Pois pussista

Tiistaina tapahtui se, mitä olen odottanut elokuusta lähtien sekavin tuntein. Lohen saattohoito päättyi. Olin parikymmentä minuuttia aiemmin soittanut eläinlääkärille ja tilannut pullollisen kipulääkettä puhelinreseptillä lähiapteekkiin, kun äkkiä kissa hidastui silminnähden kesken sängyllä tarpomisensa. Samalla se lakkasi kommunikoimasta. Sen selkä köyristyi lievälle kaarelle, silmät alkoivat harittaa eri suuntiin ja nieleksi ja työnsi kieltään ulos suusta ja takaisin sisään. Se hakeutui tuolin alle, naama seinää vasten ja kyhötti siinä välittämättä silityksistä tai tarjotusta tonnikalasta. 

Ystävä oli tulosa roudaamaan autolla vaatteenvaihtotapahtumasta yli jääneitä vaatteita hyväntekeväisyyteen parikymmentä minuuttia siitä, kun kouristus alkoi. Niinpä kävin kadulle kevätaurinkoon seisomaan mieli tyhjää lyöden ja peläten, etten ehkä pysty olemaan itkemättä. Ja itkinkin, kun avasin oven ja sanoin, ettei me viedä nyt vaatteita vaan kissa. Kissa laatikkoon vaan ja autolla suoraan tutulle eläinlääkärille. Vastaanottovirkailija lupasi järjestää nopean piikille pääsyn. Ja niin kärsimys ja kipushokki saatiin katkaistua puolen tunnin kuluttua sen alkamisesta. Kun kissa punnittiin, pelot siitä, etten olisi tunnistanut aiempia epämukavuuksia, nollaantuivat: sitten joulunajan kontrollikäynnin punnituksen kissa oli lihonut melkein kilon. Osa saattoi olla vatsan nesteturvotusta, mutta osa oli taatusti myös lihasta. Kyllä se paksusti tosiaan voi viime puolituntiseen saakka.

Kaikki sujui niin uskomattoman hyvin, että päällimmäiseksi tunteeksi jäi valtava helpotus. Niin moni asia olisi voinut mennä pieleen. Kipushokki olisi voinut tulla, kun olisin ollut poissa kotoa, töissä tai yliopistolla. Niin monena iltana väsyneenä töistä palatessa mietinkin, mitä teen, jos kissa on aivan reporankana. Tai sitten se olisi voinut mennä tuolla tavalla jumittamaan vaikkapa komeroon tai tuolin alle enkä olisi vain heti tajunnut, että jotain on vialla. Nyt näin, kuinka kesken tarvonnan asento muuttui ja liike hidastui. Tunnistin sen kipukäyttäytymiseksi. Pystyin toimimaan sen mukaisesti.

Niin että kyynelehdimme ystävän kanssa vain pikkuisen ja sitten lähdimme eläinlääkäristä tyhjän kopan kanssa kevätaurinkoon ja pian jo pudotimme vaatteet hyväntekeväisyyskirppikselle, menimme syömään thailounasta ja heitimme läppää pääsiäisen munarallista.

On kuin olisin päässyt pussista. Sellaisen tajuaa usein vasta jälkikäteen, kaiken sen voiman ja ajan, minkä jonkin vastuun kantaminen nielee. Äkisti olin 4,9 kiloa kevyempi, yhden saattohoitokissan verran. Ehkä olin kuluttanut kaiken haikeuden jo syksyn ja talven aikana, kuka tietää? Ainakin pelkäsin hurjasti, tunnistanko tarpeeksi hyvin kissan voinnin. On hirvittävä vastuu ottaa päättääkseen toisen eliön elämästä ja kuolemasta. Selvisin. Ja miten pelkäsin, mitä tapahtuu, kun Lohi kuolee - onhan se aina ollut eläimistä todella tärkeä, aiemmin kuolleeseen isoäitiin assosioituva. Mutta nyt kun se kuoli, tunsin yllättäen sormillani viimeistä kertaa sen pehmeää, hopeista karvaa sipaistessani, että minulle oli enemmän tilaa, että se jokin, kaikki sen antama voima ja lämpö ja läsnäolo, oli vuosien varrella siirtynyt itseeni. En tarvinnut sitä pitämään seuraa, olihan minulla tietoisuus siitä, että olennot voivat liittyä merkityksellisesti yhteen ja päästää irti sen jälkeen (useistakin syistä, joista kuolema on vain yksi, ja tavallaan paljon armollisempi kuin muut - sen jälkeen kuva ja muistot toisesta ovat vakaat eikä niitä voi häiritä mikään uusi informaatio). Ehkä tulisi toisia eläimiä tai sitten ei. 

Miltei kaikki, joille mainitsen kissan kuolleen, pahoittelevat ja vaikuttavat huolestuneilta. Se tuntuu kummalliselta, kun on itse lähinnä keveä ja helpottunut ja äärettömän kiitollis-liikuttuneessa tilassa. No, kaipa he vain seuraavat konventioita. Otan sen välittämisen osoituksena, vaikka sitä onkin hyvin vaikeaa ymmärtää. On kuin kuoleminen jotenkin kuviteltaisiin pahemmaksi kuin se onkaan. 

Huomaan tämän kyllä välillä muutenkin. Meinasin esimerkiksi kävellä raitiovaunun alle erään kerran yliopiston liepeillä, ja opiskelutovereiden sanottua, että olipa hurjan näköistä ja kamalaa jos jotain olisi tapahtunut, totesin, että liekö tuo nyt olisi ollut niin suuri menetys. He melkein suuttuivat. Kuulemma niin ei saisi ajatella. Luultavasti hahmoten tämän asian jotenkin keveämpänä ja moraalittomampana kuin he. Että on sattumaa, että on elossa, melkoinen  ihme kertakaikkisesti, ja että sekin on aika sattumanvaraista, milloin ja miten kuolee ja että kuoleminen on toisaalta myös ainoa yhteinen varmuus, joka meillä on. Mutta en osaa lopulta sanoa, miten paljon se sittenkään on yhteinen, koska kuolevaisuuteen suhtautuminen ei ole mitenkään kovin vakio.

Jännittävä kuitenkin tuo tuntu, että itselle on enemmän tilaa jonkun rakkaan kuoltua. En nyt tarkoita, että haluaisin erityisesti edistää kenenkään kuolemista, ei niin. Mutta että kun se tapahtuu, kaikki pelot ja kaipaus katoavat ja onkin voimakkaampi. Etukäteen on helppoa pelätä ja kaivata, elävien kaipaaminen on pirullista puuhaa. Kuolleita ei mitenkään menetä, joten ei heitä kaipaakaan. Voihan sitä tietysti olla eksyksissä ja yksin siinä mielessä, että tarvitsisi jotakuta vielä eikä häntä enää ole. Hmm. Mutta tarvitseeko näin aikuinen ihminen enää? Vaikeaa sanoa. Ehkä reagoisi eri lailla, jos kaikki tapahtuisi jotenkin nopeammin ja dramaattisemmin. Mutta saattohoidon jälkeen - ja oikeastaan kaikki läheiseni ovat kuolleet siten - päällimmäinen tuntu on helpotus ja voimaantuminen.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että voi taas suunnitella esimerkiksi matkustavansa kohtaamatta sitä kysymystä, miten reagoi, jos onkin toisaalla, kun muutos tapahtuu. (Sen olen huomannut vaikeaksi: itselle on vaikeaa antaa anteeksi ettei ollut paikalla loppuun saakka tukemassa toista.) Ettei tarvitse tuntea epämääräistä huonoa oloa siitä, että haluaa edelleen elää myös omaa elämäänsä saattohoidon rinnalla, panostaa opintoihin ja liikuntaan ja työhön, tehdä rakukeramiikkaa, tehdä muutakin kuin olla vierellä ja kuulostella. Vaikka kuinka tietää, että omaishoitajan jaksamisen kannalta omasta elämästä kiinni pitäminen on tärkeää, se ei tunnu oikealta. Välillä sitä sitten vain itkee sen vuoksi, että pitää kiinni omasta elämästään myös, ettei halua täysin pimentyä päästään, ja että se tarkoittaa sitä, ettei ole ollut toiselle läsnä niin paljon kuin olisi periaatteessa voinut olla. Se tuntuu vain niin itsekkäältä, että on vaikeaa myöntää moista itsekkyyttä omaksi toimintamallikseen. Samalla kun kuitenkin perustelee itselleen, että ei, se ei ole itsekästä, että itsestäkin pitää pitää huolta, että jaksaa, pitää olla läsnä ja avoinna myös omille tarpeilleen. Koska jos syö omat voimavaransa loppuun, kuinka olisi enää antaa toiselle lämpöä ja tukea?

Näissä pohdinnoissa ja järkevän suhtautumisen ottamisessa on kyllä auttanut vissisti hierojana työskenteleminen. Hierominen on fyysisesti kuormittavaa puuhaa ja kaikki tapaamani hierojat ovat itse enemmän tai vähemmän juntturassa tietyistä työssä rasittuvista kohdista. Moni lykkää omia tarpeitaan hyvin pitkälle. Itse olen opetellut pitämään kiinni siitä, että minäkin tarvitsen hoitoa. Todella tarvitsen. Koska jos olen aivan juntturassa, en jaksa suhtautua kovinkaan myönteisesti asiakkaaseen, jonka vaivat vaikuttavat pienemmiltä mutta joka on psyykkisesti aivan uuvuksissa niiden kanssa ja haluaa minun tekevän niille jotakin. (Ei, rahalla ei voi ostaa myötätuntoa, vaikka hieronnan voikin ostaa - ja minusta hieronta ilman myötätuntoa on jotenkin kauhistuttava asia, joka lähestyy kummalla tavalla prostituutiota.)  En voi tehdä työtä sillä tavalla, että mieleni tekisi kuittailla, että ai tää on susta jumi ja kuule tietäisitpä millainen jumi mulla on, et sanoin yhtään mitään omastas, jos tietäisit. Ei: jos alan hahmottaa tällaisten ajatusten tulvehtivan mieleeni, tiedän, että olen hoitanut itseäni liian huonosti. Useammin hoitoon, enemmän itsen rentoutusta: oman tontin pitää olla kunnossa, että voin tehdä työni sillä lailla kuin haluan sen tehdä. 

Haluan tehdä sen kestävästi. Tuntuisi väärältä, jos joku asiakas joutuisi aistimaan kummallista kaunailua tai epistunteita rivien välistä.

Niinpä hoidatan itseäni, ja tätä olen koettanut tolkuttaa itselleni myös viime talvena. Että pitää mennä ja tehdä. Ei saa halvaantua vierihoitajaksi. Asiat voi hoitaa ilman möykkyilyä siitä, ettei repeää tuhanteen paikkaan yhtä aikaa. Mutta ei se helppoa ole...

Niinpä tunnen helpotusta kun kaikki päättyy näinkin sopuisasti. Ja olen käynyt liikkumassa ja kursseilla, opiskellut ja tehnyt töitä. Koettanut elää normaalisti. Olen nauranut ja kutsunut ystäviä kylään. Taustalla on ollut imuisa surun ja kauhun aukko, kiinni juuttumisen ansa, mutta olen sinnitellyt sen reunalla, pingottanut olemisen mahdollisen kauas sen nielusta. Ja nyt, äkkiä, olen vapaa. Ei tarvitse ponnistella pois päin mistään. 

Enkä tietenkään tarkoita sitä, että olisi väärin toimia saattohoitajana. Tai etten tekisi uudestaan niin. Tai että toivoisin, etten olisi nyt suostunut siihen. Mutta kyllä tämä tuntuu etupäässä helpottavalta.

Omituista, tuntuu että toivo viriää taas ja kaikki on vasta alussa. 

Aloitin nestepaaston kaksi päivää tapahtuman jälkeen. Ehkä on hieman hassua koetella itseään henkisesti tämän kaiken jälkeen, mutta on jo muutaman viikon ajan ollut paasto-olo, ja pääsiäinen taitaa olla kevään ainoa kohta, jossa hieronnoista on niin pitkä tauko, että sen ehtii tehdä. Mitään pahaa oloa ei ole tullut, eilen illalla tuntui nälkä, nyt sekin alkaa rauhoittua. 

Uskomattoman voimakas kiitollisuus siitä, ettei elämä tunnu tasaiselta, vaan että on ahtaampia ja väljempiä kohtia, ponnistelua ja luovuttamista, heikkoutta ja äkillisesti tulvahtavaa voimaa.

Yksi valinnoista ja jotain kiinnikasvettua

Viime päivinä olen taas miettinyt yhtä valinnoista. Tavoitetta olla vapaa sellaisessa suhteessa, jonka mieltää itse tärkeäksi. Minulle se tarkoittaa edelleen vapautta rakentaa päiväohjelmani rauhallisesti ja harkiten ja pitäytyä niissä. Sillä tavalla näet pysyn hyväntuulisena enkä saa paniikkeja ja katastrofointikohtauksia. Itse päiväohjelmat saattavat olla hyvinkin pitkällisiä ja detaljoituja ja niihin on yleensä jätetty aikaa kohtaamisille, huudahteluille, halaamisille. Mutta niille on aikansa ja paikkansa. Moni muu tuntisi ehkä itsensä tässä kahlehdituksi, mutta minulle ne tarkoittavat vapautta. Vapautta huolesta, onko tehnyt tarvittavat asiat (tietysti on, niille on varattu kalenterista tietty slotti), muuttuuko sittenkin jonkin palikan paikka, ehtiikö syömään lainkaan, osaako sanoa toiselle ei silloinkin kuin se olisi hyväksi, sen sellaista. Kun kirjoitan haluavani rakentaa päiväohjelman rauhallisesti ja harkiten ja pitäytyä niissä, tiedän kirjoittavani joidenkin ihmisten - joista osa on minulle aika läheisiäkin - mielestä haluavani olla joustamaton. Olkoon niin. Kaikella on hintansa.

Minulle joustavuuden hinta - jatkuva tavoitettavuus, jatkuva puhelimen tarkkailu ja vastaamisvelvoite - on vain liikaa. Muutun sen piiriin ajautuessani (kuten aina välillä joudun ajautumaan, kun vaikkapa jokin iso työjuttu edellyttää tietyn viikon puhelimitse tavoitettavana pysyttelemistä) ihmiseksi, jollaisesta en pidä. Ärryn, ajattelen ikävää soittajasta jo ennen kuin vastaan ja tunnen helposti ihmisten kiusaavan minua, kun he haluavat siirrellä tapaamisia puoli tuntia milloin aiemmas, milloin myöhemmäs. (Se on ihan älytön tunne, mutta minkäs teet. Olen huomauttanut muutamalle moisen tempoilun stressaavan minua kohtuuttomasti; siitä ei ole seurannut mitään avartavaa keskustelua vaan kysymys, miksi minusta pitää tuntua siltä. Kunpa tietäisinkin. Siltä minusta nyt joka tapauksessa tuntuu.) Kaikkein tylsimmältä tuntuvat "myöhästyn vartin" -viestit. Ymmärrän, että ne lähetetään ystävällisessä tarkoituksessa, mutta stressihormonit vaan kohisevat korvissa, kun puhelin piippaa. Ei minusta se myöhästyminen tai vaikka tulematta jääminen ole niin paha juttu kuin tekstari. Olen tottunut semmoiseen ja semmoista välillä käy, joidenkin kohdalla kroonisestikin. Olen valmiimpi sietämään sitä ja sen arvaamattomuutta kuin puhelinta tai sen mukana pitämistä. Joten puhelin on jossain. (Etsin puhelimen lähinnä jos olen sairastunut ja joudun peruuttamaan jonkin tapaamisen. Ajattelen sen jostain syystä korrektiksi, vaikka voihan olla, että muutkin stressaantuvat kännykkäviesteistä ihan yhtä karmeasti.)

Tänä syksynä kun olen ollut tarmokkaampi ja iloisempi ja enemmän jaloillani kuin pitkiin aikoihin, olen jättänyt puhelimen entistä huolettomammin oman onnensa nojaan. Mikä onni! Joitain kaverisuhteita se tuntuu nihkeyttävän. Harmillista. Olen kyllä koettanut kuvata, miten reagoin kännykkään ja että sen mukana kantamisen hinta on minusta liian kova. Olen saanut muutaman moraalimurinan siitä, miten nykyään ihmisten väliset asiat normaalisti hoidetaan. Olen jättänyt vastaamatta, että minua kiehtoo enemmän onnellisuus kuin normaalius. Enkä osaa ajatella muuten kuin että tästä hankaluudesta varmasti joutuu maksamaan. Mutta että kenties se on sen arvoista. Eivät ne muutkaan lounaat nimittäin ilmaisia ole.

(Ja tietysti olen vähän hämmentynyt siitä, miten muuten niin fiksut ihmiset perustelevat minuun kohdistuvia vaatimuksiaan jollain hiton normaaliudella. Onko mitään tympeämpää perustetta? Koetan pitää itseäni lieassa sen suhteen, etten heijastaisi tällaista yhtään eteenpäin. Se, että minulta koetetaan vaatia moisia älyttömyyksiä, ei oikeuta mitenkään minua vaatimaan tai koettamaan vaatia niitä muilta. Jos saat minut kiinni jupisemassa jotain jonkin käytännön normaaliudesta, ole ystävällinen ja osoita minulle, mitä olen tekemässä.)

Yhtäkaikkisesti puhelinjuttu ja aikataulujuttu saavat jotenkin pienellä, epämääräisellä tavalla surulliseksi. Ihmisillä on niin erilaisia intuitioita siitä, miten asiat on helpoin järjestää. Toisten luontevan ymmärtäminen voi tuntua hyvin vaikealta. Joidenkin ystävien kanssa puhelinasia on keskusteltu ja ymmärretty ja he ovat ymmärtäneet, että mieleeni ei tosiaan juolahda suuttua siitä, jos he myöhästyvät siitä ilmoittamatta. Toisten kohdalla asiaa ei saada keskusteltua ja saa tehdä töitä sen eteen, että onnistuu vakuuttamaan itsensä siitä, että ei, eivät he varmasti toisissa konteksteissa kokisi näitä ymmärtämättömyyksiä ja että tämä nyt jostain syystä on vain heille (ja minulle) kipeä asia, ehkä koska he kokevat asioiden ja näkemisten viikkoa ennen sopimisen yhtä vangitsevana kuin itse koen sopimisen viime tinkaan jättämisen tai jo sovitun viime tinkaan asti venkslaamisen. Me vain elämme erilaista aikaa, erilaista kulttuuria.

Kuinka vaikeaa ymmärtäminen usein onkaan.

Edes omien tuntemusten ymmärtäminen. Ne tuntee, ne ravisuttavat, estävät nukahtamasta, ovat niin kipeitä että unohtuisivat mieluiten tuossa tuokiossa... ne kiihdyttävät sykettä tai pudottavat verenpaineen äkisti niin että meinaa vajota kasaan. Ne tulevat... menevät... Niin, en ymmärrä itseänikään. Mutta olen muotoillut koko joukon itsen käyttöohjeita, jotka ovat osoittautuneet hyviksi ohjenuoriksi.

Kesken pohdintojen kirjastoon saapuu äiti poikineen. He ovat etsimässä pojan lukioesitelmään materiaalia, ovat ajelleet kaiken päivää ympäri pääkaupunkiseudun kirjastoja. Äiti selittää ylpeyttä uhkuen, että nuorellamiehellä on jo yliopistonkin kirjastokortti ja että pian aineisto on koossa, että hän tekee kaikkensa sen eteen, että esitelmää varten haalitaan parhaat kirjat. Poika hymyilee ujosti. Kesken kirjojen etsinnän äiti alkaa puhua meidän kanssamme älyllisistä ongelmista. Kirjastosta ei löydy pojan esitelmään soveltuvaa materiaalia, mutta äiti ei kiukuttele eikä väsähdä, vaan toteaa, että onpahan tämäkin kirjasto nyt sitten tullut tutuksi, ja että se on hyvä tietää jatkoa ajatellessa, millaisia tiloja ja missäpäin milläkin koulutusaloilla ja tiedekunnilla on. "Ettei tarvitse ihan tyhjän päältä valita", hän virnistää. Molemmat kiittävät kohteliaasti ja valuvat ulko-oville.

Katselen hämmentyneenä heidän etenemistään ja mietin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Miten televisio pauhasi kaiken aikaa vanhempien ollessa kotona. (Ei ihme, ettei minulla ole televisiota.) Miten suhtauduttiin, jos koetin pyytää sen volyymin hiljentämistä jonkin tärkeän esitelmän kyhäämisen tai kokeeseen luvun ajaksi. No etkö sä ole jo tarpeeksi lukenut, tule nyt katsomaan Napakymppiä meidän kanssa. Ei hitto, en osannut kuvitella, että joku vanhempi voisi suhtautua noin lapsensa esitelmäntekoon. Nuo vanhemmat eivät varmasti sano lapselleen sitten myöhemminkään, että miksi sinä semmoista juttua opiskelet, onko se mistään kotoisin, eikö tuo ole ihan paskaa eikä mitään oikeaa työtä. Pääsin kerran lukioikäisenä Kansalliskirjastoon, koska ystävän äiti oli heittämässä meitä jonnekin ja hänen piti hakea sieltä jokin omiin opintoihinsa liittyvä kirja, ja olisin kernaasti jäänyt sinne loppupäiväksi tai vaikka loppuiäkseni, mutten uskaltautunut sinne uudestaan ennen kuin pääsin sisään yliopistoon, koska minusta tuntui jotenkin, että se on jotakuta muuta varten.

Silloin kauan sitten ihmettelin niitä samoja asioita kuin nytkin. Kuten että miten joidenkin ihmisten hiukset menevät siististi ponnareille. Miten on mahdollista syödä ryönäämättä paidanetumusta. Millaista olisi elää elämää jossa ei unohdeta avaimia kotiin. Toki nyt ihmettely on monipuolistunut ja näen monen aiemmin valtavan ihailtavalta ja saavuttamattomalta tuntuneen piirteen taakse: Miltä tuntuisi jos ei voisi lähteä ihmisten ilmoille kuin huoliteltuna. Mitä tarkoittaisi ettei sietäisi vyötärörasvaa itsessään. Mitä tarkoittaisi potea jatkuvaa syyllisyyttä siitä, ettei tee enemmän töitä. Olisiko rasittavaa sietää toisten irrationaalisuutta, jos asettaisi itselleen tiukan rationaaliset tavoitteet.

Koska puhelimeni on ollut hävöksissä jo useamman päivän ajan, en ole voinut sopia isänpäivästä huomenna. Koetan soittaa täältä kirjastosta, työpuhelimesta. Mutta ei siellä ole kukaan vielä vastannut. Ja jos he koettavat soittaa minulle, ääni kertoo vain, ettei numeroon juuri nyt saada yhteyttä. (Eivätkä he varmaan arvaa, että tuntemattomasta numerosta soittaja saattaisin olla minä, eivät he tiedä, millä numeroilla yliopiston lankanumerot alkavat.) Olen joka tapauksessa jättänyt kalenteriin suuren valkoisen aukon isänpäivän kohdalle. Ja ajattelen, että jollain maagisella tavalla he varmasti tietävät minun olevan tulossa. Olenhan tullut aina ennenkin. Omilla ehdoillani. Paitsi sinä yhtenä syksynä, kun he eivät vielä olleet ostaneet minulle puhelinta lahjaksi ja en halunnut kuulla heistä pihaustakaan. Mutta sen jälkeen olen aina tullut. Pelokkaana, epävarmana. Tietäen, että jos ei vie lahjaa, se ei ole hyvä ja osoittaa kiittämättömyyttä. Mutta että suurin osa ostamistani lahjoista on niinikään ollut jotenkin vääränlaisia ja huonoja. Enkä ole vielä lainkaan keksinyt, mitä veisin.

Koetan muistuttaa itseäni siitä, ettei isä ole enää se sama isä kuin aiemmin, että me osaamme jo luovia monien karikoiden ympäri eikä häntä satu eikä väsytä aiempaan malliin, työelämämalliin. Sitä on niin pirun vaikeaa muistaa. On vaikeaa muistaa, miten paljon päättäväisemmin osaa nykyään sanoa ei ja kyllä, miten paljon vähemmän on riippuvainen, miten usein siellä käydessä yli tulvahtaa vain suru siitä, miten emme voi koskaan kohdata samalta tasolta - miten joko he ajavat minua takaa tai jos otan paikkani riittävän napakasti, ryhtyvät pyytelemään anteeksi ja osoittamaan nöyryyttä. Jotta me voisimme kohdata ihmisinä, meidän pitäisi pystyä puhumaan toisillemme kuten aikuiset puhuvat keskenään. Jos emme voi kohdata ihmisinä, leikimme jotain hemmetin performanssia, jossa ei koskaan tunnu löytyvän tilaa empatialle ja ihmetykselle, eikä tasavertaisuudelle. Mutta eivät vanhempani halua oikeasti kuulla, mitä ajattelen, puuhaan ja arvostan. Aina välillä tätä keskustelua on avattu mutta se päättyy kerta toisensa jälkeen samaan: kavahtamiseen kauemmas, varovaisuuteen, ja usein suoraan syyllistymiseen siitä, mikä kasvatuksessani on mennyt pieleen, kun olen kasvanut näin hirviömäiseksi. Tai sitten olen itse paennut, kun olen kertonut jotain ja minulle on sanottu, ettei niin saa ajatella. (Niin että epäilen kyllä thoughtcrimen olevan ihan relevantti rikos siellä missä on perheitä. Ainakin semmoisia perheitä, jotka osaan kuvitella. Olen elänyt vain yhdenlaisessa ja nähnyt aika vähän mistään muunlaisesta.)

Helvetti että pelottaa huominen. Sanoin tuossa eilen Faunillekin, että onkohan minusta puhelin niin ahdistava juuri sen takia, että useimmiten siihen kuitenkin soittavat vanhemmat.

Tuiskuissa

Joskus sää ja mieliala komppaavat niin, että alkaa epäillyttää koko mielen käsite. Etenkin jos on epävakaata eikä syytä osaa yksilöidä. Jos on herännyt kuuden pintaan ja ponnistellut, ettei purskahtaisi alkajaisiksi itkuun, on vain sinnitellyt ja vakuutellut itselleen, että toinen ei siitä alastoman selän takaa loittone satoja kilometrejä tunnissa, syyttä suotta moinen tuntemus, varmuus, malttia poikki kaluten. Ja päivä on sujunut mitenkuten, välistä on tuntenut joukossa itsensä viiltävästi yksinäiseksi ja erilliseksi, ulottumattomaksi. On puhunut, nauranut, mutta silmät ovat pysyneet vakavina ja varmoina siitä, että kaikki loittonee. Maailmankaikkeus laajentuu hitaasti, ei kun nopeasti, luisumme erilleen, hyvästi te siellä. Ja sitten kun tulee ilta ja luulee jo sen kaiken hellittäneen, alkaa sama tunne puristaa, äkisti ei ole ketään, joka pystyisi pitämään tätä kehoa kiinni, se putoaa jonnekin ulottumattomiin, jäykistyy patjalla, puree huulta, toinen sanoo, että näytät jotenkin itkuiselta, eikä ole mitään pahempaa kuin sanoa se huolestuneella äänensävyllä, sen jälkeen itkemistä ei voi pysäyttää kuin menemällä ulos yksin. Sanon olevani pahoillani ja juoksen portaat alemmas, avaan oven, kiskon kengät takin käsineet hatun säärystimet ylemmäs, itkien tietysti, juoksen portaita vielä alemmas ja sitten näen lumen.

Tuiskuaa. Lumisavua tupruaa taivaasta alassuin. Hämmennyn yhtäläisyydestä niin, että unohdan itkun. Ajattelen hetken, että haen teidät, mutta en tahdo itkeä, en halua nähdä huolestuneita ilmeitä. Siksi menen kaduille yksin, kaduille ja rannalle ja suurkirkon luokse ja muistan kaikissa liikkeissäni, millaista on olla irti. Kun ei ole ketään, jolle itkeä, ei itketä. Pimeässä on helppoa kulkea selkä suorana ja joutuisasti. Lumi värittää tuijien toisen kyljen valkoiseksi. Lehmusten siemenjäänteet korostuvat. Lehtikasat maassa muuttuvat hetteiseksi lumenaluseksi. Meren silmä on raudanharmaa ja armoton, siihen katoaa valkoinen savu, yksin kävellessä tuntuu mahdottomalta kokea yksinäisyyttä, jää hedelmällinen yksinolo, kävelemiseen ja lumisiin yksityiskohtiin katoaminen.

Muistan yllättäen, millaista on lähteä juhlista silloin kun ei ole ketään, jonka kainaloon voisi vetäytyä. Millaista on lähteä yksin. Sillä tavalla kadottaa nälän ja janon ja pelon ja itkun. Voi tuntea riipaisevaa tuskaa ja uhmaa, ajatella kiukkuisesti tai pilkallisesti, kaivata, silmäillä kotimatkalla jokaista vastaantulijaa ja miettiä, uskaltaisiko heitä puhutella, ei uskalla, mutta jokin siitä puuttuu, jokin tietty haavoittuvuus, jota tuntuu olevan mahdotonta kitkeä läheissuhteista muuten.

Sitä tilaa pääsee melko lähelle, sitä yksin juhlista lähtemisen tilaa, silloin kun kävelee ulkona romanttisessa ensilumimyrskyssä, no, ehkä myrsky on sentään jo vähän suurenteleva nimi, vaikka etelään päin merenviertä kävellessä onkin kiskottava pipoa syvemmälle silmiin ja nostettava kaulaliinaa vastaavasti ylemmäs niin että lopulta niiden väliin jää vain kapea ihoviiru, jonka silmät jakavat useampaan osaan. Kävelemiseen ei mahdu muuta kuin tuisku ja yö ja askelten rytmi, liikelämpö, ihanat lumen piirtämät yksityiskohdat.

Häivähtää, tunteeko joku minusta huolta, mutta alan taas luottaa siihen, ettei tunne. Toisten huoli tuntuu välillä kahleelta, se kalisee masentavasti ja alan rajoittaa liikkeitäni, etten koettelisi kahleen kestoa. En pidä siitä. En halua sellaista. Mitä vapaammin saan käyttäytyä tavalla, jota yksi ystävä kuvaa "täysin käsittämättömäksi", sitä vähemmän koen tarvetta käyttäytyä niin. Mutta joskus yhtä kaikki käy niin, että tunnen silmitöntä vetoa kävellä yössä yksin. Ehkä vain hetken. Ja menen.

Kun rahjustan kotiin päin, ei ole enää kiirettä. Eikä itketystä, se on kadonnut jonnekin. Tunnen vain lämpöä rakkaitani kohtaan, haluan nähdä nopeasti kaikki ja halata kaikki ja ottaa kupin yrttiteetä ja asettua iltaan ja yöhön ja sänkyyn ja nukahtaa. Takaisinmatkalla jopa nauran ääneen, koska tuntuu niin hassulta, että kuohahdan yli pitkästä aikaa juuri silloin kun ensilumi sataa. Ja lumi täyttää jäljet pehmeällä hahtuvalla, joka tiivistyy narisevaksi kerrokseksi.

Tulee talvi!

Pimeä ja kuu

Kun polkaisen pyörän pihalta liikkeelle, kuu vaanii jo puiden takana. Se tuntuu lähellä horisonttia valtavalta, myöhemmin kaupungin yläpuolelle kohottuaan sen koko on etäinen, se silmäilee taivaan pilvenpankolta meitä kävelijöitä laiskasti.

On kuin hengittäisi häkää. Pimeä syöpyy jäseniin. Koulumatkalla on varottava liukastumista. Viikon suu repsottaa, sinne voisi tunkea useammankin kehon, yksi venyttelisi lattialla toisen lukujäykkyyttä ja sanasokeutta. Kun väsyn riittävästi, aloitan sanan peen sijaan ässällä. Edistän sanan verran ensimmäisessä kirjaimessa. Jos kirjoittaisin sen näin, srosessus, kirjoittaisinko seuraavan sanan ppinosus vai ehkä vain pinosus, ässähän oli jo käytetty, vai onko ässiä tarvetta enemmän lihashermotuksessa? Eilisen tunnilla toistetaan, että hermot ovat sähkökaapeleita kehossa, ja tänään aamun tunnilla, että aivot ovat kaksi kiloa poimuttunutta lihaa, jossa on kaksi hippokampuspulleromerihevosta ja että taksikuskien aivojen pulleroiset surkastunevat nyt kun heillä on navigaattorit.

Viikonloppuna tapaan mummun, joka haluaa kuolla. Hänen suoliluussaan on murtuma, sillä hän joutui sairaalassa potkutappeluun toisen potilaan kanssa yritettyään varastaa tämän peiton keskellä yötä omaksi lisälämmikkeekseen. Tapahtumaa setvittäessä mummu livauttaa senkin, että kyllä hänkin toista potki. Potkutappelun jälkeen mummun sängyn laidat on nostettu yläasentoon niin ettei hän pääse yöllä hiipparoimaan ympäriinsä ja aiheuttamaan kaaosta. Nyt mummu kiukuttelee myös isälle ja isä uskoo ensimmäistä kertaa elämässään, että mummu osaa olla myös ilkeä sillä lailla kuin me muut olemme vakuuttaneet kaikki nämä vuodet. Äiti sanoo isän järkyttyneen kovasti tästä paljastuksesta. Uskoikohan isä tänne saakka mummun todistusta, että min olin aina niin kiltti ja kunnioitin vanhempia ihmisiä eikä min lapsuudessain kukaan koskaan ollut pahalla päällä tai kiukkuinen? (Ja että siksi sellaisen vaatiminen toiselta on kohtuullista samoin kuin vaatimuksessa epäonnistumisesta rankaiseminen rajusti.)

Tänään luento, jolla hippokampuksia kuvataan pulleroisiksi merihevosiksi, käsittelee juuri vanhusten dementiaa ja hoivakotiasumista ja muistihäiriöitä ylipäänsä. Luennoitsija katselee jossain välissä ikkunasta ulos ja sanoo toivovansa, että olisi paljon aiemmin tehnyt elämässään hullunrohkeita asioita, astunut tyhjän päälle ja miettinyt, mitä elämältään haluaa. Lopuksi hän siteeraa nappisilmäisten eläinvauvojen ja keltaisena hehkuvien voikukkaniittyjen kuvien ohella Spinozaa.

On kuin jotakin kiertyisi renkaaksi. Okahaarakkeet ja ilo. Oratuomi.

Kuinka vaikeaa iloa onkaan säilyttää, kun eteen levittäytyy kokonaisen pyyhkeen alta sojottava reisi, ja äkkiä huomaa, miten kaikkina näinä viikkoina, kun olemme hieroneet niska-hartiaseutua, koko alaraajan käsittely on haalistunut epämääräisiksi käsikiehkuroiksi, joita piirretään kämmenen päkiällä joka puolelle reittä. Miltä tuntuisi varmuus tässä? Onko se liikaa toivottu, jos on ihminen, joka ei ole varma edes siitä, onko jollakin hetkellä enemmän surumielinen, mietteliäs vai tyytyväinen? Tai joka ei tiedä, mitä tahtoo, ja välillä havahtuu siihen, että käy hierojakoulua, valmistuu ehkä jossakin vaiheessa hierojaksi, mitä se sitten tarkoittaakin, joka tietää vain, miten hyvältä tuntuu joskus maata jonkun sylissä tai peittojen sisällä ja miten vaikeaksi käy toisinaan pidätellä itkua, jolle ei ole mitään selkeää syytä? Painaltelen reiteen mietteliäitä ympyröitä ja kuulen hengityksestäni, että marraskuu raksuttaa eteenpäin tauotta.

Vapaus maistuu erilaiselta kuin kuvittelisi. Joskus se tuntuu vaikeudelta ylittää näkymätön kelmu, joka on pingotettu kahden vierekkäin nukkuvan ihmisen väliin. Jos olisikin valoa ja kuivana puhaltuvia lehdenriekaleita, aikaa kävellä ja katsella omia kenkiään maan sitkeällä selkänahalla, aikaa ajatella ja solahtaa yksinoloon. Mutta maa makaa raskaana, lehdet ovat vielä niljaisia ja melkein lihallisia, valoaukko kiristyy, kohta jäävät vain vipisevät sanat, kehojen iho käy hauraaksi, noille toisille ei jaksaisi sanoa enää mitään, on keskityttävä sierainten pitämiseen vesirajan yläpuolella.

Näen unen, jossa suuni on hampaiden sijaan täynnä kavioita.

Kun ajan pimeän läpi ja pyörän valo piirtää maahan läpättävää keltaista ellipsiään, ajattelen ajavani kavion alapintaa, hampaan kruunua, rummunkalvoa. Mistä ne metaforat tulevat?

En osaa sanoa, kuvittelenko vain etääntyväni kaikista. Ja mitä tarkoittaisi vain kuvitteleminen, jos kerran vastaan siten tulkintaani laimealla surumielisyydellä, joka toisinaan kuohahtaa yli epätoivona, mutta ei koskaan kolmea minuuttia kauemmin, ei sentään. On kuin ajaisin kaiken aikaa liukasta rummunkalvoa, suu voisi sulkeutua mikä hetki hyvänsä, ja pyöränvalon vapiseva sormi on kuun lisäksi ainoa, minkä kunnolla näen, kuun ja kuuneteisten puiden siluettien lisäksi. Mutta tiedän, että liikahtelen jonnekin päin, että maailma muuttuu kaiken aikaa, eläkepommi kasvaa, energiankulutus lisääntyy taas talven tullen, ymmärrän äkkiä meihin heijastettavan toiveita, meihin kaikkiin jotka istumme keinovaloisassa tilassa kuunnellen ja lopuksi taputtaen, vähitellen piirtyy kuva ihmisestä, joka uskomusten ja tavoitteiden sijaan koostuu lihaksista, jänteistä ja kalvoista, luista ja rustoista ja sähkökaapeleista. On vaikeaa mieltää tämä vain aalloksi, joka puhaltuu pois, keinahtaa takaisinpäin, tämä on niin hidas vuodenaika, tämä, voimat kadonneet käsistä, tuntuma sormista.

Matkalla jonnekin, minne.

Ilmainen vessa nimeltään katalyysaattori ja muita kesäasioita

Jaa, kauankohan siitä lienee, kun olen viimeksi ehtinyt istahtaa koneen ääreen siinä syvyydessä, että olisin malttanut kirjoittaakin? Alkukesät näyttävät olevan kohdallani se aika, jolloin minun on kaikista vaikeinta keskittyä johonkin paikallaan olemista vaativaan. Ja kirjoittaminen on aika liikkumatonta. On tapahtunut paljon, ei mitään järisyttävää, mutta kuitenkin: olen syöttänyt Näkymättömän tytön kanssa oravanpoikaselle mocheja ja timjaminmakuista terveyssuklaata japanilaistyylisessä puutarhassa, lähettänyt naimasukulaiselle mangoldinsiemeniä pikkupaikkakunnalle, jossa niitä ei myydä kaupassa, osallistunut ensimmäiseen käsityövaihtooni ikinä, kirkunut useammankin vuoristoradan kyydissä miehen työpaikan virkistyspäivänä ja ihmetellyt ja ihastellut rauskuja ja meduusoja Sealifen akvaariossa ja miettinyt, miltä tuntuisi katsella noita ihmeellisiä ja ihania kaloja ja katkarapuja, jos olisi mieli raskaana niiden syömisestä, ja tuntenut riipaisevaa surua nähdessäni tuon ainutkertaisen elämän suljettuna pieniin akvaarioihin. (En itse enää tukisi rahalla paikkaa, joka asettaa eläimet näytille tuolla lailla, ainakin oman myötätuntoni herättelyyn ovat riittäneet television luontodokumentit, mutta toisaalta, en malttanut olla menemättä, kun saimme joka tapauksessa ilmaisen lipun. Tiesin kyllä jo etukäteen tulevani todennäköisimmin surulliseksi ja tuntevani epämääräistä syyllisyyttä menemisestä, mutta sellaista se on. Tämä kuvio on toistunut eläinsuhteessani alusta saakka: halu lähestyä ja sitten surullistuminen useimmista eläintenpidon tavoista. Niin kävi niilläkin talleilla, jossa hevosia kohdeltiin kauniisti. Ja hitto vie, olen vähän surullinen meidän zenkivikissoistammekin. Ja itsestäni! Myös minä olen eläin, joka ahdistuu ympäristön keinotekoisuudesta etenkin talvisin, kun ulkona ei tarkene olla niin paljon.)

Tänään olen voinut olla Näkymättömän tytön rentouttavassa seurassa, ja vaikka pitkä viikonloppu tai mikälie oli poikinut kahteen kolmesta kohteestamme ovilapun, jossa pahoiteltiin tämän päivän kiinnioloa, näimme silti rusokirsikat kukassaan ja joimme vihreää jasmiiniteetä kuuportin luona ja kävimme Valtterin kirppiksellä ja löysin kirjavan amerikkalaiskankaan ja kaksi paitaa Vompsulle, sinisen mukin ja vihreän kannun ja oranssin lankakerän isoäidin neliöihin. Kävimme myös vessassa, jonka ovessa luki katalysaattori. Hmm. Ja nyt sataa oikein roimasti, istun kotona ja juon yrttiteetä ja tunnen väsymystä, hyvää voipumusta. Ystävältä ulkomailta on tullut pitkä kirje, lähennymme, se tuntuu hyvältä. Ja ehkä tänne Helsinkiin järkkäytyy decoupage-ilta, se kuulostaa hauskalta kuin mikä.

Antibioottikuurista on jäljellä enää neljä tablettia: tämäniltainen ja huomiset kolme. Varpaassa on vielä vähäsen mätää, mutta aika pienesti, ehkä se siitä, antibioottivoidettakin on vielä vaikka kuinka. Ihastumislevottomuus alkaa hitaasti kulua, haalistuu päivä päivältä, ehkä törmäsin askarruttavaan ilmeeseen ja ihmiseen vain vääränä päivänä, ovulaatiohetkellä. Alan nimittäin unohtaa ilmeen, ja voi olla, että parin kuukauden kuluttua olen sullonut koko levottomuuteni niin syvälle tiedostamattomaan, että hämmästyn, jos jokin muistuttaa minua siitä. (Kokemukseni mukaan vain toinen vastaavanlainen ihastuminen nostaa pinnalle edelliset, ne ovat ilmeisesti teineisyydessään muuten liian kiusallisia käsitellä. Tai sitten ihastumistekstin lukeminen.) Silti jotakin kummallista on noussut pintaan, tietty valveisuus, suurempi kuin ennen, näen taas Vompsun ja itseni erillisinä, hyvin kaukaisina, vähän samalla lailla kuin seurustelun alussa, ymmärrän taas kipeästi suhteen haurauden ja sattumanvaraisuuden, sitoutumisemme haavoittuvuuden. Ja tunnen syvää surua Vompsun puolesta, surua siitä, että hän on päättänyt elää minun kanssani, koska olen välillä aika mahdoton. Tai eihän hän näe sitä mahdottomuutta, paitsi ehkä sotkuisuuden ja huolettomuuden. Jos hän näkisi vapaudenkaipuuni muutenkin kuin sellaisissa eleissä kuin kieltäytymisessä vihkisormuksen kantamisesta, hän ei ehkä olisi uskaltautunut suhteeseen kanssani. Kun yritän puhua asiasta, hän vain sanoo, että kyllä häntäkin välillä vituttaa olla minun kanssani. Ymmärrän sen paremmin kuin sen, kun hän välillä sanoo, että hänen on hyvä olla kanssani. Ja silloin saatan pelästyä ja tulla hyvin surulliseksi, koska en ymmärrä sillä hetkellä, mikä meitä pitää yhdessä, ellei sitten tottumus tai itsepäisyys. Ja joinakin päivinä vain nauran ja ajattelen, että kaikissa ihmisissä on hyvät ja huonot puolensa ja että kumpikin meistä katsoo aika montaa toisen ärsyttävää piirrettä läpi sormien ja molemmat ovat kuitenkin myös mukavia monin tavoin, vaikka kumpikaan ei olekaan erityisen viehättävä eikä älykäs, menestyvä eikä haluttava.

Mutta varmuus on kadonnut, ja se tekee vähän surulliseksi ja levottomaksi, valppaaksi.

Onneksi kesäasiat ovat enimmäkseen rauhoittavia, kuten vesijuoksu ja palstan perkaaminen. Mutta jotenkin toiveikkuuden puuska on lasehtinut surumieleksi kaikista kukinnoista huolimatta. Kaipa se on vain tätä, että itse pysyy ongelmineen ja möykkyineen samana, vaikka elämä alkaakin hitaasti kääntyä uuteen suuntaan. Sen haluaisi kääntyvän nopeammin, haluaisi puhaltua tuulten mukana useiden kaupunkien ja ehkä valtamerienkin yli, mutta elämä ei toimi sillä lailla, ja silloinkin kun niin käy, siitä on vaikeaa iloita, enimmäkseen on vain tuskallisen hereillä ja ilman merkitysvarmuutta.

Mikä edes olisi ihannetila: Varmuusko? Ei se siltä tunnu, koska useimmiten se tarkoittaa sokeutta. Valve? Se taas sisältää suuren määrän tuskaa, voiko sitä jaksaa kantaa? Olen halunnut kantaa sitä kaikkea, mutta sitten jotakin tapahtui ja ajauduin vale-varmuuteen. Ehkä ihannetilalla ei ole edes väliä, on tämä tila tässä ja nyt, on alkukesä. Huomenna on viimeinen lauantai töissä tällä erää. Seuraavan kerran, kun menen lauantaitöihin, opiskelen jo hieromista.

Ollapa kärsivällinen, mutta haluan tanssia, heittäytyä, tempautua. Onhan sentään kesä.

Kuvitelma ja todellisuus

Jos kuvittelisi. Jos kuvittelisi, miten haluaa elää, miltä tahtoo näyttää, mitä tahtoo tehdä, millainen kuvitelmasta tulisi?

Kuvitelmani ovat muuttuneet parin-kolmen viime vuoden aikana kovasti. Olen päästänyt irti siitä kuvitelmasta, jossa herään energisenä, voimistelen tunnin ja syön pienen aamiaisen nautiskellen valoisassa keittiössä. (En ole ikinä asunut asunnossa, jossa olisi valoisa keittiö. Ystävän perheellä oli sellainen kun olin lapsin. Rakastin olla siellä yötä, koska keittiöön paistoi aamulla aurinko.) Ja että sitten suuntaan (kenties koiralenkkien jälkeen) tapaamaan ihmisiä, jotka ovat omistautuneet taiteelle ja tieteelle, ja kävelemme ja keskustelemme tai kenties istumme kahvilassa ja keskustelemme. Ja että sitten liikun lisää, ja teen jotakin merkityksellistä taidetta. Ja että iltapäivän lopuksi lojun sängyssä ja luen kirjaa ja teen muistiinpanoja vihkoon vierelläni. Ja että illalla vielä nähdään ihmisiä ja kenties nautitaan lasi tai kaksi viiniä.

Mistä nämä kuvitelmat tulivat?

Tänään on sellainen päivä kuin olisin joskus aiemmin toivonut: kalenteri täynnä liikuntaa ja kulttuuriasioita, sekä taiteen tekemistä että kokemista, jumppaa että kävelyä. Hyvä kun syömiselle jää puolisen tuntia, samoin savisten vaatteiden päältäkiskomiseen ja teatterivaatteiden tilalle vetämiseen. Illalla saisi viiniä ja keskusteluakin mutta taidanpa skipata ja tulla aikaisin nukkumaan.

Huomaan ihan selvästi, etten tahtoisi kuollaksenikaan tällaista elämää, en pidemmän päälle. Päiväkin ottaa koville, vaikka periaatteessa kaikki menot yksitellen kuulostavat mukavilta.

Ja kun kysyn, mistä nämä kuvitelmat tulivat, mistä sain päähäni, että elämäni pitäisi olla niin täytettyä, luulen tietäväni myös vastauksen. Siitä kai, etten ole oikein saanut lapsena olemisen, vain olemisen, rennon olemisen ja palautumisen, mallia muulta kuin isoäidiltä. Ja siitä, miten muut puhuivat hänen olemisestaan, opin jäsentämään rentoilun merkiksi kuolemansairaudesta. Merkille pantavaa on silti myös se, että kaikista elämäni ihmisistä vain isoäiti jaksoi suhtautua minuun ystävällisesti ja pyyteettömästi, kun olin lapsi. En tarkoita, ettei hän olisi ollut ankara tai tiukkapipoinen tai asenteellinen tai jääräpäinen tai hetkessä nollasta sataseen kiihtyvä, totta kai oli. Mutta silti myös inhimillinen ja kuunteleva. Hänellä oli siihen aikaa.

Entä sitten, vaikka hän tosiaan olikin kuolemansairas ja joutui olemaan ahkeroimatta, tavoittelematta täydellisyyttä ja hössöttämättä sairauden, lääkkeiden sivuvaikutuksen ja sen sellaisen takia. En usko, että minun pitäisi sairastua voidakseni poimia olennaisen asian hänen olemisen tavastaan. Vapaus ei voi olla pelkästään mikään jumalien rangaistuksen sivuvaikutus tai lohdutuspalkinto.

Siitä voi olla iloinen ja siitä voi pitää kiinni, sitä voi tavoitella.

Tai ainakin tahdon kuvitella tällä hetkellä niin. On mielenkiintoista, miten tämän jäsennän kolmen vuoden kuluttua. Katsonko todellisuuden korjanneen käsityksiäni.

Suunta ja suunnattomuus

Hassua, miten painopiste vaihtuu. Aivan kuin elämä vaihtaisi jalkaa vessajonossa. (Vessajono kohti hautausmaata... olen ajatellut soittaa sinne firmaan, jonka kautta pääsin haravoimaan hautuumaata viime keväänä ja kertoa, että se oli elämäni ihanin duuni ja jos mahdollista, olisin tarjolla täksikin kevääksi.) (Ei tämä ollut se asia, tuli vaan mieleen tuosta vessajonosta, että jos elämä on vessajono, niin mikä se vessa sitten on...)

Yhdestä kohtaa poistuu suunta ja aukeaa suunnattomuus, vapaus. Ja samalla hetkellä (tuostako se johtuu? tarkoitan: tuostakinko?) tai ainakin saman päivän aikana toisesta kohdin, jossa suunnattomuus on ollut ainoa määre jo ajat, suunnattomuus ja tervetulleeksi toivottaminen, hahmottuu selkeä suunta. Tahto hahmottuu.

Ehkä on niin, että ihminen pystyy tahtomaan vain tietyn verran asioita kerrallaan. Kantamuksen keveänä pitäminen on ehkä siis jopa pakko. Jos jokin syö liikaa voimia, on harkittava tarkoin, kannattaako sitä kantaa matkassaan. Muistan lapsuuden, toisten hämmennyksen kun lahjoitin äkisti heille julisteen, jota jumaloin, tai kirjan, jonka olin juuri maininnut lempikirjakseni ja josta he olivat sanoneet, että se voisi olla kiva lukea. Se vapaus... rakastan sitä vapautta paljon enemmän kuin mitään muuta. Olin lukenut intiaaneista ja heidän esinesuhteestaan ja se kolahti heti. Tietysti olin hieman haikea luovuttuani jostakin mutta liikuskelin väljässä vapauden tunteessani pian liukkaana ja tavoittamattomana. Äiti repi likitulkoon hiukset päästään, kun tavarani yksinkertaisesti katosivat.

Kun sisko syntyi, luovuin tavallaan vanhemmistanikin. He olivat nyt siskon, minun piti vain olla roolimallina, mallintaa pieni aikuinen. Työnsin siskoa vaunuissa ulkona ja istuin hänen kanssaan hiekkalaatikolla ja mietin, pidetäänkö minua ehkä teiniäitinä. Ajatus ahdisti minua suunnattomasti, koska olen aina yhdistänyt äitiyden naiseuteen, jota en tuossa vaiheessa sulattanut lainkaan. (Tiukkaa se tekee vieläkin mutta olen edistynyt huimin harppauksin koska uskallan virkata baskerin rupeamatta samantien sisustamaan kotia verhoin tai muuta semmoista. Mutta koko ajan kun virkkaan, olen paitsi ylpeä uskalluksestani, myös ällöttynyt siitä, miltä näytän ulkoapäin. Jokuhan voisi luulla minua naiseksi... uh.) Tavallaan voisi sanoa, että luovuin lapsuudestanikin. Aloin kaivata vanhempia uudestaan vasta pari vuotta sitten, se kaikki nousi eron myötä pintaan kipeänä ja tunsin olevani kovin yksin maailmassa. Muistin, miten vaikeaa oli soittaa puhelimella Herkkupepulle (niin hän itseään kutsui, lisänimenä; olimme ehkä kuuden tai seitsemän ja meille se taisi tarkoittaa karkkihampaan kolotusta) ja pelätä, ettei hän lähdekään johonkin. Ja äidin sanat, että soita sitten jollekulle toiselle, jos se ei pidä teidän sopimusta. (Oliko jokin sopimus? Onko sen ikäisillä lapsilla viikonpäivät? Minä pidin aina sovituista päivistä kiinni ja Herkkupeppu unohti ne. Tosiasiassa meillä taisi olla sellainen sopimus.) Me kävimme samalla pianonopettajalla, äitimme olivat ystäviä keskenään. Sitten Herkkupepun vanhemmat erosivat ja hänen äitinsä juotti jollekin runoilijalle sampanjaa korkokengästään ja minun äitini istui makuuhuoneessa ja itki, koska ei enää ymmärtänyt mistään mitään ja maailma oli niin karmean vastuuton. Me nyrpistimme nenäämme: kengästä, hyi hitto, hikisestä isosta kengästä! Ei meitä se kiinnostanut, vaan hevoset.

Myöhemmin luovuin hevosista. Ne ovat edelleen kämmenissäni ja unissani. Moni muu ei luopunut, he hankkivat jonkin rasittavan työn voidakseen pitää hevoset. Arvelin, että luopuminen olisi opettavaisempaa ja ainakin jättäisi minulle vapautta ja antaisi tilaisuuden prosessoida asioita. En osaa sanoa, vaikka minua helpottaakin se, ettei kukaan enää voi käskeä minua lyömään hevosta raipalla, kun olen itse toista mieltä siitä, onko se oikea tapa toimia. Hevoset ovat sisälläni siinä määrin, että niistä luopuminen oli enemmän ulkomaailman asia kuin mikään sisäinen muutos.

Viime aikoina olen koettanut luopua filosofiasta, siitä kaikesta roinasta. (Se olisi aika sisäistä, koska ulkoiset merkit sen harrastamisesta ovat lakanneet ikupäiviä sitten.) Mies häiritsee prosessia, hän haluaa lukea Pitoja ja Faidrosta ja keskustella rakkaudesta. Enkä voi sille mitään, että sydämeni vastaa kutsuun ja juovun sanoista. Ehkä joku päivä kippaan Platonit talon paperiroskikseen, jos tämä hänen kiinnostuksensa alkaa ärsyttää liikaa. Olen uupunut siihen, että koetan potkia tikkaita, joiden päällä seison. Parempi viedä samantien tikkaat pois, putoaa matalammalta. Luulen kuitenkin, että itseeni jää tästäkin aina jokin kummallinen juopa, koskapa huomaan keskusteluissa pohtivani usein asioita aika monista eri viitekehyksistä käsin samanaikaisesti, mikä saattaa vähän hämmentää keskustelukumppania.

Tunnistan kovin hyvin sen, mistä Hurina kirjoittaa koko olemisen tavan läpäisynä:

Itse koen jotenkin aivan olennaisena sen, että jos todella opin jonkun asian, oli se sitten etiikkaan tai vaikkapa psykologiaan liittyvää, niin tämä oppi läpäisee koko persoonani ja käyttäytymiseni. Jos ei oppi näy toiminnassa, ei sitä ole kovin syvällisellä tasolla opittukaan. Ehkä vain joitakin hienoja lauseita tai ajatuksia on opittu ulkoa, mutta siinä kaikki.

ja sitten toisaalta kysymyksen, jota Eufemia sivuaa:

Ihanteellinen hyvyys ajaa sekä Agneksen että Estherin surkeaan asemaan; hyvyyden on oltava itsensä vuoksi, ei palkinnon. Lopuksi joku muu tietysti pelastaa ja kaikki päättyy hyvin, mikä on sekä Agnekselle että Estherille valtava yllätys. ... . Minusta on jännittävää tunnistaa vetoavia tarinoita enkä halua kieltää niitä millään tavalla. Haluaisin kuitenkin hahmottaa vetoavien tarinoiden vaikutuksia elämässäni ja suhtautumisessani toisiin – se tuntuu eettisesti tarpeelliselta, hyvältä. Tjaa, minkäköhänlaiseen surkeaan jamaan ajattelin ajaa itseäni juuri tällä ihanteellisen hyvyyden tavoittelulla?

Tässäpä pähkäiltävää... etenkin kuunnellessa platonisten dialogien seireeninlauluja... ehkä seuraavaksi pyydän Vompsulta, että hän voisi lukea ääneen Apologian sillä välin kun tiskaan tai kokkaan, jotta voin vähän kopauttaa itseäni sillä, kuinkas sitten kävikään. (Tämä mainio työnjako pitää avioliiton ihastuttavan sopuisana.)

Tuntuu mukavalta, kun elämä vaihtaa jalkaa. Sekä uusi suunnattomuus että uusi suunta tuntuvat kiinnostavilta.

Tyhjyys/vapaus

Käännöstyö sinetöidään lounaalla. Se on nyt irti minusta. Seison kaukaisella laiturilla ja huiskutan. Siltä se suunnilleen tuntuu. Ja istun junassa tai laivankannella ja näen huiskuttavan itseni.

Uusia töitä ei ole vähään aikaan tiedossa, koska kustannusala kouristaa laman kourissa. Ihmisiä irtisanotaan, ja mikä vieläkin tärkeämpää, julkaisusuunnitelmat on pistetty toistaiseksi jäihin. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu.

"Entäs sinä, sinun tilanteesi? Mitä seuraavaksi?" Mietin hetken, sanon: "No, se on vielä hyvin avoin... niin avoin kuin mahdollista. En tiedä ollenkaan." Mutta luulen, etten kuulosta huolestuneelta, koska en ole erityisemmin huolestunut eikä keskustelukumppanikaan huolestu. Olen pitänyt kääntämisestä ja saa nähdä, jääkö tämä viimeiseksi työkseni toistaiseksi tai elämässäni. Saapa nähdä. Olen pureksinut tätä tietoa pari päivää ja asettunut siihen nyt kotoisasti kuin kissa sängylle.

Sitten puhumme, hassua kyllä, sellaisten ihmisten tunnelmista, jotka ovat rakentaneet elämänsä ja elämäntyylinsä työsopimuksen varaan, heidän tunnelmistaan lomautusten, työsuhteiden katkaisemisen ja freelancekeikkojen harventumisen kynnyksellä. Moni ei pysty lainkaan keskittymään työhönsä eikä saa unta ilman lääkitystä. Olen heistä huolissani ja varmistan, ettei keskustelukumppani koe mitään sellaista. Ei, ei sentään.

Ja siinä kuunnellessani ja keskustellessamme lounaan ylitse tajuan äkisti, että se, mitä ne työsuhdeihmiset, joita parhaillaan säälin ja joiden asioista olen huolissani, kokevat tällä hetkellä, on itse asiassa sitä aivan samaa, minkä kanssa itse elän jatkuvasti: jatkuvuuden puuttumista, toimeentulon epävarmuutta. En vain itse osaa mitenkään huolestua siitä, vaikka monesta muusta asiasta saatan kantaa huolta slapstickmäisellä paatoksella. (Minusta tuntuu, että vanhempani huolehtivat asiasta aivan tarpeeksi, vaikkei se ole edes heidän asiansa - onhan meillä sosiaaliturva, ei heidän tarvitse minua elättää, jos jään työttömäksi.) Äkkiä olen ensimmäistä kertaa kunnolla onnellinen siitä, että marraskuinen tarjouksemme Salon talosta hylättiin. Ei minulla olisikaan nyt rahaa maksaa mitään kuukausieriä lainoista. En ole velkaa kellekään... mutta ei minulla rahaakaan ole... elän samassa tilassa kuin valtaosa maailman ihmisistä, kädestä suuhun. Ei kai siinä mitään huolestuttavaa ole. Sitä paitsi saan kohta käännöspalkkion. Jos miinustan siitä yrityksen kulut, jää siitä pari sataa jokaiselle seuraavalle kuulle siltikin. Jonkin aikaa on varaa odottaa.

Mutta osaan olla kyllä huolestunut niistä ihmisistä, jotka jotenkin horjuvat työpaikkansa menetyksen uhatessa, ja sympata heidän huoltaan. Vaikka se onkin vieras huoli.

Tilanne on kummallinen: Hehän ovat tehneet juuri niin kuin minun ikäisiäni ihmisiä kehotetaan tekemään. Ovat hankkineet viran, ostaneet omistusasunnon, vakiinnuttaneet elämänsä tunnistettavaksi, säännölliseksi, rakentavat maamme vaurautta ja sillä lailla. En usko, että he ovat tunteneet itseään hetken pistoksessa loisiksi samalla lailla kuin itse tunnen usein itseni loiseksi kävellessäni jollain tasolla iloisesti keskipäivän valolenkilläni ja muistaessani äkisti, miten hemmetin vähän teen minkään hyödyllisen eteen. Esimerkiksi, miten vähän veroja maksan. (Toisaalta veroja käytetään nyt kaiken maailman moottoriteihin, jotka rohkaisevat liikkumista aivan väärällä tavalla, joten en ole ihan tyytyväinen valtion taloudenpitoon noin muutenkaan enkä siksi koe mitenkään aivan karmeaksi sitä seikkaa, etten osallistu rahallisesti yhteiskunnan pyörittämiseen niin paljon kuin ehkä voisin.) Nyt sitten näitä kaikin puolin kunnollisella tavalla elämänsä järjestäneitä ihmisiä rankaistaan, vaikka he ovat tehneet juuri niin kuin meitä kaikkia kehotetaan tekemään. (Se tuntuu epäreilulta.) Jos heidät irtisanotaan, heillä on vaikeaa identiteettinsä kanssa, koska he ovat identifioituneet työelämässä onnistujiksi, vaikeaa noiden "aina kannattavien" asuntosijoitustensa maksuerien kanssa. En oikein ymmärrä tätä - minä, joka olen tehnyt väärin nämä asiat niin monen mielestä, olenkin nyt se, joka on huoleton ja joka palkitaan keveällä mielellä. Epävarmuudessa ei ole minulle mitään uutta - se, jos mikä, on työidentiteettini.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tulen ajatelleeksi, että ehkä minun ei pitäisikään kokea tuosta epävarmuudesta pelkkää häpeää ja syyllisyyttä, koska saattaahan sen sietäminen olla kyky tai hyvekin jossain mielessä, esimerkiksi tällaisessa taloudellisessa tilanteessa, jossa kulttuuritalous supistuu supistumistaan. Olen onnistunut totuttautumaan johonkin, tässä tuohon epävarmuuteen, ja nyt se äkisti onkin hyödyllinen taito. Ei tarvitse mennä hakemaan masennuslääkkeitä eikä unilääkkeitä, koska maailmani on ollut tällainen kaiken aikaa.

Ja mikä tärkeintä: olen itse valinnut tämän maailman. Muistan sen vihlaisevan pelon, jonka koin, kun minulle tarjottiin pestiä, ensin puoleksi vuodeksi, myöhemmin todennäköisesti vakkaristi. Minua pelotti se jähmeys ja muuttumattomuus ja kenties pukeutumisvaatimukset ja palaverit ja sellaiset enemmän kuin tämä epävarmuus enkä ottanut pestiä vastaan. En saa kai koskaan tietää, olisinko itse levoton epävarmuudesta nyt, jos olisin silloin tarttunut tarjoukseen. (Moni suhtautui tähän kieltäytymiseeni valtavalla tyrmistyksellä ja huomasin, että heidän mielestään olin tehnyt kovin väärin. Moni myös oletti, että kieltäydyin tarjouksesta, koska teen salaa jotakin tärkeämpää, kuten suurta läpimurtoesikoisromaania tai muuta hassua. No tavallaan tietysti teenkin jotakin tärkeämpää - annan itselleni aikaa ja armoa. En tiedä, kuinka tuottoisaa se on, mutta tunnun kaipaavan tällaista kohtelua. Eikä kukaan muu ole kiinnostunut suomaan aikaa ja armoa, joten aion puolustaa niitä jatkossakin aika sinnikkäästi.)

Kuulostaa niin hurjalta kuulla jonkun sanovan, että tietenkään ihmisen ei voida olettaa työskentelevän normaalisti, jos hän ei tiedä, jatkuuko hänen työnsä siinä paikassa enää kahden kuukauden päästä. Nyökkään ja myötäilen ja myöntelen, mutta kesken sen muistan, että juuri niinhän itse työskentelen. Ei, ei voi sanoa niin yksioikoisesti, ajattelen, mutta se ajatus tulee vasta myöhemmin. Niin voi sanoa vain jos ihminen on olettanut jatkuvuutta. Minä en ole tainnut ikinä odottaa, en työasioissa. Kaipaan selkeitä alkuja, keskikohtia ja loppuja. Minä en tiedä, tulisinko itse onnettomaksi, jos tietäisin, että tämä sama jatkuu vielä kahdenkin kuukauden kuluttua. Minusta esimerkiksi tämä käännökseen sitoutuminen oli karmaisevan pitkä. Se muutti persoonallisuuttani rajusti. Olen tuijottanut marraskuun alusta saakka kaihoten helmikuun loppuun.

Se on nyt. Käännös on nyt annettu pois.

Nyt elän lopun ja alun välimaastossa, jota kutsun tyhjyydeksi tai vapaudeksi. (Tästä tulee mieleen ne keskustelut äidin kanssa, kun olin lapsi ja istuimme aamulla ennen äidin töihin lähtöä punaisella lohikäärmematolla joogaten. "Jos ne sielut vaeltaa silleen olennosta toiseen, niin mitä ne on sillä välillä kun ne lähtee kuolleen viimeisen henkäyksen mukana ja ennen kuin ne alkaa sykkiä vauvan sydämenä?" Äiti sanoo, että ne ovat osa tyhjyyttä, ne ovat hetken vapaita. Koetan kuvitella siinä lootuksessa tai hurjana leijonana kieli ulos suusta vatsaa pömpäten ja sisään vetäen, miltä se tyhjyys tai vapaus näyttää tai tuntuu. Koska olen lapsi, eikä elämälläni ole vielä rakennetta lepo vs. työ, en osaa kuvitella.) En kutsu tätä työttömyydeksi tai ole työtön, koska olen yrittäjä. No, yrittäjä ilman työstettävää, tietysti, ehkä se on melkein sama. Odotan jokin aikaa, kuulostelen. Se on hauska kielikuva: on hiljaista, höristelen ja kääntelen kuvitteellisia korvia. Pidän tästä tyhjyydestä tai vapaudesta oikeastaan enemmän kuin työpätkistä, vaikka tässäkin on vaikeat puolensa. Esimerkiksi: pitää itsetuntonsa kuosissa, olla uppoutumatta syntyihin syviin, jaksaa pitää kiinni vuorokausirytmistä, jaksaa ymmärtää muiden kiireisyyttä (joka on itsellenikin tuttua työjaksoista), jaksaa suhtautua huumorilla ihmisten kauhisteluihin (onneksi omat ystävät eivät enää jaksa kauhistella), pysyä toiveikkaana sen suhteen, että kohta jokin mukava työ löytyy. Ensin tyhjyys tuntuu aina mukavalta, mutta jossakin vaiheessa se voi käydä ahdistavaksi ja voi huomata kehon kaipaavan uutta työtä, mielen käyvän levottomaksi. Uusi työ, hihkuu silloin koko olo. Oli se uusi käännös, toimitustyö tai jotakin ihan muuta.

Ei minulla ole oikeastaan hinkua puoleen eikä toiseen. Tavallaan kääntäisin mielellään toisenkin kirjan samaan syssyyn, mutta pelkään tietysti sitäkin, että rutinoituisin siihen samalla lailla kuin tekstin kirjaksi toimittamiseenkin ja lakkaisin miettimästä, pitäisikö minun sittenkin mennä hierojakouluun tai hakea tarmokkaammin puutarha-alan oppisopimusta tai vaikka opsopata itseni kodinhoitajaksi. (Luin lehdestä jutun kodinhoitajasta ja se kuulostaa aika mukavalta ja maanläheiseltä puuhalta.) Tai entä jos repäisi radikaalisti ja opiskelisi valokuvaajaksi? Olen kuitenkin aika kyltymätön kuvaamisen suhteen ja tykkään ihmisistä. Mutta kaventuisinko siinäkin? Selvähän se: pelkään ammatti-identifikaatiota, koska olen lama-ajan nuori ja nyt näen taas selvästi, miten onnetonta on tukea identiteettinsä sellaiseen asiaan, joka ei voi mitenkään olla itsen hallittavissa. (Epävarmuutta on paljon helpompi hallita kuin varmaa uraa; ehkäpä tämä osoittaakin, miten kontrollifriikki olen ylätasolla? Epävarmuudesta on aika helppoa pitää kiinni!) Pelkään myös sitä, että lakkaisin äkisti tuntemasta kiitollisuutta minua kohdanneesta luottamuksesta ja alkaisin pitää töiden saamista itsestäänselvyytenä ja sulkisin silmäni työmarkkinoiden raadollisuudelta. En usko, että minun koulutukseni ja nykyisten työmarkkinoiden kehitystrendien yhdistelmän huomioon ottaen minulla olisi varaa sellaiseen sokeuteen.

Kotiin tallustaessani mietin sitä, miten sana kriisi kirjoitetaan kiinan kielessä erään sitaatin mukaan: se muodostuu kahdesta merkistä, josta toinen tarkoittaa vaaraa, toinen mahdollisuutta. Äkkiä tajuan, siinä kävellessä, että pidän itsessäni ainakin yhdestä piirteestä aika vankkumatta: siitä, että vaikka kyllä yleensä havaitsen ne vaaratkin ja saatan olla niistä hyvinkin huolissani, mahdollisuudet eivät enää tunnu katoavan minulta pitkiksi ajoiksi. En päästä niistä otetta. Tarkastelen mitä vain oppimisprosessina ja opetuksina ja oivalluksina, ja silloin ehkä jostakusta toisesta musertavilta tuntuvat asiat näyttäytyvät ihan toisella tavalla: paitsi musertavia, ne ovat myös opettavaisia, ja paljastavat maailmasta paljon sellaisia seikkoja, joita en olisi kenties millään muulla tavalla voinut kurkistaa. Jos epäonnistunkin jossakin tässä ja nyt, opin siitä tärkeän läksyn. Nytkin keskellä epävarmuuttani tajuan äkisti, että siedän tuota epävarmuutta aika vaivattomasti. Ja vaikka haluaisin talon maalta tai ainakin talon pihalla (minun tuloillani se taitaa tarkoittaa taloa maalta), huomaan, että olen keveämmin mielin, jos en tunge itseäni vakityöhön kuin käärmettä pulloon tuon halun takia. En haluaisi torsota itseäni jonkin yksittäisen halun takia. Taidan pitää vapaudesta aika tavalla.

Vapaudesta johonkin, käsitän sen enemmän niin päin. Joskus kun juttelen vakitöisten ihmisten kanssa, olen saavinani kiinni siitä, että he kuulevat vapauteni enemmän vapautena jostakin. Mutta se on varmaankin heidän tilannettaan, heidän elämäntyylinsä heijastumaa heidän tarkastellessaan tätä tilannetta, jota elän. Heille työ on jotakin paljon kiinteämpää ja raskaampaa, rasittavampaa. Minulle se taas on yksi siunauksista tai armoista, tahdon tehdä työtä vain sen verran, että jaksan pysyä siitä ja sen mahdollisuuksista kiitollisena. (Välillä se on vaikeaa, kun teen itselleni tiukan aikataulun. Ja kun unohdan kiitollisuuden, käyn aivan sietämättömäksi itseni mielestä. Grr.) Vapaus! Määrittämättömän ajan vapaus! Olen iloinen, kevyt, kävelemme mäkeä ylös, koira tempoilee innokkaasti hihnan päässä. Kevät tulee...

Iloinen

Ensimmäistä kertaa käy niin, että satunnaisessa työporukassa minusta puhutaan nykyisellä etunimellä, sillä samalla, johon olen identifioitunut jo vuosia. "Joo, hänhän se osaa tämän hoitaa!"

Tajuan säpsähtäen, että kuulen sanat aivan eri tavalla. Äkisti nämä vanhempieni ikäiset ihmiset hyväksyvät minut, huomaavat, kuinka osaan joitakin asioita ja suostuvat puhuttelemaan minua nimellä, jonka ymmärrän viittaavan itseeni. Heidän ehdotuksensa kuulostaa positiiviselta ja tartun siihen tyytyväisenä. Suorittaessani tehtävää pureksin samalla mielessäni sitä seikkaa, miten erilaiselta olisi kuulostanut, jos he olisivat sanoneet samat repliikit entisellä ristimänimelläni. Olisin joutunut läpikäymään seuraavat seikat: Joko en olisi uskaltanut sanoa, etten pidä tuosta nimestä ja että tahdon tulla kutsutuksi sen sijasta tällä (mihin liittyi usein ihmettelyä ja pientä paheksuntaa) tai sitten olisin pyytänyt, mutta pyyntö olisi rytätty (mikä sekin kävi usein, etenkin opettajien taholta ja työpaikoissa - "täällä me käytämme katsos oikeita nimiä"), tai sitten olisin päättäväisellä tuulella ja olisin jättänyt nimen sanomatta totutellakseni siihen ja silti huomannut niskakarvojen pörhistyvän nimen kuullessani. Olisin osoitellut itseäni sormella, kysynyt rasittuneena ja vaiti, miksen voi tottua tuohon nimeen, tai miksen ole jo vaihtanut sitä, jos se kerran on niin mahdoton. Ja ennen kaikkea, olisin kuullut heidän ehdotuksensa jotenkin toisenlaisena puhutteluna kuin nyt - olisin kuullut heidän puhuvan jostakusta toisesta, siitä millainen minusta piti tulla paitsi etten osaa tulla sellaiseksi, ja kokenut itseni valehtelijaksi koettaessani näytellä tuota roolia.

Tuntuu ihmeelliseltä, että nyt minua puhutellaan ja voin vastata yksinkertaisesti ja iloisesti, ymmärtää puhuttelun kohdistuvan itseeni tässä ja nyt eikä siihen johonkuhun toiseen, jollaiseksi minun toivottiin kasvavan ja aikuistuvan.

Miten sen voisi selittää, paitsi listaamalla tosiasioita? En jaksa pestä kasvoja aamuin-illoin, levittää kosteusvoiteita ja lymfapainella turvotusta kasvoista. En huolla kynsiäni viilalla enkä käy kampaajalla. En pukeudu mustiin suoriin housuihin. En ole oppinut pitämään toimistopukeutumisesta enkä onnistunut kuvittelemaan itseäni älyköksikään, vaikka kaikki opettajat alusta saakka ovat jankuttaneet, etten saa lyödä laimin opintoja ja että tämä tai tämä suunta olisi paras. Matematiikka, kielet, kuvataide, kirjoittaminen, en oikein taida osata haluta mitään niistä tarpeeksi. En halua edelleenkään kuulostaa pätevältä enkä aina reippaalta ja innokkaalta. En halua elää vauraasti enkä osaa juuri kuinkaan identifioitua kunnon ihmiseksi. Sillä ei ole mielestäni näet juurikaan tekemistä hyvän ihmisyyden kanssa, hyvä ihmisyys muistuttaa liikaa hyvää eläimyyttä voidakseen vaikuttaa kunnolliselta näin kapeissa raameissa; minusta on jotenkin kammottavaa, miten nopeasti monet mahdollisuudet on käännetty velvollisuuksiksi viimeisen sadan vuoden aikana. En osaa huolehtia noista monista seikoista, jotka näyttävät paisuvan toisten painajaisiksi. Enkä koskaan tottunut ristimänimeeni.

No, nyt se kaikki tuntuu pudonneen pois, kun minua kutsutaan sillä nimellä, jonka tunnistan. Voin vain tarttua toimeen kevyesti ja iloisesti. Ehkä se on sanamagiikkaa, mutta toimii täpsäkästi.

Kuuntelen sivukorvalla tätien jutustelua naisten elämästä ja sen ratkaisuista. "Tavanomaisesti" ja "yleensä" toistuvat keskustelussa usein. Äkisti tunnen itseni hyvin vapaaksi ja kevyeksi kaiken nimi-ilon lisäksi siitä yksinkertaisesta seikasta, etten kiinnitä omassa elämässäni niin kovin huomiota siihen, teenkö asiat tavanomaisesti tai normaalilla tavalla. Joskus hämmästyn ja säikähdän toki, kun joku kysyy jostakin ratkaisusta, eikö minua pelota, kun toimin sillä tavalla. Sitten saatan pohtia asiaa aikani, mutta yleensä pohdinta päättyy kummaan mykkyyteen sen kysymyksen edessä, miten ihmeessä muuten olisin toiminut tyydyttävällä tavalla tilanteessani. Jos tavanomainen ratkaisu tuntuu väärältä, on toki järkevämpää koettaa ratkaista tilanne toisella tavalla.

Pian pitää taas alkaa hakea työtä, seuraavaa keikkaa tai pätkää. Sekin tuntuu helpommalta nyt, kun voin esittäytyä nimellä, josta pidän, ja ohjeistuskin annetaan tälle nimelle ja henkilölle. On niin paljon helpompi tuntea onnistuneensa, kun voi välttyä esittämästä yhtä aikaa kahta henkilöä - joista toista ei koskaan ole suorittanut onnistuneesti, ja jonka mainitseminen sen vuoksi tuntuu estävän kaiken positiivisen palautteen kuulemisen.

Sadetta kämmenpohjissa ja päälaella

Tänään illalla tulen ajatelleeksi, että sateenvarjon voisi sateessa kulkiessaan äkisti ja varoittamatta sulkea ja jatkaa matkaa kotiin kastuen.

Paluu arkeen tietää paluuta kehotekniikoiden pariin. Kun kävelen kotiin ryhmätapaamisesta, sade on liukastanut asfaltin märäksi ihoksi, jossa kukkivat keltaiset lehtipaiseet. On vaikea uskoa niitä samoiksi lehtikullan säpäleiksi, joita ihailin muutamaa päivää aiemmin niiden tanssiessa majesteettisesti ilmaa alas.

Majesteettisuus on hauska mielikuva. Se syntyy suunnilleen siitä, mitä tämän illan kehotunnilla haetaan: liikkeen vapaudesta, keveydestä ja pehmeydestä. (Siksi barokkikin on parhaimmillaan hevoskastanjoissa, ei palatseissa tai kirkoissa: kivestä ja metallista on turhaa koettaa kehrätä muotoillen mitään majesteettista, se on liian kuollutta ja raskasta, kovaa ja muotoon vangittua.) Vapautta, keveyttä ja pehmeyttä on hyvin vaikeaa pakottaa itseensä. Niihin ponnistelu tuottaa saman nurinkurisen, henkeäsalpaavan olon kuin kehotus: Ole rennosti ja luonnollisesti oma itsesi.

Voi vain kysyä. "Kysymykseen ei tarvitse vastata", muistuttaa ohjaaja.

Takaisin kävellessä mietin sitäkin, mitä eräs ystävä kysyi - miksi aloin opiskella filosofiaa. (Sattumalta, kai. Ehkä tähänkään kysymykseen ei tarvitse osata vastata.) Jotenkin siihen kaikkeen liittyi viehätys kysymyksistä, joihin ei odoteta voitavan vastata tai joiden vastaukset ovat vähintään kieroja ja kummallisia ja osoittavat piintyneet oletukset hassunkurisiksi ja ilmaan piirretyiksi. Niin kuin vaikka ajatus siitä, että maailma koostuu (koettavan kokoisista) kappaleista ja niiden välisestä tyhjästä tilasta. Miten erilainen on toinen metafora, jonka ehkä kuulen kysymyksenä, sen hahmottaessa maailman toisin: entä jos tila onkin jakamaton, jatkuva, ja ne, mitä kutsumme kappaleiksi, ovatkin vain tilan tihentymiä, joiden lävitse emme pysty tunkeutumaan, koska ne ovat tiheydessään (suunnilleen) veroisiamme? Tai ajatus, että eliö luo paitsi oman tilansa, myös aikansa.

Sadetta kävellessä selitän itselleni (monimutkaisesti, vaikka matkaa onkin vain muutama kortteli ja urheilukentänreunus), jälleen kerran, miksi ihmeessä aloin opiskella alaa, jossa teoreettisuus on viety absurditeettiin saakka ja jossa käytännön puute pakottaa tutkiskelun edes jonkinlaisen kiinteyden toivossa kääntymään määritelmien puoleen. Määritelmät on vaikeaa kuulla kysymyksinä. Ei aluksi, mutta myöhemmin, kun yrittää itsekin sanoa jotakin. (Paikoitan tähän väsymykseni ja sen, miten huoneet venyivät kasveille johtaviksi kiitoradoiksi, joita laahustin raahaten sinkittyä kastelukannua. Kukaan ei jaksanut imuroida lattiaa usein. Sukkiin jäi mustaa pohjaa.)

En koskaan ole oppinut pitämään määritelmistä, ainakaan sellaisista eksaktiuteen pyrkivistä pitkistä rimssuista, vaikka ymmärränkin niiden hyödyllisuuden tietyltä kannalta. Minussa ei vain ole pyrkimystä siinä määrin. Oikeastaan tuntuu aika samantekevältä, onko kappaleita ja jos ne halutaan olettaa, miten ne määritellään. Tiedän vain sen, että minusta on paljon jännittävämpää ajatella, että painun tihentymänä tilassa toisen tilatihentymän sisään, uin talossa kuin kala akvaariossaan, jalkojen kosketus lattialla melkein erehdys tai harha. Se kysymys, voisiko olla sittenkin näin, auttaa huomaamaan toisenlaisia asioita.

Mietin päivää, josta olemme puhuneet miehen kanssa: aistien päivää, jolloin voisi vain sulkeutua huoneistoon ja käyttää koko päivän kehollisuuteen keskittymiseen. Jos olisin alun perin keskittynyt tällaiseen määritelmien sijaan, epäilisinköhän itseäni älyllisesti sivistymättömäksi ja tuntisinko siitä pientä tai suurta hankausta tai itsevihaa? Nyt ainakin tiedän sivistymättömyyteni valtavuuden ja en oikeastaan osaa olla siitä pahoillani. On hyvä, että tuntee huonouksiaan, joista ei pahemmin jaksa järkyttyä. Ainakin siitä on se hyöty, ettei kehollisuuteen keskittyessään tunne pakenevansa silkkaa epäonnistumisen pelkoaan jostain paljon tärkeämmästä. Tässä on keveyttä ja vapautta ajatuksen tasolla. Mutta onko keveys ja vapaus saavuttaakseen ensin kiellettävä itsensä vuosikausiksi? Ei varmaankaan universaalisti, mutta ehkä itse tarvitsin sen. Ehkä ensin oli koetettava elää toisten toiveiden mukaisesti huomatakseen, ettei onnellisuutta ole sillä lailla helppoa saavuttaa.

(Luulen myös, ettei minulla ollut sitä vaihtoehtoa, että olisin voinut jättää nuo toiveet kuuntelematta, ei senhetkisessä todellisuudessa.)

Tietysti voisi ajatella hukanneensa elämästään vuosia, kuten isä laskee äitiä autossa odottaessaan hukkaamiaan minuutteja. (Ja silti hän tahtoo hakea äidin autolla töistä eikä ole antanut äidin ajaa korttia, kuten äiti on välillä ehdottanut hänen tehdessään noista vuosiksi venyneistä tylsistä minuuteista tiliä.) Mutta en tahdo ynnätä tuhlatuksi elämäksi penseyteen päättyneitä rakkaussuhteita ja opiskelun synnyttämää tukehtumisen tunnetta, joka virisi kai siitä, että koin jatkuvasti, että minun piti kysyä, vastata ja kiinnostua asioista kuin joku toinen, joku jolle nämä aiheet muodostivat lähestulkoon elämän sisällön. En tahdo ajatella niitä epäonnistumisena enkä ajelehtimisena, koska olen oppinut niistä oikeastaan melkein yhtä paljon kuin tanssitunneista, joilla en tuntenut tarvetta muuttua joksikin aivan toiseksi. (Ja eikö sitäkin olotilaa voisi kutsua ajelehtimiseksi, että menee opportunistisesti aina sinne, missä on helpointa säilyttää hajamielinen käsivarren mitta itsetyytymättömyyteen?)

Kämmenpohjissa sataa harjoitteiden seurauksena, ne piirtyvät kehon hämärästä hiljaisuudesta esiin vaimeasti tuikkivina vesitähtinä. Sade ropsuttaa varjon punaista pintaa. Jos laskisin varjon alas, se sormeilisi märkänä ja kosteana tutkien läpi hiusjuuret ja kallonmuodon ja silloin päänikin piirtyisi esiin muinakin kuin nopeina ajatuksina. Miltei lasken varjon, mutta toisaalta Vompsu on melkein sairastunut enkä tahtoisi flunssaa nyt kylmään palattuamme. Täytyy odottaa sitä päivää, että sulkeudumme sisään hahmottamaan kehoa.

Tunnilla on tehty harjoite, jossa päälakeen on kiinnitetty pehmeä, venyttävä kuminauha, joka kannattelee ryhtiä. On puhuttu siitäkin, mitä tapahtuu, jos kuminauha on kiinnitetty kallossa väärään kohtaan. Missä on oikea päälaen kohta?

Tahtoisin laskea sateenvarjon alas osittain siksi, että voisin kuvitella jokaisen pisaran päässäni nauhan kiinnityskohdaksi, voisin kuvitella moninaiset säikeet, vaihtaa hieman asentoa, saada tuntuman atlasnikamaan. Mutta samalla tahdon kävellä edes päästäni kuivana kotiin. Mieli levollisen ristiriitaisena kävelen kotiin, on ilta pitkästä aikaa.