Nykykeskusteluiden käsikirja

Luen junalukemisena Stoalaisuuden käsikirjaa. Se on sen verran hyvä, että vuotaa junamatkojen tällekin puolen. Stoalaisuudessahan ei sinänsä ole mitään uutta - se on minulle se vanha tuttu hyvä nyökyteltävä osuus. Mutta olen tässä joutunut toteamaan, että ehkä kirja toimii minulle jonkinlaisena kurkistusakkunana joihinkin nykydiskursseihin. 

Tarkoitan tätä: jo aluksi hätkähdän kirjoittajan kaupitellessa stoalaisuutta ja esittäessä jotenkin räväkkänä ja säväyttävänä seikkana ajatusta, että hyvä elämä voi olla muutenkin kuin vauraana eläessä. Luen virkkeet siinä kohdassa muutamaan kertaan ja huomaan otsani kurtistuneen. Siis ihan oikeasti, onko tämmöisiä ihmisiä? Tai siis, on, kyllähän minä sen nyt sentään tiedän. Minulla on yksi tuttu, joka on käynyt kaikensorttisia uskalla vaurastua ja vauras nainen -tyylisiä koulutuksia (joista tyypillisesti niitataan hyvä hinta) ja joka on tunnustanut keskustelussa mittaavansa oman elämänsä onnistuneisuutta sillä, tienaako tarpeeksi (tarpeeksi mihin, en osannut edes kysyä, kun niin häkellyin moisesta) ja tarvitseeko myydä omaa osaamistaan liian halvalla. Huomasin siinä keskustelussa kelluvani itse jossain hupakuplassa, koska minulla on enimmäkseen varaa antaa vaikka ilmaiseksi aikaani ja huomiotani, jos vain pidän jotain asiaa tärkeänä ja näen, että ilman olen tässä, käyttäkää -lahjaani asia ei etene. Varmasti ei ole kovin stoalaista sekään, että olen heittänyt rahaa ikkunasta pihalle suututtuani, mutta toisaalta: se toimi, sai nauramaan.

Pigliucci kirjoittaa amerikkalaisille, joudun muistuttamaan itseäni. Sitten tuotan seuraavan ajatuksen: heillä asiat ovat eri lailla, esimerkiksi ihan terveydenhuollon saamiseksi on oltava tietyllä tavalla varakas, tai lasten koulutuksen saamiseksi, useimmille se on siellä tarpeen. Ja sitten huomaan, että kun minulla on ollut jokin isompi terveyshuoli, en ole yleensä - nivelrikkodiagnoosia ja siitä saatua B-lausuntoa lukuun ottamatta - saanut siihen apua julkiselta puolelta vaan yksityiseltä, rahalla, sekä sen, että nämä julkisesti rahoitetut käymäni tutkintokoulutukset korkeakoulussa eivät ole näyttäneet poikivan töitä mutta sen sijaan nämä rahalla ostetut koulutukset poikivat töitä enemmän kuin pystyn ottamaan vastaan. Ja pysähdyn miettimään, lieneekö Suomi sittenkään niin erilainen kuin USA. Ja saahan sielläkin lahjakas opiskelija stipendin monesti. Minun koulutodistuksillani stipendi olisi varmasti irronnut. Eli siis, amerikkalaisuusargumentti torjuttu. 

Muistelen tässä kohdin ohikiitävästi myös taannoista tuttavaani, jota kuvittelin ystäväkseni. Hän turvautui minuun uupuessaan ja pudotessaan työelämän ulkopuolelle muutamaksi vuodeksi. Hänellä ei sanojensa mukaan ollut enää ketään muuta, koska kaikki aiemmat tuttavat tekivät vain asioita, joissa kulutetaan paljon rahaa: söivät hienoissa ravintoloissa, purjehtivat ja niin edelleen. Olin hämmästynyt ja sanoin, että eikö hän voi selittää tilannettaan ystävilleen - emme olleet läheisiä ennen kuin hän lähentyi ja haki minusta turvaa ja minusta tuntui kauhean oudolta ja traagiselta, ettei hän uskaltanut puhua oikeille ystävilleen. Koska mitä ne semmoiset ystävät oikein edes ovat? Hän vaan sanoi, ettei niille ihmisille voi puhua semmoisesta. Olin luuytimiäni myöten kauhistunut, että semmoisia ihmisiä on olemassa ja kiitollinen siitä, etten ollut itse kohdannut moisia asenteita polullani. Teimme muutaman vuoden paljon asioita yhdessä. Köyhien ihmisten asioita: ilmaiseksi saatu risteilylahjakortti, kirppiksillä ravaaminen, vesijuoksemassa käyminen halvimmassa hallissa, kesäretki omien eväiden kanssa, kokkaaminen ystävien kanssa ei-mistään-kalliista-aineksista. Erotin nämä asiat ensimmäistä kertaa köyhien ihmisten asioina, kiitos tämän tuttavan. Hän oli hyvin kiitollinen sinne saakka että uupumus hieman väistyi ja hän työllistyi taas. Silloin hän yhtäkkisesti jätti tulematta tapaamiseemme ja kun olin joitain viikkoja odottanut, että varmaan hän toipuu ja pyytää kohta anteeksi (koska niin oli käynyt jo monta kertaa), huolestuin ja mietin, onkohan kaikki sittenkään kunnossa. Siinä vaiheessa huomasin hänen sanoneen tuttavuuden irti kaikilla mahdollisilla somealustoilla. Mietin aluksi, olinko jotenkin loukannut, mutten keksinyt, missä ja miten. Myöhemmin törmäsin jossain hänen äitiinsä, ja äidin kysyessä minulta, tiedänkö, mitä hänen tyttärelleen kuuluu, totesin, etten olekaan tainnut loukata vaan kyseessä on jokin vielä synkeämpi käänne. Äidiltään sitten kuulin hänen katkaisseen välit äitiinkin, koska äiti kulki köyhien rääsyissä ja häntä se hävetti. 

Ehkä Pigliuccin sanat ovat tällaiselle ihmiselle? Mutta olen tavannut vain yhden tällaisen ihmisen näin, että olen kohtalaisen varma siitä, että hänelle ei-vauras elämä näyttäytyy jonakin, mikä ei voi olla hyvää elämää. On jotain ihmisiä, toki, joiden kohdalla pohdin, ovatko he nielaisseet meritokratian ajatukset. Ja ihmisiä, joiden elämässä kallis kuluttaminen näyttää näyttelevän aika suurta osaa ja vievän sen verran paljon voimavaroja, että sitä väistämättä pohtii, pitävätkö he sitä jotenkin hyvin oleellisenakin asiana. Mutta siihen on vain niin vaikeaa uskoa! Vompsu ei ymmärrä, miksi minun on niin vaikeaa uskoa siihen. En oikein itsekään tiedä, miksi. 

Mutta hätkähdin taas Pigliuccia lukiessani ja tähän törmätessäni: ajatella, noinkin voi jäsentää. Ja sitten: ajatella, näitä ihmisiä ajatellaan olevan niin paljon, että tätä heidän uskomusta pitää ihan erikseen puhutella tässä kirjassa! Ja vielä: että kirjoittaja arvelee, että on jotenkin helpompaa käsittää, että terveyden mentyä voi olla hyvää elämää kuin että köyhänä voi olla hyvää elämää. Taidan olla taipuvainen ajattelemaan, että yhteiskuntamme on sen verran ableistinen, että selvästi toimintakyvyltään vaurioituneena voi olla aika vaikeaa tuntea itseään hyvää elämää eläväksi. Sitä joutuu sinnittelemään, selittelemään ja tappelemaan aika monen asian eteen. Suht köyhänä ei samalla tavalla. Tietysti tietoni köyhyydestä ovat vaillinaiset:Minulla on vauraat vanhemmat. Ja enimmäkseen olen elättänyt itseni, vaikka olenkin tuloiltani jäänyt köyhyysloukkuun ihan viime aikoja lukuun ottamatta. (Nyt kuulun tukevasti keskiluokkaan vaikka useimpia palkkakeskusteluja seuraankin hämmentyneenä - minusta kaksituhatta euroa kuussa palkkaa on iso raha, vaikka kuinka olisin tehnyt kaksi maisterintutkintoa, yhden sotealan tutkinnon ja muutaman liikunnanohjaustutkinnon.)

Ja tajuan ajattelevani vaurautta vähän samalla tavalla kuin kai Soininvaara - en ole sitä kirjaa lukenut - että vauraus on nykyään enemmän aikaa, ei rahaa. Aikaa minulla on aina ollut ja olen pitänyt siitä varsin tarmokkaasti kiinni. Niin kuin minua jurppiikin iltaopettaa tämmöisenä vuodenaikana kun aurinko laskee ennen tuntien alkua ja keho sanoo, että nyt nukkumaan juuri kun pitäisi ponnistella ja kannatella kaikkien kokemusta koko huoneessa, olen tyytyväinen valintaani jokaisena valoisana hetkenä, kun minulla on aikaa ajatella ja kuljeksia sammalmetsissä tai kaivella puutarhassa.

Tämä oli vasta ensimmäinen nykydiskurssijärkytys stoalaisuuden käsikirjassa. Jo pian seurasi nimittäin toinen. Pigliucci kirjoittaa hyveistä ja luonteesta seuraavasti:

... luonteen ja siihen liittyvän hyveellisyyden käsitteen merkityksestä. Nykyisin molemmat sanat liittyvät erityisesti Yhdysvalloissa poliittisen oikeiston ja vasemmiston välillä ilmenevään terävään kahtiajakoon. Konservatiivit tapaavat puhua paljon sekä luonteesta ja hyveellisyydestä, vaikkeivät he oikeastaan edes harjoita viimeksi mainittua, kun taas liberaalit vastaavasti näkevät niiden arvostamisen palvelevan sortoa. Lisäksi kahdentuhannen kristinuskon vuoden jälkeen on vaikeaa olla sekoittamatta kristillistä käsitystä "hyveellisyydestä" sitä edeltäneeseen ja innoittaneeseen kreikkalaisroomalaiseen käsitykseen. Tuon eron tekeminen on kuitenkin tärkeää ja antaa meille mahdollisuuden palata takaisin niihin ajatuksiin luonteesta ja hyveellisyydestä, jotka luullakseni ylittävät poliittiset erot ja joiden kanssa sekä konservatiivit että liberaalit voivat elää - ja joiden kanssa heidän tulisi elää, jos he aidosti välittävät arvoista, joista välittävät välittävänsä. - - -

Mainitsin aiemmin, että nykypäivänä henkilön tavasta reagoida sanaan "luonne" on tullut pikatesti sille, näyttääkö hän poliittisesti konservatiivilta vai liberaalilta. Konservatiivit vaativat, että meidän pitää ryhtyä uudelleen korostamaan luonnetta kouluissa, perheissä ja ylipäätään kaikkialla, ja liberaalit torjuvat moisen puheen karkeana yrityksenä ylläpitää esimerkiksi valkoista miehistä etuasemaa ja patriarkaattia. Minusta tämä on sangen valitettavaa. Kun ottaa huomioon, miten paljon eri kulttuureissa arvostetaan luonnetta, ei ole mitään syytä yhdistää tuota käsitystä vain yhteen länsimaiseen poliittiseen näkökantaan. - - kunkin ihmisen todellinen arvo on syvällä heidän sisimmässään, ja tuo sisin - luonteemme - on riippumaton siitä, millaista roolia me satumme näyttelemään yhteiskunnassa joko omasta valinnastamme, sattumasta tai välttämättömyyden pakosta. (Suom. Antti Immonen)

Melkoinen tömäytys! Olen elänyt täällä kohta viisikymmentä vuotta ja käyttänyt siitä viimeiset kolmekymmentä vuotta iloisesti käsitteitä, joista en ole lainkaan tiennyt, että joku voisi käyttää niitä työkaluina sen päättelemiseen, kuinka oikeistolainen tai vasemmistolainen, liberaali tai konservatiivi olen kannoiltani. 

Tämän selittänee se seikka, että nuo keskustelut hyveestä ja luonteesta, antiikin klassikoiden lukeminen, ajoittuu nuoreen aikuisuuteeni. Se on se aikuisten keskustelu, kansalaiskeskustelu, joka on kaikkien muiden keskustelujeni pohjavireenä. Se on tullut ennen sen tajuamista, että ahaa, ihmisillä on poliittisesti hurjan erilaisia kantoja. Ja kun luen Pigliuccia, mieleeni tulee taannoinen kirjoitukseni, jossa olin tyrmistynyt siitä, miten yhdysvaltalainen ja heidän vanavedessään kai monen muunkin maan sopivaisto kiirehti identifioimaan kantansa vastakkaiseksi Trumpin kannalle - tämä ajatus, että tietyn ihmisen käyttämänä tietty käsite tai ajatus kontaminoituisi niin, että katsotaan varmimmaksi pysytellä siitä kaukana. Aika moni meikäläinenkin korkeakoulun oppikirja tulee Yhdysvaltain kulttuuripiiristä. Tämänkö vuoksi niissä puhutaan niin vähän hyveistä ja luonteesta? Koska ne ovat kontaminoituneet? Tulee epäuskoinen olo, etenkin kun satuin miettimään ja muovaamaan kontaminaatiohypoteesia vasta muutama päivä sitten, ja nyt se kävelee tekstissä vastaan. Oikeastaan tuntuu siltä, että tuskinpa olen vieläkään oikein ymmärtänyt, miten syvä politiikan kahtiajako saattaa jostakusta olla! 

Ja tämä selittänee myös sen, miten vaikeaa minun on tajuta kaikenlaisia nykyaikaisia ajatussuuntauksia, kuten vaikkapa feminismiä. Mitä se tarkalleen tuo lisää hyveisiin ja hyvään elämään? Eivätkö oikeudenmukaisuuden fokus ja hyvät perustelut riitä keskusteluissa? Saan kuitenkin sen kuvan siitä keskustelusta, että tärkeää ei ole vain arvioida argumentteja vaan ottaa tietty identiteetti: minä olen feministi, vegaani, aktivisti ja niin edelleen. Ja jottei syntyisi väärinkäsitystä, kirjoitan tämän: useimmat näin sanovat ihmiset ovat niitä, joita arvostan. Mutta en siksi, että he sanovat olevansa sitä tai tätä tai tuota (sanat ovat ne, millä voidaan valehdella, kerran toisensa jälkeen) vaan koska näen heidän tekevän töitä sellaisten asioiden eteen, joiden edistämistä pidän useimmiten hyvän elämän edistämisenä. (Useimmiten: Ylilyöntejäkin tietysti tapahtuu kuten siinä kasvatustieteiden seminaarissa, jossa ilmoitettiin jo heti kättelyssä että osallistujien pitää sitoutua tietynlaiseen feministiseen teoriaan. Se oli ainoa graduseminaari, jossa olisi ollut mahdollista käsitellä koulutuksen tasa-arvoa gradussa. En mennyt siihen seminaariin, koska minun olisi pitänyt joko valehdella olevani tieteenfilosofisesti eri kannalla tai riskeerata tulla heitetyksi seminaarista ulos kesken kaiken, ja joka tapauksessa tapella joka askeleella saadakseni tehdä gradun aiheesta, joka kiinnosti, vaikka olinkin heistä ehkä jonkinlainen kamala positivisti ja ties mitä muuta, ehkä patriarkaatin kätyrikin. Menin sitten toiseen seminaariin, jossa oli sallivampi suhtautuminen metodologiaan, tieteenfilosofiaan ja epistemologiaan, ja tein gradun tunteiden säätelystä. Sellaista se on: maailma tarjosi etenemispolun siinä kohdin vain taas aika stoalaiseen suuntaan ja aiheeseen.) Mutta tähän päivään saakka (ja tästä eteenkinpäin, ounastelen) minulle on jäänyt hieman epäselväksi, mitä tietyillä identifikaatioilla lopulta ajatellaan saavutettavan (paitsi vastareaktioita, se nyt on selvää, mutta tuskin niitä on lähdetty hakemaan). Ehkä taustalla on jonkinlainen marxilainen ajatus voimista ja niiden vastavoimista? Ajatus siitä, että sitä on heitetty tiettyyn asemaan ja se määrää jossain määrin näkymän ja siten myös kannan?

Entäs kun joku asemoituu siinä ihan hassusti? Törmään tähän jatkuvasti. Pidän esimerkiksi Jari Ehrnrootista, vaikka olen varmasti käytännön kysymyksissä aika monesti hänen kanssaan eri mieltä, uskoakseni. Mutta hän puhuu hyveistä ja luonteesta, ja se on kieltä, jota minäkin käytän, joskin ajaakseni vastakkaisia asioita tapahtumaan. Ja sitten olen ihan eksyksissä niiden ihmisten kanssa, joiden tiedän tavallaan kannattavan monia samoja kehityskulkuja joita itsekin kannatan. Mutta he puhuvat joistain hiivatin rakenteista! (No, käytin äsken itsekin termiä ableismi. Mitä se on ellei rakennepuhetta?) Jotkut komiikkaan saakka - Vompsu oli jossain vaiheessa tinderissä ja deitillä vasemmistolaisen naisen kanssa, ja deitti päättyi melkein sotaisesti Vompsun erehdyttyä kysymään naiselta tämän unelmista. Vompsu parka varmaan ajatteli, että naisten kanssa puhutaan näin. Minähän puhun kaikenlaisista unelmista, vaikka toisaalta inhoankin pistävästi unelmakarttatyötä - se jotenkin banalisoi suuntien väljyyden ja epämääräisyyden. En tietenkään huomauttele unelmakartta-asiasta kellekään, kunhan täällä yksityisesti tunnustan, että minulle se touhu näyttäytyy jotenkin vähän vajaana. Tämä kanta epäilemättä kertoo enemmän minusta kuin unelmakarttojen fanittajista: en vain löydä polkua siihen(kään) käytäntöön enkä ole pitänyt sitä itselleni tarpeellisena (ja ajattelen myös, että aikakauslehdistä voisi olla vaikeaa löytää kuvamateriaalia omaan unelmakarttaani: maailmanrauha, nälänhätien ratkeaminen kasvisruokavalioon siirtymällä, siirtyminen poliittisten vastakkainasettelujen tuolle puolen yhteistä hyvää edistämään ja niin edelleen, kuitenkin mieluiten ilman Jehovien sokerihuurrosta, jossa leijona ja lammas ovat piknikillä ihmisperheen kanssa - tai henkilökohtaisella tasolla, että saan jatkossakin kävellä metsässä valoisan aikaan ja Vompsu muistaa sanoa minulle, jos alan ostaa vanhuusiän kaihia indikoivia räikeitä huiveja). No, tämä ihminen oli purkautunut kuin tulivuori sanan unelma provosoimana. Hän oli luennoinut Vompsu paralle, ettei vasemmistolaisilla ole unelmia. Että on rakenteet ja niissä selviäminen sekä niiden muuttaminen. 

En tiedä, mitä olisin itse tehnyt noin hyytävällä deitillä. Ehkä nauranut. Nauroinhan minä silläkin hyytävällä deitillä, jossa valaistumista etsivä mies tuomitsi yksi kerrallaan ihan kaiken sanomani ja tekemäni, koska se ei tähdännyt valaistumiseen, joka hänelle näytti olevan ainoa sallittu unelma tai rakenne. (Hyvä puoli siinä deitissä oli, että koska hän tuomitsi tuomani ihanat korvapuustit kauheiksi sokerivehnäjauhopommeiksi, sain syödä molemmat puustit itse hänen roksutellessaan pakkasessa ankeita porkkanatikkuja, joita en vaivautunut edes maistamaan. Miksi olisin, olihan minulla puustit. Henkisellä tasolla kohtasimme ihan yhtä paljon kuin tällä materiaalisella.) 

Enkä tiedä, miten selviäisin järjissäni vasemmistolaisena, jos se tarkoittaa, että saa olla vain kamppailua kamppailun perään. Toisaalta, olen taatusti jäävi arvioimaan sitäkin, miten järjissäni olen tällaisena mitä-tämä-nyt-onkaan sutermullukkana. Onhan siinä jotakin hupaisaa, että luen opusta antiikin ajattelusta ja opin siitä asioita nykyajasta, koska kirja puhuttelee kuviteltua nykylukijaa ja hänen arvostuksiaan ja ennakko-oletuksiaan, jotka tiedostan oikein kunnolla vasta tästä lukiessa. Suoraan nykyajasta nykyajan asioin puhuvasta tekstistä en selvästi osaa poimia riittävästi tolkullisia asioita, ihmettelen vaan että mitä ihmettä nyt tämä rallattelee, miksei mennä asiaan vaan pyöritään joissain rakenteissa ja positioinneissa.

Perjantai: kohta on taas viikko takanapäin. Huomenna on kynttilämielenilmaus, jota olen järjestämässä - tervetuloa. 

Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen

Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen.

Näemmä se liittyy elämässäni paitsi ero- myös työttömyyskausiin jotenkin saumatta. (Jostain syystä nämä kaudet myös tuntuvat liittyvän yhteen mutta se voi olla sattumanvaraistakin.)

Ollaan menossa metsään näkemään rusakot ja oravat ja siilit ja koivut ja läheinen kysyy, että miten mieluiten asuisit, jos ei olisi taloudellisia reunaehtoja, ja alkaa bussissa selkä menosuuntaan paikalla itkeä, koska ei sitä maailmaa ilman taloudellisia reunaehtoja vain ole. Että voisi noin vain valita jotain. Että saisi vuokralle (tai voisi ostaa) ihan millaisen paikan keksii tahtoa. Hemmetti, jos ei näytä nousevan koko aikuisikänään edes kuukaudeksi tai pariksi köyhyysrajan tuolle puolen, mitä tekee unelmilla toisenlaisesta todellisuudesta? Enimmäkseen olen valintoihini tyytyväinen ja pidän monella tavalla arjestani, mutta piru vie, en kyllä rupea yhtään kuuntelemaan tuollaista unelmointia maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja - se on vaan niin kaukana tästä tilanteesta, jossa kaupassa jätän ostamatta useimmat haluamani hedelmät, koska taloudelliset reunaehdot. Onneksi nyt on jo villivihannesta kaikkialla ja pakkasessakin vielä monta pussia mustikkaa! Läppärikin - työosuuskunnan sekin, ei minun - on halvinta mallia, teipattu haljenneista kohdista pakkausteipillä ja m-kirjaimesta on puuttunut näppäin ainakin kaksi vuotta. Taloudelliset reunaehdot tulevat jopa uniin jatkuvasti, sen verran kaikkivoipina ne maailmaani aitaavat.

Ja ihanat vieraat ihmiset aurinkoisena päivänä koettavat katsella ikkunoista ulos ja antaa itkulle yksityisen tilan, jos nyt sellaista voi HSL:n bussissa luoda.

Kun saan lopetettua viimein hiljaisen vollottamisen ja silmien hihoilla pyyhkimisen, sanon, että haluan sellaisen asujaimen, johon ei mene liikaa rahaa. Kun kerran tulopuolta ei pysty yrityksistä huolimatta näemmä manipuloimaan, vaikka kuinka kouluttautuisi ja koettaisi markkinoida osaamistaan, niin ei auta kuin hallinnoida menopuolta tiukoin ottein. (Tiukat otteet = priorisointi; matkustan mieluummin kuin asun porhosti.) Se maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja. On toki sanomattakin selvää, että monen mielestä elän kuin maailmassani ei olisi noita taloudellisia reunaehtoja. Kolmen kuukauden matka tropiikkiin, esimerkiksi.

Mutta on tällä maailmalla varsin täsmälliset taloudelliset reunaehdot. Niiltä on vain välillä ummistettava silmänsä hetkeksi, kuten loman tarpeen tiedostavana matkaa varatessaan tai päättäessään kouluttautua vielä johonkin. On nimittäin niin, että jos olisin jäänyt odottamaan sitä varmaa tilannetta tai merkkiä joltakulta toiselta, odottaisin edelleen (ja ehkä loppuelämäni). Eikä minulla ole mitään akuuttia hätää. Tällaisella tiellä taloudelliset reunaehdot vain todella muuttuvat niin konkreettisiksi, että koko ajatus minkä hyvänsä tilanteen kuvittelemisesta ilman niiden samantien punnitsemista kuulostaa yhtä absurdilta kuin ajatus tilanteen kuvittelemisesta vaikkapa ilman käsitteitä.

Mutta kyse ei ehkä, näin jälkikäteen itkua ajatellen, ole vain absurdiudesta vaan jostain syvemmästä. Kysymyksessä on myös jotain loukkavaa: Harjoitus ikään kuin vihjaa, että ihmisellä voisi olla toisista elämänvalinnoista irrallisia unelmia, että elämää voisi koostaa kuin palapeliä, jonka palat voi valita toisistaan riippumatta. En tiedä, voiko jonkun elämässä tehdä niin, mutta omassa elämässäni oikeastaan kaikki muu tuntuu versovan niistä keskeisistä periaatteista, joiden kohdalla en suostu joustamaan ja jotka siten arvotan tärkeämmiksi kuin periferiaa koskevat unelmat. Niistä kiinni pitäminen myös tuo elämään tietynlaisen materiaalisen muodon. (Huomaan haluavani kirjoittaa tähän väliin, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, mutta se kuulostaa sen verran sarkastiselta, että laitan sen vain sulkuihin. Miksei samantien olla kiltti itseään kohtaan? Harjoittele, harjoittele...) Välillä olen luopua periaatteista ja lipsahtaa luovimaan materian järjestämisen suosittujen meemien perusteella, mutta onneksi ympärilläni on kaiken aikaa ollut ihmisiä, jotka ovat tässä vaiheessa kysyneet, että mikä juttu tämä on. Että tuotako sinä haluat. Ja silloin olen joutunut miettimään, mitä haluan. Hyvin harvoin haluan tietyn materian muodon - parisuhdemuodon, asumismuodon, työmuodon. Sen sijaan haluan yleensä asiaa hetken pohdittuani sittenkin jotain periaatteellisemmalla tasolla. Silloin joudun usein sanomaan tiukan ein materiamuodon haihatukselle.

Ehkä juuri tämän takia vaikka jotkut unelmakartatkin - joita iso osa tuttavistani tuntuu harrastavan (en kyllä kuollaksenikaan aio kirjoittaa tähän, mikä osa, mutta luoja paratkoon, miten moni kokee ne hyödyllisinä, vaikka kuvat leikataankin näemmä miltei aina naistenlehdistä, joiden en itse tosiaan halua antaa kuvittaa unelmiani) - tuntuvat itsestäni kovin kummallisilta työkaluilta. Sillä eikö oleellinen elämään mieltä tuova aines ole jossain paljon, paljon syvemmällä, jossain pyhässä ja raivokkaassa, jossain, mikä ei koskaan voi olla kenenkään omaa ja mitä ei suostuisi myymään unelma-asunnosta, unelma-auringonlaskuista, unelmasohvista, unelmajoogapöksyistä, ei edes unelmarakastajasta tai unelmaportugalinpodengosta? Ja eikö tuo oleellinen, niin outoa kuin se onkin, sijoitu aina taloudellisten reunaehtojen ulkopuolelle, jollain tapaa ivaa niitä (niin konkreettisia kuin ne ovatkin) ja sanele niiden paikantumisen tiettyyn elämään - toki yhdessä sattuman ja tiettyjen ajallis-paikallisten polkuriippuvuuksien kanssa - : rakkaus, vapaus, terveyden priorisoiminen, oksien läpi siivilöityvä polkuvalo, vahingoittamasta kieltäytyminen, reiluudesta kiinni pitäminen silloinkin kun se hieman kopsauttaa omaa taloudellista tilannetta tai egoa, oppiminen, biodiversiteetin loukkaamattomuus?

(Karmistus, miten platonistiselta tämä alkaa kuulostaa. Ehkä on oikeus ja kohtuus, etten työllisty. Mitähän soopaa olen onnistunut tursottamaan saatekirjeisiinkin? Naurattaa.)

En saa oikeastaan muovattua noita periaatteita kovinkaan selvästi mutta kyllä ne muistuttavat silti enemmän periaatteita kuin unelmia. Mistä tulee mieleen, että ehkä teen ensi viikolla periaatekartan. Kunhan ensin saisin täysinäisen aanelosen to do -listan selvitettyä.

En tiedä, mitä julkisella paikalla itkemisestä kannattaisi päätellä. Ehkä ei mitään paitsi että itketti ja etten erityisemmin enää jaksa hävetä sitä, että välillä on aika vaikeaa olla. Etenkin nyt kun meillä on tällainen hallitus ja sattuu itse olemaan työtön työnhakija. Kuluuko yhtään päivää, etten mieti sitä, voidaanko esimerkiksi se, että joskus sain bloggaamisesta rahaa, valjastaa todisteeksi siitä, että tämän blogin kirjoittaminen (toki keltään siihen rahaa saamatta) on yritystoimintaa ja työttömyysraha on siten lakkautettava. Kaikki järki toki sanoo, että kuka tahansa tämän lukeva ymmärtää, ettei tällaisesta makseta rahaa. Mutta viimeaikaisia Kelan ja TE-keskuksen linjauksia seuranneena en ole aivan varma siitä, kuinka järjellisiä päätökset siellä aina ovat.

Aika pelottava maailma. Ei ihme, että vähän välillä itkettää. 

Oma napa ja sen ympäristö

Vatsakipu määrää olemista jokseenkin totalitaristisin ottein. Vessasta ei tee mieli etääntyä.

Illalla matkaamme syömään Faunin entisten työkavereiden kanssa. Istumme hienossa ravintolassa, joka on tehty junavaunun elkein. Eletään kaksikymmenlukua, hattuhyllyillä nököttää punottuja matkapakaaseja ja silinterihattuja. Onneksi vatsa käyttäytyy juuri tuon hetken. Voin maistella ja jutella. Pariskunta on mukava, kilttejä ihmisiä, jotka ovat eläneet pari vuotta Suomessa ja siten varmasti ymmärtävät aika hyvin monet ihmettelyn aiheemme. Mölykysymykseen he toteavat intialaisten vain pitävän kovista äänistä. Se tuntuu hämmentävältä, mutta kenties sitten tosiaan on niin, etteivät he koe bussien musiikin huutavan kivun puolelle. He vaikuttavat hämmentyneiltä ja ilahtuneilta kuullessaan, mitä kaikkea olemme täällä tehneet: matkustaneet työmatkalaisten junissa ilman paikkalippuja, yöpyneet halpahotelleissa, syöneet ja vältelleet mealseja, pyöräilleet kaatopaikalle ja suututtaneet sen nautahallitsijat. Ja he nauravat kuullessaan, millaisia fanittajajoukkoja olemme keränneet maailmanperintökohteissa.

Sitten illallinen loppuu, koska heille lauantai ja sunnuntai eivät ole vapaapäiviä vaan opiskelua aamusta iltakuuteen saakka; viikonpäivät he paiskivat töitä kahdeksasta kahdeksaan. Miten he jaksavat? Jotenkin he jaksavat. Ja he ovat vielä tässä kontekstissa etuoikeutettuja, puhuvat kotikielenään englantia, nostavat suurta palkkaa, kouluttautuvat lisää saadakseen vielä mielenkiintoisemman työnkuvan.

Matkaamme hotellille riksalla, jonka kuljettaja koettaa nukkua ohjauspyörän päällä parin minuutin valoissa. Kojelautaan on kiinnitetty arabiankielinen rukous, josta voi päätellä kuskin uskonkunnan. Kello on miltei kymmenen ja kuski epäilemättä ajanut vuoroa aamukuudesta tai -seitsemästä lähtien, napannut vain välillä seisten kahvit ja sapuskat.

Täällä ei voi ajatella, että intialaiset olisivat laiskoja tai saamattomia. Sitä ainakaan he eivät ole. Joka aamu muurahaispesä alkaa kuhista. Ja se kuhisee yöhön saakka. Siinä välissä ei näe juurikaan haukottelua, istuskelua eikä nautiskelua. Kerjäläiset saattavat kyllä istuskella, ja luonnonpuistoihin on paennut joitain nuoria pariskuntia töiden jälkeen. Usein puistotkin avataan vain tietyiksi ajoiksi, kuten kuudesta kahdeksaan aamulla ja viidestä seitsemään illalla. En ole vielä saanut selville - ja ravintolassa unohdan tietysti kysyä tästä - onko aukioloajan lyhyys enemmän sidottu paikalliseen tapaan heittää roskat minne sattuu ja siihen, että muu aika tarvitaan puiston puhtaanapitoon, vai kenties siihen, ettei puisto korruptoisi kenenkään työhinkuja.

Kun katsoo paikallista ahkeruutta, yrittelijäisyyttä ja toisaalta huono-osaisuutta, tuntuu sydäntäsärkevältä lukea lehdestä, että harmaa talous ja lahjukset vuotavat kansantuotetta ulkomaiden yksityisille tileille suhteessa 1:1,6 viralliseen kansantalouden volyymiin verrattuna. Se on aimo kimpale, miltei kaksi kolmasosaa siitä rahasta, joka lasketaan virallisen talouden piiriin.

Lahjontaan suhtaudutaan täällä kyllä vakavasti puheissa. Miltei jokaisessa sanomalehdessä on juttuja lahjonnanvastaisista komiteoista. Mutta samalla se, mitä kuulemme ja luemme toisaalta, puhuu omaa kieltään: monia maksuja ei edes mielletä lahjuksiksi, vaikka ne selkeästi lahjuksilta ulkopuolisen silmiin vaikuttavatkin. Esimerkiksi Goalla uuden auton ostaja tuikkaa auton paperit poliisiasemalla rekisteröidessään tietyn summan poliisivirkamiehen taskuun, jotta autonrengas ei salaperäisesti tulisi viillellyksi. Summan määränpääkin tiedetään: poliisi maksaa sillä takaisin velkaa, jonka on joutunut ottamaan voidakseen maksaa taas toiselle siitä, että sai virkansa, osa rahasta menee isommalle pampulle ja siitä isommalle pampulle ja siitä isommalle pampulle... poliisivoimien korkealla olevat komentajat kuulemani mukaan muun muassa rahoittavat Bollywood-elokuvia. Se, miten heillä siihen on rahaa, jää mysteeriksi heidän varsinaista palkkaansa vilkaisten. Mutta kukaan ei kysele mitään. Korruptiosta puhutaan ja se tuomitaan. Ja jos virkamiehen taskuun sujauttaa liian pienen summan, voi saada syytteen lahjonnasta. Kätevää, eikö? Parempi siis pistää vähän reilumpi siivu.

Näin sitten rahaa vuotaa poispäin perusterveydenhuollosta, koulutuksesta ja tuloerojen tasaamisesta. Vaikka englanti on yksi virallisista kielistä, taksikuskit osaavat täällä Bangaloren kansainvälisessä kaupungissakin usein vain numerot englanniksi, ja nekin usein vain peräkkäin luettelemalla, niin että kolmekymmentäkuusi on three six ja sataviisi one zero five.

Tekisi mieli silittää taksikuskia, joka sammuu tuolla tavalla ratin päälle kahden minuutin liikennevalounille koettamatta kupata meitä ulkomaalaisia, jotka emme ymmärrä paikallisesta menosta juuri mitään.

Lahjuksista täällä puhuttaessa olen tunnistavinani puheen sävyn, samoin niistä kirjoitettaessa. Se sävy muistuttaa kovasti sitä sävyä, joka värittää puhetta alkoholin haitoista Suomessa. Suomessa kauhistellaan juhannushukkujia, kadulle sammumista, alkoholin kytkeytymistä perheväkivaltaan ja muihin mielenterveysongelmiin. Silti on sosiaalisesti hyväksyttyä vetää perseet ja törttöillä kännissä. Se on huimasti sosiaalisesti hyväksytympää kuin useimmissa muissa maissa. Aika monessa maassa jo kerrankin kunnon perseiden vetäminen tarkoittaisi alkoholiongelmauteluita. Suomessa pitää juoda itsensä terveyshaittojen, parisuhdeongelmien ja työttömyysuhkan piiriin, jotta tulee luokiteltua ongelmaiseksi. Silti on vaikeaa olla ajattelematta, miten moni juhannushukkunut tai väkivaltaa kännissä käyttänyt on ollut alkoholin viihdekäyttäjä. Ja miten normaalia meistä on vähän hihitellä sille, että on tullut otettua liikaa. Itse asiassa, jos joku huomauttelee tuttavilleen terveyshaitoista, alkoholin aiheuttamista haasteista ihmissuhteille jne., hän todennäköisesti saa osakseen sosiaalista paheksuntaa. Ei minulla ole ongelmaa, ei juuri minun juomiseni eikä minun juomisenhyväksymiseni voi olla osana juhannushukkuneiden, hajoavien perheiden ja päihdeongelmaisten yhteiskuntaa. Hieman samantyyppistä sävyä olen erottavinani kuunnellessani täkäläistä puhetta lahjuksista ja korruptiosta. Enkä nyt tarkoita, että paheksuisin erityisesti kumpaakaan sävyä, pistänpähän vain merkille. Samaa sävyä saatan itsekin käyttää ja sitten hämmästyä sitä. Ei minulla ole mitään selkeää suhdetta alkoholiin ja pidän monia siihen liittyviä piirteitä vastenmielisinä, mutten oikein osaa selkeästi paheksuakaan koko asiaa.

Saatan olla väärässä tässä, mutta siinä on jotakin hyvin tuttua: tietty anteeksipyytävyys, tietty äkäisyys, tietty huvittuneisuus... näin elämä vaan täällä järjestetään. (Ja olen kuullut yhden tylytyksenkin: jos ei miellytä tämä systeemi, miksi sitten tulit tänne.)

Tänään olen viettänyt koko päivän hotellihuoneessa vatsan tahdon mukaisesti. Heräsin hyväntuulisena ja vatsakin tuntui aika mukavalta, mutta kun söin aamiaiseksi vähän weetabixiä ja soijamaitoa (jotka ovat tuontitavaraa, löytyivät gourmetpuodista ja maksoivat saman verran kuin kolme ateriaa ravintolassa; mutta mitäpä sitä ei tekisi lepytelläkseen rasvasta äitynyttä vatsaa), alkoivat puukoniskumaiset kivut taas vasemman kylkikaaren alla. Vatsa haluaa edelleen pysytellä ylhäisessä tyhjyydessään, joten olen luovinut päivän läpi kamomillateetä juoden. Nyt illalla söin uskaliaasti melonin ja kivut pahenivat taas. Olisin enemmän huolissani jos vatsani ei olisi samanlainen joskus kotimaassakin: tämä on syy, miksi syön kotosalla säännöllisesti pieniä, kuitupitoisia ja vähärasvaisia aterioita. Täällä niitä on välillä ollut vaikeaa hankkia ja näemmä vatsa on päässyt varsinaiseen raivotarmoodiin.

Ei se mitään: ei tässä muuta olekaan kuin aikaa odottaa ja sillä välin tutkia, miten vatsakivun kanssa voi neuvotella. Olen lukenut lisää Pema Chödrönia ja pitänyt lukemastani (vaikkakin eiliset kysymykset tietysti pulputtavat omia aikojaan) ja katsellut netistä Vompsun lataamia Lohen kuvia. (Että kissaa voikin ikävöidä niin paljon. Ja kotisänkyä!) Olen tarkkaillut, miten huomioni siirtyilee tekstin ja vatsan välillä ja miten voimakasta pettymystä koen hetkittäin ja miten se sitten taas katoaa äkisti ja vänkäämättä. Hetkittäin fyysinen kipu ja syömättömyyden aiheuttama voimattomuus kutsuvat esiin kaikkea muutakin alakuloista, pelokasta kamaa, riittämättömyyden tunteita, niitä vasten tulvahtavia itseävahvistavia huomioita ja sitten pelkoa siitä, miten hakoteillä sitä voikaan olla sen suhteen, missä kohdin itsensä soisi kehittyvän, ja sitten epäuskoista puhinaa sen suhteen, että miten niin kehittyvän, että voisiko semmoista muka päättää.

Luen myös wikitravelin sivun Bangaloresta ja hämmennyn, miten olemme taas tehneet jonkun mielestä väärin, kun olemme pyöristäneet summat ylöspäin niissä riksoissa, jotka ovat toimineet rehellisesti, käyttäneet mittaria eivätkä ole koettaneet laskuttaa moninkertaisia summia. Mutta miten muuten voi kiittää jonkun kontekstissaan harvinaislaatuista rehellisyyttä, kun yhteistä kieltä on vain yksittäisten numeroiden verran? Jotenkin sitä tekisi mieli kiittää, etenkin kun huomaa selvästi, miten hankalaa perheen elättämisen täytyy olla vähän huijaamatta tällaisessa isossa kaupungissa, jossa asumisen hinnat kiipivät yhä ylemmäs ja jossa on aivan liikaa riksakuskeja (kuten kaikkialla Intiassa tuntuu olevan; välillä kuskit ovat tapelleet siitä, kenen välineeseen astumme).

Mutta enimmäkseen olen maannut linkkuveitsenä sängyllä. Polttavat ankeriaat ovat pyörähdelleet ja muljahdelleet ylävatsassa ja olen koettanut muistaa hengittää pohjaan asti kivuista huolimatta.

Siteeraan taas Chödrönia lopuksi; tämä kohta vastaa joihinkin kysymyksiini muttei tietenkään kaikkiin. (Olisi tylsää, jos kysymykset loppuisivat kesken kaiken.)

We can rightly say that thinning of the ozone layer is a scientific fact; it's not simply an opinion. But if the way we work with trying not to further harm the ozone layer is to solidify our opinion against those we feel are at fault, then nothing ever changes; negativity begets negativity. ... The key is to realize the difference between opinion and clear-seeing intelligence. Intelligence is like seeing thoughts as thinking, not having opinions about whether those thoughts are right or wrong. In the context of social action, we can see that what a government or corporation or individual is doing is clearly causing rivers to be polluted or people and animals to be harmed. We can take photographs of it; we can document it. We can see the suffering is real. That is because of our intelligence and because we don't let ourselves be swept away by opinions of good and evil or hope and fear.

It's up to us to sort out what is opinion and what is fact; then we can see intelligently. The more clearly we can see, the more powerful our speech and actions will be. The less our speech and action are clouded by opinion, the more they will communicate, not only to the people who are polluting the rivers, but also to those who are going to put pressure on the people who are polluting the rivers.

Just as Buddha taught, it's important to see suffering as suffering. We are not talking about ignoring or keeping quiet.

Hygienia

En oikein osaa pelätä vatsatautia ehkä tarpeeksi. Tilaan epämääräistä kylmää hedelmämehua taas. Eikä minua huolestuta kupittaminenkaan, koska oikeastaan se sujuu paljon hygieenisemmin kuin Suomessa: keitän kupin kahdesti vuorokaudessa, kun Suomessa teen niin vain kuukautisten jälkeen, ja desinfioin täällä kädet ennen sen käsittelyä, kun Suomessa pestä hutkin kädet miten sattuu ja joskus esim. koulun vessassa, joissa ei ollut bideesuihkua, en vain päässyt pesemään käsiä etukäteen mitenkään, joten vain kiskoin kupin ulos, hulautin veret pönttöön, työnsin kupin takaisin ja lohduttauduin sillä, että kaivanhan nenääkin käsiä ensin desinfioimatta, ja että kestäähän sekin limakalvo moiset vierasaineiden ja bakteerien hyökkäykset nurisematta.

Ajamme taksilla katsomaan dhobi ghatia, valtavaa ulkoilmapesulaa. Se on kahdensadan ihmisen kylä, jossa miehet kaikki tekevät pesijän töitä. Mumbain vaatteet puhdistuvat täällä. Ne hulahtavat saippuasammioon, harjattavaksi, huuhteluun, kuivausnaruille. Tänään osa omista vaatteistanikin on matkannut samaiseen kylään pestäväksi. On vaikeaa ymmärtää, miten systeemi toimii. Hotellissa kysytään, monta kappaletta pyykkiä on. Lasken: kahdeksan. Huone kaksisataakaksikymmentäviisi, kahdeksan kappaletta, toistaa poika ja häviää muovikassin kanssa. Kello on kymmenen aamulla. Illaksi vaatteiden pitäisi palata kuivana takaisin. Saapa nähdä, minkälaiset kahdeksan kappaletta saamme. Ainakin sen perusteella, mitä tuijotin Mahalaxmin aseman viereiseltä sillalta, on vaikeaa ymmärtää, miten vaatteet keotetaan tilausten mukaan sitten kun ne ovat kuivuneet... mutta erehdyksiä sattuu kuulemma vain harvoin.

Mahalaxmin viereisellä sillalla tapahtuu muutakin hauskaa ja jännittävää. Pieni tyttö kerjää. Se on surullista, koska hän on selvästi kouluikäinen. Vanhemmat eivät taida osata kuvitella, että tytölle olisi lukutaidosta hyötyä. Eikä hän tietysti ole ainoa kerjäläislapsi, ei suinkaan, mutta hänen kanssaan sattuu jotain hauskaa. Hän nimittäin huomaa kameran sylissäni ja haluaa kuvaan; sen hän kommunikoi osoitellen kameraa ja kasvojaan. Otan kuvan ujosti kuikuilevasta tytöstä, vaihdan näytön näyttämään kuvaa ja näytän kuvan tytölle. Hän sekoaa ilosta aivan totaalisesti ja kieppuu valtavan liikennevirran keskellä hyppelehtien ylös ja alas, hihkuen naurusta. Lapsihan hän vain on... tuntuu hyvältä, että pientä kerjäävää tyttöä voi auttaa edes jotenkin. Rahan antaminen tuskin on järkevä ratkaisu, koska jos tyttö tienaa hyvin kadulla, vanhemmilla on entistä vankemmin intressi pitää hänet siellä kerjäämässä. En tiedä, onko Mumbain kouluissa ilmainen ruokailu; monissa maakunnissa köyhien perheiden tytötkin on saatu houkuteltua kouluun sen avulla.

Kummallisia kohtaamisia muutenkin. Taksit kulkevat maakaasulla, ja maakaasupumpulla huoltarimiehet haluavat poseerata kameralleni. No, kaikin mokomin... jotenkin kuvaan pääseminen tuntuu riemastuttavan monia. Helpompi näin päin kuin että he kauhistuisivat kamerasta!

Huomenna lennämme Goalle; makuujunat olivat täynnä, joten ei auta kuin lentää. Seuraavat kuulumiset sieltä siis!