Lisäpanoksia

Tulen ortopedin vastaanotolta kotiin jotenkin keveänä. Ortopedi on diagnosoinut vaivan samoin kuin itse leikkidiagnosoin aluksi ja arvelee, että muu nyt voi olla vain jotain tauhkaa sen ympärillä. En osaa teeskennellä, etten tiedä anatomiasta ja kuntoutuksesta mitään. Seuraavaksi työterveyden pitäisi antaa lähete magneettiin, joka pitää mennä ottamaan toisessa kaupungissa. Ja soittoaika ortopedille, ja lisää sairauslomaa työterveyslääkärin kautta, kuntoutus työfysioterapian kautta. Prosessi alkaa selkiytyä. Ehkä minun ei kohta tarvitse juosta siellä kahdesti viikossa esittelemässä asiaani, kun diagnoosi selkeytyy. Jos se on sitä, mitä ortopedi arvelee, kuntoutuksessa puhutaan kuukausista, ei viikoista. Tunnen keveyttä, koska se, miltä jalka tuntuu ja millainen toimintakykyni on tätä nykyä, sopii paremmin yhteen kuukausien kuntoutumisajan kanssa kuin päivien tai viikkojen kuntoutumisajan kanssa. Ehkä kohta pystyn paremmin nukkumaan, kun en joudu jatkuvasti miettimään, pystyisinkö kuitenkin kylmiltäni hyppäämään fyysisesti vaativaan työhöni, vaikken pysty viemään koiraa edes viiden minuutin pissilenkille. Jotenkin sitä yhtälöä on ollut vaikeaa hahmottaa.

Heti kun astun sisään, Vompsu näyttää minulle läppäriltään kokousdioja. Hänen työpaikkansa yt-neuvottelut ovat alkaneet. 

Juuri siinä kohdin, kun kaikki muukin on hajoamassa käsiin. Vompsua pelottaa. Koetan sanoa, kokouksen loputtua, että hänhän on saanut paljon kehuja ja vakinaistuksen ja kaikkea, että hän nyt jos kuka on turvassa. Mutta tietysti on olemassa se toinenkin juonne - työterveyden tukema pyyntö, ettei tarvitse mennä lähityöhön, koska se kuormittaa liikaa mielenterveyttä ja uhkaa työkykyä. Kuka tietää, mikä kaikki vaikuttaa siihen, ketkä irtisanotaan. Enintään joka seitsemäs siellä joutuu irtisanotuksi tai osa-aikaistetuksi. Se kuulostaa aika paljolta. (Tällä hetkellä Vompsulla on ylityömääräys. Kotiylitöistä puhumattakaan, nyt kun en pysty suureen osaan kotitöistä.) 

Tänä syksynä olen puhunut oppilailleni paljon joogan kovasta ytimestä. Minulle se ei ole mitään asanoihin liittyvää, vaan ihan yksinkertaisesti paluuta hengitykseen, kehoon ja tähän hetkeen, tapahtui, mitä tapahtui. (Kirjoittaminen täydentää sitä hyvin - tässä voi päästää tarinat laukalle, ja sitten ne neutraloituvat, alkavat kyllästyttää, niihin voi palata havainnoimaan ja oivaltamaan, mitä kaikkea spagettioksennusmylly suoltaa. Mutta sitäkin tärkeämpi on tuo palaaminen aisteihin ja aistien takaiseen olemiseen vain.) Tämä syksy on kyllä ollut melkoinen koetinkivi ja olen ollut kiitollinen jokaisesta vippaskonstista, jota olen harjoitellut. Palaan, palaan, palaan ja palaan. Kuinkahan palasina olisin, jos en osaisi tai jos ei olisi tällaista luontumusta, harjoitusta?

Miksi työstä maksetaan

Joogan ja pilateksen ohjaaminen on ainoa ammattini ja työnkuvani, jonka kuluessa olen mitannut elintoimintojani. Aiemmissa töissä tätä mahdollisuutta ei ollut vielä tarjolla, tai ehkä olisi ollut, mutta en tiennyt siitä. Tässä nykyisessä työnkuvassani voin paremmin kuin esimerkiksi toimistohommissa: Minussa on enemmän kiitollisuutta, tyytyväisyyttä ja iloa. En ole yhtä usein turhautunut, vihainen enkä lamaantunut. Fyysisiä kipujakin joudun sietämään vähemmän. Siten voisi kuvitella, että elämäni on hyvissä kantimissa (paitsi ehkä taloudellisin mittarein - tässäkin ammatissa kuuluu ilmiselvästi prekariaattiin). 

Mittaan palautumistani älysormuksella. Tämä viikko oli ensimmäinen täysi työviikko, edelliset kaksi muutaman viikkotunnin vajaita työviikkoja. Työn alkaminen näkyy ihan kaikilla mitta-asteikoilla. Leposyke nousee viikko viikolta. Sydämen sykevälivaihtelu laskee viikko viikolta. Toisin sanoen, stressi kasvaa ja sydän ja verisuonisto joutuvat paineen alle. Niiden kannalta olisi hyvä, että leposyke pysyisi matalalla. Olen taas alkanut heräillä liian varhain. Siinäkin näkyy selvästi stressi. 

Kun koulutan aina välillä ihmisiä palautumisasioissa, muistan kertoa, ettei stressi ole vain huono asia ja että itse asiassa se, jos kortisoli ei aamuisin ponnahdakaan ylös, on iso ongelma - silloin ei ihminenkään ponnahda päivään vaan hänen on vaikeaa nousta ja orientoitua yhtään mihinkään. Myös esteettiset kokemukset ovat sympaattisen hermoston - eli stressiä ylös pumppaavan autonomisen hermoston  puoliskon - heiniä. Entä mielekkyyden kokemukset? En tiedä, en ole nähnyt tästä kenenkään stressitutkijan vääntämää rautalankamallia, mutta veikkaisin, että sielläkin stressillä, eustressillä, on osansa. Huonoksi jutuksi stressi muuttuu vasta kun elämäntilanne on sellainen, ettei tilaisuuksia palautumiseen löydykään ja stressi alkaa kertyä. 

Juuri näin käy työsyksyn alkaessa, se on selvä juttu, kun katselee mittaustuloksia. En tiedä, millaiset käyrät ja käppyrät olisi saanut aikaan niistä loman lopetuksista, joissa työ oli paljon kuormittavampaa kuin tämä tässä. Tai opinnot alkoivat täydellä höyryllä kesän jälkeen. Tuntumani on, että olin silloin väsyneempi ja tarvitsin mielestäni yhtä sun toista aktivoivaa, virkistävää ja piristävää. (En juotavaa, luoja paratkoon, paitsi työkkärityössä, siellä oli päivittäin pakko ottaa kuppi vihreää teetä, ettei silmiin sattunut ihan niin paljon.) Jotain, jolla harhauttaa itsensä siitä tuntemuksesta, että lihakset kivistävät, silmiä särkee, mistään ei oikein jaksaisi innostua ja hälyt vaan kimpoilevat korvissa. Toisaalta, jos jotain olen älylaitteestani oppinut, niin sen, etteivät sisäiset tuntemukseni todellakaan ole tarkkoja mittareita. On aivan tyypillistä, että aamuna, jolloin tunnen jääneeni jyrän alle eikä mikään jaksaisi innostaa, sormus kertoo, että tänään on superpäivä ja kannattaa haastaa itsensä. Ja päinvastoin: kun herään säpinäisenä ja ajatuksella että nyt jotain asap, sormus tietää kertoa monesti, että olen nukkunut silmittömän huonosti ja olisi fiksuinta levätä. Epäilen, että oma selviytymismallini, johon olen joutunut kasvamaan lapsena ja nuorena, on ollut se, että mitä enemmän asiat ovat hajalla, mitä suurempia uhkat - ja ne ovat suurempia silloin kun on väsynyt eikä pää pelaa entiseen malliin -, sen raivokkaammin heittäydytään suorittamaan, kursimaan maailmaa kokoon. Näissä kohdin muutun väsymättömäksi sähköankeriaaksi. (Ja sitten ennen pitkää sairastun. Sormuksen kanssa olen sairastunut huomattavasti harvemmin ja migreeniä on ollut enää muutamia kertoja vuodessa. Alan oppia, miten olo tai ainakin olon tulkinta voi valehdella.) 

Käyriä katsellessa tulee väistämättä mieleen, että kas niin, tästä meille itse asiassa ehkä työssä maksetaan. Ei oikeastaan ajasta - koska kyllä lomillakin autetaan toisia, ollaan yhdessä, kannatellaan emootioita valveillaoloaika. Ei työ siinä lomasta poikkea. Aktiivisuudestakaan ei makseta, koska lomalla monesti fyysistä aktiviteettia on aivan yhtä paljon, kaiken maailman maankääntöä, kävelemistä, siivoamista ja niin edelleen. Siitäkään ei tavallaan makseta, että joutuu tekemään jotain mitä joku tai jokin muu säätelee. Kyllä ainakin omat lomani tapaavat määrittyä paljolti sään mukaan, toisten ihmisten intressien mukaan ja niin edelleen. Sotkutkin on siivottava ennen kuin lattia alkaa mädätä ja laskut maksettava toisten määräämässä aikataulussa. Mutta niin, ehkä meille maksetaan tästä. Että rasitamme itseämme, rasitamme sydäntä ja verenkiertoelimistöä, kulutamme itseämme. 

Miksi ja miten tämä kuluminen tapahtuu? Ehkä koska työ on mielekästä, imevää? Vompsu oli aivan kauhuissaan lomalla ja taisi lopulta lähinnä lukea twitteriä ne viikot. Kun työ alkoi, hän huokasi helpotuksesta. Työ antaa merkityksen, innostuksen ja niin edelleen. Tunnistan tämän puolen itsekin. Samalla kuitenkin tunnistan, nykyään, myös tämän kaiken innon ja pauhun vanassa tihentyvän väsymisen ja kulumisen, rispaantumisen. Teen paljon asioita, joiden ajattelen auttavan minua palautumaan. Hiljaisia asioita, vaikeasti sanallistuvia. Tuijotan metsänreunaa. Kävelen metsään ja metsässä. Makaan silmät kiinni ja kuuntelen kehon hyrinää, tätä tässä. Haen hiljaisia paikkoja, paikkoja joissa ei tarvitse nähdä yhtään ihmistä. Teen asioita tuntoaisti edellä. Asioita, joista tulee valmiita, kuten rikkinäisistä lakanoista revityistä suikaleista tehty pannunalunen. 

Kun tapaan isääni, ajattelen aina saman ajatuksen, se nousee itsestään kuin kupla lammen pohjasta. Kunpa olisimme tunteneet näin silloin kun olin lapsi. Näin, että silmäsi ovat kirkkaat ja uteliaat ja nauravat, eivät sameat ja väsyneet kaikesta kirjaimiin kurkottamisesta. Näin, että jaksat suhtautua huumorilla sen sijaan että räjähdät pienestäkin ei mielesi mukaan menemisestä. Että on muutakin kuin ärtyisäksi hierretty työrasitus. Meni kauan, että opimme tuntemaan näin. Olen kiitollinen siitä, että siihen koitti viimein tilaisuus. Ja hämmennyn siitä, että jos sanon jollekulle isäni jääneen laman aikana työttömäksi ja siitä suoraan eläkkeelle, ihmiset sanovat, että sepä on ollut kauhea tilanne. Olihan se, ensimmäiset pari vuotta. Sitten isäni heräsi siihen, että maailmassa on muutakin kuin työstä selviytyminen ja että tärkeitä asioita voi tehdä vaikkei niistä maksettaisikaan. Että on muutakin mielekkyyttä kuin koettaa näyttää kunnon kansalaiselta. Isä löysi, näin ajattelen, jotain paljon sitä arvokkaampaa. Ja sitten seuraavaksi ajattelen: Kuinka kummallista, ettei äiti uskalla vieläkään seurata häntä, vaikka olisi voinut jäädä eläkkeelle jo vuosia sitten. Äiti tarvitsee edelleen illuusion siitä, että on korvaamaton työssään. Se on hirveän surullinen illuusio. 

Sunnuntaiaamu, sade on pudottanut puutarhassa päärynöitä ja muutaman omenankin nurmelle. Työt vasta tiistaina. Aikaa hengittää ja kirkastaa silmänsä. 

Pikku prinssi & Oliver Sacks, säikähdys ja somearkuus

Viime viikkoina on sosiaalisessa mediassa kiertänyt meemi, jota olen katsellut vähän huolestuneesti ja josta moni arvostamani ja pitämäni ihminen on hämmennyksekseni tykännyt. Meemissä sanotaan suurin piirtein, ettei ihminen sydämellä paremmin näe, koska sydän on sisäelin, vaan silmällä.

Olen ollut meemistä hämmentynyt, koska filosofian graduni perustui vahvasti ajattelijoihin, joita ja joiden estetiikkakäsitystä yhdistää optisen näkökäsityksen kyseenalaistaminen: Silmä ei näe eikä silmällä nähdä, ihminen näkee kokonaisena olentona, kaikkiaistisena ja myös itsensä samalla aistivana lähinnä silloin, kun katselee - tarvitaan aktiivisuus. Mitä aktiivisuuteen tulee, oman sydämen syketiheyden monitorointi on tärkeää informaatiota oman kehon kuormituksesta ja virittyneisyydestä ja sikäli minun on vaikeaa hurrata ajatukselle, ettei sydämellä ehkä tietyissä tilanteissa todellakin näkisi jopa paremmin kuin silmällä.

Onnistuin säätelemään hämmennystäni vakuuttamalla itselleni, että varmasti he ajattelivat vastustavansa jotain ihan muuta pikemminkin kuin kannattavansa optista näkemiskäsitystä. (Olkinukkeja en tahdo alkaa rakentaa.) Mutta mitä? Metaforista puhetapaa? Sentimentaalisuutta? Epätieteellisyyttä tai tiedevastaisuutta? - Mutta ei ole kovin tieteellistä sekään, että väittää näkemisen tapahtuvan silmällä. Sekä sydän että silmä tarvitaan näkemiseen - tai niitä korvaavat kapistukset, keinosilmä, keinosydän. Ja hermoverkko, joka käskyttää silmämunaa liikuttavia lihaksia, tulkitsee, etsii. Ehkä tässä on kaikuja myös olemisen/tekemisen ja interoseption/eksteroseption arvottamisesta kulttuurissamme? En oikein ymmärtänyt, mikä jutussa oli niin hauskaa ja jokin siinä ahdisti kovasti. Arvelin lukevani lauseen ihan toisin kuin muut ja tunsin yksinäisyyttä ja äkisti, pitkästä aikaa myös sitä tuntua, etten saisi ajatella kuten ajattelen, lukea kuten luen, ymmärtää kuten ymmärrän. Valitse taistelusi, älä nyt kysy mitään, ettei sinun ajatella vittuilevan, hoin itselleni ja sain kuin sainkin käsiteltyä jotenkin syvän ja lamauttavan surun meemistä kysymättä tai kommentoimatta mitään. (Tämä suru! Voisinko mieluummin nauraa tai pyytää apua? Jotenkin tässä kohdin en osannut. Tulen surulliseksi vaikka mistä hassuista asioista, niin se vaan on, ja olkoon. Onneksi en lamaannu pitkiksi ajoiksi.)

Nyt kun olen lukenut - ihan sattumalta - Oliver Sacksin näköaistimista ja sen pulmia käsittelevää kirjaa "Kirjailija joka kadotti kirjaimet", muistin äkisti jo unholaan painuneen meemin. Palasin kokemaani hämmennykseen ja ajattelin, että tätä kirjaahan täytyy suositella somessa, jos vaikka jotakuta kiinnostaa näkemisen tematiikka psykologian ja neurofysiologian kannalta. Kirja on aivan fantastinen - tällaista tekee hyvää lukea, jotta osaa arvostaa arkista! (Ja myös hahmottaa itseään; luulen löytäneeni uuden hypoteesin siihen, miksi varoituksetta sattuvat vammani tuntuvat osuvan systemaattisesti vasempaan puoleeni, miksi lapsena juoksin ovenkarmeihin, kolhin itseni ja miksi nykyäänkin kehoni puoliskojen välillä vallitsee niin voimakkaasti erilainen jännitys; ehkäpä jännityksen epäsymmetriassa kyse ei olekaan aiemman hypoteesin mukaisesti ratsastusonnettomuudesta, johon jouduin teininä ja jonka jälkeen en saanut minkäänlaista fysioterapiaa vaan lievästä epäsymmetriasta ääreisnäössä - sen huomaa selvästi, kun kohdistaa siihen tarkkaavaisuutensa; olisi kiinnostavaa tietää, onko tuon epäsymmetrian syy vai seuraus se toiminnallisuuden ja koordinaation epäsymmetria jollainen jossain määrin toki meillä kaikilla taitaa olla, minulla ehkä vain keskimääräistä vahvempana.)

Sacksin tapaan kirjassa on potilaskertomuksia, jotka avaavat silmät/sydämen (kukin poimikoon luentaansa provosoimattomamman) sille, millaista on elää maailmassa, jossa ei tunnista kollegoitaan, jossa ei ole olemassa mitään kasvojen toisella puolen, jossa kadottaa äkisti kyvyn lukea ja niin edelleen - tai millaista on saada silmämelanooma ja menettää stereonäkö tai saada sellainen ensimmäistä kertaa viisikymppisenä. Näkemisen probleemien sivujuonteena kulkevat kysymykset mielikuvien luonteesta, erilaisista ratkaisuista samantyyppiseen tilanteeseen, ylipäänsä siitä, miten erilaisissa maailmankaikkeuksissa elämme ja miten kummallista on, että meillä on kuitenkin kieli, jolla voidaan edes jotenkin viestiä tuota liki läpivierasta, omasta elämismaailmasta poikkeavaa toismaailmaa. Tapaa ihmisiä, jotka näkevät kielellään tai ihollaan. Sokeita, jotka käyttelevät visuaalisia mielikuvia niin taitavasti, ettei ympäristö meinaa tajuta heidän silmiensä todella vaurioituneen niin etteivät he (optisessa mielessä) näe.

(Näitä tarinoita lukiessani mietin jo edesmennyttä Lohi-kissaa, joka sopeutui sokeuteensa niin hyvin, että meitä ihmisiä hirvitti katsella sen huoletonta hyppelyä kaapilta toiselle pään korkeudella. Meiltähän meni tosiaan aika kauan tajuta, että Lohi oli sokeutunut. Millainenhan sen maailma lopun aikoina oli? Ainakin se kehräsi ja lauloi ja rakasti ja jopa loikki ihan entiseen malliin.)

Kuten aina Sacksia luettuaan, tuntee myös hetken aikaa, miten turhaa on pelätä onnettomuuksia ja sairauksia, sillä keho on mittamattoman neuvokas ja kriisin jälkeen sopeutuu vaikka millaisiin asioihin jollain tavalla - ja että tuohon tapaan voi itse vaikuttaa, että potiluus ja vammautuminen ei ole passiivista jonkin annetun nieleksimistä vaan aktiivista kohti toisia, kohti maailmaa hapuilemista, joka tuottaa usein jotain ainutkertaista ja ainutlaatuista - oikeastaan aika oletettavasti, koska kokemukset ovat ainutkertaisia ja ainutlaatuisia. Ajatella, että moni ihmisistä, joiden menetystä ajattelee kauheaksi ja vaikeaksi, kokeekin itse asiassa saaneensa kallisarvoisen lahjan - jotain aivan uutta, jotain mitä ei ole osannut kuvitellakaan. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, jonkin vanhan loppu voi tosiaan olla jonkin uuden alku. (Vaikka pitäisihän tämä keski-ikäisenä kai jo tietää?) (Ja toki on myös niitä, jotka eivät löydäkään enää voimaa kurkottaa maailmaan.)

Tulen valtavan iloiseksi lukiessani ja hetken uskon taas pystyväni pelosta jähmettymisen sijaan (fight ainakin onnistuu minulta huomattavasti freezea ja flightia huonommin) myös käyttämään befriendiä. Entä jos suosittelisinkin kirjaa? Mutta jätän sen suosittelematta sosiaalisessa mediassa. (En jotenkin miellä blogia someksi, tämä on hitaampi ja turvallisempi paikka.)

En tiedä, some on vaan niin ylikuumennut alusta aina välillä ja olen huomannut, että silloin, jos olen iloinen ja toiveikas, siitä saatetaan suuttua tai siihen saatetaan suhtautua ivallisemmin tai ärtyneemmin kuin siihen, että olen lannistunut tai varovainen. En oikeastaan edes tiedä, haluanko ymmärtää tätä ilmiötä - panen sen vain merkille. Ehkä sitä iloisena ja toiveikkaana on varomattomampi, ja sitten vahingossa talloo varpaita. Ja saa aikaan reaktion, säikähtää, vetäytyy, jähmettyy. Näin kävi taas pari päivää sitten aivan tuntemattoman ihmisen kanssa, jolle koetin suositella erästä hyväksi kokemaani harjoitusta. Ihminen oli itse kirjoittanut railakkaasti ja iloisesti ja nimenomaisesti pyysi ehdotuksia, joten vastasin samaan sävyyn ajatellen, että tästä voisi olla hänelle oikeasti hyötyä. Vastaus ehdotukseeni oli pilkallinen. Luin tekstit monta kertaa läpi mutten oikein tajunnut, mikä meni pieleen. Ehkä se, ettei hän ymmärtänyt yhtä termiäni, jota olin naiiviuttani kuvitellut yleiskieliseksi?  En osannut kuin pyytää anteeksi säikähtäneenä ja pyytää, ettei hän sekoittaisi kirjoitustyylini kelvottomuutta itse suositellun harjoituksen mielikuvaan. Se instantpilkallisuus vastareaktiona johonkin yksityiskohtaan, jota ei ymmärrä, jos nyt siitä oli kyse eikä jostain ihan muusta, on kyllä aika jännä reaktio. Taidan olla sillä tavalla reagointiin itse vähäsen liian utelias ja surualtis. Jargonahdistusta on minussa vaikeaa saada aikaan vaikka selvästi - kuten tämä meemiasiakin osoittaa - osaan oikein hyvin ahdistua siitä, etten ymmärrä, mikä arvostamiani ihmisiä viehättää jutussa, jota en osaa itse pitää hyvänä. Tavallaan jargonahdistumattomuus on hyvä piirre oppimisen kannalta mutta tekee minusta kehnon kirjoittajan ja ehkä myös kehnon liikunta-alan ammattilaisen. No, ei se mitään. Saan olla kehno. Pyydän anteeksi ja yritän uudestaan. Ja välillä, kuten nyt, olen niin silmät pyöreinä ihmisistä, etten sitten uskallakaan kirjoittaa someen. Jään vain miettimään, miten ihmeessä tämä kaikki voi olla niin vaikeaa.

Onneksi ilo ei koskaan piiloudu pitkäksi aikaa. Ja onneksi kirjoitan edelleen asioista, jotka minua pelottavat, koska vielä enemmän minua suoraan sanottuna pelottaa se tilanne, jos en uskalla kirjoittaa niistä asioista, kirjoittaa tai puhua. Jos vain nielen sen kaiken ja rakennan ympärille paksumman ja paksumman muurin kunnes en saa enää henkeä lainkaan. 

Viimeinen lomapäivä

Toisiksi viimeisen lomapäivän lopussa ymmärrän erehtyneeni erään suuren ja painavan riskianalyysin kohdalla - en ole tarkistanut riittävästi taustamuuttujia ja äkisti tajuan edenneeni ratkaisuihin, joihin en olisi edennyt mitä todennäköisimmin, jos olisin tiennyt taustamuuttujien todellisen laidan. Nauran useita kertoja asian tajuttuani ja puhuttelen itseäni lempeästi mutta päättäväisesti: shit in, shit out. Olenhan sentään parantumassa flunssasta ja väitösväsymyksestä ja lomaakin on vielä päivä. Ja tuntuu jotenkin helpommalta nauraa kuin jähmettyä tai lysähtää. Virheitä sattuu - eteenpäin - helppona ja rohkeana, vankkajalkaisena ja robustina - ei tässä mitään!

Nukun yön hyvin mutta seuraavana päivänä - tänään - en oikein tahdo tunnistaa kehoani, sen rajoja ja tapoja. Koetan nukkua päiväunet, keho värisee holotnaa. Vien koiran ulos, mieli harhailee seiniä katua lumituiskua, koetan juoda paljon ja lämmintä, olla luiskahtamatta takaisin sairastamiseen, ei, en halua ajatella sellaisia asioita, huomenna on töitä, on mentävä työhön, muistettava kirjata joulutaukoa edeltänyt sairaana oleminen kalenteriin. En yksinkertaisesti suostu siihen, että mitään on vialla. Menen joogatunnille. Eikö jooga auta? Kyllä, joogasta tulee lämmin olo, päätän. Päätös uppoaa mieleen mutta keho ei alistu mielen pakkopaitaan. Kesken kaiken joogatunnilla kaiken satuttua ihan älyttömästi, kaiken sellaisen joka ei normaalisti satu, keho alkaa väristä, ensin lantiosta ja levittäen neurogeenista tärinää reisiin, rintakehään, yläraajoihin. Kun pureksin huuliani hämmentyneenä ja koettaen löytää edes jotain voimaa, jostain, huomaan ylähuuleen paisuneen finnin. Värinä kasvaa tärinäksi ja se pusertaa vettä silmistä ikään kuin keho ei jaksaisi pitää kaikkea juotua kuumaa nestettä sisässään.

Mitä tämä on, kysyn keholta, kuuntelen kunnolla sitä ensimmäistä kertaa päiviin. (Olen pitänyt joulutaukoa dynaamisemmasta joogasta ja tässä on seuraus: olen kasannut valtavat jännitykset niitä mitenkään ihmeemmin tiedostamatta.) Keho vastaa tärisemällä lisää ja kääntämällä itkuisuutta isommalle.

En ole selvitä kotiin. Kävelen spagettijaloilla, jotka värähtelevät holtittomasti. Kaikki itkettää. Kadun märkyys, puut, seinät, ovet, kotimatkan pituus - koska ajattelin, ettei minulla ole varaa raitiovaunulippuun, mitä ihmettä, en muista edes saavani kuukausipalkkaa toistaiseksi - , naurettava huoleni toisten hyvinvoinnista kun en osaa pitää omastani huolta, liikaa ihmisiä emootioita uusia ystävyyksiä kaikkea, koko keho on luhistua sen kiihdyttävän hyöyn alle, pelkään niin etten pysty etenemään, en halua ottaa seinästä tukea, en halua kertoa kellekään, miten palasina olen, kotona teemme kämppiksen kanssa kastanjoita ja itkettää mutta sullon sen rintalastan taa ja syön kastanjan toisensa perään ja varaan salaa aamuksi ajan työterveyteen, koska sattuu liikaa ja palelee usea villapaita päällekkäinkin.

Ota särkylääkettä, viestittää tiimitoveri, jolle ilmoitan saapuvani myöhässä, lääkäriajan jälkeen. Järjen ääni! Paarustan lääkekaapille ja syön kuuliaisesti parasetamolin. Tunnen itseni pitkästä aikaa kentauriksi. En osaa sanoa, onko se hyvä vai huono juttu, pohdin sitä hetken ja sitten pudotan siitäkin langasta otteen ja sallin itseni suistua uneen. 

Juhlat & laskeutuminen

Juhlista on nyt viikko - ensiksi Vompsun väitös, parveilevat laumat kuuntelijoita ja väitöksen jännittävät käänteet kellon takuttaessa pitkälle iltapäivään, sitten paniikkikiirehdintää bussilla kohti kotia, pöytien valmiiksi läiskiminen, salaattien kulhoihin kauhonta, koko sähikäismäinen loppurutistus urakassa, jota oli hivutettu osaksi arkea jo viikon ajan tekemällä ruokalaji kerrallaan pakkaseen tai jääkaappiin. Vieraat saapuivat kotiimme ennen aikojaan ja kiljuimme Kalifornian-naisen kanssa että älkää nyt päästäkö niitä sisään, kaksikymmentä minuuttia vielä, vastapäätä on kahvila, mutta totta kai Vompsu päästi sukunsa sisään ja me telkeydyimme keittiöön hermostuneina. Sain viimeinkin tilaisuuden käyttää sinistä samettimekkoani, joka muistuttaa kovasti samettimekkoa, jota käytin lapsena joulujuhlissa.

Juhlat hämmentävät itseäni. Ensinnäkin kohteliaisuudet - en oikein ymmärtänyt, miksi helvetissä minua onniteltiin jostain, mitä Vompsu on mennyt tekemään, ja vielä siitä ihan hyvää palkkaa nostaen. Ja toiseksi, sain pidellä kielestäni jokseenkin kaksin käsin ollakseni vastaamatta ulkonäköäni koskeviin arvostelmiin, että no totta helvetissä säteilen, koska satun ovuloimaan. Olen vähän huono tällaisessa kommunikaatiossa, jossa naisen paikka määritellään hänen miehensä saavutusten ja hänen ulkonäkönsä kautta - vaikkapa sen sijaan, että naiselta kysyttäisiin, mitä hän on viime aikoina puuhaillut, mitä ideoita leikittänyt mielessään ja niin edelleen. Tarkoitan: onhan meillä jotain omaakin tässä maailmassa. Kaikkein oudoimmilta tuntuivat kommentit, että olin auttanut Vompsua niin paljon väitöskirjan kanssa. Ei se nimittäin pidä alkuunkaan paikkaansa. En tiedä, millaisia suhdekuvioita ihmiset oikein kuvittelevat toisten pyörittävän, mutta totuuden nimissä: en ihan taatusti ole auttanut väitöskirjan kanssa ja jos jotain olen saanut aikaan, niin viivästystä ja hämmennystä.

Onneksi ruokintavastuu oli itselläni. Ilman sitä olisin joutunut kaiken aikaa istumaan juhlaseurueessa. Nyt saatoin livetä keittiöön. En halua istua juhlaseurueissa. Ylipäänsä, en halua istua. Ja ajattelin: no niin, nyt hengittelen tämän lävitse. Tunsin toki itseni pahaksi ihmiseksi, koska sanoin Vompsulle hengittämisasian jo aamullakin - että pitää vaan hengitellä päivä läpi ja sitten se on ohitse. Hän melkein suuttui siitä, ja ehkä sen olisi voinut jättää toteamattakin ja sanoa vain, että anna minun olla rauhassa, tunnen itseni kynnysmatoksi, koska kaikista sopimuksista oli laistettu useat kerrat ja en voinut kuin niellä sen seikan, että olin mennyt lupaamaan ruoat tähdentämättä riittävän tarkasti etukäteen, ettei vierasmäärää kasvatettaisi.

Hetkittäin olin hyväntuulinen, hetkittäin niin vihainen, että mietin ulkovaatteiden päälle kiskaisemista ja kaduille pakoon painelemista. Selvisin kuitenkin uteliaasti tätä sisäistä myrskyä tarkastelemalla. Vompsun suku oli meluisa itsensä. En ymmärrä heidän tapaansa olla yhdessä eikä minun ehkä tarvitsekaan ymmärtää.

(Ja niin, ymmärränkö omaakaan sukuani?)

(Tai itseäni? Enimmäkseen en.)

Pääsin liian myöhään nukkumaan.

Lauantaina aamusta varhain pakenin omaan aikaan ja tilaan, liikkuvaan spontaaniuteen, siihen, mikä näyttäytyy toistaiseksi vapautena, johon pelmahdan mielelläni. Palasin kotiin vasta yövieraiden ollessa tuloillaan. Lauantai, jota oli odotettu niin pitkään! Ihmisiä saapui läheltä ja kaukaa tanssimaan ja eilisen pönötys tuntui enää kaukaiselta painajaiselta. Oli liikuttavaa tajuta, miten monia ihania ja viisaita ihmisiä omassa lähipiirissä on majaillut vuosikaudet. Kappale kappaleen perään purki jännitystä, tanssin hiukset ja vaatteet litimäriksi, ehkä kuutisen tuntia putkeen. Lattia vietti, katto uhkasi käsiä matalana ja musiikki vain tempaisi mukaansa. Moni vieras jäi siinä täysin huomaamatta, mutta eiväthän ne omat juhlani olletkaan ja siten saatoin juhlia tanssien itse. Ja viimein juhlakin loppui ja sai palata kotiin taksilla, sulloutua siskonpetiin kahden naisen väliin, herätä lämpimään aamuun.

Juhlaputken pirulainen jatkui maanantaina, jolloin oli syntymäpäiväni. Olin tehnyt yhden ylimääräisen raakakakun ja jemmannut sen työpaikan lähellä asuvan ystävän pakastimeen. Olen aiemmin työskennellyt paikoissa, joissa kuuluu tapoihin tuoda herkkuja kahvihuoneeseen synttäripäivänä, ja niin sitten tein nytkin, mikä tuntui herättävän hilpeyttä ja lämpöä. Nolostutti kyllä kun ihmiset lauloivat synttärilaulua - minun ihannemaailmassani vain tekisin kaikkea ihanaa enkä joutuisi siitä ikinä tilille, ainakaan julkisesti huomion kohteena punastellen. Mutta varmasti se silti oli vaivan tai siis nolouden arvoista - tuntui, että jotenkin lähennyin monen kanssa.

Maanantai vielä sujui jotenkuten, mutta tiistaina alkoi viluttaa illalla. Keskiviikon sinnittelin vielä töissä mutta sitten hampaat alkoivat kalkattaa siihen malliin, että lähdin pois. Kaksi viimeistä päivää olen viettänyt sairaana. On hämmentävää, miten tyhjäksi tuollainen juhliminen kiskaisee kehon. En tosiaan pidä juhlista, en ainakaan tämmöisenä ryppäänä. Ei jää tarpeeksi aikaa vain kuljeskella ja olla, joogata ja hengittää ja päästää irti sosiaalisista kasvoistaan.

Olen ollut hurjan helpottunut nyt sairaana. Ja luvassa on peräti neljän päivän joululomakin. Se tulee tarpeeseen! Äiti koetti soittaa minulle jo maanantaina ja nyt on perjantai enkä ole edelleenkään jaksanut soittaa takaisin. En vain jaksa.

Kohta on jouluaatto ja olisi hyvä jaksaa sopia, mikä päivä tulen vierailulle.

Ajatuskin ihmisten näkemisestä tuntuu kuitenkin tällä hetkellä hyvin raskaalta ja vastenmieliseltä. No, on toki muutamia ihmisiä, jotka ovat niin läheisiä, jotka päästän niin lähelle, ettei heidän kanssaan tule mitään yliannostuksen tuntuja. Mutta kaikki muut, mukaanlukien lapsuudenperhe, tuntuvat jotenkin painolastilta. Ja noiden läheistenkin kanssa huomaan olevani enemmän vereslihalla kuin tavanomaisesti, kuuntelevani tarkemmin, koettavatko he jotenkin paimentaa minua johonkin suuntaan keveillä kysymyksillä tai avoimemmalla haastamisella, ja silloin tunnen vain, että ei, ei nyt, en jaksa tätä, enkö saisi vain kävellä lunta ja teitä ja puita, taivasta ja kiviä ja lintujen liikahduksia.

Selitin tässä päivänä muutamana yhdelle uudelle läheiselleni, että niin, en ole kovin sosiaalinen.

Hätkähdin sen kuullessani ja mietin, että niinköhän tuo on totta, mutta nyt muistan taas, että onhan se.

Ainakin juhlasosiaalisuus tuntuu minusta kovin viheliäiseltä. Pidän arjesta. Mikä helpotus, ettei tarvitse pitkiin aikoihin juhlavirittyä. 

Pieniä iloja ja suruja

Olen ollut reipas ja opiskellut hurjasti. Tanssinut butoa, luovaa tanssia, kävellyt Tukholman katuja ja hämmästellyt sikäläisen etnisen lounastarjonnan lihapitoisuutta. Suunnitelma: opettajan pätevyys kesään mennessä, gradu ensi vuoden jouluun mennessä. Päivä kerrallaan hengittämistä, satunnaisia tarmokkuuksia, vielä useampia ujostumisia ja vetäytymisiä ja epäilyjä, viiltävää yksinäisyyttä seurassa ja rauhallisuutta yksin ollessa tai koiran kanssa kävellessä. Oivalluksia. Välillä tapaamisia, uusia tuttavuuksia, mitäsinäteettyöksesi, määrittelyitä ja niitä kieltäytymisiä. Huokaaminen, kun lukee kolumnista, ettei meillä ole aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Onpas, sanon. Onpas, kirjoitan. On vain aikaa.

Pysähdyn pysähtymistäni. Hidastun, hidastan. Ihmettelen sitä minua, joka joskus oli, joka laittoi punaisen takin ja meikkiä ja rätisi sähköä ja onnettomuutta. Ja sitä minua, joka kieltäytyy meikkaamasta, pesee hiukset savella ja tuntuu löytäneen kummallisen rauhan siitä ajatuksesta, ettei osaa mutta että ei se mitään. Sen kun elää ja tekee vain näkymättömänä. Ehkä minusta on tullut taas lapsi. Ehkä tämä on jokin elämänkaarijuttu, tai liittyy siihen, ettei kukaan halua itseä, ei ainakaan mitenkään voimakkaasti, ehdottomasti, ja kun sellaista ei vain tapahdu, sitä lakkaa hahmottamasta itseään millään tavalla seksuaalisena. Koska olen lähinnä opiskellut enkä ole tavannut ystäviä, olen myöskin lakannut hahmottamasta itseäni sosiaalisena. Luen ja kirjoitan ja puhun ehkä luennoilla pienryhmissä. Joskus puhun kotonakin mutta en muista jälkikäteen, mistä. Eilen sain taas vastata seurueessa (harvinaista), miksen juo alkoholia enää. En oikeastaan tiedä. En koe tarvitsevani. Koen sen jotenkin olevan vastakarvaan kaiken sen kanssa, mitä arvostan ja mistä pidän. Kysymykseen vastatessani mietin, mitä ihmettä siinä seurueessakin oikein tein. Oikeastaan olisin halunnut olla muualla.

Syksy etenee ja pimenee. Pimeä tuntuu iltaisin. Aamuisin herään taas kuudelta nyt kun kelloja käännettiin. Kunpa niitä joskus lakattaisiin kääntämästä niin osaisi edes joskus herätä ihmisten aikoihin.

Ikävöin kissoja.

Tuntuu omituiselta, miten paljaaksi käy, kun jättää pois niitä merkkejä, joilla ihmiset tapaavat merkitä itsensä joukkoon kuuluviksi. On kuin ei enää muistaisi, mihin päin kulkee. 

Hiljaisuusmyrsky

Saatuani palautettua viimeisen esseen nukun kerrankin pitkään. Kivut katoavat. Sitä kestää muutaman päivän.

Asunnon ostaminen on siirtynyt keskelle lomaa ja saa käänteitä, joiden edessä kaikki lomamaisuus karisee päivistä ja öistä. Äiti saa minut itkemään syntymäpäiväpuhelussaan; ei liikutuksesta vaan siitä syystä, etteivät he näemmä koskaan onnistu hyväksymään muita toimintatapoja kuin omiaan. Olen niin väsynyt, että isken luurin korvaan tai oikeammin pöydälle - Vompsu poimii sen siitä ja jatkaa keskustelua loppuun saakka, siihen saakka, että sanon kaikkeen, etten välitä, ei sen ole väliä, rahaahan se vain on, joo anna mennä vaan. Vanhemmat pitäkööt päänsä ja toimintatapansa, en enää jaksa sanoa mitään heille. He lakkaavat soittamasta minulle ja soittavat vain Vompsulle, mikä on tietysti ihan oikein - en vastaisi kuitenkaan puhelimeen, hoitakoon Vompsu heidät.

Sisko kysyy, mikä päivä tulen jouluna käymään vanhemmilla. Vastaan, etten tiedä, tulenko. Tuleeko siitä vain pahaa mieltä kaikille? Katsotaan nyt, kirjoitan. (Siskon kanssa kommunikoimme lähinnä naamastossa.)

Pelottaa mennä pankkiin. Pelkään monia asioita. Että alan itkeä lohduttomasti enkä pysty lopettamaan (enkös ole tehnytkin niin jo monena päivänä, kyllä vain, vasta parikymmentä minuuttia vesijuoksemista onnistuu keskeyttämään itkemisen ja jos juoksee tunnin, vähitellen sen on lähdettävä tästä), että alan kirkua, että minun pitää puhua enkä suostu, että yksinkertaisesti jotenkin halkean tai räjähdän enkä vain kestä. Kuule, ne on nähneet pankeissa kaiken, sanoo ystävä. Niin varmaan, sanon. Yhtäkaikkisesti minusta tuntuu, että ottaisin mieluummin tulimyrskyn kuin tämän kaiken. Etten vain kestä. Ettei se ole mitenkään mahdollista. Joten että tulimyrsky ehkä olisi jännittävämpi ja takaisi, ettei tarvitse kestää kestämistään tai kohdata sitä, ettei kestä.

(Mitä muuten tarkoittaa, ettei kestä? Olen kestänyt kaikki ne asiat, joita en ole kestänyt, ihan mainiosti. Olen saattanut itkeä ja olla itkuinen viikkokausia mutta aina se on mennyt ohi.)

Kävelemme pankkiin, onnistun pysymään miltei hyväntuulisena virkailijan kanssa, hänessä on jotain ronskia ja melkein röyhkeää ja hän vaikuttaa tolkun ihmiseltä myyntitykin sijaan. Kun isän kerrotaan saapuneen, nieleksin vähän onnettomana; me emme ole vielä valmiita joten toimistotyttö lähetetään tarjoamaan isälle kahvia. Ikään kuin isä sitä tai teetä joisi, niin kuin minäkään en tee. Siitähän sitä vasta soppa syntyisi, välähtää huvittunut ajatus kaiken muun lävitse. Isä väittää kahvin ja teen närästävän, minusta vatsakipua (joka on varsin todellinen kyllä) paljon pahempi pulma on vireystilan nousu entisestään. Pelottaa vähän kohdata niin kiivas ihminen, etenkin nyt kun emme ole puhuneet toisillemme. Mutta sitten kun näen isän istuvan pienenä ja harmaana ja vähän kumarana hienolla jugendsohvalla, vähän likainen muovikansio käsissään, miten voisin olla vihainen? Ei hänkään ole ottanut kahvia tai teetä. Eikä halua skumppaa kauppojen synnyttyä, kuten en minäkään.

Ylipäänsä, on vaikeaa olla vihainen millekään tuntoiselle olennolle. Me olemme kaikki niin hauraita ja osaamattomia, hupsuja ja naurettavan lannistumattomia. On helppoa olla vihainen normaalille, valmiiksiannetulle, pureksittomalle mallille, johon toiset olettavat itsen kernaasti ahtautuvan, mutta ihmisille ei ole helppoa olla vihainen, eikä eläimille. En vain osaa! Miten se tehdään? Olisiko siitä jotain hyötyä? Jotkut väittävät, että siitä voi olla hyötyä puolensa pitämisessä, se varmaan pitää paikkansa, joskus olisi viisaampaa sanoa seis kuin ymmärtää ymmärtämistään, mutta miten opitaan sanomaan seis, opitaan halveksumaan vähän likaista kansiota ja painunutta ryhtiä sen sijaan että ne tulkitaan merkeiksi siitä, ettei toinen hyvänen aika tarvitse vihaista lähestymistapaa vaan aikaa ja armoa? Me naurettavat pikku apinat kahleitamme helistelemässä...

Joudun lähtemään neuvottelusta kipinkapin töihin. Ei minun tietysti sinä päivänä pitänyt mennä töihin, mutta kun. On vaikeaa sanoa seis toisten tarpeille. Tunti sinne tänne. Entä sitten - kuka minun kehoani ja aikaani muka tarvitsee sen puolitoistatuntisen niin kipeästi? Minä itse vai? Tuskinpa. Neuvottelusta lähtiessä isä huikkaa, mikä päivä tulen heille syömään ja jouluilemaan. Lupaan soittaa  ja pyyhällän eteenpäin. En ole vielä saanut soitettua, koska pankkitilanteen pelot ovat läsnä edelleen käsinkosketeltavina. Ja ne vuotavat kaikkialla muuhunkin.

Koetan tolkuttaa itselleni, ettei minun tarvitse eikä etenkään kannata päättää asioista nyt. Ei ainakaan isoista asioista. Että olen vain liian poissa tolaltani, liian väsynyt, ehdin päättää myöhemminkin. Että on muistettava, että kaikki näyttää toistaiseksi liian vihamieliseltä ja vaikeasti kestettävältä johtuen siitä tilasta, johon olen kummallisesti jalkautunut. (Miten ihmeessä olen onnistunut kävelyttämään itseni tällaisiin tiloihin?) Asiaa ei helpota lainkaan, että Vompsu on myös pahoissa viboissa (lähinnä kai työasioista mutta varmasti asuntoasia on siinä melkoinen taakka päällä) ja puhuu
hirttäytymisestä. Hän puhuu siitä jopa esimiehelleen, joka - käsittämätöntä kyllä - toteaa hänelle, ettei tämä saa hirttäytyä esimieheltä lupaa kysymättä, sen sijaan että lähettäisi Vompsun työterveyslääkäriin. (Minä puhun Vompsulle työterveyslääkäristä ja opintopsykologista, koska minusta tuo kuulostaa mahdolliselta loppuunpalamiselta ja Vompsullahan on työsuhde, josta voi saada palkallista saikkua, pienen hengähdystauon; lääkärihän se tuon osaisi arvioida.) (Kärsin itsekin jotain ihme kriisiä tai loppuunpalamista tällä hetkellä, mutta mistä ihmeestä minä saikun ottaisin? Opinnot ja hierominenhan tuovat elämääni nimenomaan sisältöä ja turvaa.)

Onnea, sanovat ystävät illalla glögeillä ostetusta asunnosta kuullessaan. Tarvitsemmeko me lisää onnea vai onko tämä onnellinen käänne, huomaan kysyväni hiljaa. Mitä se onni edes tarkoittaa?  Helpottuuko jokin? Muuttuuko jokin vaikeammaksi? Tapahtuisiko niin, asumismuodon vaihtelua tai ei? Niin, onnenkantamoisia varmasti on hyvä olla. Kiitos, sanon. Nostan mukia, jossa on puoli desiä skumppaa. Tuntuu vaikealta niellä skumppaa.

Kirjoitin jokin aika sitten Intiaan palaamisesta ja kummasta kaipuusta avuttomuuden tuntua kohtaan. Näyttää siltä, ettei ehkä tarvitse mennä Intiaan saakka. Avaan nimittäin töissä yliopiston tietotekniikkaympäristön tenttimateriaalit ajatellen käyttäväni hyödyllisesti sen pienen ajan, joka hiljaisessa joulunalustyövuorossa jää tapettavaksi. En oikein ymmärrä tukimateriaalia, pitäisi äkkiä omaksua valtava kasa vieraita käsitteitä ja teksti tuntuu jotenkin tankealta. Rohkaisen itseäni kuitenkin monen ystävän toteamuksella, että kyseessä ovat olleet heidän opintojensa helpoimmat opintopisteet. Ei tämä voi olla vaikeaa, siis... Luettuani siirryn tekemään lähtötasotestejä, joista voi täysin pistein suoritettuina saada bonuspisteitä itse tenttiin. Monet kysymyksistäkin ovat vaikeita ymmärtää. Piirrän parista apukuvion paperille jäsentääkseni edes, mitä kysytään. Vain ihan muutamaan osaan vastauksen. Muuten googlaan, tongin tukimateriaalia ja yritän pinnistää. Siitä huolimatta virheitä piisaa. Jynssään uudestaan ja uudestaan, tuntikausia. Virheiden määrä ei vähene. Hämmennyn: Mielestäni olen selvinnyt ihan hyvin näiden koneiden kanssa tänne saakka. Käytännössä kaikki on sujunut ja olen jopa onnistunut neuvomaan asioita, jopa puhelimitse, sekä välillä kurssikavereillekin. Silti testit tökkäävät pahasti. Olenko vain liian väsynyt viikon jäljiltä? Siitäkö on kyse? Ainakin reaktio testituloksiin on aika lohduton. Vaikeaa pitäytyä itkemättömyydessä.

Siinä vaiheessa, kun itku pukkaa päälle väkisin, heitän oppimateriaalit hiiteen ja siirryn muuhun. Ei ole mitään hyötyä pyöriä epätoivossa. Palaan uudelleen, paremmissa voimissa. Joskus. Sitten kun niitä voimia riittää.

Totean ilahtuneesti jollain metatasolla saapuneeni siihen täydellisen avuttomuuden tilaan, jota kaipailin. Ihan ilmaiseksi, ilman Intiaa! Tai no, onhan tuossa tuo kymmenientuhansien eurojen laina... ei kai tämä siis aivan ilmaista ole, se on taatusti väärä sana. Mutta kuitenkin. Tuntuu, ettei ole kellekään mitään sanottavaa, etten ymmärrä kenenkään läheisteni motiiveista mitään, tai kaukaisempienkaan (onko se ihme, kun on vaikeuksia uskoa koko motiiveihin?), että maailma vain etenee jyskyttäen, tapahtuu tapahtumistaan. Että se on niin suuri koneisto, etten osaa sanoa siihen mitään tai tehdä sille juuri mitään. Että putoan. Että suurin osa maailmasta ei putoa ja sitten putoamisen ja staattisen välille virittyy hetki hetkeltä kasvava epäsuhta. Mutta se on vain mielikuva. Istun takamuksellani tuolilla kellokortin takana. Minuuttiviisari raksahtaa pykälän eteenpäin.

Mistä kaikki nämä pelot tulevat? Mistä tulee pelko avata sähköposti tai naamasto, pelko siellä odottavasta huutamisesta, johon ei osaa vastata mitään? (Ei siellä edes ole sellaista, mutta sitä yhtäkaikkisesti pelkään tällaisessa tilassa. Lainaa toisaalta.) Pelkään mennä kotiin töistä. Pelkään, mitä sitten tapahtuu. Etten osaa sanoa mitään tai sanon vääriä asioita. Hengitän sen kaiken keskellä täysin avuttomana ja puolustuskyvyttömänä. Pakottaudun hengittämään syvään alakeuhkoihin. Että tältä tuntuu, että on ihmisiä, joista tuntuu tältä, muitakin, annan sen huuhtoa ylitseni ja hengitän ulospäin jaksamista niille muille, vaikken nyt itselleni sitä jaksakaan hengittää.

Kaikkialla on hyvin hiljaista. Joulukuusen sähkövalot on viritetty tasaisesti eri puolille tuuheaa kuusta. Ilmastointi surisee. Minuuttiviisari raksahtaa taas. Sen on täytynyt raksua tällä välilläkin, mutten ole huomannut. Tarkkaavaisuuteni viiraa. Ajattelen vettä: vettä, joka oli ensin aina juomavettä tai hukkumavettä, mutta josta on tullut delfiinien leikkivettä, valaiden syvännelauluvettä, ystävällisesti tuudittava ja kannattava kuilu kuivien kaakelilattioiden kovuuden keskellä.

Olen oppinut tanssimaan arkkitehtuuria ja kiipeämään kuuhun reittäni pitkin ja tekemään kuolemisesta leikin ja naurun asian, joten, ystävä hyvä, puhuttelen itseäni, voisinko lakata kalkkunoimasta muutaman käytännön asian suhteen. Sitä paitsi, huomauttaa sisäinen sensuuri, femme fatalet ovat kauniimpia ja laihempia ja kunnianhimoisempia: minun pitää olla mukava ja kiltti ja kotoisa, koska ei minusta oikein ole seikkailuksi. Tuijotan sisäisesti sensuuria kunnes se lakkaa mussuttamasta. Hiljaa, sanon sille. Vittu tässä kohtaloihin muutenkaan uskotaan. Ryhdistäydy. Ja se hiljenee.

Hiljaisuusmyrsky raivoaa ympärillä ja sisällä. Näennäisesti täällä ei tapahdu mitään. Tulee mieleen poliisi, joka sanoo kulmat kurtussa, että tilanne on ohi, poistukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Kunhan normaali, tralalalalaa, normaali iltapäivä, työiltapäivä, olemme muistaneet antaa kuusellekin vettä. Hyllytettävää on kertynyt yli kärryllinen.

Vuodentaite on ohitse, pimeä alkaa hellittää otettaan. Tuntuu joulun kannalta hankalalta, että kaikki ruoka vaikuttaa jotenkin sellaiselta, ettei sitä haluaisi laittaa suuhunsa. Ja alkoholi, se myös. Se on niin ristiriidassa paikoillaan pyörteilevän, tempovan hiljaisuuden kanssa.

Purkautumista ja parsintaa

Sitä haluaisi uskoa kaikesta huolimatta varmasti joihin asioihin elämästään. Kriiseiksi kai kutsutaan kohtia, jossa käy selväksi, että ei, vaikka kuinka uskoisi ja sinnittelisi, maailma ei silti toimi siten. On pienempiä ja suurempia kriisejä. Pienempiä luonnehtii vain tietty rätisevä levottomuus kehossa. Nälkä ja uni eivät katoa niistä, vaikka oloa ja tekemisiä hiertääkin kauhistunut epäusko. Pienemmistä kriiseistä ei seuraa tuntemusta, että omat teot ja halut olisivat vahvasti omia, keskenään kommunikoimattomia alueitaan. Suuremmissa sen sijaan korostuu osan tietoisuutta hämmennys siitä, mitä tapahtuu ja mitä se joutuu tarkkailemaan.

Ajattelen tätä tapahtumista jonkinlaisena mielen purkautumisena. Metaforana ei nyt toimi tulivuorenpurkaus vaan arkinen kauhtuminen ja puhki kuluminen tietystä kohtaa. Tuota tilaa - tätä tilaa - luonnehtii ainakin minulla voimakas päättäväisyys, melkein uhma, vaatimus kiskaista suuret linjat kohdalleen heti, intuitiolla, sen kummemmin pohtimatta ja valmistelematta, koska kauhu ja hätä ovat paisuneet mittoihin, joissa niille on tehtävä jotain. Nyt. (Yllätyksekseni tämä kuulostaa sittenkin enemmän tulivuorelta kuin kauhtumiselta.) Ja sitten - jokin osa itsestä tuntuu jäävän hädän ulkopuolelle ja tarkkailevan, mitä tapahtuu. Se pysyy valppaana mutta ei riittävän valppaana puuttuakseen asioiden kulkuun systemaattisesti. Se ehkä estää älyttömimmät ja vahingollisimmat tempaukset (näitä tilanteita on tullut parin viime vuorokauden sisään sellainen määrä, ettei ihme jos tuo harkitseva osa alkaa kärsiä marssiväsymyksestä) mutta aivan kaikkeen se ei tunnu kykenevän puuttumaan. Se osaa kyllä sanoa, että hei, hidastas vähän tahtia, flippaat kohta reunan yli, tuo et ole enää sinä. Mutta ei se pysty sen enempää tekemään, sillä toisen osan hätä on niin valtava, että hidastamisvaatimus tuntuu täydelliseltä tilanteen väärintulkinnalta, puhumattakaan esitetystä itsekuvasta.

Ja mitä tulee niihin kohtiin, joita luonnehtii enemmän hurmio ja epärealistinen toiveikkuus siitä, miten hyväksi kaikki muuttuu, pim, kunhan vain ratkaisut tehdään perusteellisesti, siinä kohdin toinen osa ei etenkään osaa jarrutella vaan menee innolla mukaan toiveille perustuviin sepitteisiin ja nyökyttelee päätään säyseästi.

Olen heikoilla, koska olen yksin, menossa on paranemisprosessi johon kuuluu lähes essentialistisella varmuudella etenemistä ja takapakkeja, ja pyrin tekemään isoja ratkaisuja. Tai siis, näyttäisin tekevän niitä aina kun jarruttaminen epäonnistuu. (Pois minusta kertaratkaisuihin pyrkiminen. Sanoudun irti tuosta kalkkunasta ihan niin kuin sekin minusta.) Tähän tilaan tyypillisesti koen muut ihmiset enimmäkseen vaativina ja pelottavina. On muutama, jotka eivät kosahda siihen luokkaan, mutta muiden kanssa pienikin intressiristiriita alkaa helposti vaikuttaa koko ihmissuhteen uhalta. Intressiristiriita voi olla luokkaa "heistä olisi mukavampaa, että asiat sujuisivat toisin kuin ne voivat sujua johtuen siitä, mihin pisteeseen asiat ovat kehittyneet". Koska olen nyt taipuvainen tekemään suuria linjauksia silmänräpäyksessä (ja kehnoin perustein), en haluaisi tavata ihmisiä. Pelkään heidän soittavan tai muuta. Ja sitten kuitenkin on niin, että kun puhelin soi ja vastaan, tai vaikka keskustelen tekstinä, jokin rauhoittuu ja muuttuu helläksi ja suojelevaksi. Taju toisten hauraudesta korostuu. Ja ystävällisyydestä. Miksi kummassa se puoli ei voi korostua muuten kriisin aikana? Miksi tuo usko toisiin luottamiseen on romahtanut juuri silloin kun sen soisi olevan vankimmillaan?

Sitten sitä tursuu itkua vesijuoksualtaassa ja suihkussa, kotiin kävellessä ja kotonakin vähän väliä.

Pienikin jomotus jalassa tuntuu tuomiopäivän pasuunojen kirkaisuilta, vaikka tiedän aivan hyvin, ettei mikään rasitukseen liittyvä pehmytkudosvamma parane kerralla ja ikuisiksi ajoiksi. Se vaivaa jonkin aikaa laantuakseen sitten. En vain haluaisi hyväksyä sitä. Haluaisin olla kivuton ja huoleton, vain suunnitella elämää ja antaa mennä, kokeilla erilaisia asioita pelkäämättä, että jalka menee alta mikä hetki hyvänsä. Olen kyllästynyt tähän pelkoon, raivostunut sille niin, etten jaksaisi sitä enää hetkeäkään. Koetan ajatella vasemmasta jalkaterästä ystävälliseen sävyyn. Se on hurjan vaikeaa. Haluaisin vain kiljua sille suoraa huutoa, puhua sille järkeä, mutta se on vain jalkaterä. Se on aivan yhtä väsynyt kuin harkintakykyni tällä hetkellä. Ei, vaan väsyneempi. Sehän tässä ensiksi hajosi, ja pää seuraavaksi perässä. Hetkittäin vain istun tuolilla tai makaan sängyllä ja itken raivosta sen takia, että pitää olla tuollainen jalka.

Asiaa ei helpota se, että huomauttelen itselleni sarkastiseen sävyyn siitä, miten tyyni olin aluksi jalan kanssa. Niin, no ehkä senkin takia ajattelen mielen purkautumista. Se purkautuu vähitellen. Tarvitsenko tosiaan tuota sarkasmia? No en taatusti. Miksi ihmeessä en voi suhtautua ystävällisesti omaan hätääni? Auttaako sarkasmi muka ikinä, jos on palasina?

Koska stressipiikki on sitä tasoa, että syömisestä on tullut mahdotonta, aloitan nestepaaston. Tuleepahan ainakin juotua säännöllisin väliajoin. Ei pakottaminen tässä auta. Nälkä palaa, kun keho on hurinansa hurissut.   Ainakin olen jo pystynyt vähän kommunikoimaan tästä vaikeudesta livenäkin. Mutta heittelehdin toivoon ja sieltä pois. Enkä toivo järkeviä asioita. (Paitsi ettei jalkaan enää ikinä sattuisi, mutta haluaisin sen tapahtuvan maagisesti, ei rauhassa ottaen, tämä on nimittäin kiireellistä, maailma, etkö ymmärrä.)

Tuntuu kummalliselta tarkkailla itseään tällaisessa tilassa. Tämä on muistaakseni kolmas kerta, kun olen aivan näin rajalla. (Aikuisena; minusta näyttää lapsia katsellessa usein siltä, että heille tämäntyyppinen tila on paljon useammin peruskauraa. En silti halua sanoa tilaa lapselliseksi - sekin on sarkastista ja ilkeää eikä yhtään auta ihmistä, joka on siinä tilassa, ei lasta eikä aikuista. Minuun on käytetty tuota argumenttia sekä lapsena että aikuisena, eikä se ainakaan minua auta, lisääpä vain kauhuun ja raivoon vielä häpeän kerroksen, joka tekee solmun avaamisesta entistä haastavampaa.) Jos jatkaisin samaan malliin pidempiä aikoja, saisin aivan kepeästi jonkin vähemmän mairittelevan diagnoosin. (Onko mairittelevia diagnooseja?) Mutta kyllä tämä tästä. On tästä aina ennenkin ryömitty kuiville. Joskus vain tietty moodi näyttää äityvän niin intensiiviseksi, että koko maailma on täynnä kauhua ja uhmaa, ja sille raivoaa mielipuolisesti. (Luojan kiitos sentään raivoni kohdistuu maailmaan, asioiden tilaan ja kulkuun, eikä ihmisiin.) (Kah, en näy laskevan itseäni ihmiseksi. Koska mitäpä sitä vihaisi niin kuin itseään silloin kun tajuaa, että holtti on täysin mennyttä hetkeksi ja pää pulputtaa kummallisia ajatuksia. Vihaisi, koska on niin helposti häpäistävissä tuossa kohdassa ja pelkää toisten suhtautuvan sillä tavalla.)

En ole enää niin huolissani kuin sunnuntaina. Silloin mietin tosissani, soitanko jonnekin päivystykseen. En sitten soittanut. Soitin äidille ja hän oli niin iloinen jalan edistysaskelista, että pahimman olon kärki taittui.  

Miksi kirjoitan tällaisesta aiheesta? (Minulla olisi ollut hauskempikin, nimittäin kukkakimppujen sukukohtaiset mieltymykset, ehkä muistan vielä palata siihen. On sukuja, joissa on okei antaa gerberoita. Tai ruusuja. Tai hautajaisliljoja. Onkohan sukuja, joissa on okei antaa mitä vaan kukkia? Aika kummallista oikeastaan, että jotkut kimput tahdotaan mieltää loukkaavina. Eiköhän tehokkaampiakin loukkaamisen tapoja löytyisi. Ja miksi pitää heti ensiksi ajatella, että toiset haluaisivat loukata?) Kirjoitan siitä yksinkertaisesti siitä syystä, että paitsi tilanne on ollut tällainen muutaman päivän ajan, huomaan haluavani myös piilottaa sen pontevasti. Samalla kun olen sitä mieltä, ettei tässä ole mitään hävettävää. Yleisellä tasolla - itse vain haluaisi olla sijoittumatta tuon yleisen tason sisään. Tällainen olo voi tulla välillä. On ikävää, että sellainen tulee, mutta ei se ole mitään, mitä tarvitsisi hävetä tai, hyvänen aika, katua. Huomaan häpeäväni oloa etenkin lähimpien suhteen vaikka tiedän, että he ymmärtävät, että joskus paha olo meinaa vallata koko maailman. Heidän oudot reaktionsa vain ovat toisenlaisia. Ehkä hekin huomaavat häpeävänsä joitain niistä vaikka se on aivan turhaa - ja samalla hyvin inhimillistä. Tietysti ymmärrän sen, että jos tekee tyhmyyksiä sekopäisenä, sitä voi myöhemmin katua (ja sitä voi katua itse asiassa jo tekemistä edeltävänä hetkenä, sanoisin - mutta se ei pysäytä, jos haluaa nimenomaan rankaista itseään, osoittaa itselleen oman typeryytensä; tämän takia juuri on tärkeää yrittää suhtautua itseensä myötätuntoisesti: se pysäyttää alkuunsa tämän reaktion, jossa paha olo vuotaa itsen vahingoittamiseen ja sitä kautta itsen ulkopuolellekin satuttavana, käytösmallilta katoaa sen myötä voima). On varsin helppoa tuntea syyllistyneensä kohtuuttomuuksiin sanoissa ja ajatuksissa silloin tällöin ja helppoa toivoa, että seuraavan kerran vastaavassa tilanteessa keksisi rakentavamman tavan reagoida. Mutta häpeä -

Mietin juuri äsken vessassa käydessäni, miten häpeää, silloin kun siihen törmää itsessään, on vaikeaa riisua aseista muuten kuin keskustelemalla sen kanssa asiallisesti ja ystävällisesti. Jos häpeää itseään suhteessa johonkuhun, ei kai ole muuta keinoa kuin käsitellä asiaa. Se tuntuu vaikealta ja itkettävältä. Olen ollut läsnä monissa tilanteissa, joissa on paljastunut, että joku on hävennyt itsessään vuosikausia jotain piirrettä, ja että tuo häpeä on sitten möykynnyt suhdetta oman mielensä mukaan. Harvemmin sitten kuitenkaan on kyse mistään sellaisesta, jota kukaan muu pitäisi mitenkään olennaisena ystävyyden kannalta. Mutta eiköhän vain kaikilla ole omat möykkynsä. Minun möykyistäni yksi on tuo pirun jalkaterä. Toinen on eroahdistus. Kolmas, pelko ulkopuoliseksi jäämisestä. Tässä, päivänä muutamana, ne ovat kehränneet yhteistuumin ympärilleen melkoisen vyyhdin pahaa oloa, kauhua, raivoa ja niiden loppusilaukseksi häpeää. Koska eihän näin saisi tuntea. Se voidaan leimata itsekkääksi, lapselliseksi, epätasapainoiseksi ja niin edelleen. No, tältä nyt kuitenkin tuntuu.

Ja voin itse edes koettaa suhtautua ystävällisesti siihen, että tältä tuntuu välillä. Harvoin, onneksi; tuntuu aika haastavalta suhtautua tähän ystävällisesti, mutta silti. En ole tainnut suhtautua näin lempeästi tällaisiin tuntemuksiin aiempina kertoina. Siunattu Pema Chödrön. Ilman hänen selkeyttään ja asiaan keskittymistään tuskin olisin nyt näin tolkullisessa tilassa, että pystyn kirjoittamaan asiasta.

Olisin varmasti kirjoittanut niistä kukkakimpuista ja jättänyt ison palan asiasta kampaamatta läpi. Ja sitten olisin myöhemmin ollut oudolla tavalla epämääräisen nyreä niitä ihmisiä kohtaan, joiden edessä häpeäisin edelleen. En enää halua sellaista käyvän. Ne ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä, juuri he, ovat niin arvokkaita, että on aika pieni asia puhua vaikeitakin asioita auki heille, näyttää heille koko kauhea spagettioksennusvyyhti ja siten sitoa ystävyyttä entistä vahvemmaksi, suojaavammaksi. (Ainakin minusta tulee paljon hellempi ja kiltimpi, kun tajuan konkreettisesti toisen haavoittuvuuksia.) Olisi monin verroin kamalampaa menettää heidät. (Tämä ei tietenkään päde kaikkiin ihmisiin - joidenkin ihmisten kohdalla häpeä saattaa tuntua kipeämmältä kuin tarve säilyttää heidän kanssaan saavutettu läheisyys. Kirjoitan nyt niistä ihmisistä, joiden kanssa on solminut vahvoja suhteita. Ja uskon, että on muitakin syitä menettää läheisyyttä kuin häpeä. Voi, monia muita.)

Enkä nyt koeta sanoa, että tämä on ainoa oikea tapa suhtautua häpeään tai möykkyihin. Jostain syystä se vain tuntuu omalla kohdallani toimivan paremmin kuin vaikenemisen tapa. Sekä silloin kun itse sanon jotain pelottavaa ja hävettävää että silloin kun joku toinen sanoo sellaista. (Joskus voi olla vaikeaa huomata kirjoitetusta tekstistä, että ollaan sellaisessa kohdassa. Livenä sen sijaan siinä kohdin olisi vaikeaa erehtyä.)

Raivo tilannetta kohtaan muuttuu, kun kääntyy ajattelemaan sitä, miten asiasta voi puhua tärkeidensä kanssa. Se vaihtuu kiitollisuuteen ja rakkauteen, itkuiseen hellyyteen, ja tilanteesta nousee voimakkaasti esiin, vihlovana ja kauhistuttavana, pelko ja sen myötä yltyvä tuska heidän menettämisestään, ja samalla se, miten arvokkaita, korvaamattomia he ovat. Eikä siinä kohdin enää ole kysymystä siitä, mitä he oikein minusta ajattelevat jos ja kun ja vaikka. Siinä on yksinkertaisesti jotain sellaista, joka ei kai kuvasta mitään muuta kuin sitä, mitä aiemmin suihkussa tivasin - luottamusta. Että vaikka he voisivat vahingoittaa tuossa tilanteessa kovin helposti, eivät he niin tee.

Voi olla, ettei minusta missään vaiheessa tule kovin luottavaista koko ihmiskunnan suhteen, mutta sekin on jo jotakin, että nykyään uskallan entistä enemmän käsitellä tällaisia asioita läheisissä suhteissa. (Varmaan taas joku lohkaisee, että joo ja netissä. Miksipä ei? Nettikirjoitteluakin on helppo leimata. Itse aion edelleen suhtautua siihen uteliaan ystävällisesti, myös silloin kun se tapahtuu omasta toimestani.)

Alan hitaasti parsia päätäni kokoon. Ja kinttua. Vaikeaa sanoa, kumman suhteen olen kärsimättömämpi.

äiti-ilo

Vuoristoratatuntemuksista pääsee hieman, kun juttelee äitinsä kanssa. Äideillä on käytännölliset näkökannat. Tervehtyminen on hyvä, äiti nauraa puhelimessa. Kun koetan sanoa, että tunnen itseni pähkähulluksi ja olen koko päivän riivannut itseäni kysymyksellä, mitä keho koettaa kertoa, onko esimerkiksi minun väärin haluta matkalle, kun koivet ovat tämmöiset, äiti - joka kysyy mitä keho haluaa kertoa -kysymystä kyllä itseltään pelottavalla tarmolla - vastaa: pyh, sinulla vaan oli kova stressi ja fyysistä kuormitusta ja sitten kun se alkoi laueta, jalka tulehtui. Kuinka monta kertaa hänelle onkaan käynyt niin.

Niin mutta kun se alkoi selvästi parantumisen siitä, että putosin mykkään, turtaan suruun. Välinpitämättömään suruun. (Tänään suru oli taas aivan muuta kuin välinpitämätöntä.) Makasin väsyneenä sängyssä ja olin laimean tyytymätön asiaintilaan, samalla helpottunut ja tympeä. Olo oli kummallinen ja mittasin kuumeenkin pari kertaa, mutta eihän sitä ollut. Se varmaan tuntui parantumisprosessilta, epäilen puhelimessa.

Äiti on vain niin iloinen ja naurava ja helpottunut, että alan vähitellen päästä juoneen itsekin, vaikka olen koko päivän heittelehtinyt sen välillä, että jalka on parantumassa ja en pääse matkalle vaan saan käydä paperisotaa vakuutusyhtiön kanssa ja toisilla on niiden elämän paras matka ja itse kökin laatien jotain helvetin hyvityskirjelmiä. Olen mennyt hurmiosta turmioon tiivistä tahtia (ja turmiosta matka hurmioon on paljon vaivalloisempi, se vaatii aina jonkun kanssa keskustelemista, yksin olen siinä aika avuton selvästi).

Äiti jaksaa jankutta. Se on tärkeintä, että se tervehtyy, ja tottakai sitä saa olla sekopäinen, kun tällaisia tapahtuu. No niin, ajattelen, ehkä vähän liian monta yhteensattumaa ja käännettä. Olen jo ehtinyt ajatella, miten saisin tilanteen loppumaan tai karattua tilanteesta, koska en ole osannut lakata itkemästä järkyttyneenä ja olen kysynyt kysymistäni, johtuuko tämä ehkä joistain ristiriidoista ja miten ne nyt saadaan ikinä selvitettyä, kun olen tyrmistynyt ja käärmeissäni siitä, etten pääse terveenäkään matkalle, jota olen suunnitellut ja halunnut niin kauan. En ole saanut ruokaa alas ja keskittyminen on ollut nollatasolla, mikä ei erityisesti tue ongelmanratkaisua.

Nyt alkaa vähitellen selkeytyä. Kello yli kahdeksan illalla. Ehkä voisin kohta syödä aamiaisen, jos tällä kerralla vaikka pystyisinkin nielaisemaan enkä olisi vain niin sekaisin kaikesta, että on pakko pistää puolitettu greippi roskikseen, kun ruoan suuhun laittaminen etoo niin kovasti.

Pidelkää hatuistanne ja sateenvarjoistanne ja miksei säärystimistännekin

Helmikuu: karmistus! Yliopisto hyökyy päälle maininki mainingilta, essee ja harjoitustehtävä kerrallaan. Tänään oli kevään toinen tentti. Kirjoitin, ja kirjoitin sulkuihinkin muutaman sarkastisen huomautuksen. Sarkasmi auttaa huomaamaan, miten rajoilla kuljen. Tarvitaan irtileikatut kynnenpalasetkin, että saan pidettyä kaiken kasassa. Tai edes universumin rajoissa. Kaikella tarkoitan kaikkea vastuikseni haalimaani. Jättäisin jotain pois ellei tätä jatkuisi enää kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa jaksan kyllä.

Maanantaisin urasuunnittelukurssin jälkeen itkeskelen maanantain ja tiistain, koska en ymmärrä, miten hahmottaa itseni uraan. Tiedän, ettei minun tarvitsekaan, mutta siitä huolimatta koen ahdistusta, vaikken ymmärrä tarkalleen, miksi. Keskiviikkona on ihana luento, ja pungerran pääni taas veden päälle. Tuntuu, että ymmärrän jotakin ja että sittenkin on toivoa. Keskiviikkona ja perjantaina hieron, sekin maadoittaa ja rauhoittaa. Sunnuntaina kysymykset alkavat pursuilla hihansuista. Miksi, onko tästä mitään hyötyä, mitenniin, mikä juttu tämä oikein on, kuka minä olen ja kuvittelen olevani, mitä varten tämä elämä on, onko tälle mitään mallia, onko hyvää elämää ja jos, missä ja miten, onko tämä hyvää elämää, tätäkö minä haluan, tätäkö joku haluaa, haluaako kukaan tätä.

Teemme harjoitustyötä opintostressistä, ja luen stressikirjallisuutta. Stressaavien elämäntapahtumien inventaarilla mitaten laskeskelen potevani keskivaikeaa elämänkriisiä. Mittarissa ei puhuta mitään sellaisista asioista kuin polysuhde tai kesätöiden etsiminen tai tietoisuus siitä, että oma työ- ja koulutushistoria näyttää oudolta slapstickilta. Suljen silmät. Hengitän. Joka päivä meditoin, skannaan kehon läpi osana tutkimusta, jossa tutkitaan meditaation vaikutusta. Keho saa olla, se on. Se, mitä on, on.

Loppuviikosta pääsen taas siihen tilaan, että ajattelen niin myös mieleni osalta.

Minun on välillä vaikeaa olla kun luennoilla puhutaan vaan oppimisesta ja kasvatuksesta ja urasta ja tieteellisestä käytännöstä hyvin harvoin mainitaan ympäristökriisi tai taide tai elämykset tai eläimet tai puut. Koetan ajatella, että teen niille tilaa sitten kun teen opinnäytteitä. Sitkuttelen päivän kerrallaan eteenpäin. Voisin kutoa tai virkata luennoilla mutten oikein osaa.

Iltaisin kirjoittelen työhakemuksia. Täytän e-lomakkeita, joihin oman työkokemukseni palikat ovat vääränmuotoisia. Jotkut paikoista kiinnostavat minua tosissaan. Toiset ajattelen askelmiksi jonnekin kiinnostavaan. Hakemusteni lukeminen ennen lähettämistä saa epäilemään, josko mitään löytyy. Entä sitten? Niin, entä sitten. Jotenkin selviän kuitenkin. Hakemusten kirjoittamisaika on pois tehtävien tekemisestä. Tehtäviä on rästissä. Viikonlopuksi päätän kuitenkin keskeyttää työstön. Hengittää ja kävellä vain.

Mietin, miten tulin tähän ja minne olen menossa. Siitä on vaikeaa saada selkeää kuvaa.

Sitten satun törmäämään ihanaan sitaattiin, jonka haluan liittää facebook-profiiliini.

Outside ideas of right doing and wrong doing there is a field. I'll meet you there. Rumi

Kun liitän sen aiempien jatkoksi, melkein alan nauraa. Siinähän sitä on syytä riittämiin, kun katsoo, mitä olen aiemmin valinnut sitaatteihin.

Olen tänään myös vesijuossut ystävän kanssa, sekin helpottaa. Muistelemme altaassa, millaisia me olimme silloin kauan sitten, mitä ajattelimme elämästä ja niin edelleen. Ei meillä mitään suunnitelmia ollut. Luimme runoja ja luemme edelleen. Suunnitelma: haahuilla.

Pidelkää hatuistanne ja sateenvarjoistanne ja miksei säärystimistännekin, voisi lukea joidenkin sitaattien kylkiäisenä. Tässäpä niitä muutama:

I talk to myself, and I remember what I said and perhaps the emotion content that went with it. The "I" of this moment is present in the "me" of the next moment. I cannot turn around quick enough to catch myself. - G. H. Mead

We only think when we are confronted with problems. - John Dewey

Wild mind means elegantly self-disciplined, self-regulating. That's what wilderness is. Nobody has a management plan for it. - Gary Snyder

Get yourself in trouble. If you get yourself in trouble, you don’t have the answers. And if you don’t have the answers, your solution will more likely be personal because no one else’s solutions will seem appropriate. You’ll have to come up with your own. -Chuck Close

Niin: on monia yleisesti hyödyllisinä pidettyjä asioita ja asenteita, joita en osaa oikein edes haluta. Välillä huomaan ajattelevani, että minun pitäisi edes haluta haluta niitä. Mutta en halua enkä halua haluta. Ja sen kanssa on vain tultava toimeen.

Aikuisuudesta

Hah, pelkään vääriä asioita, kerta toisensa jälkeen. Koska se, mitä osaan ennakoida, on jo etukäteen pureksittava paloiksi, joihin voi tutustua rauhassa ja valmistautua. Ja itse tilanteessa voi sitten heilutella tuntosarviaan ja ilahtua ailahdellen, että joo, no niin, nyt iskee ujous, ääh, punastun, eikä siinä tunnu olevan mitään ihmeellistä. Plus että osaa vyöttäytyä oikeanlaisiin korvakoruihin eikä unohda niitä tyystin. (Siitä voi tulla alastomuuden tuntoja stressaavassa tilanteessa vaikken yleensä käytäkään korvakoruja.)

Jännitin eilen valtavasti. Niskaani ilmestyi kovia lihassäikeitä, tietyt lihakset vetäisivät itsensä täysin emotionaaliseen juntturaan. Niskarusetin vasen syrjä, oikean puolen splenius capitis. Ei se sen vaarallisempaa. Käytän kai vain kallon ja kaularangan liikuttamiseen lihaksia jotenkin eri tavalla stressissä. Myös pienet rintalihakset väsyivät. Mitähän nekin olivat tekevinään? Seurasin jännitysten kasvamista kävellessäni kohti kokoontumispaikkaa.

Kokoontumispaikalla notkui paljon sakkia. Tuutoreilla, paitsi omallani - hänet tunnistin heti, koska merkkasin hänet facebookissa kaveriksi - oli haalarit. Tuutorryhmä paljastui täysin meistä hieman vanhemmista naisista kootuksi. Kaikki muut taisivat sanoa: "Oi että ihanaa/helpottavaa että täällä on muitakin aikuisia." Jotkut sanoivat sen useampaankin kertaan ilahtuneen näköisinä. En kysynyt, mitä he tarkoittivat aikuisuudella. Minusta muidenkin ryhmien fuksit näyttivät aikuisilta.

Hyvänen aika, teen työtä sen ikäisten ihmisten kanssa. Olen ollut sen ikäinen. Silloin ainakin ajattelin itseäni aikuiseksi. (Ja olisin pitänyt itseäni, nyt-itseäni, aika vanhana.)

Teki mieli sanoa: "Älä nyt ainakaan sen varaan laske, että minä olen aikuinen." Mutta hymyilin vain ystävällisesti ja koetin vaikuttaa mutkattomalta ja sydämelliseltä. Mitä en missään nimessä enimmäkseen ole, en etenkään ensimmäistä, ja jälkimmäistäkin vain silloin kun on varaa luksukseen tai oikein kovasti pidän jostakusta.

Tuntosarvet vain viuhtoivat! Ne rekisteröivät puheet "meidän elämäntilanteesta, joka on toisenlainen kuin noilla nuorilla" ja "tehokkaasti eteenpäin vain, ei mitään elämänopiskelua enää" ja tässä vaiheessa huomasin vilkuilevani vähän kaihoisastikin niitä toisia ryhmiä, olkoonkin niissä vaikka kuinka haalarihinkua. Koska äkisti ymmärsin, että pahkinen, nämä asuvat isoissa asunnoissa, joissa on sohvat ja kauniisti rapatut seinät. Monilla on lapsia ja iso aikuisopintotuki. Hassu pieni sananvaihto: "Sinäkin sitten varmaan nostat aikuisopintotukea?" "Ei, en minä. Ei mulla ole koskaan ollut semmoista työpaikkaa. Mä saan ihan lasten opintotukea."

Mutta en panikoinut. Hyvä! Luoja paratkoon, en kyllä oikein kokenut aikuisuuttakaan, mutta salasin sen aika hienosti.

Niin: ja pelkäsin vääriä asioita. Sitä minun olisi ehkä pitänyt osata pelätä, mitä sitten tapahtuu, kun on aika käydä nukkumaan. Koska enhän minä pystynytkään nukahtamaan kaikilta näiltä kierroksilta. Vompsu nukahti heti enkä onnistunut seuraamaan häntä uneen ja Fauni oli seikkailemassa Helsingin yössä. Neljän-viiden aikaan lähetin hänelle tekstiviestin, jossa vinguin pateettisesti, onko hän tulossa joskus kotiin, koska en osaa nukahtaa juuri mitenkään. Ja sitten kun hän tuli, en osannut edelleenkään nukkua vaan halusin käydä vakavaa keskustelua siitä, kykenenkö näillä stressitasoilla asumaan kenenkään tai keidenkään kanssa. Koska - ja tämä saa ajattelemaan, etten ole kovin sydämellinen - kun asetetaan vastakkain alkavat opinnot ja ihmissuhteet, huomaankin äkisti pitäväni opintoja tärkeämpinä. Koska niistä voi saada niin paljon voimaa ja viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että läheissuhteeni ovat muuttuneet kumman häilyviksi sen suhteen, saako niistä voimaa vai tuntuvatko ne tukahduttavilta. (Tietysti tukehtumisen tunne on minun tuntemukseni ja oletan sen johtuvan lähinnä omista kommervenkeistäni, en muiden teoista - he toimivat kuten ennenkin, en vain tunnu enää jaksavan kaikkia niitä asioita.) Olen kyllä vähän hämmästynyt tästä piirteestä, että priorisoin työ/opiskelua ihmissuhteiden edelle. Ei kai pitäisi - sillä enkö kuuntelekin päivät pääksytysten sitä, miten ystävät sanallistavat tarvettaan omaan huoneeseen, omaan vuoteeseen, omaan tilaan, omaan rauhaan, jopa omaan erilliseen asuntoon, jotta he jaksavat tehdä itselleen tärkeää työtä, oli se sitten tutkimista ja oppimista tai jotakin muuta. En ole aiemmin hahmottanut tuollaista oman tilan päättäväistä tarvetta itsessäni, mutta nyt olen jo kolmena viikonloppuna peräkkäin kriiseillyt asiaa, joten ehkä tässä on jotakin perää.

Yritin yöllä selittää asiaa Faunille, mutta se ehkä kuulosti vähän huuruiselta. (Olin kyllä täysin selvin päin, tietysti, tänäänhän on lauantai ja istun töissä, mutta väsynyt ja ylikierroksilla.) Paras sanallistus, jonka sain aikaan, kuului näin: Totta kai perusturvallisuus on ennen kaikkea itsessä. On vain niin, että tietyissä olosuhteissa siihen ei tunnu pääsevän käsiksi.

Minusta tuntuu, että voidakseni kunnolla opiskella ja myös sisäistää opittua minun pitää uudestaan tavoittaa tuo perusturvallisuus, joka joskus on helposti kosketettavissa ja etsittävissä, ja toisinaan, kuten nyt, täysin hukassa. Yritän pitää itseäni kurissa sen suhteen, ettei perusturvanlöytämiskysymykseen tarvitse vastata tänään, unettoman yön jäljiltä. Totta kai haluaisin asian ratkeavan mahdollisimman pian, mutta toistaiseksi olen keksinyt vain huonoja toimintastrategioita ja surheillut sitä, miten en ole aiemmin osannut ennustaa, että opintojen aloittaminen voisi tuoda mukanaan tällaisia vaikeuksia.

Ehkä kyse on pohjimmiltaan samasta ilmiöstä, johon olen kosahtanut aiemminkin stressaavissa elämänvaiheiden murroksissa. Että äkisti ne samat rakenteet, jotka ovat tuntuneet jotenkin tukevan entistä arkea, kaatuilevat päälle kaoottisesti. Ja luultavasti ne kaatuilevat - tai tulkitsen niiden kaatuilevan - siksi etten jaksa kannatella itseäni niin tarmokkaasti kuin tutussa ympäristössä ja toimintakentässä. Puhun samalla tavalla itselleni ja kehotan itseäni kohtuullisuuteen ja järkevyyteen, mutten jaksa ponnistella niihin saakka. Samat asiat, jotka eivät tunnu uhkaavilta vielä kuukautta, kahta aiemmin, muuttuvat hirvittäviksi vuoristoiksi, joita tähyilen synkeänä ja epäluuloisena. Uni riekaloituu ja imee puoleensa painajaisia, joissa maa repeilee ja hissit värisevät kuilujen yläpuolella.

Muistan lukeneeni jossain kohdin sosiaalipsykologian opintoja läheisten tuesta, joka auttaa juuri tällaisten paikkojen yli ja ohi. Muistan, miten lukiessa kävin aivan kylmäksi ja horteisen hitaaksi ja luin kappaleen uudestaan ja uudestaan ja sanoin pään sisässä ei, ei se noin ole minulla mennyt, ei varmasti. Pienemmissä asioissa toki kyllä, mutta silloin kun talot lähtevät liikkeelle ja yöt muuttuvat pimeämmiksi ja kuin tyhjästä ilmestyy uusi kehikko, johon voi venyttäytyä, sovittautua - ei, en onnistu näkemään noita toisia auttajina, koen vain oman tarvitsevuuteni kohtuuttomuuden ja ongelmallisuuden, vihaan sitä, se on niin epäreilu noita toisia kohtaan, koska paniikissa alan pelätä kaikkea mahdollista (tai ainakin selkeästi vääriä asioita, viisastelee jokin ilkikurinen valveen ääni) enkä enää osaa käyttäytyä kovinkaan aikuisesti ja järkevästi. Sellaisessa tilanteessa tarvitsisin äidin, en läheissuhdetta. Läheissuhteenhan pitäisi olla kahden - voih - aikuisen välinen avoin tutkimuskenttä eikä lapsen ja äidin suhde, jossa toisen tarpeet sanelevat toisen velvollisuudet. Ja kun huomaan, miten sopimattoman tarvitseva olen, haluan paeta näkymättömiin ja kuulumattomiin sinne saakka, että rauhoittuisin. Että pystyisin lähestymään itselleni tärkeitä ihmisiä avoimemmin, kuuntelevammin, rauhallisempana ja iloisempana. Etten pilaa ja romuta ihan kaikkea sekopäisessä tarvitsevuudessani.

Kuten kirjoitin, en ole vielä keksinyt kuin huonoja etenemissuunnitelmia tilanteen rauhoittamiseksi ainakin siksi ajaksi, että kykenen mielestäni taas sellaiseen kommunikaatioon, että osaan hyväksyä sen kohtuulliseksi edes jollakin tapaa. Toistaiseksi paras keksintö on perustaa uusi pienhuone olohuoneen nurkkaan. Se voisi olla esimerkiksi vieraspatja, voisin nukkua siinä yksin, se voisi olla turvapesä, jonne voi möyriä. Patja ei kuulosta kovin dramaattiseltakaan ratkaisulta: se ei maksa mitään ja toisaalta olisin tavoitettavissa entiseen tapaan muutoin kun nukkumaanmeno- ja nukkuma-aikoina. Mutta ehkä unirauha löytyisi taas.

Huvittavaa, miten samaan aikaan voi hakeutua taas korkeakouluopintojen piiriin ja olla näin hukassa ihan perusasioiden kuten unen ja ihmissuhteiden kanssa. Mitenkä muut suhtautuvat tuollaisiin asioihin itsessään? Kun huomaavat, että tarvitsisivat äidin, joka rauhoittaa ja nukuttaa? Kun huomaavat kärsivänsä eroahdistusta? Säikähtävätkö hekin niin noiden tilojen voimakkuutta, että tahtovat vetäytyä ja etsiä uudestaan rauhan itsestään, itsessään? Pelkäävätkö hekin, että nämä paniikit nakertavat salakavalasti suhteen kuin suhteen perustan, ellei niitä oteta vakavasti ja käsittelyyn?

Työvuoroa on jäljellä vielä vähän yli tunti. Se on onnistuttava pysymään hereillä. Siinä tämän hetken tavoite, kovin vastakkainen sille, mikä vallitsi viime yönä ja astuu taas voimaan työn loputtua.

Kiertotietä

Aamulla luontevin pyöräreitti töihin on suljettu. Järjestysmies kertoo, että saisin ajaa suljetun alueen halki, jos pyöräni ei olisi vaihteellinen. Mikä peruste se on, kysyn. Tällaiset määräykset heille on annettu. Kävelijät ja vaihteettomat pyörät saa päästää. Suljettu alue vaikuttaa tyhjältä.

Olen ajanut koristeomenapuun ohi, se on näyttänyt yllättäen miehiseltä. Kehoni tuijottaa maanantaiaamua. Se harhautuu katsomaan myös sitä, moniko on jättänyt internet-hakemuksen koulutukseen, johon kernaasti menisin. Meitä on yli kahdeksansataa. Kasvu viimevuodesta on merkittävä. En jaksa järkyttyä. Herään aikaisin siihen, että on nälkä, mutta ruoka ei kuitenkaan maistu eikä ainakaan sula vatsassa. Maanantai, hikoilee keho.

Viimeinen kirjastolauantai venyttäytyy. Teen flyereita ja potilaskortin. Tulostan niitä. Tulostan myös toukokuun kirjanpidon tositteet. On mietittävä uudelleen. Artikkelit lymyävät laukussa, johon on applikoitu kukkivia vuoria ja sieniä. Silmäilen niitä väsyneesti silloin kun silmäilen niitä. Monena päivänä en jaksa. Koetan kuunnella sitäkin.

Aiemmin saatoin uskoa onnellisuuden kiinnittyvän johonkin muuhun kuin tarkkuuteen anturoinnissa. Saatoin yhdistää sen olosuhteisiin, käyttää konditionaalia. En enää usko onnellisuuden talutushihnaan. En sitten minkään näköiseen. En osaa sanoa, en tänään, uskonko koko onnellisuuteenkaan. Mutta tiettyinä hetkinä olen läsnä niin vahvasti, että säpsähdän. Se ei aina jäsenny hyväksi, mutta kenties se silti voisi olla ajateltavissa onnellisuudeksi.

En osaa arvata, mitä tapahtuu. Ei se mitään. En osaa arvata sitäkään, mitä tahdon, tahtoisin, vuoden kuluttua. Tai talvella. Se tekee tavoitteiden asettamisesta hankalaa. Tavoitteet leijuvat ja vaikuttavat vierailta.

Kun lähden viimeisestä lauantaista, saattaa reitti olla edelleen punakeltaisten muovisuikaleiden sulkema. On kierrettävä esimerkiksi rantaa pitkin. En arvosta merinäkymää. Siinä tuulee.

Tuntuu kummalliselta kuunnella, lukea muiden tavoitteita. Ne tuntuvat kaukaisilta. Kaukaisilta kuin kukkivat puut ja portaat alas puistoon, narsissien valkeat torvet. Joinain öinä ne ovat kaikki siinä, kosketusetäisyydellä. Ja tuuli heittää turkoosin silkkihuivin vaahteraan lumen murtaman orapihlaja-aidan luo. Kun nyin huivia, se halkeaa kahtia.

Tiettyinä aamuina harkitsen, myisinkö loputkin korut. Näihin hiuksiin ei sovi mikään koru. Mutta hiukset kasvavat, muistutan itseäni. Ei pidä hätiköidä. Ehkä tulee toisenkinlaisia päiviä. Niitä, joina tahto, tuo diktaattori, kirjailee taivaalle kaunokirjaimin jotain järisyttävää. Sellaista, mikä saa pyykinpesun tuntumaan ei niin tärkeältä.

Unettomuuden fenomenologiaa

Kylki on patjaa vasten. Se sijaitsee kilometrien päässä kuvitelmasta, jota yritän palauttaa mieleeni. Kuvitelmassa tähdet laulavat, lehdet varjostavat, aurinko nousee, planeetta pyörii ja yksittäisen ihmisen murheet ja toiveet katoavat näkyvistä. Kissa raksuttaa lattian poikki, pienoisdinosaurus. Asia kerrallaan nousee mieleen, kääntelen niitä hetken, ne katoavat. Ei ole mitään, minkä voisin tehdä, paitsi sanoa uudelleen - kyllä, sanoa, sanoin - tähdet laulavat, tähdet laulavat, tähdet laulavat.

Unet ovat kadonneet nukkumisesta ja liukuneet valveeseen. Haluan riisua käsineet käsistäni vain todetakseni katseella tai sormenpäillä, ettei tuntemiani käsineitä ole, ei ainakaan käsissäni. Huusiko joku minua? Entä ystävä, joka pyöräilee vastaan, näinkö kenties vain unta? Tiivistän tahtia, haluan ehtiä joogatunnille, ehkä erehdyin. Myöhästyn asahitunnilta, en osaa lähteä, makaan sängyssä itkuisena keränä. Kaikkialle sattuu, mutta sekin on kaukana, jollakin muulla nousee kuume, paitsi ettei tässä mitään kuumetta ole, on vain äärimmäinen uupumus, se tuntuu samalta kuin kuumeen raketoiminen. Olen kadonnut jonnekin.

Pitäisi neuvotella työhön liittyvä sopimus ja olla tarkka. Sähköpostitse saamani sopimusluonnos on kelvoton, sen on todennut jo kaksi juristia, jolle olen sopimusta näyttänyt. (Jos allekirjoittaisin sopimuksen sellaisenaan, minut voitaisiin tuomita samantien korvaamaan 3000 euron sopimussakko. Sen lisäksi antaisin avoimen valtakirjan toimiin, johin en voi itse osallistua ja joista voisi koitua kymppitonnien kulut. Ei semmoisia sopimuksia voi vain allekirjoittaa, vaikka eräät kollegani ovatkin niin tehneet, "koska sehän on vain sopimus". Minusta sopimus on muotoiltava siten, että siihen voi oikeasti sitoutua. En kai voi koskaan olla ihan niin uupunut ja vetämätön, etten pitäisi tällaisista seikoista kiinni.) On siis oltava itse skarppina nyt kun sopimusta aletaan kirjoittaa uudelleen. (Parin tunnin kuluttua, huh.) Ajatus katkeaa parin sekuntin välein kipuviesteihin ja niihin riivatun käsineisiin. Hetkinen, soiko ovikello tai puhelin? Juoksen katsomaan. Ei soinut. Siinä vaiheessa kun puhelimen herätys piippaa, en enää usko ääneen ja joku muu käy sammuttamassa huutavan laitteen. Sen vuoksi en ehdi asahitunnillekaan, makaan saunan ylälauteella kyljelläni ja koetan palata kuvitelmaan ilmastointilaitteen kohinasta meren äänenä tunnelin toisessa päässä. Yksin jääminen pelottaa, musertaa aamuun. En haluaisi jäädä yksin nyt kun en toistaiseksi tiedä, mikä kuulemastani on harhaa ja mikä ei. Toisen kanssa voin aina suunnata äänen kuultuani tarkkaavaisuuteni toisen kasvoihin, eleisiin, ne osoittavat, olenko kuullut omiani. Vaikka toisaalta, onko sen väliä, että kuulen näitä asioita, niillä on fysiologinen syynsä, oma logiikkansa, eivät ne voi minulle mitään. Voin ottaa ne vastaan ja käydä välillä ovella turhaan.

Oma hankaluutensa on sillä, että sopimusteksti hiotaan puhelimitse. Ei ole ketään, jonka ilmeitä voisin katsella. On yritettävä suuntautua ääneen luurissa, mikä on muutenkin haasteellista ja nyt silmittömän vaikeaa. No, jotakin tästäkin kuitenkin tulee.

Tätä valveen ja unen sotkeentumista tahmeaksi ja vaikeasti eriteltäväksi massaksi on tapahtunut ennenkin, joten en pelkää sillä tavalla kuin pelkäsin nuorempana. Pelkäsin kilahtavani lopullisesti. Nyttemmin en taida uskoa lopullisuuksiin. Voin elää viikkokausia yliväsymyshulluutta mutta se laukeaa jossakin vaiheessa. Jos saan eroteltua unen ja valveen edes jotenkuten, menen paremmin terveestä, saan levon ja työkuntoa enkä säpsähtele omia ääniäni. Toistaiseksi olen keksinyt kaksi asiaa, jotka pitävät minut kiinni sanoissa. Suunnassa. Valveenomaisessa. Kyllä, nyt kun aistinvarainen koordinaatisto alkaa liestyä päiväöiden ja yöpäivien hiertävään köyteen, sanojen suuntaavuus paistaa esiin kuin päiväpeiton alle huonosti piilotettu tähti. Villalangat eivät pitele ydintulta. Toinen kiinni pitävistä asioista on hierominen; ehkä laajemminkin työrooli voisi auttaa, mutta osaan nyt sanoa vain, että hierominen on hyvin sitouttavaa ja maadoittavaa, monimutkaista ja hienovaraista kuulostelua, enkä ainakaan vielä ole tuntenut tai kuullut kummia hieroessani. Toinen selkiyttävä tekeminen on kirjoittaminen.

Siinä missä kahden kommuunihuoneen väliä tai yhteistilaa tai mikä tuo nyt onkaan eestaas kävellessäni, olen näet itkenyt sen verran pitkään ja rajusti, etten henno mennä ulos kävelemään, ikkunasta näkemäni melkein samassa tasossa keikkuvat päät vaikuttavat liian helposti huolestuvilta sellaiseen, parempi kävellä huoneita eestaas, se purkaa jännitettä muttei saa ketään muuta huolestumaan, enhän voi kuitenkaan nyt juuri hymyillä kaikille vastaantulijoille ja sanoa tietäväni tämän menevän ohi kyllä, pitää vain huolehtia siitä, ettei sillä välin satuta itseään, siinä missä huoneissa eestaas kävellessäni ajatukseni katkoo parin sekuntein välein eikä mitään kokonaista päivää tai viikkoa tai aikaa tai tilaa tai ongelmanratkaisua oikein synny, kun istun alas kirjoittamaan, tekstissä tuntuu kuitenkin pelaavan sisäinen logiikka. On kuin joku muu kirjoittaisi, mutta entä sitten. Tuo joku toinen osaa ajatella monimutkaisenkin ketjun alusta loppuun.

Kuvitelmatkin tuntuvat nyt sanallisemmilta. Niillä on laulava rytmi eivätkä ne juuri operoi visuaalisesti tai tuntoaistillisesti. Ehkä uupumuksen tilassa kuuloaisti ottaa jostain syystä vallan ja oireet purkautuvat sen kautta? Siinä missä tavanomaisesti kulkee katua ja tekee ruokaa ja näkee ystävän ilman sen kummempia sanallistumisia, nyt joutuu tarrautumaan sanallistamiseen, vai onko se sanallistumista, senhän tekee joku tuo toinen, joku johon en yhdisty muuten kuin lonkkien painona pehmustamattomalla saunanlauteella maatessa, unta yrittämässä. Kissat nukkuvat siellä, saunassa, yritän seurata niitä uneen, jos niillä vaikka olisi eläinten viisaus nukkumispaikoista. Ne nukkuvat siellä kyllä. En osaa seurata niitä. Nyt yksinjääminen tuntuu - no, ei tyhjältä varjoisalta asunnolta tai miltään semmoiselta, ei kulkemiselta eikä hermostukselta siitä, ettei kaappeja ole vielä saatu porattua seiniin, tuollaiselta mitä arvelisin tavanomaisesti tuntevani tällaisissa oloissa - syanidinväriseltä lätäköltä, josta pistää esiin päistään kuorittuja muovisuojuksellisia kuparijohtoja. Eikä se ole kuva, vaan sanoja.

Yläkerrassa tehdään nyt jotain jyskäävää. Oletan, että siellä hajotetaan väliseinää tai otetaan keittiönkaappeja alas seiniltä. Tai sitten siellä on edelleen tyhjää ja kuuloaistini nelistelee miten lystää. Kello on yksitoista, aamupäivä. Tuntuu vain siltä, että voisin lysähtää kasaan mikä hetki hyvänsä, paitsi että olen kokeillut sitä jo monta kertaa. Lysähdän kyllä mutten nukahda.

Nyt kun olen yksin, on vain kestettävä kuvat ja ajatukset, sanat ja suunnat, jotka häilähtävät näkyviin vetäytyäkseen taas piiloon. Kaikista vähiten pidän siitä, mitä ajattelen nähdessäni teräaseita. En osaa kuvitella, tietyllä tasolla, satuttavani itseäni ainakaan veitsellä tai saksilla, mutta olen lapsena joutunut kuulemaan niin paljon sellaisia kielikuvia kuin "työntää veitsi vatsaan" tai "työntää veitsi kylkiluiden välistä syvälle" tai "leikata vatsaläskit pois, reisiläskit pois, käsiläskit pois", ja nuo kuvat siitä, mitä teräasein tehdään, ovat osa psyykkistä rakennettani, yleensä piilossa, mutta tällaisissa tiloissa ne tulevat kuin joku olisi viheltänyt ne esiin, ne tulevat kutsumatta aina kun kuljen keittiön poikki ja näen veitsitelineen ja teriin kokemustiedon ja assosiaation kautta viittaavat, neljänkymmenen viiden asteen kulmassa sojottavat mustat metalliniittiset kahvat. Luultavasti olen lapsena järkyttynyt noista kuvista kovasti, muistan pelänneeni äidin leikkelevän kaunista, ihanaa kehoaan ja nähneeni leikellystä, verta vuotavasta kehosta sisälmyksiä vääntäviä painajaisia. (Kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta: senkö takia en pysty etenemään hänestä niin etäälle kuin keskimäärin äitisuhteessa etäännytään, siksikö että tiedän, ettei hän osaa kuin vihata suurinta osaa kehostaan ja tarvitsee siis jonkun toisen hyväksymään sen ja ihailemaan sitä? Olen monessa suhteessa niin etuoikeutettu äitiin verrattuna, että tuntuu kohtuulliselta tukea hänen myönteisiä kehoidentifikaation yrityksiään mahdollisimman pontevasti.)

Joogatunnilla meinaan taas nukahtaa selälleen rentoutukseen ja hengityksen kuulosteluun. Tunnin lopuksi joogaopettaja lausuu aina ääneen jonkin ajatuksen pureskeltavaksemme seuraavaan tapaamiseen saakka. Tällä kertaa ajatus kuuluu siten, että kannattaa luopua kaikista ennakkokäsityksistä ja -oletuksista, lakata ajattelemasta että asioiden kuuluisi sujua tietyllä tavalla. Että joskus virta vie nopeammin ja joskus hitaammin, mutta aina se kelluttaa. Seinä kohoaa edessä ja näyttää siltä kuin se kaareutuisi, mutta kun koetan tutkia asiaa tarkasti samalla kun yritän karistaa tuntoaistillista ankkuria käsineistä, jotka pitäisi riisua pikimmiten, en saa kuin suoraa aistimusta. Ja jostain pilkahtaa vastaus, kaiken hälyn ja kaukaisen teekeittimen naksahduksen ja sireenin katukuilussa tai kuvitelmassa takaa, takaa huut huut -laivojen, taloiksi naamioituvien tiehensä seilaavien alusten takaa, käytävällä seuraavaa tuntia odottaen hengityksen äänten lomasta, ja sekin on vain kysymys: pitäisikö siis hyväksyä unettomuus ja ahdistus ja testata sen kelluttavuutta vai tarkoittaako virran mukana kelluminen, että tarttuisin ajatukseen interventiosta. Ja äkkiä haluaisin kipeästi muistaa, mitä professori Godbole sanoo vapaasta tahdosta elokuvassa A Passage to India, mutten muista. Onneksi on IMDB:n sitaattipankki, josta kyseinen kohta löytyy takaisin kämpille päästyä:

Professor Godbhole: Nothing you do will change the outcome.
Richard Fielding: So "Do nothing!" Is that your philosophy?
Professor Godbhole: My philosophy is you can do what you like... but the outcome will be the same.

Ehkä se pitää tässäkin pintansa. Tiedän, että jossain vaiheessa kehon on asetuttava, keinolla tai toisella. Ehkä on yhdentekevää, miten asiaa lähestyn, teen kuten parhaaksi näen ja jotenkin kaikki ratkeaa. (Havaitsen kärsimättömyyden: ratkeaisi nyt eikä myöhemmin!)

Venytän nukkumaanmenoa, ja kun muut ovat pesseet hampaat, käyn empien sänkyyn jonkun viereen. Siinä vaiheessa olen niin poikki, että tipahdan saman tien syvään, mustaan kaivoon. Muutamaksi tunniksi. Herään taas aamuneljältä, sydän hakkaa ja verenpaine tuntuu korvalehdissä ja sormenpäissä, päivä ja yö sekoittuvat yhä tankeammaksi puuroksi. Harkitsen vaihtoehtoja, siinä määrin kuin nyt vaihtoehtoja voidaan harkita tuossa tilassa. Lääkäri? Ystävän luo hetkeksi muuttaminen? Luoja paratkoon, en edes tiedä, mikä tämän aiheuttaa. Onko se katumelu, joka alkaa heräämiseni aikoihin, vai sisäänvilahtavat autonvalot, vai jotakin muuta? Selvähän se, etten pysty valitsemaan mitään tervejärkistä lähestymistapaa, kun olen uupumuksesta hullu kuin pullosta tullu.

En ole nukkunut kuin riekaleita yli kahteen viikkoon.

Muuttosukkelossa

Muuttaminen tuntuu pitkältä umpisukkelolta, jossa happi käy vähiin ja päiväyöt sekoittuvat yöpäiviin, säpsähtää hereille jossakin asunnossa, johon paistaa tuntematon katuvalo. Musiikki on pakattu, yhteydetkin on pakattu (nyt ne purettu, sentään), kasveille on raivattava tilaa, sisään ei lankea yhtään yhtään valoa. Muutamme kellariin, alimpaan kerrokseen. En muistanut, miten täällä tukehtuu. Koska kaksi ihmistä kommuunissa tarvitsee ovelliset huoneet, vaihtoehtoa pohjoishuoneille ei ole. Hoen itselleni, että tätä on kestettävä vain kaksi kahden ja puolen kuukauden palasta Intian matkan molemmin puolin. Eihän minulla edes ole hätää. On juokseva vesi, ruokaa, ystäviä, kissat, töitä, tavaraa enemmän kuin haluaisin ajatella. Koetan sanoa itselleni: anna aikaa, katso kolmen viikon päähän...

Harva tekeminen sujuu kuten sen ajattelisi sujuvan. Koetan esimerkiksi tilata kannettavan hierontapöydän ulkomailta, superkeveän ja edistyksellisen, Suomessa vastaavia ei ole kaupan. Pöytä luvataan toimittaa viidestä seitsemään bisnespäivän kuluessa. Yhdennentoista päivän kohdalla havahdun muuttamisautomaatiosta ihmettelemään, missä pöytä luuraa. Kyselen, ja minulle vastataan, etteivät he ole saanut PayPalissa lähettämääni rahaa ja että minun pitää deletoida se maksu ja maksaa toiselle tilille. En ole kuulemme ensimmäinen suomalainen, jolle on käynyt näin. Deletoin edellisen laskun ja yritän maksaa uuden, mutta visakortin luottoraja kolahtaa vastaan, koska aiempi paypal-lasku ei tietenkään hetkessä poistu visatilin tiedoilta. Tässä vaiheessa romahdan jotenkin kokonaan. Vompsu lupaa soittaa firmaan ja kysyä, voisimmeko maksaa summan kahdessa erässä, siitä kun puuttuu vain viitisen kymppiä. En jaksa, jaksa, jaksa puhua englantia ja koettaa hoitaa sillä asioita, kun pääni uiskentelee niin sameassa puurossa, että suomeksikin toimiminen takkuaa. Myöhemmin Vompsu viestittelee, että siellä toimistolla on vastannut joku vihainen vanha mummeli ja myöhemmin ruotsia puhunut nainen, joka ei tiedä mistään mitään. Douglas, jonka kanssa olen hoitanut asiaa sähköpostitse, ei tunnu olevan paikalla. Eikä kuun vaihtuminen muuta mihinkään sitä tosiseikkaa, ettei visallamme edelleenkään näy olevan riittävästi katetta... koetamme siirtää visatilille rahaa normitililtä, mutta siirtymiseen menee paljon pidempään kuin pankista luvataan.

Selvää lienee, ettei pöydä ehdi paikalle siihen, kun sitä tarvitsisin. Normaalikunnossa pöydän lainaaminen päiväksi sujuisi kitkattomammin, nyt en vain löydä itsestäni pisaraakaan voimaa.

Samana päivänä tulee ilmoitus, että tilaamani kirkasvalohoitolaite on saapunut. Lähden riemuissani noutamaan laitetta, käyn vain ensin hierotuttamassa käteni. (Työvälineparat ovat muutossa joutuneet aika koville, koska olen käytännössä koko valveillaoloaikani pakannut, kantanut, purkanut, porannut, ruuvannut...) Onnistun matkalla hukkaamaan lapun, jolla tuotteen saisi noutaa postista. (Nykyään meidän postitoimistomme on pääposti, mikä tuntuu todella kummalliselta, koska täällä on paljon kuolleempaa kuin Kalliossa.) Niinpä menen postiin ja kysyn, mitä nyt tehdään. Saan pienen saarnan siitä, miten lappuja tulisi kohdella, mutta saan myös paketin. Eilisaamuna valohoidan päätäni ensimmäistä kertaa. Tulos: onnistun nukkumaan päiväunet. Sellaista ei ole tapahtunut aikoihin, ja se tulee tosiaan tarpeeseen, koska olen niin yliväsynyt, että itku kaivertaa koko ajan otsaluun takana ja solisluiden alla.

Kämppiksen koira meinaa puraista minua heti ensimmäisenä iltana täällä. Tilanne laukeaa, koska peräännyn rappuun. Joskus se vahtii tekemisiäni. Kerran jään vessaan loukkuun, kun koira äkisti alkaa kokea läsnäoloni uhkaavana ja murisee yrittäessäni tulla vessasta. Käyn lattialle istumaan, livon suupieliäni ja haukottelen oikein näkyvästi katsellen toisaalle, ja silloin se tulee luokseni ja nuuhkii ja antaa rapsuttaa ja tilanne laukeaa. Mutta en voi mitään sille, että pelkään suurta koiraa, joka sillä lailla äkkiä saattaa tulkita läsnäoloni niin pelottavaksi tai uhkaavaksi, että se kokee tarpeelliseksi puolustautua hampain. Pelkäsin Nasuakin silloin kun se vielä puri ja näykki. Ehkä tilanne vielä tästä asettuu, mutta toistaiseksi huomaan joutuvani tietoisesti ponnistelemaan, etten näyttäisi koiralle jähmeää kehonkieltä joka ikinen kerta, kun jäämme kahden ja se jököttää eteisessä keskellä kulkureittiä ja tuijottaa kulmiensa alta. Laulan, se rauhoittaa minua ehkä enemmän kuin koiraa. Ripustaudun sanoihin ja melodiaan ja peukaloin liikekieltäni niiden kautta. Mutta jokin minussa on edelleen hyvin varautunut, varuillaan. Vaikka minun pitäisi olla meistä kahdesta se, joka osaa säädellä tunnetilojaan niin hyvin, että mahdolliset ristiriidat puretaan ennakolta. Ehkä pitäisi taas aloittaa säännöllinen valeriaanakuuri itselle, ihan kuten tein Nasunkin kanssa. Luultavasti kaikki asettuu, kun muutto alkaa lutviutua ja stressitasot lasehtivat. Sinne saakka on vain hillittävä itsensä, koetettava kiertää pelkoa laulaen ja toivoa, ettei sudenkokoinen rontti satuta. Pidettävä itsensä aisoissa sen verran, ettei vain ilmoita suoralta kädeltä muuttavansa jonnekin missä ei tarvitse pelätä.

Toistaiseksi koiraa on pidetty huoneeseen suljettuna sen aikaa kun sen emäntä on töissä, mutta ei se voi jatkua ikuisesti. Koiran emäntä haluaisi laskea jo koiran kulkemaan vapaasti koko huoneistossa. On raskasta olla ainoa, jolla on kanta asiaan, muut kun ovat aina päivät kokonaan töissä ja vain minä liikun täällä kotona päivisin, piipahdan heittämässä kamoja ja hakemassa uusia. Sitä paitsi koira ei ole uhkaillut muita kuin minua ja yhtä kämppistä, joka on vasta tuonut kamansa tänne ja viettää nyt aikaa residenssissä joitakin viikkoja. Tuntuu kurjalta olla niin osaamaton, ettei haldaa koiran kanssa kaikkea siten kuin sen emäntä olisi toivonut. Kuulemma koira on hyväksynyt ennen vaikka ketkä lähelleen ja minulla nyt vielä pitäisi olla kokemusta pelkopurijasta. Tavallaan kyllä - se pelkopurija on vain puolet pienempi ja sekin talvi, jolloin se puri, oli täyttä helvettiä enkä missään nimessä halua sellaiseen enää ikinä uudelleen.

Joogatunnilla nukahdan hengitysharjoitukseen. Se käy tuosta noin vain, koska makaan selälläni eikä siellä tarvitse yrittää erityisesti mitään. Myös oikeudessa olo tuntuu oudon turvalliselta ja kotoisalta, huomaan istuvani rauhallisemmin kuin aikoihin ja tuntuu jotenkin surumieliseltä ja vähän pelottavalta palata takaisin asuntoon. Koti se ei ainakaan vielä ole.

Miten tänne tulee asettumaan, kun viikot kuluvat? Parantuuko vasen käsi, jonka pikkurilliä nyt särkee parven painavan lankun pudottua sen päälle? Milloin viimeinenkin muuttolaatikko on purettu?

Miten uusi asumisjärjestely vaikuttaa teidän suhteeseenne, kysyy yksi ystävä, johon sattumalta törmään kadulla ja jonka kanssa menen kahvilaan hetkeksi välttyäkseni palaamasta kämpille ihan niin pian. Mihin suhteeseen, meinaan kysyä. Pääni on täynnä ruuvaamista odottavia hyllyjä, pestäviä tyynyjä, valosuunnitelmia, pelkoa siitä ettei kaikki käännykään hyväksi tuosta noin vain.

Tutkintotilaisuuspäivä

Tarvon näyttöpäivään lumituiskusta aamua Vompsulta lainatut rukkaset kädessä. Olen nukkunut kotona jo kaksi yötä peräjälkeen, palannut, koska olen ikävöinyt kasveja, kissoja, runohyllyä, ylipäänsä värejä. (Faunin asunto on tyypillinen vuokra-asunto siinä suhteessa että vuokranantaja on maalannut tai maalauttanut kaiken valkoiseksi. Ikään kuin se olisi helppo pohja sisustaa viihtyisä koti.) Vompsun on ollut vaikeaa tottua siihen, että palaan tuosta noin vain ja että minulla on tarpeita ja intressejä. Kuten että haluan käydä aikaisin nukkumaan, koska olen umpiväsynyt iltaisin. Mutta kaikki sujuu ihan hyvin. Paitsi että syön liikaa koko ajan, olen niin hermostunut, enkä ole voinut kävellä, koska ulkona on ollut liian talvi.

Näyttöpäivän aamuna pakkanen on laskenut sen verran, että tarkenen karvatakissa, venakkohuivissa, sateenkaaripipossa, lainarukkasissa, tuulenpitävissä ulkoiluhousuissa, lämpimissä kuoma-kengissä ja värikkäissä säärystimissä. Tuntuu mukavalta tarpoa tuiskussa ja nähdä ulkopuolelta raitiovaunuihin ahtaasti sulloutuneet ihmiset. Siinä on vapauden ja riippumattomuuden ja omaehtoisen pystyvyyden tuntoa sekoittuneena siihen riemuun, että saa kävellä. Ei se ole mikään itsestäänselvyys, että saa kävellä kivuitta. Matka taittuu, eikä oikeastaan mikään tappiomieliala voisi nyt iskeä. Tiedän lukeneeni hyvin ja tehneeni paljon töitä ymmärtääkseni ihmiskehoa. En voi muistaa kaikkia yksityiskohtia, ja sekin on ihan okei.

Tutkintotilaisuudessa tunnen itseni päättömäksi kalkkunaksi. Sen verran kovasti valoja vilkkuu ja ääniä syöksähteeni pääparan sisässä, että se tuntuu olevan jonkun toisen tai jossakin toisaalla. Lasken käteni hoidettavan selälle, ja se tuntuu yllättäen joltakin pehmeältä, huokoiselta muovipuhalteelta. Kun pari hengittää, melkein säikähdän keinokudoksen liikettä ennen kuin saan kahlittua pääni siihen sitoumukseen, että ei, tämä on oikea, hengittävä ihminen. Ja että käsi hänen selällään on jotakin, mikä on minun hallinnassani. Kun saan sovittua tämän itseni kanssa, loppu sujuu rutiinilla. Olen ehkä jäykempi kuin tavallisesti, koen normaalisuoritukset ongelmina, unohdan käsitteet ja huimaa ja oksettaa ja kaikki tuntuu jollakin tapaa epätodelliselta, ja samalla valot ja värit ja äänet tajunnassa hidastuvat, hyhmääntyvät, ja sitten on enää käsi näkökentässä, se painaa ihon tiiviiseen kontaktiin ja työntää ihoa pyörimään. Ihonalista kudosta. Suullisessa kuulustelussa meinaan tuskastua luurankoon, jonka alaraaja kiertyy jatkuvasti epäluonnolliseen sisäkiertoon lonkan luksoiduttua paikaltaan ja reisiluun roikkuessa alakuloisesti heijaten.

En tietenkään muista kaikkea. Mutta en jotenkin jaksa olla huolissani, sanon suoraan, että tätä ja tätä en kyllä muista tarkasti, mutta about näin se menee. Hitto, tiedän, että osaan hyvin, ei tässä hätiä mitiä. Kunhan vain lakkaisin näkemästä ajatusprosessini jotenkin niin toisaalta.

Mitä on tämä kummallinen etääntyminen? Miksi seison koko ajan askeleen itseni ulkopuolella? Johtuuko se samastumisesta kuulustelijan katseeseen? Siitä, että tiedän olevani arvioitavana? (Joskus rakkaussuhteissa huomaa äkisti saman ilmiön, kun toinen sanoo jotakin, mikä kiinnittää huomion omaan käyttäytymiseen tai ulkonäköön. Ei meinaa löytää ovea, johon voisi kolkuttaa päästäkseen uudelleen sisään luontevuuteen. On kirjoitettava, käveltävä, hengiteltävä syvään, venyteltävä, ja jostakin merkitysprosessin mikroratkeamista tihkuu takaisin tuntu siitä, että näin tämän kuuluukin tapahtua, ja itse katoaa, pujahtaa rutiinien varjoon ja lepuuttaa häikäistyneitä silmäparkojaan.)

Ruokailun jälkeen odottaa vielä kirjallinen osio. Koska luokka on varattu seuraaville live-kuulusteltaville, meidät pannaan takahuoneeseen kirjoittamaan. Takahuoneen pöydän taso on samalla korkeudella kuin tuolin istuin. Käperryn paperin yläpuolelle ja tuhrustelen hoitosuunnitelmaa, tutkimusraporttia, lihaskarttaa. Vasta kun nousen kaiken paperille oksentaneena, tajuan, miten kamala asento on ollut. En meinaa ojentua suoraksi lainkaan. Jätän tiedot kuoressa, huikkaan heit ja katoan.

Takaisin talvessa. Ei tuiskuta. Nyt kuulen äkisti lumen ääntelyn jalkaterien alla. Tai siis, sukkien ja kengän paksun kumin alla, myös. Jalkaterä on kaukana lumesta, suojattu. (Hassua, että se on terä. Se on kovin erilainen kuin luistimen terä tai veitsen terä. Se muistuttaa enemmän pannukakkua, jonka sisällä on korsettiluut.) Pää humisee korkeuksissa, väsymys alkaa hiipiä lihaksiin, saan oikein ponnistella, että pystyn puurtamaan nuljuvassa lumessa kotiin saakka. Kotona, kun olen ottanut ulkovaatteet pois, väsymys ja kylmä iskee äkisti, se puhaltuu minuun. Selkää sattuu, Vompsu hieroo sitä kipuöljyllä. Olen takaisin siinä, kuka olen ja missä olen ja en erota, mikä on minua ja mikä patjaa, peittoa, pipoa, hengitystä, helpotusta, huoneilmaa, soijakaakaota. Vilu ravistaa, uni korjaa talteen. Sitä ennen ehdin huomata, miten sormenpäät kipinöivät.

Ja äkisti onkin ilta, pimeä. Ihmiset lähelläni ovat kokeneet yksinäisyyttä ja etäisyyttä, huomaan sen nyt, ja olenhan itsekin etääntynyt jonnekin pois, kauas, tunnistamattomiin. Ja palannut, osittain, se käy vähä vähältä, verenpaine ei jaksa pysyä normaalissa, seisomaan nouseminen mustaa silmät, ääreisverenkiertoon saakka ei riitä lämpöä. Onneksi on peittoja, pipoja, taskuja. Jännite on purkautunut.

En jaksa vielä välittää uusista murheista.