perjantai 20. joulukuuta 2019

Outo koirapolku

Jatkan ihmettelyä: eikö olekin kummallista, miten usein elämään tulee tietty tyyppi juuri siinä vaiheessa, kun on valmis ottamaan vastaan, mitä siltä voi oppia? Vai onko tämä illuusio? Olisiko ne asiat oppinut aiemminkin, jos olisi ollut siihen opettaja? 

Mietin tässä koiria, joiden kanssa olen elänyt. Jostain syystä mun on ollut koirista helpompi oppia asioita kuin ihmisistä - ehkä koska olen seurannut heitä niin tiiviisti ja rakastaen, ehkä koska koirien kanssa ei iske yhtä helposti päälle se arvioiva katse, jolla ainakin mut oli nuorempana kuorrutettu varsin paksulti - taistelen kaiken aikaa sitä vastaan, mutta hitto että se on vaikeaa (etenkin itseä katsoessa). Koirien kanssa on jotenkin ollut helpompaa tarkastella neutraalisti, huomata kuvioita ja sitten seuraavaksi tajuta, että ei helvetti, ymmärrän tuota kuviota osin sen takia, että ihan vastaava asia tapahtuu aina välillä omassa kehomielessäni.

Ensimmäinen koira oli helpoin - kasvatin sen pennusta ja sen kanssa sain lähinnä tuntea ylpeyttä siitä, miten rohkea, lannistumaton ja rauhallinen se oli: todellinen alfa, joka ei yhtään piitannut räkyttävistä rakeista. Ei minusta tuon ikäisenä ehkä olisikaan ollut kuin ihailemaan.

Toinen koira, rescue, oli jo vähän haastavampi: se rakasti ja arvosti selvästi enemmän miehiä, ja se oli aika pala itselleni, joka tietysti rakastin koiraa valtavasti. Vähitellen koira kuitenkin tottui siihen, että minä nyt olin se, joka sillä oli. Tämä koira visersi kaiken aikaa kun emme olleet ihokontaktissa ja rauhoittui vasta ihokontaktiin. Tuntui jotenkin ällistyttävältä tajuta, että niin, oikeastaan olen ihan samanlainen. Pulppuan yhteyteen kurottuvia sanoja (vähintään päänsisäisesti) ellei minua tue ihminen, aerialsilkki tai jokin muu halaava olento, kuten bolsteri tai huopa.

Kolmas koira (rescue) oli pelkopurija, jonka kanssa opin vihasta kaiken mainitsemisen arvoisen: se on puolustautumista, jonka taustalla on pelkoa. Tämän koiran kohdalla oli aluksi opittava lakkaamaan häpeämästä sitä, ettemme oikein olleet valmiit ulkoiluun: joka ulkoilusta tuli kaaos ja koira rellesti, miten lystäsi. Ensimmäisellä yhteisellä ulkoilulla se puri talutushihnan poikki ja tuli kotiin hampaat lahkeeseeni purtuna, hurjasti muristen. Tajusin, ettei sillä ollut ketään muutakaan ja että maailma pelotti sitä vielä minuakin enemmän, ja ostin metallisen talutushihnan. Pelkäsin koiraa melkein yhtä paljon kuin se minua mutta purin pelkoni itkien, etten ehkä jaksa enää seuraavaa päivää, en purren. Meille huudettiin jokunen kerta, että ei tuo koira sovi kaupunkiin ja että kouluta se piski. Mutta me vaan olimme prosessissa ja yksi päivä koira lakkasi riehumasta. Edelleen, jos minua suututtaa, kehotan itseäni, kuten kehotin koiraa sen kiukutessa, peittioa taputtaen: pure peittoa (joka totisesti purtiinkin rikki). Lopulta peiton puremisesta tuli vitsi koiran ja minun kesken: koira saattoi leikkihäristä ja mulkoilla minua sivusilmällä ja syöksyä sitten kurmottamaan peittoa ja sen päälle tulla hellittäväksi silmät naurua välkkyen ja leikkihärinää jatkaen. Vihastakin saa laskea leikkiä, saa olla tultasyöksevä lohikärmeke, kunhan korventaa mieluummin peiton kuin toisen ihon, ja senkin leikillään. Eikä koskaan tarvitse hävetä sitä, ettei ole vielä valmis.

Neljäs, nykyinen koira (lahja/rescue) on puolestaan niin arka ja herkkä, että saattaa mennä lamaannustilaan aivan normaaleista hoitotoimenpiteistä. Se on myös hyvin levoton olento, ehkä koska olemme sille jo mones koti. Sen avulla olen oppinut tunnistamaan itsessäni saman kuvion: kuinka kauan menee palautua ja uskaltutua ihmiskontakteihin sen jälkeen, kun luottamus johonkin tahoon menee, ja miten ylitsekäyvän voimakkailta voivatkaan tuntua läpikotaisin kohdatut pelot, joita ei taiteta peiton puremishaluiksi / joista ei syyllistetä toisia sillä ajatuksia pelosta kauemmas ja kehon toimintataipumuksia lamaannuksesta kauemmas harhauttaen. Tämä koira reagoi hyvin voimakkaasti meluun, nukkuma-aikojen venymiseen, kaikkeen ennalta-arvaamattomaan: niin, sen avulla on helpompi hyväksyä, että itse asiassa juuri näin oma kehonikin tekee. Toiset koirani eivät ole tätä oppia voineet tarjota, koska ne eivät ole samalla tavalla menneet tolaltaan elinympäristön muutoksista. Tämän koiran vertaiskäyttäytymistä tarkastellen minun on ollut helpompi suhtautua oman lapsuuteni muutamiin tapahtumiin: ehkä minäkin purin toisia naamasta, koska en saanut lähestyä riittävän hitaasti ja omilla ehdoin, tarkkailla ensin ja tutustua vasta sitten. Tämän koiran kanssa on ollut niin ikään kiinnostavaa seurata joidenkin aikuisten ihmisten suhtautumista sen tarvitsevuuteen ja herkkyyteen: minulle on kerottu muun muassa, että koiraa on haluttu lyödä siitä vastuussa ollessa tai ettei enää haluta sitä hoitoon, koska se on kuin hemmoteltu pikkukakara, jota pitää koko ajan käydä hyssyttämässä. (Tämä on nyt siis vain osa hoitajista - suurimmalla osalla ei ole ilmeisesti noussut näitä tuntemuksia tai ainakaan niistä ei ole kerrottu.) Tätä reaktiota katsellessani olen ehkä hivenen ymmärtänyt, miksi pienet lapset oppivat jo varhain kätkemään herkkyytensä ja tarvitsevuutensa jopa itseltään ja koettavat pitää sen piilossa niin pitkään kuin mahdollista. (Jotkut varmaan hautaan saakka.)

Tämä ihmettely on osa isompaa kuviota: ihmettelyä siitä, millaista elämä olisi, jos kaikki olisi mennyt toisin. Jos olisi esimerkiksi oppinut uimaan ennen koulua kertotaulun osaamisen sijaan. Mitä, jos ei tunnistaisi jotain asioita, jotka nyt tunnistaa? Mitä jos osaisi tunnistaa jotkin asiat, joille vain on sokea - täysin sokea? 

Mitä jos lähipiirissäni ei koskaan olisi tapahtunut seksuaalista hyväksykäyttöä ja mitä jos sen vuoksi - että ei olisi tapahtunut - vanhempani eivät olisi kokeneet erityistä halua suojella teini-minua, eikä olisi tullut koiraa, ei olisi muodostunut tapaa elää koiran kanssa - mikä kaikki olisi jäänyt oivaltamatta? Vai olisiko sen oivaltanut jotakin toista kautta? Mahdotonta tietää. 

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Syntymäpäivänä

Tänään on kummallinen päivä - ajattelen sitä, miten Echart Tolle kirjoittaa hautakiven viivasta kuolin- ja synnyinpäivän välillä. Ei tunnu viivalta eikä pisteeltä viivalla: itse asiassa muisti on niin hatara kapine, että on hyvin vaikeaa laisinkaan muistaa, miltä muulta kuin tältä tässä voisi tuntua.

Mutta olen ehkä puolenmatkassa. Olen edennyt puolet pidemmälle kuin ajattelin jaksavani edetä. Tämän arvion muodostin joskus lapsuudessa. Aikuiset valittivat kipujaan, särkyjään ja väsymystään aika paljon, ja koska minuakin sattui ja väsytti aika usein - hoidinhan koulun kunnolla ja harrastin illat pitkät; ei levon häivää - arvelin armeliaasti, että tarvitsee jaksaa vain kolmikymmenvuotiaaksi. Olen neljänkymmenenviiden. Vanhempanikin ovat edeleen elossa eivätkä valita enää niin paljon.

En tiedä, voihan olla, että sisälläni tikittää jo aikapommi ja kaikki havaitaan vasta liian myöhään, enkä elä suinkaan yhdeksänkymppiseksi. En oikeastaan panisi siitäkään pahakseni: on selvinnyt, että minulla on hyvin vähän, liki ei mitään, annettavana tässä maailmassa. Sikäli ei voisi sanoa, että jotain olennaista katoaa, kun kuolen.

Elämä on täynnä taitekohtia ja jos kulkee ei-niin-tallattua polkua (tiestä puhumattakaan) (ja kuka ei kulje, kysyn vaan) ei oikeastaan voi eksyäkään.

Kun mietin keski-ikäistymistä, tämä on ehkä keskeisintä: Vähitellen todellisuus on muuttunut vähemmän pelottavaksi. En ole vuosikymmeniin purrut ketään naamasta (pelon säätely: taistele), en ole viime aikoina jäätynyt niin voimakkaasti että kuvittelen halvaantuneeni (pelon säätely: jähmety) edes kauhistuksen kananjaloissa eli trikonasanassa, bananasanassa tai muussa rangan lateraalifleksiossa, en ole vuosiin lähtenyt mistään kotiin itkien (pelon säätely: pakene). Pimeän ja pyöräkellarien pelon menetin jo 1/3 elämää sitten, samoin uskomuksen, että olen täällä yksin ja ettei ihmisiin voi oikein luottaa ja ettei rikkoontunutta voisi korjata. Joitain vuosia sitten tajusin ajattelevani nykyään vedessä muutakin kuin hukkumista, tajusin, että hengityksen säätelyn elinikäisestä harjoituksesta voisi olla tässäkin apua ja opin sukeltamaan. Ilmajoogan myötä opin, ettei ylösalaisin käännettäessä kuole vaan se tuntuu todella mukavalta, jos ei putoa naamalleen ja satuta niskaa kuten koululiikunnan inversioissa.

En edelleenkään uskalla juosta jäisellä maaperällä tai hypätä laiturilta tai veneestä veteen, mutta ei minun myöskään tarvitse uskaltaa - nämä eivät ole arjessa kovin keskeisiä taitoja ja uskon, että selviäisin niistä hätätilanteessa.

Enkä enää ihmisseurassa mieti, kuinka paljon muut kärsivät tai ällöttyvät ärräviasta - vuosi vuodelta sekin asia käy pienemmäksi ja olen hämmentyneenä tilanteessa, jossa olen kaikesta mahdollisesta puhetyöläinen, jota kuuntelee monta ihmistä kerralla. Kun ajattelee kaikkea sitä urputusta, jota joutui kuuntelemaan Halosen noustessa presidentiksi, tunnen itsensi suorastaan löytöretkeilijäksi edettyäni tilanteisiin, joissa puhun ääneen vaivaantumatta. (Myös Lola Odusogan kohdalla minulta meni vähän ohi se, että muut vapaamieliset juhlivat hänen misseyttään ihonvärin, ei ärrävian takia. Minä tietysti arvelin sisimmässäni ärrävikaa suuremmaksi esteeksi elämässä. Niin kovasti lähipiirini oli sitä hävennyt kasvuiässäni. Ei minulla ollut vielä mitään käsitystä siitä, miten voimakasta ja laajallelevinnyttä rasismi on.)

Kuvasin pari päivää sitten videon, jossa kyllä olin tietoinen kaikista vioistani, mutta kuvasin sen silti. Etenkin kun on kyse äänikurssista, on minusta tosi hyvä asia, että videolla on ihminen, joka ei äännä virheettömästi tai puhu jotenkin karismaattisella äänellä vaan mumisee, pyörittelee silmiään, sorauttelee ärrää ja kuulostaa kaikelta muulta kuin ammattipuhujalta - ehkä se voi olla lupalappu niille, jotka haluaisivat oppia puhetekniikkaa mutta eivät meinaa uskaltautua kurssille, koska onhan se nyt helvetin pelottavaa, jos kurssia vetää joku, joka on tottunut esiintymään ääneen: joku niistä, jotka pienestä pitäen kipuavat esiintymislavoille. (Vähän samalla tavalla kuin on pelottavaa mennä musikaalisen pianonsoitonopettajan tunnille piinaamaan hänen absoluuttista sävelkorvaansa tai lähteä tekemään pilatesta balettitanssijan johdolla, kuten minäkin pilatekana aloitin. Joitain päiviä sitten kansalaisopiston opettajien pikkujouluissa jouduin kuuntelemaan musiikinopettajan arviota, ettei huonoa sävelkorvaa tai rytmitajua olekaan, että on vain laiskuutta eikä hän voi ymmärtää, miksi joku vaivautuu kurssille jos ei jaksa enempää ahkeroida tulosten eteen. Toisessa puheenvuorossaan hän oli jo erottellut ihmiset lahjakkaisiin ja lahjattomiin, joten en katsonut aiheelliseksi kommentoida mitään hänen laiskuuskäsityksiinsä - en edes sen vertaa, eivätkö ne hänestä olleet ristiriidassa lahjakkuusnäkemyksen kanssa.)

Vietän päivää mökissäni sadetta kuunnellen. Teknisesti tämä ei toki ole mökki vaan pienkerrostalo mutta minusta viistokattoiset huoneet ja vain kolmen perheen talo keskellä lähiömetsää, ilman yhtään ikkunasta sisään paistavaa valoa, on mökki. On vuoden pimeimpiä päiviä ja luvattu hurrikaani ei vaikuta sen kummemmalta kuin kovalta sateelta - sen verran kovalta, ettei koira suostu kakkaamaan ulos sadepukuun vyötettynä. Luen kirjan, teen spagettia ja kofeiinitonta kauralattea. Joogaan vähän ja nukun päiväunet. Olen aikatauluttanut kalenteriin kaksi epämiellyttävää soittoa mutta viittaan niille kintaalla. Kerrankos sitä ollaan keskellä viivaa. Tai ehkä sen lopussa. On mukavampi ottaa nokoset.

Kun herään nokosilta, olemme kiertyneet koiran kanssa oudolle kerälle kuin kaksi kissanpentua, pehmeinä, lämpiminä, sanattomina. Muistan erään tuttavan lähettäneen kutsun kirjanjulkistajaisiin ja kirjoittaneen oheen pienen henkilökohtaisen viestinkin. Se tuntuu jotenkin kaukaiselta - koko ajatus huoneesta täynnä ihmisiä, enkä usko, että osaisin taaskaan sanoa mitään oleellista, keskustelut ovat sillä lailla liian nopeita minulle. Tarvitsen niin älyttömästi hiljaisuutta ympärilleni, että sanat alkavat muovautua. Ja nyt ne tuntuvat leijuvan kauempana, vaikka olenkin ikään kuin valveessa.

Hetken epäilen ehkä itsekin siirtyneeni bardoon, kuten kirjan miehelle käy kirjan lopuksi. Mutta sitten muistan, että minusta on tuntunut siltä jo pitkään, joten tuskin siitä on kuitenkaan kyse. Outoa kyllä, elämässäni kietoutuu vahvasti yhteen kaksi asiaa: tuntu siitä, että on jotenkin loppunut jo, ulkopuolilla ja eristyksissä JA samaan aikaan avautuu uudelle. Koetan muistaa, siinä nokostenjälkeisessä lämpimässä, milloin en olisi tuntenut tätä upottavaa, kaksihaaraista epätodellisuuden pakkopaitaa.

Huomaan, etten tiedä elämästäni oikeastaan juuri mitään, ja sikälikin tämän päivän nimeksi sopii hyvin syntymäpäivä.

En oikein ymmärrä, miksi olen monesti valinnut tietoisesti huonomman tai vähemmän kiinnostavan vaihtoehdon. Miksi olen luopunut asioista ja kuvitellut siten vahvistuvani. Tai kuvitellut, että asiat palaavat takaisin luokseni, jos niiden on tarkoitettu palaavan. (Ehkä niiden ei ole tarkoitettu palaavan - voi luoja mitä roskaa.) Millaista olisi ollut elää elämää, joka olisi tahditettu valkoisen miehen valloitusvimmalla jonkin epämääräisen intiaaneille kuvitellun asenteen asemesta? En edes tarkalleen muista, mistä olen saanut päähäni tuon ajatuksen luopumisen ylväydestä. Mutta muistan, miten pienenä jo kannoin sitä. Sen johdattamana olen antanut muille aika paljon sellaista, jonka olisin mieluiten pitänyt itselläni - muistuttanut itseäni siitä, että täällä mikään ei ole kuin lainassa ja sitten vielä palauttanut arvokkaan lainan paljon ennen aikojaan.

Olen luopunut monista asioista, joita rakastin. Vähitellen olen oppinut rakastamaan monia asioita, joita en aiemmin osannut kuvitella oppivani rakastamaan. Ja sitten on asioita, joita en näytä oppivan rakastamaan, tuskin edes hyväksymään. Mutta niitä tulee ajatelleeksi vain harvoin. Elämässä on niin paljon suoriutumista: aikataulujen tarkistamista, viesteihin vastaamista, koirasta huolehtimista ja pitäisi myös muistaa syödä terveellisesti ja jotenkin pitää huolta omasta harjoituksesta, omasta kunnosta, kaiken hälinän ja kaaoksen keskellä. Ehkä kaikki muutkin ovat vastaavanlaisessa tilanteessa, tukehtumassa vaatimuksiin, toivomuksiin, arkeen?

Olen helpottunut tästä levähdystauosta tässä päivässä. Ties mitä seuraavaksi tapahtuu.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Lupa olla aivan mahdoton

Neljätoista vuotta sitten olin juuri eronnut ja niin yksinäinen, että päätin laulaa yhdessä kenen tahansa kanssa joululauluja, ja syntyi skypejoululaulujen pieni ja tuntematon mutta lämminhenkinen perinne. Vuosi vuodelta tuon perinteen henkiinherättäminen alkoi tuntua yhä raskaammalta - ei koska olisin ollut yhtään sen vähemmän yksinäinen, pikemminkin yksinäisyys on syventynyt vuosi vuodelta ja ymmärrän sitä yhä paremmin, eikä siksi että olisin jotenkin yksin joutunut puuhaamaan tapahtumaa; ei lainkaan, onneksi on aina joku, joka tuntuu kaipaavan tällaista toimintaa ja aktivoituu - ja tänä vuonna en jaksanut mukaan enää virtuaalisestikaan.

Onpa hellittäminen hurjan vaikeaa! Joudun tosissani kertomaan itselleni, että minulla ei ole velvollisuutta, että tämä ei ole pitää-kategorian asia, että saan päättää viettää illan muutenkin ja ihmiset tulevat varsin mainiosti toimeen ilman vastahakoisia paikalle raahautumisiani. Kaipaan joitain ihmisiä, joita voisin lauluissa nähdä, mutta en jaksa enää yhtäkään hidastempoista laulua enkä kursailua sen suhteen, kuka aloittaa laulamisen.

Ja sitten kaiken tämän takia tunnen itseni ihan hirvittäväksi olennoksi kaikkine näine jaksamattomuuksineni. Ja kovin ristiriitaiseksi ja dogmaattiseksi ja ja ja. Sillä enkö yinitunnilla mieti, mikä hemmetti ihmisiä vaivaa, kun ne ovat niin yliyang eivätkä voi olla sätkimättä ja rynnivät asennosta toiseen kauhealla ponnella ja tohinalla (ja totta kai tiedän, miten siihen tilaan joudutaan - siihen on syynsä, että aloin annostella yinjoogaa itselleni yhä isommin lusikoin ja lopulta harhailin siitä vielä voimakkaammin rauhoittavan levon joogan pariin), ja sitten kun on kyse laulusta, ärsyynnyn näemmä liian yinimäisestä käyttäytymisestä. Kai haluaisin, että kaikki uisivat tilanteisiin niin kameleontteina, että kadottaisivat täysin kaikki persoonallisuuspiirteensä ja tempautuisivat osaksi tilannetta ja sen (tietysti täysin objektiviisia ja helposti aistittavia - tämä on ironiaa, pystyn näemmä sittenkin siihen kun tarpeeksi sattuu) vireysvaatimuksia saumattomasti. Ikään kuin itsekään pystyisin sellaiseen (koska en pysty uimaan hitaaseen joululauluun vaan käyn raivokkaaksi samoin tein ja lopulta päätän kokonaan olla menemättä koska en kestä yhdessäraskassoutuisuutta). Ja enkö kuitenkin halua, että kaikki saavat olla juuri sellaisia kuin ovat?

Haluan. Ja en.

 Määräisin itselleni litranmitalla kärsivällisyyttä ja tyytyväisyyttä suoraan suoneen, mikäli se olisi mahdollista. (Näin helppoa on hyväksyä oma tyytymättömyys ja turhautuminen.) Koska suoraan suoneen asenteiden ja emootioiden injektointi ei kuulu taitoihini eikä työkalupakkiini, istun kotona lukien kirjaa keuhkosyöpään kuolemisesta vanha koira jalkoihin käpertyneenä ja välillä pysähdyn miettimään, miten kummallista on elämä: välillä kaikki sädehtii ja hohtaa ja välillä tuskin jaksaisi nostaa sormeaan, välillä myötätuntoa riittää kuuntakaiseen ja takaisin ja välillä voi vain tuntea helpotusta siitä ettei ole valtaa karjua pää poikki, välillä elämässä on suunta ja välillä silkkaa sekavaa lumipyryssä rämpimistä viikosta toiseen, välillä tuntee välimatkan toisiin sulavan liki olemattomiin ja välillä miettii, onko maa muine Homo sapienseineen edes samassa galaksissa, välillä on läheisiä ja välillä - kuten nyt - on niin yksin arjessaan, että puhuu sammalille ja tuoleille ja käy päänsä sisällä moniäänisiä keskusteluita identifioitumatta erityisesti yhteenkään puheenparsista.

 Ja: tätäkö tarkoittaa "antaa itselleen lupa olla aivan mahdoton"?