Täytettyä peltopyytä tapaamassa

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä.

 Kutsumme tätä linnuksi ja peltopyyksi, vaikka oikeastaan kyse on jostain aivan muusta. Lintuus ja peltopyys väijyy taustalla, paikoilleen naulittu, täytetty ja neulalla aitoa matkivaksi suittu pinta osoittaa muotoon ja syvyyteen, joka oikeastaan, kun pysähtyy, on jotain sellaista, jota kohti emme halua osoitettavan, emme ainakaan tavanomaisesti eläimiä täytettäessä. Jalustaan kiinnitetty ja nimilaputettu esine ei tavoita lintuutta - pyrähtelevää valppautta, haluttomuutta tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta.

Hieman samanlaisen mekanismin kohtaa, kun menee eläintarhaan. Villieläin, jonka kohtaamisen tavoittaa paremmin pienen lapsen piirros kuin vähän vanhemman, kuvaamisen konventioihin vihityn lapsen piirros - paon viivoja paperilla, villisti risteilevä reitti ilman tunnistettavaa kehoa, ruokojen liike, kaikkoaminen - altistetaan vihamielisille silmäpareille, esitetään irrallisena tietynlaisena kehona, toisena, ei-ihmisenä, eläinyksilönä, lajinsa edustajana. Kehon ja sen vankeuskäyttäytymisen ajatellaan voivan ilmentää kokonaista elämänmuotoa.

Samalla tavalla katson kiinnostuneena pysäytyskuvaa linnusta ja täytettyä lintua: tällainen se siis olisi, jos sitä pääsisi riittävän lähellä, voisi tarkastella yksityiskohta yksityiskohdalta kiireettä, pysähtyä sen ääreen. Jos voisi ottaa toisen olennon haltuun, ymmärtää sen perinpohjin. Jos se ei pelkäisi minua (enkä minä sitä), jos sen voisi nimetä ja omistaa. Tällainen se siis todella on kaiken pakonsa takana.

Olen väärässä ja haluan olla oikeassa. Enkä halua tarkastella näin omaa elämääni ja tätä keski-ikäistä kehoa, jota maailma elää milloin asanoina, milloin töinä, milloin levottomina sanojen pyryinä.

Lintu, se joka ei ole tämä tässä, tanssii samaa suurta tanssia: haluaa elää, jatkaa elämää. Sen pakokauhu ja tuska ansan umpikujassa muistuttaa omaani, samoin sen hurmio ja riemu niinä hetkinä, kun valo ja lämpö ovat läsnä enemmän kuin huoli, pelko ja nälkä. Se jatkuu kivistä, ruohoista puista ja vertaisistaan saumoitta, syö ja ulostaa, laulaa ja parittelee, päilyy taivasta silmien peilein. Ei se ole yksilö, ei ilmennä lajiaan. Se syntyy toisista ja yhtyy toisiin, ilmentää ympäristöään, tilanteitaan, populaatiotaan. Se kylpee, sukii, tarkkailee, oppii, ratkaisee pulmatilanteita nimeämättä niitä pulmatilanteiksi ja ongelmanratkaisuksi. Maailma hyppelee sen jaloin lätäköiden tienovilla.

Kuten peltopyy, haluan hyvää. Pidän ruoasta, valosta, lämmöstä, hurmiosta ja laulamisesta, kylpemisestä ja sukimisesta enkä halua tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta, niin että lähestyn itsekin, tanssin mukana, nimeämättä ja tulematta nimetyksi, käsittämättä täysin, mitä teen. Ilmennän ympäristöäni ja tilannettani, populaatiotani. Tässä populaatiossa tavataan pitää itsestäänselvyytenä, että sellaisista pulmatilanteista kuin lapsikuolleisuus ja nälkäkuolema ei tarvitse enää välittää, ei tässä populaatiossa. Ongelmanratkaisu huikaisee populaatiossani tehokkuudellaan, koska meillä on sanat, joilla voimme tallentaa ja siirtää ratkaisuja ajasta ja paikasta toiseen. Mutta emme halua kellekään pahaa ja meitä huolestuttaa se, miten toisille käy.

Kun luen lehdestä tarinan kahden valaslajin hybridistä, joka parittelulaulu soi väärällä taajuudella ja joka ei sen takia löydä puolisoa, itken lohduttomasti useamman tunnin. Minun on helppo eläytyä valaaseen, vaikka kuulun lajiin, jota on miljardikaupalla planeetalla ja jota ei voi olla kohtaamatta, meni minne hyvänsä. Ympäristöäni ei sirpaloida eikä tuhota - päinvastoin, minun on vuosi vuodelta helpompi liikkua juuri sinne, minne keksin haluta mennä. Ihmisen tiet kairautuvat kaikkialle ja yhä harvemmassa on se maa tai meri, jossa ei olisi meidän tuoksuamme ja vähintään järjestävien tarinoidemme seurauksia ja rippeitä - muovikääreitä, lääkejäämiä, kaukaisen horisontin kajastuksia, pilvistä takaisin taittuvaa megapolisten valoa.

Koetan ankarasti kuvitella, millaista olisi elää valtalajin nurkissa. En onnistu. Niin monet seikat ovat minulle itsestäänselvyyksiä, kuten se, että jos joku koettaa tappaa minut, laittaa minut synnytyskoneeksi ja riistää lapseni ja maitoni tai kesyttää minut sietämään vatsaani ympäröivän kireän vyön ja metallinpalan suussani, tai kiskoa minut ruokaani kiinnitetystä, nieluuni takertuvasta väkäsestä ympäristöön, jossa koen tuskallisen tukehtumiskuoleman, voin aina avata suuni ja huutaa, potkia ja pyristellä vastaan.

Muutkin potkivat ja pyristelevät, huutavatkin, mutta minun kieleni ymmärretään. Se osoittaa minun kuuluvan valtalajiin.

Jos minua ei pelastettaisikaan, tilanteen mentyä tekijät joutuisivat vastuuseen ja heitä pidettäisiin käsittämättömän julmina. Jos ympäristöni muutetaan sellaiseksi, etten saa sieltä enää ruokaa tai juomaa tai en uskalla liikkua tai ainakin stressaannun niin pahasti, ettei enää tee mieli syödä eikä paritella, voin niin ikään kertoa pahasta olostani ja sille pääsääntöisesti tehdään jotain.

 Toistaiseksi. (Kuinka kauan asiat jatkuvat tällä tolalla, en osaa sanoa. Eivät välttämättä kovinkaan kauan.)

Kun kuolen, minua ei täytetä näytille. Minua ei kiinnitetä alasti tai puettuna seisomaan alustaan, jossa lukee ihminen. Kukaan ei sano, että onpa sympaattinen tai liikuttava. Tai että onpa hän pieni, kuvittelin hänet kookkaammaksi.

Sen sijaan on olemassa tietty riski, että joku saa päähänsä kirjoittaa muistokirjoituksen, jossa kuvaillaan tapaani tanssia suurta tanssia. (Vain sen lapsille soveliaaksi katsottuja osioita, tietenkin.) Huomio kiinnitetään naurettaviin yksityiskohtiin, joiden on tarkoitus samalla osoittaa erityislaatuisuuttani ja kuvata ympäristöä, jonka osa olin. (Lajiakin kenties - ehkä juuri siksi pidetään tiukasti huolta siitä, ettei tekstissä ole liian suoria viittauksia toimintoihin tai tuntemuksiin, jotka jaan tai voisin jakaa peltopyyn kanssa.) Toivon, että tekstissä viitataan siihen, mitä pidän ihmisen ainoana mahdollisena vastuullisena valintana tässä tilanteessa - siihen, että nautinto kytketään irti tyypillisistä seuraamuksistaan, että ihmisen suurta tanssia tarkastellaan osana vieläkin suurempaa tanssia, jossa olennot tanssivat rinnakkain. Jos haluan rauhan, antibiootit ja pienen lapsikuolleisuuden, on minun maksettava siitä jollakin. En halua maksaa siitä peltopyyllä tai pandalla, en yhdelläkään sammakkoeläimellä tai korallilajilla. On oikeastaan vain yksi seikka, jolla pystyn maksamaan edes osan itsestäänselvyyksistäni. Se on tulenarka aihe, johon yksikään poliittinen puolue ei uskalla vielä tarttua ohjelmissaan ja josta kirjoitetaan lehdissäkin kovin kitsaasti. Tuo asia ei ole pienimmässäkään määrin minua, se on ympäristöäni, populaatiotani - olkoonkin että tuo ahdistus ja siitä kiteytyvä valinta esitettäisiin taatusti henkilökohtaisena piirteenä: siten muistokirjoitukset näet laaditaan.

(Kuulin toissapäivänä, että ihminen, jota pidin vertaisenani tässä pohdinnassa, on hänkin loikannut. Hän, joka erotessamme sanoi, että hän pelkää, että hänen on vaikeaa löytää ketään toista sellaista, joka jaksaa tässä asiassa pitää yhtä lujasti kiinni siitä, että kaikki olennot haluavat hyvän elämän, ja että koska hyviä elämiä on luvassa vain rajatulle määrälle olentoja, ei auta kuin pitää tiukasti lukua siitä, minkä määrän olentoja tuo itse todellisuutta jakamaan, jos ei ole valmis lahtaamaan ketään muuta. Hän taisi olla oikeassa. Hän ei löytänyt sellaista kumppania, joka olisi ajatellut henkilökohtaista etiikkaansa näin. - Vaikka onko mikään etiikka oikeastaan henkilökohtaista muussa kuin siinä mielessä että voin vaatia asioita ainoastaan tältä olennolta, jota puhuttelen minäksi? - Uutisen kuullessani tajusin kouriintuntuvammin, miten valtavia erot saattavat olla: kun ennen niin samanmieliset ja toistaan tukeneet ihmiset lähtevät kulkemaan eri suuntiin, he saattavat päätyä päinvastaisiin ratkaisuihin suurimmissa mahdollisissa kysymyksissä. Tunsin äkisti itseni samaan aikaan hyvin yksinäiseksi - sinäkin, sitten, luotin sinuun niin lujasti tässä asiassa - ja samalla yllättävällä tavalla tyytyväiseksi: kas niin, ehkä sittenkin jossain mielessä minä, jota ajateltiin ympäristöasioissa ehkä vähän sellaisena maskottina ja harrastelijana - muistan muutaman keskustelun asiasta -, olinkin sitoutuneempi niihin juttuihin kuin ne, joita ajateltiin vakavastiotettavina, radikaaleina, elämäntyötään toteuttavina. Ai että, ilkun itselleni, sinä turhamainen typerys. Ikään kuin tuolla nyt kannattaisi hekumoida, että itseään ilmentävä elämä on itsepäinen ja arvo-ohjautuva. Ikään kuin olisi jokin minä, eikä tiettyä ympäristöä, syömistä, paskantamista, ajatusten laukkaa, kaiken ainutkertaisuus ja ohikiitävyys ja sitten äkkiä kaiken korjaava hetki - - )

Niin, jäin muistokirjoituksen pohtimiseen.

On kuitenkin liian varhaista ajatella kuolemaa muuten kuin savasanassa päivittäin. On paljon tehtävää. Ihmisillä on aina niin paljon tehtävää, koska meillä on työ, ja talous, ja kaikenlaisia jaloiksi tavanomaisesti hahmotettuja pyrintöjä kuten taide, ymmärtäminen ja niin edelleen.

Jotkut ajattelevat, että ne versovat suuresta tanssista itsestäänselvästi. Jotkut ajattelevat niiden kilpailevan huomiosta suuren tanssin kanssa ikään kuin seurausta tarkkailtaisiin syyn sijaan. Nytkin minut ollaan heittämässä pihalle, jotta taide voisi tapahtua eikä koko ilta tuhriintuisi johonkin, mikä ei tee ketään kuolemattomaksi ja jota ei taatusti mainita muistokirjoituksissa. Ajattelen näin ohimennen samalla kun vilkaisen sivusilmin valokuvaajaa.

Ajattelua, puhetta, toimintaa: siirrämme oivalluksia ja tuhoamme vahingossa sen, mitä rakastamme.

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä. Valokuvaaja mutristelee huuliaan ja kääntelee lintua, etsii sen kasvoista vastausta ongelmaan, miten kommunikoida tiettyä abstraktia ideaa tuotekuvan tapaan toteutetulla otoksella täytetystä linnusta. 

Matkalta palattuani editoin kuvat

Huvittaa tämä matkakuvien editoiminen. Tyyppi käy suurkaupungissa ja tykkää sen vilinästä, mutta kuvaa lähestulkoon ainoastaan kissoja, hyönteisiä, kukkia ja kaakeleita. No ok, on muutamasta ränsistyneestä talostakin kuva. Ja tyhjästä kadusta. Ja auringonlaskusta. Ehkä siinä on jotain sellaista, että kuvaaminen vaatii pysähtymistä, ja jos on paljon ihmisiä, ei halua pysähtyä vaan liikkua mahdollisimman nopeasti, solahtaa lomitse ja jäädä huomaamatta. Kai vain hahmotan ihmiset enemmän tuoksuna, liikkeenä ja jonakin väistettävänä kuin visuaalisina kappaleina. Tanssiessaan ihmiset ovat kiinnostavia kuvattaviakin, mutta istuessaan ja kävellessään näemmä eivät. Maisematkin ovat hankalia kuvata kameralla. Niitä on parempi kävellä.

Sanoin useimmat tärkeät asiat (visuaalisia yksityiskohtia lukuunottamatta - ja ne ovat tärkeitä) tuntuvat helpommilta kuvata kuin kameralla. Tai ei helpommilta - mutta olen tyytyväisempi siihen, miltä asiat kuulostavat, sitten kun ensin pähkin ilmaisun kanssa. Joskus mietin, miten ihmiset tuntuvat ahdistuvan muiden kuvista naamastossa. Vaikka ne ovat vain kuvia. (Toisaalta kyllä olen huono ahdistumaan sanoistakin täällä, koska kuten Eco sanoo, sanat ovat ne, millä voi valehdella. Heh, representaatiot.) Itse ahdistun vain niistä kuvista, joissa itse esiinnyn. Joskus koulin itseäni jakamalla niitä, mutta aina siihen liittyy vissi outous - enhän koskaan näe muuten itseäni tärkeissä kokemuksissa, ja muutenkin, kun on kiinnostunut jostain, itsetietoisuus liudentuu muurahaisen pierun kokoiseksi, mikä on eittämättä nautittava tila. En tiedä, kokevatko itsensä enemmän kauniiksi tai älykkääksi kokevat ihmiset jotenkin toisin. Ehkä. Onneksi maailmaan taatusti mahtuu jokainen tapa kokea se. (Osa ihmisistä tuntuu kyllä ahdistuvan siitä, ettei joku toinen onnistu kokemaan itseään kauniiksi tai älykkääksi. Siihen on vaikeaa keksiä mitään muuta sanottavaa kuin että eiköhän niin kokeva ihminen kuitenkin tule toimeen sen näkymänsä kanssa, jos näyttää kuitenkin pysyvän toimintakykyisenä ja hyväksyvän itse kokemuksensa. Useimmat meistä pystyvät siihen varsin mainiosti. Vaikka ei kai mulla mikään velvollisuus ole kertoa tätä kellekään tai huolestua toisten ahdistumisista - ja ehkä he haluavatkin ahdistua? Mistäs minä siitä mitään tiedän. Kaikilla meillä on omituiset särömme ja niistä käsin kai juuri kehitymme.)

Maailmassa riittää liki loputtomasti kiinnostavaa havainnoitavaa. Jopa omia mielenliikkeitään on mukava havainnoida samalla tavalla kuin muurahaispesää tai valon liukumista seinällä. Jonain sellaisena, mitä ei tarvitse kontrolloida. Koska ei ole thoughtcrimea. Tai feelcrimea. Teot ovat eri asia, niitä on mietittävä. Ja keho. Vaikka haluaisin kirjoittaa, ettei ole bodycrimea, jotenkin omasta kehosta ulkoa käsin otettu kuva voi tuntua sellaiselta, koska kehon kuvaamiseen ja kehona kuvassa olemiseen liittyy niin paljon konventioita ja esineellistäviä standardeja. Etenkin jos kuvaa ei ole otettu salaa tai luontevasti esimerkiksi jonkin tilanteen osana vaan on joutunut pysähtymään ja pyytämään toista ottamaan kuvan, kuva ahdistaa. Miksi pyytää sellaista? Kai koska siitä on jonkinlainen sosiaalinen konventio. Ja sitten kun editoi kuvia, näkee selvästi, miten jäykkänä kompuroi jouduttuaan omasta päähänpistostaan kameran takaa sen eteen, pysähdyttyään omaan keholliseen olemassaoloonsa ja havaittavuuteensa - katselee varpaitaan, supistaa raajat kehon kylkiin, lyhentää itseään, työntää hartiat eteen ja ylös, koettaa näyttää mahdollisimman nöyrältä, pieneltä ja huomaamattomalta. Enemmän lyönnin- kuin katseenkestävältä. Ja samalla konventioon kurkottavissa kasvoissa suu hymyilee mutta silmät eivät - silmät tapittavat täynnä kysymystä, pitääkö minun tosiaan näkyä ja näyttäytyä visuaalisena kappaleena, jonka osat ovat suhteutettavissa toisiinsa, ja ilmeessä on ripaus paniikkia siitä, että näinkö sitä toisille on kaiken aikaa näin näkyvä. (Vaikka kuinka tietää, että useimmat ihmiset katsovat korkeintaan vain itseään ja vihaamiaan ihmisiä ilkeästi, mittaillen, mieleen hiipii tässä kohdin epäilys, mistä sitä voi tietää, ovatko he kilttejä vai eivät. Vaikka sitä ajattelee, että ei se heitä kiinnosta, muistaa liian selvästi Suosikin kirjeenvaihtopalstan toistumistaan toistuvan fraasin "läskit ja rillipäät älkööt vaivautuko".)

Minulle on suuri arvoitus, mistä sikiävät ne naiset, jotka nähtävyyksillä väläyttelevät hymyjä ja onnistuvat oikaisemaan itsensä, poseeraamaan jähmettymättä, kulmia kurtistamatta tai maahan tuijottamatta, keho ja raajat pitkinä ja virtaavina. Luoja paratkoon että olen sitäkin yrittänyt. Mutta ei siitä tule mitään. Itsetietoisuus kutistaa kehoni häpeävään asentoon, ja ellei minulle ole jotain erityistä tekemistä kuvanottohetkellä, näytän siltä kuin samaan aikaan haluaisin kadota maan päältä ja yrittää reippaasti pysyä pystyasennossa ja virnistyksessä. (Itse asiassa tanssiessakin käy niin, että jos huomaan, että minua kuvataan, alan tuijottaa varpaitani ikään kuin minun pitäisi katsoen varmistaa, mitä jalat tekevät, kun kerran joku muukin näkee ne ulkoa käsin. Monelle, olen huomannut, käy aivan toisin päin! Samalla tavalla tuntuu kammottavalta joutua opettajan tarkkailtavaksi liikuntatunnilla - senkin, minkä osaa varmasti, sotkee ihan taatusti hänen tuijottaessaan. On vaikeaa kanavoida huomiotaan ponnistamiseen, kun huomio vuotaa siihen, että itseä tarkkaillaan. Päättelen personal trainerien yleisyydestä, että moni taas pystyy ponnistamaan paljon sinnikkäämmin tarkkailtuna. Niin erilaisia me olemme.) Vasta kameran takana tai paikassa ilman kamera-osoittaa-itseen -fokusta voi huokaista ja unohtaa itsensä muuna kuin näkökulmana ja lähestymistapana, tuoksuna, sanoina, tanssina - sellaisena, josta on helpompi olla huolestumatta. Se on se itse, jonka tuntee ja josta jollain tavalla jopa pitää ja joka on hyvä sellaisenaan, jolle ei ole standardia.

Deletoin taas yhtä lukuunottamatta matkakuvat itsestäni. Siitä yhdestäkään en pidä, mutta annan sen olla. Ehkä osaan pitää siitä kymmenen vuoden kuluttua. Harmittaa, miten vähän kuvia on ensimmäisen tutkinnon vuosilta, toisista tai itsestä. Aivan kuin elinvuodet 20-30 olisivat silkkaa mielikuvitusta. Silloin ei ollut toimivaa kameraa eikä tätä nykyistä kulttuuria. Ehkä olisin ahdistunut kuvista silloinkin. Todennäköisimmin. Vaikka siinä iässä sitä osuikin edes hieman paremmin siihen standardiin, jonka mukaan naiskehoa useimmiten kuvataan.

Ei mitään uutta auringon alla

Pikkutuhmia meitsieitä, joissa verkkosukat ja sukkanauhat pilkahtelevat lyhyen satiinihelman alta. Pusuposeerauksia jonkun muun kuin puolison kanssa. Koko ystäväpiiri alasti kallioilla kohentelemassa tissejään törölle ja pyllyjään esiin. Isomummon omituisin veli ja hänen kaksimetriset puusta veistetyt hermafrodiittipatsaansa. Patsaiden luoja poseeraa itse alushousuissa, elin lievästi erektoituneena, vasaraa ja talttaa kameralle esitellen.

Käyn läpi vanhoja kuvia, jotka äiti on ottanut ukin kuolinpesästä. En ole ennen nähnyt näitä. Ne on sensuroitu lapsilta. Ilmeisesti vuonna, jolloin täytän neljäkymmentä, minun oletetaan kestävän tätä materiaalia. Tai ehkä kyse on siitä, ettei sensuuri ehtinyt hätiin. Löydän muovikassista myös kuvia äidistä ja tämän ensimmäisestä kihlatusta telttaretkellä. Kuvat on liimattu samanlaiselle pahville kuin sen albumin kuvat, jonka äiti on jossain vaiheessa koostanut itselleen ennen isän löytämistä. Olen katsonut sitä albumia sadat kerrat lapsena ja nuorena. Sitten muutin pois kotoa. Kuulin äidin ensimmäisestä kihlatusta, aiemmasta kihlauksesta, vasta silloin kun olin kolmenkymmenen ja erosin pitkästä suhteesta Kissan kanssa. Samaan aikaan kuulin myös isomummon ensimmäisestä avioliitosta.

Minua on koetettu säästää seksuaalisuudelta ja suvultani. Olen monesti tuntenut itseni hieman vaihdokkaaksi, koska muiden elämä on näyttänyt sujuneen jotenkin seesteisemmissä merkeissä, ellei lasketa molempien isovanhempieni eroa aikana, jolloin eroaminen ei ole ollut niin yleistä. Tietysti löysin lapsena ukin pornokätkön, mutta kuittasin sen yhdellä yökillä - ukin alkoholismi ja etenkin sen vapauttama manipulatiivisuus ja raivokohtaukset tuntuivat jo silloin huolestuttavammalta asialta. Ja tietysti kuulin, miten estoitta isoäiti soitti suutaan. En koskaan pistänyt sitä pahakseni vaikken aina tarkalleen tajunnutkaan, mille hän ystävättärensä kanssa käkätti. Lakkasin kuitenkin viettämästä kesäviikkoja mummolassa juuri siinä iässä, kun olisin voinut alkaa käsittää, miten erilainen seksuaalieetos siellä vallitsi omaan kotiini verrattuna. Aistin ainoastaan eetoksen eron siinä, ettei siellä koskaan muistini mukaan vedottu siihen, mitä toisetkin oikein mahtavat ajatella jos. Mihin kotona vedottiin usein. Ehkä juuri siitä syystä, että aiempi sukupolvi ei ollut samalla tavalla viitsinyt keskittyä tuohon näkökulmaan (ja lapset olivat saaneet kuulla siitä, epäilemättä).

Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluku näyttävät näissä sukuani kuvaavissa, itselleni uusissa mustavalkokuvissa hyvin erilaiselta kuin se keskiluokkaisempi, sievistelevämpi kuva, jota siitä piirretään vaikkapa populaarikulttuurissa. Valtakulttuuri ja sen taskut, muistutan itseäni. Ei ole ajankohtaa, jona todellisuus olisi kaikille samankaltainen. Se on vain illuusio, joka syntyy, kun historiankirjoitus järjestetään tietyllä tapaa, palvelemaan tiettyjä päämääriä, kuten vaikkapa kunnollisen, tietyllä tapaa hyvinkin tiukasti koodatun moraalisen kansakunnan rakentamista. Sukupuolisiveellisyys ei välity näistä kuvista juuri mitenkään. Niissä ei ole mitään tiukkapipoista tai vahtaavaa. Ei. Niissä ei olla huolestuttu siitä, mitä joku muu ajattelee. Niistä välittyy itsepäisyyttä, leikkiä, lämpöä. Uteliaisuutta. Haluttomuutta tuomita ennalta.

Äiti epäilee ääneen, ettei isomummon veli ollut koskaan nähnyt naista alasti ja luuli siksi, että tissit ja fallos voidaan veistää samaan patsaaseen. Minun on vaikeaa kuvitella, että joku vuosisadan taitteen tuntumassa köyhiin oloihin syntynyt lapsi ei olisi nähnyt naisia alasti. Esimerkiksi saunassa. Edes lapsena. Huvittaa ajatella, miten isomummon veljen suuriin patsaisiin puutarhassa on oikein suhtauduttu. Ehkä vähemmän ahdistuneesti kuin niihin suhtauduttaisiin nykyään? Mistä sen tietää? Vai onko patsaat nostettu ulkosalle vain valokuvaa varten? Onko se ollut miesten keskeinen juttu, itse ite-taiteilijahan on ollut ukin eno? Toisaalta, vaikea uskoa sitä vain miesten jutuksi, kun on juuri katsellut kuvia alastomista piknikseurueista. Mutta ehkä patsaat on paljastettu vain harvoille ja valituille. Mitä tuo mies on tehnyt päivätöikseen? Ajanut savottaa, ehkä, ollut tukinlaskussa? Sen jälkeen hän on ottanut vasaran ja taltan ja antanut puulle muotoa vuosi toisensa jälkeen. Jännittävää.

Kuvat nähtyäni minusta tuntuu, että ymmärrän jotenkin helpommin tiettyjä kohtia omassakin elämänhistoriassani, vaikka eroottiset meitsiet eivät olekaan olleet oma juttuni. Enhän ole itsekään onnistunut kiinnittämään katsettani vakaasti mihinkään ihannesuhteen kuvaan, jota olisin hellinyt systemaattisesti. En ole onnistunut sulkemaan pois tunteita, jotka ovat vaikeasti nimettäviä ja lokeroitavia. Tai edes suhteita, joihin pätee sama vaikeus sanoa, onko kyse enemmän ystävyydestä, toveruudesta vai rakkaudesta. Ei se tarkoita, ettenkö toisinaan olisi niin vakavissani jonkun kanssa, että se sattuu pahasti. Sellaista on tapahtunut pari kertaa elämässäni. Minusta se ei vain ole mikään, no, välttämätön ehto sille, että on edennyt jonkun kanssa suhteeseen. Eikä se tunnu vähentäneen mitenkään kykyä kokea järisyttävää, pelottavaa, toisinaan suorastaan lamauttavaa pyhyyttä ja yhteenkuuluvuutta niiden muutaman ihmisen kanssa, joiden kanssa olen sitä kokenut.

Aivan kuin nuo kuvat sanoisivat nauravine ilmeineen, ettei ole mitään uutta auringon alla. Että monet ovat aiemminkin miettineet näitä ja havainneet elämänsä ottavan outoja suuntia ja selvinneet siitä. 

Syntymäaamu

Haa, onnistuin stressaamaan niin kovasti siitä, olenko liian flunssainen skypejoululauluun, että tänään aamulla herätessäni on täysin selvää, että olen parantunut. No mutta, miten miellyttävää! Koska oloni on pitkästä aikaa mainio, en taida soittaa lääkäripuhelimeenkaan, vaikka vielä eilen pidin sitä hyvänä ratkaisuna ulkoistaa päätös tartuntavaarallisuudestani. Tunnustelin imusolmukkeet, eivätkä ne ole lainkaan koholla, eikä minulla ole yhtään flunssaoiretta enää maanantaisesta lämpöilystä huolimatta. Kai sitten onnistuin lepäämään (JA HURISEMAAN) kaiken pois? Hämmentävää. Eilenkin ajoimme sporalla glögeille, vaikka normaalisti kävelisin sen matkan.

Aamu alkaa hauskasti. Mies on koostanut koneen soittolistalle erilaisia suomalaisia kesäisiä äänimaisemia, joissa hyttyset pörisevät ja linnut visertävät ja kirkuvat. Levitämme lattialle kukallisen viltin ja nostamme sille istuintyynyt. Katamme hedelmiä, suklaalla maustettua soijajugurttia (sitä ei saa kaupasta vaan se on sekoitettava itse), mehua ja hedelmäteetä. Kirkasvalolamppu paahtaa ja hyasintti tuoksuu pyörryttävästi. Kissat loikoilevat viltin sivustoilla ja seuraavat syömistoimitusta. Koska kaikki lautaset ovat likaisia, samoin isot lusikat, syömme suklaasoijajugurttia emalikulhosta pienillä lusikoilla ja onnistun sotkemaan jugurttiin kaikki vaatteet. On kivaa olla kolmekymmentäneljä, koska se ei tarkoita, että pitäisi olla jonkinlainen.

Otan myös ensimmäisen kuvan yhteisellä synttäri- ja joululahjallamme, Lomon kalansilmäkameralla. Olen halunnut kalansilmän ehkä kolmetoista-, neljätoistavuotiaasta. Ja tässä se nyt on, vieläpä hassussa Lomo-kamerassa. Koska tämä on filmikamera, ei voi heti nähdä tuloksiaan. Sekin tuntuu pitkän tauon jälkeen jännittävältä.

Syntymäpäivä alkaa kertakaikkisen mainiosti. Nyt lopetan kirjoittamisen ja alan tehdä jotakin paljon kivempaa: tiskata. Ihanaa, kaikki se lämmin, vaahtoisa vesi ja puhdistuvat astiavuoret!