Asiakaspalvelija, joka sekä palvelee että ei palvele asiakastaan

Eilen kävin keskustelun, josta tuli surullinen olo. Vastasin puhelimeen ja äänestä päätellen nuori asiakas kyseli, onko meillä missään 24/7 lukusalia. Hänen on pakko päästä lääkikseen, joten pitää lukea kaikki yötkin. Kuulemma tavalliset aukioloajat eivät mitenkään riitä vaan jokikinen aamuyön tuntikin tarvitaan. Pahoittelin, ettei semmoista ole, koska niin kai asiakaspalvelussa kuuluu tehdä. Oikeasti olisin halunnut sanoa, että ensinnäkin, mikä ihmeen pakko, sun ei ole pakko päästä yhtään mihinkään, elämä jatkuu, vaikkeivät haaveet toteutuisikaan, ja toiseksi, oletko tullut ajatelleeksi, miten harvoin ne haaveet toteutuessaan ovat yhtään semmoisia, miksi ne kuvitteli, ja kolmanneksi, että kyllä minä ainakin haluaisin käydä semmoisilla lääkäreillä, jotka ymmärtävät levon merkityksen ihmisen toimintakyvyn kannalta - mitä se tämmöinen on, että muka voi ylittää lajityypilliset fyysiset rajat jollain hemmetin tahdonvoimalla. Ja sitten vielä neljänneksi: toki oppimisponnistuksissa voi koettaa korvata laatua (toimivat strategiat siis, taitojen opetteleminen ja sinnikäs harjoittaminen) määrällä (x tuntia vuorokaudessa pänttäämistä), mutta tuskin se on kauhean kestävä tie (etenkään jos pääsee sisään yliopistoon ja edessä on tuon strategian toistoa vuosikaudet), koska se keho ja se lepo. Ja unen merkitys pitkäkestoiseen muistiin painumiselle. Ja haluaako oikeasti valita semmoisen elämän, jossa on jatkuvaa pakkoa ja paniikkia ja puskemista, kun voi valita toisinkin.

Mutta tietenkään sellaista ei sanota asiakaspalvelussa. Se voisi tapahtua jossain ihan toisessa ympäristössä. Eikä kenenkään perfektionismia voi kyseenalaistaa sillä viisiin puhelimessa. Mutta kyllä siitä surulliseksi tulee. Niin että vaikka pintatasolla pahoittelinkin, ettei meillä ole sitä 24/7 lukusalia, sisimmässäni olin helpottunut sellaisen tilan puuttumisesta ja koin palvelevani häntä hyvin juuri siksi, ettei meillä ole sellaista tässä kirjastossa.

Jälkikäteen tuumin, että siinä oli peruskoulu ja lukio epäonnistunut tärkeimmissä tehtävissään: oppimisen opettamisessa - mikä on pitkälti myös epävarmuuden ja epäonnistumisten sietämisen opettamista. Teki mieli siteerata Feldenkraisia: että tehokkuus on sitä, että tietty suorite tehdään mahdollisimman vähän puskien, pakottaen ja ponnistaen - että se tehdään väkivallan sijaan taidolla: vapautuneesti, ilolla, elegantisti. Että kun on taito, ei tarvita ihmeemmin tahdonvoimaa.

Mutta menin vain hyllyttämään kirjoja.

Selviytymisen sekatekniikkaa

Opinnäytetyön esittely sujuu mainiosti. Raahaamme opettajan kanssa yhdessä makoilupatjoja liikuntasalista pyörällisillä kärryillä ja opettaja höpöttää innostuneesti feldenkraisista ja miten hän ehkä kanssa haluaisi opetella sitä, edes vähäsen. Sitä on helppo ymmärtää. Feldenkrais on vain niin erilainen ja oudolla tavalla tehokas lähestymistapa. Uskon, että sen teho perustuu pitkälti siihen, että se on niin muuta kuin monet muut opit ja tekniikat, että se oikeasti tasapainottaa kulttuurimme perversioita aina ponnistelemisesta ja parhaansa yrittämisestä ja virheiden neuroottisesta korjaamisesta. Siinä hyödynnetään psykologisesta kuntoutuksesta tuttua ja siellä erinomaisen tehokkaaksi osoittautunutta paradoksaalista tekniikkaa: älä koeta muuttaa mitään, hyväksy tämä tila ja tämä keho juuri tämmöisinään, tällainen on vartalosi tässä ja nyt, siinä on nämä jännitykset, anna niiden olla. (Ja ne raukeavat, koska metaneuroosi katkaistaan hyväksymisellä.)

Opinnäytetyössä pistän kurssitoverit makaamaan selällään, skannaamaan vartalonsa tuntua lattian peiliä vasten. Sitten he saavat muutamia kertoja nostaa takaraivoa lattiasta, milloin jalat suorina, milloin koukussa, milloin käsi vatsanpeitteen päällä tunnistamassa vatsalihasten aktivoitumista. Kehotan olemaan pinnistelemättä ja vain kuulostelemaan ja koettamaan tehdä vieläkin keveämmin ja helpommin.

Oikeastaan puhun samalla itselleni.

Minäkin saan olla tässä ja näin, toisista kohdin kivuton ja toisista kohdin kivulloinen. Saan tuntea nämä levottomuudet, jännitykset, virittymiset ja pelot. Katselen niitä, sitten ne menevät ja on vain hämmennys siitä, miten ihmiset makaavat alustoillaan kukin omalla tavallaan, silmät kiinni ja oloaan tunnustellen. Ja pieni, liikuttavan hallittava kipu ristiluun tienovilla.

En tiedä, tulisinko onnellisemmaksi, jos kouluttautuisin feldenkraisiin, kouluttautuisin siihen ja antamaan sitä. Oletan niin. Oletan myös, että kouluttaudun ennemmin tai myöhemmin. Toivottavasti ennemmin. On niin paljon opittavaa, silti. Haluaisin opiskella myös lymfaterapian ja triggerpistehoitoa. Olen kokeillut molempia ja tiedän, miten hämmentävän tehokkaita ja teoreettisestikin helposti perusteltavia hoitomuotoja ne ovat. Mutta feldenkrais on vielä enemmän. Jos saisin sanoa ääneen vaikka parikin kertaa viikossa, että saan olla näin, ettei minun tarvitse yrittää koko ajan luovia, korjata, ponnistaa iloon ja niin edelleen, no, luulen, että kaikki sujuisi elämässäni aika lailla taidokkaammin. En tarvitsisi tahdonvoimaa, jos minulla olisi riittävästi taitoa.

Nyt vain luovin sekatekniikalla. Kipu äilehtii, miltei katoaa ja palaa sitten takaisin, syön edelleen metallinmakuista lääkettä, ylihuomenna menen magneettikuvaan. Peruutan ajan siltä fysiatrilta, joka puhelimessa väitti, ettei minulla voi olla niitä kipuja, jotka kuitenkin tunsin aivan selkeästi. Etukäteen jännitän, mitä osaan sanoa peruuttamisen syyksi, mutta päätän sitten, että kun kerran minua pelottaa niin kovasti, voin aivan mainiosti antaa itselleni luvan olla sanomatta mitään syytä. Ilmoitan vain, etten ole tulossa. Ja sehän järjestyy. Tiistaina kuulen magneetin tuloksista lääkäriltä, jolle ilmoitan lyhykäisesti nykytilan ja meneväni kuitenkin magneettiin kaiken emminnän jälkeen. Hän vastaa sähköpostiini kahdella kirjaimella, ok. Ennen tiistain lääkäriaikaa menen osteopaatille, jota hyvä ystävä suosittelee ja joka kuulemma on hyvin varovainen ja hellävarainen. En ole nyt uskaltanut käydä kirolla, kun lantio on ollut niin arka. Kiropraktiikka tuntuu miellyttävältä ja auttaa, mutta häpyliitoksen repeäminen on tehnyt minusta varovaisen. Ensi ja sitä seuraavalla viikolla on kuitenkin taas paiskittava näytössä töitä, enkä halua nyt mitään takapakkia.

Melkoinen silppusäkki. Etenkin tiistaiaamu tuntuu jotenkin postmodernilta. Ensin osteopaatille, joka kannattaa kokonaisvaltaista näkemystä, ja siitä lääkärille, jonka kanssa katsellaan millimetrintarkkuisia magneettikuvia eri kudoksista kipeilevällä ja turpoilevalla alueella. Lääkäri inhoaa naksauttajia eikä tunnu pahemmin uskovan aktiiviseen kuntoutusotteeseen, osteopaatti taas kuulemma ei juuri piittaa magneettikuvista vaan tekee diagnoosinsa palpoiden ja liikkumista tarkkaillen. Iloinen sekasotku, itse en pahemmin jaksa paheksua ketään enkä edes kenenkään rajoittuneisuutta. Kai heillä sille rajoittuneisuudelleenkin jokin syy on. Itse ajattelen vain pluralistisesti, että lähestyminen mahdollisimman monesta näkökulmasta tuo täysosuman todennäköisemmin kuin yhteen näkökulmaan ja hoitofilosofiaan dogmaattisesti pureutuminen. Etenkin kun kaikki kipuani tutkineet ammattilaiset ovat lausuneet tilastani erilaisen arvion... kukaan ei ole sentään epäillyt, että kipu juontaisi vain korvien välistä. (Se taitaa olla oma bravuurini, mutta vain omaan kipuuni liittyen, toisten kohdalla en muista ikinä ounastelleeni, josko he sittenkin olisivat vain tulleet hulluiksi. Tässäkin Feldenkraisin rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi -kehotus osoittautuu erinomaiseksi ohjenuoraksi!)

Ajatella, äkisti opinnäytetyötä on esitelty ja olen pyytänyt ihmiset seisomaan ja he harhailevat paikoilleen tunnistaen uuden, väljemmän olon lanne- ja kaularangassaan. Huomaan sanovani, etten enää tiedä, mistä heille vielä höpöttelisin, ja että olisi varmaan kysymysten aika. Kysymykset ja huomiot ovat hyviä ja oivaltavia, ja tunnen niistä painavaa, lämmintä kiitollisuutta. Yksi huomio saa jopa minut ajattelemaan, että voisin joskus katsoa yleisurheilua televisiosta. Ajatella! Melkoinen oivallus. Kuulemma hyppylajeissa jännittyneen, mutta onnistuneen ensiloikan jälkeen paineesta vapautunut urheilija saattaa loikata todella hienosti, kauniisti ja rennosti. Sellaista olisi ehkä mukava nähdä. Kykenisinköhän itse erottamaan tuollaisen laadun urheilusta? Ymmärrän urheilun tarkkailemisesta kovin vähän.

Huomenna koetan hieroa jo vähän, hyvin varovasti. Saapa nähdä, miten tässä käy. Häpyliitoksen jonkin kudoksen jonkinasteisesta repeytymisestä on näyttökokeen ensimmäiseen päivään tasan 20 päivää aikaa. 20 päivää on se aika, jolloin pehmytkudosvamman arpi muodostuu vetolujuudeltaan kestäväksi.

Kaikki on totaalisen auki, mitä koulun tällä erää suorittamiseen tulee. Mutta oloni on parempi jo, huomaan selviytyväni paremmin kouluympäristössä kuin yksin kotona kivun kanssa. Jotenkin se, että olen jaksanut polkea pyörän sinne saakka ja jaksan polkea sen takaisinkin, antaa toivoa.

Teetauolla

Kotiin päästyäni keitän kupillisen yogi-teetä. Sen lipukkeissa on hauskoja elämänohjeita, joihin on useimmiten helppo yhtyä. Nyt lipukkeessa lukee:

Your greatness is measured by your gifts, not your possessions.

Ajattelen koulussa käydyssä keskustelussa esiin noussutta kysymystä siitä, voiko olla eettistä, että koko elämänsä kovasti työtä paiskineelle vanhukselle jää oman laitoshoitopaikkansa maksamisen jälkeen käteen yhtä vähän tuhlausrahaa kuin sellaiselle, joka ei ole panostanut niin työntekoon ja materian haalimiseen ja jonka paikan kunta maksaa, koska vanhuksella itsellään ei ole rahaa. Minun oli jotenkin vaikeaa nähdä, miksi joku siitä katkeroituisi niin kovin, vaikka monelle muulle se ei selvästi ollutkaan vaikeaa. Tiedän kyllä, että ihmiset katkeroituvat hyvinkin pienistä jutuista, eikä sitä tässä ja nyt -tilanteena kai voi kuin uskoa tapahtuvan, mutta en taatusti aio suostua siihen, että peruskatkeraan asenteeseen suhtaudutaan jotenkin luontevana tai luonnollisena, jonakin, mihin ei voitaisi vaikuttaa. Jos valistus vain onnistuttaisiin muotoilemaan järkevästi ja tarpeeksi houkuttelevasti, monia vaihtoehtoisia polkuja tarjoten... Oivallusten välittäminen on vaikeaa, koska kukaan toinen ei voi oivaltaa itsen puolesta. (Tämän huomaa hyvin anatomian kanssa pähkäillessä.)

Ehkä sekin on lahja, ettei näe syytä katkeroitua, että jaksaa pysyä uteliaana? Tosin tuo lahja tökkää jotenkin pahasti, lahjat kuulostavat niin synnynnäisiltä. Mieluummin puhuisi asenteesta, metodisesta uteliaisuudesta, kuin lahjasta. Taitokin ehkä kävisi, vaikka sekin kuulostaa jotenkin - spesifimmältä. Olisikohan katkeruuden välttämisen taidon oppiminen mahdollista kaikille noin periaatteessa, jos tahtoa riittäisi? (Ja taas tullaan tähän, mistä tahto muodostuu...) Ja: miksi joku ei tahtoisi oppia sitä? Askarruttavaa!

Yogi-teen lipukkeen kanssa on helppoa olla yhtä mieltä. Itse asiassa kuva vanhuksista laitoksessa liittyy sen tulkitsemiseen muutenkin kuin mielleyhtymänä; kuva selkiyttää hyvin sen, miksi tuollainen taito tai asenne tai lahja on tärkeämpi kuin omaisuus. Tuollaisen taidon kanssa nimittäin aiemmin varakasta elämää viettänyt vanhus voisi olla masentumatta siitä, ettei hän nyt olekaan suhteellisesti, mälläysrahassa mitattuna, sen rikkaampi kuin naapurikaan. (Väittäisin kyllä, että hänellä silti on enemmän valtaa - ainakin hän voi vaihtaa vanhainkotia, jos ei ole palveluun tyytyväinen, hakeutua samaan vanhainkotiin kuin ystävänsä tai lähelle lapsenlapsia, ja niin edelleen.) Tällainen kyky olla masentumatta tuntuu aika tärkeältä ainakin minusta. Omaisuus voidaan ottaa pois, ja voi käydä niinkin, että meidän sukupolvemme ei esimerkiksi koskaan pääse nauttimaan mitään eläkkeitä. Tai markkinasysteemit heittelehtivät pahasti siinä vaiheessa kun öljytaloudesta on pakko siirtyä jonnekin arvaamattomaan suuntaan. Raha pehmentää joissakin tapauksissa selviytymistä, mutta on lopulta aika arvaamaton tukipilari, jos yhteiskunnan rakenteet alkavat pahemmin tutista. Ja mikä lopulta on meidän varmasti ja viemättömästi - ei edes oman kehon toiminta ole täysin hallinnassamme! Emme päätä kuolevaisuudestamme enkä sairastumisistamme, emme vanhuudesta, kulumista, kolotuksista. Tuntuu jotenkin kauhean ulkokohtaiselta kuvitella, että voisimme päättää vakavasti ottaen ja syvätasolla jostakin sellaisesta kuin käyttörahoista...

Mutta jostakin sentään voi päättää. Esimerkiksi voin päättää suunnata tarkkaavaisuuttani ja voimavarojani jonkin hyödyllisen asian opettelemiseen.

On suunnattava teetauolta takaisin ranteen pinnallisten ojentajien pariin. Tänään on niiden päivä.