Ajanilmaukset

Osana opehommia teen täydennyskoulutusta osaamisperustaisuudesta vapaassa sivistystyössä. Teemme työtä ryhmissä, ja kaksi ryhmäläistä on luonut kurssikuvauksensa kielten alkeiskursseista. Kun luen kuvauksia, tajuan selvästi ja kirkkaasti, miksi kielten opiskeluni niin usein meinaa kaatua juuri alkeisiin - kurssien sisältö sisältää tervehdyksiä, perheestä puhumista, maiden ja kansallisuuksien nimiä, sään kommentointia ja ajanilmauksia. (Ajatella, on semmoinen sana kuin ajanilmaus. Melkein punakynäilin ensimmäiseen paperiin sen, mutta kun se toistui muillakin kielenopettajilla, totesin, että tämä on vain itselleni täysin uusi ilmaisu ja ilmeisimmin joillekuille ihan luonteva sana.) En mä puhu sillä tavalla ja noista asioista juuri kenenkään kanssa! Kaikki se vuorovaikutus, jota vaikka netissä on vaikka kenen kanssa - en yleensä yhtään tiedä, mistä ne ihmiset ovat, eikä kyllä kiinnostakaan. Mua kiinnostaa jokin kirjavalehtinen kurkkuyrtti ja niin heitäkin, tai tietyn liikemallin heijastuminen alaselän pehmytkudokseen. Kelloa ja ajanilmauksia, kuten eilen tajusin, en osaa äidinkielellänikään. (Sitä paitsi olen sitä mieltä että äidinkieleni ei ole puhuttu kieli vaan kurkottaminen ja vetäytyminen, eleet ja ilmeet; symbolinen kielikin on toki opittu äidiltä mutta sitä ennen on opittu paljon, paljon tärkeämpi kieli. On jotenkin niin ihmiskeskeistä ajatella juuri puhuttua kieltä äidinkielenä: Se, mikä erottaa meidät muista eläimistä, paitsi ettei edes erota. Mutta silleen karvalakkiversiossa erottaa.) (En ajattele autonomista hermostoakaan "luontona" koska se oloutetaan varhaisvaiheessa.)


Kun oikein mietin, käynkö kenenkään kanssa tuommoista kielten oppikirjojen keskusteluita, niin tajuan, että käynpä sittenkin. Nimittäin jos tapaa jonkun jota ei tunne niin hyvin ja johon ei oikein luota ja jonka kanssa ei olla nähty pitkiin aikoihin, silloin tuo vaihde lähtee päälle. Se on vaivaannuksen leimaamaa keskustelua, jonkinlainen harmistunut velvollisuuskeskustelu, jossa joko ei oikeastaan haluaisi keskustella mutta pitää toisen ohitse vain kävelemistä jotenkin liian tylynä ja epävarmana valintana (tutumpien kanssahan on ihan ok vain moikata hyvillä mielin ja jatkaa matkaa), tai sitten ei oikein osaa keskustella sen ihmisen kanssa, vaikka tavallaan haluaisikin, syystä tai toisesta, ehkä koska toinen on jotenkin vähän pelottava. Ei ihme, että kielten oppikirjojen keskusteluista tulee niin puistattava olo, koska kun merkitykset solahtavat kohdalleen, kokee luissaan ja ytimissään vaivaannuksen ja se sitten assosioituu tuohon uuteen kieleen.


Epämukavuus ei toki ole millään tavalla vaarallista, enkä tiedä, ovatko tällaiset tyypillisiä tuntemuksia tuommoisissa keskusteluissa. Mutta se mikä minua miellyttää kirjallisissa ilmaisuissa, kuten vaikka somessa, on juuri se, ettei tuo kuollut, vaivaannuttava struktuuri ole edessä vähän vieraampien kanssa. He voivat kirjoittaa juuri mitä tarpeelliseksi ja kiinnostavaksi kokevat, ja samoin voin tehdä itsekin. Se vaivaantunut fraasien töpeksintä ainoine oikeine vastauksineen (mitä kuuluu - hyvää; huvittaa edelleen yhden tuttavani närkästys toiseen tuttavaan, joka vastasi täysin luotettavasti "huonoa") ei pääse hämärtämään sitä, että jokaisella on kiinnostavia näkökulmia, ajatuksia, elämäntilanteita.


Introvertin kielikurssilla edettäisiin luultavasti niin, että opeteltaisiin kääntämään jokin itselle tärkeä runo tms. A-saksastakin muistan lähinnä sen runon, jonka läksynä kirjoitin. Ja englantia opin kirjoittamalla runoja ja myöhemmin lukemalla ja keskustelemalla niistä asioista, joista olen kiinnostunut. Harvemmin niistä löytää suomeksi niin paljon informaatiota. Japanissa en ole edistynyt runojen kirjoittamisen tai informaation ahminnan tasolle, koska aakkoset ovat edelleen hakusessa ja olen käynyt epätoivoiseksi niiden oppimisen suhteen; tarjolla on aina kiinnostavampiakin oppisisältöjä kuin "onko tämä häkkyrä ka vai ra" ja kas, aakkosten opettelulle "ei ole aikaa".


Ajanilmaukset sekoitan epäilemättä ihan kaikilla kielillä. Pitäisi ensin tuntea ilmiö, jotta sen voi symbolisoida vakaalla tavalla, ja aika - -

Hitaudesta ja tyhmyydestä

Huomaan pyyteleväni aina välillä anteeksi sitä, miten hitaasti opin ja tajuan. Sillä tottahan se on: on jotenkin käsittämätöntä ja melkein musertavaakin, miten verkkaisesti havahtuu asiaintiloihin, virhepäätelmiin, omiin outoihin lukkosolmuihinsa. Onneksi asialla on myös huvittava puolensa - ilman sitä ehkä huvittaisi lähinnä sulkea silmät ja vetäytyä kaappiin märisemään.

Asiat ovat edenneet siihen malliin, etten enää paru pikkulapsen tavoin tavatessani Faunin. Itse asiassa koko itketys on kadonnut ja jäljellä on enää se hyväntuulinen, kiinnostunut suuntautuminen, vaivalla pungerrettu läheisyys ja tieto toisen reagointitavoista, sosiaalisista verkostoista, lukkokohdista. Kun tapaamme, en jaksa jotenkin edes tyrmistyä siitä, etten enää ikävöi seksuaalisuuden jakamista Faunin kanssa. Ohi, meni, tämä on parempaa.

Siinä jutustellessa tajuan senkin, että siitä, kun itkin muusta syystä kuin liikutuksesta ja asioiden kauneudesta, on hyvin pitkä aika. Liekö muutama kuukausi? Tietysti syytän tästä lähinnä hormonaalisia muutoksia, mutta silti. En usko oppineeni mitään, kunhan vain olen tällaisessa vaiheessa tätä aaltoa. (Onpa muuten häiritsevää: haluaisi kirjoittaa ylämäessä, mutta se kuulostaa vaivalloiselta - tämä tuntuu alamäeltä, mutta toisaalta, kun asiat menevät alamäkeen, sillä tarkoitetaan yleensä jotain muuta.) En epäile, että olisin lakannut vellomasta. Jooga ei ainakaan ihan varmasti ole tyynnyttänyt mielenliikkeitäni... ehkä olen vain oppinut hyväksymään tyhmyyttäni ja hitauttani.

Tavallaan molemmat sanat, tyhmyys ja hitaus, latautuvat usein hyvinkin kielteisin mielikuvin. Jostain syystä olen kuitenkin alkanut tuntea niitä kohtaan outoa hellyyttä ja jopa juhlavaa kunnioitusta. Johtuuko se siitä, ettei niistä ole päästävissä, joten niitä on parasta oppia rakastamaan? En osaa sanoa. Vai siitä, että niiden rakastamisessa on jotain anarkistisen helpottavaa hieman samalla tavalla kuin muinaisessa vihanhallintakeinossani, jossa rahaa heitetään ulos ikkunasta? (Se on melkoinen emootionvaihtaja - huvittuneisuus ei vitkastele, kun kylvää vähät varansa pihalle! Mielialan katkaisua parhaimmillaan.) Joogaa ohjatessa tapaan toistella, että meillä on kaikki aika maailmassa. Ja sehän pitää paikkansa. Niin on. Oppimiseenkin on kaikki aika maailmassa. Ja pidän oppimisesta ja tilanteiden oppimistilanteiksi hahmottamisesta.

Niin että kun käyn erästä keskustelua töissä, riemastun kohtuullisissa mittakaavoissa tajutessani seuraavana aamuna töitä kohti kävellessäni, että ei juma, mitä mä olen taas horissut, miksi olen halunnut hahmottaa asiat tuolla tavalla, pidellä tällaista työhypoteesia silkkihansikkain. Keskustelu on koskenut valistuksen ja romatiikan ihmiskuvia, jotka aika usein esitetään sillä tavalla toisensa poissulkevina ja vastakkaisina, ikään kuin saman jatkumon ääripäinä. Vai esitetäänkö? Voi olla, että olen moisen kaavion piirrellyt ihan omassa pikku päässäni. Sitten kävellessä tajuan, että oikeastaan esimerkiksi niissä ajattelusuuntauksissa, joista tiedän edes hippusen verran, on kyllä piirteitä molemmista karikatyyreistä ja että oikeastaan ei ehkä myöskään löydy ihan koherenttia ajatussysteemiä, joka solahtaisi jompaankumpaan, ehkä, ehkä, voi olla, että onkin, mutta ne eivät vain ole tuntuneet kiinnostavilta, ja sitten onhan se myös jotenkin hyvin länsimaa- ja lähimenneisyyskeskeistä puhua nyt joistain tuollaisista ihmiskuvista, kun maailman sivu löytyy ihmisyhteisöjä, joiden ihmiskuva on taatusti vielä hyvin näistä poikkeava (vaikkapa onget). Ja että ehkä olisikin viisaampaa ajatella tällaisen yhden valistus-romantiikka jatkumon sijaan kahta jatkumoa ei-valistus-valistus ja ei-romantiikka-romantiikka; onhan niitä ei-vaihtoehtoja nyt varmasti paljon useampi kuin yksi. Sitten seuraavaksi riitelen pään sisässäni siitä, että kohta minulla on ziljoona jatkumoa ja miksi ylipäänsä halutaan tuollaisia paragidmaattisia luonnehdintoja, ja ajattelun oikotiet ja niin edelleen. Niin, mutta, intän vastaan. Entäpä jos hitaus - oikoteillähän haetaan nopeutta - ehkäisisikin tyhmyyttä, lyhytnäköisyyttä?

Oman typerehtimisen tajuamisessa on jotain hyvin riemastuttavaa. Tällä kertaa sen avasi toteamus: "Niin, sinä haluat ajatella noin." Mihin väitin sulavasti vastaan, että eihän toki, näin nämä yleensä jäsennetään. Kumarrus jäsentäjille: kylläpä oli kivaa lukea teitä. Ja sitten, illan tullen, pieni kaiherrus, ja aamulla viimein solahdus siihen, että pöh, totta kai olen halunnut ajatella niin, koska en ole repinyt ajatusta samoin tein kappaleiksi, edes kysynyt, miten oikeastaan halauisin ajatella. Tai että voiko tämä pitää paikkaansa. Tai että missä keskustelussa nämä karikatyyrit on synnytetty ja onko niitä järkevää salakuljettaa sen keskustelun ulkopuolelle. (On: miten sitä muuten tajuaisi oman tyhmyytensä ja hitautensa!)

Tuntuu paremmalta tajuta, miten hukassa on, kuin kuvitella tajuavansa jotain substantiaalista. Rakenna nyt sitten tästä positiosta asiantuntijaidentiteetti. Että saa olla hidas, tyhmä, kaikki aika maailmassa ja niin edelleen.

Lainasin kirjastosta myös yhden lempikirjoistani, Coulterin hathajoogan anatomian tiiliskiven. En tiedä, monta kertaa minun pitää lukea noita kappaleita tajutakseni jotain oleellista, mutta ilmeisen monta. Coulteria lukiessa tuntee totisesti itsensä tollukaksi. Siksi, juuri siksi, sitä on parempi lukea kuin jotain opusta, jonka kanssa voisi hymistellä ja kokea jo osaavansa nämä jutskat. Jos pitää saada osata jo, ei jää tilaa oppia ja tajuta, miten pielessä jokin ajatusrakennelma saattaa olla.

Mutta miten ihmeessä voi olla niin vaikeaa hahmottaa, millainen on nutaation vaikutus suuriin reisien lihaksiin, lantionpohjaan, alaselän nikamiin?

Jos ajattelisin olevani täällä jostain syystä (vaan en ajattele niin), ajattelisin ehkä olevani täällä oppimassa kärsivällisyyttä. 

Täytettyä peltopyytä tapaamassa

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä.

 Kutsumme tätä linnuksi ja peltopyyksi, vaikka oikeastaan kyse on jostain aivan muusta. Lintuus ja peltopyys väijyy taustalla, paikoilleen naulittu, täytetty ja neulalla aitoa matkivaksi suittu pinta osoittaa muotoon ja syvyyteen, joka oikeastaan, kun pysähtyy, on jotain sellaista, jota kohti emme halua osoitettavan, emme ainakaan tavanomaisesti eläimiä täytettäessä. Jalustaan kiinnitetty ja nimilaputettu esine ei tavoita lintuutta - pyrähtelevää valppautta, haluttomuutta tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta.

Hieman samanlaisen mekanismin kohtaa, kun menee eläintarhaan. Villieläin, jonka kohtaamisen tavoittaa paremmin pienen lapsen piirros kuin vähän vanhemman, kuvaamisen konventioihin vihityn lapsen piirros - paon viivoja paperilla, villisti risteilevä reitti ilman tunnistettavaa kehoa, ruokojen liike, kaikkoaminen - altistetaan vihamielisille silmäpareille, esitetään irrallisena tietynlaisena kehona, toisena, ei-ihmisenä, eläinyksilönä, lajinsa edustajana. Kehon ja sen vankeuskäyttäytymisen ajatellaan voivan ilmentää kokonaista elämänmuotoa.

Samalla tavalla katson kiinnostuneena pysäytyskuvaa linnusta ja täytettyä lintua: tällainen se siis olisi, jos sitä pääsisi riittävän lähellä, voisi tarkastella yksityiskohta yksityiskohdalta kiireettä, pysähtyä sen ääreen. Jos voisi ottaa toisen olennon haltuun, ymmärtää sen perinpohjin. Jos se ei pelkäisi minua (enkä minä sitä), jos sen voisi nimetä ja omistaa. Tällainen se siis todella on kaiken pakonsa takana.

Olen väärässä ja haluan olla oikeassa. Enkä halua tarkastella näin omaa elämääni ja tätä keski-ikäistä kehoa, jota maailma elää milloin asanoina, milloin töinä, milloin levottomina sanojen pyryinä.

Lintu, se joka ei ole tämä tässä, tanssii samaa suurta tanssia: haluaa elää, jatkaa elämää. Sen pakokauhu ja tuska ansan umpikujassa muistuttaa omaani, samoin sen hurmio ja riemu niinä hetkinä, kun valo ja lämpö ovat läsnä enemmän kuin huoli, pelko ja nälkä. Se jatkuu kivistä, ruohoista puista ja vertaisistaan saumoitta, syö ja ulostaa, laulaa ja parittelee, päilyy taivasta silmien peilein. Ei se ole yksilö, ei ilmennä lajiaan. Se syntyy toisista ja yhtyy toisiin, ilmentää ympäristöään, tilanteitaan, populaatiotaan. Se kylpee, sukii, tarkkailee, oppii, ratkaisee pulmatilanteita nimeämättä niitä pulmatilanteiksi ja ongelmanratkaisuksi. Maailma hyppelee sen jaloin lätäköiden tienovilla.

Kuten peltopyy, haluan hyvää. Pidän ruoasta, valosta, lämmöstä, hurmiosta ja laulamisesta, kylpemisestä ja sukimisesta enkä halua tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta, niin että lähestyn itsekin, tanssin mukana, nimeämättä ja tulematta nimetyksi, käsittämättä täysin, mitä teen. Ilmennän ympäristöäni ja tilannettani, populaatiotani. Tässä populaatiossa tavataan pitää itsestäänselvyytenä, että sellaisista pulmatilanteista kuin lapsikuolleisuus ja nälkäkuolema ei tarvitse enää välittää, ei tässä populaatiossa. Ongelmanratkaisu huikaisee populaatiossani tehokkuudellaan, koska meillä on sanat, joilla voimme tallentaa ja siirtää ratkaisuja ajasta ja paikasta toiseen. Mutta emme halua kellekään pahaa ja meitä huolestuttaa se, miten toisille käy.

Kun luen lehdestä tarinan kahden valaslajin hybridistä, joka parittelulaulu soi väärällä taajuudella ja joka ei sen takia löydä puolisoa, itken lohduttomasti useamman tunnin. Minun on helppo eläytyä valaaseen, vaikka kuulun lajiin, jota on miljardikaupalla planeetalla ja jota ei voi olla kohtaamatta, meni minne hyvänsä. Ympäristöäni ei sirpaloida eikä tuhota - päinvastoin, minun on vuosi vuodelta helpompi liikkua juuri sinne, minne keksin haluta mennä. Ihmisen tiet kairautuvat kaikkialle ja yhä harvemmassa on se maa tai meri, jossa ei olisi meidän tuoksuamme ja vähintään järjestävien tarinoidemme seurauksia ja rippeitä - muovikääreitä, lääkejäämiä, kaukaisen horisontin kajastuksia, pilvistä takaisin taittuvaa megapolisten valoa.

Koetan ankarasti kuvitella, millaista olisi elää valtalajin nurkissa. En onnistu. Niin monet seikat ovat minulle itsestäänselvyyksiä, kuten se, että jos joku koettaa tappaa minut, laittaa minut synnytyskoneeksi ja riistää lapseni ja maitoni tai kesyttää minut sietämään vatsaani ympäröivän kireän vyön ja metallinpalan suussani, tai kiskoa minut ruokaani kiinnitetystä, nieluuni takertuvasta väkäsestä ympäristöön, jossa koen tuskallisen tukehtumiskuoleman, voin aina avata suuni ja huutaa, potkia ja pyristellä vastaan.

Muutkin potkivat ja pyristelevät, huutavatkin, mutta minun kieleni ymmärretään. Se osoittaa minun kuuluvan valtalajiin.

Jos minua ei pelastettaisikaan, tilanteen mentyä tekijät joutuisivat vastuuseen ja heitä pidettäisiin käsittämättömän julmina. Jos ympäristöni muutetaan sellaiseksi, etten saa sieltä enää ruokaa tai juomaa tai en uskalla liikkua tai ainakin stressaannun niin pahasti, ettei enää tee mieli syödä eikä paritella, voin niin ikään kertoa pahasta olostani ja sille pääsääntöisesti tehdään jotain.

 Toistaiseksi. (Kuinka kauan asiat jatkuvat tällä tolalla, en osaa sanoa. Eivät välttämättä kovinkaan kauan.)

Kun kuolen, minua ei täytetä näytille. Minua ei kiinnitetä alasti tai puettuna seisomaan alustaan, jossa lukee ihminen. Kukaan ei sano, että onpa sympaattinen tai liikuttava. Tai että onpa hän pieni, kuvittelin hänet kookkaammaksi.

Sen sijaan on olemassa tietty riski, että joku saa päähänsä kirjoittaa muistokirjoituksen, jossa kuvaillaan tapaani tanssia suurta tanssia. (Vain sen lapsille soveliaaksi katsottuja osioita, tietenkin.) Huomio kiinnitetään naurettaviin yksityiskohtiin, joiden on tarkoitus samalla osoittaa erityislaatuisuuttani ja kuvata ympäristöä, jonka osa olin. (Lajiakin kenties - ehkä juuri siksi pidetään tiukasti huolta siitä, ettei tekstissä ole liian suoria viittauksia toimintoihin tai tuntemuksiin, jotka jaan tai voisin jakaa peltopyyn kanssa.) Toivon, että tekstissä viitataan siihen, mitä pidän ihmisen ainoana mahdollisena vastuullisena valintana tässä tilanteessa - siihen, että nautinto kytketään irti tyypillisistä seuraamuksistaan, että ihmisen suurta tanssia tarkastellaan osana vieläkin suurempaa tanssia, jossa olennot tanssivat rinnakkain. Jos haluan rauhan, antibiootit ja pienen lapsikuolleisuuden, on minun maksettava siitä jollakin. En halua maksaa siitä peltopyyllä tai pandalla, en yhdelläkään sammakkoeläimellä tai korallilajilla. On oikeastaan vain yksi seikka, jolla pystyn maksamaan edes osan itsestäänselvyyksistäni. Se on tulenarka aihe, johon yksikään poliittinen puolue ei uskalla vielä tarttua ohjelmissaan ja josta kirjoitetaan lehdissäkin kovin kitsaasti. Tuo asia ei ole pienimmässäkään määrin minua, se on ympäristöäni, populaatiotani - olkoonkin että tuo ahdistus ja siitä kiteytyvä valinta esitettäisiin taatusti henkilökohtaisena piirteenä: siten muistokirjoitukset näet laaditaan.

(Kuulin toissapäivänä, että ihminen, jota pidin vertaisenani tässä pohdinnassa, on hänkin loikannut. Hän, joka erotessamme sanoi, että hän pelkää, että hänen on vaikeaa löytää ketään toista sellaista, joka jaksaa tässä asiassa pitää yhtä lujasti kiinni siitä, että kaikki olennot haluavat hyvän elämän, ja että koska hyviä elämiä on luvassa vain rajatulle määrälle olentoja, ei auta kuin pitää tiukasti lukua siitä, minkä määrän olentoja tuo itse todellisuutta jakamaan, jos ei ole valmis lahtaamaan ketään muuta. Hän taisi olla oikeassa. Hän ei löytänyt sellaista kumppania, joka olisi ajatellut henkilökohtaista etiikkaansa näin. - Vaikka onko mikään etiikka oikeastaan henkilökohtaista muussa kuin siinä mielessä että voin vaatia asioita ainoastaan tältä olennolta, jota puhuttelen minäksi? - Uutisen kuullessani tajusin kouriintuntuvammin, miten valtavia erot saattavat olla: kun ennen niin samanmieliset ja toistaan tukeneet ihmiset lähtevät kulkemaan eri suuntiin, he saattavat päätyä päinvastaisiin ratkaisuihin suurimmissa mahdollisissa kysymyksissä. Tunsin äkisti itseni samaan aikaan hyvin yksinäiseksi - sinäkin, sitten, luotin sinuun niin lujasti tässä asiassa - ja samalla yllättävällä tavalla tyytyväiseksi: kas niin, ehkä sittenkin jossain mielessä minä, jota ajateltiin ympäristöasioissa ehkä vähän sellaisena maskottina ja harrastelijana - muistan muutaman keskustelun asiasta -, olinkin sitoutuneempi niihin juttuihin kuin ne, joita ajateltiin vakavastiotettavina, radikaaleina, elämäntyötään toteuttavina. Ai että, ilkun itselleni, sinä turhamainen typerys. Ikään kuin tuolla nyt kannattaisi hekumoida, että itseään ilmentävä elämä on itsepäinen ja arvo-ohjautuva. Ikään kuin olisi jokin minä, eikä tiettyä ympäristöä, syömistä, paskantamista, ajatusten laukkaa, kaiken ainutkertaisuus ja ohikiitävyys ja sitten äkkiä kaiken korjaava hetki - - )

Niin, jäin muistokirjoituksen pohtimiseen.

On kuitenkin liian varhaista ajatella kuolemaa muuten kuin savasanassa päivittäin. On paljon tehtävää. Ihmisillä on aina niin paljon tehtävää, koska meillä on työ, ja talous, ja kaikenlaisia jaloiksi tavanomaisesti hahmotettuja pyrintöjä kuten taide, ymmärtäminen ja niin edelleen.

Jotkut ajattelevat, että ne versovat suuresta tanssista itsestäänselvästi. Jotkut ajattelevat niiden kilpailevan huomiosta suuren tanssin kanssa ikään kuin seurausta tarkkailtaisiin syyn sijaan. Nytkin minut ollaan heittämässä pihalle, jotta taide voisi tapahtua eikä koko ilta tuhriintuisi johonkin, mikä ei tee ketään kuolemattomaksi ja jota ei taatusti mainita muistokirjoituksissa. Ajattelen näin ohimennen samalla kun vilkaisen sivusilmin valokuvaajaa.

Ajattelua, puhetta, toimintaa: siirrämme oivalluksia ja tuhoamme vahingossa sen, mitä rakastamme.

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä. Valokuvaaja mutristelee huuliaan ja kääntelee lintua, etsii sen kasvoista vastausta ongelmaan, miten kommunikoida tiettyä abstraktia ideaa tuotekuvan tapaan toteutetulla otoksella täytetystä linnusta. 

Surkuhupaisat sivuvaikutukset

Urhea pohjolan lumiaura -taktiikkani tahtoo kääntyä slapstickiksi kuten niin moni muukin asia elämässä. Kas: en ole edelleenkään saanut sitä keskustelua, jota pyysin tarmokkaasti. Sen sijaan keskustelukumppani unohti luvanneensa keskustelun ja kun huomautin siitä, että tänäänhän piti tapahtua tuon keskustelun, niin eikö vain käynytkin niin, että seuraavaksi hän poti asiasta syyllisyyttä. Se työpaineiden pienentämisestä.

Koko tapahtumaketju saa miettimään, miten karmivaa ihmislajin hyvien tarkoitusten rellestäminen maankamaralla oikeastaan onkaan. Tehdään hyvää mutta samalla sivuvaikutukset karkaavat käsistä. Haetaan vaurautta, mukavuutta, tilaisuuksia kehittää osaamistaan ja kokea maailmaa ja siinä sivussa tullaan talloneeksi toisten elollisten oikeuksia. Sen sijaan, että kausaaliketjun biljardipallot osuisivat toisiinsa nätisti klak-klak, kosmiset silmäpaot juoksevat verkkoa pitkin ja laajentuvat. 

Toisaalta: en oikeastaan ylläty, miten slapstickia elämä on. 

Eihän se koskaan suju suunnitellusti. 

Onneksi olen saanut nauraa ja keskustella muuten. 

Tänään tajusin taas jotain uutta: miten vaikeaa on keskustella kolmen ihmisen kesken, jos ne kaksi muuta ovat eleiltään ja keskusteluluontumuksiltaan hyvin erilaiset. En ole ehkä aiemmin tullut ajatelleeksi, että se kameleonttimaisuus, jonka tiedän leimaavan omaa keskusteluun asettumistani ja kahdenkesken-keskustelun suosimistani, voi tuntua näin väsyttävältä. Kun toinen virityttävä on hyvin hidas ja vakava ja täysin avoin ja toinen puolestaan hyvin nopea, leikkisä ja hieman alta lipan (minkä itse tunnistan omalla kohdallani vähän defensiiviseksi vedoksi, mutta ei ole varmaa, että se muilla olisi samalla tavalla suojakuorta), miten ihmeessä sellaisessa keskustelussa etenee kameleontti? Lägäten! Olipa hankalaa kokea, miten koko elekieli vaan kääntyi kääntymistään kääntyillessäni vuoroin yhtä, vuoroin toista keskustelukumppania päin, ja miten kaikki tapahtui viiveellä. Samaan aikaan huvituin tästä lägäämisestä ja ajattelin, että kaikkea sitä pääseekin elämässään kokemaan. Pahinta tai parasta (huvituksen kannalta) taisi olla se, etten voinut mitään sille, että kehoni joka tapauksessa yritti virittyä ja retkeili sitten taajuuksien välillä ihan ulalla heiluen. 

Kunpa maailma olisi niin yksinkertainen, että keholleen voisi vain sanoa tiukasti stop ja se lopettaisi moisen pelleilyn. Toisaalta: voin hyvin nopeasti kuvitella sille hinnan, jota en haluaisi maksaa. Joten ei auta taas kuin hyväksyä. Mielummin tämä kuin kosmisen mittakaavan silmäpaot.

Katoavat päivät

Tänään on taas näitä päiviä, joina hahmottaa itsensä siksi tyytyväiseksi torakaksi, joka ydinräjähdyksen jälkeen saapastelee ympäriinsä edes tarvitsematta muistella Marcus Aureliusta ja sen ajatuksia. Joka on vain, no, aika itseriittoinen ja huvittunut kaikista pikku hikoista ympärillään.

Ei kovin sympaattista mutta sellaistakin eläminen välillä on. Kaikkihan me taidamme olla hulluja omilla tavoillamme ja tämä saattaa olla oma tapani: hihitellä absurdille.

Näyttää siltä, että vuodenvaihteen tienovilla marssin virkanaisistosta takaisin prekariaattiin. Eikä minulla ole tässä asiassa oikeastaan preferenssiä. Olen onnellinen tässä ja onnellinen siellä. Olen kokoaikatyössä tajunnut, että taidan olla onnellinen ja tyytyväinen tyyliin missä vaan, missä ihmiset eivät ole turhan kiinnostuneita omasta vakavastiotettavuudestaan ja saavutuksistaan. Siinä mielessä moni paikka on ollut tuhoisa mutta vielä useampi oiva alusta kukoistaa, nauraa ja solmia yllättäviä tuttavuuksia. Löydän oivallisia hullujenhuoneita itseni säilytykseen vähän joka puolelta. Tosin tykkään enemmän hullujenhuoneista, joissa ei  tarvitse osata myydä itseäni tai siis, työtäni identiteettityöllä. (Tämä tässä on sitä ja tätä ja tuota ja perehtynyt näihin ja näihin laalaalaa.)

Kaikkialla voi hengittää. Eikä missään ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisi. Esimerkiksi nyt en jaksa yhtään nähdä ketään töiden ulkopuolelta. Se olisi traagista, jos kokoaikatyötä jatkaisi vuosikaudet. Mutta viiden kuukauden erakoituminen ei kuulosta kovin julmalta etenkin kun työtiimi pitää päätäni kasassa silkalla hulvattomuudellaan. (Että rakastan tuota tiimiä. Etenkin kun tietää, etteivät nämä jutut koskaan kauan kestä... että paras nauttia täysin rinnoin niin kauan kuin saadaan nauraa yhdessä.)  Toisaaalta siellä toisaalla pitää sitten taas olla se perehtynyt ja oivaltava ja myyntikiimainen olento, sporttinen ja liki erehtymätön, ikään kuin sellainen voisi olla.

Olen solminut uudenlaisia tuttavuuksia ja seurannut uteliaasti kahvihuonekeskustelun kutyymiä. Siinä sivussa lienen tehnyt joka ikisen etikettivirheen, joka on mahdollista tehdä (paitsi alasti töihin tulemista). Mutta tämä on tuonut paitsi kummastelevia katseita, myös yllättäviä liittolaisia. Kaikkialta löytyy ihmisiä, joita ei pelota, vaikka joku nauraisi kovaan ääneen tai käskisi työkaverin nukkumaan pää sylissään kahvikupin ryystön sijaan, jos kerran tauolla väsyttää. Mutta tutustumistanssi on outoa ja ihmset puhuvat vieraista asioista. Olen löytänyt yhden kontaktin, joka osaa keskustella kanssani asioista, joita pidän kiinnostavampina kuin kuulumisia tai juoruja tai työn jatkon pohdintoja. Ehkä olen ollut huono etsijä. Tässäkin keskustelussa tein lopulta itse aloitteen kohti järkevää puhetapaa. Kyseinen mies kyseli syömisistäni päivä toisensa perään intensiivisesti ja ajattelin hänen olevan ruoasta todella kiinnostunut ennen kuin työtoverini väänsi minulle rautalangasta, että miesparka ehkä on kiinnostunut jostain ihan muusta kuin ruoasta ja haluaa keskustella kanssani, muttei oikein tiedä, mistä aloittaisi, joten hän valitsee aiheeksi sen, mitä kohtaamisen hetkinä näkee - tässä tapauksessa ruoan lautasellani. Käännettyäni keskustelun tarmokkaasti pois ruoasta se muuttuikin kiinnostavaksi. Hämmennyksen aiheeksi vain jää, miksi ihmeessä kukaan koettaa aloittaa keskustelun puhumalla ruoasta ruoan perään, kun kerran kiinnostavaa sanottavaa riittää. En osaa itse kuvitella takertuvani vain yhteen aiheeseen kenenkään kanssa. Olen siihen ehkä vähän liian utelias. Toisaalta, jos haluan kauhean paljon puhua jonkun kanssa, ja toinen hämmentäisi minua liikaa, en sitten ehkä sanoisi vain yhtään mitään! (Jotenkin on kyllä vaikeaa kuvitella, että sellaista enää tapahtuisi, sen mittakaavan hämmennystä. Vaikka jotkut ihmiset saavat hiljaisemmiksi ja toiset riehakkaammaksi, en muista kenenkään mykistäneen itseäni pitkiin aikoihin. Mikä tarkoittaa, etten oikeastaan tiedä höläsen pöläystä siitä, miten toimin tätänykyä; eihän minulle ole tapahtunut pitkiin aikoihin mitään romanttisuuksia. Ajatella, viime kerrasta on kuitenkin jo yli kahdeksan vuotta!)

Ihmisten ilmoilla oleskeleminen tuntuu oudolta pitkän freelancer-yksinhaahuilun jäljiltä. Joskus se on vaikeaakin. Kun työkaveri väänsi minulle rautalangasta, että ehkä kukaan ei jaksaisi oikeasti olla niin kiinnostunut syömistäni ruoista, sain ensin kauhean paniikin. Aloin vältellä yleisiä kulkupaikkoja ja piilotella avokonttorissa, laskelmoida ruoka-aikojen suhteen ja sen sellaista. Samaan aikaan tajusin, ettei siinä ole järjen häivää: kyseessä on mukava, kiltti tyyppi enkä oikein osannut hahmottaa, mikä koko jutussa ahdisti niin painavana. Ikään kuin kukaan voisi tehdä minulle mitään keskellä työpaikkaa! Ja silti olo oli hurjan kiusaantunut. Asiaa viikon märehdittyäni päättelin, etten ehkä osaa ajatella itseäni mukavalla tavalla kenenkään kiinnostuksen objektina, ja päätin kääntää asetelman päälaelleen: siirtyä itse lähestyväksi ja keskustelua suuntaavaksi osapuoleksi. Saman tien kun tein näin, ahdistukseni katosi ja ilahduin saadessani uuden ystävän, jonka kanssa hahmottui heti monta kiinnostavan keskustelun alkusilmukkaa.

Joinain päivinä olen ollut melkein murheellinen siitä, miten pian kaikki päivät kiitävät. Jokainen hymy, nyökkäys, halaus, sananvaihto - hahmotan tarkasti niiden ainutkertaisuuden.

Työni on kummallista. Minun ei tarvitse muistaa eikä suunnitella. Avaan kalenterin aamulla ja teen, mitä siellä lukee. Kohtaan ihmisiä, käyn läpi heidän tietojaan, ratkaisen pulmia, koetan ymmärtää tilanteet ja tukea ihmisiä niissä. Kahvihuoneessa näen päivästä toiseen samoja kasvoja, joihin ei liity nimeä. Vähitellen alamme tervehtiä yhä useamman kanssa, liitymme hymyallianssiin. Joinain päivinä olen niin onnellinen, että olen tanssinut autioita käytäviä villasukkasillani aamuisin, kun muut eivät ole vielä tulleet.

Tämä syksy katoaa omalaatuisesti, tajutessani rakastavani valtavaa määrää ihmisiä, jotka joku toinen on valinnut elämääni ja jotka jo pian menetän.

Samalla tunnun kadottaneen kirjoittamisen tarpeen täysin.

Paitsi sen kerran kun menen yksin saunaan kommuunin saunavuorolla ja hätkähdän löydettyäni saunan shampoohyllyltä jonkun sinne jättämän dildon. Siitä tulee jotenkin turvaton olo, mikä on aika kummallista sekin - eihän minun sitä tarvitse koskettaa tai välittää siitä millään tavalla. Haluaisin vääntää saunan oven lukkoon mutten voi tehdä sitä, koska kämppikset tulevat saunaan omaa tahtiaan. Niinpä annan olla ja tutkin tuntemuksiani mutta olen sen verran levoton, että soitan Vompsulle ja sanon ääni täristen, että tule tänne nopeasti, minulla on huono olo koska saunan pesuhuoneessa on jonkun dildo. Koko juttu on omituinen ja huvittava ja unenomainen - siitä tulee hieman tärisevä olo.

Seuraavan kerran saunaan mennessäni olen unohtanut jo koko oudon kohtaamisen.

Päivät katoavat.

Bardossa luin Saramagoa ennen muiden heräämistä

Aamulla muiden vielä nukkuessa ja Saramagoa sängyssä makoillen lukiessani valkeni yhtäkkiä yksi seikka, josta Saramago ei mitenkään kirjoittanut mutta jonka ehkä jotenkin silti teksti kutsui vastauksekseen. Ehkä eilisillä keskusteluillakin oli osuuttaan asiaan - niissä tuli taas ilmi se outo mielikuva, jolla moni meistä ihmisistä rakastaa pelotella itseään, että jos en tee näin, niin X - ja X on jotain sen kaltaista kuin että epäonnistuu, putoaa, ei voi enää korjata jne., joka tapauksessa jotain kovin epämääräistä ja suuruudessaan hurjistuttavaa, joka lamauttaa ajatusten ahkeruuden ja kyvyn kysyä, että onkohan se ihan oikeasti ihan noin, että kaikki hyvä loppuu siihen. Tajusin äkisti, että niin, ymmärrän tavallaan paljon paremmin ihmisiä, jotka eivät pelkää putoamista, koska mieltävät jo pudonneensa, kuin niitä, jotka varmistelevat ja pinnistelevät vuosikausia elämästään pysyäkseen kunnon ihmisten tai vaikka ihan elävienkin kirjoissa. Sikäli saatan olla aika hyvä soittelemaan viime vuosina yksinomaan ryypänneille tai korvaushoidossa käyville ja jossain mielessä taidan ymmärtää heitä paremmin kuin niitä ihmisiä, jotka pelkäävät määräaikaisen työsuhteen loppumista tai muuhun kuin oman koulutuksen mukaiseen ammattiin työllistymistä. (Se on toki musta lähinnä hupaisa keskustelu - mun koulutustaustalla kun ei ole enää yhtään yksittäistä ammattia, jossa voisin kaikkea sitä käyttää silleen ulkoakinpäin selvästi koulutuksen mukaiseksi tunnistettavalla tavalla. Vaikka tietysti kaikki osaaminen kulkeekin mukaan ihan kaikkeen, mitä tekee, vaikka johonkin kaupassa käymiseen ja kadun ylittämiseenkin.)

Kuntosalilla kuuntelin yhden naisen tuskaisen kuuloisia pinnistysähkäisyjä yksi aamu. Nainen heilutteli kahvakuulaa kasvot irvistykseen kuroutuneena, itse venyin ja vanuin matolla nautinnollisesti haukotellen ja hieman hämmästellen, miksi hän halusi niin kehoaan pakottaa suoritukseen, joka pysäytti hengityksen virran ja säi ähkimään. Sitten tulin ajatelleeksi, että niin joo, ehkä hänellä on keholleen tavoitteita (muitakin kuin se, että tehdään nyt tämä yksi juttu siten kuin tuntuu hyvältä). Se tuntui hurjan oudolta ja kiinnostavalta. Samoin kuin se, että saatoin itse sillä tavalla vain kellua omassa kehollisuudessani, nauttia, ja samalla saada tai ainakin kuvitella saavani sen liikunnan, jonka tunnun tarvitsevankin. Epäilemättä hän tarvitsee enemmän, mutta miksi? Mitä se tuo? Olisi hurjan kiinnostavaa tietää, mutten uskalla vaivata ihmisiä varttia vaille puoli kahdeksan, kun he tekevät treeninsä loppurutistusta ja heillä todennäköisesti alkaa kokous saman suuren betonikolossin ylemmissä kerroksissa tasan kahdeksalta.

Niin täynnä kyvyttömyyttä ymmärtää ja kohdata tämä aikataulupaineistettu ihmisten maailma. (Totisesti olen kiitollinen niistä elämäni viidestä ihmisestä, joiden kanssa käymme sentään välillä keskusteluita ajan kanssa ja saan sukeltaa heidän maailmaansa edes hetkeksi - se on yhtä eksoottista kuin snorklaaminen! Ja kiitollisuus kirjoista, nekin ovat kurkistusikkunoita kysymyksiin, joita ei arjessa koskaan ehditä käymään läpi.) Kello painoi päälle, nousin ja pukeuduin ja menin kahdeksan kokoukseen itsekin. Katselin kasvoja ympärilläni ja ihmettelin, mitähän meidän kaikkien mielissä oikein liikkuu. Ja kuinka monella on tavoitteita päästä muualle, muuttua, ponnistella. (Muistin myös sen ajanjakson, jolloin ponnistelin kovemmin mutta en oikein enää onnistu hahmottamaan, miksi ihmeessä niin tein.) Taas olisin halunnut kysyä, mutta epäilemättä saisin potkut, jos kaiken työaikani haastattelisin työkavereita synnyistä syvistä sen sijaan että koetan perehtyä ja suorittaa niitä työtehtäviä, joihin minut on palkattu. Hyväksyin tämän tuosta noin vain, okei, en kysy, mutta eihän se kysymyksiä hävitä eikä paina edes taka-alalle, päinvastoin. Mutta olen aika hyvä pysyttelemään tyytyväisenä avointen kysymysten kanssa, kiitos filosofian opintojen. Ja muutenkin, tällä erää tyytyväinen likipitäen kaikkeen.

Yritin selittää tätä tyytyväistä ajelehtivuuttani yksi päivä vanhalle tuttavalle - että epäilen sairastavani jonkinlaista hyväntuulista masennusta, koska en toivo enkä ponnistele ja haluankin asioita aika laimeasti, mutta sitten toisaalta lillun kuitenkin hyväntuulisuudessa, joka taas ei mitenkään sovi kuvaan masennuksesta, joten varmasti hyväntuulinen masennus on väärä nimi tilalle.

Nyt aamulla tulin ajatelleeksi, että ehkä olen siinä jossain pisteessä jo ja siksi en enää uhkaile itseäni sillä. ("Jos et tee näin ja näin, jäät tähän ikuisiksi ajoiksi" - "So what?") Että on niin monta asiaa, jotka olen jättänyt tekemättä tai tehnyt liian omintakeisesti, että tosiaan olen siinä mustassa aukossa tai kauheassa/mukavassa lilluvuudessa. Mistä tuli mieleen - voisinko (siis jos keksisin sitä haluta) ruveta patistamaan itseäni uhkaillen itseäni sillä, että jos en tee näin ja näin, minusta voi tulla ihan huomaamatta kunnon kansalainen, keskiansioinen, joutaviin lillukanvarsiin takertumaton, kyselemätön, ihastuttava, - - -

Ehkä senkin takia ajattelen hetkellisesti, että taidan olla jo kuollut mutten vielä sitä täysin tajuava: bardossa. Ehkä se on syy sille, että koen välillä vähän oudoksi niiden ihmisten seuran, jotka ajattelevat olevansa elossa. Eipä siinä mitään, niin ajattelen itsekin välillä. Mutta sitten pysähdyn ja kysyn, olenko sittenkään varma, enkä ole. 

Irtolainen tässä päivää

Jätin gradun tarkastettavaksi pari viikkoa sitten. Sen jälkeen tajuntani on äilehtinyt tavalla, jota olen hämmästellyt miettien, että ehkä surutyön ja erotyön vaiheiden lisäksi voisi olla hauskaa ja hyödyllistä kartoittaa myös valmistumisen vaiheita.

Äkisti aikataulutettu arki on rysähtänyt rikki alta ja on päiviä, joista puuttuu johtolanka. Koska metsässä on tänä vuonna uhkeasti sientä, olen tehnyt sienistä johtolangan. Kuljen sammalikoissa koiran ja korin kanssa haalin koriin sieniä ajattelematta sen kummemmin, mihin olen menossa tai miksi. Tapaan ihmisiä. Osa kyselee hullunkurisia, kuten että olenko helpottunut. Mistä? Tyhjyydestä? Siitä, miten keho voi olla yhtä aikaa väsynyt ja terve? En oikein saa ajatuksesta kiinni. Rakastin gradun tekemistä vaikka törmäsinkin jatkuvasti virheellisiin ajatuksiin ja tulkintoihin, kaikenlaiseen löperöön huolimattomuuteen ja epämääräisen jaarittelevaan tyyliin. Korjailin niitä vähän kerrassaan ja lopulta päästin irti.

Nyt, kun päästin irti, en oikein enää hahmota, mitä olen oppinut tai miksi olen tehnyt jotakin tällaista. Helpotuksen sijaan taidan kokea hämmennystä harjoittamisen loputtua äkisti.

Olen lähettänyt muutaman työhakemuksen mutta toistaiseksi mikään ei ole tärpännyt. Enkä oikeastaan edes tiedä, haluaisinko niitä töitä. Lähinnä kai haluaisin nukkua. Kävellä. Poimia sieniä. Olen tänä kesänä poiminut myös mustikkaa ja puolukkaa ja yllättänyt itseni sillä: en tienyt olevani riitävän lehmänhermoinen tuollaisiin toimintoihin.

Ihmisten näkeminen on tuntunut hauskalta aina kun he eivät ole kyselleet, mitä nyt. Ikään kuin voisin tietää, mitä syksyn aikana tapahtuu. Keväästä tiedän sen sijaan jo paljon: milloin matkustan, osapuilleen, sekä muutaman pitämäni luennon ajankohdan ja aiheen. Olen odottanut tämän oudon sanattomuuden katoamista - se on ennenkin kadonnut tuosta noin vain jonakin aamuna - jotta voin sitten tarttua tutkimuskirjallisuuteen ja alkaa valmistella kevään luentoja sekä yhtä loppusyksyn luentoani.

Meillä on ollut sohvasurffaajia, jotka ovat hurjan erilaisia. No, mikähän aivopieru tämäkin nyt oli - ihmiset ovat hurjan erilaisia. Mutta on jännittävää kulkea metsässä ja tarkkailla, miten ihmiset lähestyvät toisiaan ja miten vaikeita kulttuurierot saattavat olla. Menee usein pari päivää ennen kuin on valmis myöntämään itselleen olleensa pässinpää aiemmin, jostain hassusta ennakkoasetelmasta kiinni pitäessään. Tuntuu myös jännittävältä havainnoida, minne keskustelu eri ihmisten kanssa ohjautuu. Kenen kanssa puhutaan siitä, onko ovien toisille avaaminen aina välttämättä kohtelias ele, ja kenen kanssa siitä, mitä muistaa lapsuudestaan ja millaisia kuvia noihin muistoihin liittyy. Joskus tuntuu hätkähdyttävältä, miten joku aluksi täysin vieras ihminen muuttuu muutamassa päivässä läheiseksi sillä tavalla, että hän onnistuu kutsumaan itsestä esiin sellaisia puolia, jotka oli unohtanut vuosikausiksi.

Luulen saavani vähitellen kiinni siitäkin, mikä on lopulta se tekijä, joka saa itseni reagoimaan tuolla tavalla: etenemään pelkäämättä alueille, jotka ovat jääneet pimentoon. Luulen, että sillä on jotain tekemistä ainakin kahden asian kanssa. Ensimmäinen niistä on deskriptiivisyys normatiivisuuden vastakohtana: tällainen ihminen voi kyllä tarkastella kriittisesti itseään ja muita, mutta käy kuitenkin selväksi, ettei hänellä lopulta ole mitään varmaa mittapuuta, jota voisi käyttää kenenkään ristiinnaulitsemiseen. Moninaisuus tulee hyväksytyksi. Toinen seikka on, että ihmisellä on oltava ihmeellisyyden tajua ja kykyä ilmaista tuota tajuaan keskustelussa. Kyllästynyt, tylsistynyt tai puhtaan asiallinen ihminen ei samalla tavalla saa etenemään ulos vakiintuneista ajattelumalleista. Mutta kun keskustelussa jaetaan hämmästyksen, ihmetyksen, oivalluksen ja kunnioituksen kokemuksia, ne auttavat haparoivaa muistia tarttumaan raja-alueiden tapahtumiin. Sekin tietysti auttaa, jos toinen ihmettyy samantyyppisistä asioista. Luultavasti en saisi uusia näkökulmia vaikkapa kenkä- tai vaatefriikin kanssa. Taiteentuntijatkin jäävät vähän hankalaan positioon kanssani tässä suhteessa.

Nyt täällä kommuunissa on vain kolme ihmistä ja koira. Muut ovat matkoillaan eikä sohvasurffaajiakaan ole, Seuraava tosin saapuu jo huomenna aamulla.

Ehkä uudet ihmiset tuntuvat nyt hedelmällisiltä keskustelukumppaneilta, kun itselläkin on taas aivan uusi vaihe. 

Uteliaisuuden puuttumisesta

Joskus törmään kantoihin, jotka hätkähdyttävät (ja uteloittavat) itseäni. Usein niissä on kyse toisten ihmisten omista poikkeavien käytäntöjen arvostelmista. Se, mikä näissä kannoissa hätkähdyttää, on kenties tiivistettävissä sanoihin uteliaisuuden puute.

Joku on huomattanut (usein aika asiallisen kuuloisesti) jotain kantansa ilmaisijan toiminnasta tai toiminut jotenkin eri lailla kuin kantansa ilmaisija itse toimisi. Kantansa ilmaisija närkästyy: Toinen on erilainen, hyi! Toisesta kellään ei saisi olla hauskaa maailmassa! Kaikkia tyyppejä sitä pitääkin sietää!

Närkästynyt toki saa olla.

(Vaikka onkin aina hauskaa leikitellä omalla loukkantumisella ja hämmennyksellään ja kysyä, häpeänkö nyt jotain niin kipeästi, että haluan piilottaa sen itseltänikin - miksi nimittäin närkästyisin muuten niin polttavasti jonkun toisen tekemisistä, jotka eivät taatusti mitenkään kuulu omaan vastuualueeseeni ja joihin voin usein vaikuttaa aika minimaalisesti (etenkään takanapäin länkyttämällä)? Eräässä kiinnostavassa artikkelissa, jonka vastikään luin, oli tutkittu häpeä-sanan esiintymistä viiden valtakielen kirjalllisuudessa viimeisen kahdensadan vuoden ajalta. Häpeä-sanan käyttö on systemaattisesti vähentynyt ja muiden epämukavuuden ilmausten määrä kasvanut. Emme häpeä, mutta olemme kasvavissa määrin ahdistuneita, stressaantuneita, närkästyneitä jne. - ja näiden tuntojen määrä kasvaa siinä missä häpeän vähenee. Ehkä takana on muutos tuntemisen tavassa, mutta saattaa kyseessä olla muutos puheenparressakin. Liekö häpeä hävettävämpää kuin ennen? Vaikeaa arvioida. Vai ovatko ympäristömme tai kausaaliattribuutiomme todella muuttuneet siinä mittakaavassa, ettemme enää sitoudu sellaisiin ajatuksiin kuin ajatuksiin kyvyistä ja luonteista? Itse ainakin törmään näihin jatkuvasti arkikielessä, vaikken itse kannatakaan niitä juuri minkään selittäjinä. (Ehkäpä siksi huomaankin törmäykseni.) Moni tutkija joka tapauksessa pitää syyn ja jopa tunteen ulkoistamista ikävästi polttelevan häpeän säätelykeinona: ei minua hävettänyt, mutta tilanne oli vaivaannuttava / ei se ollut minun syyni vaan noiden ja voi pojat, että niiden käyttäytyminen vituttaa.)

Mutta tuohon närkästykseen liittyy usein kummallinen piirre. Sitä toista osapuolta ei yhtään koeteta ymmärtää. Ei olla kiinnostuttu, miksi se toimii tai ajattelee eri lailla. Ja miten se tuon erilaista toimintaa ehkä taustoittavan päätelmänsä perustelee.

Sosiaalisessa mediassa tällainen närkästyksen purkaus näyttää joissain kaveripiireissä lisäksi synnyttävän komppausaallon, jossa kukaan konfrontoi tai kysy alkuperäiseltä närkästyjältä, että eikö sua yhtään kiinnosta, miksi se toinen reagoi tai käyttäytyy tuolla tavalla. Että voihan sillä olla joku syy tehdä niin. Ja voisi olla aika kiinnostavaa tietää, mikä se syy on ja miksi se pitää sitä hyvänä syynä tehdä noin.

On tietysti mahdollista, että aika moni tahdonalaisesti sivulliseksi jättäytyvä lukee saman päivityksen kommentteineen samalla hämmennyksellä ja uteliaisuudella, jolla sen itse luen: kas, tämä tyyppi ei halua ymmärtää, miksiköhän, ja nämä toisetkin vain näyttävät haluavan leimata sen vanavedessä, ja miksiköhän niin? Ja sitten seuraa se ikävämpi - omaan vastuualueeseen kuuluva - miksiköhän, josta on myös jaksettava kiinnostua: Niin, miksiköhän en itse nyt ala konfrontoida tätä ja samalla tutkia, onko hypoteesini lainkaan paikkansa pitävä? Olenko vain leimannut nämä ihmiset keskusteluhaluttomiksi tai uteliaisuudenpuutteisiksi? No, en ehkä. Arvelen, että jos argumentoisin oikein taitavasti, he saattaisivat kiinnostuakin keskusteluun ja houkuttua aiheen tonkimiseen. (Tosin minäpystyvyyteni juuri tässä lajissa on horjuvaista sorttia ja ainakaan moinen toiminta ei avita univaikeuksissa tai vähennä jännitystä elämästä.) Mutta näyttää siltä, että avustamattomina heidän uteliaisuutensa ei heidän kohtaamassaan tilanteessa herää, kukaan muu ei vaikuta olevan kiinnostunut heidän uteliaisuuteen avustamiseensa, ja arvelen, ettei aikani riittäisi, jos konfrontoisin tällaisissa tilanteissa aina tyyliin entisiä työkavereita tai ala-asteen luokkatovereita. (Jostain syystä läheiseni harvemmin kirjoittavat tuohon tyyliin, että vittu mikä urpo kun teki x tai sanoi y, vitun ilonpilaaja.)

En yhtään pidä siitä, että olen huomaavinani uteliaisuuden puutteen esiintyvän useimmiten niillä ihmisillä, joilla ei ole korkeakoulutusta. Se tuntuu elitistiseltä ajatukselta. Mutta toisaalta, näin se näyttää menevän. (Tosin lienee järkevää olettaa, ettei korkeakoulu ole synnyttänyt uteliaisuutta vaan uteliaisuus auttanut kestämään korkeakoulua? Tai ainakin nyt kun olen lukenut joidenkin opiskelijoiden kuvausta korkeakoulupoluistaan, ounastelen sen menevän enemmän näin päin. Toivoisin olevani tässä väärässä ja pelkään, etten ole.) Tai sitten en enää onnistu kuulemaan, että on siellä uteliaisuutta ja halua ymmärtää, mutta se vain jostain syystä ilmaistaan ja siitä keskustellaan tavalla, joka ei edistä vaihtoehtoisten selitysmallien löytymistä.

Tänään luin hämmennyksestä oppimisen edistäjänä ja törmäsin kiinnostavaan väitteeseen: tarvitaan jonkin verran pohjatietoja aiheesta, jotta uteliaisuuden virittävä kognitiivinen dissonanssi olisi mahdollinen. Niinpä: jos aiheesta ei ole mitään tietoa eikä kantaa, mikä hyvänsä väite voidaan hyväksyä semmoisenaan, ei tarvitse kiinnostua eikä uteloitua. (Toisaalta, näytäpä ihminen, jolla ei ole käyttöteoriaa tunteista, motivaatiosta, sosiaalisista pelisäännöistä jne.) Tavallaan näin. Mutta ehkä kyse voisi olla muustakin: vaikka olisi jokin käsitys, sitä ei ehkä myöskään haluta epäillä. Miksi? Koska varmuus tuntuu kivemmalta kuin epävarmuus, koska uteliaisuus on vaivalloista, koska on liian monta kertaa havaittu uteliaisuuden kilpistyvän työhypoteesin sijaan turhautumiseen ja siitä tylsyyteen? Koska epävarmuus ja uteliaisuus mielletään ryhmäkurin rikkomiseksi? (En miellä näin mutta joskus konfrontoidessa huomaa tällaisen ajatuksen nousevan joidenkin mieleen tai jopa kielelle ja siitä puheeseen. Lisäksi minut on lapsena sosiaalistettu tällaiseen ajattelutapaan; itselleni korkeakoulu totisesti mahdollisti uteliaisuuden esiin pulpauttamisen sen sijaan että sitä olisi joutunut edelleen häpeilemään.) En tiedä, tätä aihetta on tutkittu yllättävän vähän tai sitten en ole iskenyt kultasuoneen. (Oletan jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkansa todennäköisemmin.)

Kai kaikista on tavallaan hauskaa osua oikeaan arvauksessaan. Onhan se hauskaa voittaa lotossakin. Kausaaliattribuutiot vain ovat kovin vaikeita. Sikäli se muistuttaa lottoamista. Joskus käy tuuri. Monesti ei. Todennäköisyys osua selitysarvauksessaan oikeaan tuskin kuitenkaan kasvaa, ellei uteliaisuus viriä ja tilannetta ole oikeasti valmis tutkimaan monilta kanteilta, pompottelemaan vaihtoehtoisia selityksiä ja hyväksymään sekin seikka, että aika harvassa asiassa ensimmäinen arvaus itse asiassa osuu häränsilmään.

Hyvä jos viimeinenkään.

Niin, tuo, minkä julmasti ja kevytkenkäisesti nimeän uteliaisuuden puuttumiseksi, tosiaan hätkähdyttää ja ennen kaikkea uteloittaa itseäni. Mitkähän lienevät villeimmin itsestään ilmoittelevat tarpeet ja toiveet siellä kovalta kuulostavan julkisivun takana? 

Muuton jälkeen

Uskomaton väsymys kiskaisee värit maailmasta. Hetkeksi ne palaavat Piin elämä -elokuvan myötä. Mutta vain hetkeksi.

Jos en olisi juuri muuttanut, menisin lääkäriin. Mutta mitä sitä nyt. Tämä menee ohitse. Opin tähän.

Täällä on netti vain harvoin, silloin kun eräs matkapuhelin on täällä. Matkapuhelin ei kuulu minulle joten se sijaitsee lähelläni vain silloin kun olisi tilaisuus myös vuorovaikuttaa. Aika usein, useimmiten, vuorovaikutan. Tai luen sähköposteja ja vastaan niihin. Tietysti voisin mennä tietokonekeskukseenkin, mutten ole jaksanut.

Olen sen sijaan maannut sängyllä ja lukenut Saramagon kirjaa Ricardo Reisin viimeinen vuosi ja huomannut, kuinka kirja manipuloi ajatuksiani toisista ihmisistä, niistä jotka kävelevät ja puhuvat sen ulkopuolella. Kysyn, ajattelevatko he Ricardon tavoin. Jos he ajattelevat samalla tavalla lupauksista, ajattelevatko he samalla tavalla myös naisista?

Hiljaa, sanon itselleni. Tuo on väsynyttä.

Ajatus vaivaa, vaikka sille näyttäisikin nyrpeää naamaa.

Kaivaudun hitaasti ylös syksystä ja pimenevästä. Huomaan, miten olen pelännyt. Miten olen syönyt pelkoa hallitakseni. Miten väsyneeksi se on tehnyt. Miten olen vähän kerrassaan lyhentänyt liikuntatuokioitani niin että vaikka olen käynyt viikossa yhtä monta kertaa, olen liikkunut aiemmasta määrästä vain puolet. Koska en ole jaksanut tai ei ole ollut aikaa, on ollut tärkeämpiä asioita ja niin edelleen.

Yllätyn edelleen siitä, että joku minut tapaava ihminen voi ajatella, että voisin työllistyä ja olla hyödyksi siinä paikassa, joka tajuaa napata minut. Hyödyksi miten ja kenelle, huomaan kysyväni itsekseni. Ihmisille kenties hyödyksi, mutta että instituution ja rakenteiden ja perinteiden kannalta, tuskinpa. Tavoitteiden kannalta, tuskinpa, jos puhutaan tavoitteista, jotka on asetettu ennalta.

Yritän keskustella Faunin kanssa, mutta hän tuskastuu siihen, että takerrun tarkasti hänen sanoihinsa yrittäessäni ymmärtää. En kysy, mihin minun sitten pitäisi takertua, ellei siihen, mitä hän sanoo, kun kerran puhumme juuri asioista, joita on vaikeaa päätellä käyttäytymistä tarkkaillen. Huomaan puolustavani sanallistamista siitäkin huolimatta etten pidä mitään sanallistusta lopullisena kiteytyksenä vaan ainoastaan askelmana johonkin muuhun.

Niin, olen tuntenut upottavaa, peittelevää väsymystä, kadonnut sen keskelle.

Mutta olen tulossa täältä pois. Vähitellen, kirjain kirjaimelta, kirja kirjalta, elokuva elokuvalta. Kahtena päivänä peräkkäin paistoi aurinkokin. Silloin saattoi melkein ajatella olevansa elossa.

Pidän hyvänä merkkinä sitä, että ajattelen sitä muuta, taaksejäävää, pimeää, toisena, ja tätä palaamisena. Voisin aivan hyvin ajatella toisinkin päin - että siinä palaan, ja että tämä on jotakin muuta. 

Ercolen luolagraffiteja

Lumi ja jää sulavat. Katu tuoksuu pitkästä aikaa. Aurinko maalaa lattialle valuvia raitoja, jotka matavat matolta parketille. Essee ja tenttiinluku tukevat toisiaan luentotaukoviikolla, mutta kalenteri on täynnä. Joudun sopimaan liikuntoja ja lounastapaamisia yli viikon varoitusajalla. Eihän siinä mitään järkeä olekaan. Pidän puhelinta mukana äänettömällä, vaikken voi siihen vastatakaan siellä, missä olen, turkoosinsinisissä googlekalenterin laatikoissa lyhenteineen. Lyhenteet koostuvat kahdesta tai neljästä kirjaimesta. Mitään intiimiä ei vuotaisi yleiseen todellisuuteen, vaikka kalenteriani katseltaisiin.

Kaksi uusi kurssia alkaa. Molemmat ovat kiinnostavia ja tuntuvat keveiltä, mutta tiedän jo sen illuusioksi. Keveys vaihtuu jossain vaiheessa kysymyksiksi, ja kysymykset puolestaan vastauksia vaatimattominakin suuntaavat ajattelua, viekoittelevat sitä lisäkysymyksiin. Lopulta sitä makaa luolassaan ja tuskin muistaa aurinkoa.

Haluaisin nyt siteerata tähän Wallace Stevensiä, Otteita kaunoajattelun akatemiasta, sillä tunnen itseni Ercoleksi, joka makaa luolassa ja ajattelee ajattelemistaan, ja jolle runon minä toteaa, että tuo on kuoleman tien etsimistä. Ampiaispesäpääni ei muista säkeitä oikein ja asuntoon on laskeutunut jumalaton sotku. Jaksan päivästä toiseen hihitellen kohtalotoveri Ercolelle. Riipustan esseeseen asioita ja deletoin niitä kappale kerrallaan.

Jos en pidä varaani, olen pian deletoinut kaikki ajatukseni, koska en osaa perustella niitä muuten kuin hartioita kohauttaen ja ehkä vähän niiskauttaen.

Luennolla pääsen samaan ryhmään sen tytön kanssa, joka heti ensimmäisillä luennoilla vaikutti sympaattiselta, mutta istuu aina takana, ja minun taas on istuttava edessä, koska en osaa muuten keskittyä opetukseen kaularankojen tarkkailulta. Toiset opiskelijat saattavat hermostuttaa minua, siksi menen eturiviin. Se, mitä ei näe, ei hermostuta. Yksinkertaisin silmälaputus on muistaa, ettei takaraivolle ole suotu näköelintä. Ryhmässä puhumme - meinaan kirjoittaa "asioista", mikä ihastuttavan ympäripyöreä abstraktio - oppimisesta ja kansalaistaidosta, jota nuoremmilla ei ilmeisesti ole ollut opetussuunnitelmassa aineena lainkaan. Muut paheksuvat ja hämmästelevät ihmisiä, joista on pelottavaa esimerkiksi soittaa puhelimella. Sanon suoraan, että kyllä se minustakin on pelottavaa. Heitä se hämmentää vähäsen. He yrittävät selittää sitä jotenkin, ja joudun toteamaan, että jotkut meistä ehkä vain ovat ujoja ja eivät koe vieraille ihmisille puhumista turvalliseksi (etenkään jos toisen eleitä ja ilmeitä ei näe - ne on niin helppoa kuvitella pilkallisiksi tai tuomitseviksi). Niin joo, on ujoja ihmisiä, muistuttaa yksi ryhmäläinen itseään ääneen.

Ehkä se kasvatustieteissä tuntuukin kummalliselta. Niin moni vaikuttaa ei-ujolta. Luultavasti minäkin kyllä vaikutan ei-ujolta, joten ehkä toisten ujouden arvioiminen on sittenkin liian vaikeaa. Ehkä siellä kulttuuri vain toteutuu ujouden piilottavasti tai jotain. Usein kuitenkin iltaisin huomaan, miten väsynyt olen siitä kaikesta uusien ihmisten jännittämisestä, keskustelujen jännittämisestä. Ei niin, että pelkäisin sanovani jotain tyhmää - siihen olen taatusti varautunut eikä se tunnu enää niin kammottavalta kuin joskus enkä jossain mielessä muuta oletakaan, koska enimmäkseen sanotut asiat nyt ovat vähän banaaleja ja höpsöjä ja epäselviä ja kauhean rajallisia - mutta haluaisin luoda ilmapiiriä, joka jotenkin vapauttaa ja tuntuu pehmeältä, ja se tuntuu hirvittävän vaikealta, ja saatan helposti tuomita itseni epäonnistumisesta ja sitten ahdistella itseäni typerästi näiden asioiden tiimoilta sen sijaan että jotenkin ottaisin vain rennosti ja ajattelisin, että so what, jos olenkin hankala, olen ainakin hyvä vastus ja kasvun paikka muille. Hitto, että osaakin olla vaikeaa edes kuvitteellisesti ajatella niin!

Oikeastaan en kyllä ollut ajatellut pitkään aikaan ujousasiaa ennen kuin siitä tänään tuli puhe ryhmässä, ja sitten tulin vain ohimennen ajatelleeksi, selittäisikö se osan jännittämistä, joka harvemmin nousee tietoiseksi, mutta tuntuu kyllä lihaksissa ja sidekudoksissa.

Tai ehkä kyse on vain siitä, etten saa helposti tehtyä googlekalenteriin turkooseja venyttelylaatikkoja. Hiivatistako sitä voi tietää, mikä on mieltä ja mikä pehmytkudosta.

Makaan käyttäytymistieteellistutkimuksellisia meditaatiovarttejani ja hyväksyn kaikkea tätä ja sitten palaan takaisin tehtäviin. Usein lopetan tehtävät vasta yöpuulle käydessä. Ja herään niin, että haluan kirjoittaa jonkin asian ylös. Mutta en ole ehtinyt kirjoittaa tänne. Ehkä tällekin pitäisi tehdä kalenterilaatikoita. Tai en tiedä. Ylihuomenna on iso tentti. Olen lukenut siihen kyllästymiseen saakka. Olen huomannut kannattavani realismia monessa suhteessa, vaikka suhtaudunkin edelleen empivästi tieteelliseen realismiin. Monet filosofiaa opiskellessa kiteytymättä jääneet asiat alkavat nyt kiteytyä. Tarvitsen valtavasti aikaa.

Tänään juttelin ohimennen yhden tytön kanssa, kun kiirehdimme luennolle. Pysähdyin hetkeksi venyttelemään portaikkoon. Hän kysyi, venytänkö. Vastasin myöntävästi ja sanoin, että minun on tehtävä niin, koska luennot ovat ilman kunnon taukoja yhdeksästä neljään ja muuten mikään ei liiku päässäkään. Hän vastasi oman päivänsä venyvän iltaseitsemään saakka. Kymmenen tuntia keskeytyksetöntä teoriaa (ei se olisi paha rupeama kääntäessä, mutta kun ajattelee, että parin tunnin välein aina aihe vaihtuu täysin, tuo tuntuu kohtuuttomalta). Järkytyin niin, etten osannut sanoa mitään. Minulla on nyt näitä seitsemän tunnin hirviöpäiviä neljä kappaletta, ja olen ollut niistä paskana jo ainakin kuukauden etukäteen. Toiset tekevät kymmenen tunnin hirviöpäiviä. Minusta on liikaa jo sekin, että joka päivälle on yksi luento. Haluaisin selvittää ajatukseni paremmin, mennä luentosaliin valmistautuneena ja virkkuna, saada irti muutakin kuin epäselvää turtumusta. Haluaisin, etten mieltäisi itseäni Ercoleksi. Mutta no - tämä on nyt tämä kevät. Kun nyt toimin näin, jaksan vielä puolitoista kuukautta tätä marssitahtia, ensi vuosi sujuu loogisemmin ja järkevämmässä aikataulussa ja voin sitten siirtyä maisteriopintoihin.

Ja sitten -

Oikeastaan voisin kirjoittaa ehkä joskus siitäkin, miten vaikeaa on ymmärtää, miksi tekee, mitä tekee, miksi ajautuu tai ajautuu haluamaan tiettyihin paikkoihin. Vaikeaa, toisaalta helppoa. Opiskeluun liittyy myös valtavasti iloa ja oivaltamista. Uudet kysymykset avautuvat.

Joinakin päivinä ajattelen jopa, ettei tämä mitään opiskelemista ole. Silloin keskustelemme. Saatan hetken ajatella, että oikeastaan tämä on juuri sitä, mihin minut onkin koulutettu tai mihin olen kouluttanut itseäni. Koulutun vain valtavan hitaasti. Toisaalta, miksi kiirehtiä? Tässähän minä jo istun keskustelemassa toisten kanssa ja huomaan molempien oivaltavan uusia kulmia.

En tiedä enää, haluaisinko kesäksi työtä. Jotenkin ajatus metsiin samoamisesta kiinnostaa, vaikka se tietäisikin myöhempää rahaitkua.

Hipaisu ja ilmavirtaan tempautuminen

Kummallisia kohtia elämässä: kun äkisti keho ja mieli käyvät keveäksi, hymyilevät, kuplivat naurua, tulevat hipaistuksi ja tempautuvat ilmavirtaan kuin maankamaran kuivat, rapisevat roskat.

On keskustelu, jota ajattelin olla käymättä. Se keskustelu koskee kirjoittamista, kirjoittamisen konventioiden funktioita, konventioiden murtamista vs. niissä pysymistä. Omaa ääntää, joka kaikuu toisten ääniä. Halua näyttää vaivihkaisuus ja keskeneräisyys, epävarmuus ja kuulostelu, kurottautuminen kohti toisia. Sallia hiljaisuus, yskäisyt, tuolinjalan ääni lattiaa vasten ja kosketus käsivarrella.

Ajattelin, että riittää, jos kirjoitan niin (silloin kun siltä tuntuu; välillä tuntuu toiselta). Ettei minun tarvitse pohtia asiaa. Ettei tule mitään, jos jatkuvasti tutkin ja tutkin ja tutkin ja tutkin. Että tätä elämä on kulutettava jotenkin muuten. Johonkin tärkeämpään. Johonkin, mikä voi merkitä jollekulle jotakin. (Aivan kuin olisin ei-kukaan.)

Sitten: keskustelun mahdollisuus. Tästä on muutamia päiviä. Taju siitä, että toinen pohtii edes osittain niitä samoja asioita, jotka olen koettanut päättäväisesti asettaa syrjään hedelmättöminä ja yksinäisenä jankkaamisena. Heleä, helähdys, kierähtäminen, helpotus, hipaisu, tempautuminen, kurottaminen, selkeys, ponnekkuus, iloinen tyyneys keskellä ilmaa, keskellä tenttiinlukukiireitä, keskellä asunnon sotkua ja rahaa koskevia huolekkaita mietteitä.

Miten keveästi käy keskusteleminen. Miten asiat äkisti muotoutuvat ja miten kerkeästi ja innolla vastaan, miten helppoa se äkisti on. Hämmennys: tämä, minkä luulin jotenkin umpikujaksi ja huonoksi, onkin jotain käytettävää. Se antaa jollekulle voimia. Toinen ilmoittaa hymyilevänsä lukiessaan ajatuksia, jotka ovat karanneet, pyrähtäneet rintakehän kalterien lomasta tiehensä pehmentäen ulos mukeltaessaan kylkivälilihakset.

Miten se voi olla näin keveää, ajattelen.

Mutta samalla kuulen, miten keskustelua sivusta kuuntelevat eivät ehkä aisti keveyttä. He näkevät sanojen julkisivuja. Teorioiden möyrivät kauhukoneistot. Ajattelen elokuvaa Liikkuva linna - eri ovia, joista voi käydä eri maailmoihin.

Kummallista, miten paljon valoisammaksi elämän voi muuttaa yhteen teoreettiseen keskusteluun törmääminen. Yhden ihmisen rohkeus ja itsepäisyys siinä kontekstissa. Se, että osuu samaan aikaan ja paikkaan hänen kanssaan ja voi suoraan kommunikoida keskenään.

Jokin lukko on auennut. En osaa vielä nimetä sitä, mutta tätä on tapahtunut ennenkin: tiedän jonkin auenneen ennen kuin tiedän, mistä tarkalleen on kyse.

Facebook mediana

Aina välillä törmää tyyppeihin, jotka tympeilevät facebookille. Ymmärrän kyllä etäisesti joitakin huolenaiheista, kuten pelon oman identiteetin tahriintumisesta, mutta en sitä, miten niin usein ihmisiltä jää huomaamatta, että juuri ne kohdat, joissa oma pelko tihentyy, tarjoavat usein hyviä avaimia noiden pelkojen käsittelemiseen, täsmentämiseen, purkamiseen. Enkä nyt tarkoita, ettei minusta saisi pelätä (siihen olisin oikeasti huonoin mahdollinen vaatija - minä pelkään joka kerta portaita alas rampatessanikin, että kaadun ja kallo halkeaa) tai että pitäisi aina ja joka paikassa olla valmis vuoroin murisemaan pelolleen, vuoroin silittämään sitä, kunnes se asettuu järkeviin mittasuhteisiin ja muuttuu pelosta joksikin muuksi, kuten vaikka preferenssiksi toimia tietyllä tavalla, koska jokin seikka on todettu itselle vaikeaksi. (Vaikeudet ja epämukavuudet eivät aina liity pelkoihin. Tai siltä ainakin minusta tuntuu. Voi kyllä olla, että olen huiman väärässä. Mutta ehkä palaan tähän joskus, jos muistan eli jos se osoittautuu tärkeäksi ajatukseksi tässä tai jossain muussa vaiheessa.) Mutta jännittävän usein facebook herättää pelot.

Osa tympeilee facebookille sen takia, että sitä pidetään "pinnallisena", "narsistisena" ja "siellä ei voi käydä kunnon keskustelua". En tiedä, miten he ovat tällaisen kuvan saaneet, mutta se ei oikein vastaa sitä empiriaa, jonka itse kohtaan äfbeessä. Noin kuukausi sitten muistan käydyn keskustelua mm. siitä, miksi Tuksu-julkisuudesta tulee helposti paha ja surullinen olo ja nyt viimeksi eilen sitten siitä, miten muistaminen oikeastaan toimiikaan ja onko niin, että parisuhteen voi jakaa kaksi ihmistä vai onko siinä lopulta kaksi eri suhdetta. Ja että jos ei menneisyydestään onnistu palauttamaan mieleen jotain tapahtumaketjua, onko niin, ettei se siellä toimiva tyyppi minä olekaan, ei ainakaan tietyssä itseidentiteetin mielessä. (En nyt ole siirtämässä legaalista vastuuta minnekään vaan ajattelen enemmän minuutta kokemuksena, itseidentiteettiä, minäkuvaa.) Mistä oli pakko polveilla siihen, että entäs sitten ne tilanteet, joissa esimerkiksi jonkun asian hoksaa ja tajuaa sen hiertäneen ja oireilleen vaikka kehollisella tasolla jo pidemmän aikaa, heijastuneen epämääräisenä ärtymyksenä ja niin edelleen? Onhan se vain myönnettävä, että siinä on ollut kokemus pahasti jakautunut, toisaalta tiedostetun yksi sävel ja toisaalta kehollisen kokemuksen, tunteiden, vireystilan jne. aivan toinen kokemus asiasta. Yksi vaihtoehto olisi tietysti yhtenäistää kokemusta sillä tavalla, että määrittelisi kokemuksen vain tiedostetuksi, mutta tuskin se ratkaisu olisi kovinkaan toimiva sitten, kun koettaisi selittää vaikkapa aistihavaintoa, asioiden nousemista tiedostettuun kokemukseen, esitietoista valikointia siitä, mikä päätyy tietoisuuteen. Niin että ei kai auta kuin hyväksyä, että kokemukseni voi välillä olla kahtalainen. Tai vieläkin useampirantuinen. Ja ettei siinä ole mitään epänormaalia eikä traagista: kiinteä, täysin läpinäkyvä ja synkassa kylkeva minuus on vain aika huonolta vaikuttava metafora. Ja mitä kokemuksen eri rantujen eroihin tulee (tai voisi kai sanoa myös "itsen kokemusten eroihin") niin ehkä sekin on hyvä kun ne edes joskus päivittyvät samaan rytmiin. Tuon päivittymisen tunnistan ainakin itse semmoisesta huvittuneesta ja joskus vähän pöllämystyneestä ahaa-elämyksestä, joka seuraa jälkikäteen kokemusten välistä kuilua ja siitä aiheutuneita venytystuskien oireita.

En minä nyt tietysti tiedä, ehkä jostakusta tuo on pinnallista kelailua, mutta itse olen kokenut monet tämäntyyppisistä ajatuksista ja keskusteluista sytyttävinä. Monesti jokin lyhyt kommentti väärinkäsitettynä avaa hedelmällisen keskustelun mahdollisuuden. Eläköön väärinkäsitykset! Toiset lisäilevät pointseja ja uusia näkökulmia asiaan. Kynnys on matala, mikä mahdollistaa välillä todellisia ristivalotuksia johonkin aiheeseen.

Joskus keskusteluissa avautuu hauskasti jokin vanha myytti, kuten ajatus nerojen ja tavallista älykkäämpien ihmisten tuskasta, kun pohdinta etenee siihen, että eikö ongelmanratkaisumielessä älykkäällä ihmisellä tavallaan kuitenkin pitäisi niin halutessaan olla paremmat edellytykset koetun ongelman täsmälliseen muotoilemiseen ja luovaan ratkaisemiseen. (Ja näkymätön jatkokysymys loistaa ainakin tässä kohdin minulle: Mikä tyrehdyttää siis tuon halun ratkaista ongelma? Usko siihen, ettei siitä mitään tulisi? Vai pelko siirtyä epämukavuusalueelle, jossa minä pitäisikin ratkaisun myötä käsittää ihan uudella tavalla? - Se on raskasta, ei siinä pelossa ole mitään huvittavaa, ja kai me kaikki sen kanssa jollakin tavalla nokittelemme vähän väliä. Vai vastenmielisyys, koska ongelman ratkaisussa turvauduttaisiin ulkoakäsin tarkasteltuna sellaisiin arvoihin, jotka kokee jostain syystä ällöttävinä tai epäsopivina tai vain totaalisen itselle vieraina, ja ei halua missään nimessä näyttää toisten silmissä tällaisia asioita kannattavalta. Heh, minun ei tarvitse kuin ajatella aiempaa haluttomuuttani ratkaista pyöräillessä kastuminen ja vilustuminen... kaikki vain sen takia, että ahdisti niin helvetisti, että joku saattaisi pitää sporttisena, jos käyttääkin villakangastakin sijaan goretexiä! Onneksi minuutta voi väljentää varovaisin siirroin. Jos haluaa. Ehkä osa fb-tympeydestä on haluttomuutta sovittaa itseen niitä määreitä, joita kokee fb:n säteilevän ympärilleen?) Ah, ja onko onnellisempaa, ettei tiedosta ongelmaansa vai että tiedostaa sen muttei oikein osaa tarttua sen askel askeleelta ratkaisemisen puuhaan?

Tietysti facebook mediana tekee muutakin kuin keskusteluttaa sisällään (ja ulkopuolellaan). Se, mistä en pidä, on sen ylivoimainen kätevyys kutsujen järjestelemisessä. Eikö kuulostakin kummalta perusteelta? Mutta niin siinä vaan on monesti päässyt käymään, että ne, jotka eivät ole halunneet tulla facebookiin, unohtuvat kutsulistoilta helposti. Sitten kun heihin törmää jossain, muistaa heti, että hemmetti, haluaisin kyllä pitää yhteyksiä yllä tähänkin tyyppiin. Ja niin helposti se silti unohtuu ennen seuraavaa tilaisuutta kutsua tuota ihmistä syömään, bilestämään, pelaamaan jalkapalloa kaverien kesken. Se jaksaa harmittaa. Pitkään elin itsekin sosiaalisessa paitsiossa, koska minulla ei ollut kännykkää. Kuulosti vähän ankealta saada kuulla monia kertoja, että olisi ollut kiva, jos olisin ollut jossain, mutta he eivät olleet tulleet kutsuneeksi, koska minulle ei voinut lähettää sitä samaa tekstaria kuin muille. Se synnytti ainakin itsessäni vastareaktion ja ajattelin, etten halua muuttua tuollaiseksi kätevyysidiootiksi. Meni vuosikausia ennen kuin suostuin hankkimaan kännykän. No, juuri sellaiseksi kätevyysidiootiksi näyn nyt sitten kuitenkin vaivihkaa ja salakavalasti muuttuneen. Höh. Yritän parantaa tapani, jos muistan.

Oma lukunsa ovat ihmissuhteet, joista osa tuskin olisi syventynyt ilman tuota mediaa (tärkeimpänä ainakin minulla suhde siskoon). Itse en ole erityisemmin huomannut sitä vaikutusta, jota moni valittaa: että olisi vähemmän aikaa nähdä ihmisiä oikeasti tai ettei heihin koe tarvetta ottaa yhteyttä, koska fb:n kautta he joka tapauksessa ovat ystävinä "varmoja" tai "turvattuja". Ennen facebookia minulla ainakin oli aika harva ihminen, joita pidin tuolla lailla niin likeisinä ihmisinä, että uskalsin ottaa heihin yhteyttä. Nyt tuntuu jotenkin paljon selvemmältä, että on iso joukko ihmisiä, joiden kanssa vallitsevat valtapuolin tai täysin myönteiset keskinäiset suhteet ja joita voi siten pyytää jonnekin, minne he ehkä voisivat olla kiinnostuneita tulemaan. Tietysti olen edelleen aika laiska ja haluton kutsumaan ihmisiä; en itse asiassa edes toivo sen muuttuvan mihinkään suuntaan. Arvostan yksinoloa kovasti. Väliin tulee kausia, jolloin toivon näkeväni enemmän ihmisiä, nyt se on helppoa järjestää. Mutta useimmiten olen varsin tyytyväinen siihen ihmisten näkemiseen tasoon, joka vallitsee. (Tähän muuten liittyy aika kiinnostava keskustelutyyli: Kun kaverukset kohtaavat, molemmat pahoittelevat, ettei ole viime aikoina oikein jaksanut nähdä toisia tai järjestää mitään. Huomaan itsekin välillä sanovani jotain tuon suuntaista, en kyllä erityisen pahoittelevaan sävyyn vaan useimmiten kai aika toteavasti. Mistä pahoittelussa on perimmiltään kyse? Tyytymättömyydestä siihen, että työ vie niin pitkälti mehut? Vai epämääräisestä tunteesta, että pitäisi nähdä enemmän ihmisiä? Vai mistä? Ikävä sitä itseä, joka ehtii ja jaksaa ja kikattaa kahvilassa?)

Joskus olen vastannut tympeään lausuntoon puolustaen facebookia lyhyesti, ilmaissut noita samoja asioita kuin äskenkin. Aika usein vastaus on kyllä, mutta -muotoinen. Harvoin muttuudet kuitenkaan täysin onnistuu selittämään minulle, miksi tarkalleen haitat koetaan etuja suuremmiksi. On kuin joitain osia arvotuksista, painotuksista ja merkityksistä olisi piilossa. Tässä, kuten usein muutenkin iskee ikävä vihlaisu siitä, että jotta tuota perustelua voisi ymmärtää edes hivenen paremmin, olisi hyvä tuntea tämä ihminen paremmin, ja kun hänen ilmaisujaan ei voi sen tarkemmin penkoa esimerkiksi facebookista... no, arvoitukseksihan se jää. Ei erityisen ärsyttävää, mutta kylläkin arvoituksellista.

Joskus on joku todennut niinkin, että kovin helposti sinne keveästi syydetty ymmärretään väärin. (Mutta hei, mitä ymmärretään oikein? Mitä edes tarkoittaa oikein ymmärtäminen? Onko tietyn tekstin merkityssisältö oikeasti tekijän päätettävissä? Eikös tämmöisestä ajatuksesta ole luovuttu jo ajat sitten esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa ja arkkitehtuurin tutkimuksessa?) Että se tulkitaan ilkeästi. Ihan ymmärrettävä pelko kyllä, kun ajattelee, miten ihmiset toisinaan puhuvat sellaisista, joita eivät tunne mutta joiden edesottamuksia he pystyvät jonkin median kautta tutkimaan. Totta kai materiaalilla voidaan ruokkia niin kiintymyksen kasvua kuin vihailun ylläpitämistäkin. Jotenkin vain ainakin itse suutahdan tässä kohdin, koska jos alkaa liikaa sensuroida sanomisiaan ja tekemisiään sen takia, ettei tule väärintulkituksi ja ettei noita tulkintoja sitten joskus myöhemmin käytetä omien mahdollisuuksien torpedointiin ja maineen mustaamiseen... aargh! En halua sellaista yhteiskuntaa ja yhteisöä, jossa ei tarvita edes isoaveljeä valvomaan, koska kaikki ovat hiivatti soikoon omia isojaveljiään! Otan myös oikeuden muuttaa mieltäni - mitä tapahtuu aika usein. Jos kannatan jotain ihan pönttöä ideaa, on ihan hyvä, että saan tietää, mitä ongelmia tuohon kantaan liittyy. (Voi olla, etten pysty heti nielaisemaan kaikkea kerralla, mutta ajan kanssa kritiikistä saa vähitellen imeksittyä ydinmehuja ja silloin syttyy motivaatio muuttaa kantaa tuon asian suhteen.) Ei minun tarvitse olla valmis.

Jotenkin koen facebookin antavan hyvät eväät tähän keskeneräisyyteen. Groteskiuteen, mieleenjuolahduksiin, huumoriin. Ja koen sen myönteiseksi piirteeksi. Jännä juttu. Totisesti elämme jännittäviä aikoja muunkin kuin lajikadon, ilmastonmuutoksen, maahanmuuttokeskustelun sekä sukupuolisen ja seksuaalisen tasa-arvon määrittelemisen suhteen.

Lisää keväistä

Työ valvojana entisessä koulussani sujuu hyvin. Opiskelijat ovat mukavia ja innokkaita. Tosin jo viidentoista ensimmäisen vastuuminuuttini aikana liemikauha juuttuu erääseen koneeseen, joka ensin vaikuttaa rikkoutuneen röörienavausoperaatiosta, mutta lopulta kaikki selviää. En ole ennen tainnutkaan saada palkkaa keksien syömisestä ja hierottavana olemisesta, rooiboksen juomisesta ja leppoisasta jutustelusta. Ehkä pitäisikin hakea aikuiskasvatuksen koulutusohjelmaan yliopistolle...? Tuskin sinne pääsisin (en pidä itseäni erityisen välkkynä, etenkään tällä erää) mutta voisin tykätä kyllä tuon tyylisistä hommista.

Koirat käyvät peräpäivinä avannossa uimassa. Putte molskahtaa avantoon illalla vahingossa. Se katselee hetken avovettä sen näköisenä, että onpas jännän näköinen jää, ja kävellä löntystää sitten avantoon, mulskis. Aamulla taas herään aikaisin, seitsemän pintaan, koska aamurytmini pitää iltarytmiä paremmin ja seurailee valon liikkeitä ikkunoiden takana. Kiskon pyjaman päälle fleecehousut ja lasten kurahousut, tai aikuistenhan ne ovat, mutta aivan samanlaiset kahistimet minulla on ollut viimeksi hiekkalaatikkoikäisenä, joten miellän ne sitkeästi lasten kurahousuiksi, sieppaan koirat mukaan ja kävelemme hautausmaan poikki jäälle. Aurinko nousee ja ensin punertaa, sitten kultaa jäätä taittaessamme matkaa umpihangessa ja poluilla. Kun pääsemme avannolle, haluaa vuorostaan Nasu tutkia sitä. Mangun sitä pois avannon luota, koska eihän Putte selvästikään osaa varoa. Nasu luimuilee ja päättää sitten jättää manguntani omaan arvoonsa. Se loikkaa tahallaan avantoon niin että roiskuu. Huoahdan ja päätän, että ehei, nyt emme pingo kotiin kiiruusti kuten edellisenä iltana. Päätetty lenkki kävellään loppuun saakka. Ja niin me sitten jatkamme tarpomista ennen aamiaista kappelin takaa vitkaasti nousevan auringon tahdittamina, Nasun turkki täynnä jääpuikkoja.

Jos päättäisin ottaa koirien teot itseeni, en kestäisi (sillä tavalla puhekielisesti). Tai jos päättäisin ottaa oman itsepäisyyteni tunnolleni, voisi silloikin olla vaikeaa. Mutta nyt me vain kuljemme ja maailma lepää vaiti, moottoritiesillan yli sujahtaa työmatkalaisten busseja, pilkkiukotkaan eivät ole vielä saapuneet autolla parkkipaikalle. Rakennustyömaalla alkaa kalke ja poraus.

Kun saavumme kotiin, toiset nukkuvat vielä. Tungen nyt suihkuun toisen rontin kuin edellisenä iltana. Jääpuikot eivät voi mitään lämpimälle vedelle, joka noruu turkkia pitkin.

Mieleen nousee asioita kuplina, joiden alkuperästä ei ota selkoa. Muistan äkkiä sen kirkkaan oivalluksen, jonka koin jossakin keskustelussa Eufemian kanssa hänen kirjoitettuaan että olemme käsittelemästämme kysymyksestä eri mieltä mutta ettei se mitään; että voimme olla eri mieltä jostain seikasta, mutta silti keskustella ilman pakottavaa tarvetta sulloa näkemyksiä kompromissiin, eikä siihen tarvinnut liittyä mitään epätoivoa tai epäuskoa, ei puhetta ymmärtämättömyydestä eikä aasimaisuudesta, ei edes taustalla häämöttävää kuvitelmaa, että ihannetilanteessa näkemyksemme maagisesti valahtaisivat yhteen. Hyödyllinen oivallus, kertakaikkisesti. Se olisi ollut kätevää saada vielä silloin, kun kävi yliopistolla, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. (Ja joka tapauksessa minusta on hauskaa ajatella, että voisin hakea yliopistolle uudestaan ja jos tärppää, ehkä päästäkin sinne opiskelemaan.) (Minusta kyllä tuntuu, että käytännössä olin oppinut kyllä jo vuosikausia aiemmin sietämään suuriakin näkemyseroja, mutta sisimmässäni koin kummaa kauhua niiden ääressä, jonkinlaisen aavistuksen siitä, että toisen mielestä varmasti olen väärässä ja minut siksi pitäisi ahtaa hänen mielestään oikeaan ajatusmalliin, mikä ei tehnyt keskustelusta erityisen kutkuttavaa, etenkin kun olen aika huono vakuuttumaan omien ajatusteni tai aavistusteni paikkansapitävyydestä, sen huonompi, mitä teoreettisempaan kamaan mennään, ja toisaalta saatan olla hyvinkin haluton omaksumaan minusta selkeästi vastenmieliseltä tuntuvia ajattelutyylejä; jos olenkin epävarma joidenkin ajatusten paikkansapitävyydestä, saatan toisinaan olla hyvinkin varma sen suhteen, etten tahdo alkaa hahmottaa maailmaa tietyllä tavalla, etten tahdo sellaista maailmaa. Kyllähän teoria jonkin verran - kuinka paljon, vaikeaa arvioida - ohjaa havaitsemista, ja on suuntia, joita en tahdo itsessäni kehittää, koska en pidä niitä lainkaan hedelmällisinä.) Tuosta oivalluksesta muistan parhaiten huikaisevan ilon, joka tuntui kevätauringolta. Ehkä siksi se nyt tuli mieleen. Tai jostain muusta syystä.

Kohta puolipäivä: keittiöbunkkerissa on ikuinen yö. Seuraavan kämpän keittiössä on oltava valoa, päätän. Olisi kätevämpää kasvattaa kauranversot keittiössä. Olen kasvattanut niitä kolme ruukullista kissoille ja koirille, ja yhden asetin hamsterikämppikselle, jonka nimi on Jumppakuutio. Tuntuu voimaannuttavalta kylvää liotetut jyvät mustalle multapedille, laittaa peti piiloon lautasen alle, ja sitten yhtenä aamuna huomata, miten oraat pirulaiset nostavat sitkeillä käsivarsillaan lautasen ja ruukunreunan väliin raon, josta laitaoraat pujahtavat päivään vihertymään.

Pian saa mennä uudestaan jäälle. Katsotaan, kuka tällä kertaa menee avantoon.

Poliittinen

Ystävän kanssa kävellessä alan hitaasti erottua hänen kiinnostuksenkohteitaan ja teoreettista virittyneisyyttään vasten. Hahmotan taas selkeästi, kuinka vähän minussa on mitään poliittista. Se on hieman harmillista, sillä ystävän tutkimuskohde, tunteiden ja olojen asema politiikassa ja mahdollisuus niiden ottamiseksi politiikan osaksi, tuntuu tavallaan kiinnostavalta. Minusta vain tuntuu, ettei minulla on käsitteellisiä työkaluja puhua politiikasta ja etten oikein osaa mitenkään kiinnostua siitä.

Se on hieman kummallista, koska välitän kyllä siitä, onko toisilla hyvä olla. Ja siihenhän kai politiikan pitäisi ihannetilanteessa tähdätä. (Muunlaisen politiikan kanssa en oikeastaan kauheasti edes tahtoisi olla tekemisissä.) Ehkä jotkut aiemmat keskustelut ovat vain masentaneet minut, jotkut kommentit piilo-oikeistolaisuudesta, poliittisesta naiiviudesta ja sokeudesta. Varmasti ne pitävät paikkansa, ehkä jopa piilo-oikeistolaisuus, jos poliittisen vihan puuttuminen ja yksilötason painottaminen tarkoittaa automaattisesti oikeistolaisuutta. (En kyllä ymmärrä, miten osaisin äkkiseltään politiikassakaan tuntea vihaa kun se on kaikilla muillakin elämän osa-alueilla niin kiven takana muuten kuin itseeni kohdistuvana. Toki osaan sanoa, etten hyväksy jotakin järjestelyä, mutta ei siihen sillä lailla sisälly kaunaa, tavoitteita rankaista ketään eikä sen kummempaa paatosta, pientä surun häivähdystä ja myötätuntoa lukuunottamatta. Mutta tyypillisesti tunnen myötätuntoa kaikkia osapuolia kohtaan ja usein säälin sortajia vielä sorrettuja enemmän - he menettävät jotakin käsittämättömän arvokasta, nimittäin kyvyn tarkastella itseään ja tekojaan ja maailmaa ilman suojaavia silmälappuja. Eihän toisia oikein pysty satuttamaan jatkuvasti, ellei heitä ensin jollain lailla epäinhimillistä, s. o. kiellä heidän pahaa oloaan satuttamisen myötä. Yksittäiset virheet ovat eri asia, niitä kaikki tekevät. Niistä voi oppia, joskin raivostuttavan hitaasti.) Mutta tuntuu niin hullulta, että sen sijaan, että naiiviutta jotenkin koetettaisiin hälventää selittämällä asiat juurta jaksain toinen vain leimataankin toivottomaksi heti alkuunsa. Sellainen ei erityisesti rohkaise astumaan poliittisen keskustelun piiriin. Tuntuu, että monet ovat poliittisista asioista puhuttaessa jonkin niin perustavanlaatuisen äärellä, koskettelevat kenties ontologisia ydinuskomuksiaan ihmisistä ja elämästä, että he kuumuvat ja käyvät täyteen paatosta ja sitten yksinkertaisesti pelaavat aika likaista peliä. Minulta menee kauan koota rohkeuteni tuollaisten keskustelujen jälkeen, joten en mielelläni hakeudu niihin.

Nyt kävellessä ja keskustellessa poliittinen viritys ei tunnu uhkaavalta, koska ystävä on vanha tuttu ja luotan hänen hyväntahtoisuuteensa täysin, samoin koska lupaan itselleni, että saan olla kiinnostunut eri asioista kuin hän, kunhan kuuntelen huolella, mitä hän sanoo. Voin sanoa, mitä minulle tulee mieleen, ja jos se ei sovi hänen käsityksiinsä, se on ongelma korkeintaan hänen näkökulmastaan. Jos lähtisin liikkeelle siitä oletuksesta, että tässä keskustelussa on saavutettava täydellinen ymmärrys ja konsensus ja sen lisäksi vielä vaikutettava briljantilta, masentuisin aivan suunnattomasti. Mutta ei, en tahdo tavoitella sellaista. Kävelen mielummin kevein sydämin. Sitä paitsi tiedän, miten toivoton keskustelija olen. Olen kyllä tottunut rupattelemaan ihmisten kanssa niitä näitä ja sitten yksikseni pohtimaan asioita, mutta reaktionopeuteni on aivan surkea. Haluaisin ymmärtää kunnolla toisten ajatukset. Saatan olla siinä melkoinen etana. Usein käy niin, että jostakin sananvaihdosta on mennyt kaksi tai kolme kuukautta ja sitten vasta alan tajuta jonkin pointsin. Sen pitää antaa muhia, sen konkretiaa pitää etsiä elämästä ja arjesta, ja vähitellen siihen sopeutuu ja alkaa tajuta sitä.

Kuvittele keskustelu, jossa repliikit esitetään kahden kuukauden välein...

Aiemmin pidin itseäni kauhean tyhmänä tästä syystä. Nyttemmin olen vain sitä mieltä, että opin hitaasti ja kokonaisvaltaisesti. Esimerkiksi kun aloin lukea G. H. Meadia, minulta meni siinä vuosi tajuta, miten hänen ajatuksensa oikein järjestyivät. Luin Meadia silti joka päivä tuon vuoden aikana. Nyt olen tietysti unohtanut siitä aika paljon, mutta osa sitä elää ajatuksissani - se osa, jota käytännön elämäni on vahvistanut.

Ystävä on myös niin systemaattinen ja analyyttinen, että huomaan oman tavattoman hajanaisuuteni akateemisin standardein. Minulle filosofia kai on aina ollut ohikiitäviä ajatuksia ja hetkiä (lispectormaisia hetkiä, sellaisia kuin Agua vivassa), en ole osannut kuvitella rakentavani niistä mitään systeemiä tai taloa. Opin hitaasti ja unohdan nopeasti. Mutta vähitellen ajatteluni muuttuu. Se muuttuu. Se on tärkeää (muutenhan tässä ei olisi mitään mieltä ajan tappamisen lisäksi). Lisäksi se muuttuu sellaiseen suuntaan, jota pidän toivottavana. Tai ehkä pitäminen on liian älyllisen kuuloinen sana. "Tunnen toivottavaksi". Ehkä noin.

Enkä osaa toivoa, että kukaan saisi ajatuksistani mitään. Sellainen on aina ollut tietoisten toiveideni ulkopuolella. Siksi en osaa kuvitella kirjoittavani kirjaakaan: eihän minulla ole mitään sanottavaa! (Miksi sitten kirjoitan päivittäin ajatuksiani ylös? En osaa vastata! Ehkä koska muuten pelkään unohtavani asioita, joita minun on hyvä muistaa, jotten ajautuisi ikävien asioiden summittaiseen kieltämiseen. Ja ehkä koska joka ikinen kerta kirjoittaessani pelkään niin kuin vain pelkää epäsystemaattisesti kasvatettu ihminen, jonka on vaikeaa antaa kenkää ajatukselle, että miellyttäminen olisi tärkeämpää kuin ajattelun vapaus. Pelkään, että kirjoitan jotakin toiset niin raivostuttavaa, ettei kukaan enää suostu puhumaan minulle. Haluan nujertaa tuon pelon, tai ainakin olla sen kanssa tasavahva. Se, mitä olen elämässä oppinut, on, ettei toisten suuttumista pysty ennakoimaan. Se, minkä kuvittelisi suututtavan, saattaa ilahduttaa heitä, ja kun taas tukahdutan välittömät reaktioni ja koetan oikein virittyä heihin ja sanoa jotakin myönteistä, he saattavat räjähtää. Ei ihme, että kirjoittaminen on pelottavaa. Bloginkin kommentilaatikko yllättää minut joka ikinen kerta. En osaa lainkaan ennakoida, mitä minulle voitaisiin sanoa tai mistä ajatuksista viriää toisten sanomisen tarve. Eikä kai minun tarvitsekaan osata ennakoida; sitä varten ovat toiset. Eikä minun ehkä tarvitse olla edes tämän rohkeampi ja pelottomampi: sekin riittää, että uskallan kirjoittaa näitä höpinöitäni. Katselenhan jo siinäkin pelkojani silmästä silmään ja osoitan niille, etten tahdo elää niiden määräämänä. "Olkaa siinä vaan ja kaihertakaa, mutta aion kirjoittaa tänäänkin juuri siitä, mikä saa minut levottomaksi jollakin epämääräisellä tavalla.")

Kohtaan ystävän piirteitä vasten hahmottuessani taas sen suunnattoman hölmistyksen ja hihitytyksen: miksi kaikista ihmisistä juuri minä (tarkoittaen: joku näin kokeva) aloin lukea filosofiaa? Muistan vain sen, että ajatus tuntui hyvältä, että tämä oli jotakin todellista ja konkreettista, etenkin todellista. Varmasti tämä kuulostaa monesta hassunkuriselta, mutta siltä minusta on aina tuntunut. Vaikka tietysti moni filosofian teoria on kaukana konkretiasta. Ja on edelleen niin, että jos lehteilen Spinozaa, Kantia tai Platonia, Meadia tai Deweya tai Merleau-Pontya, saatan äkisti tuntea ilon sisälläni, tuntea toivon ja tahdon paisuvan kuin purjeen. Silti pidän itseäni enemmän kävelevänä kehona ja keinuvana sylinä kuin puhuvana päänä.

Vompsu liittyy seurueeseemme mennessämme syömään. Hän istuu hiljaa ja kuuntelee. Erotan selkeästi hänen surumielisyytensä ja epävarmuutensa. Hän ei näe eikä kuule, miten ystävä ja minä seisomme eri mantereilla, puhelinlinjan ääressä kyllä, mutta silti eri mantereilla. Hän tuntee itsensä vain osaamattomaksi ja ulkopuoliseksi, kuten lapsena vanhempia sisaruksiaan kuunnellessa, ja pelkää menettävänsä minut, kun ei osaa keskustella noista asioista kanssani niin. (Aivan kuten minä välillä pelkään menettäväni hänet, kun tapaamme hänen ystäviään, koska en ole viittä kiloa laihempi, kymmentä vuotta nuorempi enkä geneerisesti hyvällä tuulella. Se on hassua - jos olisin huolettomampi, emme ymmärtäisi toisiamme. En suutu itselleni noista huolistani: ne eivät ole murehtimisen arvoisia.) Hän unohtaa, miten vaikeaa minun oli käydä ympäristöjärjestön kokouksissa, koska en osaa tuntea, että minulla olisi velvollisuus/oikeus vaikuttaa toisten ihmisten elämään, pakottaa tai hoputtaa heitä muuttumaan. En pidä itseäni niin avarakatseisena enkä seuraussuhteiden etevänä ennustajana, että tosissani tahtoisin määrätä toisten elämistä. Saatan olla päättämätön ja välillä neuvoton omanikin kanssa.

Jotenkin tuntuu aina vaikealta törmätä tähän omaan epäpoliittisuuteensa. Niin monella ihmisellä on kuitenkin niin kauhean varman oloiset mielipiteet siitä, mitä pitäisi tehdä ja mihin suuntaan ihmisiä pitäisi painostaa. Sellaisia leimoja kuin "itsekäs" ja "oikeudenmukainen" käytetään sumeilematta, ja minusta taas vain tuntuu siltä, etten taida tarpeeksi hyvin sittenkään vieläkään ymmärtää noita ihmisiä, joiden asioista puhutaan, että minun pitäisi kuunnella heitä vielä enemmän. (No, ainakin siitä olen aika varma, ettei kenenkään kutsuminen "itsekkääksi" tai "empatiakyvyttömäksi" kyllä yleensä rohkaise häntä ajattelemaan tarkemmin käsiteltävää kysymystä, korkeintaan vetäytymään kuoreensa tai harkitsemaan vastapuolen nolaamista väittelyn seuraavassa käänteessä. Erehdyin päivänä taannoisena lukeamaan hesarin sivuilta lapsettomuutta käsittelevän kolumnin jälkeistä keskustelua ja ärryin ihmisten epäsympaattisuudesta. En tietenkään kommentoinut mitään, koska mitä olisi voinut sanoa? Että ettekö te voisi keskustella tuntemuksistanne ja oloistanne omissa elämissänne sen sijaan että rakentelette olkinukkeja ja heittelette niitä sitten soihduilla... Ehkä sellainen keskustelu tekee jonkun onnelliseksi? Millaista tavoitetilaa siinä haetaan? Valtavaa kiihtymystä? Olin itselleni pitkään vihainen siitä, että jaksoin lukea kymmenkunta viestiä ja tulla pahalle päälle moneksi tunniksi.) Ja joskus tulee kauhean ahdistava ja surullinen olo, kun kuuntelee jotakuta, esimerkiksi kun joku on kovin maahanmuuttajavastainen (eli -kriittinen), homofoobinen tai ylipäänsä vain sublimoidulla tavalla kielenkäytöltään piikikäs, sarkastinen ja passiivis-aggressiivinen. Usein haluan vain kääntyä ja lähteä tuollaisesta seurasta. Olen mieluummin hiljaisuudessa ja yksin.

Mutta en ole, en osaa olla varma, onko sekään oikea ratkaisu. Tuntuu aina kovin vaikealta törmätä omaan epäpoliittisuuteensa. Niin moni muu tahtoo näissä asioissa niin palavasti ja voimakkaasti, ja niin usein puhutaan siitä, ettei demokratia voi toimia, jos kansalaiset eivät halua perehtyä ja vaikuttaa. Tuntuu jotenkin raukkamaiselta tällä tavalla vetäytyä poliittisten asioiden pohtimisesta, niin selvää kuin onkin, että minun reaktionopeudellani ja keskustelutyylilläni politiikassa tehtäisiin selvää vain yhdestä asiasta, nimittäin mielenrauhastani. (Ja todennäköisesti niistä pystyvyyden tunteen rippeistä, joita minulla on.) Olen kiinnostunut ihan toisenlaisista kysymyksistä, mutta onko se oikeutettua? Pitäsikö minun kuitenkin olla edes minimalistisen kiinnostunut politiikasta? (Luen kyllä useimmat Suomen Kuvalehden jutut, samoin Maailman Kuvalehti Kumppanin jutut, ne tulevat molemmat meille, SK edelleen ilmaiseksi. Ehkä joku on vain unohtanut minut kestoilmaistilaajaksi? En silti koe, että tietäisin politiikasta tai poliittisista kysymyksistä tuon taivaallista.) Liittyvätkö jotkut blogissa käsittelemäni aiheet kenties politiikkaan etäisesti?

Politiikkaa on hankalaa hahmottaa, jos on samalla lailla valtasokea kuin itse tunnun olevan. (Hahmotan oman valtani elämääni lähinnä tilana hengittää ja pysyä hyvällä tuulella ja saatan olla aika itsepäinen pyrkiessäni näihin. Osa hyvällä tuulella pysyttelemistä on ainakin omalla kohdallani korkeiden ihanteiden - kuten mielenrauhan ja myötätunnon - asettaminen ja niitä kohti suuntautumisen tavoitteleminen. Ihanteita ei tarvitse tavoittaa, mutta niitä kohti on hyvä kulkea. Eihän laivankaan tarvitse karahtaa majakkasaareen... ;) En ole sillä lailla kiinnostunut toisten tavoitteista, mutta kylläkin heidän oloistaan. Ne resonoivat minussa ihan liian voimakkaasti, jotta voisin olla piittaamatta niistä. Tietysti jos jonkun tavoite tuntuu aiheuttavan hänen omansa ja häntä ympäröivien ihmisten olon myrkyttymisen kerta toisensa jälkeen, saatan kiinnostua tuosta tavoitteestakin ja pyrkiä helpottamaan omaa oloani koettamalla esittää jotenkin pehmeästi sen vaihtoehdon, että tuo toisen tavoite kenties saa hänet onnettomaksi vähintään välillisesti.) On vaikeaa käsittää, miksi joku haluaa ottaa roolin, jossa hän voi tehdä niin paljon vahinkoa viattomille sivullisille. (Vai onko kukaan demokratiassa sivullinen? Minusta ei tunnu oikealta syyllistää syrjäytynyttä, joka ei todennäköisesti hahmota todelliselta tuntuvia vaihtoehtoja elämälleen. Eiväthän monet "kunnon kansalaisetkaan" hahmota!) Tietysti jonkun pitää ottaa päättäjän rooli, mutta silti... että siitä suorastaan taistellaan, näyttää minusta ihan käsittämättömältä ja perverssiltä. Itse kuvittelisin musertuvani tuollaisen vastuun alla. Minun on ihan kauhean vaikeaa antaa itselleni anteeksi sitäkään, että aina silloin tällöin loukkaan jotakuta vahingossa. Jos loukkaisin satoja tai tuhansia ihmisiä samalla kertaa... se olisi aivan kamalaa. En usko, että jaksaisin myöskään ottaa asioista tarpeeksi tarmokkaasti selvää ja sen ainakin tiedän, etten ole erityisen hyvä argumentoimaan vakuuttavasti...

Hmm, ehkä suhteeni politiikkaan muotoutuu pääosin välttämistavoitteen (välttää toisten loukkaamista) kautta? Ehkä se selittää, miksi oloni on niin kummallinen politiikasta puhuttaessa? Yleensähän kai politiikasta puhutaan tavoitteiden kautta, ja nykyään ajattelen elämääni lähinnä tavoitteiden kautta. (Tai ainakin yritän tehdä niin. Ehkä olen vähän jäävi arvioimaan, onnistunko tässä.) Mutta siinä missä jotkut näkevät valtaa, minä näen vastuun, ja säikähdän. Ja silti ymmärrän, että yhteiset asiat olisi järjestettävä jotenkin... Ehkä olen vähän yliherkkä ja säikky. Jotenkin minulla on sellainen olo, etten ehkä saisi olla sellainen, tai että olisi hyvä olla toisenlainen, mutta ei se nyt vain tunnu onnistuvan. Jotakin puuttuu, en tiedä, mitä. Ehkä toiveikkuutta oman hahmottamiskykyni suhteen. Tahtoa ainakin - en pitänyt ylioppilaskuntapolitiikasta enkä ympäristöjärjestön reippaasta "me tiedämme, miten asiat olisi parasta hoitaa" -asenteesta. En tahdo erottua niin selkeästi sellaisesta ryhmähengestä, en tahdo olla se kuiskaava ääni, joka lisää kaikkeen: "...vai tiedämmekö sittenkään?" En koe, että osaisin erityisesti valistaa yhtään ketään yhtään minkään suhteen. Laupias taivas, tekisi mieli parahtaa, vapauttakaa minut tällaisista kummista velvollisuudentunteista, kun en osaa oikein edes järjestää omaa elämäänikään! (Vaikka ei sekään ihan tarkalleen pidä paikkaansa - tapasin tammikuun alussa entisen pomoni ja hän oli myös nyt perustanut vastaavan toiminimen samalla alalla. Pontevoiduin siitä seikasta, että tämä kaikessa niin harkitsevan, pätevän, päättäväisen ja kaukaa viisaan oloinen ihminen ei ollut vielä saanut selvitettyä tilitoimistoa eikä monia muita asioita, jotka olin itse puskenut kuin kiven läpi kaiken aikaa hätäillen siitä, että olin liian hötkyillen ja jälkijättöisesti liikkeellä. Jos hänellä asiat olivat vielä enemmän auki, ehkä minun yritysasiani saattoivatkin olla kohtalaisessa jamassa? Olin kauhean iloinen, kun sain auttaa ja neuvoa häntä näissä seikoissa, joiden kanssa olin itse joutunut kamppailemaan. Hän on tehnyt hyväkseni niin paljon sekä työelämässä että edellisen eron tiimoilla, että tuntui ihanalta, että pystyin auttamaan edes hieman häntä tällaisissa käytännön seikoissa.)

Huooh, poliittinen on melkoinen möykky aina heti kun alan ajatella, että hemmetti, minun pitäisi varmasti osata tämä. Niin moni ystävistä ja tuttavista osaa sen niin luontevasti, mutta minulle se on ihan vieras manner. Enkä ole varma, saisiko se olla. Enimmäkseen en ajattele koko asiaa, mutta aina kun arpi haavan päältä repeää, olen hetken levoton ja neuvoton. Etiikan kannalta poliittinen taito on kuitenkin perinteisesti hahmotettu tärkeämmäksi kuin esimerkiksi piirustustaito, kirjoitustaito, joissain systeemeissä ehkä jopa tärkeämmäksi kuin ystävyyden ja tasavertaisen kohtelun taito. Enkä tiedä, mitä minun pitäisi koko asiasta ajatella.