maanantai 8. joulukuuta 2008

Tarkastelupisteen vaihtaminen ja laukaiseva harjoitus

Yhdessä minuun syvimmin kolahtaneista terapiakirjoista kirjoitetaan tähän tyyliin: toivomme, että asiakas poistuu terapiaistunnosta taas hieman enemmän oikeuksia ja vapauksia itselleen suoneena.

Olen tänään koettanut päästä käsiksi niihin tuntemuksiin ja oloihin, jotka iskevät siinä vaiheessa, kun suistun jonnekin tavoittamattomiin. (Ensin toki suomensin päiväosuuteni, mutta koska aloitin jo varhain, olin varhain myös valmiina tarttumaan tärkeämpiin toimiin eli itkettyneen pääni selvittämiseen.) Olen lueskellut viime päivinä Raphael Cushnirin kirjaa Sytytä sydämesi, osittain koska koetan keksiä kirjaa, jonka haluaisin antaa äidille joululahjaksi nyt kun hänellä on jonkinlainen kriisivaihe meneillään, ja osittain, koska selailin Cushnirin kirjaa kirjamessuilla ja totesin heti, että haluan lukea sen itsekin. (Haluaisin tulla rakastavammaksi ja myötätuntoisemmaksi ja minusta tuntuu, että olen aivan lapsenkengissä sen kaiken kanssa, mutta ei se toisaalta taida olla vaarallista, tarkemmin ajatellen, koska onhan tässä vielä aikaa.) Cushnir viittaa siihen samaan ilmiöön, jota käsiteltiin tänään suomentamassani pätkässä - siihen, kuinka usein ne tunteet ja olot, joita meidät on opetettu väheksymään tai joiden meidän on annettu ymmärtää olevan sopimattomia, ovat jääneet sanallistamatta ja tutkimatta ja oikeastaan jopa yksilöimättä. Onneksi nämä tunteet ja olot ilmenevät kehossa tietyllä tavalla, ja omien kehollisten merkkien tarkkaileminen voi toimia oppaana näiden olojen ja tunteiden näkyväksi (ja siten muutettavaksi) tekemisessä.

Cushnir neuvoo:

Kun olet paikallistanut kohdan, pidä huomiosi siinä. Älä yritä pohtia, mitä kehossasi tapahtuu tai miksi. Älä arvostele asiaa äläkä yritä muuttaa sitä tai saada sitä katoamaan. Älä mieti, onko tunne lähinnä fyysinen vai mielessä tapahtuva. Keskity vain tunteeseen. Anna sen ilmaista itsensä. Älä pohdi, mitä pitäisi tapahtua tai miten. Luota siihen, että kaikki mitä tapahtuu, on hyväksi.

Jos mielesi alkaa harhailla, palauta huomiosi tunteeseen.

Tämä tuntuu tutulta, koska tämä on yksi asioista, joita olen tehnyt jo jonkin aikaa, oikeastaan siitä lähtien, kun kiinnostuin ympäristöestetiikasta. Kokemuksen kuvaaminen tuntuu minusta kauhean vaikealta ja kauhean palkitsevalta ja pidän siitä paljon enemmän kuin poleemisuudesta ja argumentoinnista. (Ehkä se johtuu siitä, että minun on vaikeaa keskusteluissa kokea, että minulla olisi oikeus mielipiteisiin tai että niissä voisi olla mitään kiinnostavaa. Tämä blogin pitäminen tuntuu aika hurjalta, kun koko ajan koen, ettei minulla ole oikeastaan mistään mitään sanottavaa, ja silti tekstiä syntyy.)

Tiedän monia tunnetuntuja: ilon ryhdin suoristava keveys, siihen äkisti tulvahtava rintakehää sisäänpäin työntävä liikutus, jännityksen vasen hartia ja niskanpuoli, surun halvaantunut makuuasento ja tukehtumisen tunne, taju siitä että on purskahtamaisillaan itkuun kesken lauseen jonka on päättänyt silti jatkaa loppuun, itkun jälkeinen räjähdyspää talonraunioineen, ahdistuksen leivänhimo ja sitä seuraaava inho ja halu leikata vatsa saksilla auki ja ottaa turvonnut, kuvottava leipäolo pois itsestä. En ole varma, nimeänkö yhdenkään tunteen oikein, mutta nuo olot kyllä tunnistan melko hyvin ja olen kirjoittanut monesta niistä sillä mielellä, että tällaisia asioita tapahtuu ja että voin tarkkailla niitä, panna vain merkille.

Mutta sitten Cushnir neuvoo jotakin vaikeaa, joka mykistää minut välittömästi:

Tee lista kaikesta, mitä ei voi sietää rakkaimmissa ihmisissäsi. Älä jätä mitään pois äläkä kaunistele arvioitasi. Tee itsellesi palvelus ja kirjaa kaikki ärsytyksen aiheesi. Mikäli epäröit listata asioita tai tunnet syyllisyyttä niin tehdessäsi, muista että tämän harjoituksen tarkoituksena on auttaa sinua rakastamaan ja kunnioittamaan noita ihmisiä entistä enemmän. Salatut tunteesi heitä kohtaan nousevat tarkasteltaviksi ja lopulta avaudut tunteille. Tästä seuraa, että arvostelunhalusi luonnostaan vähenee.

Istun paperin ja kynän kanssa ikuisuuden, mutta en saa kirjattua yhtään ärsyttävää piirrettä. Sen sijaan minusta nousee kummia tuntemuksia. Alan itkeä enkä pysty lopettamaan ennen kuin ajatukseni ovat niin sotkuiset, että menee jokin aika ja monta leivänpalaa ennen kuin edes tajuan ihmetellä tapahtunutta. Keksin sen sijaan itsestäni monia vihattavia ja sietämättömiä asioita ja minusta alkaa tuntua yhä enemmän, että oikeastaan on todella rasittavaa olla tällainen ja että elämä on yhtä saaperkutin kärsimystä. Kirjoitan kokeeksi paperiin pari sellaista piirrettä, josta tiedän ystävien ärsyyntyneen äidissä ja miehessä, mutta se tuntuu valheelliselta, koska totta puhuen nuo piirteet ovat minusta osittain jopa aika viehättäviä tai ainakin osaan tulkita ne parhain päin, toisin kuin monet omat piirteeni, jotka tahtoisin vain saksia tiehensä, snip snip.

Koska harjoite menee persuuksilleen (eli en ole valmis saman tien), päätän muuttaa tarkastelutapaa kesken kaiken ja tarkkailla sitä valtavaa, järkälemäistä oloa, jonka harjoituksen yrittäminen on aiheuttanut. Käyn makuulle pimenevään huoneeseen kaikki valot sammuksissa. Yritän maata selälläni, mutta olo tuntuu niin turvattomalta, että sallin itselleni kyljelle käpristymisen, käsien polvien ympäri kietomisen, lysyn. On vaikeaa hengittää. On kuin keuhkoista olisi kadonnut yhdeksän kymmenystä eivätkä kylkivälilihakset anna lainkaan joustoa. Pää on kevyt ja kipeä, itku kulman takana. Seison itkun rajalla samalla kun makaan kyljelläni keräksi käpertyneenä. Ällöttävä leipä tuntuu sisälläni turvotuksena, olen syönyt sitä hermostuksissani liikaa. Inhoan leipää ja inhoan itseäni, koska teen moisesta ällökkeestä itseäni, koska muotoni on kehrännyt itselleen tilan kaikesta tällaisesta kuonasta, ja haluaisin olla paljon pienempi ja näkymättömämpi ja olottomampi ja että hahmoni katoaisi kokemuksen kentästä täysin. Mutta ei: leipä-ällötys on kerrostalon kokoinen. Tunnen itseni suunnattoman kykenemättömäksi ja epäonnistuneeksi, mitään ymmärtämättömäksi. Haluaisin olla kuollut ja oikeastaan tunnen oloni jo kuolleeksi. Jos tämä olisi uusi tuntemus, varmasti säikähtäisin, mutta eihän se ole. Tuo olo on vieraillut luonani niin kauan kuin muistini ylettyy. Ja olen kuitenkin, ihme kyllä, vain kerran koettanut pistää toimeksi sen kanssa.

Koetan olla hätääntymättä kuolleisuudestani ja jättää sen tuomitsematta. Pidän mielessäni päättäväisesti sitä tekstinkappaletta, jossa skeematerapeutit kirjoittavat siitä, kuinka ajatus kuolemasta (he puhuvat itsemurhasta, mutta en ole koskaan ajatellut kuolemista itsemurhana; minussa ei yksinkertaisesti ole riittävää identiteettiä hahmottamaan itseäni yksittäiseksi toimijaksi ja niin päättäväiseksi; ymmärrän, että lakien ja vastuunjaon takia tarvitaan ajatus kiinteistä henkilöistä tyyliin henkilö per keho, mutta havainnon tasolla tällaiseen identiteettiin tuntuu vaikealta sitoutua) on turva ja lohtu ja kuinka sitä ei tarvitse riistää siihen kerran tarttuneelta - riittää, että sovitaan, että asiaa tosissaan harkitessaan ihminen sitoutuu hakemaan apua. Sen taas olen tehnyt itselleni jo kauan sitten selväksi. Milloin? Ehkä edellisen suhteen päättyessä, kun tulin vastuuseen omasta kehostani ja kohtalostani ja päättäessäni, että minun on alettava pitää parempaa huolta siitä, miten voin. Sitä ennen olo ei ollut hätyytellyt minua hälyttävän kokoisena vuosiin ennen kuin sitten laukesi pintaan sillä voimalla, että joinakin päivinä tosissani mietin, pitäisikö minun pukea takki päälle ja kävellä päivystysvastaanotolle. Mutta onnistuin jotenkin pysymään aina metatasolla riittävän rauhallisena: oloa voi tarkastella tempautumatta sen vietäväksi. Se, että haluaa kuolla, ei tarkoita, että kuolee. (MOT, hengissä edelleen, ja kaiken lisäksi pidän itseäni ihan normaalin koloon sopivana.)

Makaan paikallani ja koetan tunnustella Cushnirin ohjeiden mukaan, missä kohdin halu kuolla sijaitsee kehollisesti. Mutta kokemus on liian voimakas ja kokonaisvaltainen. Koko ryhtipanssari on pinkeänä, on kuin joku olisi kuronut ympärilleni liian tiukan luiden ja sidekudosten korsetin, veri on paennut käsistä ja jaloista ja kasvoista, palelee, kuvotuttaa ja huimaa (mutta luulen, että huimaus on tätä kaikennielevää hyvänlaatuista asentohuimausta, koska makaan eikä sitä ole ennen tuntunut vastaavissa tiloissa). Annan tämän tuntemuksen olla minussa, en koeta häätää sitä, koettelen itseäni makaamalla siinä kyljelläni, sietämällä sitä kuin kiusallani. Tiedän jo, kumpi meistä on vahvempi.

Jossain vaiheessa käy mahdolliseksi kääntyä selälleen. Makaan selälläni ja tuijotan kadulla liikkuvien autojen kattoon heittämiä kukkaikkunavalovarjoja. Alan itkeä uudelleen ja tukahdutan sen osan itsestäni, sen äänen, joka muistuttaa teennäisesti siitä, miten itkeminen turvottaa silmät ja etten halua näyttää porsaalta ja sitten myöhemmin säröilleeltä. Saan näyttää porsaalta ja säröilleeltä, olen tänään katsonut peiliin ja nähnyt, että olen eilen itkenyt monta tuntia, joskus kaikki purkautuu tällä tavalla, uuden työn jännitys ja ihmisten näkeminen ja epävarmuus siitä, onko itsessä kauheita lonkerohirviöpuolia, joita ei vain itse näe ja joista ihmiset eivät kehtaa mainita kasvotusten. Ja äkisti olen tunnistanut ilmeen, joka on tuijottanut minua peilistä: se on sama ilme kuin yhdessä tärkeimmistä lapsuuden kuvistani, kuvassa jota olen monesti katsonut, siinä Anne ja minä istumme portailla, Anne on niin siinä hetkessä ja iloinen ja jollakin tapaa viaton, lapsena ajattelin sen johtuvan siitä, että hän asui maalla, minäkin olisin halunnut asua maalla ja olisin kernaasti ollut myös Anne tai kuka muu tahansa, ja minä taas, no, sitä ilmettä en ole osannut tulkita ennen tätä aamua, kun se sama ilme tuijottaa minua peilistä ja tajuan, että olen jokin aika ennen valokuvan ottamista halunnut kuolla ja itkenyt ja sitten kuvassa ollut siinä samassa tilassa, joka tarkkailee sitä, onko itkuisuutta vielä piilossa ja valmiina syöksähtämään esiin. Lapsena en vielä tiennyt, että on monia minuja, se joka makaa sängyllä ja haluaa kuolla, ja se joka istuu siinä vieressä ja katselee sitä kaikkea rauhallisesti ja panee asiat merkille ja tietää ettei halu kuolla tarkoita kuolemista eikä edes sitä että kaikilla tasoilla haluaisi kuolla, kaikkina hetkinä, kaikissa seuroissa, kaikissa huoneissa, että sen kaiken voi muistaa ja siitä voi pitää kiinni silloinkin kun osa haluaa kuolla tässä ja nyt.

Maattuani jonkin aikaa selälläni päätän, että tämä tarkkailu riittäköön. Nousen ylös, sytytän valot ja pyyhin silmät. Pesen kasvot, niistän ja rasvaan kasvot päivävoiteella. Riisun pyjamanhousut ja puen verkkarit. Alan tiskata. Kuuma vesi tuntuu käsissä ihanalta ja on hyvin palkitsevaa nähdä astioiden puhdistuvan. Sitten petaan sängyn. On melkein kuin asunnossa asuisi ihmisiä, jotka eivät ole sinut surun, kauhun ja kuolemanhalun kanssa. Mietin miehen ehdotusta harjoituksen vaikeudesta tilittäessäni. "Tee se vähän kerrassaan, sitä mukaa, kun sinua ärsyttää." Se varmasti on järkevä ohje. Hänen luulisi tietävän, hän on tehnyt harjoitetta terapiassaan. (Hän sanoo, ettei keksinyt minusta montaa moitetta, ja se kuulostaa kummalliselta, koska minun on niin helppoa keksiä niitä itsestäni. Mutta luulen keksiväni heti, mikä häntä minussa ärsyttää: itseviha. Se ärsyttää itseänikin, enkä ymmärrä, miten hän kestää sitä ja sen viiltävyyttä. Minusta tuntuu, että minulla on jatkuvasti kädet täynnä töitä itsevihan kanssa. On auttanut jonkin verran tunnistaa ääni joksikin muuksi kuin tarkalleen ottaen omakseen, mutta epäilen, ettei niin piintynyt luontumus koskaan täysin katoa. Olen kyllä tullut jo paljon taitavammaksi kiistämään sen väitteitä, mutta silti se välillä, kuten tänään, saa ylivallan.) Mutta huomaan miehen hämmästyvän siitä, miten vaikeaa minun on keksiä ärsyttäviä asioita ihmisistä, joita rakastan. Kaikki, mitä keksin, on jotenkin yleisluontoista ja varmasti jokaisen kohdalla pätevää, kuten "en pidä, jos minua ei kuunnella" tai "en pidä, jos toiset yrittävät päättää puolestani, miten minun pitäisi elää ja mitä minun pitäisi haluta" tai "en pidä, jos minua uhkaillaan vaikeuksilla ellen taivu toisen tahtoon", enkä osaa attribuoida niitä kellekään tietylle läheiselleni.

Se saa minut tuntemaan itseni jotenkin typeräksi ja vihattavaksi. Se taas saa tuntemaan, että ansaitsisin moittimista ja tylytystä. Se on hullunkurista, koska tiedän varsin hyvin, ettei jäkättäminen ja haukkuminen tee oppimisesta ainakaan yhtään helpompaa. Ei muille, ei minulle. Tarvitaan jotakin aivan muuta. Siksi koetan ajatella asiaa oikeuksien ja vapauksien kannalta. Ehkä tästäkin olosta voisi oppia jotakin? Ainakin sen, että haluan pitää kiinni oikeudesta olla väärässä, lapsenkengissä ja osaamaton. Se oikeus tai vapaus on kai ainoa ase, mikä minulla on rankaisevaa ja tyytymätöntä ääntä kohtaan. Tietenkään tuo oikeus ei muuta asiaa itseään miksikään: en osaa ryhtyä Cushnirin suosittelemaan harjoitukseen lämmittelemättä ja avustamatta. (Huomaan huumorin kutkuttavan, ja se on hyvä merkki: "Ohhoo, onpa vaarallista, että tarvitsee harjoitusta osatakseen tehdä jotakin, johon ei ole erityisesti koskaan saanut aiemmin rohkaisua ja jota ei ole koskaan aiemmin koettanut systemaattisesti kuumien kognitioiden poissaollessa...") Mutta jos minulla on oikeus olla väärässä ja kyvytön ja jopa pysyä väärässä ja kyvyttömänä, kunnes käy itselleni mahdolliseksi oppia muuttumaan tältä osin, voin sanoa äänelle vastaan: "Minulla on oikeus olla osaamatta tätä tehtävää. Olen siitä kyllä kiinnostunut, joten ongelma ei ole motivaatiossa eikä siinä, etten uskoisi ikinä siihen oppivani. Tiedän, että jos riittävän sitkeästi harjoittelen ja keskityn, opin kyllä tähänkin. Mutta vielä en osaa, ja herraties kenties en yksin siihen opikaan, ja jos siltä alkaa näyttää, voin ehkä pyytää apua joltakulta sellaiselta, joka osaisi neuvoa minua alkuun saamatta minua tuntemaan itseäni naurunalaiseksi tai typeräksi sen takia, etten osaa vielä. Mutta se, etten vielä osaa, ei tarkoita, että olisin pilalla tai tyhmä tai ettei minulla olisi oikeutta elää. Osaan monia asioita ja voin oppia tämänkin. Ja sinne asti minulla on oikeus olla osaamatta."

Kun olen saanut muotoiltua (alustavasti tietty, minulla oikeus myös alustaviin muotoiluihin ja kanamaiseen päätönjuoksuhakemiseen :P) oikeuteni, mielialani yllättäen kohentuu.

Tuntuu kauhean hyvältä antaa itselleen tällainen oikeus. Sinänsä on aika kummallista, etten ole antanut sitä aiemmin, en ainakaan sanoiksi puettuna. Suurimman osan aikaa olen toki antanut itselleni sen sanattomana lupauksena, mutta vaikeissa kohdissa en ole osannut inttää itsen tyhmäksi tuomitsevalle äänelle vastaan enkä penätä tuota oikeutta olla keskeneräinen. Olen ollut tietoinen keskeneräisyydestäni ja muiden keskeneräisyydestä (jep, vasta kuolemassa sitä on valmis) ja antanut muille kyllä luvan tähän, mutta olen jotenkin kuvitellut, että joku muu tulisi ja antaisi minulle lupani ja oikeuteni, eikä kukaan ole tehnyt niin. (Siksiköhän etsin äitiä kaikista naisopettajista kouluaikana, fantasioin siitä, että he tulisivat meille kotiin ja pitäisivät minusta huolta? Ehkä halusin, että joku antaa minulle luvan olla keskeneräinen ja onneton? Lukioikäisenä nämä haaveet alkoivat tuntua jo niin noloilta, että kuritin itseäni aika säälimättömin kielenkääntein niiden takia. Lukiossahan olisi pitänyt haluta poikakaveri, ei äitiä, ja muutenkin silloin minusta tuntui, että yhdessäkin äidissä oli aivan liikaa haastetta. Mutta silloin en ollutkaan tajunnut, miten jossakin mielessä sitä ei koskaan lakkaa olemasta viisivuotias tai kymmenvuotias itsensä: ne olot, ne pettymykset ja syyllisyydet ja hämmennys ovat edelleen läsnä ja pilkahtelevat esiin kiusallisesti. Ei tunnu ollenkaan ihmeelliseltä, että juuri minä kaikista ystävistäni olen niin kiinni siinä ideassa, että kaikki myöhemmät kumppanit ja ystävät ovat vain sijaisäitejä. Ja siirtymä vuotaa toiseenkin suuntaan: toisin kuin useimmille tuttavilleni, minulle oma äiti kuuluu seksuaalikuvastoon sen olennaisena osana.)

Päätän pitää pienen tauon ennen kuin paneudun uudelleen Cushnirin harjoitteeseen. Selvästi en vielä saa siitä kylmiltäni irti muuta kuin mahtavan tunnereaktion. Kuinkahan kävisi, jos en olisi lukenut kaikkea sitä tekstiä metakognitiosta ja tietoisesta läsnäolosta enkä tajuaisi, että kesken harjoitetta on mahdollista siirtää huomio siihen, minkä pystyy jo tekemään, olla läsnä rauhallisesti ja antaa olon tulla ja mennä, panna vain merkille nyt kun kerran on näin tärkeitä tuntemuksia merkille pantavana?

Vasta myrskyn tuiverrettua osaan iloita kuvakeksinnöstäni. Viimein tunnistan ilmeen, jota olen usein ihmetellyt. Äiti kutsuu ilmettä "juonikkaaksi ilmeeksi" ja sanoo, ettei ole koskaan ymmärtänyt, mitä tarkalleen ottaen juonin, kun minulla on se ilme.

Mutta luulen, etten henno kertoa hänelle, mistä on kyse.

Ei kommentteja: