Normaaliin palaamisesta ja omiin muroihin kusemisesta

Kriisin yhteydessä käydyissä keskusteluissa minulle on käynyt selväksi, että on sellainen ilmaus kuin "omiin muroihin kuseminen" ja että sitä pidetään täällä monissa piireissä jokseenkin kamalimpana asiana, jonka voi tehdä. Eli: vaikka tietäisin, että organisaationi kanta on täyttä kakkaa, en voi kritisoida sitä tai mielellään edes yksityishenkilönä ottaa kantaa siihen, miksen täysin osta tuota kantaa, koska se olisi tätä omiin muroihin kusemista.

No, olen tajunnut tässä sopassa myös sen, että arvostan itse juuri näitä omiin muroihin kusijoita paljon enemmän kuin ihmisiä, jotka odottavat maagisesti toimintalinjaa muuttavaa konsensuspäätöstä ennen kuin vihjaavatkaan olevansa itse asiassa eri mieltä kuin heidän joidenkin samperin ryhmäsidonnaisuuksien nojalla oletetaan olevan. Koska eihän niihin muroihin kusta, koska se on kivaa vaan koska jos kukaan ei kuse muroihin, tapahtuu paljon ikävämpiä asioita kuin on valmis hyväksymään tapahtuvan vain siksi, että saa itse olla enemmän jeeshenkilö jos pitää suunsa kiinni.

Koska arvostukseni nyt menevät juuri tällä tavalla, kirjoitan jotain, mitä varmaan joogaohjaajan ei haluta kirjoittavan (ja se viimeisestäkin yrityksestä pitää joogablogia, mitä aina välillä mulle suositellaan, kun olisi niin mukavaa lukea jooga-ajatuksiani): Jooga ei ole lähiryhmätuntiliikuntana varmasti mikään välttämättömyys kenenkään hyvinvoinnille. (Ei edes joogaohjaajan, se on työ ja kuten kaikki työt, saattaa hävitä hetkellisesti tai pysyvämmin - psykologisesti joustava joogaohjaaja osaa kyllä järjestää elantonsa toisellakin tavalla ja jos ei ole sen vertaa psykologista joustavuutta, miten ihmeessä voi kuvitella osaavansa sitä muillekaan jakaa?) Millaista mielenrauhaa on sellainen, jota opiskellaan juuri tietyn muotoisena silläkin riskillä, että oman toimintamuodon valinnan seurauksena joku toinen ehkä kuolee tai vaurioituu pysyvästi? Aika mielenkiintoista mielenrauhaa - mutta ei ehkä niin erilaista kuin lentokoneilla toimitetut retriitit toisella puolella maailmaa jne.

Saas nähdä, vaihdanko taas kohta ammattia, sen verran nämä murot herättävät kuseskeluhaluja.

Ajattelin jo, että olen löytänyt lokeron, jossa voin tehdä hommia muiden hyväksi ja jossa tietty eettisyys on ikään kuin ihan eka stepping stone, mutta paskan marjat. Eikö vaan tässäkin yhteisössä esitetä, että kun vain noudattaa lakia ja viranomaisohjeita, niin se on sitten siinä eikä muuta vaadita. Ja me tehdään niin tärkeää työtä, tämä on ihmisille eritysen oleellista nyt kun on kriisi ja niin edelleen. Mikäs siinä, varmaan joku onkin niin heiveröinen, että tarvitsee juuri näitä ja näitä sanoja yhdistettynä hiljaa itsekseen keskittyen olemiseen - mutta riskittömämpää se silti etänä olisi.

Kyllästyttää koko suomalainen meininki - ihmiset, joilla on maskit kyllä ostettuna, muttei kehdata käyttää niitä ennen kuin tulee viranomaissuositus, ettei leimauduta friikeiksi. Tai ehkä ettei leimauduta just niihin muroihin kusijoiksi, koska kyllähän suomalaiset nyt viruksen päihittävät ilman että tarvitsee apinoida aasialaisia? Useimpina päivinä ihmiskunta tai ainakin sen suomalainen siivu aiheuttaa vakavaa kulttuurishokkia. Ihmiset - vähemmistö sentään -, jotka eivät seuraa koronauutisointia, koska siitä tulee paha mieli - ja epäilemättä vieläkin suurempi osa, joka seuraa vain kotimaisten tiedotusvälineiden uutisointia eikä ole edes tietoinen siitä, miten eri tavalla eri maissa näistä asioista puhutaan. Toivottavasti ei tule paha mieli sitten kun tajuaa, että on ollut osallisena ketjuissa, joiden seurauksena joku kuolee tai hänen keuhkonsa ja sisäelimensä vaurioituvat pysyvästi. Ei voi sanoa, ettei voinut tietää. Se, ettei halunnut tietää, on eri asia kuin ettei voinut tietää.

Selväksi on käynyt myös se, miten moni mittaa tilanteen vaarallisuutta epidemiamallien, R0:n ja K:n pohtimisen ja päivittäisten paikallisten tartuntatautitilastojen ristiinpohdinnan sijaan katsomalla vertaisiaan. Vertaisia, jotka pyytävät piknikille, kävelylle tai ehkä kohta kyläänkin. (Kesä on hyvä aika piknikata, mutta syksykin tulee.) Jos tuo voi tehdä noin, minäkin voin. Me, jotka emme tapaa ketään, emme tietysti pyydä ketään mihinkään tai ilmaise tehneemme mitään normaaliin palaamista edistävää. Me vain katoamme. Huomaan, miten rasittavia zoompuhelutkin usein ovat, koska minun odotetaan sanovan, että minäkin olen alkanut liikkua julkisilla ja tavata taas enemmän ihmisiä. Mutta olenkin ilkeä muroihinkusija, joka sanon, että epidemiatilanne on sellainen, että itse ainakin teen kaikkeni tukahduttaakseni, en lietsoakseni epidemiaa. Olen siitäkin hankala, että luen tutkimusta jatkuvasti ja tunteja päivässä. Tutkimusta nimenomaan taudista ja sen leviämisestä, syistä miksi tautiin voi olla vaikeaa saada ihan optimaalisesti toimivaa rokotetta ja tietysti filosofisista taustaoletuksista erilaisten tautia koskevien kantojen takana. Varmaan minun olisi hyvä lukea vielä enemmän suomalaisesta muroonkusemattomuuskulttuurista, mutta en yksinkertaisesti kestä yhtään enempää jahkailua kuin ympärilläni tapahtuu noin muutenkin.

Olen saanut syksylle kolme etätuntia viikossa. Mietinnässä on edelleen, mitä teen lähituntien kanssa, jos epidemia ei ole kurissa siinä vaiheessa, kun opetusten pitäisi alkaa. Vaikuttaa uskomattomalta, että se olisi kurissa. Ja jos se ei ole, ei ole paluuta normaaliin. Mietin vielä, mitä se tarkalleen tarkoittaa.

Sentään hyviäkin uutisia on: Laumasuojastrategia on alkanut vaikuttaa täysin naurettavalta ja hallitus on sanoutunut siitä irti. (Väitetään, ettei siihen ikinä pyritty. On kyllä vaikeaa uskoa, kun on nähnyt tv-esiintymisiä ja lukenut lehtiä koko ajan. En ymmärrä edelleenkään, miksi on niin vaikeaa myöntää, että oho, oltiin väärässä, sori, nyt korjattiin kurssia.) Viimein myös Suomen lehdistössä on alettu julkaista tutkimuksia ilmateitse leviämisestä - vaikkei THL:n sivuilla siitä edellenkään juuri mainita saati että ohjeistuksissa otettaisiin sitä mitenkään huomioon. On tässä vielä syksyyn aikaa.

Kesäksi minua on pyydetty lähiopettamaan mutta olen kieltäytynyt jyrkästi. Saas nähdä, onko niistä toimijoista enää yhteistyökumppaneita jäljellä. Ja saas nähdä, mitä kriisin edetessä tapahtuu ihan tälle kaikelle: omalle ammatille, asuinpaikalle, poliittiselle kannalle.

Melkoinen myllerrys, mutta tapani mukaan ajattelen, että on hyväkin vähän ravistella luutuneita kaavoja. Maailma kusi muroihin, ei sen kummempaa. Nyt on muutettava strategiaa. Mitään normaalia ei ole olemassakaan. 

Valoon sujahtamisesta tunnelin päässä

Eilen vain makasin, nukuin ja katsoin kaksi elokuvaa. En jaksanut yhtikäs mitään.

Nyt kun kevään työpuserrus ja itsensäylittämisen puserrus itselle pahimpaan mahdolliseen ajankohtaan - valtavan työputken kruunuksi - on ohi, näytän viimein hidastuneen. Ja totisesti otan ilon irti siitä, ettei ole pakko puskea itseä mihinkään. Tiistaisin on kaksi joogatuntia putkeen mutta muuten on loma.

Viimeisestä lomasta, jolloin en ollut sairaana ja kuumeessa suurinta osaa lomasta, on aikaa, mitä, kaksi vuotta.

Huomaan, että jo tieto siitä, ettei enää ole pakko jaksaa, auttaa: Unet ovat muuttuneet. Ne eivät ole enää pelkoa, suoriutumista, ruumispussien raahimista ja syyllisyyttä tartuttamisista. Näin jopa eroottisen unen ja toiveikkaan unen.

Vaikka makaisin kuukaudenkin putkeen, en ihmettelisi. Ja ihan varmasti en tee mitään omaa fyysistä harjoitusta lomalla ellei sitten joku päivä sellainenkin ala huvittaa. Kävelen ulkona ja meditoin ja nukun. Hellitän. Teen toisin sanoin täysin tavoitteettoman tilan, jossa saan vain olla ja palautua, koska en halua, että tästä keväästä jää yhtään jo tulleita vaurioita pidempiä uria hermostooni. Enkä lotkauta korvaanikaan kaikille niille, jotka sanovat, että juuri nyt pitää innovoida ja myydä (tai pitää kiinni omasta harjoituksesta). Ja hitot. Jos en selviä innovoimatta ja myymättä ja tekemättä tietyn näköistä harjoitusta, jos en voi antaa itselleni lomaa silloin kun sitä tarvitsen, sitten on aika vaihtaa alaa. Olen tehnyt sen niin monta kertaa jo ettei yhtään kylmää tämäkään ajatus.

Enkä edes usko näihin innovoimis- ja myymispuheisiin. Kukin omalla tavallaan. Jos syksyn tunnit opistoissa eivät täyty siksi, etten nyt ole hyrränä innovoimassa ja myymässä, keksin jotain muuta. Olen pakon edessä keksinyt jotain muuta jo niin monta kertaa, että alan ehkä jo piankin pitää itseäni ammatillisten identiteettisiirtymien kokemusasiantuntijana. Ja luotan vankasti siihen, että mikään ei mene hukkaan, kaikesta oppii ja aina sitä putoaa jaloilleen, kun on utelias, perusterve ja kulloiseenkin työhönsä tunnollisesti ja täysin sydämin sitoutuva.

Kun olen valmis työllistymään, vyöryn varmaan kortistoon - jossain vaiheessa kesää. Mutta toistaiseksi elän sillä, mitä olen ansainnut talven mittaan. Peruuntuneista koulutuksistakin palautui yli kuukauden vuokria vastaava rahasumma. Tuntuu oudolta, että kiire ja pakko ovat viimein hellittäneet.

Kuukausi sitten saatoin purskahtaa itkuun jonkun kirjoittaessa naamastossa, että universumi pakotti pandemian muodon kautta meidät kaikki pysähtymään - koska oma työmääräni vain kasvoi siihen mittakaavaan, että pelkäsin musertuvani sen alle. Joku kommentoi, että minun pitäisi olla onnellinen siitä, että töitä riittää. Itkin lisää vaikken edes usko pitäiseihin, etenkään emootioiden kohdalla. Teki mieli kirjoittaa kiihtyneenä uhmakkaasti että hei ota sinä nämä mun työt, jos kiinnostaa, en haluaisi kuolla tähän souviin. En osannut kirjoittaa sitä vaan koetin muotoilla jonkun kohteliaan vastauksen, jolla samalla kuitenkin turvaan oikeuteni tuntea, kuten tunnen, ja pelkäsin jälkikäteen kuulostaneeni jotenkin loukkaavalta ja kiittämättömältä, kun sillä tavalla pidän kiinni oikeudestani tuntea tietyllä tavalla ja oikeudestani tuntea, että olen murtumassa työhön, joka yllättäen muuttui joksikin aivan muuksi.

Mietin varmaan viikon sen jälkeen, miksi ihmiskommunikaatio on niin vaikeaa ja ihmiset välillä niin veretseisauttavan pelottavia. Nekin, jotka tietää kilteiksi olennoiksi. Miten voikin olla, että riittävän suuressa stressissä jokainen, joka näkee maailman vähänkin eri vinkkelistä (= jokainen toinen) alkaa vaikuttaa vaativan, että itse ei saisi olla, kuten on, tuntea, kuten tuntee. Ja kun pelkää tarpeeksi, alkaa kuvitella, että nämä muut varmasti jotenkin vihaavat itseä ja että he ehkä haluaisivat, että mulle kävisi huonosti. Arjessa tiedän, ettei ketään ihan oikeasti kiinnosta elämäni niin paljon, mutta riittävästi stressiä, ja psiuuh, ollaan tän kelkan kyydissä. Sellaista se on, kun lusikat ovat niin vähissä, että on syötävä ilman eikä käsiäkään ehkä viitsi käyttää vaan koettaa tunkea pään kattilaan tai kulhoon, johon pää ei mahdu.

Nyt se on ohi ja lusikoita voi alkaa nostella pesukoneesta vetolaatikkoon yhden kerrallaan. Vähän kauhistuttaa vieläkin, millaisen mankelin läpi sitä välillä joutuu ujumaan. Kyllähän sitä tolpillaan pysyy, kun tietää, että on vaan pysyttävä, ja aikakin on rajallisena mahdollinen, mitataan viikoissa, ei kuukausissa. Mutta luulen, että jos multa kysytään joskus myöhemmin tästä keväästä, muistan pandemian ja siihen liittyvien pelkojen sijaan lähinnä työmäärän, pelon työn alle murtumisesta ja - toivottavasti - sen helpotuksen, joka tuntuu melkein itkettävältä nyt kun tietää, että selvisi. Siis siitä työputkesta. Varmasti tässä on muitakin murhemahdollisuuksia framilla, mutta en nyt ala ennakoida niitä - sen sijaan aion levätä. Kunnolla.

Kuvajaisesta

Kahlaan edelleen läpi Pollanin kirjaa. Hitaasti, nautiskellen, ajatuksella. Myös se, että teksti on englanniksi, hidastaa lukemistani aika tavalla. Esimerkiksi tiedän lukevani! Suomeksi lukiessa en usein edes tiedä, elän ja hengitän toista maailmaa.

Vaikka psykedeelien historia jne. onkin kiinnostavaa, melkein kiinnostavampaa on kuitenkin se, miten Pollan kuvaa itseään:

You should know I have neer been one for deep or sustained introspection. My usual orientation is more forward than back, or down, and I generally prefer to leave my psychic depths undisturbed, assuming they exist. (There's quite enough to deal with up here on the surface; maybe that's why I became a journalist rather than a novelist or poet.) All that stuff down there in the psychic basement has been stowed there for a reason, and unless you are looking for something specific to help solve a problem, why would anyone willingly go down those steps and switch on that light? 

People generally think of me as a fairly even-keeled and psychologically sturdy person, and I've played that role for so long - in my family as a child, in my family as an adult, with my friends, and with my colleagues - that it's probably an accurate enough characterization. But every so often, perhaps in the wee-hour throes of insomnia or under the influence of cannabis, I have found myself tossed in the psychic storm of existential dread so dark and violent that the keel comes off the boat, capsizing this trusty indentity. At such times, I begin seriously to entertain the possibility that somewhere deep beneath the equable presence I present, there exists a shadow me made up of forces roiling, anarchic, and potentially mad. Just how thin is the skin of my sanity? // Michael Pollan, How to Change your Mind.

Tämä on hurjan mielenkiintoinen kohta. Tarkoitan tätä: en ole koskaan elänyt elämää, jossa olisin voinut ajatella noin, käsittää noin. Tuo muistuttaa kyllä jollain tavalla sitä identiteettiä, jota koetin sankarillisesti sovitella ylleni silloin kun siskoni oli vauva eikä vanhemmillani ollut lusikoita siihen, että minullakin olisi joskus saattanut olla jokin hätä. Yritin olla sydäntäsärkevän reipas, puhuttelin itseäni viisaaksi tytöksi ja työnsin itseäni eteenpäin milli milliltä. Mutta en olisi selvinnyt mihinkään ilman puita ja hevosia, pilviä ja merta, ja tiesin sen kaiken aikaa. Ei siinä paljon tunnettu itseään vakaaksi, luotettavaksi ja pinnalla luovivaksi. Lisäksi minua itketti nolottavan paljon koulussa. No, ei minulla ollut siellä ystäviä, joten sikäli olin varmasti aika heikoilla. Itken kauneusliikutuksestakin paljon helpommin yksinäisenä kuin seurassa - seurassa en ikään kuin voi olla läsnä kokemuksessani, mutta koulussa ympärilläni oli kiinni paukautettuja julkisivuja ja emootiot kasvoivat niin huipukkaiksi, että pilkistivät esiin kaikista ilmeistä ja eleistä. En koskaan oppinut resting bitch faceksi kutsuttua tympeää ja aavistuksen verran vihamielisen näköistä naamiota, jonka moni on oppinut pukemaan kasvoilleen. Luulen, että sen oppimiseen tarvitaan jonkin verran sosiaalista tukea vertaisympäristössä. Voin olla taas toki väärässä. Ehkä kyse onkin siitä, että se sattuu naamaan? (Se todella tekee niin, ainakin minun kasvoni hylkivät tuota jähmeyttä.)

Tuntuu hurjan jännittävältä, että tosiaan, on ihmisiä, jotka kokevat, että menneisyys on mahdollista tunkaista jonnekin alalaatikkoon ja kieltäytyä sen kaivelulta. Ehkä heillä ei ole ollut kasvukaudellaan kovin päällepuskevia traumareaktioita? Mietin, voisinko nyt jo olla kuin menneisyyttä ei olisikaan. Mutta ei taida olla sekään mahdollista - jotenkin kun on elänyt tärinän, itkun, jähmettymisen ja sen sellaisten kanssa pitkään, niin vaikka ne oikeastaan ovat jääneet taakse, ne ovat kivettyneet jollain tavalla osaksi identiteettiä, vähintään siinä määrin, että pidän julmana julkisivun kiillottamista ikään kuin minua ei mikään koskaan järkyttäisi. Ehkä tämä juontuu siitä, miten helpottavaa itselleni oli somen esiinmarssi: tajusin, etten ole ainoa, jolla on ei-julkisivuisia ajatuksia, kokemuksia ja joskus myös toimintatapoja. Minua helpottaa se, että näitä on jaettu, ettei ole ainoa nolo koko maailmassa tai sosiaalisessa sfäärissä. Ja onko jokin edes noloa, jos kaikki jakavat sen? Tuskin.

Kuulostaa jotenkin ihanalta tuo eteenpäin ja ulospäin ja ylöspäin suuntautuminen. Jotenkin - hyvin vahvalta. Ja silti, varmasti sillä orientaatiolla tosiaan tuntuisi välillä pelottavalta tajuta hetkittäin, kuten Pollan tuossa kuvaa tajuavansa, että on muutakin. Toinen minä, joka ei ole liikkunut mihinkään vaan takertunut johonkin hyvin pelottavaan paikkaan.

Ehkä sillä, ettei ole antanut näiden minien eriytyä - tai pikemminkin, ei ole osannut näiden minien erottamista, on joitakin hyötyjä. Ainakaan en ylläty, jos tulee hyvin pelokas olo, tuskainen olo, jos epäilen vain uppoavani suruun tai tuntuu, etten pääse ikinä eteenpäin jostain syyllisyydestäni. Ehkä tuttu helvetti on tuntematonta auvoisampi? Vaikeaa arvioida!

Tuo kohta, jossa Pollan kirjoittaa toimittajuudesta versus runoilijuudesta, on minulle melkoinen peili. Minuthan puolitunkaistiin toimittajantöihin ilman mitään koulutusta tai edes kiinnostusta asiaan, oikeastaan. En ollut lukenut lehtiä, koska niissä ei enimmäkseen käsitelty asioita tavalla, joka herättäisi kiinnostukseni. (Olen hidas. Tarvitsen kirjan.) Kaikki kai kelasivat, että koska kirjoitan sujuvasti ja tulen ihan ookoo toimeen myös ihan vieraiden ihmisen kanssa ja jaksan uteloitua jos mistäkin, toimittajuus voisi toimia. Keikat hankki silloinen avomieheni. Kirjoitimme jutut nimellisesti yhdessä. Pallottelimme ideoita yhdessä mutta taisin olla se, joka kirjoitti tekstin. Minullehan se on ollut helppoa. En olisi uskaltanut aluksi yksin kirjoittaakaan vaikken lehtiä arvostanutkaan. En ole koskaan oikein osannut luottaa ajatukseen, että minulla voisi olla jotain sanottavaa. Olen edelleen tyytyväisimmilläni kun saan pitää suuni ummessa ja hymyillä ja olla läsnä, ja jakaa sillä tavalla toisille voimaa ja rohkeutta. Myöhemmin aloin myydä omiakin juttuja ja kun erosimme, emme tietenkään enää yhteiskirjoittaneet. Koko ajan, kun yritin sovitella toimittajuuden takkia ylleni, kärsin erilaisista psykosomaattisista vaivoista. Kutitti, uni katosi, vatsa rallasi. Vaikka jännitys ei koskaan yltynyt sellaiseksi, etten olisi kirjoittamaan istuessani riemastunut ensimmäisen virkkeen muodostuessa ruudulle, huomasin aika pian, etten yhtään pitänyt toimittajantyöstä. Etenkään en pitänyt siitä, että olisi pitänyt olla jotenkin huikean yhteiskunnallinen ja kriittinen. Vihasin sitä, että jouduin poimimaan haastatteluissa joitain kohtia esiin ja toisaalta jättämään toiset asiat piiloon. Yritin tivata haastateltavilta, mikä heistä itsestään oli oleellinen juttu, joka ainakin pitäisi tulla haastattelussa läpi, ja pidin huolen siitä, että ainakin se saatiin mukaan, mutta silti tunsin pettäneeni heidät jollain kauhealla kierolla tavalla. (En silti tunne, että minut olisi petetty kauhealla kierolla tavalla, kun joskus olen ollut lehtijutussa - on eri asia joutua sellaisen kohtelun kohteeksi kuin olla se, joka kohtelee toista näin. Minulle jälkimmäinen on vaikeampaa.) Olisin myös halunnut aukikirjoittaa haastatteluihin sen, miten ihmeellisiä nämä tapaamani ihmiset minusta olivat ja millaisen olon he loivat (yhteistoiminnassa, toki) tilaan ja ihmisiin ympärillään. Mutta eihän lehtijuttuihin kirjoiteta sellaista!

Toisin kuin Pollan, solahdin runoihin. Runoja kirjoittaessa kaikki saa olla kuten on eikä sitä tarvitse ahtaa mihinkään formaattiin. Tuntuu helpottavalta, ettei tarvitse äkisti loikata lineaariseen aikakäsitykseen, esimerkiksi, vaan kaikki eletyt hetket saavat olla läsnä yhdessä kaktuksenlaitaa kutittelevassa auringon sormessa. Jopa gradut ovat olleet helpompia kirjoittaa kuin lehtijutut siinä mielessä, että gradussa saan olla olemassa kaikkine pähkintöineni ja tulkinnallisuuksien tajuineni. Lehtijutussa vähemmän sai kirjoittaa siitä, miten tulkitsee tämän nyt näin ja näin koska noin ja noin. Ja kuitenkin sitä tulkitsemista tapahtui ja olin siitä tietoinen ja vaivasi, että lukija saa nyt ehkä vähän yksinkertaistetun kuvan asiasta. (Kuten huomaat, luottamukseni lukijaan on aika seitinohut. Se johtunee siitä, että itse innostun yhdestä jos toisestakin tulkinnasta aivan valtavasti ennen kuin tajuan, että no niin, tämä oli taas tulkinta, ja oikeasti kukaan ei tiedä ja ehkä tästä ei ole edes väliaikaisen työhypoteesin tukipönkäksi. On varmasti väärin arvioida, että muut ovat yhtä tempautuvia.)

Ihan niin kuin olen nyt tietoinen siitä, että tulkitsen Pollanin kirjoitusta ja tulkitsen sitä kokemusta, joka minulla on omasta identiteetistäni. Eri koetinkivi, ja eri asiat nousisivat esiin.

Mutta niin - jätin toimittajantyöt heti kun siihen tarjoutui tilaisuus. Koska niissä ei koskaan menty tarpeeksi syvälle. Runoja luetin muutamilla luotetuilla mutta heidän kommenttinsa saivat minut ajattelemaan, etten halua heittää sisuskalujani susilauman raadeltaviksi. Riittää, että kirjoitukseni auttaa minua luovimaan maailmassa, ja lupasin itselleni, että kirjoitan uudet runot nettiin, niin että jos joku muu niistä kokee hyötyvänsä, ne ovat siellä ilmaiseksi saatavilla. (Statistiikka elävien kirjasta paljastaa, ettei kukaan muu ihmeemmin koe hyötyvänsä näistä. Silti oloni on helpottuneempi kuin jos kirjoittaisin vihkoon lipastonlaatikossa. Edes yritän kommunikoida toisille ja antaa jotain saamaani takaisin.)

Ja silti, yhtäläisyyksiäkin löytyy: Uskon, kuten Pollankin, että unohduksella ja piilottamisella on hyvät syynsä ihmiselämässä. Johan Borgeskin kirjoittaa, että unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto. (Tietenkin unohtaa voi vain silloin kun kokemuksen on käsitellyt läpikotaisin, elänyt sen tarpeeksi monta kertaa uudelleen, jos kyse on jostakin tuskallisesta.) Defenssit ovat paikallaan siksi, että niitä tarvitaan. Rakastavassa suhteessa puolustukset voi laskea mutta kuinka moni ihmissuhde lopulta on rakastava? Eivätkä kaikki halua nähdä mitä puolustusten alta löytyy, eivät todellakaan. Pollankin kirjoittaa tuossa siitä. Enkä tiedä itsekään, vaikka tavallaan viihdynkin aika hyvin kellareissa, kuinka paljon haluan tietää tai etenkään muistaa, tonkia tahallisesti esiin jotakin, joka ei kovaan ääneen vaadi ratkaisua nykyisissä toimissani. 

Puhetyöläisyys

Jos en pidä varaani, joudun sanamagian valtaan. Nuorempana niin kävi usein. Kuvittelin, että sanat ja ajatukset hallitessaan voi muuttaa maailman, kokemuksen, elämänehdot. Mutta on muutakin ja ehkä jopa etenkin muuta.

En halua kirjoittaa, ettei sanoilla olisi mitään valtaa. Ei, siitäkään ei ole kyse. Kyse on vain siitä, että aivan kaikkea ei voi muuttaa sanoilla. (Tai a-sanoilla, huono läppä, mutta on jo torstai ja teki mieli kirjoittaa näin, koska näen sitäkin välillä, että joku uskoo, että kun hallitsee tämän ja tämän asennon, jotain olennaista maailmassa muuttuu. Minun hullut lonkkaniveleni onneksi auttavat suhtatumaan tähän: olen istunut lootusasennossa kai siitä lähtien kun olen oppinut ylipäänsä istumaan. Äitini ja siskoni pääsevät myös ilman mitään harjoittelua tai ponnistusta tähän asentoon ja voin vakuuttaa, ettemme taatusti ole valaistuneita tästä helppoudesta huolimatta.)

On hyvä, että opin sanskriittia vasta siinä vaiheessa, kun olen menettänyt sanamagiaa. Kun sanotaan, että sanskriitti on pyhä kieli, mietin, missä mielessä mikään kieli voi olla muuta kuin pyhä. (Miten itse asiassa mikään voi olla muuta kuin pyhää, sitäkin mietin välillä. Jopa rumat muoviklöntit, joita kutsumme tavaroiksi ja jotka kertyvät valtameriin - haluan joustattaa ajatuksiani tällä tavalla.) Nouseehan kieli kehosta ja kokemuksesta, maailmayhteydestä. Haluaisin kirjoittaa, että kieli on tarkennettu parahdus, itku, nauru, huokaus. Kirjoitan sen ja se näyttää ihan urpolta. Jätän sen silti tähän, koska on tärkeää kirjata asiat niin kuin ne haluaa kirjata - jotainhan sen halun takana on, jokin, mikä haluaa muovautua hitaasti.

Kun luemme kurssilla kahta alkukieleltään sanskriitiksi kirjoitetun oppaan suomennosta rinnakkain, yksi kurssilaisista huomauttaa ääneen, mikä ero käännöksillä on. Toinen jotenkin töksähtelee, toinen soljuu. Esimerkiksi irti päästäminen vs. hellittäminen. Miten erilainen kuva näistä piirtyykään! Jos puhutaan, että päästää irti huolestaan, kuulostaa se helposti siltä, että samoin tein viskaa avaimetkin kaivoon ja tyhjentää googlekalenterin kaikki merkinnät. Kun taas hellittäminen: se on vain pakonomaisesta kouristuksesta irti päästämistä, ei täyttä toiseen suuntaan kiiruhtamista. Taidamme kaikki ihastua sanaan "hellittää". Epäilen, että se tuo mieleen hellimisen ja hellittelemisen ja hellyyden, jonkinlaisen armollisen suhtautumisen kohti itsepäisesti kuohuvaa halua takertua kouristuksenomaisesti asioihin ja niiden hallitsemiseen.

Tyypillistä - väännetään neljä päivää joogafilosofiaa, ja se, mikä jää mieleen, on ero suomennoksissa ja sen nostattama kysymys sanamagiasta, konnotaatioista. Mutta toisaalta, ehkä tämä on tarpeen. Olen ennen kaikkea puhetyöläinen. Muistanko käyttää sanaa "hellittää"?

Ne asiat, joita työstetään ryhmäliikunnassa, ovat kuitenkin vaikuttavia. Jokin metafora voi vapauttaa, toinen tukahduttaa. Haluaisin löytää sen tavan, jolla voin olla parhaiten avuksi. Tuntuu hankalalta olla niin ymmärtämätön, ettei tiedä laisinkaan, mikä se tapa voisi olla. Etenen hengitys ja sana kerrallaan ja välillä pysähdyn kuin seinään: mitä ihmettä oikein sanoin ääneen?

Kun puhun tästä kurssilla, kurssin vetäjä kuulee sanani toisin kuin olen ne mielessäni jäsentänyt - koska en tarkenna, mikä sävy tähän kysymykseen ja ihmetykseen liittyy. Kurssin vetäjä viittaa myöhemmässä keskustelussa todistukseeni ja sanoo, että välillä sitä häikäistyy, kun tajuaa, että on sanonut jotain, mitä ei ole tiennyt olevansa sanomassa, ja se sanottu onkin ollut niin viisasta. En muista koskaan häkeltyneeni sanomani viisaudesta. Pikemminkin päinvastoin. Luimistan tulkinnalle sisäisesti ja ajattelen, että elämme tavallaan eri maailmoissa. Ja että ehkä noinkin voisi ajatella, jos ajattelisi enemmänkin olevansa välikappale jossain suuremmassa - mihin tavallaan uskon, se on yksi mahdollinen tapa tarkastella elämää ja tekoja - ja ehkä vielä enemmän, jos luottaisi siihen, että sanamagia ei ylety niin pitkälle.

Pidän maailmaa ja elämää sillä tavalla monimutkaisena, että minun on vaikeaa kuvitella mitään lyhyttä fraasia viisautta ilmentäväksi. Tarvitaan tusina toisaaltointia, jotta kuva alkaa edes etäisesti muistuttaa sitä ambivalenssia, jota hengitän ja liikutan. Ehkä haluaisin hellittää tässä kohdin?

On jotenkin hurjaa, miten puheesta, sanasta, ajatuksesta niin kaukaista sfääriä kuin kehossa elämistä ja kokemista koetetaan ohjailla puhein, sanoin, mielikuvin. Yksi opettajistani puhuu sanallisesta ohjauksesta luotsaamisena tai opastamisena. Ajattelen jäistä saaristoa, luotsivenettä, majakoita, jäänmurtajia. Ehkä koetan ottaa mahdottoman tehtävän: luotsivene ei ole jäänmurtaja, ja sitä kuitenkin haluaisin sen olevan. Haluaisin antaa lisää tilaa liikkua, koska siltä uusi osuva metafora tuntuu omassa kehossani: äkkiä on vaihtoehtoisia reittejä, uutta tilaa hengittää ja elää.

Tänään on taas kaksi myöhäisillan ohjausta. Tuntuu oudolta, että minä, joka pelkäsin minkään ääneen sanomista, olen edennyt puolivahingossa puhetyöläiseksi. Lakkaanko joskus jännittämästä ohjaamista? Jos lakkaan, haluanko silloin taas vaihtaa alaa? Miksi tarvitsen tämän ravistavuuden, riittämättömyyden, uhman, nöyrtymisen? Miksi en tyydy turvalliseen, siihen, minkä voisin kuvitella hallitsevani edes jossain määrin? Onko tämä jokin omituinen hellittämisen muoto?