesta. Oletettavasti on. Toivottavasti on. Oikeastaan on hullunkurista, että olemme sisarukset - meillä on niin iso ikäero ettemme oikein ikinä ole jakaneet mitään. Pidämme hyvin erilaisista asioista, vaikka joitain yhdistäviä tekijöitäkin toki löytyy (koirat, jooga). Sisko suuttuu niin helposti ja on niin pitkävihainen (tässäkin olemme hyvin erilaiset), etten tiedä vielä, uskallanko kysyä, onko kaikki hyvin ja tarvitseeko hän tukea. Sen perusteella, mitä tiedän, hän voisi suuttua siitäkin, etenkin ehkä kirjallisessa kommunikaatiossa, jossa eleet ja äänen sävy eivät samalla tavalla kuulu ja näy. Joten ehkä pitäydyn sivummalla jotta hänellä on joku tuttu aikuissukulainen siltä varalta, että hän tarvitseekin jonkinlaista tukea.

Uusi normaali on tosiaan aika erikoisen näköinen. 

Hämmennyksellä olen lueskellut joidenkin ihmisten kaipaavan tässä pandemiassa eniten koko suvun päivällisiä. En osaa edes kuvitella sellaista. Millaista olisi semmoisessa suvussa? Tai siis - olen nähnyt Vompsun suvun päivällisiä ja todennut, etten oikein osaa sovittautua niihin. Väsyn niistä samalla tavalla kuin yläasteesta tai avokonttorista. (Mutta kai ulkopuolisena sellaisessa väsyykin? Sisäpuolelta se ehkä tuntuisi toiselta?) 

Muistan sen ajan, kun pidin päivällisiä ja kutsuja ja kutsuin aika arvelematta vaikka kenet mukaan. Siinä oli jotain hauskaa ja sain siitä jonkinlaista tyydytystä - ha! osaan tämmöistä! - mutta lopulta siinä oli kuitenkin iso annos teatteria ja itselleen jonkin todistelua mukana. Koska kun vieraat olivat lähteneet, aika usein tunsin tyytyväisyyden lisäksi myös pohjatonta surua ja yksinäisyyttä. (Kumpaakaan en samalla tavalla tunne tässä uudessa normaalissa, jossa sellaisia asioita ei vain tapahdu.) Enkä nyt ajattele, että suru ja yksinäisyys olisivat jotain, mitä pitää vältellä. On vain mielenkiintoista, miten systemaattisesti niitä kutsuin, kun olisin voinut olla kutsumattakin. Ymmärtäisin sen, jos niiden vastapainona olisin jotenkin kokenut olevani huiman elossa ja onnellinen juhlien aikana. Mutta ei - se oli aina enemmän odotushorisontti, ei toteutuma. Mukavaa jutustelua, kyllä, mutta aina pinnallisemmin kuin kahden kesken metsäretkeillessä tai vesijuostessa. Enemmän lähipiiriä, tavallaan, mutta en sitten kuitenkaan osannut ystävystyä useimpien niiden ihmisten kanssa. Tai ehkä edes halunnut. Olen edelleen sitä mieltä, ettei ystäviä voi olla liikaa. Mutta nykyään ajattelen myös, että vaikka ihmisten kanssa on yleensä aika helppoa tulla ihan ok tasolla toimeen, aika harvan kanssa lopulta on helppoa ystävystyä syvästi. Ja kun on näin helposti ihmisväsähtävä, on järkevää (niin uskaltautuessaan - ei se helpolta tunnu) suunnata liveresurssinsa fiksummin. 

Ehkä se ei ole niin kummallinen näkökanta, jos ajattelee sitä, kuinka monen perheenjäsenenkään kanssa tunnen olevani jotenkin samassa veneessä. Äidin, yleensä. Välillä isän. Isoäidin kanssa, ehdottomasti, silloin kun hän eli. Ja on minulla mukava serkku, josta ehkä voisi tulla ystävä, jos asuisimme lähempänä toisiamme. Mutta muuten - kolmesta isovanhemmastakin kaksi jäi vieraaksi, vaikka kuinka vietimme aikaa keskenämme. 

Mietin, miten siskoni nämä asiat jäsentää, ja tuleeko jossain kohdin elämiämme sellainen tuokio, jossa puhumme näistä. Ehkä, ehkä ei. 

Pysähtyminen

Tämä saattaa olla viimeinen päivä, kun harmaa kolli Lohi on täällä. Toivon, ettei niin ole, mutta en tiedä. Huomenna aamulla otamme bussin heti aamulla puoli seitsemän aikaan ja ajamme Viikkiin pieneläinsairaalaan kissan kanssa. Olen varautunut kaikkeen. Tai voiko kaikkeen varautua? Mutta olen varautunut siihen, että kun haen kissan iltapäivällä, kuulen informaatiota, joka saattaa tarkoittaa, että minun on pystyttävä päättämään mahdollisesta eutanasiasta.

Toivoisin voivani sanoa, että filosofian opinnot jotenkin olisivat esillä tätä asiaa harkittaessa ja tähän valmistautuessa. Mutta en voi väittää niin. Ei: läsnä on aivan toisia kuvia, paljon merkittävämpiä ja syvempiä, sellaisia, joihin ei ehkä pysty mikään argumentaatio eikä järkeily. Kuvia lapsuuden kesistä, viileistä sateisista kesistä, kesistä joina opettelin kasvien sielujen tuntemusta ja koetin tuijottaa puista kuolleiden kasvoja, joita isoäiti näki niissä pinnistelemättä. (Myöhemmin lakkasin yrittämästä ja olen koettanut sulkea koko idean maailmani ulkopuolelle koska haluan uskoa, että elävät elävät ja ilmaisevat itseään ja kuolleet ovat lakanneet olemasta eivätkä siten ilmaise itseään kuinkaan, mutta kyllä se unissa palaa edelleen. Ja joissain kuvissa. Mutta minun kuolleeni ovat hyväntahtoisia eivätkä vaadi mitään. Tiedän että minua on rakastettu ja että olen rakastanut takaisin.) Pyysin isoäidiltä, että hän eläisi yhtä pitkään kuin minä. Meni monta vuotta ennen kuin ymmärsin, miksi ihmeessä sellaista pyysin. Vain hänen kanssaan sain olla juuri sitä mitä olin, tuntea juuri kuten tunsin, sain säikkyä ja itkeä ja käpertyä sänkyyn, olla vain. Hän ei jaksanut tai halunnut pyytää mitään sen kummempaa kuin että pidin kädestä kun sydämeen koski. Ja niin me sitten istuimme ja pyysin, ettei hän kuolisi.

Kun isoäiti sitten kuoli - monien rakkaiden hevosten kuolemisen jälkeen; hevoset pistään helposti makkaraksi, kun niistä ei enää ole juoksemaan täysiä tunteja, onhan niiden ylläpito kallista - tuntui jotenkin typerältä, että ihmiset itkivät hautajaisissa. Arkulle oli viritetty Inkerinmaan lippu. Oli vaikeaa ymmärtää, mitä ne kaikki puheet tarkoittivat. Vasta myöhemmin tajusin, ettei isoäiti ehkä kaikille samoja asioita puhunut. Ei hän minullekaan puhunut kauneusleikkauksistaan. Sen kuulin vasta myöhemmin, kun äiti itki siskon nenäleikkausta. Että samat asiat, samat kiroukset, toistuvat, vaikka ne koetetaan vaieta pois. (Siinäpä yksi syy, miksen usko vaikenemiseen.)

En osannut itkeä isoäitiä, mutta jollain tavalla surin ja ajelehdin kyllä. Vähän hautajaisten jälkeen halusin kuolla itsekin, koska tuntui, ettei ollut enää ketään tai mitään syytä elää, etten jaksanut, että olin jäänyt täysin yksin. (Totta vie siihen liittyi etupäässä muuta, mutta ilman isoäidin olemassaoloa minusta tuntui jotenkin siltä, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin niellä kaikki vastaantuleva, ja sitähän riitti nieltäväksi.)

Vasta myöhemmin, vuosia myöhemmin, kun menin hakemaan kissataloon toista kissaa seuraksi Negaatio siilipallolle, tajusin, miten paljon olin isoäitiä kaivannut. Se johtui Lohesta. Heti kun näin sen, olin varma, että se oli isoäitini. Jollain kummallisella tavalla. Sillä on samanlainen katse ja olemus. Se halusi heti mukaamme, ja kotona asettui heti taloksi ja kipusi sänkyyn kanssani nukkumaan niin että kun heräsin keskellä yötä, ihmettelin unenpöppörössä, miten avokin pää oli niin pieni ja ... kehräävä. Ennen kuin tajusin, että se oli Lohi, joka makasi siinä pää tyynyllä, katseli minua ja hyrisi.

Eron jälkeen aloin kursiutua kokoon, kun voimaannuin hakemaan Lohen itselleni. En osannut sanoa haluavani muuta, en osannut toivoa eksältä mitään, tunsin syyllisyyttä lähtemisestäni ja minusta olisi ollut ihan okei jos eksä olisi tuhonnut kaiken, vaatteet, taulut, keramiikat, ihan kaiken, olisin ymmärtänyt sen, mutta ei hän ole sen tuhoavampi kuin minäkään. Olin vain niin kauhuissani käyttäytymisestäni etten aluksi oikein kokenut olevani oikeutettu oikein minkään asian mukaani ottamiseen, mutta Lohen osasin muutamien kuukausien päästä haluta, ja heti kun osasin haluta sen takaisin, hain sen (ja myös sain sen). (Nykyisin kaipailen esimerkiksi jo jäätelökonettakin, joten ehkä alan olla palautunut erosta ja maadoittunut takaisin materiaaliseen kulutustodellisuuteen. No, onhan siitä tietysti seitsemän vuottakin.)

Nyt kun saattaa olla viimeinen päivä Lohen kanssa, olen koettanut makoilla sen vierellä, silitellä, hengittää sen läsnäoloa. Kummallinen, upottava olo: elämässä on niin isoja asioita kiinni niin pienissä asioissa. Entä jos olisimme menneet kissataloon päivää aiemmin? Lohi olisi ollut edelleen karanteenissa ja olisimme tulleet kotiin toisen kissan kanssa. Olisin kiintynyt siihenkin, tietysti, mutta se ei olisi ollut isoäitini enkä olisi saanut sen myötä takaisin tunnetta, että olen tervetullut kotiin. Pystynkö säilyttämään sen tunnun sitten kun kissan on aika lähteä? Tai kadota? Joka tapauksessa, päätökseni hoitosuunnitelmasta ei voi perustua levottomuudelleni eikä epäilyksilleni tämän asian suhteen.

Isoäiti puhui kuolemisesta kaiken aikaa. Teema askarrutti häntä. Hän oli valmis lähtemään, hän väitti. Silti hän tappeli vimmaisesti luovuttamista vastaan. Hän itki ja lysähti kasaan, makasi patjalla ja huusi haluavansa kuolla nyt, ja sitten seuraavaksi hän teki kaikkensa hoitaakseen itseään ja kipujaan, säilyäkseen järjissä. Ehkä se on tyypillistä vaikeasti sairaille aikoina, jolloin kipulääkitykseen suhtaudutaan välinpitämättömästi ja korostetaan mieluummin potilaan mahdollista opiaattiriippuvuutta kuin hänen elämänlaatuaan.

Isoäiti suuttui, kun pyysin häntä elämään vähän kauemmin vielä. En pyytänyt monta kertaa, luovutin aiheen hänen päätettäväkseen jo kauan ennen kuin hän sitten lopulta kuoli koomassa molemmat jalat amputoituna. Kun soudimme ja huopasimme kirkkaalla rotkojärvellä nostaen verkkoja ja katiskoja värikkäät kirpputorivaatteet päällämme ja huivit hiusten suojana, katselin hänen käsiään ja kasvojaan ja ajattelin, että hän haluaa kuolla. Etten saa toivoa hänen pysyvän elävänä. Selvä. En toivo.

Se kaikki palautuu kummallisella tavalla tähän päivään, jolloin ilma tuntuu olevan niin ohutta, ettei syväänkään hengittämällä saa täytettyä kehon hapentarvetta. Rintakehä on jähmettynyt odottamaan iskua, maankamaraa, kehoni elää edelleen pienen apinanpoikasen vaistonvaraista reaktiota putoamisen tunteeseen. (En tiedä, uskonko tuohonkaan, tuo on Feldenkraisin päätelmiä, onko sillä väliä, mihin uskoo, joka tapauksessa tuo puppu tulee kutsumatta paikalle ja selittää selittämistään.) Sade putoaa ulkona, koira haluaa tunkea itsensä ensimmäiseksi silitysjonossa, kissa väistää. Eivät ne tiedä huomisesta ja vaikka tietäisivät, välittäisivätkö ne, kuka sen tietää. Haluaisin olla kuten ne, mutta tiedän huomisen. Elämisen ja kuolemisen suhteen tiedän yhtä vähän kuin ne.

En tiedä sitäkään, haluaisinko olla elossa vai en.

Mistä sen voi tietää, jos ei tiedä, mitä nuo asiat tarkoittavat?

Joka tapauksessa, olen elossa ja on hengitettävä siitäkin huolimatta että ilma tuntuu korvikkeelta.

Ilta käy myöhemmäksi, Vompsu nousee lentokoneeseen Lapissa, palaa, Fauni kuuntelee konsertissa populaarimusiikkia, harmaa kolli nuolee tassujaan, on herännyt uniltaan. Huomenna matkaan sen kirousten saattamana heittelehtivissä, aamunkylmissä busseissa ja koetan pysyä päivän ajan järjissäni, pilatestunnilla, lounaalla ja kirjoittaessani kasvatussosiologian oppimispäiväkirjaa, ja yritän ehkä jopa osallistua keskusteluun laadullisen tutkimuksen luennolla.

On selkeää, ettei kissalla ole tällä erää minkäänlaisia kipuja. Se tuntuu tärkeältä. Se katselee kummissaan alakuloani ja levottomuuttani, väsymystäni. Sinä lohdutit minua kun olin sairas, sanon sille, sinä lohdutit kun olin sairas ja surullinen ja menettänyt rakkaitani, sinä olit aina siinä, hyrisit ja puskit. Nyt minä lohdutan sinua, kun olet sairas, ja sitten kun sinä menet, on toisia, jotka tulevat lohduttamaan, sinä tiesit sen ennen kuin minä tiesin, aina on joku joka katsoo suoraan silmiin ja tulee ja koskettaa, kantaa sen kaiken ylitse, keinuttaa sylissään tai puskee päällään, työntää kehonsa niin lähelle, että oma heikentyvä lämpö saa uudelleen kiinni elämästä. Ja sitten kun minä menen jonkun elämästä, heilläkin on aina joitakuita, jotka tulevat lohduttamaan, pitelevät tai silittävät.

Sitten kun minä menen, se ei ole enää minun pulmani. Ja kun sinä menet, kissa hyvä, se ei ole sinun pulmasi. Sitten sinä tulet unessa luokseni ja ehkä minäkin tulen niiden uniin, jotka luulevat menettäneensä minut jo nyt. 

Aamu joka ei mennyt hukkaan

Makaan sängyssä lämpimään kehoon kietoutuneena. Katselen ikkunasta harmaata taivasta, harmaata kattopeltiä ja rallia sen reunassa. Aivan näkymän alalaidassa on myös kapea keltainen seinärantu. Harmaan eteen nousee kaksi katkennutta lehmuksenoksaa sammaleineen; olen tuonut ne tomaattien kiipimätuiksi, ja tomaatit, jotka olen sitounut vihreällä Lett-Lopi -langalla, pinkki kastelukannu, lehtensä pudottanut ja chilinsä kellastanut Short Yellow Tabasco, Aji Cristalin reuna, tuulessa heijaavat keltaiset siperianunikot, kaksi kappaletta, ja härmesalvian syvänsiniset kukkatöyhdöt. Raolleen haalla kiinnitetystä parvekkeenovesta tuleva ilmavirta liikauttelee pehmeästi lasilyhtyä, jonka ostin kirpputorilta kahdellakymmenellä sentillä ja päällystin lintuja ja kasveja esittävin servietin palasin ajatellen uuteen kotiin muuttanutta ystävää; aioin viedä sen tuliaiseksi, mutta hänen päätettyään olla kutsumatta minua sinne en sitten koskaan vienyt lintulyhtyä ja koska minusta on tuntunut sopimattomalta viedä sitä kellekään muullekaan, se saa olla täällä.

Harmaaseen tihentyy jokin, jota ajattelen ensin roskaksi. (Roskaksi missä - silmässäkö vai ikkunalasissa? En tiedä.) Sitten korjaan hypoteesiani: Kyseessä on sittenkin lokki. Toisinaan, muistan, hypoteesia on korjattava lokiksi silloinkin kun katukuilun ylitse matkaa laiskasti läiskyviä vanhan nahkamanttelin riekaleita. Vaaditaan korjausliike, sillä sellaiset esineet eivät elottomina lennä niin korkealla ja vaakasuoraan, eivät ainakaan sillä tavalla läiskyen. Esine - onpa hassu nimitys manttelista revitylle palalle.

Katon valkoisessa kävelee hämähäkin ruskea hahmo. Tai oikeastaan katto ei ole aivan valkoinen Maali on taitetun sävyinen ja sitä paitsi kattoon jo tarttunut monenlaista likaa, nokea ja käryä. Hämähäkki matkaa niistä välittämättä parvekkeenoven yläraosta kohti eteisenovenylistä nurkkaa. Välillä se pysähtyy. Miettivätkö hämähäkit? Muistan Amorgoksen hämähäkkien punomat tunnelit piikkipensaissa ja hämähäkin Annalassa. Se kahmaisi valkean pallonsa etukäpäliinsä ja juoksi juuri möyhimääni papuharjannetta ylös niin että maamurut potkiutuivat sen jäljessä rinnettä alas, mäen laella se lisäsi vauhtia ja kiihdyttti vaon pohjalle ja siitä seuraavaa harjannetta ylös. Toivoin että olisin osannut kommunikoida sille, ettei minua tarvitse pelätä, etten vahingoita. Mikä ei kyllä tarkalleen pidä paikkaansa. En vahingoita tahallani, mutta aina välillä maata muokatessa katkaisen kastemadon ja maamuurahaisparat joutuvat muuttamaan muniensa säilytyspaikkaa tuon tuosta ja ties kuinka moni kuolee stressiin sen seurauksena, vaikka koetankin kääntää niiden munat esiin varovasti, rikkomatta, kun huomaan osuneeni niihin. (Niitä on palstalla nykyään kaikkialla, joten en voi vain jättää sitä kohtaa kääntämättä.) Yksi päivä istuimme Faunin vanhan ystävän kanssa puistossa ja puhuimme hämähäkeistä. Hän oli videoinut niitä ja saanut tallennettua syyn niiden monijalkaisuuteen; tai ehkä kyse onkin seurauksesta, pitää varoa sanojaan. Joka tapauksessa, monijalkaisuus mahdollistaa niiden saalistustavan yksilötasollakin. Hämähäkki roikkui verkossa neljällä tassulla, piti saalista etukäpälillään ja kieputti kahdella käpälällä lankaa saaliin ympärille. Näin ystävä sen ainakin kuvasi. Tai ehkä ymmärsin väärin, kuulostaisi kätevämmältä kieputtaa saalista, puolata sille seittiä.

Käsi nousee korvalleni, kupittuu sen päälle. Kuuntelen lämpöä. En kuule pulssia. Tässä on hyvä olla, toisenlaista kuin niinä päivinä kun tuli kurja olo siitä, miten kaksi piti käsivarsista kiinni (ikään kuin sitä olisi tarvittu) ja yksi repi kasvojen edessä hämähäkiltä jalan kerrallaan irti ja nauroi sille, että itkin ja huusin, ettei niin saa tehdä, että sitä sattuu. En itke, kun kissa saalistaa hämähäkin ja syö sen. Tai ampiaisen, tai perhosen. Eivät ne tee sitä sillä tavalla. Millä tavalla ne tekevät sen? Jotenkin toisin. Ei se ole vain syömistä, muttei myöskään vain leikkiä, ja missään nimessä se ei ole vain julmuutta. Käsi korvani päällä ei tee mitään sellaista. Se kertaa lämpöä ja äkkiä muistan, vuosien jälkeen, miten kävelin isoäidin kanssa Gyldenintietä ohi muutamien ulkoilutuskoirien talojen, olemme tulossa lääkäristä, korva on juuri puhkaistu, se uintiretkistä lähipäivinä, äänet sattuvat, itken ja isoäiti vain kulkee kuin mitään ei tapahtuisi. Koskoo, koskoo, elämä koskoo. Itke, lapsi, itke, kyllä se menee. Koskoo aikansa. Voin kääntää pääni ja katsoa isoäitiä, mutta kuka se on, joka katsoo? Onko se lapsi vai aikuinen? Käveleekö hän reikä tärykalvossa vai makaako hän hengittäen toisen lämpöä ja tuoksua, käsi kuppina korvaa lämmittäen ja suojaten? Kun kysyn, kyky katsoa isoäitiä katoaa, isoäiti haalistuu sellaiseksi piirrekimpuksi jona pystyn häntä kutsumaan tahdonalaisesti: lääkkeiden ohentamat hiukset, pisamat, valkoinen hellehattu, kirpputorifarkut, kirjavankukertava hippipaita, diabetesranneke, valkoiset terveyssandaalit, ruskeat nylonsukat joiden reiät on parsittu punaisella langalla. Jäänsinisten silmien tarkka katse, haluttomuus alistua mihinkään kilttiin ja kesyyn. Tämä on enää piirrekimppu.

Joten palaan tähän tässä, käsi kipristyy korvalta, siirrän omat käteni toisen pysyvästi särkeviin kohtiin, jotka särkevät silloinkin kun hän ei niitä muista vaan keskittyy muuhun, kirjoittamaan konekieltä, jota en osaa lukea mutta jota usein katselen olan takaa ja kysyn, mitä tarkoittaa tuo tai tuo kirjainyhdistelmä, ja ajattelen protokollia ja operaatioita ja sitä kummallista seikkaa, että hän osaa tuota kieltä. (Ja se osittain pitää nuo tietyt kohdat kipeinä.) Nostan käteni lepäämään noiden kohtien päälle ja keskityn siihen, miltä käsistä tuntuu, mitä kädet kuulevat ja näkevät. Tai ehkä on väärin sanoa, että keskityn, se kuulostaa jotenkin ponnistavalta; ei, liu'utan kiinnostukseni siihen, ei sen kummempaa. Tunnen lämmön ja kireyden ja hetken kuluttua alan hahmottaa, miten ihon läpi kasvaa pieniä tunnustelevia säikeitä molemmin puolin ja punoutuu säännölliseksi kuvioksi, täplikkääksi kukastoksi, jossa aina kahdeksan kukkaa ympäröi keskelle puhkeavaa vinoneliötä, jonka sisällä on ympyrä, jonka sisällä kahdeksan pienenpientä pistettä ja niiden keskellä aukko, ovi jonnekin toisaalle. Panen merkille, en kysy mitään, nukahdan hetkeksi, herään kädet edelleen niillä kohdillaan, huomaan jännityksen sulaneen niiden alta, hengitän poskea, nostan kädet, annan niiden liukua toisaalle.

Vaihdamme pitelijän ja pidellyn roolia kuin laiskat mainingit, ajatuksitta ja toistuen. Aamu kuluu muttei mene hukkaan tai katoa. On vaikeaa sanoa, nukummeko vai valvommeko. Kirkkaat kuvat huuhtoutuvat tajunnan läpi - kuollut linnunpoikanen polulla, sen siipisulkien säälittävät, pölyhuiskamaiset alut, ja sitten toisaalta runsaat elävät linnut, kuin ihmeen kaupalla ympäristöään tutkivat, lehahtavat, varoitushuutavat, valppaat, mosaiikkiainespussi joka kasvaa vuosi toisensa perään, luuttuamistani lattioista lähtenyt ruskea möljä, miten koira säikähtää tietokonereppua vaikkei se edes liiku tai kahahda, ja kaikki minkä näen, ikuinen arvoitus intialaisessa seinävaatteessa, miksi hevosten alle on pitänyt piirtää kukkaset ja norsujen alle pienet punaiset rummut, on kuin joku tamppaisi mattoja ulkona, muttei kai kukaan mattoja tuntikaupalla tamppaa.

Kun heräsin, olin niin onnellinen, että itkin. En edes oikein tiedä, miksi, sellaiselta vain joskus tuntuu.

Tunkkainen raivo ja loputonta neuvottomuutta

Yö sujuu kurjasti. Perjantai- ja lauantaiöillä on sellainen taipumus. Molemmat kämppikset kun tykkäävät käydä baareissa ja nähdä ihmisiä, ja itse taas olen usein viikon jäljiltä väsynyt, baarithan tapahtuvat iltaisin, aamulla minulla kyllä olisi virtaa vaikka mihin. Kun muut ovat poissa, on vaikeaa käydä nukkumaan, kun tietää heidän joka tapauksessa saapuvan jossain vaiheessa ja kolisevan ja sen, mitä siitä seuraa.

En koe usein raivoa. Itse asiassa toisten ihmisten valveraivo joskus hätkähdyttää minua. Osaan kyllä kipuilla ja suuttua ja tuskastua rakenteista (harvemmin ihmisistä), joiden näen ylläpitävän ja osin näkymättömäksi ja itsestäänselvyydeksi tekemällä legitimoivan väkivaltaa, mutta harvemmin koen raivoa. Mutta tässä kohdin niin tapahtuu: kun olen saanut nukahdettua kaiken levottomuuden jälkeen vaikkei lauma olekaan koossa ja sitten herään kolinaan ja haukahduksiin. Koetan kuvata, miltä se tuntuu, koska olen joskus maininnut asiasta ystävälle, eikä hän saanut aluksi lainkaan kiinni, mitä tarkoitin tuollaisella heräämisellä. Ensinnäkin: Herää siihen, että säikähtää niin että pää on irrota. Keho on pelosta aivan jäykkä, hengitys sakkaa, päässä jyskyttää kipu. En osaa kuvata tätä oikein muuten kuin: kuvittele maksimaalinen ahdistus ja kauhu kehoosi. Ja sitten: raivo. Raivo joka puhuu tällaisia: heitä se peitto helvettiin, kiru niin kovaa kuin pystyt, potki ja hakkaa toista nyrkeillä, itke ja revi rintalastasi auki, kurista joka ikinen täällä oleileva, koska he eivät puutu tähän, he eivät edes huomaa mitään. (Raivoni ei käyttele teräaseita. Minusta ne ovat pelottavia.) Ja heti sen vierellä, sähköisenä valkeana rätisevä tietoisuus siitä, ettei niin voi toimia, että sillä on liian vaaralliset seuraamukset ja ettei se ole sitä, mitä tahdon, ei ollenkaan.

Tuo valkoinen rätisevä saa minut ehkä voihkaisemaan tai ähkimään ja potkimaan kantapäitä kovasti lautalattiaan ikään kuin lattia voisi kannatella raivoani, kun marssin keittiöön naksauttamaan vedenkeittimen päälle. (VALERIAANAA!) Kuvottaa. Sydän hakkaa, olen säikähtänyt omaa reaktiotani, ja vaikka olen pitänyt sen ärsytetyssä tuhahduksessa, että hei ei tarvi koettaa olla hiljaa koska kaikki ovat heränneet jo, eli mitä suotta vaivautua, ei raivo katoa mihinkään. En osaa taltuttaa sitä enkä osaa kantaa sitä kunnolla. En tiedä yksinkertaisesti, mitä sille tekisin. Sietäisin sitä, odottaisin. Mutta saattaa mennä tuntikausia ja joskus menee koko yö niin että sydän vain hakkaa ja kysyn miksi, miksi ei, miten ihmeessä ja niin edelleen. Raivo ei kysy lupaa. Enkä voi purkaa sitä aivan sellaisin kuvastoin kuin se ehdottaisi. Ei minulla ole intressiä kuristaa kaikkia kanssani asujia ja lopuksi itseäni. Tai ehkä tässä vaiheessa jumalat puuttuisivat peliin ja ilmestyisivät sittenkin kaikkien turhien kyselyiden ja huhuiluiden jälkeen ja kreikkalaisen tragedian kaari pingottuisi tunnistettavalla tavalla. En tiedä. En ole koskaan päästänyt raivoani valloilleen. En täysin valloilleen. Olen kyllä huutanut ja itkenyt ja joissain tilanteissa harjoittanut itsepuolustusta, mutta olen onnistunut pitämään raivon voiman jotenkin kytkettynä. Niinä aikoina jotka muistan.

Ja silloin kun olen herännyt, kauan sitten, muisti katkoen, pahimmat pelkoni ovat liittyneeet siihen, että olen tehnyt ehkä jollekulle jotakin enkä vain muista mitään. Ja tiedän sen, miten tämä ärsyyntymisen voimakkuus, raivo, on halvaannuttanut vanhempiani ollessani lapsi - heidän oli vaikeaa uskaltaa viedä minua mihinkään, koska saatoin käydä arvaamattomasti toisten lapsien tai aikuisten kimppuun jos koin heidän uhkaavan. Lapsena yleensä purin niin kovaa kuin pystyin. Vielä kun menin kouluun, vanhemmat pelkäsivät siitä seuraavan vaikeuksia. Mutta en minä koulussa enää purrut ketään. Aikuisenakin olen purrut vain kun minut on herätetty eräältä sohvalta eräissä uudenvuodenjuhlissa: unen ja valveen rajamailla olin yrittänyt ensin hätistää kättä kasvoilta ja sitten iskenyt siihen hampaat ja purrut, purrut, purrut. Heräsin varsinaisesti siihen, että purtava huusi lujaa.

Säikähdän tätä reaktiota, koska se on niin voimakas ja väkivaltainen. Se ei tunnu olevan missään suhteissa ajatuksiin, joita minulla on heräämisestä toisen valvomisen ääniin. En usko mihinkään universaaliin nukkumaanmenoaikaan. Minusta aikuiset saavat tulla ja mennä miten tahtovat. Mutta uni, se on ilmeisesti minulle edelleen niin niukka resurssi, että puolustan sitä hurjuudella ja raivolla. Olen elänyt koko lapsuuden perheessä, jossa äiti laihduttaa valveilla ja horrostaa hereillä keittiössä viistäen juustoa höylästä suoraan suuhun muiden mentyä nukkumaan. Muistan monet kerrat jo ennen siskon syntymää, kun menin keittiöön ja istuin tuolilla ja tuijotin väsyneenä äitiä, jonka pienet äänet olivat herättäneet minut kesken unien. "Mene nukkumaan", sanoo äiti. "Sinun pitää jaksaa koulussa." En vastaa mitään, istun vain ja tuijotan ja palelee ja juustoa katoaa äidin nielusta alas ja se on hurjan pelottavaa ja päätän, etten kasva aikuiseksi. Myöhemmin kun siskon koliikkivauva-aika on ohitse, siskokin harhailee keittiön ovensuuhun ja saatamme tuijottaa äitiä molemmat lumoutuneina. Maalasin siitä lukiossa kuvan, josta piman (piirustuksen ja maalauksen) opettaja sanoi, että se ahdisti häntä, vaikkei hän osannutkaan sanoa, miksi. Eihän kuvassa ollut kuin kaksi hahmoa pöydän ääressä ja ovensuussa pienen yöasuisen lapsen hahmo. Veikkaan, että kyse oli hahmojen asennoista. Asento kertoo paljon.

Muut odottavat viikonloppuja, hehkuttavat niitä. Tunnen itseni vastahankaiseksi ja onnettomaksi, kun en oikein osaa liittyä siihen odotukseen. Minulle viikot ovat helpompia. Olen saanut nukkua kunnolla ja nautin siksi olostani. Enkä osaa löytää ratkaisua siihen, miten minun olisi hyvä asua. Nukun ja voin paremmin ylipäänsä, kun asun muiden kanssa. Mutta sitten viikonloppuisin hätkähdän hereille keskenherätetyksi tulemisen silmittömään raivoon enkä osaa rauhoittaa itseäni siitä mitenkään. Yksin eläessä sellaista ei tapahdu.

Viime yönä heräsin taas. Tein jo yrttiteen ja murisin itsekseni, mutta ikävä musta siirappi minussa vain tiivistyi ja kitkeröityi ja tiesin kokemuksesta, ettei se rauhoittuisi moneen tuntiin. Sekin monikkosuhteissa on, että usein ulkona myöhään hilluja menee nukkumaan toiseen sänkyyn, jolloin hänen kanssaan asiaa ei saa sovittua kehollisesti samalla tavalla kuin parisuhteessa saisi. Enkä nyt tarkoita mitään tökeröä sovintoseksiteoriaa. Tarkoitan tätä: minun raivoni on alkuräjähdyksensä jälkeen olennaisesti luonteeltaan kaukoraivoa. Polttava, kuuma raivo, jota valkoinen rätisevä pystyy hädintuskin pitelemään hiljaisena, kestää muutaman kymmentä sekuntia, ja sen jälkeen se hyytyy, sitkeytyy, vatkuloituu ja muodostaa kuvia, joissa olen pieni ja suojaton ja untani ei sallita, ärsytetäänkutitetaan hereille, pakotetaan jaksamaan ja ryömimään ja tavoittelemaan. Stressireaktio huipentuu kiihkeästi ja palautuu vaivoin ilman apua. Mitä kauemmin toisen suojaton, samankaltainen tunteiden repimä ja riepottama keho pysyy oman kehoni ulottumattomissa, sitä sitkeämmäksi käy raivosta kokoon keittyvä myrkky. Äänet keittiössä tai vessassa lisäävät sen pontta. Mutta kun peiton alle sujahtaa lämmin, viaton keho - niin, minulle kehot ovat hyvin viattomia (ja jopa ne kehot, joita en osaa haluta, erotan niidenkin viattomuuden vaikkei minulla olekaan pääsyä sen jakamiseen, terhentelevät ja äijämäisetkin kehot sisältävät viattoman elementin, samoin kyborgimaiset teko-osaiset naiskehot, ne kysyvät hiljaa, kelpaavatko, ja on kuunneltava hyvin tarkasti, että sen kysymyksen erottaa kaiken kohinan takaa) - niin raivo kääntyy suruksi ja neuvottomuudeksi, jota jaan mieluummin kuin pää poikki -mielialaa.

Koska tässä tapauksessa ulkonahillunut on kavunnut toiseen sänkyyn, kuulostelen yössä hänen hengityksensä tasaantumista toisessa huoneessa ja sitten kokoan itseni ja sitkeän karvaan keitokseni ja kyvyttömyyteni tehdä sille mitään ja tassutan toiseen huoneseen ja kipuan parven tikkaita ja kurkistan pimeään ja sanon: hei, haluaisin tulla tänne, saanko. Toinen koettaa nukkua, mutta makaan vieressä ja puhun, kunnes ehkä jokin alkaa asettua ja ainakin alan tuntea väsymystä, mikä tarkoittaa, että olen rauhoittumassa - raivoissaan ei nukahdeta - ja voin jättää hänet nukahtamaan ja palata toiseen sänkyyn nukkumaan.

Ei puhuminen helppoa ole. Tunkkainen raivo tekee neuvottomaksi. Mitä sille pitäisi tehdä? Miten estää sitä vahingoittamasta toisia ja itseä? Miksi se menee ohi vain niin, että joku tulee ja pitää kiinni tai silittää tai antautuu silitettäväksi? Miksi raivo ottaisi kernaimmin sellaisen ilmiasun, ettei kukaan taatusti uskaltaudu silittämään tai halaamaan? Onko se vain toivottomuutta tilanteeseen? Mitä sanomaa se tuo? Ainakin se tuo mukanaan, rauhoituttuaan, pohjattoman neuvottomuuden: Ei ole mitään kaavaa tai reseptiä elää toisten kanssa. Ei ole järjestelyä, jossa ei tuntuisi pahalta. Aina voi koettaa minimoida riskit - kuten olla asumatta lasten kanssa, se on esimerkiksi yksi hyvä keino minimoida yöherätetyksi tuleminen. Ja voi koettaa puhua asiasta, sanoa, ettei tämä liity sinuun tiettynä ihmisenä mitenkään, koska sama reaktio laukeaa kyllä sellaisenkin suhteen, jonka kanssa ei ole erityisen läheisiä välejä mutta jonka kanssa vain jostain syystä nukkuu samassa huoneistossa sen aikaa, että sattuu heräämään hänen kolinaansa. (Itse asiassa nyt kun kirjoitan tätä muistan sen, miten kännykkäni herätti keskellä yötä sinkkuaikanani - siitä seurasi aina sama raivo, etenkin kun kännykän laturi oli hukassa ja puhelin palasi manalasta vain pimputtamaan herätyssoiton aamuyöstä kuollakseen sitten seuraavaan aamuyöhön saakka. Siinä kun oli oletusasetuksena, että jos kerran haluat herätä viiden aikaan, haluat tehdä niin joka päivä.) Ja voi sanoa, että koeta olla välittämättä tästä ikävästä piirteestäni, että en halua sinun rajoittavan menojasi, haluan että kuuntelet itseäsi tässä enemmän kuin pahaa oloani, mutta haluan sinun myös auttavan minua sen kanssa, koska en yksin oikein osaa rauhoittaa itseäni raivosta.

Raivosta herää paljon muitakin kysymyksiä. Onko se esimerkiksi syy siihen, miten sikeästi nukun? Että mieluummin olen jossain tietoisuuden laidoilla rekisteröimättä kuulemaani ja kokemaani ja hätkähtämättä hereille, koska siitä seuraisi raivo? (Kaikki kanssani asuneet ovat ennemmin tai myöhemmin toisistaan tietämättä saaneet huomata, että nukahdettuani saatan käydä lyhyitä keskusteluja ilman että tiedän sellaisia koskaan käyneeni.) (Tämä on yksi syy, miksen halua dikotomiaa uni-valve. Harmaata aluetta niiden rajamailla on liikaa.)

Työtoveri kysyy, että eikö tuo nyt ole ihan normaalia, että raivostuu. Vastaan, etten ole kiinnostunut normaalista. En ole kieltämässä raivoa. En ymmärrä, miten jotain sellaista voitaisiin ylipäätään kieltää. Miten se onnistuisi? Mutta se on toisella tavalla ongelmallinen tunne: en ole oikein keksinyt, miten sitä kannatella. On tilanteita, joihin se sopii, kuten niihin tilanteisiin, joissa toista tai itseä uhkaa jokin fyysinen, välitön ja raaka väkivalta. Silloin raivo on paikallaan. Se oli paikallaan myös ukin kanssa, lapsena, kun hän yritti silmittömässä humalassa pitää minua hyvänään enkä halunnut häntä lähelleni ja huusin niin että hän ei uskaltanut enää näyttäytyä pienessäkään hiprakassa minulle yli viiteentoista vuoteen. (Sen seurauksena vietin siellä paljon aikaa ihmiskilpenä isoäidin ja ukin välillä; ukki pahoinpiteli isoäitiä vain humalassa ja minun siellä ollessa hän ei uskaltanut juoda lainkaan.) Ja toisaalta, tiedän käsitteleväni raivoani suhteellisen hyvin. Eivät ihmiset tunne minua kovinkaan raivoisana. Mutta se on minussa ja tunnen sen oikein hyvin. Ja se saa minut nauramaan teet artikkelille purskauttavasti silloin kun luen jostain tekstin, jossa pohditaan, ettei moderni ihminen voi ymmärtää kreikkalaisen tragedian raivon syvyyttä ja verenhimoa. (Voi tietysti olla niinkin etten vain ole moderni. Varmasti syystä jäävään itseni siitä arvioinnista.)

Voi, tietäisitte vain. Tietäisitte, mitä ajattelin viime yönä.

Sitä on niin vaikeaa uskoa, sanoo työtoveri. Sinähän olet niin leppoisa. Ethän sinä rähjää yhtämittaa. En niin, vastaan. En minä näet usko sellaisen auttavan asioita lainkaan. Enkä usko vihan säiliöteoriaan ja "paineen purkamiseen". Enemmän ajattelen Spinozan olleen oikeassa.

Näemme helposti, miten ihminen, jota ohjaa affekti tai luulo, eroaa ihmisestä, jota ohjaa järki. Edellinen näet tekee, tahtoipa tai ei, sellaista mistä hän ei ole ollenkaan perillä, kun taas jälkimmäinen ei seuraa kenenkään muun kuin itsensä toiveita ja tekee vain sellaisia asioita, joiden hän tietää olevan tärkeintä elämässä ja siksi niitä hyvin suuresti haluaa. Niinpä sanon edellistä orjaksi mutta jälkimmäistä vapaaksi. (Baruch Spinoza)

En nyt tarkoita, että olisin järjen iloon vapauttama, mutta pyrin kyllä siihen. Paitsi silloin kun hätkähdän hereille pulssin kiihdytykseen ja kipinöin ja sähisen ja valkoinen rätinä repii maailmaa ja päähän sattuu ja en tiedä, mitä tehdä, koska tuntuu, ettei se kaikki ahdistus ja kipu ja kauhu mahdu mitenkään tähän yhteen kehoon.

Nuhnukiitollisuus

Röhä muuttuu köhäksi. Voi olla, etten pääse edes katsomaan kämppiksen libretoimaa kamarioopperaa, kun en pysy hiljaa minuuttia pidempään. Eihän tarkoituksena kuitenkaan ole pilata esitystä.

Nukun aamu- ja iltatyörupeaman välisen ajan melkein kokonaan. Kierryn peiton alle keräksi, harmaa kerä kiertyy pääni viereen tyynyn reunalle, keltaiset silmät tuijottavat uteliaasti epämääräisiä niiskauksiani. Kun yskähdän, kissa hätkähtää aluksi. Lopulta se lakkaa reagoimasta enää mitenkään liman esiin tamppaamaan refleksiin.

Flunssasta huolimatta päivää sävyttää kumma kiitollisuus. Valtavissa lumisademassoissa on jotakin rauhoittavaa. Lumi narskuu hauskasti kengän alla eikä ulkona yskitä ollenkaan kävellessä töihin ja niistä takaisin. Yksi asiakas haluaa viipyä pitkään halauksessa ja vannottaa minua vähän samaan tapaan kuin Faunin äiti eilen Faunia, että pitää pitää itsestä huoli ja muistaa käsihygienia ja niin edelleen. Itkeskelemme toisen asiakkaan kanssa hetken yhdessä, koska emmehän me nyt sitten näe kahteen kuukauteen. Olemme koko syksyn tehneet yhdessä töitä, kosketusarasta ja kehoaan inhoavasta ihmisestä on sukeutunut kehoonsa uteliaasti ja hyväksyvästi suhtautuva. Lopullisen työvoiton tunnen saavani, kun hän kysyy erään kipukohdan tiimoilta, mitä hän itse voisi tehdä tälle kohdalle, olisiko jotain venytystä esimerkiksi. Keho ei enää ole hankala objekti, jonka kivuista hän vain kääntää katseensa pois. Siihen voi suhtautua aktiivisesti, toiveikkuus vaikuttaa virinneen.

Joskus asiakkaiden kanssa on helpompikin kohdata avoimesti kuin "oikeasti" läheisten. Tarkoitan sitä, että intressejä toisen tekemisiin ja tekemättä jättämisiin on vähemmän. Se tarkoittaa, että pelkoja on vähemmän. Vähemmän torjuvuutta itsen suojelemiseksi, vähemmän salaperäisiä kiukustumisia, joiden syyt eivät välttämättä lopulta selviä kellekään osapuolista, vähemmän riipiviä pettymyksiä. Ei se minusta tarkoita, että nämä suhteet olisivat merkityksettömiä. Ehei. Keveys voi olla hyvinkin täynnä merkitystä, tuoda paljon iloa ja vuotaa läheissuhteisiinkiin tällaisen mallin mahdollisuutta.

Tämä kaikki on tietysti hyvin toisenlaista kuin mitä annetaan ymmärtää ammatilliseksi vuorovaikutukseksi oppikirjoissa. Mutta hitto vie, jos joku tarvitsee halausta ja läheisempää, välittömämpää tapaa keskustella asioista, en aio evätä sitä sillä perusteella, ettei se jonkun muun mielestä olisi enää riittävän ammatillista. Ehkä jossain vaiheessa muutan mieltäni näistä asioista, mutta toistaiseksi olen toiminut niin kuin olen parhaaksi nähnyt. Eikä se ole tuntunut erityisen kuormittavalta, koska en aseta itselleni mitään tavoitteita muuttaa tai parantaa näitä ihmisiä. Minä voin hieroa heidät ja keskustella heidän kanssaan siinä sivussa, kohdata heidät tasavertaisina ja kiinnostavina henkilöinä, ja jos sen seurauksena jokin nytkähtää parempaan suuntaan, hyvä niin. (Hieman samalla tavalla huomaan ajattelevani paljon muistakin asioista, joita teen, kuten vaikka tästä blogista. Jos joku tästä jotakin löytää ja se helpottaa jollakin kummalla tavalla, hyvä. Mutta se ei ole syy, miksi teen näin. Teen näin, koska tarvitsen itse kirjoittamista. Tai: pidän siitä itsestä, joka jäsentyy kirjoittaen, ehkä pikemminkin niin. En oikeastaan tarvitse kirjoittamista, mutta pidän sen pitämisestä edes löyhästi elämäni osana. Vähän samalla tavalla ajattelen läheisistä suhteistani. Jos toinen tuntee saavansa jotakin, hienoa. Mutta en erityisesti ponnistele sen eteen, että toinen sivistyisi / kokisi elämyksiä / pitäisi minusta / kokisi tapaamisemme merkityksellisinä. Aiemmin tein joskus niin mutta se ei koskaan tainnut tuottaa mitään muuta kuin väsymystä ja ärtyisyyttä. Nykyään tapaan tehdä asioita, joista jollakin tapaa pidän ja jotka tuovat kokemuksiini kiinnostavuutta ja siten kuljettavat arkea kohti iloa ja pontevuutta.)

Pontevuudesta tämä kiitollinen olo on kuitenkin kaukana. Flunssa nuhnaa maailman. Päivällä hetkeksi päiväunesta havahtuessa ilma ikkunan ja jasmiinien takana kieppui tiheänä ja outo valo puski hieman pilvien läpi niin että näytti miltei myrskyltä. Samalla tavalla sisätodellisuus, kehotodellisuus on kaukana kirkkaasta ja selkeästä.

Tuntuu hauskalta, että Faunin vanhemmat kävivät täällä ja söivät kanssamme risottoa. Tapahtuu niin paljon ja äkkiä matka on tosi lähellä ja ihmiset sanovat ai että sunnuntaina jo, koeta nyt saada tuo flunssa kuriin ennen sitä. Äiti on luvannut lainata duactia, etteivät korvat räjähdä kipuun lentokoneen laskeutuessa. Näemme äidin kanssa vielä ennen kuin lähdemme, mutta isää enkä mummua en enää taida nähdä. He olivat kai alunperin ajatelleet tulla viemään meitä lentokentälle, mutta nyt kun äiti kuuli, että kone lähtee aamuseitsemältä ja siksi kentälle pitää keretä jo viiden pintaan, hän totesi, ettei jaksa kuunnella pitkään jatkuvaa jäkätystä älyttömistä lentoajoista; on parempi, että menemme taksilla ja menen tapaamaan äitiä tämän töihin jokin ilta äidin töiden loputtua.

Niin pian kaikki muuttuu aivan tuntemattomaksi!

Koiramuutos

Aiemmin, kun koira on kyläillyt, suru on lassonnut minut piiriinsä lupaa kysymättä. Niin kovasti kuin olenkin iloinnut sen karvaisesta, hengittävästä läsnäolosta, sen tavasta käpertyä sängyn jalkopäähän ja siristellä silmiään, sen säikynujosta urhoollisuudesta, kaikesta siitä, mikä tekee siitä juuri tietyn koiran, tietyn olennon, sen läheisyys on tiennyt vieläkin voimakkaampaa surun, syyllisyyden, epävarmuuden ja epätoivon hyökyä. En tiedä, olenko oikeastaan surrut niinkään suhteen Kissaan katkeamista, tai tietysti olen, rajustikin, mutta siitä on niin kauan jo, että se tuntuu unenomaiselta. Neljä ja puoli vuotta. Paljon vaikeampaa kuin lakata kaipaamasta tietyn ihmisen hyväksyntää ja kosketusta on lakata kaipaamasta tiettyä oloa, elämänvaihetta, uskomusten joukkoa, tiettyjä tapoja reagoida tapahtumiin. Toisinaan huomaan kaipaavani sitä, miten juoksin Kissaa vastaan ovelle aina hänen palatessaan kotiin. En osaa kuvitella tekeväni niin kenellekään enää. Ja kaipaan nurinkurisesti sitäkin, miten päivät kadottivat nimensä ja muuttuivat tasapaksuksi massaksi, joka alkoi heräämisestä onnellisena, koirien ulkoilutuksesta, kissojen ruokakuppien tarkastamisesta, gradun tekemisestä, sitten taas ulkoilusta, haaveilemisesta sängynpeitolla maaten, kaikesta sellaisesta... muistan hämärästi, että aikaan liittyi hankaliakin asioita, kuten polvikivut, joiden kanssa oli välillä vaikeaa jaksaa, kun ei pystynyt istumaan luentosalissa tuntia vaan olisi halunnut nousta oikomaan polvia kivusta, mutta ei rohjennut tehdä niinkään, koetti vain istua ja sitten jätti luentosarjan kesken, kun ei enää kestänyt. Sitä aikaa luonnehtii kummallinen itsestäänselvyyden utu, jonka tiesin pettävän jossakin vaiheessa, tiesin sen vähintään unissa, mutta silti takerruin siihen enkä halunnut kurkistaa sen taakse, en jotenkin jaksanut siinä tilassa. Joten kasvatin chilejä ja pelargoneja, kurpitsoita ja mangoldeja ja hoidin viittä eläintä ja koetin uskotella itselleni, että unet ovat vain unia. Kun koira tulee kylään, muistan sen äkisti, koska koira on peräisin siltä ajalta.

Aiemmin muistojen tulvahtaminen on aiheuttanut tosiaan epämääräistä huonoa oloa, jossa sekoittuu suru niin pitkän ajanjakson menettämisestä, ikään kuin kaikkea elettyä aikaa ei jossain mielessä menettäisi, joskus vain muutos on ryskyvämpää ja kenen tahansa aikajanalle paikannettavissa, ikään kuin elämäntavat ja näkymät eivät muuttuisi muutenkin, ja sitten tuon surun kanssa tosiaan tyrmistys ja syyllisyys ja epävarmuus siitä, saako niin tehdä, saako muka vain tuntea, ettei kestä enää jossakin tai jotakin, että tukehtuu hengiltä, saako silloin lähteä ja jättää taakseen niin paljon. Etenkin eläimet. Saako lähteä vaikka joutuu toteamaan, ettei kaikkia eläimiä oikein pysty sovittamaan uuteen elämäntyyliin, koska ei ole varaa suurempaan asuntoon ja koira pelkää rapun ääniä ja tuntuu elävän onnellisemmin eksän luona. Onko koira jotenkin vihainen, mietin, mutta näin, ettei se ole, ja se tuntui vielä kurjemmalta. Se vain otti vastaan, mitä sai, ja hyväksyi sen ilolla. Niin täydellistä, että sitä itse miltei masentui sen takia, ettei itse pysty samanmoiseen, että aina välillä jää tuijottamaan tyhjään kesken töiden tai syömisen tai keskustelun ja kysymykset kiertävät tuttua kehäänsä vailla toivoa vastauksista.

Nyt tällä kertaa suru ei ole tullut. Hiivin jotenkin varpaillani ympäriinsä, pelkään sen pulpahtavan taas jostain ja litistävän alleen. En tiedä, mitä on muuttunut. Joka tapauksessa herään tyytyväisenä ja otan remmin ja koira kiskottelee ja jolkottaa eteiseen ja livahdamme yhdessä aamuun, eikä siinä sen kummempaa.

En osaa kuin arvailla. Sitäkin huonosti. Huvitun sopimattomasti siitä, että nythän on tosiaan tullut hyvinkin pian, muutaman kuukauden sisään, kuluneeksi se "puolet suhteen pituudesta", jota jotkut pitävät suhteesta yli pääsemiseen vaadittavana aikana noin niin kuin todella karkeana nyrkkisääntönä. Mutta minusta tuntuu, etten ole niinkään pääsemässä tietystä suhteesta irti ja sen loppumisesta järkyttymättömäksi vaan että jotenkin koko käsitykseni ihmissuhteista on vähitellen liikahdellut suuntaan, jota en olisi varmasti mitenkään osannut hyväksyä tuossa pitkässä suhteessani. Silloin oletin jotenkin tietäväni tarkemmin, millainen olen ja mitä voisin kestää ja mitä tarkalleen haluan. Halusin onnistua parisuhteessa, osata elää onnellista elämää jonkin muotin mukaisesti. Se on aika vaikeaa, kun lähimmät ystävät eivät juurikaan harrasta vastaavanlaisia asioita, eivät ainakaan pitkissä suhteissa. Ja taas ne, joilla on pitkiä suhteita, usein tuntuvat hyväksyvän lasten tulemisen ja ahdistavan lapsiperheilmapiirin, niin ettei heistäkään oikein saa viitettä omille pohdinnoilleen. On kuin nyt olisin jotenkin enemmän kotonani, muodottomassa epävarmuudessa, joka pakottaa kuuntelemaan, miltä tuntuu tässä ja nyt, ja hyväksymään nuo tunteet omalla tavallaan valittuina, ja sikäli luontevina ja siedettävinä.

Tuntuu hirvittävän hyvältä, että koiran seurassa voi tuntea iloa ja luontevuutta ilman läpi puskevaa surua.

Kaipauksesta keveästi

Joskus aamut käärivät kehon pehmeästi päivään. Huomaa hyräilevänsä ja tulee vasta siten tietoiseksi siitä, että päästää ääntä ympärilleen, kuulee itsensä ennen kuin tajuaa itsensä. Kai se on jälkiä tilasta, jossa vingahtelee kissanpentuna, koiranpentuna, vasikkana. Tilasta vailla nimiä, keholämmöstä peiton alla, problematisoimattomasta. Ei sillä tavoin alkava päivä käänny pahaksi oikein mistään.

Kun annan itselleni luvan olla pitämättä jostakin, saatan alkaa pitää siitä omilla ehdoillani, epäröiden ja vitkastellen, totutellen varovasti. Ainakin tällaisena päivänä. Oivallan sen tänään, kädet vihreää teetä sisältävän pahvimukin ympärille kierrettynä, sormet lämpöä etsien. Tarvitsen vain niin paljon enemmän aikaa kuin oletetaan. Lähestyn villieläimesti, kaarrellen, säikkynä ja epäluuloisena. Lopulta rentoudun. Siihen vain vaaditaan lähes loputtomasti aikaa. Kukaan ei saa sanoa: "Yrittäisit edes!" En etenkään saa itse ajatella niin, puhutella niin itseäni.

Äkisti asiat asettuvat kohdalleen ja huomaan iltapäivän omistuvan kaipaukselle. Kaipaan monia seikkoja. Keväistä maan tuoksua, sitä miten scillat työntyvät ruskeiden rapinalehtien alta valoon, pullistuvia silmuja, auringon tuntua säärillä ja kasvoilla, lokkien kirkunaa, piknikkejä ruoholla, kävelemistä metsässä ja kevätaurinkoisella jäällä, mäen laskemista pulkalla, elokuun iltoja, korvakorujen painoa korvanlehdissä ja sipaisuja kaulalla, kaipaan hillitöntä nauramista hikkaan saakka, ikkuna auki nukkumista. Kaipaan koirien kanssa sängyllä lojumista, aikaa jolloin luulin tietäväni, kuka olen ja mitä tahdon elämältä, meressä kellumista, paljaassa hevosen selässä istumista, keväistä maainnostusta. Kaipaan asioita, jotka ovat auttamatta ohitse, suutelemista Talvipuutarhan pihalla lunta kengissä, ovelle juoksemista toisen palatessa töistä kotiin, rauhallista päätöstä hengittää hitaasti ja kuunnella, tapahtui mitä tapahtui. Kaipaan asioita, jotka toistuvat jollakin tavalla, yhtä hämmentävinä. Kaipaan tätä aamua, kaipaan lämmintä syliä, josta pujahdan viileään huoneeseen, kaipaan päätä rintakehälläni kun mutustan rucolaleipää aamiaiseksi, kaipaan pujahtamista takaisin peiton alle kellosta välittämättä, kaipaan hiiteen muu maailma -kuohahdusta. Kaipaan tutkivia, huolestuneita silmiä, jopa käskyä olla mainitsematta tapahtuneesta kellekään. (Ikään kuin onnellisuutta voisi piilottaa.) Kaipaan sanaleikkimistä ja puheluita neljän aikaan yöllä, kaipaan eron jälkeistä alakuloa, jota podin vieraassa sohvassa, josta tuli kuukausiksi kotisohva ja työsohva, kaipaan sitä tunnetta, kun astuin tähtiportista kadulle enkä ymmärtänyt enää yhdenkään onnellisuuskäsitteen sisältöä ja näin äkkiä puiden kuuran ja pensaassa istuvan pörheän rastaan.

Kaipaan lojumista huostaanottokodin parvekkeella, jolle ei olisi saanut mennä romahdusvaaran takia, mutta siellä me vain lojuimme ja pylväiden varjot juoksivat paljaiden säärien poikki ja säärikarvat vaalentuivat ja kihartuivat.

Aamulla sanon, että minua harmittaa, kun on vain nämä muutamat pienet hetket, kimmeltävät ilon pisarat, ja minulle vastataan, että ihanaa, että on sentään nämä, se on hyvä korjaus, korjaannun tähän hetkeen ja jään siihen. Kaipaus on kummallinen tila. Se on niin tässä, niin hetkessä, niin läsnä, niin kiitollinen ja hellä. Ne asiat, ne hetket ovat tässä siinä missä sänky ja kädet ja tietokonekin. Aamu on tässä ja laiturilla lojuminen ja meren suolakieli ja jo kuolleet koirat ja hevoset, vanha kissa, isoäidin hiusten kampaaminen, pääskysten liikekieli ja lempeät kädet matkustamassa niskalta keskiselälle, hymy joka ei vaadi mitään ja joka vierähtää kasvoilleni ja jota itsekin hämmästyn, hyasintin aukeaminen on tässä ja jäätyneet ruusut ja se hetki kun balettitunnilla sai laskea käsivarren kannatuksesta. Tässä ovat aamujen pitkät varjot, teltan vetoketjun ääni ja uni Angkor Watista. Tässä on magnolia, joka kukki Quinta da Regaleirassa, ja kasvissosekeitto, tässä on Eiffel-torni sumussa, tässä on tyttö, joka työnsi keltaisen ruusun hiuksiinsa ja sylki kirsikankiviä kolera-altaaseen.

Ei minulla ole tästä kiire mihinkään, ei tässä ole mitään, mistä pakenisin. Kaipaus on keveää, onnelliseksi tekevää, hieman päihdyttävää. Se muistuttaa etäisesti kiitollisuutta tapahtuneesta.

Seison hiljaa hetken ja tuijotan sisäänpäin, taaksepäin. Sitten kuljen pesukoneen luokse ja nostelen pyykit narulle ja nautin niiden tunnusta ja tuoksusta. Olennot ja tapahtumat ympärilläni kasvavat paksuutta, muistavat taas merkityksiään, ojentelevat niitä. Sinisen lakanan tunnelikeinu, taivaan nauru keinun raosta, vedettävän pyykin tuoksu, lakana-iho -kontakti, linnun mukaan nimetty tie, kaikki se palaa ja on vaikeaa olla liikuttumatta pyykkiä ripustaessa.

Uskomattomuus ja varmuus

Mitä pitäisi uskoa, kun yksi lähde toitottaa, että ihminen ei lajityypillisesti nuku parisängyssä vaan pysyisi terveempänä omassa sängyssään toisten kuorsaukselta ja kääntelehtimiseltä piilossa, ja kun toinen lähde taas siteeraa kädellistutkimuksia ja sitä, miten muut kädelliset ja alkuperäiskansat nukkuvat lähestulkoon läjissä, kädenojennuksen päässä toisista? Mistä hitosta sitä voi tietää, kummin nukkuu paremmin, kun on kuitenkin jo jokin ennakkokäsitys... nukkuisiko paremmin sitten tosiaan yksin-sängyssä, jos tietäisi, että voi hiipiä hämärän läpi toisiin huoneisiin toisten luo, kenellä on nykyään toisia toisissa huoneissa, umpioiden ovissa on lukot ja turvalukot.

En haluaisi uskoa mihinkään.

Vaan kun kävelee lehmusten alta ja uskaltaa pitää kädestä, uskaltaa uskaltaa, vaikka voisi tulla joku asioista etääntynyt tuttu vastaan tai äiti vastaan ja mitä sitten sanoisi, ehkä vain hymyilisi, irrottaisiko käden tai jotakin, voiko siitä olla varma, ei kai, uskaltaa kuitenkin pitää kädestä kiinni ja hymyillä, sanon että olet nielaissut auringon, silloin voi olla varma, että tämä tuntuu joltakin. Ryhtiä ei joudu ajattelemaan erikseen. Se kantuu.

Ei tässä kohdin saa tuntumaa mihinkään päättämiseen, ratkaisuun, uskon hyppyyn. Mitä hengitän ja ryhdistyn, ellen varmuutta jostakin?

Illalla makaamme laumassa pedillä, tyttö sanoo ymh ja painaa poskensa vatsalleni, vaatteiden päälle, oma pääni pojan vatsalla, musiikki, paistuvan punasipulin tuoksu. Piiraan reunalla kuplii ylenmääräinen rasva sinertäen punasipulin väriä. En nukahtaisi lainkaan, mutta tiedän lauantain työpäiväksi, jokin ei vain halua uskoa siihen, ei viiden päivän kouluviikon ja flyygelin äärellä improten steppaamisen jälkeen. Kenkien ääni on niin kova verrattuna flyygeliin, niin epälyyrinen, kalkattava. Ei ihme, että valvottaa. Nyt on lauantai, istun töissä ja luen ruokatunnilla uutisen unesta. Sinnittelen kohti iltaa ja lyhtyjuhlaa. Nukahdanko siellä jonkun syliin? Minut on luvattu kantaa pois, jos nukahdan kesken kaiken.

Lyhdyt, pimeä ja kynttilät, poissaolevat ystävät ja nämä tässä, odotan iltaa, varmasti.

Ihana viikonloppu

Maanantaiaamu, ropsii sadetta. Melkein itkettää, kun ajattelen viikonloppua. Joskus juhliin onnistuu tiivistymään sellaista välittämistä, läheisyyttä ja suloisuutta, että käyn vähän veteläksi ja hyvin kiitolliseksi. Nyt käy juuri niin.

Oikeastaan kaikki alkaa jo perjantaina, jolloin on Vompsun vapaapäivä ja istumme puistossa. Koetan käydä läpi kässäriä ja Vompsu gradua ja toivon salaa (ja Facebookissa), että joku tulee pelastamaan minut siitä puuhasta. Niin käykin, H tulee hetkeksi ja samoin yläkerran Fauni, pidemmäksi aikaa, ja lopulta lojumme puistossa vaikka kuinka pitkään juttelemassa kolmistaan, ja sen jälkeen vielä kävelemme Vompelmuschin ja koiran kanssa rantoja ja kesän huikaisevuutta ja törmäämme kahteen ystävään ja puhumme Töölönlahden pohjukassa ikuisuuden siitä, miksi raitiovaunut kulkevat Helsingissä niin hitaasti. (Harmi, ettei liikennekaverilla ole blogia, linkkaisin mieluusti sinne. Raitiovaunukysymys on mielenkiintoinen ja opettavainen; no, ehkä kirjoitan siitä jokin toinen kerta, jos muistan.)

Myöhään illalla Vompsun piti tehdä gradua ja minun siivota, mutta koska on jo myöhä, siivoammekin yhdessä. Eikä siihen mene kuin tunti! On helppoa demonisoida siivoaminen päässään niin vastenmieliseksi, ettei siihen tartu ja sitten potee huonoa fiilistä omasta saamattomuudestaan paljon enemmän kuin tunnin hommasta kannattaisi. Etenkin kun siivoaminen tuntuu hyvältä aina kun sitä vain ryhtyy tekemään. Hullunkurista! (Siirtyisiköhän tästä oivalluksesta jotakin kohta käytäntöön... täällä on nyt aika sotta.)

Lauantaina menen sitten puoliltapäivin vesijuosseena ja päiväunet nukkuneena Faunille ja teen valtavan pullataikinan. Koska leivontakulho on aika pieni, laitan sen kohoamaan lavuaariin, ja sitten juttelemme toisessa huoneessa, kunnes raa'an taikinan tuoksu alkaa tuntua voimakkaasti. Siitä tietää, että taikina kuplii, nousee. Se on myös valunut jo vähän lavuaariin, mutta ei katastrofaalisesti. Leivon korvapuustit, taikina on hassun löysää ja kummallista ja pullista tulee kummallisen näköisiä, mutta ei semmoinen haittaa, kunhan ne maistuvat hyvältä. Sitten paistamme pullia ja puhumme lisää ja lopulta kello on niin paljon, että minun on kipitettävä kauheaa vauhtia kotiin siivoamaan vessa, sillä se jäi illalla vielä tekemättä. Ja sitten vähän silmämeikkiä ja oranssi paita, ja kauhea kasa kasseja ja sateenvarjoja, koska ei voi tietää, alkaako puistossa ehkä sataa, ja hilpeän kupliva mieli, sekin ehkä tarvitsisi lavuaarin, ja koira remmiin, juoksen portaat uudestaan ylös ja soitan ovikelloa, mutta Fauni loikkaakin ostoksineen ulos hissistä, ei ovesta. No, yhtäkaikki, raahaamme kaikki tavarat puistoon ja siunailen mielessäni, että luojan kiitos Faunilla sattuu olemaan aikaa, koska Vompsu on edelleen töissä ja en ehkä saisi kannettua kaikkea kamaa yksin, tai ainakin se olisi aika paljon epämukavampaa. Sitä paitsi hän toimii mainiona innostuskauhistuslevottomuuslavuaarina kuplivalle mielelleni. Sitä nimittäin koetellaan: istumme tovin puistossa keskinurmella, ketään tuttuja ei vielä näy, ja sitten alkaa vähän pisaroida. Levitämme sateenvarjon ja kyhötämme sen alla ja koetamme kiskoa viltin ja kaikki kamatkin sateenvarjoni pienen suojan alle ja kaiken aikaa mieleni pyörittelee hulahulavannetta: entä jos onkin jotenkin väärä päivä tai väärä aika tai väärä paikka tai olen vain kuvitellut kaiken ja kukaan ei tule ja apua apua miksei ketään ole tässä vaikka Pentelelen ukulelekeikka varmasti alkaa ihan justiinsa ja jos alkaa sataa niin tuleeko kukaan ja kastuvatko korvapuustit ja pitääkö ne raahia takaisin sisään...

Onneksi kaikki selviää, puhelin soi, jotkut muutkin sentään ovat tulossa. Löydämme myös ukuleleseurueen ja siirrymme sitä lähemmäksi ja vähitellen ihmisiä valuu paikalle, ukulelet soivat hassuja epäukulelemaisia sävelmiä kuten Paranoid ja Finlandia-hymni ja herkkuja kertyy yhä enemmän viltin keskelle. Ihmisiä äkisti vain on monta, hymyileviä kasvoja, ja koirakin malttaa käyttäytyä kauniisti keikan ajan. Äkkiä kaikki aiempi huolestus ja jännitys on kadonnut, on vain hauska ilta puistossa ystävien kanssa, he kaikki näyttävät hyvin kauniilta ja iloisilta ja sympaattisilta, ja taivas roikkuu päällämme meleerattuna, ja pohdimme aina välillä, alkaako se valua, mutta emme ole asiasta turhan huolestuneita. Yksi vieraista on tuonut mukanaan metallisia älypelejä, joissa erilaiset metallinpalat pitää saada irrotettua toisistaan. Älypelit kilahtelevat hauskasti vapaassa rytmissä ihmisten käsissä. Vompsu tulee töistä ja tuo mukanaan Lohen, joka ei kauheasti piittaa seurueesta vaan on kiinnostunut lähinnä syömään ruohoa. Koiraa taas kiinnostavat enemmän rapsutus ja leipomukset.

Sitten tulee pisara, ja toinen, sateenvarjot levittävät kirjavat kehänsä, yksi vieraista huutaa muiden ylitse, että tätä on luvattu jatkuvan pitkään, joten on parasta siirtyä sisään, ja haalimme yhteistoimin herkkuja erilaisiin kasseihin ja nyssäköihin ja ponnistamme jaloillemme. Pitkä kulkue, parikymmentä ihmistä, kiemurtelee kaarevaa kujaa takapihallemme, longertaa sisään takaovesta ja kipuaa hämärää rappukäytävää ylös. (Vain alakerran valonappi on rikki, mutta en muista mainita siitä, joten kiipeämme hämärässä koko matkan.) Eteiskäytävässä alkaa naurattaa, koska vaikka bileissäni on joskus ollut kaksinkertainenkin annos ihmisiä, eivät he ole ikinä tulleet sisään yhdellä kertaa, ja nyt näyttää jotenkin uskomattomalta, että nämä kaikki tyypit aikovat mahduttautua meidän pienelle lasikuistillemme. Mutta tottavie kaikki mahtuvat sisään. Tilaa pitää vain käyttää luovasti: pöydällä ja lattialla istua, sängylle ahtautua sylikkäin. Se edesauttaa tunnelman virittymistä hilpeäksi ja läheiseksi vähän samaan tapaan kuin jokin hassu leikki.

Ja koska tunnelma kutoutuu sellaiseksi turvalliseksi ja hieman hassuttelevaksi, tapahtuu kaikkea hauskaa: nautinnollisesti hengittelevä päähierontajono, kurkkulaulua, ruotsintuntileikki epäsäännöllisten verbien kertaamisineen... saa lojua sylissä ja pitää sylissä, syödä herkkuja ja valvoa hämärässä huoneessa, jossa jouluvalot luovat kumman tunnelman hämärän jo hiivittyä sateiseen kesäyöhön. Tavallaan harmi, etten ole tullut ottaneeksi kaikkia jouluvaloja pois, kun joulusta on kuitenkin jo aika kauan, mutta toisaalta, seuraavaan jouluun ei ole niinkään pitkälti enää, joten ehkä valot saavat pysytellä paikoillaan. Sitä paitsi kiinanjasmiini on taas kerran kietoutunut valon johtoon ja olisi sääli repiä siltä kiipeilytukensa.

Tanssia ei voi, koska tila on niin pieni, mutta jokin loksahtaa silti kohdalleen.

Maailma kutistuu yhteen huoneeseen, joka keinuttaa meitä hämärässä ja sinisten tähtien tuikkeessa, sormet hiipivät päänahassa, yrttikimput ovat sotkeutua sängylläistujien hiuksiin, muutama aiemmin ikinä näkemätön ihminen käy tutuksi olemukseltaan, tuntuu hyvältä, että hekin ovat täällä meillä punomassa tunnelmaa, eräällä naisella on uskomattoman purskahtava nauru, sen rytmi loikkaa kaiken puhutun ylitse, näen naurajien takahampaat ja kyyneleen ystävän silmäkulmassa, kurotun halaukseen.

Vähitellen joukkio kutistuu, tila väljentyy, kehot tihentyvät siitä selkeämmin erottuviksi, selvärajaisemmiksi, väsymys hiipii, Vompsu rojahtaa sängylle ja koettaa nukkua, hänen jalkojaan siirretään kummalliseen asentoon, ihmiset alkavat tempoilla kohti jatkoja, hyvästelemme, makaamme Vompsun kanssa heidän lähdettyään vielä pitkään hereillä ja puhumme ja hihittelemme. Nuuskin Vompsun olkapäätä, koetan asettua unen tulemiseen, ja vähitellen se tuleekin, mielikuvat alkavat sekoittua hämärään ja kun tartun niihin, kuljen syvemmälle, kuulen vielä hengitykseni rauhoittuvan ja sitten katoan.

Sunnuntaiaamuna herään säpsähtäen aivan aikaisin, istun sängyssä pöllämystyneenä, katselen sotkua ympärilläni, mutten erityisen huolestuneena, viimeksikin meni vain tunti siivota se yhdessä, päässä tuntuu liian tilavalta liian vähän unen jälkeen, oksettaa lievästi. Avaan koneen ja ajattelen kirjoittaa, mutta ei siitä mitään tule, olen liian uupunut. Makaan iltapäivään saakka puistossa improtulla aamiaisviltillä Faunin kanssa (on aika kätevää, kun ystäviä asuu samassa talossa, Ilves asui ennen melkein naapurissa ja silloin harrastimme samantyyppistä notkumista; onkohan kommuunissa asuminen juuri semmoista, se minua askarruttaa), Vompsu myöhästyy kahvista, jonka olemme jo kitanneet, kun hän viimein herää viltille, ja sitten jo kiirehtiikin töihin, tunnit kuluvat, olemme asettuneet ajattelemattomaan paikkaan verivaahteran luo, sillä vaikka enimmäkseen paistaakin aurinko, välillä pilvet tekevät ilman viileäksi ja kun tuulee, verivaahtera ravistelee vettä päällemme isoina pisaroina. Vaatii vähän ponnistelua haluta hahmottaa se mukavana ja virkistävänä ja kontrolloimattomana tuntoaistillisena lahjana kaiken sen lojumisen ja puhumisen lomassa.

Kun viimein saamme ponnistauduttua viltiltä ylös ja paarustettua takaisin kotiin, ihmettelen edellisiltana otettuja kuvia. Kaikki näyttävät niissä edelleen niin sympaattisilta ja onnellisilta. Ihmeellistä, miten välillä juhlat virittävät ihmiset kummaan jaettuun onnen tilaan.

Sitten, äkkiä ja varoittamatta, on jo illansuu, Vompsu rymyää paikalle, on pakkauduttava futiskamoihin, syötävä vähän välipalaa alle. Myöhästymme ensin raitiovaunusta ja sitten junasta ja tulemme paikalle törkeän myöhässä. Juokseminen tuntuu raskaalta ja hankalalta, koska samalla oksettaa koko ajan vähän. Mutta onneksi pelimme ovat sellaisia potkutteluita, ei mitään totisia hampaatirvessäotteluita. Ja on tavattoman vapauttavaa vähän kirkua, ähkiä ja kiroilla, potkia palloa ja säntäillä ja lönkytellä ja kokea epämukavuutta, kun pallon saa maaliin, ei voi ikinä tietää, sopiiko siinä kohdin jotenkin iloita vai ei, kai sopii, mutta ei siihen ole helppoa päästä. Ja etenkin pelissä on hauskaa juosta toisten päälle lempeästi ja ohjailevasti! Sillä lailla tunkea kehoja omalla kehollaan, se tuntuu kauhean mukavalta. Tosin uskallan tehdä niin vain ihmisille, jotka tunnen toisaaltakin kuin pelkästä pelistä, mutta ehkä vähitellen rohkaistun enemmänkin, ei kannata olla kärsimätön. Oikeastaan kivoin taitaisi olla sellainen pallokenttä, jossa olisi niin paljon pelaajia, että he pakostakin enimmäkseen olisivat kosketuksissa... ei pääsisi käpristymään turhaan kohteliaisuusetäisyyteen.

Väliajoilla eli juomatauoilla päästän koiran remmistään, ja se juoksee nurmella valtavia kehiä vinossa, jalat vuoroin eteen kurottuen, taakse liippaisten ja vatsan alle kuroutuen. Se unohtaa olevansa vanha nainen jo. Se juoksee, juokseva koira. Juoksee kuin päivät juoksevat, kuin vuodet, niin paljon ja niin vähän muuttuu meissä, ihmiset puun alla, varjossa, nostavat vesipullon huulilleen, juovat.

Kotimatkalla pelleilemme vielä kameran kanssa, remmaamme Kallioon junalta Vompsun ja toveri Timon kanssa. Kuvissa näytämme siltä kuin olisimme riehuneet viikon etelän öissä.

Tuntuu kummalliselta, että on maanantai, sataa. Hyvältä, kummalliselta, hyvältä. Jotenkin käsittämätöntä, miten helppoa oleminen välillä on. Ja illaksi minulla on kutsu istumaan iltaa osittain hyvinkin uusien, osittain jo vanhempien tuttujen kanssa. Jännittävää!

Palaaminen tekstiin ja ystävyysodotusten puntarointia

Joudun läpikäymään käännöstäni. Osittain se on aika ahdistavaa, koska hahmotan monien lauseiden kaipaavan timantiksi hiomista, mutta on jo liian myöhäistä siihen. Kustannustoimittaja on ollut paljon, paljon keveäkätisempi kuin minä olen koskaan ollut siinä roolissa. Himohinkkaaja. Hah. Perfektionisti. Piikittelen itseäni hyväntahtoisesti. Joskus noista piirteistä on hyötyä ja joskus ei - nyt ei erityisemmin, kun isoja korjauksia ei voi enää tehdä, ettei taitto ala juosta ihan toivottomasti. Ja sitten osittain on hauskaa palata tekstiin. Osa lauseista on ihan mukavia. Koetan olla ylpeä niistä ja jättää häpeäkiemurtelemisen vähemmälle, koska siitä ei nyt oikeastaan ole mitään hyötyä ja tiedän, että aika loppui kesken.

Ja ennen kaikkea: tekstissä on niin paljon ajatuksia, jotka kolahtavat nyt ihan uudella tavalla taas. Tuntuu tosiaan siltä, ettei samaa tekstiä voi lukea kahdesti. Ei, koska merkitykset syntyvät tekstin ja lukijan välille ja lukeminen pingottuu tuohon välitilaan samalla lailla kuin värikkäät nauhat pingottuvat sormien välille tai hyppynaru läiskyttää maata vatkaavien käsien välillä tai käden ja autotallin oven kahvan välillä.

Luen terapiasuhdetta käsittelevää osuutta ja sitä, kuinka terapiasuhteen tulisi kohdentua muutokseen. Äkkiä sanat tarkentuvat, tuntuvat käyvät hieman suuremmiksi, kirjaimet tuntuvat hyvin konkreettisilta ja erottuvat selkeästi valkealta taustaltaan. Luen uudelleen kohdan. Vedän syvään henkeä ja puhallan ilmaa sieraimista. No niin, tässähän tämä. Mitähän tämä tarkoittaa... että terapiasuhteessa on vaarallista antaa asiakkaan lipsahtaa toivomaan ja yrittämään esimerkiksi kaupankäyntiä, sosiaalisia tapaamisia ja ystävyyttä, kun painopisteen pitäisi olla muutoksen tukemisessa. Mitä se ystävyys on, jos ei muutoksen tukemista? Mitä sillä tarkalleen tarkoitetaan?

Äkkiä luulen ymmärtäväni selvästi, mikä joissain ystävyyssuhteiksi kutsumissani suhteissa on kinnannut pahasti. Luulen ymmärtäväni - en oikein osaa uskoa, että voisin olla varma tämmöisestä. Mutta jokin tuntuu loksahtavan kohdalleen. Nyt tuntuu siltä, huomenna ehkä ei.

Olen monesti törmännyt ystävyyssuhteissa kummallisiin tuntemuksiin, ikään kuin olisi joutunut kuolleeseen kohtaan, jonkinlaiseen pyörteeseen, josta on vaikeaa ponnistella mihinkään suuntaan.

On esimerkiksi lähestynyt toista kertomalla jotakin hyvin henkilökohtaista ja itselle vaikeaa, ja toinen onkin äkisti kiskaissut oven nenän edestä kiinni (noin kuvaannollisesti siis) ja peräytynyt silminnähden loukkaantuneena, sulkeutunut. Olen ymmärtänyt silloin ylittäneeni jonkin rajan, jota minulle ei ole eksplikoitu. Toinen ei halua tällaista informaatiota tai tällaista ahdistusta. Ehkä hänestä on tuntunut, että asia vetää hänet uppeluksiin tai että hän on neuvoton. Ehkä hänestä on tuntunut, että odotan hänen ratkaisevan asian tai säätelevän tunnetilaani rajusti. (Se on kohdallani melko turha pelko, en oikeastaan odota sellaista niin usein - ja sitä tarjotaan pyytämättä ja odottamatta ja on varmaan ihan hyväksikin minulle, mutta en ehkä sillä lailla osaa odottaa sitä itsestäänselvyytenä, vaikken siitä tietysti pahastukaan, miksi ihmeessä, eihän avun saaminen ole mitenkään hävettävää. Pennejä taivaasta, paras avata sateenvarjo tai levittää helma ja kerätä kaikki mahdollinen talteen!) Olen saattanut jäädä tuohon kohtaan jumiin odottamaan turhaan, että toinen tulisi kuorestaan esiin. Tuntuisi loukkaavalta loitota toisen mentyä lukkoon, mutta lähestymäänkään ei pääse. Ja tuntuu kauhealta, kauhealta, vain olla ja odottaa, että toinen avautuisi. Lopulta kai olen vain pötkinyt pakoon. Mutta näin ei ole käynyt montaa kertaa, koska olen aika varovainen lähentyjä, jos olen havaitsevinani merkkejä pidättyväisyydestä.

Tai on loitontunut toisesta, halunnut etäisyyttä, ja toinen on reagoinut siihen voimakkasti, kokenut itsensä hylätyksi tai ounastellut, ettei kelpaa tai riitä. Tämä on kohdallani paljon tyypillisempi reaktio. Miten harmillista, etten ole oikein ikinä oivaltanut, mitä se kelpaaminen tai riittäminen voisi tarkoittaa. Jos en pidä jostakusta, en yleensä koeta nähdä häntä uudelleen. Jos taas pidän jostakusta tai arvelen ainakin, että voisin oppia pitämään hänestä, olen yleensä ihan halukas näkemään hänet uudelleen. Olen hirviömäisen utelias, mutta en sillä lailla odota ihmisiltä ystävinä mitään extraspecial-ominaisuuksia. Tietysti olen joidenkin piirteiden (kuten marttyyrius tai krooninen aloitekyvyttömyys) suhteen helposti ärtyvä, mutta ei se tarkoita, etteikö minusta se ihminen silti olisi ystäväkseni riittävän hyvä tai kehittynyt tai inhimillinen tai läsnä tai mitä-nyt-sitten-se-riittäminen-tai-kelpaaminen-tarkoittaakaan. (Ja minulle voi sanoa niistä murisemisista.) Mutta joidenkin ihmisten kanssa vain tarvitsen enemmän tilaa ja aikaa: en voi nähdä heitä päivittäin tai edes viikoittain, vaikka silloin tällöin tapaaminen tuntuu oikein hauskalta. Huomaan, että tällaiset hieman etäännytetyt välit solmiutuvat herkimmin niihin ihmisiin, jotka eivät siedä sitä, että kerran lähennyttyäni saatan kaivata hieman enemmän etäisyyttä toisinaan. Koska he tuntuvat loukkaantuvan jokaisesta yrityksestäni saada enemmän etäisyyttä, en halua heidän pääsevän hellimään virheellistä illuusiota kaikkivoivasta ja ikuisestijatkuvasta läheisyydestämme. Parempi, että he saman tien mieltävät meidät enemmän tuttaviksi tai satunnaisesti vakavista asioista puhuviksi kuin minkään tietyn ystäväpiirin kiinteiksi jäseniksi.

Huh, kiinteä jäsenyys kuulostaa minusta jotenkin karmivalta. Ikään kuin ihmissuhteet kovettuisivat joksikin kaavoiksi ja naamioiksi. Risteiksi, joita on raahattava, vaikka niiden painon luovuttaminen hetkeksi jonkun toisen käsiin voisi olla etenemistä nopeuttava ratkaisu...

Jos suhde vaikuttaa minusta siltä, että se lähinnä vahingoittaa toista tai minua eikä pulmia onnistuta ratkaisemaan, suksin aika livakasti tieheni tai ainakin haluan tehdä selväksi, ettei minusta näitä pulmia onnistuta ratkaisemaan. Tämäkin on loukannut joitakuita. Heillä on tuntunut olevan erilainen ystävyysodotus, joka tuntuu liittyvän enemmän johonkin jatkuvuuden tai vahingoittamisen sietämisen tematiikkaan kuin siihen, että lähentymisten ja loitontumisten tanssi sujuu ilman kuolleita kohtia, joissa molemmat jähmettyvät kauhusta, tai johonkin epämääräiseen kuvaan aika vapaasti virtailevasta informaatiosta, joka saattaa tuntua kipeältäkin mutta joka sitten toisaalta tönii muutosta eteenpäin synnyttäessään oivalluksia siitä, ettei kaiken tarvitse sujua juuri sillä lailla kuin olisi itse sen kuvitellut sujuvan.

Tietysti voi olla, että näiden ihmisten usko suhteen korjaamiseen on vain suunnattoman paljon suurempi kuin omani ja heitä kauhistuttaa se päättäväisyys, jolla asetan sen rajan, että nyt minusta tämä suhde on edennyt mahdollisten korjaamistaitojemme ulkopuolelle ja se on paras katkaista tai ainakin muuttaa sen luonnetta merkittävästi, esimerkiksi rakkaudesta ystävyyteen (joka näyttää käytännössä tarkoittavan rakkaudesta tuttavuuteen, jos rakkaudessa on ollut hitusenkaan pariskuntamaisia piirteitä, tai ainakin minulle on käynyt näin - vapaammat suhteet tuntuvat tämän suhteen toimivan paremmin, koska niissä mitkään jatkuvuus- ja omistautumisodotukset eivät nyt muutenkaan ole niin keskiössä, on vain viehätys ja työstö suhteen pitämiseksi keveänä, mikä on todellista työtä, ainakin minulle, mutta sen hedelmiä on toisaalta mukavaa poimia sitten jälkeenpäin, joten työllä on vissi mielekkyytensä myös) tai ystävyydestä tuttavuuteen. (En ole tehnyt tällaista ratkaisua kai silti koskaan lopullisesti, jokin ovi näyttää olevan aina avoinna, mutta onhan minulla ollut väliaikaiset katkoni. Esimerkiksi on ollut puolivuotisia, joina en ole kommunikoinut lapsuudenperheen kanssa mitenkään. Ja on kulunut monia vuosia, joina en ole viestinyt juuri kuinkaan jonkun ihmisen kanssa, mutta sitten kun olemme vuosien päästä tavanneet sattumalta tai toisen aloitteesta, osa ongelmista on selvästi jo saanut aika hyvän ratkaisun toisissa ihmissuhteissamme, ja olemme kyenneet ystävystymään uudelleen. Tosin eivät nämä uudelleenystävystymiset näytä kestävän kovinkaan hyvin. Se on kiinnostavaa. Ehkä vanha kommunikaatiomalli väijyy nurkan takana ja ujuttautuu vaivihkaa kaiken hienon uuden opin sekaan ja ahdistus alkaa taas pantoa päätä.)

On tiettyjä asioita, joiden korjaaminen on hurjan vaikeaa. On hyvin vaikeaa, jos toiselle ominainen ystävyysmalli odotuksineen esimerkiksi loukkaa syvästi toisen käsitystä siitä, mitä ystävyyden tulisi olla, ja asiasta on mahdotonta keskustella. (Ylipäänsä, "asiasta on mahdotonta keskustella" tuottaa aika surkean ennusteen ystävyyssuhteelle ylipäänsä, oli keskusteltava kriisi kuinka vähäpätöinen hyvänsä. Toivoisin kyllä, että jos jonkun mielestä minun kanssani on mahdotonta keskustella jostakin kriisistä, se sitten vaikka ilmaistaan kirjeitse tai jotain, jotenkin se on saatava tungettua päähäni, en haluaisi olla huomaamatta näin suurta - ja epäilemättä toistumistaan toistuvaa - hirviömäisyyttä itsessäni, vaikka aluksi saatankin tietysti sähistä ja murista poteroituneena silkkaa yllätetyksi tulemistani. Hih, kuvittelen nyt edesmenneen Arttu-kissan reaktiota siihen, kun siirtelin huonekaluja. Se oli hänestä aivan sopimatonta! Mutta kyllä huonekalujen uusi järjestys silti tuli nopeasti hyväksytyksi - sille kun ei ollut enää vaihtoehtoa kun ne oli kerran niille sijoilleen siirretty, ei seuraavaan siirto-operaatioon saakka, joka tietysti oli Artun mielestä aivan yhtä sopimaton.)

Tuntuu hurjalta, että kirjassa sillä lailla vain kirjoitetaan ystävyydestä ikään kuin sivuhuomiona, että terapiassa sen ei saisi antaa muodostua asiakkaan tarpeeksi. Ja sitten huomaan, että oikeastaan en tiedä, mitä se ystävyys edes on. Onko siitä muka olemassa jokin yhteisesti hyväksytty koodi? Mitä tarkoittaa, että haluaa jostakusta ystävän? Että haluaa ystävystyä? Riittääkö uteliaisuus ja hyväntahtoisuus? Riittääkö se, että toisen kanssa asioita tekemällä oivaltaa, miten erilaisia ihmiset ovat? Onko se sitä, että jaetaan joitakin hetkiä, jotka jäävät kuultamaan muistoihin hyvinä ja toiveikkuutta virittävinä? Tarvitaanko siinä mitään arkojen asioiden jakamisia sanallisesti? Kelpaako jokin esitietoinen tuntu siitä, että toisen kanssa on helppoa olla ja että huomaa, ettei varo koko ajan sanojaan tai asentojaan? Vai odotetaanko jotakin enemmänkin, kuten sitoumusta siihen, että vaikka tuntuisi kuinka pahalta, vaikka tuntisi mätänevänsä tai tukehtuvansa, on vain purtava hammasta? Ei, en halua uskoa semmoiseen.

Mutta tajuan kyllä, että onhan oma ystävyyskäsityksenikin vaativa, omat ystävyysodotukseni varmasti monesta loukkaavia. Jos joku haluaa esimerkiksi hahmottaa tarkasti, mikä on läheisyysvälimatka ja haluaa tuon välimatkan pysyvän samanlaisena, häntä ahdistaa todennäköisesti aivan kamalasti oma heiluntani hyvin intiimin ja hyvin keveän yhteyden välillä. Samoin, jos joku haluaa ystäviensä säilyvän tietyllä tavalla läheisinä vaikka vähintään kymmenen vuoden ajan, taidan olla aika sopimaton ystävystymisen kohde. Tai odotukseni siitä, ettei sanojaan tarvitse ihan kauheasti varoa. (Se on minulle luontevaa, koska en sillä lailla jaksa olla pitkävihainen ja uskon siihen, että kipeätkin asiat, joita voi parkua vaikka pari viikkoa, lopulta kuitenkin ovat hedelmällisempiä tiedettyinä kuin tunnistamattomina kinnauksina - kun ne tietää, niille voi sentään koettaa tehdä jotakin sen sijaan, että tuntisi vain jähmettävää epämääräistä kauhua. Jos ei muuta, niin vaikka sitten nostaa kädet ja päästää irti suhteesta, joka tuottaa mielipahaa molemmille. Ja koettaa seuraavissa suhteissa ratkaista pulmaa jo ennen kuin se äityy tulehtuneeksi.)

Aika jännittävää, oikeastaan. Huomaan, että tavallaan odotan ystävyydeltä aika rajujakin asioita. Kuten että saan uutta informaatiota, joka muuttaa tapaani nähdä maailmaa ja siten myös maailman. Ja minut. (Kai uteliaisuus on tuon odotuksen subjektiivinen puoli, tunne- tai asenneheijastuma.) Tavallaan kai odotan, että tapaamani ihmiset suhtautuisivat minuun hieman kuin terapeutit. Että he hyväksyisivät, että minusta meillä on tietyntyyppinen informaationvaihtojakso, jonka kuluessa molemmat oivaltavat asioita ja kehittyvät, ja sitten loitonnumme, ja jos se loitontuminen ei ole riidan kautta vaan ihan arjen takia, eihän täällä ole suklaasoijavanukassammoita, joissa voisi vain lojua päivästä toiseen ja keskustella ja ehkä vähän rapsuttaa toisen päätä eikä mitään muita toimitettavia asioita vain olisi, niin lähentymisiä tulee ehkä uudelleen, ja solahdan niihin halukkaasti, yhtä uteliaasti, ja on toisen asia, miten hän siihen tulee, kunhan hän ei halua vahingoittaa, ja että lopulta kuitenkin on niin, ettei kumpikaan voi olla toisensa sydänystävä, sillä itse tai sydän, tai mikä sitten ihmisen ydin onkaan, kuuntelee monia rytmejä ympärillään ja virittyy vuoroin siihen, vuoroin tähän, etsii omaa tahtiaan tinkimättömästi ja valitsee sen taustaksi aina juuri sen äänen tai ne äänet, jota se kulloinkin eniten tarvitsee, ne ovat yllättäviä käänteitä, eikä kukaan toinen ihminen tai eläin voi olla lopullinen ratkaisu, ei ainoa yksi lopullinen ratkaisu.

Luulen, että ne kuolleet kohdat, joista aluksi mainitsin, ovat kohtia, joissa tajuaa jotenkin pahasti loukanneensa toisen ystävyysodotuksia, ja joissa tuon tajuttuaan koettaa selvittää asiaa, ja kun se vain pahentaa soppaa, jähmettyy tuskin uskaltaen hengittää.

Ja vaikka onkin niin, että minun on ilmeisesti ihan mahdotonta mainita, ketkä olisivat lähimpiä ystäviäni - se vaihtelee ja olen saanut eri ihmisiltä niin erilaisia oivalluksia ja eri tavalla läheisyyttä ja hyväksyntää ja myös tärkeää kritiikkiä - niin sen ainakin osaan sanoa, että ne ihmiset, joiden kanssa juutun tuon tuosta kuolleeseen kohtaan, pelottavat minua ja minun on enää vaikeaa päästää heitä lähelleni emotionaalisessa mielessä. Voin keskustella heidän kanssaan tuttavallisesti ja olla heistä huolissani, toivoa heille parasta ja tuntea itseni kamalaksi kulmikkaaksi ääliöksi sanoessani jotakin, minkä he voivat käsittää loukkaavana, mutta en halua päästää heitä sillä lailla lähelleni, että he saisivat kiskaistua minut uudelleen kuolleeseen kohtaan. Inhoan sitä, että joku koettaa kietoutua minuun, laiskastikin.

Mikä saa minut pohtimaan, haluanko oikeastaan heidän näkökulmastaan ystävyyttä lainkaan. Voi olla, että en. Sen täytyy tuntua aika loukkaavalta ja karmealta, kun kuitenkin niin paljon puhun ja kirjoitan ystävyyden tärkeydestä.

No mutta, nyt on palattava takaisin tekstiin, jotta työ edistyisi.

Välitön

Kontakti-improvisaation suositteleminen oli oikeasti hyvä veto. Tuntuu hauskalta käydä tilaan, joka on täynnä ventovieraita, tai no, yksi facebookkaveri, mutta semmoinen, joka merkkasi minut kaveriksi, kun oli kuullut kavereiltaan, että olen tosi mukava, mikä on omiaan ehkä enemmän jännittämään kuin rauhoittamaan. (Hämmentävää, sillä en jäsennä itseäni erityisen mukavaksi, mutkattomaksi ja suoraksi ehkä, mutta en taatusti ole kauhean pehmeä enkä ainakaan tarkkaan kontrolloitu ja tahdikas. Luultavasti mukava on luettavissa "kiinnostunut samantapaisista seikoista" tai "samaa genrea".) Useimmat muut ovat tehneet tätä ennenkin ja tietävät siten jotakin siitä, mitä on odotettavissa. Itse olen pelkkänä tarkkaavaisuutena ja ehkä lievänä hermostuksena siitä, mennäänkö touhuissa sillä lailla ahdistavan akrobaattiseen, että joudun astumaan syrjään ja ilmoittamaan julkisesti, etten halua oppia tuollaista, että pelkään liikaa. (Ikään kuin sellaiseen kuolisi.)

Ja sitten näihin vieraisiin kehoihin ja odottaviin kasvoihin ja uteliaisiin silmiin tutustutaan sillä lailla, joka on itselleni hirveän luonteva - ensin kävelemällä heidän lomitseen ja sitten äkisti möyrien kasoissa lattialla, liukuen toisten keskiruumiiden ylitse ja pusertuen vuorostaan heidän painonsa ja luisevien muotojensa alle. Olen etukäteen ollut vähän hermostunut siitä, reagoinko kauhean voimakkaasti tuollaiseen vieraiden kehojen kosketukseen niin läheisesti, koska minulle on esimerkiksi ihan mahdoton ajatus mennä johonkin lavatansseihin, menen niistä vain aivan sekaisin. (Ja koska seksuaalisuuteni ei ole sillä lailla järkähtämättä suuntautunut, menen naisista ainakin yhtä paljon sekaisin kuin miehistä.) Ja aikanaan jouduin lopettamaan parisalsan, jossa paria vaihdettiin, samasta syystä: en vain kestänyt sitä jännitettä, en pystynyt enää nukkumaan ja koin tilanteet hyvin ahdistavina. Ja viime kesänä ne kaksi kertaa kun tanssin jonkun muun kuin Vompulan kanssa, toisen kerran naisen ja toisen kerran tutun miehen kanssa, olivat aika kamalia, koska olin aivan jähmeä ja kauhuissani siitä vasteesta, joka kuohui kehossani, ja siitä, miten kaukana toinen pysyi.

Ei siis ihme, että olin vähän hermostunutkin.

Mutta olin lukenut etukäteen improsivuilta kontakti-impron kehokäsityksestä ja tiesin toisaalta myös sen, että tässä lajissa ei oteta sukupuolirooleja, kukaan ei joudu passiivin asemaan (vaikka eipä minua paritansseissakaan siihen ole koskaan onnistuttu tunkemaan, minusta on kivaa saada viedä yhdessä toisen kanssa ja jos mies ei tanssi tarpeeksi vauhdikkaasti, alan viedä nostaakseni hänen tempoaan ja liikkuvuuttaan) ja kehoihin suhtaudutaan kappaleina tilassa. No, kokeillaan, ajattelin siis. Ja olinhan käynyt luovan tanssin tunnilla ja todennut, että siellä tuota kuristavaa levottomuutta ei jostakin syystä tullut lainkaan, ehkä koska ei ole mitään kuviota, jota pitäisi vain seurailla vaan tila ja liike on vapaata ja imee mielenkiinnon täysin puoleensa.

Ja yllättäen käykin niin: vaikka silmien raosta kurkistaen huone näyttää omituisilta vaatteet päällä -orgioilta, jossa ihmiset kiemurtelevat villeinä kasoina hieronymusboschlaisesti, ei se tunnu lainkaan hermostuttavalta eikä seksuaaliselta. Pikemminkin se, ettei välimatkaa jätetä, tekee kosketuksesta hyvin välitöntä ja lapsenomaista. Muistan äkkiä, miltä tuntui lapsena, kun saattoi vain ryömiä jonkun aikuisen syliin kulmikkaana ja painavana ja lämpimänä. Ja miten sitä ei kavahdettu. Tässä pääsee samaan tilaan. Rajamuodollisuudet on lakkautettu, ei jää tilaa miettiä, miten tämä ja tämä olisi tulkittavissa, onko tämä nyt varmasti sopivaa ja niin edelleen. On kuin äkisti olisi lakkautettu se maailma, jossa äiti alkaa tuskastua ja sanoa, että kuule, sinä olet aika painava jo, et sinä voi tulla tuolla tavalla syliin, olet iso tyttö, ja isä äkkiä lakkaa halaamasta ja käyttäytyy kuin kehooni olisi istutettu jokin harvinaisen tarttuva ja tappava rutto. Miten helppoa onkaan istuttaa ihmiseen pelko siitä, että oma kosketus ja kyöhnäisyys tulee torjutuksi jotenkin saastaisena ja moraalisesti arvelluttavana. Ja sitten kaikki kosketus on kanavoitava muotoihin, joissa tietää sen hyväksyttäväksi: voi halata läheisiään ja sitten ovat seksuaalisuhteet, joiden alkaminen merkitään valtavalla jännitteellä, torjutuksi tulemisen pelon kiihtymisellä uniin saakka, ja sitten korkeajännitteen purkautuessa sinisillä sähkökaarilla, jotka jankuttavat hassuja asioita, kuten Hän Suuteli Minua Ei Voi Olla Totta, Ei Voi Olla Totta, tai Hän Ei Väistä Minua, Kätemme Koskettavat Toisiaan, Mitä Tämä Tarkoittaa, Nyt On Edettävä Viipymättä... Ja sitten koska jännitteet ja lataukset ovat niin valtavia, niiden valtapiireistä on vaikeaa astella pää pystyssä ulos silloinkaan kun siihen oikeasti olisi aihetta. On vain niin vaikeaa uskoa, että kukaan muu voisi haluta koskettaa ja pidellä tätä kehoa, joka on sopimaton ja niin tarvitseva. Aika surullista.

Surullista sekin, että ainakin naisilla kehoihin projisoidaan seksuaalisuus ennen kuin kehot itse sellaista elävät ajatuksissaan, itseohjautuvissa toimissaan ja mielikuvissaan. Tai ehkä tämä on korosteisesti myöhään kehittyvien naisten kohtalo?

Nyt sen sijaan, kun täysin vieraiden ihmisten kanssa kierii pitkin lattiaa ja kietoutuu heihin raajoin kuin mikäkin köynnös, mitään sen kummempia jännitteitä ei synny. Kehot tuntuvat raskailta, rakenteisilta, hengittäviltä eläimenkehoilta. Ja oma keho - sen sopimattomuus ja saastaisuus on kumottu, sen tarve elää kosketuksessa täyttyy ihan samalla tavalla kuin hevosia tai koiria tai kissoja paijaillessa.

En muista tehneeni mitään erityisen kivistävää, mutta nyt toisen kurssipäivän aamuna kehoni on mustelmoitunut melkein kaikkialta, missä nivelet tai terävät luut ovat lähellä ihon pintaa. Lonkissa on valtavat verenpurkaumat heti ihon alla.

Olen varma, etten huomaa niitä tänäänkään. Mutta ensi viikolla tai nyt viikonloppuna saatan olla kankea kuin mikä.

Vaikeus lähestyä

Joskus tutustun ihmiseen, josta tiedän pitäväni eleiden tasolla ja jonka ajatuksia kunnioitan. Yleensä tällaisessa tapauksessa innostun kuulemastani ja kontaktistamme niin paljon, että unohdan arastella lähestymistä ja ennen kuin ehdin oikeastaan ajatella koko asiaa, olen hölöttänyt kaikkea mahdollista tuon ihmisen kanssa ja suhde häneen on tullut läheiseksi, luottamukselliseksi, syventyväksi, rikkoontuvaksi ja korjaantuvaksi. Mutta joskus tuntuu kuin edessä olisi kalvo. Ei mikään ikkunalasi, jonka voi iskeä rikki, vaan hyvin joustava ja ohut kalvo, mutta kalvo yhtäkaikkisesti. Ja vaikka toinen olisi rento ja uskoutuisi, huomaan ikäväkseni jääväni itse tuon kalvon taakse. Joskus yritän tunkeakin sen lävitse, mutta sitten huomaan äkisti, että jousto loppuu ja kalvo sinkauttaa minut takaisin niille sijoilleni, joista lähdin liikkeelle. Se on kumma tunne enkä tiedä, onko tämä lainkaan ymmärrettävää tekstiä kellekään muulle. Ja minusta tuntuu, että se kalvo ei ole tuossa toisessa ihmisessä vaan jotakin meidän välillämme. Ja että joskus toinen ihminen tuntuu vieläpä ihmettelevän hiljaisesti sitä, etten lähenny, vaikka hän monin tavoin osoittaa, että se on sallittua ja jopa toivottua.

Olennaista tunnussa on se, että vaikka toinen selvästi tekee lähentymiseleitä eikä tuomitse myöskään mitään, mitä sanon (kritisoida toki voi ja kysyä, se on eri asia kuin tuomitseminen), en vain saa itsestäni irti halua lähentyä itse. Pysyttelen arkisella tasolla enkä onnistu sukeltautumaan intiimiin. Tämä voi olla huono metafora sellaiselle, joka osaa sukeltaa. Minä en kuitenkaan ole koskaan oppinut, joten minusta tuntuu luontevalta puhua siitä, ettei onnistu sukeltautumaan, vaikka kuinka koettaa ottaa pohjan suunnaksi. Pulp, pinnassa, takapuoli ei suostu veden alle.

Vähän aikaa sitten kävi ilmi, että yksi näistä ihmisistä, joihin lähentymistä en vain tunnu osaavan, kuvasi minulle tunnereaktioidensa osalta tilannetta, jossa olin itsekin läsnä. Tila, josta hän puhui, ällisti minut. Olin ollut siinä, tarkkaillut ilmeitä ja eleitä, mutta en ollut nähnyt merkkejä tilasta, jota hän nyt kuvasi. Päin vastoin, olin hämmästellyt sitä, miten hyvin hän otti tilanteen, ja miettinyt, osaisinko itse ottaa sen yhtä hyvin. (Ja ajatellut, että ei, että ei minun malttini sentään ihan kaikkeen veny, on joitakin asioita, joiden suhteen tösmistyn ja vetäisen rajat tuosta noin vain.) Mutta kävi ilmi, että olin tulkinnut hänet aivan päin mäntyä.

Se saa pohtimaan, olisiko vaikeus lähestyä jotakuta miellyttävältä tuntuvaa ihmistä kenties, ainakin joissakin tapauksissa, yksinkertaisesti kyvyttömyyttä tulkita hänen elekieltään ja ilmeitään. Väärät tulkinnathan synnyttävät toiseen tiettyä ennakoimattomuuden tuntua, eikö näin voisi ajatella? Tarkoitan: Jos luulen, että toinen on sinut ja jopa iloinen jonkin tilanteen suhteen, ja sitten hän jotenkin yllättäen heittäytyykin kärsimättömäksi tai korostuneen teräväpuheiseksi, sellainen tekee varovaiseksi. Ja samalla tavalla, jos tulkitsen toisen jotenkin surulliseksi tai masentuneeksi ja koetan lähestyä häntä pehmeästi ja lohduttaen ja hän sitten ärtyy siitä (koska hänestä lässytän tai vastaavaa), yleensä sitäkin säikähtää. Nämä liikahdukset ovat usein hyvin pieniä, melkein näkymättömiä, mutta ehkä niistä voisi vähitellen huomaamatta rakentua se kalvo, jonka taakse tunnun jäävän?

Kun saa tietää erehtyneensä yhdessä tulkinnassaan, koko kokonaiskuva ihmisestä joutuu epäilyksenalaiseksi. Minkä kaiken olenkaan käsittänyt pieleen? Mielenkiintoista! Samalla tuo tietoisuus luo mahdollisuuden yrittää uudestaan läpäistä kalvo. Nyt tarkkaavaisemmin: tulkinta on tulkintaa ja tiedän, että olen altis tulkitsemaan väärin. On syytä kuljettaa mukana monia mahdollisia tarinoita siitä, mitä toinen tästä tilanteesta ajattelee, miten hänen kehonsa reagoi, mitä mikäkin ele tarkoittaa.

Välillä olen surrut sitä, että ilmeet elävät kasvoillani niin selkeästi. Jos olen surullinen tai vihainen tai iloinen tai innostunut tai epävarma, en oikein osaa peittää sitä. Ehkä olin liian vanha joutuessani ikätoverieni kanssa tekemisiin tai jotakin, mutta joka tapauksessa, en ole oikein koskaan oppinut sitä jähmeäkasvoisuutta, joka on niin monen suojamuuri. Joskus se tuntuu pahalta puutteelta, esimerkiksi työhaastattelussa tai silloin kun huomaa äkisti ja täysin epäoikeutetun tuntuisesti inhoavansa jotakuta. Tai kun mieluummin pitäisi hullaantumisensa omana tietonaan. Tai sen, miten pihalla on jostakin asiasta ja ettei mistään ole oikein varmoja, fiksattuja mielipiteitä. (Syvemmällä tasolla taidan pitää sitä ihan hyvänä asiana, mutta aina välillä joutuu tilanteeseen, jossa toiset tuntuvat odottavan, että osaisi kiteyttää maailman tuosta noin vain, ja sitten sitä vain tuntee, miten sanat hapuilevat ja epävarmuus, toiveikkuus, umpikujat ja epätietoisuus vaeltavat kasvoilla yhtä selkeästi kuin pilvet taivaalla: katso ja näet.) Mutta jos on niin, että vaikeatulkintaisuus tuottaa vaikeutta lähestyä, kenties ilmeiden piilottamattomuus onkin siunauksellista.

Pidän nimittäin läheisyydestä.