Parahtava naurahdus / naurahtava parahdus

Koetan saada Bourdieusta selkoa oppimispäiväkirjaa varten. (Oppimispäiväkirjaa on hankalaa kirjoittaa jos ei tunne oppineensa mitään.) Olen lueskellut kurssilukemistona saamaamme esseetä ja paria lähdeteosta ja mielestäni alkanut ymmärtää vähän, mitä setä väittää. (Sitä en kyllä ymmärrä, miksi hän niin haluaa väittää, mutta eipä ole ensimmäinen heppuli, jonka kohdalla nostan vähän toista kulmakarvaa ja kysyn, miksi ihmeessä tämmöinen jäsennys. Miksi esimerkiksi ihmiset esitetään ensisijaisesti keskenään kamppailevina? Vai onko niin, että olen lakannut kamppailemasta ja luisunut johonkin syrjäytyneiden iloiseen kasaan, jossa resursseista ei erityisemmin tarvitse tapella koska niitä ei kuitenkaan miellä itselleen mahdollisiksi - eikä usein edes toivottaviksi?) Esimerkiksi kulttuurinen pääoma: se esiintyy kolmessa muodossa, ruumiillistuneena, objektifioituneena ja institutionaalistuneena. Esimerkit näihin muotoihin ovat useammassakin lähteessä olleet käytöstavat (ruumiillistuminen), kirjat ja maalaukset (objektifioituminen) ja tutkinnot (institutionaalistuminen).

No: mitenkä sitten olen tämän mielestäni oikein ymmärtänyt? Kas, olen ajatellut kyllä ruumiillistumisesta ihan järkevästi, näemmä, ja samoin tutkinnoista. Mutta kirjat ja maalaukset - niiden kohdalla olen tuntenut surua siitä, että niin moni jää kulttuurisen pääoman ulkopuolelle. Olen näet ajatellut, että niiden pitää objektifioitua omasta toiminnasta: ne pitää itse kirjoittaa ja maalata.

Kun keskustelemme kurssitoverin kanssa kahvilassa aamulla Bourdieusta, ihmettelen hänen ilmaustaan "koko hyllyllinen kirjoja". Ajattelen, että ei semmoisia kirjailijoita niin monia liene, jotka koko hyllyn tuosta noin vain täyttäisivät.

Vasta myöhemmin asia valkenee minulle. Että joku voisi oikeasti kelpuuttaa kulttuuriseksi pääomaksi sellaiset asiat, joita voi ostaa. Ensin olen melkein tuohtunut. Eihän jonkun kirjan tai maalauksen ostaminen vielä kerro mitään! Paitsi että oli rahat siihen; sikäli kyllä sopii teoriaan, jossa korostetaan pääomalajien kääntymistä toisiksi pääoman lajeiksi. Olin ajatellut, että kääntäminen tässä yhteydessä sujuisi niin, että jos rahavarallisuutta on kyllin, on helpompaa ottaa aikaa luoville prosesseilleen murehtimatta samaan hengenvetoon siitä, mitä syödä ja miten suoriutua vuokrasta.

En osaa kuvata valkenemisen myötä itsestäni purkautuvaa ääntä muuksi kuin parahtavaksi naurahdukseksi tai naurahtavaksi parahdukseksi. (En osaa päättää, kumpi kuulostaisi enemmän ääneltä.) En osaa kuvata myöskään kantaani muuten kuin joksikin oudoksi ite-elitismiksi. Vaikka vierastan institutionaalistuneiden statusten merkityksellistämistä ja korostamista, näyn pitävän tärkeänä itse aktiivisesti tekemistä ja asiaan osallistumista, ei pelkkää kulttuurin kuluttamista. (Siihen suhtaudun huomattavan epäilevästi, vaikken osaa sanoa, mikä siinä tarkalleen minua epäillyttää. Sekö, miten koen itse saavani irti lähinnä taiteenlajeista ja taidonnäytteistä, joihin minulla on ollut jonkinlainen kosketus oman tekemisen kautta? Toisaalta teemankin tuttuus auttaa, kuten edellisessä päreessä mietin. Olen harvoin itselleni niin vihainen kuin silloin kun olen jossain taideriennossa, joka ei erityisemmin puhuttele tai innosta, ja tajuan menneeni sinne alunperinkin siksi, että niin kuuluu tehdä ettei ihan tipahda kärreiltä. Tuossa kohdin syytän itseäni small talk -aiheiden kalastelusta ja jonkinlaisen sivistyneen minäkuvan kyhäelemisestä. On aika masentavaa tarkastella itseään sellaisessa valossa. En oleta, että taidetapahtumissa käyvät jäsentäisivät asian valtaosin näin, varmasti he kokevat saavansa siitä jotenkin helpommin ja useammin irti jotain, eivät he muuten yksinkertaisesti voisi jaksaa käydä säännöllisesti. Olisi jännittävää tietää, miten tarkalleen he sen jäsentävät. Tai edes jotkut heistä. Tiedän vaikkapa Vompsusta ja Faunista, miten hurjan eri tavalla he kokevat monet tilanteet. Ei sitä voi arvata. Mutta lähtökohtaisesti suhtaudun epäillen kulttuuririentämiseen - varmastikin koska en tajua siitä höläsen pöläystä.)

Ajattelen synkeästi, periytyyköhän tämäkin outo lukutapa helvetillisestä yrittäjämentaliteetista, jollaiseen minua on kasvatettu ja jossa kaikki tai ainakin mahdollisimman paljon on tehty itse. Mistäpä vanhemmat olisivat voineet arvata, että heidän lapsensa mittaa kaikkea paikallisen valuutan sijaan sanoissa ja kuvissa, ja suuntaa aktiviteettinsa ja mielenkiintonsakin sitten tuolla tavalla hullunkurisesti sellaisiin asioihin, joissa mahdollisimman paljon itse tekeminen saa koomisia piirteitä! Hehän ajattelivat, että ottaisin osaa jommankumman yritykseen. Mutta ehei: sen sijaan raahin pyykeitä ja lakanoita pyykkiin, hieron raajoja ja torsoja ja kallonpohjia - siinä on vielä jotain järkeä toimia itsellisesti - ja sitten kulttuurihörhöilen ja hajotan jalkojani tanssimalla. Ja luen Bourdieuta väärin jotenkin kuvaavan tyypillisellä tavalla.

Voih. Mitähän tästäkin oppimispäiväkirjasta oikein tulee? Saankohan sen kanssa pelätä samalla tavalla kuin melkein kaikkien kirjallisten töideni kohdalla, tuleeko hylky vai ei? (Jokin pirullinen minussa haluaa repiä itsestäänselvyyksiä kappaleiksi, terrieriravistella, ja on vaikeaa arvata, onko tarttunut sallittuun objektiin vai johonkin pyhään. Hemmetti, kesäkurssin esseestä ei vieläkään arvosanaa eikä palautetta. Mielessäni olen hylännyt itseni jo moneen kertaan. Miksi hemmetissä minun pitää kyseenalaistaa traditioiden pyhiä kirjoituksia niin kärkkäästi? Koska en ymmärrä, mitä myötäilyllä voisi saavuttaa? Ei hemmetti, en kestä omia toimintatapojani kovinkaan hyvin. Ja miksi ihmeessä pidän kiinni kirjoittamisen puheenomaisuudesta ja kieltäydyn osoittamasta, että osaisin kyllä tietyn tyylin, jos haluaisin? Miksen halua?)

Vaikka ei oppimispäiväkirja ole todellinen huolenaihe, ei nyt; todellinen huolenaihe on laadullisten menetelmien kurssin tentti. Väitän vastaan suurelle osalle tenttikirjojen lauseista. Siitäkin huolimatta, että mieluusti luen laadullista tutkimusta ja jossain määrin jopa ajattelen tehneeni sellaista tiettyjen omien koettujen merkitysrakenteideni suhteeni. Minun on vain vaikeaa nielaista tiettyjä uskomuksia ja kehotuksia. Tai edes nielaista sitä, miten moni on halukas nielaisemaan nuo uskomukset ja kehotukset. On vaikeaa ymmärtää, miksi tietyn pienen tutkielman tekeminen vaatisi samantien selostusta omista epistemologisista ja ontologisista vakaumuksista koko todellisuutta koskien. (Ikään kuin todellisuus olisi yhtenäinen klöntti.) Miksei riitä, että toteaa tutkineensa aihetta tästä näkökulmasta, josta voidaan tavoittaa asioiden tämä aspekti ja että tämä on toki vain yksi aspekteista? (Kyllä, olen hyvin pragmaattinen, mitä tulee tutkimuksen filosofisiin sitoumuksiin: minusta on vallan ymmärrettävää ajatella, että yksittäinen tutkimus voidaan ymmärtää järkevästi hyvinkin monesta filosofisesta kannasta lähtien, moninlaisin tausta-ajatuksin tai, pirhana soikoon, jopa tausta-ajatuksetta. Siksi ajattelen, ettei myöskään niiden omien tausta-ajatusten erittely olisi välttämätöntä. Jos olen ollut läsnä ja havainnoinut tiettyä käyttäytymistä ja mallintanut ja tyypitellyt sitä näiden ja näiden periaatteiden mukaan ja esittänyt tutkimusprosessini läpinäkyvästi, mitä lisäinformaatiota lukija saa siitä seikasta, uskonko todellisuuden olevan olemassa itsekseen vai enkö tai sitoudunko vaikkapa johonkin aivan hassuun kantaan, vaikkapa solipsismiin. Eihän se sitä tutkimusprosessia ole välttämättä mihinkään suuntaan vinkuroittanut. Tietysti jos on, sitten on aihetta mainita asiasta. Mutta jos ei, miksi moinen poriseminen - aika usein tutkimuksia lehteillessä minulle tulee olo, että tämä olisi toiminut yhtä hyvin ellei paremminkin ilman tätä ympäripyöreää ja kaikkeasyleilevää ismeihin sitoutumista.) (Tietysti joku voisi sanoa tätä sitoutumiskammoksi: kyllä, minulla on sitoutumiskammo ismeihin.) (Siksen halua olla myöskään blogisti, bloggaaja sopii paremmin. Minä vaan teen tätä. Muut voivat nimitellä, mutta itseäni en ala ismittää.)

(Paitsi että vähän aikaa sitten taisin kutsua itseäni elitistiksi. Pahus.)

No, yritän nyt kuvitella, miten joku mieltäisi ostetut esineet kulttuuriseksi pääomaksi. Tai että niin tosiaan tehdään. Siitä tulee vähän vaisu ja kuulosteleva olo, koska äkisti tuntuu, etten ymmärrä normaalia äidinkielistäni tekstiä. Kuinkahan paljon ymmärrän ihmisiä ympärilläni? Ei auta kuin lukea eteenpäin, ties minkä väärinlukien.

Operaatio tukipohjallisiin ja jalkaan käypä sandaali

Silloin kun jalkapöydän kivut olivat pahimmillaan ja sain pohjallisortoosit tukemaan jalkaparkojeni rakennetta, en osannut aavistaa, mitä tuleman pitää. Kaikki on ratkaistu, ajattelin jalkafysioterapeutin kertoessa, että EA-kaupassa myydään myös sandaaleita, joihin irtopohjallisetkin käyvät.

Siellä oli vain yhtä edes kohtalaisesti säädeltävää sandaalimallia, johon saattoi vaihtaa pohjalliset, mutta kun se nyt oli kerran tarjolla, ostin nuo Hartjesit. Oikeastaan heti kuitenkin ilmeni, ettei niistä oikein ollut irtopohjallisten kanssa käytettäviksi: sandaalien oma pohjallinen oli ehkä nelisen kertaa irtopohjallista paksumpi, ja minulla on muutenkin hyvin matala jalka, joten sandaalit pyörivät jaloissa miten kuten. Kyllä ne silti kesäkenkinä menivät, etenkin pyöräillessä.

Kun viime talvena tajusin, että hierojana tarvitsen työkengikseni sandaalit, marssin uudestaan jalkaterapeutin luo ja sanoin haluavani paksummat ja pehmeämmät tukipohjalliset, sellaiset jotka kävisivät juuri tähän sandaalinpohjaan. Sovittelimme ja mittailimme ja parin viikon kuluttua sain pohjalliseni. Ne olivatkin ehkä kolme kertaa paksummat kuin aiemmat ja ihanan pehmeät (ensimmäiset pohjalliseni ovat kivikovat; en ymmärrä, miksi ihmeessä kukaan sellaisia haluaisi, ja en enää aio suostua sellaisiin nyt kun on selvinnyt, että pehmeitäkin on olemassa ja silti ne tukevat kuulemma aivan yhtä hyvin). Mutta eivät nekään ole tarpeeksi korkeat Hartjesin sandaaleihin. (Ja itse asiassa kun mittasin Hartjeseja niiden omilla sisäpohjilla, totesin sandaalit liian löysiksi niinkin; vaihdettavin sisäpohjin varustetut terveyssandaalit tunnutaan tekevän mummoille, joiden jalat ovat jo levinneet ja turvonneet lähestulkoon muodottomiksi.)

Pähkäilin asian kanssa pitkään, sillä Hartjesit ovat aika kalliita sandaaleja, Suomesta ei tunnu löytyvän muita vastaavia sandaaleita oikean kokoisina (Citymarketit ja Prismat myyvät näitä, mutta niitä ei ole koskaan siellä niitä kivemman näköisiä malleja tämmöiseen normaalikokoon 39 tai 40, ja kun valmistajan sivukaan ei näytä päivittyneen puoleentoista vuoteen, liekö pulju enää edes pystyssä; EA:ssa on hajapareja kivemman näköisistä sandaaleista, mutta niitä ei olla myyjän mukaan tilaamassa sinne lisää) ja toisaalta halusin ehkä mieluummin kunnostaa Hartjeseista paremmat kuin ostaa uudet. Ja - uudet mitkä? Uudet saman mallin sandaalit? Juu ei kiitos. Netistä löytyisi tietysti vaikka mitä ihanuuksia, Drewta, Aetrexia ja Naotia, mutta vähän arvelluttaa tilata kenkiä netistä, kun sovittaminen olisi kuitenkin aika oleellista työkenkien tapauksessa.

Lopulta vein Hartjesit läheiseen suutarinliikkeeseen ja he lyhensivät (säätövaratonta) takaremmiä pari senttiä. Päkiän yli menevää eturemmiä ei pystytty lyhentämään. Kenkä parani vähän, mutta edelleen se heilui jalassa ja hiersi rakot päkiän luo aina pidempää matkaa kävellessä. Olin alistunut tähän tilaan.

Pari viikkoa sitten toinen sandaaleista alkoi osoittaa hajoamisen merkkejä. Irtopohjallista kiinni pitelevät tarranauhat yksinkertaisesti syöpyivät irti sisäpohjasta. Liimasin silloin uudet nauhat sisäpohjaan ja ne kestivät tähän aamuun saakka. Sama pohjallinen lähti taas lieruamaan ulos kengästä Hakaniemen torilla, ja kun tutkin asiaa tarkemmin, tajusin koko vasemman jalan sisäpohjallisen mädäntyneen epämääräiseksi muhjuksi. Miksihän ihmeessä sandaalin sisäpohjan materiaaliksi (siis varsinainen jalkaa vasten olevan pohjallisen kiinnitysalustaksi) on valittu nahka? Eihän nahka pysy hyvänä, kun se kastuu tuon tuosta kesäsateissa ja sitten kosteus ei pääse haihtumaan päällä olevan ortopedisen pohjallisen alta... No, oikeakin sisäpohja paljastui aika mädäksi.

Pähkäilin asiaa kymmenisen minuuttia ja marssin sitten Saiturin Pörssiin. Ajattelin ensin uudeksi sisäpohjamateriaaliksi sitä kumimattoa, josta voi leikata palasia pesukoneen jalkojen alle. Sitä en kuitenkaan löytänyt, joten suoritin pikavertailua liukuestematon, synteettisen lattianpesuliinan ja muovisten ruokapöytätablettien välillä. Päädyin tabletteihin, koska liukuestematto on pehmeydestään, joustavuudestaan ja muovisuudestaan huolimatta epätasainen alusta tarranauhalle, ja sama pätee lattianpesuliinaan.

Kotona revin aiemmat sisäpohjat irti kumipohjista. Se ei ollut vaikeaa. Sitten putsasin kumipohjan ja liimasin vanhan sisäpohjan mukaan leikatun palan tablettia pikaliimalla pohjaan. (Liimasin myös sormenpääni sileiksi ja kumikäsineen kiinni liimatuubiin. Myös sakset takertuivat liimatuubiin, mutta ne sain väännettyä raa'alla voimalla irti.) Liimasin seuraavaksi toisen sisäpohjan muotoisen palasen ensimmäisen päälle saadakseni madallettua sandaalin lestiä matalille jalkapöydilleni sopivammiksi. Sitten tein toiselle kengälle saman. Ja a vot, hyvältä näyttää!

Nyt vaan pitää käydä ostamassa lisää tarranauhaa ja liiskata sitä uusiin sisäpohjiin, jotta saan kiinnitettyä tukipohjalliset tukevasti uusiin sisäpohjiin. Kokeilin jo vähäsen uudistuneita sandaaleja, ja ne tuntuvat paremmilta kuin koskaan ennen. Tabletti osoittautui aivan loistavaksi materiaaliksi: se ei lahoa ja se on hieman joustavan tuntuinen. Nyt kengät eivät hellu päkiänkään kohdalta! Voi tietysti olla, että jossain vaiheessa tablettiviritys rätsähtää, mutta ei se ainakaan kalliiksi tai työlääksi käynyt. Tabletti maksoi euro kahdeksankymmentä senttiä ja pikaliimaa oli kaapissa jo ennestään muutaman euron maksanut tuubi. Aikaa operaatioon kului noin kymmenen minuuttia. Itse asiassa hämmästyttää vähän, etten ole jo aiemmin ryhtynyt tällaiseen sandaalituunaukseen. Kaipa tässä on vaan ollut muuta stressattavaa eikä järki ole kulkenut... :P

Tämä tietysti avaa aivan uudenlaiset näkymät sandaaliasioihin. Ehkäpä sitä voisi ostaa jotkut kivan näköiset sandaalit ja repiä niistä vain sisusmateriaalit hiiteen ja muokata niistä vastaavin keinoin ortooseihin sopivat? (Tavallisen pohjan päälle ortoosia ei oikein voi kiinnittää: pohjassa ei saisi olla mitään muotoiluja vaan sen pitäisi olla aivan latuskainen.)

Jännittävää ja voimauttavaa! Ehkä nyt olen kasvanut tukipohjallisteni mittaiseksi...

Botuliinia tai ei, kauniilta näyttää!

Kun naureskelen jokin aika sitten Tukaanille tämänsyksyisen omenaliköörimme kummaa värikehitystä, hän käy vakavaksi. Omenankuorissa elää botuliinia valmistavia bakteereita, hän valistaa. Jos omenat pääsevät homehtumaan, on likööristä leikki kaukana. Kuuntelen lievän huolestuneena ja kotosalla vilkuilen kolmen litran lasitönikkää, joka on täynnä tuota jumalten nektarin valmistusaineksia.

Mistä tietää, onko omena homeessa? Voiko viinalla kyllästetty omena homehtua, jos sen ylänurkka pilkottaa viinan yläpuolella kuin huolettoman hain evä? Eivätkö omenat muka normaalistikin rusketu silkasta happialtistuksesta?

Eilen illalla ryhdymme toimiin. Vompsu saalistaa omenat tölkistä terävällä veitsellä. Omenoiden kikatuksen niiden veistä väistäessä ja veitsestä tiehensä lipsahtaessa (joidenkin sisälmykset ovat muuttuneet hyytelöksi itsestään) melkein kuulee. Nauramme, Vompsu näyttää selvinneen levollisesti tiedosta, että olen maannut kyljelläni ja tunnustellut, miltä tuntuu haluta kuolla. (Tuntuu hurjalta, että ihmiset voivat järkyttyä sellaisesta. Minusta tuntuu ihan yhtä hurjalta se, että on ihmisiä, joille ei tule sellaista oloa. Ei kai minun ole syytä epäillä, kun joku niin vakuuttaa, en halua ottaa sitä velvollisuudekseni kun voin kerran edetä keveämminkin kantamuksin. Heidän olen elossa -hahmotuksensa on pakostikin oltava todella erilaista kuin omani ja se tuntuu valtavan hurjalta ja kiinnostavalta, joskin on myös aika pelottavaa, miten eri tavalla ihmiset asuvat kehoaan ja maailmaa.) Vasta tänään aamulla kuulen, että Vompsu on keskustellut terapiassaan minun halustani kuolla. Se tuntuu kurjalta, koska haluni kuolla on niin kotoinen ja tuttu ja vaaraton, epämiellyttävä kyllä mutta ihan siedettävä samalla tavalla kuin kuukautisten nipistys tai liikaluiden aiheuttama kipu vasemmassa jalkaterässä ja nykyään on niin selkeää, että se on vain yksi osa minusta, pienenpieni ja hyvin vanha osa.

Luulen vielä siinä, että kaikki on ihan kunnossa ja etten satuta Vompsua sillä, mitä tunnen. Meillähän on hauskaa. Omenat pakenevat, ponkaisevat lasiseinään ja livahtelevat toistensa taakse piiloon. Yksi kerrallaan ne silti nousevat kullankellervästä, ohuesta nesteestä. Ne leikellään palasiksi ja tungetaan mehulinkoon. Joskus mehulinko sylkäisee syöttöaukostaan palasen pihalle komeassa kaaressa. Väistämme kirkuen paloja, veitsi heiluu uhkaavana ilmassa muttei satu kenenkään käteen tai vatsaan.

Omenoista puristuva mehu on paksua ja melkein ketunväristä pinnan omenista ja melkein vihervää alaomenista. Sekoitamme pulloihin alkoholia ja mehua, hölskyttelemme. Hieman nestettä jää yli, kaadan sen lasiin ja maistelemme tuotosta. Miten mikään voikaan maistua näin hyvältä, botuliinia tai ei? Ja miten kaunista likööri onkaan! Jos olisi aikaansaavampi, voisi tehdä useampia liköörejä per vuosi, mutta toisaalta, liköörin menekki on sen verran pieni taloudessamme, että pullot taitaisivat pölyisinä lähinnä tukkia kaapin käyttötarpeilta. Mutta yhtäkaikki en osaa olla kuvittelematta pullorivistöä, joka olisi järjestetty sateenkaaren väreihin. Pihlajanmarjaa, omenaa, mustaherukkaa, mustikkaa... tuomenmarjaa, siitä tulee ihanaa likööriä, sitruunakissanminttua...

Koska botuliiniasia kiusaa edelleen mieltäni, tutkin nettiä asiasta, mutta löydän lähinnä viittauksia botuliinista ja lihatuotteista. Sitä paitsi olemme jo pistäneet lasillisen puoliksi, joten tiedosta ei olisi ehkä ihmeemmin hyötyäkään. Koetan ajatella myös entisaikojen ihmisiä. Eivät he tienneet botuliinista mitään. Se ei tietenkään tarkoita, etteivät he olisi toisinaan kuolleet jumaliensa langettamiin kummiin kouristuksiin, mutta toisaalta, tekiväthän he aika alkeellisin ja epähygieenisin metodein omenoista luonnonsiideriä ja siitä etikkaa eivätkä kuitenkaan kaikki ja koko ajan kuolleet. Me sentään upotimme omenat pestyyn lasiastiaan viinaan, joka on käytännössä desinfiointiaine, ja heitimme perään vielä kanelia ja neilikkaa ja hunajaa, jolla on antibioottisiakin ominaisuuksia.

Jossain vaiheessa tajuan, että saman päivän aikana tahdon kuolla ja sitten toisaalta neuroottisesti höpöttäen selittelen itselleni sitä, miksi liköörimme ei ole hengenvaarallista. Tajua tästä seikasta on hassunkurista kannatella ja pidän siitä kiinni. Niin kauan kuin hahmotan, että enimmäkseen en tahdo itselleni sattuvan mitään pahaa mutta että minussa on myös epäluotettava ja toisin ajatteleva puoli, voin luottaa harkintakykyyni.

Koska heräämme terveinä ja virkeinä ja iloisina, oletan, ettei pulloissa ole botuliinia. Se on hyvä juttu, koska nyt meillä on mukava itsetehty tuominen joulupöytään ystävien kesken.