Vaaleanpunaisessa hameessa

Hame on vaaleanpunainen kello, jossa on kasvillisuussyheröä eri sinisen ja valkoisen sävyillä. Kellon kielet ovat jo hieman ruskeat ja pujottautuvat alaosistaan kuivalla maalla keinuvien veneiden penkkien ali. Auringossa penkillä syreenin luona istuessa tulee mieleen, miten kätevä olisi siipi, siipi joka olisi luonnonvastaisesti kiinnittynyt kehon etupuolelle. Sitä voisi heiluttaa kuin viuhkaa. Mutta siivet ovat naisilla enimmäkseen perhosten tai lintujen siipiä, miksi ei sudenkorennon särisevän metallisia verkkosiipiä, ne sopisivat mainiosti tämän vuoden aurinkolasimuotiin.

Olen rikkonut kaikki hyvät aurinkolasit. Yhdet on yritetty teipata kokoon, mutta koska teippi näkyy, väritän sen mustaksi spriitussilla, ja niin teippi sulaa visuaalisesti kehykseen. Valitettavasti spriitussi sulaa naamaan ihan konkreettisestikin.

Lämpö ei karkaa, se imeytyy. Avaruuskin on kellon muotoinen ja soi autojen vihaista murinaa, lintujen kirkaisuja, solinaa, krinksutusta, syreenien kukat ristinupussa, käärivät auki silkkiset viittansa, tuoksuvat kuin talkkipurnukka, jonka päällä on niiden kuvia, kuvat ja tuoksut kierteessä, joka ei kai pääty mihinkään, ei ennen kuin kaikki tämä päättyy, tämä värien ja aistimusten tulva, ei ennen kuin aalto vetäytyy ja hiekka rahisee takaisin, kierii nurinniskoin kohti ulappaa, pyöristyy kulmistaan.

Ja varpunen kalkattaa kirjaston nurkalla, sen ääni on kuin väkisin puserrettu, vaikka sillä on kaunis vaaleampi silmäviiva, kultainen kajalviiva, kuolleiden sanka. Varpunen huutaa minärakastansinua, ei, se on väärin, se huutaa minärakastuinsinuun, imperfektissä, sille ei voida enää mitään, ja kun rullaan autojen edestä ja runnon katua ylös, mietin, kumpi on kamalampaa, rakastua johonkuhun koska tämä on kuka ja mitä on ja sitten saada tämä rakastumaan omaan rakastuneisuuteensa, vai se, että toinen rakastuu ensin ja sitten itse rakastuu tämän rakastuneisuuteen, ja onko niin, että se, joka rakastuu rakastuneisuuteen, näkee sen hehkun toisessa ja kärvistelee siinä kuin auringossa, jatkuvasti janoisemmaksi käyden, hänkö se sitten lähtee, kun toinen äkisti siirtyy tyynempään tilaan, kävelee puiden alta huolettomana, piileksimättä kuin fasaani, juhlapuvussaan, kukkivien puiden alta, miten se menee, miten tätä tanssia tanssitaan, näin ei ainakaan.

Ja kuka aloitti. Loppuiko jokin? Alkoiko jokin? Ja eivätkö rajat ole kuin valtioiden rajoja, niitä pitää vartioida, koska mikään todellinen ei lopu eikä ala, lumous ei mädätä jalkoja, kun astuu tämän kiven yli tai kulkee noiden kukkivien puiden ali. Vain sydän pompahtelee narussa, kiertyy kiinni ja auki, hieman nopeammin kuin se tekisi, jos vain olisi ja makaisi ja uneksisi tai jos olisi pimeä päivä ja ulkona kylmä ja sisätila ja ilman unelmia.

Ystävä jättää omenan terälehdet kirjan väliin, runojen väliin, koska kirja on hänen omansa. Minä jätän omenan terälehdet kirjan väliin, runojen väliin, koska kirja on kirjaston ja joku löytää terälehden ja ajattelee kevättä ja jousen ilmapatsas alkaa väreillä hänessä oi-äännettä ja äkkiä hän muistaa, miten puut puhkeavat painottomuutta ja pilvet ovat viimein löytäneet tikkaat ja pääskyset ovat tulleet muutama kuukausi lokkien jälkeen, lokit kevätjäillä liukastelemisen jälkeen, miten äkkiä ruumispussista muovautuu nälkäinen, silmäilevä eläin, miten kauhu puristaa sydämeen rytmin, koska planeetat liikkuvat, vain sudenkorento osaa olla ilmassa paikallaan, särähtää turkoosia murrettujen värien yläpuolella, olla piittaamatta kukkien tavoin raskaasta, joka ujuu jalkoihin viimeistään illalla, pääskysristien alle istahtaessa. Miten äkkiä ihmiset ovat oppineet ulkoiluttamaan ja juoksuttamaan kehojaan ilmassa ja vedessä ja miten ilma väreilee heidän ajatuksistaan ja vähistä unistaan.

Hameen kellohelma kääntyy nurinpäin kuin terälehti, leijuu vaakasuoralle tasolle ryppyiseksi kudokseksi.

Avaruus, miten sen käy?

Ja äkkiä en halua enää siipeä, siipi paljastuu aina vekkipaperiksi, höyhenet toisilta varastetuiksi, ja sydämeni pamppailee nopeammin, romputtaa, ja ajatukset kuin pilvet ja piittaamaton sää liukuvat maailman yläpuolella, varjoavat minne haluavat, eikä niitä voi paeta eikä etsiä kuten omenapuun kukkivaa varjoa, täpliä tekstin päällä ja jaloilla, joiden päältä helmaa on sipaistu ylemmäksi.

Enkä halua istua enää omenapuiden alla, mutta istun kuitenkin, toivon sateita, kirsikat ovat käyneet jo rumiksi ja harsuisiksi, samastun niihin enemmän, tunnen väsymystä ja janoa, terälehtiä sataa eikä niitä voi juoda, kirjakin kuivaa paperia ja kirjainten väsymättömiä mauriaisjonoja, jos yhden vahingossa litistää, toiset kerääntyvät kuhisemaan ja äkääntyvät. On istuttava hiljaa, annettava kirjainten kiipeillä paidassa ja jaloissa, poltettava omenankukkavarjojen rajat. Missä olenkaan? Omenoiden alla.

Yksin. Terälehdet satavat.

Myöhemmin syreenien luona, ne eivät sillä lailla tuhlaile. Ja kaksi naista, me kaikki mahdumme samalle penkille, liikenne virtaa aitiopaikalla, kuvittelen hetken ennakoitavaa maisemaa, asfaltoitua tasankoa ja pelkkää paahdetta. Siinä ei kestäisi kauan ennen kuin laskeutuisi vaakatasoon ja läähättäisi ja rukoilisi mitä hyvänsä muuta. Ja muistan, miten pidän kaikista tuttavistani ja rakastan kaikkia ystäviäni, ja se tekee hengittämisen helpoksi, miten haluaisinkaan osata kertoa sen, se taitaa olla mahdotonta, ehkä minun tapani rakastaa on kävellä ja nauraa ja se, että äkkiä tajuan jotakin ja sitten hetki häviää ja siinä se, ehkä se on jotakin hyvin läpikuultavaa ja melkein kuviteltua, jotakin, jota en osaa osoittaa sillä lailla kuin voisin, jos osaisin. Mutta en osaa kuvitella, miten, vaikka osaan kuvitella monia asioita, kuten siipien paperoitumisen.

Vasta kun nousemme, huomaan jonkun koettaneen lukea kirjaa meidän takanamme, meidän keskustelumme takana. Vaahtera ei juuri nyt tiputtele mitään.

Kuu on edelleen kallellaan, mutta sen kylmä valkeus ei sada maahan, se kelluu päivisinkin kukintojen yläpuolella, kaikki tuntuu pysähtyneen, kuuta ei saisi nähdä, jotta voisi hämmentyä sen muuttuneen, nyt se hiipuu ja paisuu liian salavihkaisesti, kuukautisetkin menevät laskuissaan sekaisin. Unohdan moneksi tunniksi vuotavani verta ja sitten kun muistan, säikähdän, ikään kuin se olisi minulta pois tai vahingoittaisi maailmaa.

Vaikka sekin on pääosin vettä. Rautaoksidia. Ruosteista vettä, todiste siitä, että kaikki sujuu kuten pitääkin, ettei minuun tartu ankkureita ja koukkuja ja köysiä, että pääsen huomennakin näkemään ystävää, ottamaan vaikka lasin viiniä, jos siltä tuntuu, ei ole tosin tuntunut puoleen vuoteen, ainakaan, ei hääloman jälkeen. Häälomalla juopottelimme kuin sienet silkkaa hermostusta, emme tienneet, mitä kaikki tarkoitti.

Mutta kesä on toisenlainen, tarvitsee vain kuljeskella ja nähdä kaiken tanssivan unettomassa keveydessään, todistaa, kuinka aurinkokaan ei malttaisi nukkua, tointua pettymyksistään.

Juonielämä

Päivällisillä ystävien luona tapahtuu hieman kiusallisia asioita. Ei mitään katastrofeja, mutta joitakin lipsautuksia. Isäntäperhe kyselee ystävältä asioista, joista minulle ei ole kerrottu mitään ja sitten ystävä joutuu kääntymään puoleeni ruokapöydässä ja sanomaan: "Siis niin, nythän asia on niin, että...", mihin nyökkään.

En hämmästy asioista enkä siitä, ettei minulle ole kerrottu niistä. Tiedän olevani hermostuttava ihminen toisinaan. Olen hieman pahoillani, että ystävä näin joutuu avaamaan minulle sellaisia elämänsä puolia, jotka hän ehkä olisi mieluummin pitänyt sisällään. Arvelen, että tapa kertoa niistä tuntuu hänestä väärältä, mutta voihan olla, että olen väärässäkin. Toivottavasti olen. Minusta on mukava ajatus, että ihmiset olisivat hiukkasen häpeämättömämpiä ja rajojaan paremmin puolustavia ja sen myötä yksinkertaisempia.

No, ainahan voin olla toiveikas. Tosin kun ottaa huomioon, miten solmussa välillä olen itse ja miten solmuton välillä, ehkä toiveikkuudessa pysytteleminen vaatii sinnikkyyttä.

Yksi asioista, jotka lipsahtavat, on ystävän romaanihanke. Nyökkään siihenkin ikään kuin se olisi maailman luontevin asia. Tavallaan se kai onkin; ystävä lukee romaaneja ja on opiskellut kirjoittamista. Ennen kaikkea olen helpottunut kuullessani asiasta, koska olen hetken ollut tyrmistynyt siitä, onko hän tosissaan niin innoissaan uudesta työstään, joka kuulosta ihan okeilta, muttei vielä mielestäni selittänyt hänen olemuksensa säteilyä. Mutta ei, siihen onkin toinen syy. Kysyn hieman asiasta, mutta hän ei tahdo puhua. Nyökkään. Jeps, ei näytä helpolta. Romaaneja kehittelevät ihmiset ovat kuin kivuliaat odottavat äidit. Joko he oksentelevat ympäriinsä sotkuisesti tai sitten eivät enää mahdu mihinkään järkeviin tiloihin ja asentoihin. (Minusta siinä on jotakin kammottavaa, ajattelen nyt sanaa hideous, ja soisin, että saisin pidettyä itseni molempien tilojen ulkopuolella samalla täsmällisyydellä ja tarmolla, jolla olen syöksynyt käännöksen kimppuun.)

Toivottavasti ystävän kirja julkaistaan, koska ehkä sen lukemalla opin tuntemaan häntä paremmin. Kirjan aihe jää silti pyörimään mieleeni - ystävä ei kommentoi kysymykseeni. Kysyn aiheesta siksi, että minulle on aina jäänyt suureksi mysteeriksi, mistä ihmiset keksivät aiheen johonkin niin pitkään kuin romaani. Mitä sitten ajattelenkin, en onnistu keksimään yhtään aihetta, joka tuntuisi riittävän relevantilta saattaa keho puhkurimaiseen tilaan kenties vuosiksi asian täsmälliseksi ilmaisemiseksi. Lievästi kiinnostavia aiheita voisivat olla teuraaksi kasvatettavien eläinten tuntemukset ja sitten ehkä elämän juonettomuus, mutta ainakin jälkimmäisestä on ihan hyviä esityksiä jo, enkä todennäköisesti osaisi lisätä asiaan kovinkaan kummoisia pointseja.

Juonielämä juolahtaa mieleen sikäli, että totta kai alan heti arvuutella mielessäni, kirjoittaako ystävä juoniromaania vai jotakin kiinnostavampaa. (Toki, suhtaudun puolueellisesti - minusta juonet ovat usein ihan turhaa höttöä ja siksi kai luen enimmäkseen muuta kuin juoniromaaneja.) Kotona sitten pitkään käännettyäni makaan eräässä iyengar-joogan venytyksessä, jotta selkäparka palautuisi lepopituuteen lysypituudesta, ja silmäilen samalla naapurin postiluukustamme tipauttamaa naistenlehteä, jossa kehotetaan luomaan suunnitelma unelmansa toteuttamiseksi. "Haaveen muuttaminen tavoitteeksi vaatii rohkeutta, itsekuria ja kärsivällisyyttä." Ja: "Luo kokonaiskuva siitä, mitä toteuttaminen vaatii ja mistä osista se muodostuu. Tee suunnitelma ja kirjaa se kalenteriisi."

Pieni juttu on minusta ihan hurjan hassu, koska siinä tunnutaan olettavan, että ihmiset elävät juonielämää. Voi toki olla, että moni elääkin, opiskelevathan monet itselleen järkevän ammatin ja harrastavat sellaisia asioita, joista he toivovat myöhemmin saavan elantonsa. Mutta minun elämäni ei kyllä ole koskaan alistunut mihinkään juoneen. Jos olen oikein kovasti puskenut itseäni jonkin tavoitteen suuntaan, ovet ovat naksahdelleet edessäni kiinni. Ei tullut kaunokirjallisuuden tutkijaa, ei kaupunkitutkijaa, ei fysioterapeuttia, niin kovasti kuin tavoittelinkin. (Ihmissuhteita ei lasketa mukaan, ne nyt ovat kaikkein vähiten tarinoita ja juonia, ja minä nyt olen niin monta kertaa päättänyt semmoisen juonen, että olen itsellinen nainen enkä tahdo seurustelutaakkoja vaan vain hetken hurmioita mutta sitten kuitenkin kiinnyn naksahtaen ja näemmä asun koko ajan miehen kanssa ja se tuntuu ainakin tällä hetkellä oikein mainiolta.) Sen sijaan olen ajautunut mielenkiintoisiin asioihin ja välillä sanonut jotakin puolileikilläni ja siitä on lähtenyt jokin merkittävä juopa. Mutta harvemmin naistenlehdissä käsitellään tällaista elämäntapaa, mikä tekee niistä jotenkin valheellisen oloisia.

Minusta etenkin suunnitelman kirjaaminen kalenteriin kuulostaa kammottavalta. Kuinka lyhyitä tavoitteita lehti oikein odottaa ihmisillä olevan? Okei, on minulla haave-tavoite. Esimerkiksi se, että jaksaisin venytellä päivittäin karsean kireät takareidet. Mutta en oikein usko, että sen kalenteriin laittaminen auttaisi mitään. (Olen joskus yrittänyt aloittaa kielenopiskelunkin kirjaamalla kalenteriin tunnit, mutta ei se estänyt minua lopettamasta tunteja heti alkuunsa, kun totesin käyväni sittenkin mielummin päiväunille kuin moiseen raadantaan sillä puhutaanhan siellä englantia anyways ja sanattakin saa viestittyä paljon. Myöhempinä viikkoina minua harmitti, että kalenterissa oli turhia, vääriä merkintöjä kurssista, jonka olin dumpannut aikaa sitten.) Sitten on isompia tavoitteita, kuten pysyä talven yli hyväntuulisena ja liikaa mökkihöperöitymättä käännöksen kanssa. (Toistaiseksi olen pitänyt työstä niin että meinaan unohtaa syödä, juoda ja pissiä. Näemmä aavikkovertaus on ottanut minut valtaansa, mutta horisonttiin tähyävän Lawrencen sijaan kuvittelenkin itseni kameliksi. Ja kun kuukautiset alkoivat, vain kuljin automaattina vessaan ja tungin kupin sisään ja vasta sitten muistin, että apua, kierukan langat ovat siellä pitkinä myös, olin ajatellut sinnitellä sitein vielä nämä kuukautiset, vaikka MIKÄÄN TÄSSÄ UNIVERSUMISSA EI VOI OLLA NIIN KAMALAA KUIN TERVEYSSITEET, sellainen märkä kutittava kylmä lätkä, yök, mutta se on myöhäistä nyt, ja oikeastaan hyvä niin, koska nyt ei tarvitse laittaa ällöä sidettä, mutta mitenhän saan kupin pois vetämättä langasta, apua.) Ja sitten on tosi pitkiä tavoitteita kuten saada se omenapuun alinen tuoli. Ja vanheta kehittämättä ihmeempiä katkeruuksia ja pelkoja. (Ehkä pitäisi kirjoittaa "lisää pelkoja".) Eh, mihinkähän kalenteriin ne kirjaisin...

Jotkut ovat kyllä juoni-ihmisempiä kuin itse olen ja heille varmaan tuollaiset kalenteritemput voivat toimiakin. Olen nähnyt monen stressaavan esimerkiksi valmistumisen viivästymisestä ja siitä, ettei heidän elämänsä ole noudattanut tarkasti heidän lukioiän kuvitelmiaan. (Itse olen tyytyväinen, ettei ole! Jotain sentään lienen oppinutkin lukion jälkeen.) Jotkut myös tykkäävät hekotella sitä, miten kovasti he ovat muuttuneet. Sosiaalisessa julkisivussa toki muutoksia onkin tapahtunut. Mutta minusta tuntuu, että kuitenkin muutosta enemmän pysyttelee näkyvissä se, ettei se sisimmäinen itse, se jonka kasvot saavat rentoutua yksin ollessa, muutu juuri miksikään. Sen nautinnot ovat aika samat nyt ja viisivuotiaana, mikseivät sitten kuudenkympin toisellakin puolen. Outoa oikeastaan, että kirjoitin "nautinnot", kun ajattelin kysymyksiä tai kyselevää perustilaa. Vaikka ehkä kysyminen ja kuvittelu on nautintoa sekin. Sellainen, että makaa selällään silokalliolla tai lattialla (minusta selän pehmusteet kuten jumppamatot ovat viheliäisiä ja tarraavat selkään mutta kantapäiden alle on suotavaa tunkea jotain pehmustetta) ja tuntee, miten hitaasti kinesteettinen tunto alkaa pyöriä itsensä ympäri tekemisen puutteessaan ja voi tunnustella veren sykähtelyä lihasten ja suonten lävitse ja osaa kuvitella luukalvojen tunnon ja ojentuu ja sulaa pitkäksi ja maailma pyörii pienenä kivenmurikkana taivaan valtavassa kirnussa, vuodet kuluvat, elämästä ei voi muodostaa kokonaiskäsitystä, voi vain palata makaamiseen ja ihmetykseen, kysyä mitä tämä on, kauanko tämä vielä jatkuu, tuntuuko tämän loppuminen miltään. Ne kysymykset ovat hyvin rauhallisia, niiden avoimuus miellyttää. Tai kun joku toinen koskettaa kevyesti olkavartta takaa päin ja pitää kääntää pää tietääkseen, että tämä se on, tämä on siinä, on parempi että hän koskettaa kuin on koskettamatta, siitä tulee tiettyä rauhallisuutta. Tai lukee jonkin lauseen ja sulkee silmät ja ajattelee: juuri näin se menee! Ja sekin on kuin kosketus, varovainen turvantönäisy kaukaa. Ja sitten huomaa ihmettelevänsä, miten tuo toinen on osannut kokea asian juuri näin, samalla tavalla, ja kun kerran on löytänyt hyvän sanallistuksen, ei siitä asiasta enää huvita puhella eikä kysellä. Kuten simpukankuorissa vuoksen veet, illan hämyt ja ruskotteet tai itse on tyyni, itse on kesä ja yö, itse on lukija kumarassa myöhään lukemassa.

On kiinnostavaa edetä käännöstä ja tarkkailla, missä vaiheessa nytkuttelu vaihtuu sitkutteluksi. Koska jos sitä ei tule, voi olla, että on tullut kuolleeksi istualleen.

Se olisikin aika absurdi käänne!

Toivon kovasti, että ystävän romaanissa olisi enemmän huumoria kuin osaan odottaa.