Yksityinen talvipäivänseisaus

Muista en osaa sanoa, mutta se, mitä itse tarvitsen säännöllisin väliajon - mieluummin usein kuin harvoin - on pysähtyminen. Koetan kuvata tilaa.

Ehkä tämä on se, mistä joogakirjallisuudessa puhutaan sattvisena tilana. Tai sitten se on jotain vieläkin hitaampaa ja vähemmän ihmiskeskeistä. En yksinkertaisesti tiedä, ja luottamukseni ihmisten luomiin ihanteisiin on tavattoman heikko, ja näin myös joogakirjallisuuden kohdalla. 

Yksi parhaista kiteytyksistä tästä tilasta on Rilken käsialaa:

Ah, not to be cut off,
not through the slightest partition
shut out from the law of the stars.
The inner—what is it?
if not intensified sky,
hurled through with birds and deep
with the winds of homecoming.

Vaikka tuossa puhutaan intensiivisyydessään valtavasta taivaasta (taivas on aina hyvin voimakasta katseltavaa, ja sellaisen avaran vertikaalitilan voimistaminen entisestään saattaa kuulostaa pelottavalta toimenpiteeltä), ei kai kyse ole muusta kuin suuntautumisen värähtämättömyydestä. Tavallisesti on niin paljon ajatuksia, työmuistissa odottelevia tehtäviä, odotuksia, toiveita, että se kaikki rasittaa havainnointia. Vaan kun sen sähinän saa hetkeksikin pysähtymään tai edes riittävästi vaimentumaan, voi ikään kuin astua maailmaan, joka vain odottaa kanssaolemisen tilaan saapumista. 

Tähän tilaan on monia teitä. Itselleni tutuimpia ovat ulossuljetuksi tuleminen, niin syvä suru ettei oikein enää osaa haparoida eteenpäin, akupunktio, yoga nidra ja pitkä meditaatio sekä metsässä useamman tunnin itsekseen samoileminen. Muitakin teitä epäilemättä löytyy, enkä tiedä mitään siitä, toimisivatko nämä tiet toisille. 

Tilaa luonnehtivat tietyt fysiologiset piirteet - nämä siis itselläni: pulssi hidastuu, hengitysrytmi hidastuu ja hengitys painuu niin alas, että voi oikein tuntea, miten kylkiluut ylhäällä-edessä painuvat lanaan (mutta se ei tunnu samalla tavalla pelottavalta kuin tämän osion lamaantuminen keuhkokuumeessa; samalla tavalla lyijynraskas olento istuu rintakehällä mutta ei tule kuitenkaan tukehtumisen tunnetta), häntä painuu kohti maata ja alaselkä pitenee, lavat laskeutuvat leveinä, suolen toiminta hidastuu niin että ulostaa tarvitsee vain kerran päivässä normaalin joka aterian jälkeen ulostamisen sijaan. Aistit terävöityvät, ulkomaailma muuttuu hyvin kutsuvaksi eliöiden osalta - ei tosin ihmisten -, keinotekoiset objektit ikään kuin sumentuvat ja korkeintaan niiden suorakulmaisuuteen jaksaa kiinnittää hetkeksi hämmästyksensä: miksi näin? mutta se hetki liukuu ohi sekuntin murto-osassa ja sitten on taas maailmassa, joka kutsuu, huokaa, ravistelee oksiaan, lentää linnun tummana hahmona taivaan harmaan ylitse puun tummasta hahmosta toisen tummaan hahmoon, ja se kaikki on yhtä, kannattelee, kutsuu.

Rilke kirjoittaa "deep with winds of homecoming", ja siltä se todella tuntuu: palata kotiin, palata maailmaan, jossa kurjankin luokan ikkunan takana heiluu puiden rivistö. Ei ole sitä vankilaa, josta ei olisi ollut ikkunaa ulos, eikä ole sitä tutkimusta joka voisi vakuuttaa minut siitä, etteivätkö juuri puut, näköyhteys niiden suopeaan kanssaolemiseen, olisi pitänyt minua järjissään noissa pakotetuissa ihmisten sisätiloissa. Ihmisten, jotka ovat huolissaan, koska ei halua suuntautua riittävästi ihmisiin. (Heidän riittävänsä on eri kuin minun riittäväni, se on jokseenkin selvää, mutta silloin kun oli lapsi, tätä ei kuunneltu eikä haluttu ymmärtää; olisi pitänyt yrittää yrittämästä päästyäänkin tulla joksikuksi aivan toiseksi. Myöhemmin sisäistin tuon huolen ja yritin itse usuttaa itseäni ihmisseuraan. Nyttemmin kun olen päästänyt irti tästä, voin huomattavasti paremmin. Minulle riittää aika vähä, ja yltäkylläisyys vain turruttaa aistit ja vaikeuttaa suuntautumista.) On ihmisiä, joihin luotan, mutta heitä ei ole monta. Nämä täällä ovat heitä, joiden käsiin uskoisin henkeni koska tahansa. Siitä huolimatta haluan heihinkin etäisyyttä, jotta voin astella syvemmälle hiljaisuuteen, yksityiseen talvipäivänseisaukseeni.

Se kaikki, ihmisten maailma, pyyhkiytyy tässä tilassa pois. Voi nousta polviseisontaan sängyssä, nähdä puiden houkuttelevat, kuiskivat lehvästöt lumikuormineen ikkunasta, kiirehtiä sitten toisen puolen ikkunalle: lisää puita. Tule, viittovat puut. Ja vetää päälleen untuvatakin, alpakkaisen pipon, säärystimet ja talvikengät, huikata keittiöön, että menen vähän ulos, sukeltaa turvaan. Maailma on tavattoman hiljaa ja odottaa hoputtamatta. Oksat piirtyvät taivasta vasten, osasta tuuli on pudottanut lumikuormaa. Sydän ei kiirehdi eikä askel, ei ajatus. On vain laaja taivas, puiden piirrot sitä vasten, taivaan ylittävät linnut: harakka, korppi, muutama pikkulintu. 

Seison pitkään pihan reunassa, katselen orapihlaja-aitaa, joka jäsentyi kesällä ongelmaksi, koska sen piikit tunkeutuvat kaikkien kengänpohjien läpi. Siinä se on, edessäni, täysin rauhanomaisena. Näen sen kasvattaneen pystysuoria versoja, tavoitelleen aurinkoa. Orapihlaja haluaisi kasvaa luontonsa mukaan puuksi, mutta sen tänne istuttanut ihminen on istuttanut sen niin tiheään riviin ja leikellyt kerran toisensa jälkeen joten puutumista ei ole tapahtunut ja pensaista on kasvanut yhtenäinen takkuinen seinämä. Tunnen myötätuntoa. Kokeilen piikkiä: terävä on. Ei se mitään. Minäkin kasvatan piikit, jos minut sullotaan liian tiuhaan ja leikellään tietyn muotoisena pitämiseksi. Ymmärrän hyvin orapihlajaa. Pidä puolesi, sanon mielessäni, älä kesyynny. Sitä paitsi orapihlajaa rakastaa kokonainen varpusten suku. Ja minä rakastan varpusia. Ja orapihlajahan se yhdessä ruusujen kanssa pelasti minut koulun pihassa. Ihmiset sulkevat ulos, kasvit kutsuvat seuraansa.

Sitten käännyn ja katselen muita puita. Kirsikkaa, joka on haljennut tyveen saakka ja jonka runko pirskoo mahlaa ja kasvaa kääpiä. Se haluaa elää. Myös päärynät haluavat elää, ovat kasvattaneet vesiversoja suoraan kohti taivasta. Pienet omenat ovat kuin van Goghin maalauksista lumitaakkoineen ja käyrine oksineen. Vasta nyt, kun maltan seisahtua, havaitsen kunnolla yhden omenan epämukavuuden: se kasvattaa vesiversoja lähes vaakasuorassa kohti pohjoista, koska siinä puolen on valoinen läikkä. Etelässä, sen auringon tiellä, seisoo kokonainen koivujen ryhmä. Omena kävelisi monta askelta pohjoiseen jos osaisi, mutta se voi vain suunnata vesiversojaan. Huolettomat koivut, joiden rungot näyttävät liki rautalangasta kyhätyiltä syheröiltä. Nuorempia kuin minä, mutta vievät jo noin paljon tilaa. Eivät ne niin ajattele, seisovat vain omiensa ympäröiminä ohuet huiskuoksat yhdessä vaimean tuulen ja taivaanharmaan kanssa punoen niin realistisen pystysuoran meren, että siitä voisi koska tahansa kohota valaan selkä. Kesällä siinä kohden on lehtien meri, joka laskeutuu kaihtimena omenan ja auringon väliin heti iltapäivän koettaessa. Talvella kun auringon polku on matalalla, koivujen lehdetönkin massa varjostaa pihan aivan ovellemme saakka. 

Puiden välistä kohoaa lipputanko. Voi hyvänen aika että lipputanko osaakin olla ruma, pitkänhoikka piikkisuora pystysuora fallossymboli: tulin, valtasin, nimesin, omistan. Ikään kuin maata olentoineen voisi omistaa. Lipputangon voi omistaa, se on selvää, ja koska lipputanko on meidän, tajuan siinä silmänräpäyksessä, että se saa lähteä. Tämä asiahan on päätäntävallassani. Ei ole yhtään ideologiaa, jolle haluaisin liputtaa. Vai liputetaanko ideologiolle, vai toisille ihmisille, että kannatan sitä ja tätä ja tuota? No, joka tapauksessa, mieluummin vaikka savumerkkejä leivinuunia sytyttäessä kuin lipputanko. 

Kävelen vielä monta kertaa pensasaidalta puille ja takaisin pensasaidalle. Tai ehkä olisi kokemuksenmukaisempaa sanoa, että pensasaita ja puut jaloittelevat kanssani. Ei ole taustatunnetta, on kuin kehon mekastus olisi hiljentynyt hetkeksi niin että kuulen selvemmin, mitä sanottavaa muillakin on.  Rauha, mahdollisuus suuntautua, sijaitsee tässä kokemushorisontissa nimenomaan tyhjyydessä, jota niin moni pelkää. Tyhjyydessä, hiljaisuudessa, virikkeettömyydessä. Siinä että ei ole tarve olla mitään, esiintyä, voi vain antaa huomion viedä ja poimuilla sen käänteiden mukaan. Että voi antaa maailman ohjata huomiota, kiinostuksen vain vastata. (Joku toinen voisi sanoa tätä animismiksi, mutta minä en. Eliöt ovat elossa ja kommunikoivat, ja jopa muodoilla, kuten polun kiemurtelulla suoruuden sijaan, on eliöiltä lainattua kommunikaatiovoimaa. Tavanomainen pajatuspäinen tila vain samentaa kaiken ja siitä käsin on helppoa harhautua uskomaan, että kaikki aktiivisuus lähtee itsestä ja kaikki muu on passiivista kulissia. Pahimmillaan, jos meteli päässä kasvaa liiaksi hetkittäin, myös toiset ihmiset muuttuvat kulissin osiksi.) 

Tämä on maailma, joka on koti. 

Kun arvelen, että alan hitaasti jäähtyä talvivaatteistani huolimatta, palaan portaille ja taloon. Puuthan ovat tässä huomennakin. 

Keittiössä vierailulla ollut ystävä kysyy, koinko pyhyyttä. Ei, en oikeastaan, vastaan hetken epäröinnin jälkeen. Pyhyys? Joskus sanon hyvin luontevasti kokeneeni pyhyyttä, nyt sana ei tunnu oikealta. Pyhyys on suurempaa, yllättävämpää, elämyksellisempää, mykistävämpää ja siihen liittyy vissisti tietty taustatunne, pakahduttava itkettyminen ja liikuttuminen kaiken suuruudesta ja pienuudesta samanaikaisesti. Mutta nyt minä vain olin kasvien kanssa, sanon, kotona. (Sisätilat ja ihmiset sisätiloissa eivät onnistu vääntymään kodikseni, vaikka tuonkin sisätiloihin paljon fasilitoivia kasvikunnan jäseniä.) Takaisin tuttuudessa, siinä missä osaan levätä.

Mitä tapahtui? Astuin lumiselle pihalle otollisessa sisäisen rauhan tilassa. Puut seisoivat lumihangessa, pieni tuulenviri liikautteli niiden ääriä ja sitä outoa kaksijalkaista liikuvaa puuta jota kai voi sanoa myös kehokseni. Tanssin hieman pienieleisesti puiden kanssa. Orapihlaja-aita rajasi tontin pohjoislaidan pihan perukoilla kuten se aina tekee. Taivas kattoi kaiken hopeanharmaana ja tasaisena massana. Sen yli lensi lintuja muutaman kerran. Ei paljon mitään ja samalla kaikki, mitä tarvitsee: todellisuus. Enemmän kuin osaisi koskaan haluta (eikä haluamalla tähän tilaan pääse, eikä käskien, pakottaen: on suostuteltava tai tultava tietyllä tavalla kohdelluksi muiden taholta, jolloin mieli - ainakin oma mieleni - jotenkin tyynnyttää itsensä vastaavaan tilaan). 

Lapsena sukelsin tähän maailmaan tuon tuosta, koska lähelläni oli riittävästi hiljaisuutta ja ajasta ei ollut puutetta. (Olin päivät kotona mummun kanssa ja mummu puuhaili lähinnä omiaan.) Sitten alkoivat koulut, opiskelut, työnteot, jossa äkisti tarvittava määrä hiljaisuutta ja kasvien luona oleilua muuttuivat vaikeasti saavutettavaksi utopiaksi kaikenlaisten työjärjestysten ja meteleiden niellessä ilman, ajan ja tilan. Aina välillä olen karannut sopivissa ja epäsopivissa tiloissa ihmistiheiköstä ja sitten rauhoittunut kotoisaan. Ja aina on pitänyt palata, usein anteeksi pyydellen (etenkin jos on joutunut tappelemaan päästäkseen menemään yksin). Ja jossain vaiheessa sitä eksyi tilasta vuosiksi. Mutta vähitellen samoan enemmän ja enemmän takaisin. On paljon poisopittavaa, mutta jokainen rauhoittumisen sykäys kuljettaa minua lähemmäksi kotia.

Jollain puolitajuisella tasolla taidan ajatella syntyneeni, koska kasvit kuiskivat, että tule. Niinpä tulin. Eksyin. Mutta olen palaamassa, ja kun aikanaan on vuoroni lähteä, olen varma, että kasvit kuiskaavat taas ohjeita: tuonnepäin, kulje rauhassa. Vaikka osaan pelätä kurssiarvosteluiden lukemisia ja kaikkien paitsi aivan muutamien luotettujen ihmisten kohtaamisia, pyörällä ajamista ja hiihtämistä ja kaikkea, missä voi mennä nurin ja satuttaa itsensä, se kaikki ihmismaailmaan kuuluva huoli ja pelko on kuitenkin pienempää kuin nämä hetket, joissa vain lepään maailmassa, kuljen sen kuiskeena, tanssin samaa tanssia kuin puut ja taivaan ylitse lentävä lintu. 

Ulkona taivaiden lahja, kasa kivenmurikoita

Salaojaukot ovat kaivaneet talon etupuolen auki. Kasvilaatikoiden raameja on viety pihan perukoille turvaan, mullat tönitty miten kuten ympäriinsä. Kolme hylättyä työkonetta on tuiskaistu pihalle hajalleen, kunkin ohjaamo ja kauhat ties minne osoittaen. Ne odottavat maanantaita. Työmiesten mielestä asumme kaukana, he ovat henkisesti sukua isälleni, jonka mielestä asumme Inarissa asuessamme kolmenkymmenen minuutin ajo- tai junamatkan päässä Helsingistä. Koska olemme kaukoasiakas, meidän luonamme möyritään neljä superpitkää päivää ja sitten on kolmen päivän viikonloppu, johon lukeutuu myös perjantai. 

Eilen kun kaivettiin oven edustaa, talosta ei päässyt ulos aamupäivän aikana. Minun oli pakko päästä töihin, joten minulle tuotiin kaivannon reunalle kone, joka ojensi sirosti nostinkauhansa. Astuin nostinkauhaan ja loikkasin siitä kaivannon toiselle puolen. Koira sen sijaan sai pissata ja kakata eteiseen oven raapimisesta ja uluttamisesta huolimatta. Kun kaivanto oli luotu umpeen ja ovi taas kuljettavissa, koira oli jo ehtinyt tykästyä järjestelyyn ja kävi sen kummemmin ilmoittamatta tarpeillaan eteisessä. Mitäpä sitä ilmoittelemaan, kun ei sillä näy enää olevan seuraamusta, että ovi lennähtää auki ja pääsee pihalle raivoamaan. Itse asiassa sisäkakkaaminen on miellyttävämpää, ei tarvitse koskea tassuilla märkää maata. 

Vompsu on koiran kaltainen, ihmettelee miesten ammatinvalintaa. Katselee välillä ikkunasta kaivannon etenemistä, pohtii ääneen, millaista olisi tehdä tuollaista työkseen. Ulkona päivästä toiseen, siirtäen savea hiekkaa kiveä, haravoiden alustaa tasaiseksi, poraten patolevyä seinään.

Kissoja salaojaremontti hermostuttaa. Jompikumpi on pissannut sohvan selkänojaan. Jos olisikin pissannut sohvan tyynylle, sen olisi voinut pestä. Mutta miten pestään sohvan selkänoja? Höyrypesurilla, ehdottaa Vompsu. Niin, voihan sitä höyryttää. Mutta poistaako se tuoksahduksen? Nyt kukaan ei halua oleskella sohvalla tai edes olohuoneessa. Ehkä heivaamme sohvan helvettiin nyt kun se on kusautettu. Se ei alunperinkään innostanut minua, tämä on ensimmäinen sohva asunnossani ja annoin sen jäädä, kun kerran saimme sen talon mukana ilmaiseksi. Mutta kissat ja Vompsu rakastavat sohvaa. Tai siis, rakastivat, ennen pissankumousta. 

Kaiken muun eriterallin ja pesukoneessa kusirättien pyörittämisen päälle omat kuukautiseni alkavat. Siitä tulee lisää pyykkiä. Tältä se tuntuu: Herään keskellä yötä sankkaan kissankusen hajuun. Haistelen tyynyliinaa: kauhistus! Haistelen lakanaa: kauhistus! Haistelen peiton reunan: voi helvetti! Revin liinavaatteet irti, raahin pesukoneeseen, kello on kolme yöllä. Uudet liinavaatteet. Mutta kusi haisee edelleen. Haistan pipoa: saatananperkkules! Ja sitten, paitaa: syyllinen löydetty, tästä intensiteetistä ei voi erehtyä! Paita oli jäänyt saunomisen ajaksi sohvan selkänojalle ja se oli käyty kusauttamassa ja se on leimannut hajun kaikkialle muualle. Housutkin haisevat lievästi kissankuselle, joten uudet pyjamanhousut. Sujahdan lakanoihin. Herään parin tunnin kuluttua tuntuun, että kaikkialla on märkää. Ensin tulee mieleen, että koira tai kissa on käynyt pissaamassa päälleni. Mutta ei, vertahan se vain. Kaikki on veressä. Veri ei onneksi haise niin pahasti tuoreena. Kello on puoli kuusi. Vaihdan lakanat ja pyjaman toisen kerran yön aikana. Onnistun vielä nukahtamaan sen jälkeen ja nukun melko pitkään vaikka koneet kuinka murisevat seinien ulkopuolella.

Nyt on perjantai ja työmiesten viikonloppu alkanut. Huomaan taas sosiaalisuuteni: heitä on vähän ikävä, minusta meillä on mukava rupattelusuhde, vähän kuin tietyt sukulaismiehet olisivat palanneet manan takaa ja heidän kanssaan voisi taas pohtia ja nauraa. Aika nopeasti sitä tottuu vieraiden läsnäoloon, etenkin jos he ovat sijoitettavissa omaan sisäisen kuvaston luotettavan kuviin. Meillä ei ole verhoja missään ikkunoissa, joten vaatteet on nyt käytävä vaihtamassa saunassa, jossa on sumennettu ikkuna. Muuten työmiehistä ei ole mitään vaivaa. He hoitavat omat ruokansa ja vessakäyntinsä jossain muualla. 

Menen tutkimaan pihaa kahdeksan pintaan aamulla hieman samaan tapaan kuin tutkitaan merenrantoja tai vieraita kaupunkeja. Miehet ovat koneineen möyrineet pihaa kaiken valoisan ajan, joten en ole aiemmin päässyt tutkimaan kunnolla. Ja kas, heti väistyy sisätilablues. Päivä sarastaa, kauhoin summittaisesti työnnellystä hiekkakuoppahiekasta pilkistää kivien kulmia. Varsinainen maaperähän täällä on savea, sitä on 18 metrin kerros, mutta talon kohdalta on jyrätty savea pellolla eteenpäin ja tuotu tilalle hiekkaa jostain hiekkakuopalta rekkalasteittain, olemme kuulleet naapurilta. Kiviä! Jääkauden pyöreäksi kirnuamia kiviä! Koko ajan kiviaarre on odottanut pihassa löytämistään! On minulla hanskatkin, mutta ne pitää tietysti riisua kiviä tönkiessä ja punnitessa. 

Haen vetokärryni ja ryhdyn kaivamaan kiviä käsin maasta ja lastaamaan kärryyn. Mikä ilo!

Jossain vaiheessa huomaan koiran kadonneen. Ehdin huolestua hetken - kuulin sen haukahtelevan jossain taustalla tyytymättömänä, ja nyt kun koira-aidat on jyrätty koneiden tieltä sivuun, se voi tietysti olla kävellyt minne saakka tahansa. Syyllisyys häilähtää, keskittyä nyt kiviin elävän sijaan! Mutta pikatarkistus osoittaa, että koira on mekkaloinut oven takana sen verran tarmokkaasti, että mies on käynyt päästämässä sen sisään. Ei sitä kiinnosta kiviurakka eikä märkien katujen ja metsien maailma vaan lämmin sänky.

Jatkan kivien kanssa kanssa kunnes Vompsu tulee kysymään, enkö aio syödä lainkaan aamiaista. 

Tosiaan, aamiainen. Semmoinenkin olisi hyödyllinen juttu. En ole muistanut tämmöisiä maallisia asioita innoltani. Huomaan, että on myös kakkahätä, sekin on piilotellut kivi-innon taustalla. Innostus on kummallinen lahja, se saa kadottamaan tietoisuuden sisäisestä tilasta jokseenkin täysin. Vasta tarpeiden käytyä aivan pakottaviksi kehonsa huomaa. Onneksi Vompsu keskeyttää kivi-innon ennen kuin olen kiskonut itseni alaselästä aivan juntturaan tai rakentanut migreenin pohjan raatamalla ilman asiaankuuluvaa ravitsemusta. 

Kivi-into on palaamista vanhaan. Siihen lapseen, joka lomamatkoilla keräsi valtavat kassilliset kiviä ja alkoi itkeä kun niitä kaikkia ei saanut ottaa mukaan kotiin. Vaikka kuinka ajattelin itsekin miesten töitä pihassa katsellessani, että onpa outoa työtä, vähän kuin joku jatkaisi hiekkalaatikkoleikkiä lopun elämäänsä, niin pakkohan se oli jo siinä samoin tein myöntää, että omat hiekkalaatikkoleikkini ovat edelleen asteen älyttömämpiä. Miehet sentään käyttivät lapioita ja asianmukaisia suojavarusteita, kun itse vääntelen kiviä ja maata hanskoitta. Nytkin kirjoittaessa sormet vähän aristavat, koska hiekka oli niin karkeaa että sormenpäät hioutuivat aivan sileksi. Vaan pianhan ne harjanteet kasvavat takaisin entistä ehompina. Miehet saavat toimistaan rahaa ja tekevät isosti jälkeä. Kaivanto on puolitoistametrinen, metrin levyinen. Maata siirtyy nopeasti koneen kauhoilla. Itse pipertelen laatikon tai ruukun kerrallaan, tai penkin, ja kannan multasäkit, hiekkasäkit, kivet käsin ja käsivetoisin kärrein. Liekö kyllästyisin tuommoisen koneen ohjaamossa, enhän saisi kosketusta multaan ja kiviin. 

Syötyäni aamiaisen pistän viestiä Kalifornian-naiselle, että meillä on pihaan tullut varsinainen taivaiden lahja, kasa kivenmurikoita. Jos joka päivä miesten työtauon ajan korjaan niitä kärryllisen talteen, minulla on viikonlopun jälkeen kolme kärryllistä kiviä! Rakennamme Kalifornian-naisen kanssa kivistä, polveilevaa polkua halki puutarhan. Siihen on kohta lisää materiaalia eikä tarvitse ostaa kiviä ja niiden kuljetusta rahalla. Hölmön hommaahan se semmoinen on, jos noita kerran tuossa pihassa on odottamassa talteen ottamistaan. 

Kummallista on ihmisen onni, kummallista: saada olla märässä lokakuun aamussa ulkona, pinota kiviä käsikärryyn ja raahata niitä kasaan niin että voi sortsikelien aikana taas hikoilla, kaivaa, sovitella, tunkea ja rakentaa kivistä pikku jokea, jonka solinan melkein kuulee astellessaan sitä pitkin paljain jaloin. Polku näemmä syntyy täysin kierrätyskamasta, täältä löytyneistä kivistä ja naapurin pihaltaan purkamista tiilistä, jotka olivat hänen makuunsa liian sammaleiset ja säistyneet. Minä en tietysti uusia tiiliä haluaisikaan. Parasta on, jos polkujoki näyttää siltä, että on polveillut täällä jääkauden sulamisvirroista saakka. 

Niin että mitä tulee siihen kuvaan, joka minua ohjasi tänne taloon, kuvaan tuolista kukkivan hedelmäpuun alla, pahoin pelkään, että onneni näyttää vähän toisenlaiselta: myllätyltä maalta, kiviltä käsikärryissä, mudalta eteisessä. Vaan ehkä kun käyn vanhaksi, ehkä sitten minulla on kivinen virta, jonka varrella istua hedelmäpuiden kukkiessa ja lausua mielessään rakkaimpia runoja, yrttiteemukissa muutama lehti suoraan penkistä napsaistuna. Eikä se niinkään tule menemään. 

Mutta tunnen itseni täällä onnelliseksi, etenkin sellaisina aamuina, kun unohdan innoltani aamiaisen. 

Näkemiin, kesä

Jo eilen olo oli vähän niin ja näin, ja muutaman päivän väsynyt kiukkuinen synkeys alkoi saada tarkennusta. Sormien välit syöpyivät auki, vasemman jalan sienitaudin innokkaasti nostattava varvas alkoi taas kuplia mätärakkuloita, yöllä nokka muurautui ihan umpeen ja nivelkivut herättivät sen verran äkeinä, että oli otettava parasetamolia. 

On ehkä viimeinen lämmin päivä tänä vuonna. Ja sitten olen pihalla kasmirvillatakissa ja turkoosissa pipossa, jonka nimi on Jean Pierre, ihan vaan sen takia, että olen sairastumassa jollain tavalla. Eiliseltä peruuntui opettajakokous, tältä päivältä kaveriretki taiteilijakotiin. No, sentään on piha, ja on aika erilaista sairastaa vällyissä synkeässä ja kylmässä talven pimeydessä kuin puolimakuulla elokuun vehreydessä äidiltä saadussa baden-badenissa. (Kun äiti aikanaan kysyi, haluanko baden-badenin, kuulin sen muodossa, haluanko Baden-Badeniin, jonka kuvittelen jonkinlaiseksi kylpyläpaikkakunnaksi, ja koska elämme edelleen korona-aikaa, vastasin tietysti, että en ole ajatellut nyt matkailla, liian raskasta. Sitten selvisi, että kyse oli lepotuolista. "Meillä on aina ollut baden-badeneita." Sanoin tervetuloa.) (Olen varmasti vanhempieni mielestä ihan täysi homekorva, kun en ikinä tiedä tuotteita niiden kauppanimillä. Ne puhuvat sillä tavalla, ovat aina puhuneet, ja lapsesta saakka olen vaan avannut toisen korvan. Ja jos oikein olen asiat hahmottanut, vanhempani ovat suhtautuneet yliopistoiluuni ja asiantuntemukseeni samalla tavalla: toinen korva auki, jotain ihme soopaa taas tupruttaa. Mutta kasvien tieteelliset nimet olen heiltä oppinut, tuosta noin vain, aika pienenä jo, se maailma on onneksi tuntunut molemmista osapuolista kiinnostavalta.)

Koska nyt ei voi kipeänä lähteä rallaamaan, joutui Vompsu juoksemaan sijastani kaikilla lupaamillani ja suunnittelemillani asioilla. Ehkä se ei ollut huonokaan juttu, hänen tuli taas käytyä kaupassa, ehkä kolmatta kertaa pandemian aikana. Katsoin tarkkaan, mitä hän sieltä itselleen osti nanuksi. Olen tuonut selvästi ihan vääriä herkkuja. 

Koska en ole aivan kuoleman kielissä, vaikka keuhkojen alue onkin aivan jäässä ja jäinen viima puhaltaa ylös alas keuhkoputkia ja nenän limakalvot tuntuvat ärtyisiltä, totesin, että viimeinen hyvä päivä, ei voi vain maata, illalla on tulossa sankollinen mustaherukkaa ja tyrniä Hurinalta, joka ryhtyi kylmiltään luomuviljelijäksi. (hurinaan ei voi enää viitata, koska siinä osoitteessa asuu nykyään joku aivan toinen.) Siis todella kylmiltään - ihmiset eivät lakkaa hämmästyttämästä itseäni. Minä en osaisi kuvitella, että osaisin jotain tuommoista, vaikka olen harrastanut kasveja ja viljelyjuttuja jonkin verran jo kotona asuessa ja intensiivisemmin omilleni muutettua, eli nyt ainakin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ajan. Juuri ja juuri uskon, että osaan hoitaa tätä pihaa. Jotenkuten. Ja päärynät eivät odota - täällä on kaksi päärynää, jotka kypsyttävät hedelmiään kovaa vauhtia. Niin että sanko vaan käteen ja poimimaan suoraan puusta, sitten pilkkomaan päärynöitä kahteen suureen lasipurkkiin, joista toista koetan hapattaa Kilner-purkissa ja toista ensin sokerikäyttää ja sitten etikoittaa siideriemon avulla vanhassa keksipurkissa, jossa tavanomaisemmin teen kombuchaa. Olen varma, että saan aikaiseksi vain homeräjähdyksen, mutta pistän ajatuksen interferonien piikkiin: Kylläpä sitä nyt ollaan synkeitä. On sitä muutakin saatu aikaiseksi kuin homeita. 

Jossain vaiheessa päärynöitä pilkkoessa, seisten, tiskipöydän ääressä, ihmettelin, että käteen jotenkin sattuu. Kun kaikki päärynät oli pilkottu, totesin pilkkoneeni sen verran ahkerasti, että kädessä on kunnon rakko kaikkien tautiavaumien lisäksi. Suuret purkit näyttävät komeilta ja päärynää on tuhottu ainakin puolitoista sankollista. 

Ajattelen: no, nyt voi mennä pihalle lepäämään. Kirja mukaan, baden-badenin tyynyt. Ukkonen jyryttää. Ja sitten alkaa sataa. Palaan sisään. 

Kun olen asettunut sisään suht mukavasti, iso kuppi kurkuma-inkivääri-mustapippuriteetä, niin eikö siellä taas paista päivä.  

Aamulla taivaalla kieppui valtava korppilauma pellon yllä. Pääsimme laskuissamme kuuteentoista yksilöön, mutta on aika haastavaa laskea kieppuvaa parvea. Kova oli myös krop kropotus. Kyllähän täällä päivittäin näitä kuulee ja näkee, mutta tämmöistä määrää kerralla en ole vielä nähnyt. Tuli mieleen intia ja sen bramiinihaukat. 

Sisällä ilmanpuhdistimet kohisevat, koska yritämme estää tätä-jotakin siirtymästä kehenkään muuhun. 

Vielä pitää jaksaa virittää muovihuone ylös, ruukut siihen alle, prosessoida herukat ja tyrnit. Päivä kerrallaan olen nauttinut kesän ihanasta. Nyt on kai jätettävä sille hetkeksi hyvästit. Tuntuu hurjalta, miten toiveikkaalta tämän kohdan peilikuva keväässä tuntuu - valoa on kuitenkin aika tavalla! Ja nyt on kuin sukeltaisi syvään kylmeen lampeen, turpeenhajuiseen pinnanaliseen. Iho menettää paahteisuutensa ja muuttuu taas valkoiseksi hyhmäksi. Ehkä kyse ei ole vain valon määrästä, tai lämmön määrästä, vaan myös muutoksen suunnasta. Keho tunnistaa lyhenevät päivät vuosi vuodelta aiemmin, epäröi semmoisen ääressä mistä ei voi perääntyä tai mihin ei voi olla käymättä sisään. 

Muutama kuukausi, ja kesän kuvia katselee taas ihmettyneenä: Kaikki nuo muodot! Eikä muista, miltä tuoksui iltaisin, kun narsissitupakka, enkelinpasuuna ja tuoksuherneet tekivät ilmasta lähen käätymäisen painavaa ja konkreettista. 

Sadonkorjuuaika on vasta alussa, umpioituja purkkeja jo puolitoista isoa laatikollista. Syyskylvö meni pieleen: kirpat söivät taas kaikki brassicat. Ainoastaan sikurisalaatit voivat hyvin. Ja sitten kompostimullasta nousee jos jonkinlaista taimea. Ananaskirsikka taitaa olla täälläkin päärikkaruohomme, ja kakkosena sitrukset. 

Yhtenä päivänä ennen kuin tulin kipeäksi kävelin tuttua peltoa ympäri laulaen ääneen Kesäillan valssia. Koira ei piittaa, vaikka vähän eksentrisoin. Niskakarvat nousivat pystyyn, kesä on vaan niin uskomaton ja ihana ja yltäkylläinen. Ja paras juuri näin metsiä peltoja hevosia haoissaan koira puutarha. En vieläkään meinaa uskoa, että olen päässyt tänne asti, nyt on hedelmäpuu, jonka alla voi istua tuolissa. 

Tänään kipeänä mutta enimmäkseen terveenä. 

Eikö olekin kummallista, että oikeastaan kaiken oppimisen arvoisen on oppinut jo ala-asteella näistä kahdesta laulusta, kesäillan valssista ja dona donasta?

Sekin lienee vain illuusio. Sanat ovat keränneet mukaansa kaikki vuodet ja ajat, joina niitä on mielessään hyräillyt, ja nyt tuntuu, että niissä on kaikki tarpeellinen. Mutta niin, onhan niissä paljon: molemmissa taivaan pääskyt ja maassa kulkevien raskaus ja epävarmuus sinne tänne heitellyksi tullessa. 

Somelakko

En ole aiemmin kokenut somea ahdistavana, mutta viime päivien kiukkuinen tulikivenheittely sai aikaan sen, että jonkin aikaa asiaa aamukahdelta vatvottuani päätin pistää somen säppiin toistaiseksi. Blogia en miellä someksi ja pidän tätä tärkeämpänä asioiden jäsentämisen kannalta. Sikäli on todella omituista, että some nieli niinkin moneksi vuodeksi tältä voimavaroja. 

Luen Tonu Onnepalun kirjaa. Ymmärrän sitä paremmin kuin somea. Vähän kuin laajennettu ja nykyaikaistettu Saarnaajan kirja, tuo vanha lemmikki. 

Jostain luin joskus, että Saarnaajasta saisi pitää vasta vanhetessaan, mutta itse pidin siitä jo kaksikymppisenä, samoin kuin Tyhmyyden ylistyksestä. Silti en ole katsonut tarpeelliseksi pohtia, olenko masentunut, kuten Onnepalu tekee. Ehkä se on ironiaa? Varmaa ainakin omalla kohdallani on, että tämän tilan sisältä mikään ei näyttäydy yhtä kammottavana kuin menemiselämä ja romanttinen rakkaus, jota Kalifornian-nainen kutsuu hullun taivaaksi. 

Huomaan jääneeni levottomaksi eilisen työhaastattelun jäljiltä. Oppisinko valehtelemaan riittävän hyvin? Haluaisinko oppia? Haluaisinko sanoa "koronanjälkeinen aika" tietäessäni, että ollaan kaikessa muussa, en taatusti. Eilen oli toisen työpaikan kokous Teamsissa (tätä nykyä teen töitä neljälle taholle edellisvuosien kolmen asemesta). Siellä puhuttiin huolestuneesti heistä, jotka eivät suostu ymmärtämään, ettei koronasta enää tarvitse välittää. 

Olisin tietysti voinut kysyä, kenen mielestä ei, ja miksi ei, mutta muserruin sen yksimielisyyden alle. Vaihdoin kallonsisäisen suotimen siihen, jossa näin luurangot keskustelemassa tästä asiasta Teamsissa. Helpotti hieman. Mutta huomaan herääväni synkeänä ja yksinäisenä ja jotenkin lannistuneena. 

Ajattelen haastattelua, jonka luin männäpäivänä, ja josta olen keskustellut muutaman luottoihmiseni kanssa. Se on kysymyksissään täysin järkeenkäypä mutta tässä asenneilmastossa siitä ei oikein kai ole viisasta puhua. Meidän yhteiskuntaamme on äkisti versonut monia asioita, joista ei ole oikein viisasta puhua. Jotenkin liki kaikki muut näyttävät nollavan kognitiivisen dissonanssin, ehkä auktoriteetin menetelmällä. Itse en pääse yli siitäkään, että jotain vauva.fi-saittia sensuroidaan aivan mielivaltaisesti juuri kun siellä on jotain ei-pelleilymielessä tuotettua asiaakin. 

Seison puutarhassa, korjaan omenia ja talouspäärynöitä suoraan puusta kestokasseihin ystävälle vietäväksi. Saamme kassit toiselle puolelle Suomea kolmannen ystävän avulla. Molemmat ystävät ovat tulleet tutuiksi blogin kautta silloin joskus. (Onpa siitä kauan.) Naapurin mies huutelee kasvimaaltaan ja yskii välillä pahan kuuloisesti. Huutelen takaisin. Ei ihmeemmin liikenteen ääniä, ei kivitaloja, ei asfalttia. Helpotus tästä kaikesta. Lintu lentää koivusta toiseen. Illalla näimme Vompsun kanssa kurkia. Tosin kurjethan kuullaan ensin, ikiaikaiset töräykset, ja vasta sitten älytään tutkia taivaankantta tarvittavalla paneutumisella. Nytkö ne jo lähtevät? No, onhan iltaisin toki jo aika pimeä. Galapagoksentomaatti, joka ei siis ole tomaatti lainkaan vaan villi lähisukulainen Galapagos-saarilta, on kellastanut kaikki lehtensä, samoin Joseph Lofthousen tomaatit, joihin on risteytetty luonnonlajisukulaisia, S. habrochaitesia ja S. pennelliitä. Ne puhuvat vielä luontoa ja säätä, toisin kuin tomaattitomaatit, jotka vaan jatkavat hommiaan sinne saakka että lyhistyvät pakkasiin tai sienitauteihin. 

Tuntuu oudolta kun on äkisti niin kylmä. Pakko pistää kasmirtakki päälle, ja pipo. 

On siellä kuitenkin parikymmentä astetta vaikkei siltä tunnu.

Valmistaudumme talventuloon. Viime talvena kalleimpien kuukausien sähkölasku oli yli 600 euroa kuulta. Meillä on siis pörssisähkö. Kovaa menoa on tulossa tällekin talvelle. Vompsu soitti sähköyhtiöllemme ja kyseli, millainen sopimussakko tulisi, jos irtisanoisimme määräaikaisen sopparimme. Ei heillä ole sopimussakkokäytäntöä, se tarkoittaisi retkeä oikeusistuimiin. Antaa olla, totesimme. Se on vain rahaa. 

Tämä liki kaataa taloutemme mutta aiomme selvitä irvistellen. Olemmehan me aina ennenkin selvinneet. (Tuntuu ihan hullulta, millaisilla palkkioilla elin vuosikaudet. Ihan oikeasti. Nykyään olen mielestäni melkoinen kroisos mutta tietysti melkein kenen muun mielestä tahansa aivan auttamattoman köyhä.) 

Ensi kuussa katolle tulee melko laaja paneelisto mutta se helpottanee laskua enemmän kesällä kuin talvisin, jolloin aurinko ei säteile samaan malliin. Tänään sähkömies kävi asentamassa vesivaraajan sulakkeen sisääntuloon aikakytkimen. Nyt sen sijaan, että varaaja alkaa lämmitellä aina kun jokin laite vähänkin imaisee lämmintä vettä, se saakin lämmittää vain öisin ja silloinkin vain kolmen halvimman tunnin aikana. Sähkömies sanoi, että ei hän kyllä lämmitä vesisäiliötä itse kuin pari kertaa viikossa ja vielä kerrankin viikossa lämmittäen sen pitäisi olla legionellaturvallinen, kunhan lämmittää kerralla vähän korkeammalle. (Ja luultavasti pahin legionellavaarani on ihan muualla.) Varaaja on kuitenkin hyvin eristetty ja veden lämpötilaa pystyy tarkkailemaan aistinvaraisesti - kun se alkaa tuntua viileältä, kytkin päälle. Luulisi sopivan lämmitysrytmin löytyvän aika nopeasti. Lämmintä vettä olemmekin säästäneet aina, myös kerrostaloasukkeina aikanaan. Sellaista kaikkea jää hihansuihin ympäristöjärjestöaktiivivuosista. Vedenkulutuksemme kokonaisuudessaan on ollut suunnilleen puolet sitä mitä edellisillä asukkailla (joita oli myös kaksi, plus kaksi koiraa). Ja roskis tyhjennetään vain neljänneksellä niistä ajoista joina heidän roskiksensa tyhjennettiin. Tiedän tämän niistä esitiedoista, joiden kanssa jätehuolto ja vesihuolto lähestyivät meitä tänne muuttaessamme - olettaen aluksi, että asiat sujuisivat suunnilleen samalla tavalla, kun on yhtä monta ihmistäkin, mutta ei se ihan niin mene. Ihmisillä on hyvin erilaisia kulutustottumuksia. 

Ihmeellinen elokuu. Hedelmiä ja kasviksia ei tarvitse nyt ostaa. Syömme sitä, mikä pihassa kasvaa. Ensi vuonna enemmän penkkejä, enemmän valinnanvaraa.

Tuntuu jotenkin mukavalta työntää kauemmas etenkin naamasto, josta on viime aikoina tullut lähinnä semmoinen kysyvä olo, että haluanko oikeasti olla yhteyksissä kaikkien näiden ihmisten kanssa, ainakaan tällä tavalla. 

Kun ei ole varaa olla investoimatta ja muovipintojen rumuuden piilottaminen

Yksi hyvä puoli taloustieteilijän kanssa taloudenpidosta on se, että se laskee kaiken huolella. Siinä missä mulle riittää tieto, että parinkymmenen aurinkopaneelin sarja tuohon katolle maksaisi takaisin itsensä kymmenessä vuodessa, ja toimintaikää on sitten vielä parikymmentä vuotta lisää, se laski paneelien kuukausittaisen hyödyn viiden viime vuoden keskiarvotuotoilla ja meidän arvioidulla kulutuksella ja viiden viime vuoden sähkön spothinnoilla. Sai sen saman, että kymmenisen vuotta menee, että maksavat itsensä takaisin. Mutta sitten seuraavaksi se laski, että miten paljon ne elinkaarensa aikana tuottavat hyötyä, ja miten paljon meidän sijoituksemme kasvaa korkoa, ja mikä on sen hyöty verrattuna vaikkapa asuntolainan nopeammin takaisin maksamiseen. Jos joku muukin näitä harkitsee, niin kerron, että sijoitus (kuukausittain korottomalla osamaksulla maksettuna) kasvaa korkoa (ja tietysti myöskin korkoa korolle) yli kuuden prosentin vuosivauhtia, ja että verrattuna asuntolainan lisämaksuun samalla summalla kuukausittain pois hyötyä kertyi yli 8000 euroa. (Nämä on tietysti nyt laskettu meidän talon ja lainan spekseillä, ja kohteet ovat erilaisia.)

Alkaa vähitellen näyttää siltä, että sen sijaan, ettei meillä ehkä ole ihan heti varaa aurinkopaneeleihin, meillä ei todellakaan ole varaa olla korjaamatta 10000 euron sijoituksesta yli 8000 euron hyötyä. Emme me niin äveriäitä ole, että voisimme jättää tuollaisen hyödyn käyttämättä. Toki sen vähän yli satasen kuussa voisi käyttää johonkin muuhunkin, vaikka ulkona syömiseen, matkusteluun tai kasveihin. (Noista itseäni himottaa vain viimeinen mutta siihen kyllä kaataisin helposti useammankin talouden varat, jos antaisin itselleni ihan vapaat kädet.) Mutta jotenkin miellyttää tämän sijoituksen järkevyys.

Näyttääkin siltä, että jo tänä ensimmäisenä asuinvuotena investoimme taloon ja sen järjestelmiin vähintään 10 prosenttia itse talon arvosta... onneksi sentään korottomin maksujärjestelyin. Eikä meidän ole silti tarvinnut vielä lopettaa yhtään hyväntekeväisyysjärjestön kuukausittaista avustusta. Ja niin kuin mä pelkäsin, että muutto tänne romauttaa taloutemme, puff vaan. Sillä, että elää vuosia köyhyysrajan alapuolella, on pitkät jäljet.

Pitkäperjantain aamu: maalasin lidlistä halvalla löytyneellä vaaleanturkoosilla kalkkimaalilla joogahuoneen vaatekaapin ovien rumat kiiltävät muovilevyt, valkoisella keittiömaalilla meidän karmivan tumman puuta huonosti jäljittelevän muovisen keittiön välitilan. Iltapäivällä kerros nro kaksi. Kyllä ilahduttaa nähdä, miten ruma muovi peittyy. Sekin ilahduttaa, että tämä "remontti" maksoi huikeat 45 euroa. (Tyypillinen minun investointini, tuon verran uskallan sijoittaa, koska voin ajatella, että kuittaan sen yhdellä 90 minuutin opetuksella.) On kyllä hintansa väärti, sen voi jo nyt sanoa. Joku äveriäämmäksi itsensä mieltävä ehkä olisi repinyt muovilevyt pois ja kaakeloinut, mutta - - kuten sanottua, olen tottunut elämään alle köyhyysrajan ja se, että nyt tienaan hetkellisesti sen yli, ei tarkoita, että osaisin ajatella kuten kai keskivertoaikuiset ajattelevat, että haluaa ne kaakelit ja sillä siisti. Ajattelen, että ehkä sitten kun salaojaremontti on maksettu ja keittiön halpiskaapit hapertuneet viidentoista vuoden päästä, sitten voi pistää nätit kaakelit! Ja sittenpä niistä vasta iloitseekin. Vaikka voi toki olla, ettei silloin enää ole hengissä, tai on tosiaan kipannut nurin koko talous. Ei voi tietää. No mutta nyt kämpän kamalimmat pinnat on piilotettu. Olen tyytyväinen.

On kyllä ihan huippukivaa, että nyt on koti, jossa saa tehdä asioita, päätöksiä ja laskelmia. Tuntuu onnelliselta sekin, että viimein löysi ammatin, jossa tykkää olla, enimmäkseen, ja jossa töitä tuntuu riittävän just niin paljon kuin vain jaksaa tehdä. (En jaksa yhtä paljon kuin moni muu, mutta ei se mitään, koska mulle riittää vähempikin elintaso.)

Uusi normaali

En osaa sanoa, onko kaikki pandemiassa tapahtunut hitaasti vai nopeasti. Riippuu kai odotuksista - ja jos jotain on tapahtunut, niin ainakin se, että olen lakannut odottamasta, olettamasta, ennakoimasta. Jollain tavalla sujahdan siis tähän hetkeen painavammin kuin aikoihin. Vielä ensi viikolla piisaa töitä, sitten vuolas ja hukuttava virta tyrehtyy puroksi ennen kokonaan katoamistaan.

Tiedän pääseväni takaisin virastoon töihin todennäköisesti sillä silmänräpäyksellä, jos keksin ilmaista tällaisen käytettävyyden. Mutta ensin on levättävä. Vasta kun rahat alkavat loppua - ja se ei ole viikon tai kuukaudenkaan asia. En ole saanut pidettyä kunnon lomaa, mitä pariin vuoteen. Otan sen nyt, ensi viikon jälkeen. Ja oikeastaan se loma näyttää siltä kuin lomani yleensä: ulkoilen koiran kanssa ja nautin aikatauluttomuudesta ihmeemmin ihmisseuraa kaipaamatta.

On siis aikaa, tämä hetki.

Aamulla teemme pitkän kävelyn metsiä pitkin. Hetken tosin joudumme kulkemaan tietäkin pitkin ja se on stressaavaa: Vompsu kävelee mieluummin lenkkareissaan märkää ojanpohjaa pitkin kuin menee neljää metriä lähemmäksi vieraita ihmisiä. Joku belgialaislähde suositti sellaista etäisyyttä ulkoilussa, ja sehän omaksuttiin samoin tein, siitä OCD pitää huolen. Minä vain pidätän hengitystä aina kun pitää ohittaa joku: hengitän ulos noin neljän metrin päässä toisesta ihmisestä ja kävelen pidätyksessä ihmisen ohi vielä muutaman metrin ennen kuin hengitän sisään. En pelkää niinkään omaa terveyttäni kuin ajatusta, että tartutan jonkun toisen ja ennen kaikkea kuormitan terveydenhuoltoa systeemitasolla niin että joudutaan miettimään, kuka voidaan hoitaa ja kuka ei - se on sietämätön ajatus.

Aurinko porottaa rinteeseen. Vompsu pitelee koiraa sivummalla, kyykin maan lähellä ja rohmuan tyhjällä kakkapussilla nokkosia toiseen tyhjään kakkapussiin. Koko elämä on kietoutunut leipomisen, ruoanlaiton ja pyykkäyksen sekä töiden ympärille. No jaa, onko se koskaan muuta oikeastaan ollutkaan? Muulloin on ollut haaveita, suunnitelmia, unelmia. Nyt ne ovat kadonneet. Korkeintaan voi fantasioida seuraavasta ruokakuljetuksesta kotiovelle.

Koen siitäkin vähän syyllisyyttä: Ystävä kerää ruokakuljetuksia, meidän kaltaisemme ihmiset tilailevat niitä. Voisin ihan hyvin käydä kaupassakin. Vompsu ei halua, että käyn, se kiihdyttää häntä, ja jotta saan hänet kanssani ulkoilemaan, hänellä pitää olla sellainen olo, ettemme ole voineet saada tartuntaa mistään. Kai voisin asennoitua tähän niinkin, että hermostuttakoon vaan ja minähän menen ja sama se, ulkoileeko Vompsu - mutta en voi. Kutsumalla Vompsun tänne, kotiini, olen tavallaan lupautunut elämään tavalla, jonka kanssa hänkin voi tuntea turvallisuutta, edes jollain hyvin hataralla ja rajallisella tavalla.

Pelkopuristus vatsasta on kadonnut ja etäopetus normalisoitunut työnkuvana. En ole erityisen ahdistunut ja aina välillä hämmästyn Vompsun muistuttaessa, että häntä ahdistaa. Luen paljon koronaviruksesta ja olen huomannut, että minua taitaa itse asiassa rauhoittaa se, että pidän itseäni ajan tasalla. Se, että tiedän, miten vähän ihan jokainen tietää. Ei ole tilaa kuvitella, että on oikeassa, kun kaiken aikaa tule soraääniä ja erilaisia teorioita siitä, mikä on riittävä turvaväli, voiko kasvomaski suojata muita, tuoko kerran sairastaminen immuniteetin ja niin edelleen. Minusta siinä kaikessa on jotain hyvin rauhoittavaa. Hurjempi kuva rakentuu, jos en lue artikkeleita. Tajuan mielikuvitukseni aika synkeäksi tapaukseksi. Ihan samalla tavalla lapsenakin rauhoitti, kun saattoi lukea etukäteen jostain kirjasta vaikkapa kangaspuilla kutomisesta. Ilman kirjaa onnistuin maalaamaan piruja seinälle, kirjan jälkeen olin jokseenkin selvillä, mihin pyrittiin ja miten.

Kevät on valtavan paljon edellä. Tuomien lehtiruusukkeet tursuvat valtavan kokoisina ja metsä on muutenkin jo täynnä leijuvaa vihreää.

Hämmästyn asioita, joita toiset ihmiset osaavat kaivata: raitiovaunuilla ajamista, kahviloita, ihmisten näkemistä. Ja toisaalta, ihan omaa aikaa. Huomaan olevani tosi huono kaipaaja. Aluksi kaipasin kirjastoa ja vesijuoksuallasta mutta nekin tuntuvat nyt jo kaukaisilta, unenomaisilta.

Olen hyvin tyytyväinen, kun minun ei tarvitse poistua kotoani muualle kuin koirakävelyille. Itse asiassa taidan olla nyt tyytyväisempi kuin ennen. Olen jo tottunut siihenkin ajatukseen, että vanhempani ehkä tapattavat itsensä uhmakkuudellaan tässä epidemiassa. Itkin sitä muutaman päivän mutta alan hyväksyä sen, että eipä minulla näy olevan siihen osaa eikä arpaa. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on oma suhtautumiseni tähän asiaan - ihan samoin kuin monissa muissakin vaikeissa kohdin elämää on lopulta ollut pakko todeta. Ja ei, ei tämä varmaan opeta mitään ylevää. Kunhan vain näyttää, että turha paisutella hybristä omista taidoista suostutella, perustella, taivutella, kontrolloida. Olen ollut, olen ja tulen olemaan kärpäsenkakan kokoinen ja merkityksinen näissä tapahtumissa. Koetan pysyä mahdollisimman vähän vahingollisena kärpäsenkakkana.

Osana uutta normaalia olen sissi-istuttanut talomme pihaan orvokkeja, kerrottuja narsisseja, kirjopikarililjoja ja kuningasliljoja. Olen kylvänyt ruukkukaupalla palmukaalia ja kunhan se lähtee kasvamaan, istutan senkin. Ei tämän talon omistaja oikeasti välitä puutarhastaan ja suuttukoon, jos suuttuu, kun teen tänne jotain kivaa ja kaunista. Lähetin hänelle jo sähköpostin, jossa kerroin Vompsun muuttaneen tänne ja kyselin, missä he aikovat pandemia-ajan viettää, mutta ei siihenkään ole kukaan vastannut.

Villit eläimet ovat alkaneet liikkua aamuisin myöhemmin kaduilla. Metsäkauriit saattavat saapastella omakotitaloalueella tuosta noin vain. Vanhan pukin sarvet ovat täynnä nahanriekaleita ja hehkuvat aivan tulipunaisina. Vasta vähän ennen puolta päivää ihmiset selviävät liikkeelle. Mehiläiset ovat heränneet. Omenatarhan kyltistä joku on vetänyt mustalla teipillä yli kohdan, jossa luki ennen, milloin omenatarha aukeaa. 

Muuttumisesta, tilapäisyydestä

Kaikki muuttui nopeasti. Pari päivää sen jälkeen kun pyysin Vompsua palaamaan, Vompsu alkoi ottaa ehdotuksen tulla tänne tosissaan. Siitä meni vielä päiviä, että hän sai neuvoteltua asian työpaikkansa kanssa, irtisanottua asuntonsa Hollannissa ja palattua tänne. Uutiset vyöryivät sisään ovista ja ikkunoista. Se, mikä oli kaksi päivää aiemmin okei, ei enää äkkiä ollutkaan. Nauru, epäusko, tyrmistys, vetäytyminen.

Paitsi etten voinut vetäytyä: Saatoin vetäytyä töistä mutten ihmissuhteista. En voinut enkä edelleenkään voi päättää olla muiden kuin omien vanhempieni lapsi. Vanhempieni käyttäytyminen on suurin stressinaihe tässä kaaoksessa. Sisko, joka on raskaana, on lakannut puhumasta äidille kokonaan. En suostu heidän välittäjäkseen. Äiti, 74 vee, käy edelleen töissä. Isä, 80, protestoi äidin työssäkäyntiä olemalla kuskaamatta tätä autolla, joten äiti matkaa bussilla ja metrolla. Molemmat riskiryhmää. Kumpikaan ei tunnu välittävän siitä, että joku toinen ei ehkä halua kuolla heidän tuittupäisyytensä vuoksi vaikkeivät he omasta elämästään välittäisi. Sisko murehtii sitä, että vauvalla tulee olemaan kurjaa, jos ei ole toisen puolen isovanhempia. En usko - vauvat eivät murehdi, eivät ainakaan semmoista, mitä heillä ei ole koskaan ollut. En ymmärrä, miksei sisko voi puhua omista tunteistaan ja peloistaan ominaan.

Vompsun luotsaaminen sulkeutuvan Euroopan halki oli myös omanlaisensa koettelemus. Vompsulla on pakko-oireinen häiriö, siis ihan aina, ja ihan aina muulloinkin hän tietää tartuttavansa jonkin kamalan tappavan taudin toisiin ihmisiin. Yleensä voin sanoa että älä viitsi, puhutko nuhakuumeesta, tule nyt jo. Mutta nyt lehdet ovat täynnä kaapulääkäreitä, ruumishuoneita ja sen sellaisia - suoraan hänen arkitodellisuudestaan. Enkä voi sanoa, että mitään pandemiaa ei olisi liikkeellä. Joten sanoin vain että minä annan luvan. Annan luvan ottaa riski tulla, astua junaan, astua lentokoneeseen, astua junaan, astua tänne ovesta sisään. Millä mandaatilla? Sillä mandaatilla, jonka kyhään ilmasta ihan vain siksi että välitän. Vielä lennon aamuna Vompsu epäröi ja koko suunnitelma uhkaa kaatua. Olen juuri puhunut äidin kanssa puhelun, joka on saanut minut itkemään kerällä sängyllä, ja nyt sitten tämä. Mietin, onko minun lähdettävä lentäen Amsterdamiin ja tuotava Vompsu kädestä pitäen tänne turvaan. Mutta huolimatta tarkistelusta matkan varrella ja sen takia myöhästytystä junasta Vompsu ehtii juuri ja juuri koneeseen. Schiphol on kuulemma aivan tyhjä ja lentoemoilla suojavaatteet, vähän kuin tulisi lentävään leikkaussaliin. Lentokoneissakin on nykyään wifi, ja se on hyvä: Vompsu voi kysyä minulta lentokoneesta, onko mahdollista, että hän on kontaminoinut koko koneen ruoat koronaviruksella - koskematta tietysti koko ruokakärriin lainkaan. Hikoilen ajatellessani, mitä olisi tapahtunut, jos Vompsu olisi kysynyt tätä lentoemolta. Myöhemmin kun sanon, että sain tästä isosti mustaa huumoria, Vompsu näyttää kummastuneelta ja sanoo, että totta kai hän kysyi myös lentoemolta. Tämä oli vakuuttanut, ettei kontaminaatio ollut mahdollinen. Niinpä tietysti - he ovat ensisijaisesti turvallisuusasiantuntijoita, eivät tarjoilijoita, ja varmasti nähneet aiemminkin pakko-oireisia. 

Vompsun tultua tänne sulkeuduimme kuplaamme. Olin hakenut ruokaa niin paljon kuin jaksoin kantaa, jotta minun ei tarvitsisi vaarantaa ketään. Ei näet tuntunut ollenkaan selvältä, oliko lopulta ok kutsua Vompsu tänne. Entä jos hänellä olisikin virus? Jos hän tartuttaisi koneellisen ihmisiä? Entä jos hän tartuttaisi jonkun lentokenttäjunassa? Entä jos hän tartuttaisi minut ja saisin taas keuhkokuumeen ja joutuisin ehkä sairaalaan - se ei tekisi hänen pakko-oireelleen lainkaan hyvää? Entä jos. Entä jos. Entä jos. Ja ystävä kirjoitti facebookissa, mitä ne kaikki Euroopasta tulevat tänne ja tuovat sen, ei niiden pitäisi antaa näin vapaasti tulla. Vähän myöhemmin, kun Uuttamaata suljettiin, mökkikunnista tuli samanlaisia äänenpainoja pääkaupunkiseutulaisia kohtaan. Katson päivittäin Alankomaiden tartunta- ja kuolleisuusluvut. Vompsu on täällä turvassa.

Ja ylipäänsä, miksi hänet kutsuin? Emme me ole olleet rakastavaisia vuosiin. (Olimmeko lopulta koskaan, sekin on vähän epäselvää. Ehkä. Jollain omalaatuisella ei-romanttisella tavalla.) Mutta olemme läheisiä. Välitämme toisistamme. Minulle tuli paha olla, kun ajattelin, millaiseksi hänen pakko-oireinen arkensa voisi siellä kaukana yksin muuttua. 

On tullut uutisia ystävien sairastumisesta. Tiedän nyt viisi, jolla todennäköisesti on virus. Osalta se on jo menossa ohi.

Siinä sivussa tapahtui digiloikka kahden päivän varotusajalla. Jooga siirtyi verkkoon, osasi niin ohjata tai ei. Olen ymmärtänyt joidenkin hankkineen kameroita ja mikrofoneja ja sisustaneen valejoogastudion kotiinsa. Minä ohjaan pyykkitelineen vierestä läppärin kameran ja mikin avulla. Kaikki ovat vain olleet kiitollisia. Ensimmäisen ohjauksen tein sängystä ennen kuin Vompsu oli tullut. Jännitin niin koko tilannetta, että vatsan nyrkki puristi koko ohjauksen ajan ja liikuin kuin unessa. Koetin repiä hiljaa itsekseni huumoria siitä, että tähän on tultu: livestriimaan sängystäni perjantai-illan interaktiivista viihdettä. Mutta tuntui vain pahalta. Jälkikäteen riehutanssin ja sitten itkin ja monena yönä heräsin painajaiseen, että joku kuvaa minua, kun nukun. En ole sen jälkeen ohjannut sängystä käsin. Se oli liian privaattia, lopulta. Vaikka se olisikin luontevin, selkein studionkorvike täällä. 

Nyt, vähitellen, alan tottua siihen, että puhun yksin tietokoneen ruudulle. Alan kadottaa tunnun siihen, millaista on ohjata ryhmää livenä. Mitä kaikkea siihen liittyikään?

Niin, kaikki muuttuu: en enää syö seisten jääkaapin vieressä kylmää keittoa lusikalla suoraan kattilasta. Enkä käy kaupassa useita kertoja päivässä.

Koska tuoretavara ei säily ja jääkaappi on pieni kahdelle ihmiselle, on ruoka tehtävä pitkälti itse, jotta kauppavälin voi pitää tarpeeksi harvana. Keittiö näyttää melko hämmentävältä: jauhosäkkejä, hiutalesäkkejä, papusäkkejä. Kerran viikossa tulee tuoretavaraa kotiinkuljetuksella. Kotiinkuljetuksen jälkeen on aina monta salaattipäivää ja sitten pudotaan uuniruokien ja risottojen varaan. Kiitän nyt kyynärpäät ristissä sitä, että olen aloittanut kokkauksen jo lapsena. Ei ole oikeastaan mitään olennaista, mitä en osaisi tehdä, kokkausmielessä, jos vähän maltan keskittyä. Koska olen suunnitellut ruoat aika monelle koulutusviikonlopulle ja retriitille, ei tuota kauheasti vaivaa suunnitella viikon ruokien luonnos samalla kun kliksuttelee asioita ostoskoriin nettikaupassa. Silti en halua tehdä liian tiukkaa suunnitelmaa: juuri improaminen tuottaa iloa. Joka aamu vaanin jääkaapin suulla ja päätän, että haa, tänäänpä teenkin tästä jotain. Tuo jääköön huomiseen. Teen myös taas leipäni itse vuosien jälkeen. Muistan edelleen, miten hunajasta saa tehtyä villihiivan leipään. Saan taikinani myös happanemaan ilman pulmia. Matkin taikinan olosuhteilla suolistoa. Maitohappobakteerit viihtyvät suolistossa, joten ne saa viihtymään suolisto-olosuhteisessa taikinassa.

Vompsulla on paljon töitä, joten hän vain tekee työtä. Välillä hän kantaa ostoslaatikon alaovelta ylös ja tänään hän imuroi maton, mutta enimmäkseen minä teen kotityöt. Ja niitähän riittää. Joissain muissa oloissa saattaisin protestoida, mutta nyt olen tyytyväinen askareista - ne luovat toimijuutta. Ei ole mitään lepohetkiä, ja hieman ymmälläni olen seurannut joidenkin tuttavien päivittelyä siitä, että aika käy pitkäksi tai että tämä on universumin lähettämä pysähdyshetki itselle. Hmm. Pysähtyisin ihan mielelläni, mutta työt on hoidettava etänä, ja sen lisäksi ulkoilutettava koira, kokattava, leivottava, siivottava ja niin edelleen. Päivystettävä somessa - kyllä, koen velvollisuudekseni myös sen, että koetan nyt vuorovaikuttaa oikein rakentavasti.

Ajattelen tätä tilapäiseksi. Mutta niin ajattelin tätä edeltävää arkeakin, joka oli - on - rakentunut lainalle, jota ei aiota koskaan maksaa takaisin eläinkunnalle, kasvikunnalle. (Sienikunnan kuvittelen pärjäävän hyvin jopa ihmiskunnan kanssa.) Olen ajatellut tilapäiseksi asujaimeni, ammattini, identiteettini, perheeni - todellinen perheeni on koira eivätkä ne elä kauan -, yhteiskuntamuotoni, joten en sillä tavalla koe kauheaa krapulaa siitä, mitä on ennen ollut, tai kauhua siitä, mitä on nyt.

Muutun nopeasti.

Suurimman tyydytyksen ja toimijuuden tunnun saan tätänykyä siitä, miten hyvin välttelen ihmisiä. Jos minulla olisikin virus, se ei pääsisi leviämään kehenkään paitsi Vompsuun, joka on vielä poteroituneempi, ei edes ulkoile koiran kanssa. Tosin torstaina menen ottamaan tehosteen punkkirokotteeseen - mikäli olen vielä terve. Ja huomenna entinen kämppis tulee noutamaan luettavaa. Pidämme turvavälit. 

Jokainen kontakti on uhka, mutta kenelle, emme tiedä, ennen kuin testaamista tehostetaan. Me emme yksinkertaisesti tiedä. Virus voi olla missä vaan. Se voi levitä pisaratartuntana tai aivan vain hengityksen ja puheen myötä. 

Olen sentään lakannut pesemästä joka ikistä hedelmää ja vihannesta kaksikymmentä sekuntia astianpesuaineella ja päättänyt luottaa informaatioon, ettei ruoan tiedetä vielä tartuttaneen ketään. Voin vakuuttaa, että kaksi kiloa veriappelsiineja, kilo tomaatteja, kaksi pussillista avokadoja, kilo porkkanoita ja niin edelleen on melkoinen iloinen souvi pesukarhumetodilla. Kun olen lopettanut tämän kontaminaatiofantasian tukemisen, on aikaa myös kirjoittaa. Edes harvoin, edes vähän. 

Kohta ei ole kuin aikaa. Pääsiäisen jälkeen on enää yksi normi opetusviikko, etänä tietysti. Sen jälkeen viikossa on enää yksi työpäivä. Piti olla kolme, toukokuun piti olla semiloma muutenkin. Onneksi Vompsu on nyt täällä, joten vuokra on puolet pienempi.

Kaikki tuntuu niin tilapäiseltä, etten lainkaan hämmästyisi, jos äkisti töitä olisi taas enemmän kuin ehdin tehdä. 

Raportti läikikkäältä planeetalta

On aikakausia siitä, kun olen ehtinyt kirjoittaa. Ehkä tämä kommuunielämä imee kaiken. Tai gradu. Tai pelottava somekeskustelu. Tai talvi. Ei, ei se voi talvi olla - talvellahan ulkoillaan vähemmän.

Nyt makaan sängyssä lämpöillen ties monetta päivää (olen seonnut laskuissa), joten ehdin, ihan varmasti.

Tuntuu hauskalta asua jugendtalossa, puhumattakaan siitä, että entisessä asunnossamme asuu nyt vuokralla Näkymätön Tyttö. Tosin jugendtalossa on jekkunsa, kuten että rapun alakerran patteri - jonka siis pitäisi kaiken järjen mukaan lämmittää kylmempää ilmaa ympärillään - räjähti jäädyttyään, ilmanvaihto ei vain toimi ja huutonetistä halvalla haalimaamme videotykkiä on ensin esilämmiteltävä patteria vasten, jotta se suostuu hurahtamaan käyntiin. Luvalla sanoen: täällä on aika holotnaa! Yhdet villasukat eivät missään nimessä riitä.

Toisaalta ikkunasta näkyy oopperatalo ja huonekorkeutta riittää. Epäilemättä se lämmin ilmapatja lilluu siellä katonrajassa. Jugend, alan ymmärtää, on visuaalinen valinta. Ei tuntoaistillinen! Eikä, luoja paratkoon, olfaktorinen.

Kommuuni tuo elämään erilaista säpinää. Tässä kommuuniasetelmassa en ole kokenut samanlaisia kuristavia vihan tunteita kuin edellisessä yritelmässä, en ole pelännyt kuolevani väsymyksestä unenpuutteen takia enkä muuta sellaista hupsua. Ehkä nyt tiesin odottaa vaikeuksia ja tapani mukaan vähän liioittelin huolissani. Kuvitelmia vasten pienet riitamme ovat vaikuttaneet suorastaan hupaisalta salonkikomedialta. Ehkä sitä on vähän oppinut itsekin asettamaan selkeämmin rajojaan, pyytämään asioita ja kuuntelemaan toisia, ehkä jopa fasilitoimaan heidän pyyntöjään niin ettei tarvitse vain arvailla, mistä erimielisyydet oikein sikiävät.

Mutta hullujenhuone tämä on! Iloinen sellainen, tosin. Siitä ei ole epäilystäkään. Kun asukkien ikäero venyttyy liki kolmeenkymmeneen vuoteen ja kunkin temperamentit ovat aika erilaisia, kaikilla on yhteiselossa oppimisen paikka. Joskus se näyttää tältä: Ulkoilemasta tuleva kämppis tuskastuu tunkkaisuuteen, repii kaikki ikkunat auki. Koska olen kuumeinen, vedän päänikin peiton alle ja kalkattelen siellä hampaita. Tuuletettuaan kämppis paistaa pannulla kananmunia keittiön ovi kiinni, ettei tunkkainen haisu leviäisi kaikkialle muualle asuntoon. Kaunis ajatus, mutta käryt jäävät umpioituun keittiöön. Niinpä mennessäni sinne mittaamaan kuumetta ja ottamaan kupin pakurihaudetta meinaan oksentaa hajun voimakkuudesta. Ei kun läpiveto taas päälle, salongin ja keittiön ikkunat auki. Tässä vaiheessa huvittaa. Ja palelee. Paljon. Pakenen peiton alle tuuletettuani. Ei tee enää mieli edes pakuriteetä. Entä sitten tämä: Kaksi kämppistä kinaa yhdestä ovesta, onko sen hyvä olla kiinni vai auki. (Tai no, heillä on eri näkemys asiasta, ja keskustelevat siitä kohteliaasti, mutta mikään ei muutu kummankaan asenteissa tai käyttäytymisessä. Ehkä se on jonkinlaista kinaa, ehkä ei?) Ymmärrän kummankin kannan, mutta välttääkseni kajahtamista ja kaunaantumista kieltäydyn välittäjäksi ryhtymisestä. Se ei ole edes vaikeaa. Sen kun vain muistutan itselleni, ettei minulla itselläni ole ongelmaa oven kanssa. Ratkaiskoot he sen, miten lystäävät.

Aika monesti täällä törmää siihen, miten se, mitä toinen ei edes huomaa, on toiselle riittävä liipaisin syöksyä toivottomuuteen tai kokea, ettei tämä voi olla koti. Puhumme näitä asioita ääneen. Nähtäväksi jää, opinko ikinä näkemään ne seikat, jotka häiritsevät yhtä kämppiksistä. Yritän ottaa ne huomioon, mutta ne asiat, joita en yksinkertaisesti huomaa, on aika vaikeaa ottaa huomioon. Ehkä opin vähitellen näkemään asiat siistimpien ihmisten tavalla, niin vaikeaa kun onkin ymmärtää, miksi kodin pitäisi koko ajan olla valmis tyyliin sisustuskuvauksiin. On ihan mukavaa, ettei kaikkialla ole kaiken aikaa tahmaista ja tomuista, mutta minun on vaikeaa ymmärtää, miten jokin muki lavuaarissa tai muru pöydällä voi kaataa jonkun kodin tunnun. Ja samalla näen selvästi, että kyllä, jollekulle se on näin. Heidän pitää saada viikottainen ylläpitosiivous ja he aistivat sen parantaneen siisteystasoa, siinä missä itse viikkosiivotessani koen motivaatiopuutetta siitä, ettei alku- ja lähtötilanteen välillä ole himpun verran eroa. Tai siis: etten itse osaa mitenkään huomata sitä.

On myös jännittävää tarkkailla, miten kodinpidon normit sukupuolittuisivat herkästi, ellen olisi täällä. Siivouksen suhteenhan olen aina kieltäytynyt naisen roolista. Se on liikaa, minusta. Kun katsoo niitä tilastoja, kuinka paljon naiset ja miehet keskimäärin pistävät aikaa kodinhoitoon päivittäin, en osaa kuin ihmetellä, miten itsemurhia tehdään niin vähän. Varmasti lapset muuttavat tilannetta - itselleni se on aina ollut ihan riittävä syy suhtautua lasten hankkimiseen hyvin varauksellisesti. En vain halua vilijonkkaelämää tai arjen pyörittämistä. Itselleni on ihan riittävän vaikeaa poimia edes yksi kulma tästä kolmiosta. Jo kahden jonglööraamisen yrittäminen saa kysymään, miksi ihmeessä, kolmen rohmuamisesta puhumattakaan.

En kai ole ikinä ajatellut, että kukaan tarkkailisi tai arvottaisi minua kodinhoitotekojeni nojalla (paitsi ehkä ne, jotka mieltävät sellaiset asiat tärkeiksi - ja heidän mielipiteensä ei erityisemmin kiinnosta). Tai monen muunkaan asian nojalla, oikeastaan. Viime aikoina olen hahmottanut entistä enemmän, kuinka yksinkertaisen aasimaisen piittaamaton olen suhteessa moniin asioihin, joista moni ihminen selvästi stressaa vaikka millä mitalla. Olen todennut tämän lukiessani graduaineistoani, keskustellessani kommuunissa, kuunnellessani ihmisiä, katsoessani yle areenasta sairaana ikäisteni naisten elämästä kertovaa dokkaria ja muuta sellaista. Voi tietysti olla, että olen sokea omille neuroottisuuksilleni. Epäilemättä - pidän niitä varmaan niin itsestäänselvyyksinä, etten vain tajua! Tai ainakin muutama ystävä naureskelee, kun sanon heistä jotain hassua. Kuten että en haluaisi mennä gradussa yli siitä, missä aita on matalin. Heidän on jotenkin vaikeaa kuvitella, että osaisin, vaikka haluaisinkin. Ehkä he ovat siinä oikeassa. Ehkä ajattelen, että minua arvotetaan sen nojalla, miten utelias ja asioita auki repivä jaksan olla. Miten härisevä lohikäärme.

Sen sijaan en jaksa olla erityisen kiinnostunut siitä, näytänkö muista väsyneeltä vain siksi, etten enää jaksa meikata, en edes kestovärjätä ripsiä ja kulmia. (Sen kummempaan minusta ei ole muutenkaan yleensä ollut.) En oikein ymmärrä sitäkään, miksen saisi olla väsynyt, vanha, laiska, omituinen ja niin edelleen. Umpihullu.

Elämä ainakin on umpihullua. Asua nyt tällä tavalla. Edetä ilman sen kummempia tavoitteita. Olla surullisen hämmentynyt siitä tosiseikasta, että nukkuu yöt muualla kuin sen luona, jonka luona haluaisi ne nukkua. Ilmoittautua joogaohjaajakoulutukseen juuri siksi, että on ollut niin liikuntakammoinen ja kroonisen sairauden takia hivenen liikuntarajoitteinenkin ja muutenkin maailman jäykin ja huonoin ohjatusti rentoutuja. (Mietin pitkään, jooga vai feldenkrais vai pilates, ja sitten valitsin joogan, koska minulla on sen kanssa isompi kana kynittävänä kuin noiden toisten. Taistelukala!) Kämppis kysyi, eikö minua huoleta, mitä ihmiset minusta ajattelevat, kun kerron ohjaavani joogaa. Että eikö se vaikuta hörhöltä. Nauroin niin että spora raikui. Mitähän sellaista en olisi tässä elämässä tehnyt, että se vaikuttaa hörhöltä, jos sellaista tulokulmaa etsii? Sanoin vakavoiduttuani ystävällisesti, että minusta kaikki ihmiset ovat hörhöjä omilla tavoillaan. Ja ehkä kaikista hörhöintä on antaa periksi vaistomaiselle, nalkuttavalle pelolleen siitä, että jos teen näin, minut ulossuljetaan liian omituisena. Itsestäänhän ne ulossulkijat kertovat. Sitä voi ajatella testinäkin, vaikka tietysti pohjimmiltaan kyse on siitä, että haluaa tehdä jotain ja sitten tekee kaikkensa sen eteen, että saa  edetä siihen suuntaan.

Liityimme hetkeksi tinderiin Vompsun kanssa. Vompsu on siellä edelleen ja tinderöi. Itse en kestänyt. Se, mitä ystävät kuvasivat itsetuntoa kohentavana trippinä, osoittautui kohdallani suoksi, johon upposin 36 tunniksi alkaen äkkiä potea universaalin yksinäisyyden tuskaa ja halua pelastaa kaikki siellä tapetut eläimet kädessään pönöttävät kaljut ukkelit, joiden kanssa en kuitenkaan oikeasti haluaisi juttusille, koska tajuan ihan hyvin, etten voi mennä tinder-treffeille jokaisen kuvistani etäisesti kiinnostuneen tinderin käyttäjän kanssa, ja vaikka menisinkin, ei se yritykseni suhtautua heihin empaattisesti ja olla heille läsnä johtaisi mihinkään muuhun kuin siihen, että seuraavaksi kokisin syyllisyyttä siitä, että olen antanut turhaa toivoa menemällä treffeille, kun en kuitenkaan halua heidän kanssaan mitään sen syvempää tai vakavampaa. Eikä yhdessä keskustelussa vielä korjata kenenkään yksinäisyyttä ja kaipausta elää suhteessa, jossa tulee rakastetuksi. Tai ainakaan minulla ei ole semmoisia taitoja. (Jos olisi, en ehkä pistäisi pahakseni sitä, vaikka palaisin loppuun moisessa hommassa - mutta ei ole.) Ehkä olen oman tilanteeni takia herkistynyt sille seikalle, miten kauheaa on, etteivät kaikki saa nukkua suurta osaa öistään sellaisen ihmisen vieressä, jonka kanssa he tuntevat olonsa turvalliseksi, onnelliseksi, huomatuksi ja ymmärretyksi. Ja samalla haluttavaksi ja haluavaksi.

Ymmärsin Tinderissä myös sen, miten huiman etuoikeutettua elämää vietän. Miten kivassa kämpässä, keskellä kaupunkia elän. Miten minulla ei ole huollettavia, hankalia eksiä, valtavia esteitä haaveideni edessä (no, mitähän ne haaveet ovat? öh.), miten ympärilläni on huolehtivia, lämpimiä, analyyttisia, keskustelevia, avomielisiä ihmisiä roppakaupalla. Miten minun ei tarvitse ajatella Paulo Coelhon sitaattien kautta eteneväni henkistä polkua tai muuta sellaista, koska minulla on välineet ajatella, että kaikissa tilanteissa, kaikilla poluilla oppii, hautaan saakka, eikä siihen tarvita minkään elämänalueen henkiseksi nimeämistä. (Paskan marjat joogan opettaminenkaan mitään henkistä on - kunhan pakoilen istumatyöläisyyttä!) Tunnen itseni hyvin, hyvin etuoikeutetuksi siitäkin huolimatta, että viime viikolla minun oli kahtena päivänä raahauduttava luennolle kuumeisena, koska läsnäolopakko.

Muutenkin olen kokenut kihelmöivää etuoikeutettuutta - siinä on samaan aikaan suunnatonta helpotusta että epämukavuutta sen suhteen, ettei sama näytä osuvan kaikkien osaksi; etenkin kun en näiden asioiden suhteen ajattele erityisesti ponnistelleeni ne ansaitakseni vaan ajattelen niiden syntyneen ihan muiden prosessien sivutuotteina, jotka tuntuvat melkoisilta lahjoilta - kahden viimeaikaisen somen feminismiä liippaavan keskustelun suhteeen, sekä lääppimiskeskustelun (olen ollut hämmentynyt, miten moni nainen saa kokea niinkin paljon epäasiallista kohtelua, kun itse olen välttynyt sellaiselta suuren osan elämääni) että sen Vaaras-keskustelun, jossa minulle tuli täytenä yllätyksenä se, miten väsyneitä monet naiset kokevat olevansa; itse en tunnista tuollaista väsymystä lainkaan.

Pidin ja pidän edelleen Vaarasen kirjoitusta paitsi rauhansolminnan eleenä (jonka jotkut kuulevat sotahuutona - niin erilaisia me olemme, tai sitten vain erilaisissa tilanteissa, tiedä tuosta), myös hyvänä kiteytyksenä siitä, mitä olen joskus kutsunut sukupuolten välisen sodan lietsonnan naisten tahoksi. Joidenkin miesten taholta varmasti tehdään myös toimenpiteitä poteroiden syventämiseksi, siitä ei ole epäilystäkään - mutta Vaarasen kuvaama väheksyvä puhe miehistä ei ole ainakaan itselleni vieras ilmiö. Kun luin Vaarasen mielipidekirjoituksen, tunsin helpotusta siitä, että joku toinenkin näki ja vielä sanallisti selkeästi itselleni tutun ilmiön. Minun on ollut jo kauan hyvin vaikeaa suhtautua siihen, koska en kuule sen sävyistä puhetta lainkaan ratkaisuhakuisena tai rauhaa rakentavana vaan pikemminkin omaa turhautumista ja vihaisuutta oikeuttavana ja kasvattavana. Ymmärrän toki emootioiden säätelystä luettuani, mikä on vihan funktio kiistatilanteissa - se parantaa omia voittomahdollisuuksia kiistassa. Oma näkökulmani tilanteeseen on vain hyvin erilainen: ei ole kiistaa, on yhteistyötä, jossa on puutteita, jotka pitäisi saada nostaa pöydälle tarkasteltavaksi ja joiden suhteen jokaisen olisi otettava vastuuta ja keksittävä kehitysehdotuksia. (Epäilen kyllä, että oma kehitysehdotukseni - saman suuntainen kuin Vaarasella - näyttää monista täysin sopimattomalta. Mutta on täysin mahdollista kieltäytyä tekemästä sen enempää kuin toinenkaan tekee ja tuhahtaa niille, jotka tuomitsevat itsen sen perusteella. En sano, että se olisi paras tie, ja varmasti useita teitä ja lähestymistapoja tarvitaan. Mutta minulle tuollainen tie on toiminut hyvin. Etenkin kun en ole ikinä erityisemmin halunnut lapsiperhettä. Varmaan se olisi hankalampaa lasten kanssa.) Tämäkin on ilmiö, joka tulee esiin emootioiden säätelyn paradigman instrumentaalisen säätelyn mallissa: ne, jotka ajattelevan tilanteen kiistana hahmottamisen virheeksi, pyrkivät säätelemään kiukkuaan vähemmäksi, eivät enemmäksi.

En jaksa kuunnella ns. naisvalitusta (ainakaan yliyleistävässä muodossaan) kovinkaan paljon, mikä on rajoittanut ystävyyksiäni naisten kanssa monissakin tapauksissa: minua on vaikeaa saada komppaamaan, koska jään ihmettelemään, että jos joku nyt tosiaan näkee toisen sukupuolen noin toivottomina torveloina, miksi ihmeessä he haluavat elää niiden tyyppien kanssa. Miksei vain muuttaa all-women -tyypiseen kommuuniin? Tai vaihtoehtoisesti tinkiä omista ennakko-oletuksistaan ja opetella elämään jonkun kanssa (toki edellyttäen, että se toinenkin on halukas tinkimään niistä ennakko-oletuksistaan)? Onhan se tietysti vaikeaa, mutta mikä on sen vaihtoehto? Sukupuolten välisen suhteen lähinnä taisteluna näkeminen? En ole ihan varma siitä, onko tuollainen yleisempi paradigma kovin hyvä tausta niille yksittäisen suhteen neuvotteluille, joita jossain vaiheessa suhdetta joka tapauksessa viriää. (Varmaan olen itsekin uusfamilisti - joskin polysellainen :D - koska miellän intiimisuhteiden neuvottelut tärkeämmiksi kuin ei-erotisoituneiden ystävyyssuhteiden neuvottelut. Ne ovat paljon, paljon polttavampia, luottamuksellisempia neuvotteluita. Ystävyyssuhteet ovat usein pidempiä mutta myös aika tavalla laihempia ja vähemmän merkityksellisiä. Niin merkityksellisiä kuin ne ovatkin ja niin kuin ne voivatkin usein auttaa vaikeissa paikoissa, kumppanuus intiimisuhteissa on silti jotakin paljon syvempää ja tärkeämpää, ainakin itselleni. En sano, että tämä olisi ainoa oikea malli. Itse vain tunnun reagoivan näin. Sydämeni laulaa, kun saan nukkua sellaisen vieressä, jota osaan rakastaa kaikilla tasoilla. Ei mikään ystäväpiiri luo samanlaista turvaa ja keveyttä, niin kovin kuin ystäviäkin osaan kaivata ja arvostaa ja niin kovin kuin haluan heidänkin tukenaan olla - elleivät he minusta ole kovin konfliktihakuisia...)

Tästä on muuten tosi pelottavaa kirjoittaa. Tuntuu hankalalta tajuta, että on monen mielestä varmasti aivan kamalan taantumuksellinen tai jotain. Naisia syyttävä tai kotitöiden painottumisen kieltävä. Jälkimmäisestä on paljon faktaa enkä kiellä sitä - mietin vain, voisiko kotitöistä ihan tahdonalaisesti laistaa enemmän ja siten tasata tilastoja? Ehkä näin ehdottaessani syytänkin naisia. Voi olla. Onhan heidän puhetapansa ahdistanut minua jo pitkään. Joskus muulloin voin syyttää miehiä samalla tavalla: sanoa, että hei, minusta tuo ei nyt rakenna hyvää alkua keskustelulle. Ehkä se juuri hämmentää Vaarasen kommentin vastaanotossa - ettei sitä nähty lyhyenä kommenttina, tietyn ilmiön kuvauksena, vaan kaikenkattavana analyysina tasa-arvon tilanteesta Suomessa vuonna 2016. (Meinasin kirjoittaa 2015, mikä kuvaa sitä, kuinka pihalla tapaan olla.) No, minun ahdistuksiani tai rallatteluitani ei ainakaan kannata pitää yrityksinä kaikenkattaviin analyyseihin, koska se ei mitenkään ole tässä tavoitteena. Kunhan hämmästelen lonkalta sitä, miten erilaisia ovat tulokulmat keskusteluihin, näkemykset, maailmanhahmotukset. Tiedän hyvin, miten vaikeaa minun on hahmottaa suurta osaa sosiologiaakin, koska se hahmottaa sosiaalista sfääriä niin paljolti irl-ryhmien intressikonfliktien kautta, niin ihmiskeskeisesti.  Kirjoitin tästäkin asiasta lähinnä siksi, että minua pelotti - kirjaimellisesti pelotti - kirjoittaa aiheesta. Miksi ihmeessä? Koska olen monista väärässä? No, saavathan he olla sitä mieltä. En kuitenkaan ole kovin varmasti ja vakaasti mitään mieltä, paitsi ehkä sitä mieltä, etten ryhdy taatusti siivoamaan ja joulukortteilemaan sen enempää kuin joku muukaan. Koska pelotti, oli kirjoitettava. Emmin kirjoittaessani, mikä osoitti vain, kuinka tarpeellista se oli. En halua elää saksansämpylän maailmassa.

Kuinka vaikeaa onkaan muistaa, että toisetkin tietävät, ettemme kiteydy yhteen kirjoitukseemme. (Vaikka välillä tekstikiistoissa siltä näyttääkin. Mutta täytyyhän ihmisten se tietää jollakin tasolla, eikö?) Ettei yhden kirjoituksen perusteella pureta ystävyyssuhteita (ellei se kirjoitus ole tappouhkaus tms. hävyttömyys).

Ehkä tästä kirjoittaminen sopii hyvin tähän umpihulluun vaiheeseen. No, nyt aviosiippani tuli takaisin Tinder-deitiltään ja tekee minulle keittiössä salaattia. Koska hän pelkää tehdä salaattia, menen auttamaan. Ehkä jatkan kirjoittamista huomenna, ehkä en. Ehkä myöhemmin viikolla, ehkä en. Joskus vielä palaan. Luulen kyllä, että gradu se kirjoitusasiaa syö eniten.

Se etenee.

Se selkenee.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tuotan tekstiä, jossa on rakenne. Se tuntuu omituiselta. En hahmota sitä mitenkään itseeni liittyväksi tekstiksi. On kuin asioita hämmentäisi näkymätön, asiallisen kuuloinen käsi. Ja istuisin jossain kulisseissa pidättelemässä henkeä sen suhteen, mitä kaikkea teksti uskaltaakaan esittää. Siinä alkaa olla väliotsikoitakin, mutta toki vain osassa lukuja.

Yksinäisyydestä

Jos olettaisin, ettei ihminen ole pohjimmiltaan yksin, yllättyisin ja pettyisin paljon enemmän tai useammin. En muista, missä vaiheessa aloin hahmottaa elämän ja ihmisyyden näin, mutta sen on täytynyt tapahtua melko varhain. Olen kirjoittanut siitä niinäkin vuosina, kun minulla oli koulussa kaveri. Olen siten melko varhain ymmärtänyt tai päättänyt ymmärtää, ettei ystävyyskään oikein ylety tuohon yksinäisyyteen saakka.

Tunteet ja elämänvaiheet eivät synkkaannu. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi elää, sen selkeämmin tämän hahmottaa. Joskus aiemmin surin sitä enemmän. Nyt vain totean, tyhjänä ja hieman väsyneenä.

Miltä tuntuisi, jos mieltäisi maailman todellisimmillaan niinä hetkinä, kun on joku tai joitakuita, joiden kanssa aikataulut osuvat yksiin ja asia kuin asia synnyttää syvälle porautuvia keskusteluita? Niinä hetkinä kun mihinkään ei satu, ei särje, kiristä, huoleta? Miltä tuntuisi hahmottaa itsensä ennen kaikkia jonkin kompleksin osaksi, kuten olen joskus onnistunutkin tekemään vuosikaudet, osaksi jotain meitä? (Onnistun kyllä nytkin hahmottaamaan itseni osaksi elonkehää ja materioiden ja ideoiden kiertoa, mutta se on niin suuri kuva, että se ei enää ole mikään me, siihen kuoroon hukkuu yksi ääni ja valinnat tuntuvat kärpäsenkakkamaisen mitättömiltä.)

Tai oikeastaan - on jokin me, mutta se on hajoamassa. On se me, joka pelastui talvesta 2005-2006, heittelehti haaksirikkoisina kappaleina erillään ja kokoontui sitten yhdeksi. Kissat ja minä. (Koira on ollut täällä niin vähän aikaa, ja niin sattumanvaraisesti, etten ole onnistunut meistymään sen kanssa.) (Ja voi tietysti olla kyse siitäkin, että olen kadottanut kykyni meistyä?) Lohi tekee kuolemaa, hitaasti ja kipulääkkein kätilöitynä, ja kun muutamme tästä pois, Negaatio muuttaa Faunin luokse, koska se luottaa Fauniin enemmän kuin kehenkään muuhun, ja, no, minusta pitää valita sen asuinpaikka siten kuin se itse valitsisi, jos osaisi puhua ja vaatia kohteluaan omien halujensa mukaisesti.

Niin että ehkä mietinkin yksinäistymistä. En osaa sanoa.

Tuntuu niin kummalliselta että jo puolentoista kuukauden kuluttua kaikki on taas aivan eri tavalla. Eri ihmiset, eri asunnot. Sitten pitäisi jatkaa opiskelua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, pitäisi tavata ihmisiä ja jaksaa käydä vesijuoksemassa. Kuuntelen puhetta lumesta ja sen tuomasta valosta enkä jaksa mainita, että minusta valo on aika pieni vastine märistä kengistä ja sukista. Siitä että tuoksut lakkaavat.

Jalka on taas kipeytynyt rasitusvamman kohdalta. Lähden aiemmin kotiin. Silitän kissoja, vien koiran ulos, niin pitää vain tehdä, vaikka astuminen sattuu särkylääkkeen takaa, koska en halua pyytää toisia, en halua sotkeentua heidän elämäänsä, heillä on oma yksinäisyytensä, oma tapansa nähdä asiat (ehkä minun pitäisi lopettaa blogin kirjoittaminen, koska näin kirjoittaessani pelkään heidän lukevan tämän kritiikkinä, kun koetan kirjoittaa kaiken vain toteavasti, ei ole mitään pelastettavaa, mitään ei koskaan ollutkaan pelastettavissa, olen matkalla kaiken aikaa, olin silloin ja olen nyt, ja ihmiset lähenevät, kohtaavat ja loittonevat) (ja vastustan edelleen pitäisiä, en ala sen tahtiin), koira iloitsee retkestämme, kissat kehräävät, työnnän pienen ruiskun harmaan suupielestä kielen päälle ja annostelen kipulääkettä pienissä pulsseissa. Konkreettisia toimia, joista ymmärrän hyvin vähän.

Yksinäisyyttä on nyt vaikeaa kuvata, koska se peittää kaiken nyt niin sakeana. Kummallista kyllä, se on läsnä vahvimmin niinä hetkinä, kun tietää tai kokee olevansa sidottu johonkin toiseen taloudellisesti tai muulla ei-spontaanilla tavalla. Kohtuullisuuden toivolla, ehkä. Jollain sellaisella epämääräisellä. Että tietää miten tuhoon tuomittua kaikki ihmistenvälinen vaihto on ja silti jatkaa, koettaa pysytellä ystävällisenä ja kohteliaana. Vaikka on kauempana kuin merenpohja ja taivaan kaareksi koettu väri. (Kummallista kyllä, sitten kun on luopunut kohtuullisuuden toivosta, tai miksi sitä nimittääkään, äkkiä kokee toisten läsnäolon ja avun kuumina ja koskettavina, melkein todellisempina kuin sen äänen, mielen, joka supattaa, nauraa, nyyhkyttää ja mitä äänet nyt tekevätkään, jäsentää maailmaa jollain tavalla, jonkinlaisena.)

Kun istuu toisten kanssa ja jalka tykyttää kipua, ajattelee toista maailmaa, sitä joka vastaa paremmin tuntemuksia. Ajattelee rantaa, marraskuista merenrantaa, jossa viima on työntänyt veden lietemaan poluille ja ruoholla on edelleen väri vaikkei se kasva. Sitä pimeyttä, joka on valaistujen polkujen ulkopuolella, huonosti kasvavaa suolamaata ja meren ääntä, yksinäisyyttä johon voi huutaa ja kirkua kenenkään hämmentymättä.

Haastatteluissa, joita teimme tanssivista ihmisistä yhtä harjoitustyötä varten, kuultaa läpi sisätilamaailman ja katumaailman kauheus. Liike, joka ei jäsenny kävelemiseksi tai istuen heijaamiseksi, on nimettävä tanssiksi, jottei itse leimautuisi hulluksi. Kun tanssii yksin kotona, tietää naapurien näkevän, ja on rohkaistava itseään mainiten, ettei siitä tarvitse välittää, koska hekin tanssivat puolisalaisissa eriöissään. Se, että saa liikkua jossain vapaammin, rinnastuu huumeeseen. Ymmärrän noita lyhyitä tuokioita paremmin kuin monia muita puheenaiheita.

Se yksinäisyys, että tietää olevansa yksin kokemustodellisuudessaan. Se omituinen tuntu, että on kuin sitä ja siinä koettua olisi jotenkin puolustettava ja perusteltava jollekulle - vaan kenelle? Omituiset päähänpistot ja päätökset, joihin oletetaan suhtauduttavan rationaalisesti. Vai oletetaanko? En tiedä! Tiedän hämmästyttävän vähän tästä maailmasta ja siitä, mitä oikeastaan oletan siitä.

Yhä useammin tänä syksynä on tuntunut siltä, ettei ole enää mitään sanottavaa kellekään. Olenkin kirjoittanut vain harvoin.

Raportteja ja oppimispäiväkirjoja tietysti kirjoitan, mutta niidenkin kanssa pysähtelen tuon tuosta miettimään, miksi teen niin. En oikein jaksa olettaa työllistyväni tuollekaan alalle. Tai onko se edes mikään ala. Olen kiinnostunut niistä samoista asioista kuin ennenkin, samat pulmat iskevät vasten naamaa. Ja välillä minulla on liian samanlainen olo kuin seitsemän vuotta sitten. Kaiken hajoaminen palasiksi, kykenemättömyys uskoa minkään jatkumiseen tai jatkumisen hedelmällisyyteen. No, toistaiseksi olen pystynyt syömään ja nukkumaan, koska minulla on hierominen. Se maadoittaa. Ja harmaa kissa: jonkun on annettava sille lääke. Ja koira: sitä on käytettävä ulkona, se iloitsee. Ilo tarttuu hetkeksi, ihailen harmaan kissan sitkeyttä ja uteliaisuutta. Entä sitten kun sitä ei ole enää antamassa minulle toivoa?

Koetan lohduttautua ajatuksella: Tulee uusia eläimiä, uusia ihmisiä, uusia asuntoja, uusia vuodenaikoja, uusia unia. En lohdutu. Yksinäisyys siellä alla pysyy. Niinä hetkinä kun se tihentyy ja kiristää sisäänsä siten että toisten kanssa on vaikeaa olla silloinkaan kun heidän kanssaan jakaa tilan, ajan ja puheenaiheen, tuntuu hetkittäin vaikealta hengittää. Kodilta tuntunut lakkaa tuntumasta kodilta. En osaa uskoa, että osaisin antaa kellekään mitään: ei sanoja, ei rakkautta, ei iloa.

Pysyttelen tässä tuntemuksessa ja tutkin sitä.

Puhuttelen sitä, nimeän sen ja muistutan sitä siitä, ettei se ole ainoa tuntemus. Jos se olisi kaikki ja kaikkialla ja aina, en huomaisi eli erottaisi sitä. Sen huomaaminen tuntuu todistavan, että muistan muunkinlaista olevan. 

Räkää ja hämmennystä

Marraskuu: räkää ja hämmennystä. (Kyllä, myös rään hämmennystä ja paimentamista paperinpaloille, jotka eivät itsekseen liiku biojätteeseen aivan kuten astiatkaan eivät tiskaudu, roskapussit pompahtele reippaasti jäteasemalle ja niin edelleen.) Flunssa räjähtää käsiin, se ei enää ole mikään kitka vaan täysimittainen pysähdys, kirveltävä vesi valuu silmistä ja nenästä, yskin, aivastelen ja niistän. Ja krohisen. Aamuisin ääni on kadonnut tai honisee matalana ja katkeilevana.

Saan numeron syksyn ainoasta tentistä: toisesta vastauksesta (konemaisemmasta) täydet pisteet, toiseesta (joka hyödynsi oikeastaan kaikkea yliopistossa koskaan oppimaani) alimmat hyväksyttyyn oikeuttavat pisteet. Kun näen jälkimmäisen tuloksista, ja sen suhteen ensimmäiseen, repeän nauramaan ja nauran hyvän tovin. Jos joskus ajattelenkin olevani lampaaksi naamioitunut susi opiskelijana kurssilta toiselle ajelehtiessani ja kysyessäni kysymistäni, nyt olen ainakin saanut palautteen tekemisistäni ja kysymisistäni. (Aion kyllä edelleenkin kysyä, miksi ajatella, että maailmassa on vain tulkintaa ja tulkinnan tulkintaa ja tulkinnan tulkinnan tulkintaa kosmiseen silmäpakoon saakka.) Ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen - mutta minähän olenkin - koska suunnilleen kolmannes tenttijöistä reputti tentin ja minut päästettiin läpi kerettiläisine teorioineni.

Nyt luen teoreettista taustakirjallisuutta kotona särkylääkkeen luomassa illuusiossa kelluen. Välillä nukun. Meille on harjoitustyöhön määrätty tietyt sallitut lähestymistavat, ja kas niin, ihan selvähän se, etten löydä yhteisymmärrystä niiden lähestymistapojen kanssa, en siltikään vaikka ryhmämme tekee sentään siitä vähimmän epäilyttävästä lähestymistavasta harjoitustaan. Kysyn teoreettisen suuntauksen lähtölaukausartikkelilta: No mutta jos sinä tätä haluat tutkia, miksi sinä näin etenet? Ja: miksi sinä käytät ristiin tai konjunktiossa käsitteitä kokemus ja ajattelu, ja oletko tosissaan vakuuttunut, että kyse on samasta ilmiöstä ja että ne molemmat saadaan haaviin tällä menetelmällä? Ja vieläkin hämmentyneemmin: miksi sinä haluat, että läpielettyjen käytäntöjenkin ymmärrys on tulkintaa? (Ja koska luin vähän aikaa sitten tämän, ajattelen sen kautta: äääh, eikö vaan olekin niin, että on eri asia kääntää kirja kuin lukea se problematisoimatta, eri asia yrittää sanallistaa jokin käytäntö tai idea sitä mahdollisesti tuntemattomalle olennolle kuin jollekulle vertaiselle, kollegalle maailman myrskyissä, enkö minä nyt vain sanoisi sinulle että phuuh konstruktivismi über alles ja pyörittäisi silmiäni sen sijaan että alkaisin alusta, kertoisin tarinan maailmasta, joka kadotti metafyysisen joulukuusenjalkansa ja meni siitä sekaisin... puhuisi taas foundationalismista ja siitä, voisiko ymmärtämisessä ja kokemisesa olla jotain ei-foundationalistista ja samalla, silti, ei-tulkitsevaa.) Ja ajattelen sitä esimerkkiä, jonka näimme luennoilla, tai hitostako minä tiedän, mitä muut näkivät, mutta oli sellainen kalvo, jossa oli avattu kengän käsite, mitä kaikkea siitä löytyikään, veneenmuotoiset nahat tai jotain sinnepäin, ja sen oli tarkoitus kai osoittaa, että käsitykset ovat piilossa meiltä, vaikka jäsentävätkin tapaamme nähdä asiat, mutta tietysti halusin vain väittää vastaan: tämä on kenkä, laitan sen jalkaan, kävelen sillä, ja jos minun pitää kuvata sitä jollekulle joka ei tiedä, mikä se on, epäilen kyllä etten alkaisi sanallistaa, koska olen koettanut sanallistaa monia seikkoja ja huomannut sen hankalaksi puuhaksi niin että jos voidaan näyttää, sanallistamisen sijaan, niin ehkä mieluummin näyttäisin asian. Ja ainakaan veneenmuotoiset nahat eivät ole se tapa, jolla kenkää tarkastelisin, ei ennen kuin kuulen veneenmuotoisista nahoista.

Siitä tulee mieleen: Yksi hierottava kiinnitti jokin aika sitten huomionsa siihen, että puhuin hänen kehostaan ikään kuin sillä olisi oma tahto. Hänestä se kuulosti kummalliselta. Koetin selventää: ei oma tahto, mutta kylläkin oma tapansa toimia. Hänestä tuntui oudolta, että saattaisin tietää häntä paremmin, miten hänen kehonsa toimii. Ei kaikissa suhteissa, sanoin, mutta joissain asioissa ehkä. Minulla saattaa olla hänelle vieraita teorioita kudostason toiminnasta, jotka auttavat ymmärtämään joitain ilmiöitä. Ja kehon mekaniikasta. Niin mutta kun se on kuitenkin hänen kehonsa, hän sanoi. Oletko varma, kysyin. Ja kenen sinun. Ja kyseenalaistaisitko samalla tavalla lääkärin kuvauksen. Siitä tuli hyvä keskustelu. Tosin hierottava sanoi jälkikäteen ettei ajatellut hierojien juttelevan sellaisista asioista. Hän kävi ensimmäistä kertaa hierojalla. No, nyt hänellä on siitä toiminnasta parempi käsitys.

(Ajattelen kauhulla niitä oppeja, joiden ylitse kävelen huolimattomasti vihellellen, kuten oppi siitä, ettei asiakaspalvelussa saisi olla omaa mielipidettä, että pitäisi vain myötäillä asiakkaan tuntoja aina ja kaikessa, häivyttäytyä näkymättömiin. Miksi kuvitellaan, että kaikki asiakkaat olisivat siinä suhteessa samanlaisia ja haluaisivat samaa? Olisin kyllä maailman paskin hajuton ja mauton olento, kun en ole ihmeemmin sitä koettanut harjoitella teinikouluaikojen jälkeen.)

Tuntuu kurjalta olla suljettu kotiin. Onneksi sentään osaan lukea. Mietin, että jos harjoitustyössä käyttämässämme metodissa ratkotaan ajatukset irti ajattelusta ja ajattelijoista ja tarkastellaan niitä ajatuksina vaan, eikö kyse olekin jonkin sortin objektivoinnista ja reifioinnista; metodin kehittäjä itse puhuu hymystä ilman kissaa. ("`Well! I've often seen a cat without a grin,' thought Alice; `but a grin without a cat! It's the most curious thing I ever saw in my life!'") Mitä ne ovat? Miten ne ovat? (Ystäviä katsoessa tuntuu usein että katsoo ilmeitä ilman niiden fysikaalisten piirteiden perustaa, kasvot on lakannut tunnistus-analysoimis-näkemästä aikaa sitten.)

Sekin tuntuu kurjalta, ettei tiedä, miten kauan flunssaa kestää.

Tai oikeastaan: ettei tiedä, mistään, miten kauan.

Parasta flunssassa on, että saa maata kaiken päivää eläinten kanssa sängyssä. Olen ajatellut syksyn aikaan monta kertaa, miten typerää elämässä on juosta yhden jos toisenkin asian perässä ikään kuin ne olisivat tärkeitä tai antoisia. Tai siis, ovathan ne, mutta tärkeintä itselleni on kai aina silti läheisyys, oleminen siinä pienessä piirissä, jossa tunnen tulevani ymmärretyksi vaikken edes sanoisi mitään, osaisi sanoa sanaakaan.

Kodista

Täällä minusta on tuntunut pitkään siltä, että on koti. On paikka, johon on sallittua tulla, johon voi laskeutua. Pidän asunnosta kovasti, mutta on siinä muutakin. Mitä, en osaa eritellä. Joihinkin paikkoihin ja asuntoihin vain kotiutuu, toisiin ei, eikä se ole sopeutumisasia: koti voi olla kolmen tunnin mittainen ja on paikkoja, joihin ei asetu kuukausienkaan mittaan.

Tuntui hyvältä palata matkalta kotiin. Ei niin, etten olisi pitänyt Budapestistä - pidin, kovastikin. Mutta jo lähtiessä olin väsynyt, ja palatessa olin vielä väsyneempi ja jalkaan oli puhjennut märkää kukkiva tulehdus. Siihen jalkateräänkö, kysyy ystävä lounaalla. Siihen just, vastaan. Hän vain hymyilee ja työntää haarukan salaattiainesten sekaan pidemmälle, pidemmälle.

Kun tulen salaattipäivänä (paitsi että minä päivänä en söisi lounassalaattia yliopistolla; en pidä eineksistä) kotiin, katselen, miten iloisesti valo lankeaa sängylle ja eläimille. Ajattelen, että täällä on ihan hyvä, vaikken ymmärräkään höläsen pöläystä laadullisen tutkimuksen ihanteista, jotka vaikuttavat etukäteiseltä syyntakeettomuslitaniapositioinnilta, emme oleta kausaalisuhteita, paitsi että minusta tuntuu, että oletetaan ne silti, koska yhteyksiä ja sääntöjä ja diskursseja etsitään sillä tavalla kuin tavoiteltaisiin jotain kausaalista, etsitään seuraamuksia ja polkuja, eikä niihin kirjata taivaalla hujahtanutta tähdenlentoa eikä jalan bakteeritulehdusta, jotka ajallisesti ja paikallisesti punoutuvat samoihin päiviin kuin tapahtumat, vaan jotain relevanttia, relevanttia minkä kannalta, no asiaan kuulumisen kannalta, miten se kuuluu siihen ellei kausaalisuhteiden kautta, anteeksi, kielletty sana, kausaalisuhteet. Seuraamus on seuraamus joka ei ole kausaalinen, kuuluu yksi määritelmä hieman pelkistettynä. (Kyllä, kyllä, siinä tosiaan kirjoitetaan, määritelmässä, että seuraamus on sellainen ja sellainen ja sellainen seuraamus. Ei ihan gertrudesteinlaisittain, ellei pelkistä vähän, mutta sitten kyllä.) Suljen sen lukiessani silmät ja käsken itseäni pysymään kärsivällisenä tällä hullujenhuoneella. (En pysy, kirjoitan esseen josta pelkään saavani hylätyn, koska suutun ja pistän sanoja sileäksi ja se ei ole alan tapaista. Joskus tuntuu että tukehdun kaikkeen siihen varovaisuuteen ja ainaiseen myönteis-poliittiskorreuktius-pidättyväisyyteen. Eikö kukaan muu todella halua kirkua ja heitellä pulpetteja? Toisaalta saatan itsekin vaikuttaa pinnalta tyyneltä jos ei joudu lukemaan esseetäni.) Eikö saa edes sanoa toivovansa kausaalisuhteiden vähittäistä varmistumista? Mitä helvettiä varten tätä edes tehdään, kysyn itseltäni tuon tuosta, enkä osaa vastata. Olen lakannut toivomasta saavani tällä työtä mutta käyhän tämäkin työstä. Mutta koti, se sentään on, hyvä koti.

Niin ajattelen, ja sitten avaan tietokoneen. Siellä on viesti siitä, että tästä kodista on lähdettävä maaliskuun loppuun mennessä.

Istun ja itken voimat itsestäni ulos, melkein yhtä lohduttomasti kuin Riian lentoaseman vessassa pari päivää aiemmin mineraalivesipullon räjähdettyä ja säikähdettyäni sitä niin kuin olisi sopivampaa säikähtää päällekarkausta tai jotain sellaista, jotain henkilökohtaisempaa, mutta se on ollut jo päivän toinen lasiesine, minusta tuntuu että kaikki, mihin koskee, räjähtää, eikä minulla ole edelleenkään kynää ja paperia kirjata ylös ne ajatukset, jotka jostain syystä jäävät päähäni luuppaamaan. Ikään kuin niissä olisi jotain uutta tai omaa, jotain luovaa. Sanojahan ne vain. Mutta sanat tapaavat piinata minua itsepäisesti. Kun lakkaan itkemästä, käyn ostamassa lehtiön ja kynän ja kirjoitan ylös sen minkä haluankin.

Sitten pystyn taas hymyilemään ja toimimaan.

Miksi jotkut sanat toimivat sillä tavalla? Miksi jotkut tilat tulevat kodeiksi ja toiset eivät?

Tänään toimin jo paremmin, olen paremmalla tuulella, enemmän sieraimet vedenpinnan yläpuolella. Ehkä koska ei ole ollut luentoa, joka saa minut hukkumaan kysymyksiini. Tai koska olen hieronut ja syönyt. Tai jostain muusta syystä, kukaties mistä, ehkä koska alavireestä on tapana nousta ylöspäin sen sijaan että kiertyisi vain syvemmälle. (Niinkin voi käydä, mutta sitä kutsutaan teini-iäksi.)

Kun katselen jälkikäteen, mitä olen kirjoittanut vihkoon, minun on vaikeaa tajuta, miksi juuri ne sanat on täytynyt kirjoittaa. Ajattelen hieman samalla tavalla esseestä. Enkö voisi hitto vie pelata varman päälle sen sijaan että rähisen siihen malliin, että kohta minut tunkaistaan johonkin karanteeniin?

Näin kirjoitan hieman kauempana kodista:

Ylhäältä kaikki näyttää idylliseltä, pieneltä ja hiljaiselta: suuri sininen heijastava meri, rannan ohut valkea piiro, suomaata, männikköä, ääneti maan puoleensa vetämät mainingit, kannaksen takana uusi uurre täynnä vettä, kiemurtava, epämuotoinen.

Ja keskellä merta, ei keskellä, lähellä maata mutta riittävän etäällä jotta sen täytyy tuntua ulapalta, purjelaiva, täysin valkoinen, valkoiset purjeet ja kaikki, viaton ja pieni kuin paperista taiteltu alus, kuin osa maisemaa, keikahdellen. Lentokoneen varjo viistää merenpintaa, hämärtää hetkeksi veneen kohdan, haluaisin olla osa ratkaisua, en ongelmaa, mutta panen merkille kuinka tyyneltä meri näyttää. Tuskin vene sekään kuuntelee vain tuulta ja aurinkoa. Ja miten aurinko edes puhuisi tai laulaisi? Ehkä veneessäkin hakkaa ympyrää potkuri, ehkä senkään määränpää ei ole sen kummempi kuin harhailla muutama hetki ennen kuvitelmien loppua. 

Sanoit pitäväsi luonnosta, kaipaavasi sinne ja sitä. Ajattelet metsän ääniä, erilaisten metsien tapaa hyväksyä ilman liike, vuodenajat, ajattelet marjoja ja kettuja, ulappaa ja pientä järveä jolla ei ole selkää, vatsa vain, ja joka kimaltelee mustien puiden välissä tummana silmänä. Ajattelet eläinten ja kasvien sanattomuutta. Pahastut kun harmaa sade hakkaa ruusuista terälehdet ja vie kurpitsojen kasvuhalut, kauhistut kun luonto kaipaa luoksesi hirmumyrskynä tai hämähäkkinä joka on päättänyt sommitella ansansa hiustesi ja ikkunan väliin. Tai kun muurahaiset vaeltavat kellariin rauhanomaisesti, kierrättääkseen lattialle ropisseita elämän jälkiä. 

Tämä ei käy, sanot. Tämän on tapahduttava ehdoillasi. 

Ja niin lentokoneen varjon äiti leikkaa taivasta ja osa pilvistä on valkeita, osa kissanpennunharmaita, osa mustikanvärisiä, pukumiehillä keltaiset huomioliivit, kuulutuksia liian kovalla äänellä, kolmella kielellä, täällä ei ole hiljaista, tämä vain näyttäisi hiljaiselta tarpeeksi kaukaa, hautajaiskulkueelta, joka vaeltaa ympäriinsä kotia hakien.
Enkä tiedä näyttäisikö tämä läheltä vähemmän pelottavalta hiljaisena, suiden ja kielten liikkeet, katseiden ja vartaloiden rytmi, näyttäisikö se pelottavammalta kuin ruumiiton naisen ääni joka ilmoittaa asioita kaikille täällä istuville. Äänestä ei tiedä. Täällä astiat räjähtävät koskettaessaan lattiaa, kädet eivät osaa kannatella eivätkä laskea, on tehtävä jotain, käsillä. 

Teen jotain kummallista. Kaadan kuvan paperille. Se jatkaa siinä ajassa, ääneti, kehotta.
Mitä tarkoittaa hyväksyminen, mitä tarkoittaa yrittää pysyä kartalla ja seurata aikaa, voiko kartan ulkopuolelle enää edetä tällä planeetalla, ei, se on liian kirjaimellinen tulkinta, kartalla pysyminen tarkoittaa  juuri halutussa pisteessä pysymistä, hautajaiskulkueen keskivaiheilla, siinä missä turvallisesti vaikuttaa yhdeltä monista, tavalliselta, joltakulta jonka olemassaolo ei ole liikaa. (Vaikka hetkittäin tuntuu jokaisen olevan liikaa, kaipaa pelkkää kaukonäkymää, äänetöntä maininkikohtaloa, muuttumattomuutta.) 

Ja mitä on seurata aikaa? Karkaako se, onko sitä jäljestettävä valokynin ja huivein, kelloin ja erilaisin tavoin jäsennellä värejä, muotoja, materiaaleja? Katoaako se paikasta paikkaan, sitäkö hautajaisseurue yrittää tavoittaa? Eikö aika ja paikka ole tässä ja nyt, näissä kipinöivissä metatarsofalangeaalinivelissä, rypyissä, paniikissa, leikatuissa ja yhteen tasoksi sovitetuissa metsän ja kallioiden palasissa? 

Huoltomiehet työntävät kärryn kiinni pieneen ajoneuvoon, matkalaukut matkustavat verhon taakse, pyhimpään, kulkevat kumista catwalkia jonka reunalle ei saa istua, toisen lennon lähtöön on ainakin tunti aikaa.

En ymmärrä, mitä erityistä noissa kuvissa on ollut.

Tiedän vain veneen jotenkin liikuttaneen minua sillä tavalla, kaukaa ja korkealta, katsottuna. Ja varjon, rannan piirron ohuuden, sen kaiken hiljaisuuden.

En tiedä, miksi, mutta ikävöin hiljaisuutta. Muut aistikanavat eivät samalla tavalla satuta, mutta äänet satuttavat. Räjähdyksessäkin on pahinta ääni, sen äkillisyys ja sen ja sitä seuraavan hiljaisuuden ero. Liikaa.

Samalla tavalla minusta tuntuu, että muun hiljaisuuteni ja esseen raivokkuuden välillä on liian suuri ero. Tämä on niitä viikkoja, kun minusta tuntuu ihmeelliseltä, että ihmiset olettavat voivansa kontrolloida käyttäytymistään, asettaa tavoitteita, toimia systemaattisesti niitä kohden.

Selviää, että on ihmisiä, jotka uusivat yliopistossa tenttejä, jos haluavat korkeamman arvosanan. Se kuulostaa niin kummalliselta elämänmuodolta, että äimistyn vähintään vuorokaudeksi.

Eksyksissä maailmoissa

Luentosarja kasvatuksesta, yhteiskunnasta ja kulttuurista - käytännössä kasvatussosiologiasta - osoittautuu emotionaalisesti ennennäkemättömän raskaaksi. En ole itkenyt ja kipuillut tässä mittakaavassa sitten Rakkaus ratkaisee -kirjan kustannustoimittamisen. Jos moni tuttavani onkin maininnut, miten hankalaa on hahmottaa oma etuoikeutettuutensa, on hankalaa, häilyvää, tyrmistyttävää ja toivon hetkeksi riistävää havaita ja hahmottaa myös ne haasteet ja vaikeudet, jotka olisivat voineet saada omasta elämästä ylivallan, jos jokin olisi mennyt vähänkin toisin.

Ja eiväthän ne mihinkään ole nytkään kadonneet.

En ole vieläkään varma, onnistunko koskaan löytämään "henkistä kotia". Esimerkiksi duunariluokan kotitausta: Hitto vie, mitä olisi tapahtunut, jos olisin kuunnellut vanhempia, etenkin isää, ja jättänyt lukion käymättä ja mennyt suoraan töihin? Mitä tapahtuisi, jos nyt alkaisin kuunnella äidin hätää siitä, että jotenkin onnistun häpäisemään heidät ravaamalla yli-ikäisenä yliopistolla ja kiusaamalla luennoitsijoita kritiikilläni? Jos hyväksyisin, että minun pitää vaan olla kiitollinen kaikesta saamastani. Ja tavallaan olenkin, olen oppinut paljon kokemastani, mutta muutamat kokemukseni ovat kyllä sellaisia, että olen taipuvainen ajattelemaan, ettei kenenkään olisi hyväksi kokea niitä kokemuksia, vaikka niistä voikin oppia paljon. Epäilemättä orjuudestakin voisi oppia paljon, ja lapsiprostituoituna olemisesta. Silti en kannata niitä enkä halua niitä kenenkään kohdalle.

Voin vääntää huumoria huumoria hullunkurisesta perheestä, mutta piru vie, siinä vaiheessa kun kertoo luennolla jutun siitä, millaista on tulla yliopistolle duunariperheestä, ja ihmiset nauravat hämmentyneinä ja huvittuneina - totta kai, osaan tarvittaessa rakentaa hauskan kärjistyksen omasta slapstick-elämästäni, se on yksi hyödyllinen taito järjissään pysymisen kannalta - niin yhtäkkiä valtava suru valahtaa koko kehoon, koska ei se ole yksinomaan eikä edes etupäässä hauskaa. Joskus se on karmivaa ja raskasta. On kammottavaa olla koko ikänsä hirviö, joka ei onnistu olemaan kiitollinen opettajien antamista Oikeista Totuuksista ja Hyvää Tarkoittavista Neuvoista vaan juoksee kiusaamassa heitä ja ties keitä muita kummallisine ajatuksineen. Tällaisen kuvan nimittäin toisinaan saan heijastuksena vanhempien kommenteista. Se tekee surulliseksi. Totta kai he rakastavat minua lapsenaan ja minä heitä vanhempinani, mutta meidän ihanteidemme ja ajattelumme välillä on niin syvä juopa, että sen ylittäminen tuntuu puolimahdottomalta. Heidän ihanteisiinsa ei kuulu kriittisyys. He eivät oikein edes tunnu ymmärtävän, mitä se on. (Olen kyllä koettanut selittää silloin tällöin, hyvinä ja toiveikkaina kausina.)

Luennolla tulee puheeksi oikeudenmukaisuus. Tai oikeastaan koko luentosarja käsittelee oikeudenmukaisuutta suhteessa erilaisuuteen, erojen rakentumiseen ja siihen, missä, miten ja milloin erilaisuus muuttuu eriarvoisuudeksi. Yksi luennoitsijan esiin nostamista esimerkeistä on se, miten pitäisi suhtautua siivoojaksi hakeutuvien työväenluokkaisten tyttöjen koulutusvalintaan. Tytöt ovat tutkimuksissa itse kertoneet, etteivät halua mennä mukaan nykyisen koulumaailman korostamaan uranrakenteluun ja sen sellaiseen; ei, he haluavat vain iisin työn ja keskittyä perheeseen, ja siihen saumaan sopii siivojakoulu. Luennoitsija kysyy: Pitäisikö näille tytöille kertoa suoraan, että hei, siivoojana sinä et ansaitse koskaan tarpeeksi elättääksesi perhettä. Että jos teet kahta tai kolmea vuoroa saadaksesi riittävästi pätäkkää, missä välissä ehdit olla sen miehen ja lasten kanssa?

Säpsähdän hereille villisti teeman ympärillä poukkoilevista mielikuvista. (Luentojen kuunteleminen on minulle vaikea tapa oppia. Auditiivinen oppiminen tuntuu kaikkein vaikeimmalta.) Niin, ajattelen. Minullekin on yritetty kertoa. Isä toistaa usein, miten on turhauttavaa katsoa sivusta, kuinka toinen tekee virheitä, joiden välttämiskeinon vanhempi ja viisaampi olisi osannut neuvoa. Ongelma vanhempieni neuvojen kanssa on vain se, etten halua sellaista elämää, jota he yrittävät minulle tarjoilla. Opettajien neuvoja olen kuunnellut paremmin, mutta niissä on yksi iso mutta. He tulevat useimmiten toisenlaisesta taustasta eivätkä osaa hahmottaa, miten hankalaa on tuntea olevansa kotonaan kriittisessäkään kulttuurissa, jossa on aina niitä, jotka ovat oppineet pienestä pitäen neuvottelemaan, karnevalisoimaan, keskustelemaan identiteettiään, ottamaan älykön position ja niin edelleen. Sinne on hyvin vaikea astua aikuisiässä sisään, vaikka kuinka kiinnostaa.

Muistan kuinka hierojakoulussa kirjoitin itseä ja omaa oppimista käsittelevään tehtävään, että uskon selviytyväni hierojan palveluammatissa paremmin kuin yliopistolla, jossa pitäisi olla jotenkin tietoisempi omasta kannastaan, pontevampi sen puolustamisessa - ja että se puoli on aina jäänyt itselleni hyvin vieraaksi. Se ei ole vain vanhempieni ihanteiden vastainen ihmiskuva, se on myös minulle jotenkin kauhistuttava kuva, johon en osaa ja, näin luulen, johon en jossain määrin edes tahdo sovittautua. Miksi näin ajattelen? Koska olen välillä koettanut pukeutua siihen kaapuun, mutta piru vie, se tuntuu ikävältä! Inhoan itseäni jälkikäteen. Se ei voi olla hyväksi. Olen muutenkin jo ihan tarpeeksi alavireinen ja ajoittaisesti itseäni rankaisemaan taipuvainen. On löydettävä jokin toinen polku. Ja niin: olen takaisin yliopistolla, tässä samassa maailmassa, josta kirjoitin pari vuotta sitten, että selviydyin tästä aika huonosti. Minun on keksittävä keino olla aivan omalla tavallani kriittinen - jotenkin niin, etten jähmety itseinhosta.

Olen hierojanakin selviytynyt aika huonosti. En osaa enkä halua jäädä näkymättömiksi käsiksi. Minulla on ajatuksia profession ja sen koulutuksen kehittämisestä, työhyvinvoinnista ja siitä, miten paljon hierojantyötä on viisasta tehdä viikossa. (Sen verran, ettei ole ihan rättiväsynyt kaiken aikaa ja ettei mene pahoille kulumille ennen aikojaan.) Minun on välillä vaikeaa ymmärtää toisten hierojien valintoja ja heidän on vaikea ymmärtää minun valintojani. (No jaa, rehellisyyden nimissä: minun valintojeni ymmärtäminen ei näytä erityisen helpolta tehtävältä kellekään... slapstick! Olen itsekin välillä ymmälläni niiden suhteen. Meliorismi näyttää pitävän silloinkin kun toivottomuus kuristaa kurkkua.)

En tiedä, onko ylipäänsä missään sellaista piiriä, jossa tuntisin oloni kotoisaksi ja voisin luottaa siihen, että muiden habitukset ja taipumukset ja sen sellaiset ovat jotenkin - no, sen verran samansuuntaiset, että seuraan vain solahtaisi. Ehkä semmoinen on kuvitelmaa kaikkien kohdalla? Mutta huomaan joskus kaipaavani, että sellainen paikka voisi olla.

Joskus muistan tapelleeni koko elämäni saadakseni läpi tahtoni järjestää oman elämäni niin kuin haluan. Kenen tahto se on? Onko sillä kasvoja lainkaan? Lausutaanko se kenenkään äänellä? Ja silti - mitä muuta on? Tietysti ovat tuntemukset, mukavuudet ja epämukavuudet. Ihmiset ja heidän ihmeelliset tarinansa. Luonto, metsä, koirat, kissat, chilit, makuaistimukset. Mutta eivätkö ne järjesty tuon tahdon kautta, ymmärry sitä vasten?

Enimmäkseen tappeleminen on toki sujunut rauhanomaisesti, itsepäisesti johonkin kiinnittyen. Jostain hienovaraisin sanankääntein kieltäytyen, varovasti toiseen asiaan mukaan tuppautuen. Kuunnellen ikävää normaaliuspaineen kaiherrusta rintalastan alla ja sitten antaen sille palttua. Vahvistaen sitä, mikä tuntuu mielekkäältä tieltä, jättäen yhä vähemmälle huomiolle sen, mistä jää valju olo tai minkä arvoja tai hierarkkisuutta ei voi hyväksyä. Koettaen elää sitä yhteisöä, jonka toivoo joskus tulevan.

Säpsähtäen tajuan, ettei kukaan osaisi antaa relevantteja neuvoja. Ei kokonaisuuden kannalta. Yksityiskohtiin kyllä, mutta ei kokonaisuuden kannalta. On jatkettava eksyksissä ja kuunneltava tuntemuksia, joita tulee. Jotkut niistä sanovat: tuohon suuntaan.

Otan takkini ja menen. Vaikka luento jotenkin järkyttää - eikä vain minua, olen puhunut asiasta opiskelutoverien kanssa - niin sen avaamat näkyvät tuntuvat tarpeellisilta. Mutta miksi kummassa tuntuu niin helvetillisen raskaalta ajatella, että joskus vika voi itsen sijaan olla maailman rakenteissa? Siksikö, ettei niiltä voi pyytää joustavuutta samalla tavalla kuin itseltään voi?