Parhaana aiheena "ei mitään erityistä"

Käymme teatterissa Vompsun kanssa katsomassa Lispectorin Tähden hetken dramatisoinnin. Lakkaan istumasta katsomossa samalla hetkellä kuin näytelmä alkaa. Huudan hiljaa niin kovaa kuin pystyn. Hiljaa: ettei häiritse toisia.

Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.

Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?

Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.

Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.

Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.

Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.

Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta. 

Eksyksissä maailmoissa

Luentosarja kasvatuksesta, yhteiskunnasta ja kulttuurista - käytännössä kasvatussosiologiasta - osoittautuu emotionaalisesti ennennäkemättömän raskaaksi. En ole itkenyt ja kipuillut tässä mittakaavassa sitten Rakkaus ratkaisee -kirjan kustannustoimittamisen. Jos moni tuttavani onkin maininnut, miten hankalaa on hahmottaa oma etuoikeutettuutensa, on hankalaa, häilyvää, tyrmistyttävää ja toivon hetkeksi riistävää havaita ja hahmottaa myös ne haasteet ja vaikeudet, jotka olisivat voineet saada omasta elämästä ylivallan, jos jokin olisi mennyt vähänkin toisin.

Ja eiväthän ne mihinkään ole nytkään kadonneet.

En ole vieläkään varma, onnistunko koskaan löytämään "henkistä kotia". Esimerkiksi duunariluokan kotitausta: Hitto vie, mitä olisi tapahtunut, jos olisin kuunnellut vanhempia, etenkin isää, ja jättänyt lukion käymättä ja mennyt suoraan töihin? Mitä tapahtuisi, jos nyt alkaisin kuunnella äidin hätää siitä, että jotenkin onnistun häpäisemään heidät ravaamalla yli-ikäisenä yliopistolla ja kiusaamalla luennoitsijoita kritiikilläni? Jos hyväksyisin, että minun pitää vaan olla kiitollinen kaikesta saamastani. Ja tavallaan olenkin, olen oppinut paljon kokemastani, mutta muutamat kokemukseni ovat kyllä sellaisia, että olen taipuvainen ajattelemaan, ettei kenenkään olisi hyväksi kokea niitä kokemuksia, vaikka niistä voikin oppia paljon. Epäilemättä orjuudestakin voisi oppia paljon, ja lapsiprostituoituna olemisesta. Silti en kannata niitä enkä halua niitä kenenkään kohdalle.

Voin vääntää huumoria huumoria hullunkurisesta perheestä, mutta piru vie, siinä vaiheessa kun kertoo luennolla jutun siitä, millaista on tulla yliopistolle duunariperheestä, ja ihmiset nauravat hämmentyneinä ja huvittuneina - totta kai, osaan tarvittaessa rakentaa hauskan kärjistyksen omasta slapstick-elämästäni, se on yksi hyödyllinen taito järjissään pysymisen kannalta - niin yhtäkkiä valtava suru valahtaa koko kehoon, koska ei se ole yksinomaan eikä edes etupäässä hauskaa. Joskus se on karmivaa ja raskasta. On kammottavaa olla koko ikänsä hirviö, joka ei onnistu olemaan kiitollinen opettajien antamista Oikeista Totuuksista ja Hyvää Tarkoittavista Neuvoista vaan juoksee kiusaamassa heitä ja ties keitä muita kummallisine ajatuksineen. Tällaisen kuvan nimittäin toisinaan saan heijastuksena vanhempien kommenteista. Se tekee surulliseksi. Totta kai he rakastavat minua lapsenaan ja minä heitä vanhempinani, mutta meidän ihanteidemme ja ajattelumme välillä on niin syvä juopa, että sen ylittäminen tuntuu puolimahdottomalta. Heidän ihanteisiinsa ei kuulu kriittisyys. He eivät oikein edes tunnu ymmärtävän, mitä se on. (Olen kyllä koettanut selittää silloin tällöin, hyvinä ja toiveikkaina kausina.)

Luennolla tulee puheeksi oikeudenmukaisuus. Tai oikeastaan koko luentosarja käsittelee oikeudenmukaisuutta suhteessa erilaisuuteen, erojen rakentumiseen ja siihen, missä, miten ja milloin erilaisuus muuttuu eriarvoisuudeksi. Yksi luennoitsijan esiin nostamista esimerkeistä on se, miten pitäisi suhtautua siivoojaksi hakeutuvien työväenluokkaisten tyttöjen koulutusvalintaan. Tytöt ovat tutkimuksissa itse kertoneet, etteivät halua mennä mukaan nykyisen koulumaailman korostamaan uranrakenteluun ja sen sellaiseen; ei, he haluavat vain iisin työn ja keskittyä perheeseen, ja siihen saumaan sopii siivojakoulu. Luennoitsija kysyy: Pitäisikö näille tytöille kertoa suoraan, että hei, siivoojana sinä et ansaitse koskaan tarpeeksi elättääksesi perhettä. Että jos teet kahta tai kolmea vuoroa saadaksesi riittävästi pätäkkää, missä välissä ehdit olla sen miehen ja lasten kanssa?

Säpsähdän hereille villisti teeman ympärillä poukkoilevista mielikuvista. (Luentojen kuunteleminen on minulle vaikea tapa oppia. Auditiivinen oppiminen tuntuu kaikkein vaikeimmalta.) Niin, ajattelen. Minullekin on yritetty kertoa. Isä toistaa usein, miten on turhauttavaa katsoa sivusta, kuinka toinen tekee virheitä, joiden välttämiskeinon vanhempi ja viisaampi olisi osannut neuvoa. Ongelma vanhempieni neuvojen kanssa on vain se, etten halua sellaista elämää, jota he yrittävät minulle tarjoilla. Opettajien neuvoja olen kuunnellut paremmin, mutta niissä on yksi iso mutta. He tulevat useimmiten toisenlaisesta taustasta eivätkä osaa hahmottaa, miten hankalaa on tuntea olevansa kotonaan kriittisessäkään kulttuurissa, jossa on aina niitä, jotka ovat oppineet pienestä pitäen neuvottelemaan, karnevalisoimaan, keskustelemaan identiteettiään, ottamaan älykön position ja niin edelleen. Sinne on hyvin vaikea astua aikuisiässä sisään, vaikka kuinka kiinnostaa.

Muistan kuinka hierojakoulussa kirjoitin itseä ja omaa oppimista käsittelevään tehtävään, että uskon selviytyväni hierojan palveluammatissa paremmin kuin yliopistolla, jossa pitäisi olla jotenkin tietoisempi omasta kannastaan, pontevampi sen puolustamisessa - ja että se puoli on aina jäänyt itselleni hyvin vieraaksi. Se ei ole vain vanhempieni ihanteiden vastainen ihmiskuva, se on myös minulle jotenkin kauhistuttava kuva, johon en osaa ja, näin luulen, johon en jossain määrin edes tahdo sovittautua. Miksi näin ajattelen? Koska olen välillä koettanut pukeutua siihen kaapuun, mutta piru vie, se tuntuu ikävältä! Inhoan itseäni jälkikäteen. Se ei voi olla hyväksi. Olen muutenkin jo ihan tarpeeksi alavireinen ja ajoittaisesti itseäni rankaisemaan taipuvainen. On löydettävä jokin toinen polku. Ja niin: olen takaisin yliopistolla, tässä samassa maailmassa, josta kirjoitin pari vuotta sitten, että selviydyin tästä aika huonosti. Minun on keksittävä keino olla aivan omalla tavallani kriittinen - jotenkin niin, etten jähmety itseinhosta.

Olen hierojanakin selviytynyt aika huonosti. En osaa enkä halua jäädä näkymättömiksi käsiksi. Minulla on ajatuksia profession ja sen koulutuksen kehittämisestä, työhyvinvoinnista ja siitä, miten paljon hierojantyötä on viisasta tehdä viikossa. (Sen verran, ettei ole ihan rättiväsynyt kaiken aikaa ja ettei mene pahoille kulumille ennen aikojaan.) Minun on välillä vaikeaa ymmärtää toisten hierojien valintoja ja heidän on vaikea ymmärtää minun valintojani. (No jaa, rehellisyyden nimissä: minun valintojeni ymmärtäminen ei näytä erityisen helpolta tehtävältä kellekään... slapstick! Olen itsekin välillä ymmälläni niiden suhteen. Meliorismi näyttää pitävän silloinkin kun toivottomuus kuristaa kurkkua.)

En tiedä, onko ylipäänsä missään sellaista piiriä, jossa tuntisin oloni kotoisaksi ja voisin luottaa siihen, että muiden habitukset ja taipumukset ja sen sellaiset ovat jotenkin - no, sen verran samansuuntaiset, että seuraan vain solahtaisi. Ehkä semmoinen on kuvitelmaa kaikkien kohdalla? Mutta huomaan joskus kaipaavani, että sellainen paikka voisi olla.

Joskus muistan tapelleeni koko elämäni saadakseni läpi tahtoni järjestää oman elämäni niin kuin haluan. Kenen tahto se on? Onko sillä kasvoja lainkaan? Lausutaanko se kenenkään äänellä? Ja silti - mitä muuta on? Tietysti ovat tuntemukset, mukavuudet ja epämukavuudet. Ihmiset ja heidän ihmeelliset tarinansa. Luonto, metsä, koirat, kissat, chilit, makuaistimukset. Mutta eivätkö ne järjesty tuon tahdon kautta, ymmärry sitä vasten?

Enimmäkseen tappeleminen on toki sujunut rauhanomaisesti, itsepäisesti johonkin kiinnittyen. Jostain hienovaraisin sanankääntein kieltäytyen, varovasti toiseen asiaan mukaan tuppautuen. Kuunnellen ikävää normaaliuspaineen kaiherrusta rintalastan alla ja sitten antaen sille palttua. Vahvistaen sitä, mikä tuntuu mielekkäältä tieltä, jättäen yhä vähemmälle huomiolle sen, mistä jää valju olo tai minkä arvoja tai hierarkkisuutta ei voi hyväksyä. Koettaen elää sitä yhteisöä, jonka toivoo joskus tulevan.

Säpsähtäen tajuan, ettei kukaan osaisi antaa relevantteja neuvoja. Ei kokonaisuuden kannalta. Yksityiskohtiin kyllä, mutta ei kokonaisuuden kannalta. On jatkettava eksyksissä ja kuunneltava tuntemuksia, joita tulee. Jotkut niistä sanovat: tuohon suuntaan.

Otan takkini ja menen. Vaikka luento jotenkin järkyttää - eikä vain minua, olen puhunut asiasta opiskelutoverien kanssa - niin sen avaamat näkyvät tuntuvat tarpeellisilta. Mutta miksi kummassa tuntuu niin helvetillisen raskaalta ajatella, että joskus vika voi itsen sijaan olla maailman rakenteissa? Siksikö, ettei niiltä voi pyytää joustavuutta samalla tavalla kuin itseltään voi?