Hyvän itsetunnon ja dynaamisuuden pimeästä puolesta

Tänään luin twitteristä lauseen, joka poimi minut keveästi kuin roskarippusen ja pudotti syvään suruun: 

En ole tehnyt tarpeeksi voidakseni olla uupunut

Miten syvän surullista. Ettei vain ole uupunut vaan keskellä uupumustakin tuntee, että on tehnyt liian vähän! Jo pelkkä lauseen makustelu ja ylleen sovittelu uuvautti itseni täysin. Kun sanoin tästä ääneen Vompsulle, hän yllättäen totesikin, että ole kiitollinen jos et elä tuon kanssa. 

Se tuli puun takaa ja sitten olin entistäkin surullisempi. Elääkö Vompsu tuollaisten lauseiden kanssa? Kuinka moni elää niiden kanssa?

Koetan muistaa, olenko itse elänyt tuollaisen lauseen kanssa, mutta tuntuu, että en. Ehkä aivan pimeimpinä hetkinä olen koettanut rankaista itseäni kaikella mahdollisella, vuosi 2005 oli hyvin vaikea, mutta sen ulkopuolella, en oikeastaan kauheasti. Ja myös 2005 olin hyvin selvillä siitä, että olin uuvuttanut itseni, eikä minusta tuntunut, etten ole tehnyt tarpeeksi vaan että olen tehnyt ihan liikaa ja ollut sillä tavalla hyvin typerä. Että olin ahnehtinut liian isoja tavoitteita ja kuvitellut itsestäni typeryyksissäni liikoja ja nemesishän sieltä lävähti ja sen vanavedessä jotenkin kaiken alleen lanaava väsymys. 

Jään pohtimaan: Näemmä osaan jotain. Mutta mitä se on ja mistä on kyse? Onko kyse käsitteestä, jonka sain jostain scifikirjasta? Siinä puhuttiin kesannoinnista ja siitä, miten kesantovaiheita ajateltiin jossain kulttuurissa luontevana osana elämää. Kesannoidessa ei jaksanut. Ei sitten millään. Ajattelin kesannointia ainakin silloin kun hiuksia irtosi kourakaupalla tukkaa pestessä, otsalla hehkui punainen läiskä ja tajusin, että olen jotenkin murenemassa pois, ellen muuta asioiden kulkua ja pienennä vastuiden määrää aivan radikaalisti. Yhden kuukauden suunnilleen vain nukuin ja kirjoitin blogia ja sähköposteja eikä se tuntunut yhtään kummalliselta, oikeastaan, koska ajattelin, että on kesantovaihe. Voiko kyse olla vain käsitteestä, neutraalista käsitteestä, luokittelusta, ja siitä, ettei lähde mittaamaan, ovatko edellytykset täyttyneet? Vai onko tässä muutakin?

Mietin tuttuja, joiden tiedän uupuneen. Minusta he kaikki vaikuttavat jotenkin hyvin säteileviltä ja jollain tavalla vaikeasti samastuttavilta. Luulen, että ero tarkentuu tähän: heillä on (minun mittapuullani) valtavan hyvä itsetunto ja minäpystyvyys ja he etenevät elämässä hyvin dynaamisesti, asettavat tavoitteet omasta perspektiivistäni jotenkin ihan käsittämättömiin sfääreihin ja hyvin ulkoisesti (kun omat tavoitteeni ovat tyyliin ettei sattuisi niin kovasti illan tullen ja että jaksaisi vapaapäivinä nauraa; nämä ovat minulle ensisijaisia tavoitteita verrattuna vaikkapa työtavoitteisiini luoda tila, jossa on sallittua tuntea juuri niin kuin sattuu tuntemaan). Nämä samat tutut saattavat kysyä sellaisia outoja kysymyksiä kuin että miksen kirjoittaisi kirjaa tai vieläpä sukupolveni avainromaania. Minulle sellainen ajatus on hyvin absurdi. Hyvä jos osaan puhua sukupolvisteni kanssa, saati sitten kiteyttää heidän syvimpiä sisäisiä virtauksiaan. Elättelin nuorempana monta vuotta haavetta runokirjasta mutta sitten tekstejä luettaessani totesin, etteivät ne taida antaa muille samaa kuin itselleni ja että luultavasti kirjoitan lähinnä itseäni tyynnyttääkseni ja ymmärtääkseni edes jotenkin, mitä on eläminen kehona. (Sama pätee tähän blogiin: järjestän ajatuksiani ja elämääni. Jos siitä on iloa jollekulle tuon primaarifunktion lisäksi, hyvä niin.) Vaikka olen tehnyt muutaman korkeakoulututkinnon, en tutkintoa puurtaessani oikeastaan ole uskonut, että jaksan tehdä sen loppuun asti. Saati että työllistyn sen ansiosta. Ei se jotenkin sovi yhteen sen kanssa, että on itse edelleen jossain mielessä pieni lapsi, hauras ja jatkuvassa emotionaalisen tuen tarpeessa, ja yleensä vähän pihalla. 

Tiedän, että joku aina välillä tarkastelee tätä alisuoriutumisena. (Minulle on tylytetty tästä, mutta toki vain sanojan ollessa humalassa.) Ja aika ajoin, esimerkiksi jälkimmäistä gradua työstäessäni, törmäsin alisuoriutumisen käsitteeseen ja kuvauksiin ja nuo sanat tulivat mieleen ja jouduin pohtimaan: niin, alisuoriudunko? Kuvauksissa niihkaa se, että alisuoriutuja tekee asiat puoliteholla, puolella huomiolla, eikä pistä itseään likoon tehdäkseen niin hyvin kuin vain suinkin pystyy, koska pelkää epäonnistumista mahdottomaksi asettamiensa työtavoitteiden suhteen. Eikä se luonnehdi tapaani tehdä työtä hyvin. Olen rajannut määrää, en laatua. Teen heittäytyen sen, minkä teen, ja juuri siksi joudun rajaamaan määrää, että palautumisaikaakin jää riittävästi. Eivätkä sitä heittäytymistä luonnehdi niinkään pelot tai ankarat vaateet vaan enemmän uteliaisuus ja kiinnostus. Siksikin määrää on rajattava: se imu on vain aika voimakasta. On aina ollut, oikeastaan kaikessa kiinnostavassa työssäni. (Kirjastotyöstä tätä puolta oli kyllä vaikeaa löytää, siellä tunsin olevani panttivanki osan ajasta.) Olen valinnut tällaisen tien. Joistakuista se on tosi outoa ja joistakuista hieman samaan tapaan valinneista ihan ymmärrettävää. Mutta ehkä olen vain hyvä sumuttamaan itseäni? Ja ehkä kaikki palautuu johonkin laajempaan arvohierarkiaan? Arvostan enemmän ystäviä ja perhettä kuin uraa, esimerkiksi. Tulen työväenluokkaisten ammattien kodista, jossa koulutusta, fiksuutta ja yhteiskunnallista asemaa ei ole arvostettu yhtä paljon kuin sitä, että tekee oman näköistään asiaa. Ja minulla on vaikeuksia uskoa edes, että teen näitä asioita, joita teen! Että uskallan kirjoittaa nettiin. Tai uskallan ohjata joogaa ja pilatesta ja kehotietoisuusjuttuja (mikä on jotenkin tosi tosi hurjaa, niin suuri kunnioitus minulla on ollut aiemmin tällaista toimenkuvaa kohtaan). Että olen saanut useamman tutkinnon valmiiksi. Että uskallan elää vaikka olen jo paljon yli kolmenkymmenen ja kaikenlaisia kipujakin on aina välillä. Että uskalsin pitää pääni lapsettomuusasiassa enkä antanut kenenkään sumuttaa minua siitä, että varmaan mieli muuttuu tai että alkaa kaduttaa varmasti myöhemmin. (No, voi toki joskus vieläkin myöhemmin mutta toistaiseksi olen vain helpottunut, että pidin pääni.)

Eilen mietin ystävien kanssa aikuisen malleja ja huomasin ikävöiväni mummojani ja isomummoani. He olivat kasvuiässä itselleni hyvin tärkeitä ja ovat kai edelleen, vaikka ovatkin kuolleet ajat sitten. Heiltä taisin oppia ajattelumallin, ettei elämää voi hallita tai oikeastaan kauheasti edes suunnitella. Mietin eilen itsekseni näiden kolmen esiäidin kokemusten summaa: kaikilla varhainen avioero, yhden aviomies telkesi nääntymään aittaan mistä oma isä tuli lopulta pelastamaan nälkäkuolemalta tyttärensä kohtalosta kuultuaan, toiselle mies aiheutti kallonmurtuman, minkä takia hän ei päässyt tyttären häihin, lukuisia itsemurhayrityksiä, rikkaiden pyykkien pesemistä jäiseen järveen hakatussa avannossa, miehen hylkäämäksi tuleminen pienten lasten saamisen jälkeen vain siksi, että jossain oli rikkaampi nainen, joka liehitteli miestä lupaamalla hevosen, lapsenlapsensa äpäräksi haukkuva anoppi joka kieltäytyi mummoudesta, sisarusten ja omien lasten yksi kerrallaan raiskatuksi tuleminen, Stalinin vainot, lavantauti vankileirillä, pakolaisena maahan tuleminen ja kenet vaan nopeasti naiminen, ettei tulisi karkotetuksi takaisin, aviomiesten ja omien poikien kaikennielevä viinanhimo ja vieraissa juokseminen, epämääräiset matalapalkkatyöt joihin ei tarvittu koulutusta tai osaamista ja josta sen takia oli koska vaan kenkäistävissä pihalle, sisarusten hyljeksintä eronnutta hylkiötä kohtaan aikana jolloin ero ei ollut vielä tavallinen elämänkäänne ja niin edelleen. Kaikkien heidän elämänsä oli mennyt vinksalleen jo varsin varhain eikä heillä oikeastaan ollut mitään pelastettavaa maineensa osalta. Näiden naisten kanssa kasvoin. Ei ehkä ihme, etten ole oppinut asettamaan itselleni mitään ihmeempiä yleviä tavoitteita, joita kohti etenemisellä ponnistelemistani mittaisin. Ei kunnon kansalaisuutta, ei hyvääihmisyyttä tai hyväätyyppiyttä, ei maailman parantamista tai pelastamista. Ainoastaan muistuttelua sen kaltaisista asioista kuin että alkoholistillakin on sielu ja tämä ansaitsee siksi inhimillisen kohtelun - jos saunamaksuun ei ole rahaa, annetaan saunoa ilmaiseksi. Mummoilta saatu seksuaalikasvatus oli kyllä oksat pois. Ei mitään poseeraamista tai idealismia, vaan asiat semmoisenaan pöytään. Vasta vanhemmiten olen tajunnut, miten monessa asiassa heidän neuvonsa olivat naulan kantaan. 

Kukaan näistä naisista - tai vanhempani sen puoleen - ei tietenkään ole pystynyt mallintamaan minulle mitään hyvää itsetuntoa. Ei, koska ei heillä kellään ollut sellaista. Mutta armollisuutta he kyllä ovat onnistuneet mallintamaan. (Ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu oli varmasti meillä useimmin käytetty sanonta.)

Ja se saa miettimään sitä, mitä luin jostain graduartikkelista - itsetunnon kasvattamisen pimeästä puolesta. Siinä artikkelissa nostettiin esiin vain sitä, että itsetuntoa kohentavien interventioiden seuraukset eivät ole yksinomaan myönteisiä. Osa intervention läpikäyneistä tuli vahvistaneeksi narsistisia piirteitä vaikka tarkoitus oli vahvistaa hyvää itsetuntoa. Sen sijaan itsemyötätunnon opetteleminen interventiossa lisäsi hyvän itsetunnon tavoin tyytyväisyyttä omaan elämään ja auttoi sitoutumaan omaan työhön. Tämä yksi lukemani lause ja eilisen mummopohdinnat saavat kuitenkin minut miettimään, josko semmoisella dynaamisen ihmisen hyvällä itsetunnolla lienee muitakin varjopuolia kuin mahdolliset luiskahdukset kohti narsismia. Josko se houkuttaa jonkinlaiseen armottomuuteen itseään kohtaan? No, tämä on tämmöistä haparointia, enkä tiedä, onko tässä mitään tolkkua edes. Mutta jokin tässä mietityttää. Luultavasti olen väärässä, koska yleensä ihmiset ovat. Ja ehkä koetan lohduttaa itseäni siitä, ettei minulla taida olla näkyvissä mitään hyvää itsetuntoa yhtään millään määrällä mitään interventioita tai muita. (Eipä silti, että sitä kauheasti murehtisin; lähinnä vain alistun huoahtaen lukiessani taas jonkin kommentin, että jollakulla on tai ei ole hyvää itsetuntoa ja mietin, että mitä te tuosta jauhatte edelleen, mitä merkitystä sillä on, jos itsemyötätunnollakin voi taaplata.) (Ja sitten arvioin itse, että tuttavillani on hyvä itsetunto! Kuinka raivostuttava onkaan ihmismieli.) Tai sitten koetan sovitella ajatusta, että entäpä jos itsetunnottomuudessakin on jotain hyvää, jokin lahja, ainakin yhdistettynä joihinkin muihin tekijöihin? Se on outo ajatus, vasta-ajatus. Olen välillä kokenut viiltävää surua lukiessani pohdintoja siitä, miten milloin kenenkin itsetuntoa pitäisi saada kohennettua. Ajatellut tuskaisena, että okei, näille ihmisille olen varmasti iso ongelma, joka vaatisi jonkinlaista puuttumista. Ja että olen varmasti jotenkin vähän tyhmä kun en itse ymmärrä pitää tätä minään valtavana ongelmana koska ihan okeihan tämä näinkin sujuu.

Jotenkin, palaan tässä vaiheessa pohtimista takaisin siihen keskusteluun, jota joskus ammoin kävin yhden psykologiystävän kanssa alkaen siitä, miksi horoskoopit vetoavat ihmisiin. Koska niihin on helppo samastua, koska itsessaä on nekin asiat, joita horoskooppi esittelee merkin ominaisuuksina. Että ei ole rauhallisia ja kiihtyviä tyyppejä, ei iloisia ja surullisia tyyppejä jne. Ja ehkä myös että ei ole dynaamisia ja - mikä olisi oikea? flegmaattisia? hitaita? varovaisesti eteneviä? - tyyppejä. Että ehkä kaikissa meissä on sitä kaikkea ja sukeltaa esiin vain eri konteksteissa. Luonnehtisin silti itseäni todella varovaisesti eteneväksi, mitä tulee ihmissuhteisiin, työtehtäviin, uskomuksiin omista taidoista. Ja toisaalta, täysin holtittomaksi, mitä tulee tekstuaalisesti itseni alttiiksi pistämiseen ja erilaisten opintojen aloittamiseen vaikka en osaakaan vielä aloittaessani mitenkään ajatella, että niistä voisi olla jotain oikeaa hyötyä. Mutta mietin, että onkohan joku sillä tavalla identiteettiprojektioltaan dynaaminen, ettei oikein halua hyväksyä kesannointikäytännön koskevan myös itseään?

Ihailen kyllä sitä, miten David Whyte kirjoittaa Consolationsissa. Keskittyen vain valoisiin puoliin, siihen, mitä mahdottomista tilanteista voi rakentua ja miten niihin mahdottomiin tilanteisiin voi suhtautua rakentavalla sisäisellä puheella. Ehkä yritän tehdä jotain sen tapaista huonosta itsetunnosta, mutta nurinkurisesti, aina yhtä nurinkurisesti. 

Ei. Pitää muistaa, mistä aloitti: siitä, että se lause alkoi itkettää. 

En ole tehnyt tarpeeksi voidakseni olla uupunut

Tämä alkoi siitä, eikä tämä ole pienoisessee tai lohtua. Tämä on työtä. Yritän ymmärtää, miksi minua itketti (ja ehkä myös, miksi harhaudun tästä tosiseikasta, ja myös muista tosiseikoista, yrittäessäni keskittyä). Ehkä se liittyy jotenkin kuvittelemiini ihanteisiin tässä yhteiskunnassa, ehkä siihen, mitä Vompsu sanoi, ehkä siihen, että yritän kuvitella, mistä ihmiset imuroivat sisäänsä tuon ajatuksen, etteivät ole tehneet tarpeeksi uupuakseen, uupuahan voi yhdestä lauseestakin, kun aistii äkisti kehossaan, miltä sen kannattelu ehkä tuntuisi. 

Hyväksy hyväksy hyväksy. 

Onneksi palaute tiistaina pidetystä workshopista tuli juuri tänään, kun tuntuu siltä, että uppoan ajatuksiin enkä saa niistä mitään tolkkua. Siinä oli niin selväjärkinen toive, että totesin heti, että tuon ympärille saan rakennettua seuraavan workshopin osuuteni ihan kokonaan. Liikahdettua teoriasta käytännön suuntaan lisää. Jos olisin sitä mieltä, että osaan ja pystyn ja minulla on jo ihan hyvä workshop, en ehkä näkisi palautetta niin suurena lahjana, mutta tämän kyllä näen, samoin tein ja valtavan helpottuneena: viimein tiedän edes tuossa kohden elämääni, mitä tehdä ja mitä kohden mennä, miten suunnata ponnistelut. 

Voisin kirjoittaa toki myös eksyksissä olon pimeästä puolesta, mutta jotenkin olen ajautunut ajattelemaan, että siitä kirjoitetaan jo aivan riittävästi. Ja että ehkä siksi on parempi nostaa esiin, mitä hyviäkin puolia eksyksissä olossa saattaa olla. Ainakin hetkittäin. Ehkä eksyksissä oleminen auttaa suhtautumaan myös väsymykseen ennen kuin siitä tulee uupumusta: totta kai väsyttää harhailla siellä sun täällä ymmärtämättä edes, mitä ja miksi on tekemässä, onko labyrintissa ovea lainkaan ja niin edelleen. Hetkellinen ymmärrys lävistää tajunnan: niin, olisi useammin hyvä muistaa kysyä muilta, mitä he oikein haluavat, eikä yrittää yksinään sitä arvailla ja tarjoilla arvausten mukaista huttua, etenkin kohdissa, joissa työstään ottaa maksun. 

Mutta blogi - siinä haluan, että minulla on aikaa ja tilaa eksyä toden teolla. Tämä ei ole mainos vaan päiväkirja. Ja kirjoitan tätä itselleni mutta tietäen, että joku saattaa nähdä sen. Jos ajattelisin tunteiden sijaitsevan kehossa, tämä olisi pelottavampaa. Mutta ajattelen niiden sijaitsevan ihmisten välissä, toki myös oman kehonkin sisäänsä nielaisten, ja siten että niitä ei tarvitse jaksaa kantaa yksin. Riittää, että kantaa oman osansa. 

Miltä muuttuminen tuntuu

 Jos pitäisi arvioida, onko pandemia tuonut toistaiseksi elämääni enemmän hyvää vai huonoa, siis aivan henkilökohtaisella tasolla, vastaisin epäröimättä: hyvää. Se on niin selvää, että tosiaan epäilyksille ei jää pienintäkään sijaa. 

Tästä huolimatta haluaisin pandemiaa tukahdutettavan, koska toistaiseksi ei ole sama kuin tästä eteenpäin (vaikka työsopimuksessa se sitä tarkoittaakin, lyhyellä horisontilla) ja koska ounastelen, ettei kaikkien tilanne liene sama. 

Olen kääntynyt poispäin epäoleellisesta ja kohti oleellista: perhettä, sukua, ydintarinoita. Ja ne muuttuvat! En tiedä, ehkä olisin kääntynyt jo aiemmin, jos olisi jotain, mitä kohti kääntyä. Mutta kun isoäiti kuoli ollessani kahdenkymmenenjotain, tuntui kuin joku olisi roksaissut minut saksilla irti koko konkkaronkasta. Ehkä myös filosofian opiskelu oli yhdenlainen saksitemppu. Olin hurjan ylpeä, kun en itkenyt itselleni läheisimmän ihmisen hautajaisissa. Muistan edelleen ärsyynnyksen kirkossa: miten nuo toiset uskalsivat vetistellä? Varmaan, koska heidän psyykensä ei roikkunut sen hiuskarvan varassa, etteivät he itke, ajattelen nyt. Ei heillä ollut mitään ylpeyttä pelastettavana. Ja he tiesivät niin paljon enemmän. 

Pandemia tai jokin muu on saanut aikaan sen, että olen kuullut nyt asioita, jotka minun olisi varmasti ollut hyvä kuulla suvustani jo ajat sitten. Ehkä silloin kun isoäiti kuoli, esimerkiksi. Mutta kun elää sukua, jossa on aina meneillään jonkinlainen sota ja kaikki sinnittelevät selviytymismoodissa ja koettavat minimoida vahingoittumista, ehkä liki ikinä ei ole hyvä hetki. Tai ainakin: niin kauan kuin voi uskoa selviytyvänsä, ei ole hyvä hetki. Ehkä tarinat, joista päätettiin vaieta tai jotka jopa pyrittiin itsekin unohtamaan, pulpahtavat pinnalle kuin korkki vasta siinä kohdin kun joku ei enää usko selviytyvänsä tai kun sillä ei ole enää niin väliä. En osaa sanoa varmasti. Mutta on ollut kiinnostavaa seurata, miten informaatio on viimein alkanut virrata. Informaatio on virrannut varmaan aiemminkin, mutta ei minulle saakka. Nyt kun se on viimein löytänyt tänne, tunnen sen kehossani. 

Kun äiti kertoi puhelimessa aivan yllättäen varsin isoja asioita (ja sitä ennen olin kuullut isän suvusta asioita, joita en ollut tiennyt mutta jotka kuullessani kyllä ymmärsin tavallaan, miksi niiltä koetettiin suojella meitä - ei heillä ole ylisukupolvisen trauman käsitettä tai ajatusta sen toimintamekanismeista), tunsin, miten mustaa sakkaa tihentyi kurkulle, rintakehään, päähän. Kuuntelin näennäisen rauhallisena, ikään kuin pelkkänä korvana, joka nyökyttelee ja sanoo: Ajatella. Niinkö. Kerrotko tuosta vielä lisää, tästä en olekaan ennen kuullut. Ja paikoin: Ai, tuon muistankin, siihen on joskus viitattu epämääräisesti ja päättelin itse, mistä täytyi olla kyse. No hyvä, nyt tiedän, etten arvannut väärin. Ja sitten kyselen tietysti, koska olen aikani lapsi: Ja eikö kukaan tullut kysymään, pärjäättekö? Eikö kukaan tullut auttamaan? Koulustakaan? (Ei tietenkään. Miksi kukaan olisi auttanut "ryssän" perhettä, kun "ryssän" - inkeriläisen isoäidin - selvästi tahdottiin painuvan takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin.)

Kun puhelu loppuu, olen oudolla tavalla helpottunut. Istun selkä seinää vasten ja itken hyvän tovin. 

Tästä on pari viikkoa. 

Sitten tulee migreeni. Ensin olen vain väsynyt muutaman päivän ajan ja ajattelen, että no niinpä tietysti, koko perustarinani menee uusiksi, totta kai minua väsyttää niin etten meinaisi jaksaa tehdä työtä, hymyillä, leipoa, siivota, nostaa orkideoja kylpyynsä ja niin edelleen. Keskelle uupumusta puhkeaa outoja aukkoja, joiden aikana haluan pois. Mistä tai miten, se ei ole selvää, mutta haluan pois. Sydän hakkaa, keho särisee hätää, on päästävä jonnekin, nopeammin, nopeammin. Mutta enimmäkseen istun ja teen hengitysharjoituksen ja olen siinä hädässä vain läsnä. Sanon itselleni: tämä on sympaattinen kuormitustila, tältä tuntuvat ylikierrokset, kuuntele, koska ei tästä pakoonkaan pääse tämä on se, mikä tapahtuu. Muutaman kerran silti kaikki purkautuu käyttäytymiseen: purskahdan itkuun, mutta se ei ole lohduttavaa itkua vaan hätäparkua, äiti äiti huomaa minut -parkua, rintakehä edessä, keho jäykkänä, eikä siitä seuraa itkua tavanomaisesti seuraava vireystason romahdus vaan kyynelten hävittyä hätä ja tonus jää asumaan päähän, kaulaan, purulihaksiin. Alan nähdä sahalaitaa. Herään siihen, että olen purrut leukaperät koviksi ja kipeiksi. Ja useammin kuin kerran huudan Vompsulle, että en kestä tätä olosuhdetta, en jaksa kuunnella hänen höpötystään, en kestä hänen seuraansa ja haluan paikan, jossa voin olla yksin ja rauhassa. (En ole kesästä saakka saanut olla sisällä kertaakaan yksin. Vompsu, jolle tämä on turvakammio, on aina täällä. Joskus saan hänet mukaan kävelylenkille, mutta muuten - hän on täällä, ja puhuu suuren osan vuorokaudesta työpuheluitaan, joten on vähän kuin asuisin avokonttorissa. Enimmäkseen jaksan suhtautua siihen huumorilla, mutta migreenissä en.) Viimeisinä päivinä päähän sattuu niin, että vain itken myttynä parasetamolista huolimatta. Hoidan silti opetukset, tosin kahtena päivänä mietin, peruako, mutta kun tiedän, että jonkun toisen migreenin tulemattomuus voi olla kiinni juuri siitä joogasta, päätän, ettei tämä minun migreenini nyt ole niin paha. Silti kun viikko töineen loppuu, itken helpotuksesta pitkän tovin. Seuraavana aamuna menen akupunktioon. Yleensä neulat vaikuttavat saman tien. Nyt pahin kipu poistuu kyllä mutta oman kehoni tunnistamiseen kuluu vielä monta päivää. 

(Jos tarinat olisivat helpompia, olisiko kehoyhteydellä niin paljon väliä?)

Niin kauan kuin olen yhtään asian suhteen selviytymismoodissa, en voi tietenkään kirjoittaa mitään. Ja mitä edes kirjoittaisin? Kaikki tuntuu niin sekavalta. Ja olen kyllästynyt siihen, että elän kuin jossain salapoliisiromaanissa, jossa johtolankoja on jatkuvasti näkyvillä mutta murhaaja paljastuu vasta aivan lopuksi, koska eri henkilöiden eri syistä virheellisiä todistuksia on ripoteltu ympäriinsä hämäämään lukijaa. (Ja vielä ilman että lukija voisi lukea sanojan kehonkieltä - ei se ole reilua! Minä olen sentään kuunnellessani usein saanut kylmät väreet ja jostain syystä on tullut sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Kuten on ollutkin.) Eikö olisi yksinkertaisempaa kertoa aiemmin, mitä kaikkea on tapahtunut? Mutta tietysti motiivikin on selvä: meitä on koetettu suojella. Minua, siskoani, serkkujani. Meille on haluttu antaa toisenlainen identifikaatio, sellainen perhe, joka ihmisellä pitäisi jonkun mielestä varmasti olla. Ja silti - rivien välistä meitä on kätilöity tähän sukuun. Meillä on nämä geenit. Tämä puhetapa. Nämä ilmeet ja eleet, pakkoliikkeet, reaktiomallit. Vaikka meiltä on pimitetty pitkään, mitä tarkalleen tapahtui (ja voiko siihen tarinaan luottaa nyt, kun aiemmin näistä asioista on valehdeltu? Voiko muistiin luottaa? Eikö muisti tarinoi juuri miten tahtoo, nykyhetkeä, ei muistamista palvellen? Mistä minä tiedän, mikä selviytymiskamppailu on nyt meneillään?), tapahtumisen syyt ja seuraukset ovat kylvettäneet meidät pienestä pitäen ja muuttuneet osaksi käsitystämme siitä, mikä on luonnollista. 

Ehkä tältä taustalta voisin ajatella, että on luonnollista, että lapsille valehdellaan ja heille halutaan antaa siloiteltu kuva suvuista. Että on luonnollista, etteivät lapset osaa kiintyä sukulaisiin, koska heille näistä annettu informaatio on virheellistä eikä ainakaan helpota anteeksi antamista silloin kun sukulaiset kohdistavat heihin vääryyksiä. Olisi paljon helpompaa tuntea myötätuntoa, kun tietäisi, että tätä ihmistä on kohdeltu näin ja näin, eikä kukaan ole vaivautunut sanomaan hänelle aikoihin, että hei, olet arvokas juuri tuollaisena, olet oppinut noista jutuista paljon ja tiedän, että haluaisit, että se kaikki paska olisi jo jäänyt taakse mutta eiväthän paskamyrskyt tavallaan ikinä lakkaa: niistä tulee osa sitä kuka on, miten katselee toisia ihmisiä ja itseään, ja kokeeko ylipäänsä olevansa oikeutettu elämään, saati sitten mitään muuta.

Minun on paljon helpompi tuntea nyt myötätuntoa vanhempiani kohtaan monessakin kohdassa, kun olen kuullut lisää heidän tarinoistaan. Jotenkin he ovat käyneet ymmärrettävämmiksi. Ja silti tietenkin - kyse on vain sanoista, tarinoista. Mutta aivan kuin tarinoilla olisi merkitystä. 

En enää tiedä, mitä ajatella identifikaatiosta isoäitiin. Se kannatteli minua monet vuodet ja monessa vaikeassa paikassa. Nyt kuitenkin tiedän, että vaikka isoäiti oli minulle tärkeä ja vaikka tiesin hänestä monta asiaa varmasti ihan nappikohdalleen, on liian paljon, mitä en tiennyt. Ja että se, mitä en tiennyt, koska minulle ei kerrottu siitä mitään, jotenkin oudosti siirtyi. Ikään kuin olisin imaissut sen kaiken sisääni maagisesti, ottanut näkymättömän pillin, työntänyt sen isoäidin olkapäästä sisään ja imaissut - ja tömähtänyt siihen maailmaan, jossa ihminen haluaa tappaa itsensä. Se isoäiti, jonka tunsin, oli vanha ja sairas ja kuvittelin monta vuotta, että hän halusi kuolla, koska "koskoo koskoo". Kuvittelin isoäidiltäni evättävien opiaattien liittyvän johonkin yleisempään tapaan linjata kipulääkitys, en hänen aiempaan potilashistoriaansa. Mutta ei se ole koko isoäiti. On toinenkin puoli: nuori nainen, joka haluaa kuolla, koska on umpikujassa kahden tenavan ja ei niin välkyn tai karismaattisen miehen kanssa. Joka haluaa pois niin kovasti, että imuroi lääkkeitä ja joutuu ambulanssilla sairaalaan. Joka haluaa pois niin kovasti, että heittelee ujoa, kilttiä miestään lautasilla, kulhoilla, ties millä, rienaa sanallisesti sinne saakka, että mies ensin alkoholisoituu ja seuraavaksi alkaa lyödä - ja lyö sairaalaan, kallonmurtumaan saakka. En ollut aiemmin kuullut tätä, mutta nyt kuulen: äiti on ollut siinä läsnä ja joutunut ymmärtämään, että hänen äitinsä on hakenut sitä - hakenut sitä, että hänet olisi hakattu kuoliaaksi, koska lääkkeitä hän ei enää onnistunut kokoamaan, siitä piti muu perhe huolen. Ainoaksi keinoksi jäi ajaa ukki hulluuden partaalle. Syyttää, valehdella, nimitellä - kaikki kävi. Äiti sanoo, ettei hän voinut isäänsäkään vihata, tämä ei koskaan aloittanut, ei sanonut ikävästi ja oli pahoillaan lyötyään, itki.

Ja minä olen kaikki nämä vuodet ollut kauhuissani ukin väkivaltaisuudesta. Äiti muistaa ajan, jolloin ukki ei ollut sellainen, ja sen, miten ukki muuttui. Vanhemmiten, sellaisena kuin hänet tunsin, ukki haki konfliktia koko ajan ja jos sellaista ei ollut näköpiirissä, hän valehteli sopivasti, veteli naruja, kunnes uusi sota oli keitteillä. 

Isovanhempani ehkä halusivat elämältään jotain muuta, koska erosivat toistuvasti. Eivät he kuitenkaan osaneet elää erillään vaan palasivat yhteen useamman kerran. Heidän välillään oli paljon myös hellyyttä: he välittivät toisistaan sellaisina kuin olivat. 

Opin ihailemaan sitä piirrettä. 

Mutta nyt ajattelen toisella tavalla kuin ennen, kaiken tämän kuultuani. 

En enää tiedä, mitä ajattelisin isoäidin lipastosta, joka seisoo makuuhuoneen nurkassa. Mitä ajatella ihmisestä, joka on niin pahasti rikki, että ajaa koko perheensä hulluuteen. Totta kai hän olisi tarvinnut apua, apua ja tukea. Ei ole yksinkertaista tulla maahan pakolaisena, puhua hullunkurisen kuuloisesti ja tajuta, että siinä missä lähtömaassa oli päällesyljetty tsuhna, onkin tulomaassa päällesyljetty ryssä: aina väärässä paikassa, vääränlainen. Tajuta, että nuoruuden iso rakkaus on takanapäin, tulevaisuus takanapäin, ja asuu jossain hornan tuutin maalaiskaupungissa jonkun lukemattoman juntin kanssa. (Suunnilleen näin isoäiti suhtautui ukkiin ja tuohon elämänsiirtymään, sen muistan. Mutta kun isoäiti kuoli, ukki alkoi kirjoittaa runoja. Ne olivat kauheita, mutta silti. Isoäiti olisi nauranut ne kuoliaaksi.) Ja lapset: isoäiti oli halunnut opettajaksi, ei lapsenpiiaksi. Lapsiahan hän oli joutunut koko lapsuutensakin kaitsemaan. Ei hänellä ollut kärsivällisyyttä oikein edes meille lapsenlapsilleen vaikka varmasti hän yritti meidän kanssamme enemmän kuin omien lastensa kanssa. Muistan itsekin, miten isoäiti puri korvasta tai rikkoi astioita, räks, räks, räks. Lapsena se edusti minulle jotain alkukantaista voimaa, pahoinvoinnin näkyväksi tekemistä, ja tuntui siksi helpottavalta. Ajattelin kai silloin, että mikä vain on parempi kuin ummehtunut yritys vääntää itsensä jäykäksi sen oloisesti, että kaikki on ihan hyvin, kaikki on juuri kuten sen pitäisi olla. 

Kun mikään ei tietenkään ikinä ole juuri ihanteellisella tavalla. Onneksi sentään pitäisejä voi kyseenalaistaa. Muutenkin kuin rikkomalla astioita, lyömällä, huutamalla.

Tuntuu oudolta olla neljänkymmenenviiden ja keskellä pandemiaa, yllättäen ollakin rauhallinen varmajalkainen olento, varmasti edelleen enemmän poni kuin ihminen, ja äkkiä näkee kaikesta siitä huolimatta sahalaitaa viikon verran ja muistaa, millaista oli olla kahdenkymmenen ja jatkuvassa äiti äiti huomaa minut -moodissa, haluta vain kirkkautta ja erinomaisuutta, kaikkea erilaista kuin mitä oli perheessään kohdannut, vain muuta, ei sitä, muistaa millaista oli alkaa seurustella ensimmäistä kertaa; minulla oli valmiina veitsi siltä varalta, jos minut yritettäisiin taas hakata kuten ensimmäinen kepeämpi heilasteluni oli päättynyt. Olin saanut aivotärähdyksen enkä aikonut saada kallonmurtumaa. Onneksi en päätynyt enää niin isoon konfliktiin enkä siis myöskään käyttämään veistä. Mutta nykyään mietin, missä määrin jouduin parisuhdeväkivallan kohteeksi juuri sen vuoksi, että pelkäsin niin kovasti ja olin niin selvästi valmistunut siihen, että minua aiotaan lyödä. Ei minulla ollut mitään sanallisen sovittelemisen mallia vaan ainoastaan sodan malli. Pelkäsin läpikotaisin ja tahdoin vain pois paitsi ehkä luennoilla: luennoilla esitettävät filosofian asiat olivat sen verran vaikeita, että tajunnan oli mahdollista kytkeytyä niihin täysin. Silloin minulla ei ollut käsitettä "huomion harhauttaminen" mutta nyt minulla on: tein sitä niin ahkerasti kuin pystyin. Herposin vasta viikonloppuiltaisin, kun oli juhlat ja otin alkoholia. Alkoholissa en onnistunut suuntaamaan huomiotani samalla tavalla. Kun asiat puuroutuivat, odottamassa olivat samat vuorenkokoiset tunteet ja olot ja nyt en osannut kääntää niille ylimielisesti selkääni. Juoksin kotiin itkien. Se kuva on tullut nyt mieleen monta kertaa sen jälkeen kun puhuin äidin kanssa tuon puhelun. Äkisti: muistan miltä tuntuu olla nuori, vähissä juhlavaatteissa, meikit poskia pitkin valuen, ja juosta juosta juosta jalat kaviot maata hakaten läpi pimeiden puistojen, yli sillan, ylös mäkeä, heittäytyä ovesta sisään, kaatua vatsalleen eteiseen oven rämähtäessä perästä kiinni, itkeä lattiaa vasten ja sitten äkisti nukahtaa siihen, herätä korkokengät edelleen jalassa ja lankkujen kuvat poskeen hetkeksi tatuoituna, janoissaan ja täristen ehkä oksennuksenkin keskeltä. Tuntuu oudolta, miten erilaisten tilojen ja olojen lävitse saa kulkea elämässään. 

On yksi varma lanka, tai ehkä polku: käveleminen. 

Käveleminen ei ole muuttunut missään kohdin elämääni. Vanhempani kävelevät pitkästi päivittäin kai säilyttääkseen mielenterveytensä, ja niin teen minäkin. 

Pahin pelkoni, ehkä kuitenkin, koronaviruksen suhteen on, että se riistäisi minulta taas joksikin aikaa mahdollisuuden kävellä. Selviän kävelemättäkin, tiedän sen, mutta kaikki vaikeutuu huomattavasti ilman mahdollisuutta kävellä. 

Tuntuu läpikotaisin kummalliselta, miten erilaisten tilojen läpi elää. Tuntuu kummalliselta muuttua. Hitaasti: muuttua heinän seassa kissaa leikkivästä pienestä usein lihaskivuissa kokoon kouristuvasta lapsesta säikyksi ja säikkyyttään reteydellä piilottavaksi teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, muuttua itseään pienentäväksi ja vuosi vuodelta jäykemmäksi, jotta tulisi rakastetuksi, koska mitä tällä taustalla tarkoittaa "tulla rakastetuksi sellaisenaan", kysynpä vaan, muuttua epätoivoiseksi ammatillisen paikkansa löytämisen ja kyyniseksi suhteiden suhteen, muuttua takaisin toiveikkaaksi, muuttua seksuaali-ikäisestä keski-ikäiseksi, muuttua yhä tarkemmin vanhempiensa kuvaksi. Nopeasti: muuttua yhden puhelun aikana, yhden pandemian aikana, muuttua sinä hetkenä kun tajuaa, että tämä ihminen oikeasti välittää minusta, mutta jos ja vain jos vaikutan järjelliseltä ja liki täydelliseltä mutta okei, olen valmis yrittämään sitä koska tarvitsen tämän rakkauden, muuttua sillä hetkellä kun päästää irti varmuudesta koska kaikki koko kehossa huutaa hellittämään jostain niin hölmöstä illuusiosta. 

Muuttua sillä hetkellä kun kirjoittaa jotain ja toteaa, että kirjoitin noin, ajattelin äsken kirjoittaessani noin, olin varmasti muutakin kuin tuo ajatus kaiken aikaa, mutta ei se siltä tuntunut, mutta nyt kun olen kirjoittanut sen, se eläköön elämäänsä itsekseen, minä omaani, on taas hengitys ja syke ja aamu, tuulettamista kaipaavan huoneen haju ja kihelmöinti ristiluun tienovilla: on tilaisuus kävellä. Eikä minun tarvitse uskoa tuohonkaan tarinaan. Osaan kävellä ilman sitä ja sen kanssa. 

Pakollinen pysähdys

Flunssa pakottaa pysähtymään. Gradun tahdissa tärissyt keho seisahtuu, vavahtaa kylmästä ja katsoo kiinnostuksensa sijaan itseään.

Tuntuu, että tapahtuu liikaa ja kovin nopeasti. Kaikki kasaantuu. Syksyllä, kun olin vain upottavan surullinen, muutin uudenlaiseen asumismuotoon. Talvella kaikki tuntui tahmealta ja pysähtyneeltä enkä ymmärtänyt mitään aineistoni haastatteluista. Olin kuitenkin ilmoittautunut joogaopettajan koulutukseen, koska ajattelin, että tarvitsen jotakin eteenpäin vievää, jotain, joka antaa toivoa.

Nyt gradun tekstimassa alkaa olla koossa. Sain harjoittelupaikan, jota hain. Työ alkaa maanantaina. Yhdestä tutkimusryhmästä on kyselty minua sinne tekemään jatkotutkimusta. Sanoin varovaisen ja ehdollisen kyllän. Voi olla, ettei rahoitusta järjesty tai sitten he tulevat järkiinsä. Laitoin heille nimittäin sähköpostin, jossa erittelin, mikä kaikki itseäni asiassa huolestuttaa. (Lähes kaikki maan ja taivaan väliltä. Kuten se, etten pidä tohtorintutkintoa millään tavalla tärkeänä, koen suurta vierautta akateemisen maailman kunnianhimoisten ihmisten parissa ja niin edelleen.) Ylihuomenna alkaa joogaopettajakoulutus, olen maannut koko päivän sairaana. Ylihuomenna on vain oltava tolpillaan. Mitähän tästä oikein tulee?

Mieli säikähtelee kaikkea. Herään kuumeesta hikiseen pyjamaan, vaihdan vaatteet, juon kuumaa. Mietin joogaopettajuutta. Nyt hetki ennen koulutuksen alkua, kun kaikki jaksot on jo etukäteen maksettu, paniikki iskee. On ihmisiä, jotka ovat taipuisia, innostavia, kurinalaisia, kauniita. Näen kaiken aikaa juuri heidän menestyvän siinä bisneksessä. (Sillä bisneshän siitä on tullut.) Tunnen itseni vuosisatoja vanhaksi, jäykäksi kilpikonnaksi, jolla ei ole antaa mitään muuta kuin armollisuutta itseä kohtaan - jota sitäkään en näy osaavan silloin, kun sairastun. Ei, ei minusta ehkä ole mihinkään jumalatarammattiin, enkä ole ikinä semmoista kuvitellutkaan. Biojätteeksi voisi olla. Mitä muuta ihminen on kuin biojätettä? Tai ainakin siltä tuntuu, kun on sairas ja mielen ilkeimmät puolet hyökkäävät päälle eikä pöhnäinen pää jaksa vastustaa. Mieli kysyy: Miltä tuntuisi olla sellainen tyttö, jonka kanssa satunnaisesti hengaamisen takia heitetään monen vuoden suhde menemään - ja sitten vastaa samantien: no, sinulta sitä ei ainakaan kannata kysyä, koska sehän on sinulle saavuttamaton todellisuus. Ehkä sekin tuntuisi kauhealta. Luultavasti, sanon takaisin mielelle. Luultavasti olisin vähintään yhtä paskana. Ja mitä tällainen vertaaminen edes auttaa? Eivätkö kaikki muka elä omissa helveteissään, joita on vaikeaa ymmärtää ennen kuin sinne helvettiin joutuu? Mutta näyttää siltä, etteivät kaikki tunne itseään aivan yhtä biojätteeksi. Tarkemmin ottaen, itsekään en ole monesti tuntenut itseäni biojätteeksi. En tällä intensiteetillä. Olen kyllä tuntenut itseni huonoksi liikkumaan, kommunikoimaan, ymmärtämään ja niin edelleen. Olen ajatellut, että siitä voi koettaa olla halvaantumatta liikaa, että on opiskeltava sinnikkäästi ja tehtävä itsen kanssa töitä ja päästettävä irti toiveista edistyä.

Sairaana huomaan, että haluaisin tuntea itseni muuksikin kuin biojätteeksi. Sama tuntu, jonka terveenä kestää ja jolle voi nauraa, on kipeänä liikaa. Huomaan pelkääväni ylihuomista ryhmään menemistä. Että kaikki muut ovat laihoja ja liikunnallisia, kunnianhimoisia ja venyviä, kauniita ja tottuneita ajatukseen, että heitä on kohdeltava superhyvin tai mistään ei tule mitään. Että on varaa valita. Se on kumma juttu - minullakin on varaa valita, mutta ei ihmissuhteissa. Sellaista en ole ikinä kokenut. Paitsi tietysti sen verran, että olen osannut sanoa ei, jos joku on ollut täysin kiinnostamaton tai meinannut täysin murtaa sen vähän itsearvostuksen, mitä olen kaapinut kokoon vuosien varrella. Huolestuttaa, että olen kouluttautumassa ammattiin, jota pitäisi osata tehdä töitä omalla persoonalla. Ja vielä jotenkin säteillä toisiin hyvää oloa. Ja se pitäisi osata jotenkin ammentaa itsestä. Vain itsestä. Tällä hetkellä tuntuu, että osaan ammentaa hyvää oloa vain suklaasta.

On todella pitkä aika siitä, että olen ollut suhteessa, jossa asiat olisivat toimineet liki kaikilla tasoilla. Muistan kyllä, miltä sellainen tuntui. Kuvittelin hetken ihan oikeasti, että osaan asioita ja että minua voitaisiin pitää jos ei ehkä viehättävänä, niin jotenkin edes kiinnostavana jollain oudolla tavalla. Ehken enää usko sellaista mahdolliseksikaan.

Koetan harhauttaa mieltä huolista ja keskittyä siihen, mikä on hyvää ja mitä on. Nekin ovat isoja ja ihmeellisiä asioita. Haluta sitä, mitä on ei, ei koettaa haalia sitä, mitä haluaisi, kirjoittavat muutamat tutkijat onnellisuudesta. Siinä on järkeä. Saan tehdä mielenkiintoista toista akateemista tutkintoa, monessa maassa pitäisi olla liki miljonääri tehdäkseen niin. Ja saan alkaa opiskella kiinnostavaa ammattia alalla, johon minulla ei ole mitään edellytyksiä. Eikö sekin ole aika erikoista? Sietää olla kiitollinen tällaisesta mahdollisuudesta! Ja sitten: On tämä biojätteisyys, lausun itselleni juhlavasti. On tämä elämä, jossa kuljetaan aina sitä aidan korkeinta kohtaa kohti ja pungerretaan siitä yli tai läpi tai jotain. (Onko aidassa matalia kohtia? Kysynpä vaan...) Haluta olla sairaana, sujahtaa pimennysverhottuun pylvässänkyyn kuin junahytin yläsänkyyn, matkata unien mukana toisen todellisuuden asemalle, joka heräämiskerralla erilaiseen kaupunkiin. Vaikeaa, vaikeaa haluta tätä irrallisuutta ja yksinjäämisen tuntua. Missä meri, missä pöytävuoret, missä lakanavuoret. Kas, et rakasta minua edelleenkään. Eipä se mitään. Olen vähän rikki, mutta ei se mitään. Etkä kerro edes, miksi olet vihainen. Antaa olla. Pidän itseäni kädestä ja opettelen herraparatkoon haluamaan sitä! Miksen edisty nopeammin? Haluta tätä tuntua keuhkoputkeen ja niskaan. Sieraimiin, silmiin, nilkan pikkuniveliin. Haluta tätä surullista poltetta, luopumisen tuskaa. Haluta katsoa suoraan näitä kysymyksiä, joilla mieli hakkaa itseään kanveesiin. Tietää, että kun tästä nousee, kun kuume laskee (ja, ehkä, kuluu vuosia), katsoo takaisin ja sanoo: mieliala. Tietynlainen mieliala muodostaa tietynlaisia tilannearvioita, jotka liipaisevat tietynlaisia emootioita. Jos minulta riistetään kognitiivinen tarmo kuumeella, huumaavalla aineella tai väsymyksellä, tai osoittamalla, että rakkauteni on vaivaannuttavaa paskaa, olen takaisin tässä pisteessä, jossa olen biojätettä. Haluta tätä tilannetta, koska tämä on informaatiota siitä, miltä monesta muustakin tuntuu. Tällä voi tehdä jotakin. Tämän kanssa voi katsella ihmisiä eri tavalla kuin ilman tätä. Puhua heille eri tavalla.

Jospa aloittaisit puhumasta eri tavalla itsellesi, toteaa mieli. Se on tänään mieltynyt sarkasmiin. Siitä tietää, että myötätunto itseen pettää. On vaikeaa pitää itsestään silloin kun on pieni ja itkuinen ja kaipaisi tukea. Ei saisi olla ollut rakastunut, ei saisi pettyä, ei saisi pelätä. Ei saisi noudattaa sitä ihmisten universaalilta vaikuttavaa kaavaa, että jos toinen luottaa itseen ja haluaa olla itsen kanssa, vuoret tuntuvat matalammilta ja vaellusreitit lyhyemmiltä, päivät kiitävät ja sudenkorennot ovat kastautuneet turkoosiin maalitönikkään ekstrakerran.

Ei auta kuin maata ja hengittää. Sattuu.

Tuntuu hurjalta, että niin monia uusia asioita on alkamassa ja oikeastaan osa itsestä on niin pelokas ja väsynyt, ettei se pistäisi ollenkaan pahakseen, jos saisi levätä maailmanloppuun saakka. Tämä luonnehtii flunssaa paljon enemmän kuin vuotava nenä tai kaktus kurkussa.

Suunnittelematon olento pääsykokeissa

Istun pääsykokeissa tuolilla kahden silmäparin tuijotettavana ja yritän vaikuttaa luontevalta kaikkien niiden kysymysten alla. Sisäänhengityksestäni pääse samanlainen ääni kuin uimapatjojen ja kellukkeiden venttiilistä ilman pusertuessa läpän alta hämärään kumin tai muovin hajuiseen tilaan. Silti olen lihaa, tässä sydän tyksyttää, miltei tunnistamattomana. Uimapatjat eivät kärsi tulehdussairauksista. Olen istunut edelliset neljäkymmentä minuuttia hiljaisessa tilassa ja ahdistunut siitä, miten kova ääni lyijykynästä konseptipaperilla pääsee piirtäessäni miellekarttoja ja kirjoittaessani aikataulua ranskalaisin viivoin. Ehkä se kaikki on vain sitä, miltä tuntuu yliopistolla, kun ei ole mitään vahvaa oikeutuksen tunnetta.

Me puhumme oikeutuksesta, ystävät ja minä. Oikeutamme toisiamme. Vakuutamme, että totta kai tilaisuuksiin kannattaa ja voi tarttua, ne kannattaa napata talteen, ei kellään meillä ole semmoista taustaa, josta käsin voisi oikeastaan jättää tarttumatta. Mutta jo se, että puhumme asiasta niin usein ja toistuvasti, osoittaa, miten vaikeaa meidän on saavuttaa sellainen olo, että olen tässä oikeutetusti, että olen saanut tämän ansaitusti, että saan painaa muita lokaan sillä, että teen näin. (Sillä niinhän aina käy, yksi saa etuoikeuden, kolme muuta nuolee näppejään.) On niin paljon ihmisiä, jotka eivät edes näe sitä koko kysymystä, koko asetelmaa. Kokemukseni mukaan he eivät paljon pohdi, ovatko oikeutettuja. He vain toimivat, mikä on ihailtavaa ja järkevää, mutta osittain myös kauhistuttavaa.

Kun olen tehnyt esseetä kaikkina edeltävinä päivinä, olen lukenut tuosta oikeutuksen tunnusta (sense of entitlement) ja tajunnut, että no, minulla ei ole sitä edes oikein elossa pysymisen suhteen. Näen senkin jonkinlaisena onnekkaana sattumana, onnekkaana kannaltani, epäonnekkaana monen muun kannalta. Ja sitten kun ajattelen järjen kanssa, ystävien kanssa, se ajatellaan ääneen, yhdessä, kun ajattelen, että olen oikeutettu jonkinlaiseen kohteluun tiettyjen instanssien taholta, en osaa asettaa sanoja ja tekoja oikein, ja se on ehkä suhteessa siihen, etten pohjimmiltani osaa uskoa tai ymmärtää, että olisin oikeutettu riistämään keneltäkään toiselta mitään. En itseni takia. Yhteisen hyvän takia vielä, mutta epäilen sitäkin, osaanko tehdä mitään yhteisen hyvän eteen, lopulta. Asiat ovat kovin monimutkaisia.

Joten kun pääsykoeraati kyselee, miten olen keksinyt tulla siihen sellaisella taustalla, huomaan äkisti epäileväni, ettei siinä olekaan mitään järkeä. Ehkä ne ihmiset, jotka ovat kannustaneet minua eteenpäin tässä, ovat käsittäneet asioita omalaatuisin tavoin. Niinhän ihmiset tekevät. Eikä minulla ole sanottavana mitään hienoja urasuunnitelmia, lausun vain ääneen epäilyni siitä, voiko sellaisia edes tehdä, kun ei ainakaan oma elämäni ole antanut erityistä luottamusta siihen, että niitä pystyisi myös toteuttamaan. Kykenen kyllä luonnostelemaan, millaisessa ympäristössä työskentelemisestä saisin nautintoa ja miten pystyisi antamaan toisille eväitä erilaisissa pesteissä. Mutta ei, urasuunnitelmia minulla ei ole. Mutta olen joustava, lisään. Hymyilen, eikä sitä tarvitse pakottaa esiin, ei edes houkutella. Sen voin varmasti luvata.

Se tietysti pitääkin paikkansa. Se, minkä jätän valintalautakunnalle sanomatta, liittyy juuri siihen. Olen kuullut lääkäriltä joitain viikkoja sitten, etten voi enää harjoittaa hierojan ammattia. Sitä, missä olen tuntenut olevani eniten ja varmimmin hyödyksi. Fysiatri on sanonut paljon muutakin, kuten että koirasta ja viljelypalstasta voisi olla hyvä luopua ja että yli kahden kilometrin kävelemiset eivät ehkä ole enää minun juttuni. Hyvästellessään minut ovella lääkäri hymyli ja sanoi päästävänä minut nyt vapauteen. Kävelin sairaalan ovista ulos turtana ja podin koko kotimatkan halua syöksyä metsään huutamaan täyttä kurkkua. Mutta sitten ajattelin, että joku voisi säikähtää, joten annoin vanteen kiertyä kaulalle ja rintakehälle, kuristaa. Kävelin kapinallisesti koko matkan kotiin, yli kaksi kilometriä, enkä ole tehnyt elettäkään harkitakseni koirasta tai viljelystä luopumista. Olen kai kertonut asiasta nyt melkein kaikille tai kaikille. Siitä tuntuu vaikealta puhua. Itkettää. Se tekee ihmisten näkemisestä hieman pelottavaa, koska kokee olevansa niin hauras ja rikki. Mutta totta kai olen surullinen, sanon itselleni, huokaisen. Moni jää vastaavassa tilantessa sairaslomalle psyykkisistä syistä tai hakee ainakin jonkinlaiset lääkkeet. Minusta saan olla surullinen ja tehoton, joten en pyydä mitään sellaista. Sen kuin jatkan tiiviskurssilla yliopistolla, luen päivittäin artikkeleita vaikka minkälaisesta toiseuttamisesta: luokka-asemista, rasismista, etnisistä ennakkoluuloista, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvästä syrjinnästä, uskontoon liittyvistä ennakkoluuloista, erilaisten vähemmistöjen vaikeuksista saada opetusta omalla kielellään, ableismista. Sallin itselleni surullisuuden, itkukohtaukset ja vaisuuden, vetäytymisen seurasta. Se on yksi tapa suhtautua joustavasti. Ja menen pääsykokeeseen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin mikään ei olisi muuttunut. Vaikka useimmat suunnitelmani ovat vielä hajanaista silppua, tuulentuomaa muovinöyhtää mielen piikkilankarajoilla.

Niin, ne suunnitelmat, valintalautakunta haluaa vielä kaivaa aihetta. Sanon vain, että olen suunnitellut hakevani koulutukseen ja tekeväni siellä kovasti töitä, ja sitten osaan arvioida paremmin, mitä annettavaa minulla voisi olla ja missä paikassa. Yleensä ottaen haastattelu ei tunnu menevän hyvin - mutta se ei tule yllätyksenä, koska olen kuullut niin monelta, että pärstäkerroinkoehan tämä on. Lohduttaudun siinä istuessani myös sillä, että vaikka tietysti koen itseni hyvin osaamattomaksi ja epävarmaksi, he eivät ehkä näe sitä, ja ainakaan he eivät näe sitä, millaisesta kodista tulen ja miten siellä on suhtauduttu tällaisiin tilanteisiin. Siihen nähden suoriudun toki aivan mahtavasti, mutta tiedän, että suuri osa ihmisistä, joiden kanssa kilpailen näistä paikoista, tulee hyvin toisenlaisesta taustasta. Monelle heistä ei ole mikään kysymys, ansaitsisivatko he päästä sisään.

Valintalautakunta haluaa vielä palata taustaani ja miksi se on sellainen kuin on. Heidän on vaikeaa nähdä siinä polkua. Niin, he eivät näe sitä, millaista on elää toinen jalka akateemisessa maailmassa ja toinen jalka siinä maailmassa, jossa satasivuinen kirja, fiktiokin, näyttäytyy rasitteena. He eivät näe, miten hidasta on koota sirpaleita yhteen. Miten pitkälle ulottuvat sen jäljet, että isoäiti on tullut tänne pakolaisena. Eivät kuule painajaisia mustista autoista, jotka tulevat hakemaan, eivät näe miten helvetin läpikäynyt ihminen tarttuu henkisyyteen, rakentaa siitä haarniskan katkeruutta ja epistunteita vastaan. Miten se meemi leviää ashrameissa, facebookissa, ystävien keskusteluissa. Että on vain muutettava itsensä, koska muuta ei voi muuttaa. (Itse taidan ajatella, että on aloitettava itsensä muuttamisesta, saatettava itsensä sellaiseen tilaan, jossa jaksaa taistella muunkin muuttamisen puolesta. Koska maailma on entrooppinen, on muututtava pysyäkseen edes siinä, missä on.)

Tai ehkä he hyvinkin näkevät sen kaiken. Eivätkä tiedä, miten suhtautuisivat. He ovat portinvartijoita, miettivät, kuka voi edustaa professiota ja kuka ei. Kuinka realistisia suunnitelmani ovat. Realistisia suhteessa siihen, miten ammatti ymmärretään nyt, vai realistisia suhteessa siihen, mitä siinä näen kipeästi kaivattavan (ja mistä he voivat olla hyvinkin samaa tai eri mieltä), sen kun tietäisi... Realistisia suhteessa siihen maailmaan, jossa ihmisten oletetaan tiukkuvan itsetuntoa, tapahtui heille mitä hyvänsä? Tunnen itseni yltäpäältä leimoihin tahrituksi, haluaisin tietää, onko muste näkymätöntä vai ei, ja joka tapauksessa yritän hymyillä ikään kuin olisi maailman luonnollisin asia, että istun pääsykokeissa sillä tavalla tuijotettavana. Epäilemättä sellainen tuijotus tuntuu inhottavalta kenestä tahansa. Eri tavoin. En osaa kuvitella, miten ne toiset leimat polttelisivat ihoa.

Teksti, jonka pohjalta teen kuvitteellisen opetussuunnitelman, on hyvin asenteellinen ja porvarillinen. Siinä puhutaan opettajan luonteesta, jota ei voi oppia, oppilaiden liittymisestä koulua arvostavien sukupolvien ketjuun versus koulun sanoman torjumisesta, koulun lyömistä hyvistä ja huonoista stigmoista. Haluaisin kysyä kärjistetysti, miksi siinä oletetaan, että edeltävät sukupolvet olisivat arvostaneet koulua. Mikä juttu se sellainen on? Monen muistot ovat etupäässä kielteisiä. Omat vanhempani kuuluvat siihen luokkaan, joka on saanut koulussa oppia lähinnä, etteivät osaa tai opi tarpeeksi nopeasti ja sulavasti. Heitä pelotti mennä tapaamaan minun opettajiani vanhempainiltaan ja he jaksavat edelleen tehdä numeron siitä, miten ystävällinen ekaluokkani opettaja oli vuonna 1980, vaikka oli sentään opettaja ja he vain tällaisia, no, tavallisia. (Eri ihmisten tavallinen sijaitsee hyvin erilaisissa kohdissa - tämä ei tullut itselleni yllätyksenä, kun luin tutkimusta siitä, miten mahdolliset itset vaikuttavat odotettuun opintomenestykseen ja menestymisen ja hyvän numeron määritelmiin.) Ja entä ne huonot stigmat, onko niillä mitään tekemistä ihmisten oppimisen, innon tai hyväsydämisyyden kanssa. Voisiko niitä jättää lyömättä, onko kaiken oltava jonkun ulkopuolisen arvioimaa, tungetaanko kaikki hamaan iäisyyteen tällaisiin tilanteisiin, jossa useampi vanhempi ihminen tuijottaa ja laskee, olisiko tuosta siihen, tähän, tuohon. Muotoilen asian viittauksella piilo-opetussuunnitelmaan ja siihen, eikö hyvä opettaja pyri purkamaan leimoja, niiden arvattavuutta.

Siinä kesken kaiken tajuan taas kerran, että onhan minulla paikkani tässä kaikessa, ja että jos se ei olekaan se paikka, joka leimataan menestykseksi, se voi olla se paikka, josta mietitään, mitä tarkoittaa suunnitelmien vaatiminen. Josta mietitään, onko siitä mahdollista koettaa kieltäytyä rauhanomaisin keinoin, hiljaisella vastarinnalla.

Katson valintalautakuntaa ja ajattelen, että eipä ole heidän tehtävänsä helppo. Erottaa, leimata, hahmottaa, mitä tarvittaisiin. Miten tulevaisuus rakennettaisiin. Hengitän sisään ja ulos, rauhoitun.

Äkisti havaitsen myötätunnun häilähtävän lävitseni kuumana ja painavana. Täällä me istumme, omituiset vaatetut apinat, sen sijaan että tanssisimme tai kirputtaisimme. Koetamme nähdä toistemme lävitse, ikään kuin kukaan meistä kykenisi sitä kautta näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä sen vuoksi olisi nyt järkevintä tehdä. Ajattelen Szymborskan runoa kahdesta apinasta. Teen töitä, jotta hymyni ei kävisi liian hilpeäksi, kurittomaksi. 

Myötätunto mieleen palautettavana

Keskustelimme aamulla vielä hieman elokuvasta, jonka katsoimme liian myöhään. Vompsu mainitsi elokuvan taas hämmentäneen tunteitaan aika tavalla, koska siinä esiintyy tämä hänen kaukorakkaudeltaan näyttävä näyttelijätär. Huomasin, etten ollut lainkaan tällä kertaa hämmentynyt itse koko asiasta. Se tarkoittaa kai, että kyseessä on Vompsun möykky, ei minun. Minun näkökulmani koko kysymykseen taitaa olla, että sehän on jo käsitelty, no worries. Tämä on tuon toisen yhdelle sivupersoonallisuudelle vaikea juttu, so what.

Se, minkä niin helposti unohtaa, on se seikka, että jos jokin asia on toiselle möykky, sen möykkyisyys ei katoa käsittelemällä, ei ennen kuin toinen tosissaan tahtoo antaa möykylleen huutia, saa sen supistettua osuviin sanoihin ja onnistuu kiistämään nuo sanat ja sitten vielä niiden jälkeen tuon niiden merkitsemän olon. Ja kun ajattelen näin, äkkiä muistan hämmästyneeni ja säikähtäneeni tällä lailla toisten ihmisten möykkyjen jatkuvaa esiin punkeamista ja vähän ärtyneenikin: eikös tämä nyt muka jo käsitelty viimeksi, pitääkö tähän taas palata? Ja siitä huolimatta minulla on omatkin möykkyni, jotka eivät tunnu sulavan mihinkään kertakäsittelystä, niin kätsyä ja keskustelukumppania imartelevaa kuin sellainen instant cure olisikin. En mielelläni ota saman ihmisen kanssa puheeksi möykkyä uudestaan, koska arvioin sellaisen olevan pitkästyttävää. Haluaisin, etteivät ystävät hylkää minua silkkaa pitkästyttävyyttäni ja möykkyisyyttäni.

Onneksi voin kirjoittaa möykyistä. Tätä ei ole pakko kenenkään lukea. Ei edes itseni, jos minusta käyn pitkäveteiseksi. (Niin käy hyvin usein.)

Kuinka monta kertaa pitää jokin seikka oivaltaa kuin uutena, saada siitä suoranainen oivalluselämys, todellisuuselämys, jotta jokin vanha, arkaainen möykky paljastuu vain hieman sotkuiseksi vyyhdiksi, joka voidaan avata näin ja asettaa tuolinselkämyksen ympärille ja kietoa siitä kerälle?

Joskus toisten huomaa käyvän kärsimättömiksi itsen kanssa. He saattavat sanoa, että oletpa sinä nyt itsekäs tai että minusta kyllä sinulle tekisi hyvää jos tai että olen aina ajatellut, että tuohon voisi auttaa jos. Seuraavan kerran, kun joku ärtyy minulle tuohon tyyliin - koska minulla tosiaan on omat möykkyni - koetan suhtautua häneen myötätuntoisesti. Tiedän, miltä tuntuu ärtyä siitä, että toinen vain makaa kuralätäkössään kyynelehtimässä sen sijaan, että ponnistautuisi jaloilleen ja tarttuisi ystävällisesti ojennettuun käteen. Koetan myös palauttaa myötätunnon mieleeni tietoisesti, jos toinen onkin se rypevä löllö, jonka itse tahtoisin tarttuvan elämäänsä niskasta ja nostavan sen vaaterista. (On monia ihmisiä, joille en ärry. Useimmille osaan ärtyä. On myös päiviä, jolloin en ärry kenellekään. Luojan kiitos ei ole sellaisia päiviä, jolloin ärtyisin kaikille.)

Ja - koetan palauttaa mieleeni myötätunnon, jos toisen sijaan itse olenkin se, joka ei saa itseään liikkeelle.

En kyllä tiedä, onko puhe myötätunnosta mieleen palautettavana jo liian toiveikasta. Ehkä pitäisi puhua mieleen pakottamisesta tai mieleen tahtomisesta tai mielialana ottamisesta. Hmm.

Ajattelin tänään suhtautua myötätuntoisesti aurinkointooni ja pitää vapaapäivän. Kävelylle!

Myötätunto

Kiitokset kaikille kirjanpitäjiä ja tilitoimistoja suositelleille! Yksi suositelluista osoittautui oikein hyväksi sekä tarjoukseltaan että kokemukseltaan, ja nyt ehkä vaikeimmalta palalta tuntunut ja verovirkailijoiden painottama hyvän ja näihin asiohin erikoistuneen kirjanpitäjän löytäminen on takanapäin.

Soitin toimistoon kuten niin moniin muihin sitä ennen. Ratkaisevaksi tekijäksi muodostui se, että tämä kirjanpitäjä kuulosti paitsi tarkalta, myös realistiselta ja myötätuntoiselta. Hän ei heti alkuun korkeasti väittänyt, että alviasioiden hoitaminen olisi tapauksessani varsin yksinkertaista. Sen sijaan hän totesi, että toki tilanteeni on verotuksellisesti kinkkinen, mutta että hän on hoitanut ennenkin muutaman tällaisen tapauksen ja että kyllä niihin on aina ratkaisu löydetty verottajan kanssa neuvotellen ja neuvoja seuraten. Sen lisäksi hän kuunteli tarkasti, mitä kerroin yrityksestäni ja kysyi muutaman tarkentavan kysymyksen ennen kuin uskalsi luvata ottaa asiani hoitaakseen. (Tietysti voi olla, että kyse on vain jostakin karmeasta vakuuttavuuden konseptista, josta riippuu diplomi kirjanpitäjän seinällä. Vähän samanlaisesta pelistä kuin siitä, jota ihmiset pelaavat työhaastatteluissa valmentautumalla kysymyksiin ja vastauksiin ja punomalla strategiaa siitä, millaista hyvää tyyppiä juuri tämä yritys hakee. Minun on käynyt vuosien varrella täysin mahdottomaksi pelata sitä peliä, koska pohjimmiltani en halua alistua teeskentelemään jotakuta toista. Ja on käynyt jokseenkin selväksi, etten minä omituisuuksineni ole se, jota yritykset haluavat konttoriinsa. Ymmärrän sen hyvin ja se on järkeenkäypää, vaikka tuntuukin ikävältä olla hankala ihminen.)

On hyvin vaikeaa sanoa, mikä äänessä ja sanoissa tarkalleen kantaa myötätuntoa, mutta sitä ei voi olla kuulematta. Vai voisiko? Ehkä. No, olen kuitenkin kuulevinani myötätunnon ja tartun siihen. Solmin sopimuksen siltä puhumalta. Toimiston tarjoama hinta on kuitenkin sitä samaa kuin toisillakin, samoin palvelut. Silloin ihmiskontakti ja kokemus ratkaisee.

Puhelimen suljettuani tulen ajatelleeksi, että laupias taivas, oikeastaanhan minä toimin tässä työhönottajana, työllistäjänä. Sitä on jotenkin vaikeaa hahmottaa. Vaikka toisaalta ei, koska lähetän aika monelle tilitoimistolle ystävällisen ja hauskaa vuoden alkua toivottavan sähköpostiviestin, jossa kerron valinnan kohdistuneen valitettavasti toiseen tällä kertaa. (Ja toivottavasti lopullisesti.) Ne viestit on kurjaa lähettää. Olen saanut niitä kuitenkin itse kymmenittäin ellei sadoittain. Tiedän hyvin, miltä niiden saaminen tuntuu. Kun niitä saa riittävästi, alkaa vakuuttua siitä, että on tehnyt lähestulkoon kaiken elämässään väärin.

Välillä sen voi unohtaa, mutta siihen on helppoa kopsahtaa takaisin. Enkä ole enää yhtä varma kuin kymmenen vuotta sitten siitä, mitä kaikkea kestän. Ainakaan en haluaisi väittää, että stressin alla tarvitsen vähemmän unta. Mieluummin sanoisin, että stressivasteeni on ylikuumenemissuojaamaton.

Onneksi "on tehnyt väärin" kertoo menneisyydestä. Se, mitä seuraavaksi tapahtuu, tuntuu täydeltä arvoitukselta. Joskus arvoituksen ratkaisusta näkee vilauksen johtolankoja, mutta useimmiten joutuu etenemään täydellisessä pimeydessä käsikopelolla. Se ei tunnu kovin hyvältä ennusteelta sille, että tehdyt ratkaisut olisivat jotenkin harkittuja ja oikeita.

Olen tyytyväinen nyt saatuani kirjanpitäjäasian ratkaistuksi. Kiitokset vielä kerran suosituksia lähettäneille!