Mahdoton kalenteri

Juttelemme puhelimessa äidin kanssa sen jälkeen kun Kalifornian-nainen lähtee kotiinsa ja ehdin hetken hiljentyä ja palautua omaan tilaani ja keskiööni. Isä täyttää tänä vuonna kahdeksankymmentä ja haluaisi pitää isot juhlat - lähinnä äidin sukulaisille ja meille ydinperheelle. Koska emme ole mikään suuren lapsiluvun suku, missään ikäpolvessa, ja arvostamme enemmän rauhaa kuin hälinää, iso juhla tarkoittaa ehkä maksimissaan kymmentä ihmistä. Äiti tarjoaa paria viikonloppua - toisena kouluttaudun Helsingissä, toisena Amsterdamissa. Jaa, sanoo äiti, sitten varmasti on parasta, että pidämme juhlat ihan sinusta piittamatta, juuri silloin kun muille sopii. Ja me voimme mennä kolmistaan vaikka syömään isän ja äidin kanssa.

Tunnen itseni vähän huonoksi lapseksi, vaikka varmasti olen tosiaan vanhempieni lapsi. Kun olin lapsi, eikö isä ollut aina töissä ja eikö äiti viettänyt monet monituiset viikonloput erilaisissa koulutuksissa? Kyllä vain! Ja minä vannoin, ettei minusta tulisi ainakaan sellaista. Minä olisin aina läsnä rakkailleni! (Ja monta vuotta olinkin, ja tunsin syyllisyyttä liki aina, jos tein jotain minä-, en me-asioita. Onneksi oli sentään joitain minä-asioita, sillä siinä vaiheessa kun suhteet kaatuilevat, minä-ihmiset jäävät ja me-ihmiset usein eivät.)

Kuinka ollakaan, kalenteriin on joku buukannut keväälle seitsemäksi viikonlopuksi pitkät koulutuspäivät. Sitten on vielä lyhempiä pikkukoulutuksia siellä täällä arkena. On niin paljon opittavaa ja haluan antaa joogatuntilaisilleni hyviä vinkkejä ja eväitä - laittaa hyvän kiertämään.

Samalla tietysti ajattelen, että haluan antaa myös vanhemmilleni aikaa - he ovat vanhenemassa mutta jaksavat vielä tehdä yhtä sun toista. Ehdotan taas, että mitäpä jos lähtisimme yhteiselle matkalle kaikki. Meillä olisi samat preferenssitkin: ei alkoholia, kasvisruokaa, kävelemistä ja luonnon ihailemista, ehkä vähän joogaakin. Olemme viimeksi matkustaneet yhdessä muistaakseni vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäyksi, joten kokemuksen voisi päivittää. Mutta jotenkin tuntuu kuin tätä olisi vaikeaa saada aikaiseksi - syksyllä tätä yritettiin vanhempien viisikymmenvuotishääpäivänä, mutta koska valmistelu alkoi myöhään, kesän lopussa, kalenterini oli armottoman täynnä. Ehdotin silloin, että buukataan kevääksi jotain. Ei buukattu. Nyt koetan ehdottaa, josko buukkaisimme syksyksi jotain. Etenkin loppusyksy ammottaa vielä tyhjänä. Mutta tuntuu, ettei vanhempien aikahorisontti veny sinne saakka.

Minun on keksittävä joku keino kommunikoida heille, että asiasta on päätettävä riittävän ajoissa ja että matka olisi minusta oikeasti tosi kiva tapa viettää aikaa yhdessä.

Muutenkin olen todennut kalenterini mahdottomaksi, vaikka se onkin rutosti parempi kuin syksypuolella. Jotenkin kalenteri näyttää aina kovin viattomalta ja tyhjältä, mutta annas kun sinne merkkaa matka-ajat tuntien lisäksi, päivät alkavat äkisti näyttää täyteen ahdetuilta ja haastavilta, vaikka matkalla yleensä istunkin junassa tai metrossa ja luen hyvää kirjaa. Ja sitten kun sinne pudottelee vielä kaupassakäynnit, omat liikunnat ja harvat ystävien näkemiset - ja yöunen - onko siellä enää yhtään ylimääräistä hetkeä?

En tiedä, hämmentäisikö tämä minua näin paljon, ellen olisi suurta osaa elämästäni elänyt aivan toisin: ilman merkintöjä tai hyvin vähin merkinnöin, venyvässä ajassa, jossa tärkeintä on ollut oivaltaa jokin idea ja oppia soveltamaan sitä.

En ole ikinä asunut näin kalliissa asunnossa. Vanhempani huomauttelevat minulle toistuvasti siitä, miten kannattamatonta tällainen asuminen on. Mutta viihdyn täällä paremmin kuin olen muualla viihtynyt; ehkä tämä on kaiken sen arvoista - matkaamisen, muutaman lisätunnin viikossa, pienen rahastressin? Aika näyttää.

Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet vyöryvät ohi. Vuosikymmenetkin - vuodesta 1991 on sentään jo 29 vuotta. Ystävä on katsonut suosituksestani japanilaisen elokuvan ja sanoo sen olleen kuolettavan tylsä. Minusta siinä oli koko elämä, kaikki kalenterin tyhjät kohdat. Tunnen ohimenevää surua siitä, miten vaikeaa meidän on ymmärtää toisiamme.

Tai sitä, miten kalenteri aina täyttyy päivien deadlinen lähestyessä.

Monimerkityksisyydestä

Vietän aikaa yhteisössä, jossa eroan toisista ulkoisin tuntomerkein. No, tietysti en missään ole identtinen muiden kanssa, mutta tarkoitan nyt sellaista eroamista, joka on kiinni omista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Toiset meikkaavat, laittavat hiuksiaan, revityttävät karvansa ja heillä on sellaiset tekokynnet, jotka minusta näyttävät poikkeuksetta paitsi epäkäteviltä, myös visuaalisesti aivan karmeilta. Muuten yhteisö ihmisineen on mukava, reilu ja salliva. Tai siis, on se tässäkin reilu ja salliva: suoraa painostusta laittautumiseen ei ole ja monesti on todettu ääneen, että vaikka jokainen on omalla ulkoasullaan tietysti bisneksen paras käyntikortti, niin tietysti sellainen kannattaa olla vain siinä määrin kuin löytyy fiiliksiä siihen. Silti on vaikeaa olla erottamatta jatkuvasti, miten voimakas esteettinen erimielisyys näyttäytyy ilmiasujemme välillä. Toisilla on fiiliksiä käyntikorttina toimimiseen. Minä menen tukkoon, koska en osaa fiilistyä.

Olen monesti kirjoittanut vaikeuksistani mieltää itseäni naiselliseksi. Tai edes mukiinmenevän näköiseksi naisena. (Olen ihan mukiinmenevän näköinen ihmisenä ja etenkin eläimenä, mutta naisena... luoja paratkoon.) Sikäli tuntuukin huvittavalta, että nyt sitten taas näyn hakeutuneen yhteisöön, jossa tämä kysymys korostuu ja ajoittain hyppii silmille ja hermostuttaa. Arjessa se kaikki vielä sujuu: en pidä mitenkään mielekkäänä laittautua päivittäin. Jos joku toinen niin tekee, se on okei eikä ihmeemmin möykytytä. Mutta juhlat. Voi, juhlat. Juhlat joissa oikeasti pitäisi edustaa ja hehkua. PITÄISI: inhoan tuota sanaa. Ei, ei se tuohon kuulu. Mutta kummallinen ryhmäpaine rakentuu kun toiset vertailevat pitkin viikkoa uusia tukkia, kynsiä ja ripsiään. Sama paine, jota äiti rakensi systemaattisesti ennen juhlia. Joka noudatti tiettyä rituaalia: kampaajalla käyminen, uuden mekon hankkiminen, mustelmien välttäminen, iloisena pysyminen, ujouden heittäminen romukoppaan.

Koetan tunnustella tuota painetta perinpohjin. Koettelen mielessäni erilaisia skenaarioita: koettaa laittautua, viitata kintaalla ulkoisella asullaan ja niin edelleen. Koetan jopa, osaisinko meikata tai laittaa hiukset, mutta peilistä tuijottaa takaisin niin epätoivoisen ja pahoinvoivan näköinen suttura, että pesen naaman saman tien.

Jos olisikin yksi suhtautuminen laittautumiseen, olisi ehkä helpompaa. Mutta tämäkin asia pysyttäytyy monimerkityksisenä. On päiviä ja kausia, jolloin tuntuu hauskalta vetää silmäviivat tai tällätä huulipunaa. Enimmäkseen noina kausina ei tunnu ulkoista painetta mihinkään tällaiseen toimintaan. Tai silmäviivat on vedettävä, jotta uskaltaudun johonkin tilanteeseen. Niinkin päin joskus käy. Ja sitten on päiviä ja kausia, jolloin kasvot näyttävät yksinkertaisesti halvoilta heti jos niille tekee mitään muuta kuin pesee ja rasvaa. Saatan tuntea pettäneeni itseni, jos laitan silkkaa epävarmuuttani huulikiiltoa. Jotenkin koko asia on äärettömän virittynyt, merkityksiltään vaihteleva ja milloin mihinkin sojottava. Joskus kaikki tuntuu leikiltä, lalallallala, joskus saattaa vuoroin maalata suun ja pestä pois, maalata ja pestä pois, ja tuntea itsensä pähkähulluksi ja hajoavaksi, koska ei sellaisilla asioilla ole lopulta merkitystä, mutta tuntuu, ettei mitenkään mikään onnistu, joten kai niillä sitten on kuitenkin painoarvoa.

Katsellessani tekokynsien fantasiakavalkadia minun on erikseen muistutettava itseäni, että hei höppänä, eivät kaikki suhtaudu tähän niin latautuneesti. Huomaan siskon heittelehtivän samassa limbossa kuin itsekin. Äiti ei heittelehdi: hän muurautuu meikkivoiteen ja kampausnesteen taakse, kestopigmentoitien ja mikroneulausten tulosten taakse ja vihaa antaumuksella läskejä ja ryppyjä. Minulle tulee siitä jotenkin surullinen olo. Loputtoman surullinen olo. Haluaisin välillä parkua, että miksi me ihmiset emme voi riittää sellaisenaan. Miksi meidän pitäisi - taas tuo sana - olla sievempiä? (Ja pätevämpiä ja pitkämielisempiä ja suvereenimpia... aargh!)

Hetkittäin koen leijuvani jonnekin muualle, jonnekin turvaan toiseen maailmaan. Katselen sieltä kaukaa tuota vellovaa massaa naisia, jotka osaavat olla ahdistumatta, ehkä, tai jotka välillä ahdistuvat ja välillä leikkivät, mutta osaavat kuitenkin ahdistua ainakin niin vähän etteivät saa samanlaista voimakasta kuvotusta, joka pakottaa pesemään kasvoilta värin pois, siellä seassa pyörin itsekin, olen leikannut hiukset lyhyiksi fiskarseilla ja ihon näpyt ja epätasainen väri erottuvat selvästi ja ymmärrän äidin epätoivon, mutta en jaksa enää koettaa elää pitäisiä. En ole enää äidin käyntikortti. Ei minusta oikein ole kauneudenhoitoalan käyntikortiksi. Ylipäänsä, en ole käyntikortti. Eivätkä nämä muutkaan ole. Luultavasti heidän jotkin merkitysrakenteensa vain ovat helpommin käyntikorttiuden kanssa linjautuvia.

Joillekin se saattaa olla itsenäistymisen osoitus. Joidenkin meikkaamista on paheksuttu tai väheksytty tai sen tyyliä arvosteltu ja siitä on tullut itsensä asettamisen, rajojen asettamisen väline. Ja jotkut kykenevät kokemaan itsensä kauniiksi. (Sitä on vaikeaa kuvitella, millaista se saattaisi olla muuten kuin kauniin-eläimyyden mielessä ja se taas tarkoittaa ainakin minulla enemmän toimivuutta, voimakkuutta, innon ja epätoivon kuohahtelua, ei mitään mitä voisi lisätä ihon pintaan tai hiuksiin tai poistaa niistä erilaisin käsittelyin.)

Huomaan jäsentäväni itse laittautumista, omaa laittautumistani siis, valeminän termein. Olisi kauhean helppoa ja houkuttelevaa piilottaa koko naiseusasiaan liittyvä kauhu - enimmäkseen en näet muista, että olen nainen ("et sinä mikään tyttö ole vaan hevosenpuolikas", totesi äiti joskus pettyneenä ryvettyäni kaikki vaatteet päällä kuralätäkössä ala-asteikäisenä; fantasialeikit tapasivat tempaista mukaansa ja siinä unohtui, miten tarkkaan hyvää-tyttöyttäni vahdittiin, "miksette te voi leikkiä niin kuin muut tytöt, leikkiä kotia ja barbeilla, miksi pitää aina olla tämmöinen helvetin sotku") - ja omaksua jäykkä suhtautuminen asiaan: päättää vain, että joko laittautuu aina tai ei ikinä. Mutta mitä hyötyä siitä olisi, paitsi se, ettei joutuisi miettimään käytännössä, laittautuuko nyt vai ei ja tunteeko sitten petkuttavansa itseään vai ei? Ja: eikö ole hyödyllisempää pohtia näitä asioita, tunnustella niitä? Koen jotenkin hyödyllisemmäksi käyttää tätä möykkyä työkaluna. Laittautumiseen liittyy aina onttoa pettymystä, mutta se tuntuu jonkun muun pettymykseltä, lopulta. Miksi tunnen tuon pettymyksen silloin, kun toimin toivotulla tavalla, toisin sanoen yritän pyristellä johonkin, jonka koen vieraaksi ja hivenen vihamieliseksi? Eikö minun silloin kaiken järjen mukaan kuuluisi tuntea itseni hyväksi tytöksi? Vai onko tuo ontto suruhämmennyspettymys jotain, joka ei kuulukaan tilanteeseen, jotain jota en ole ikinä pystynyt ignoroimaan riittävästi sosiaalistuakseni täysmittaiseksi naiseksi? (Sellaiseksi joka mieltää olevansa nainen.)

Ja mitä sekin on, että kaikki laittautuminen ei ole hyvää, että jossain kohdin kulkee näkymätön - minulle näkymätön - raja? Muistan erään keskustelun tanssikoulun pukuhuoneessa. Paikalla olematonta tyttöä haukuttiin lutkamaiseksi, koska hänellä oli semmoiset vaatteet ja semmoiset hiukset. Itse en ollut koskaan hahmottanut hänen edustavan mitenkään eri tyyliä kuin näiden muiden, jotka nyt nimittelivät häntä. Oliko ärsytyksen syy oikeasti laittautumisessa vai jossain muussa? Koetin kuunnella oikein tarkasti, mutta en saanut asiasta selkoa. (En osallistunut keskusteluun, en osallistu sellaisiin keskusteluihin. En osaa sanoa mitään tuommoisissa tilanteissa, enkä muutenkaan tilanteissa, joissa säännöllisesti laittautuvat naiset arvioivat toisten naisten ulkonäköä ja laittautumista. Minun on vaikeaa paheksua vaikkapa Tuksua, koska en erota, missä menee tuo näkymätön raja. Jyskähdän vaan samaan surullisuuteen ja osaamattomuuteen.)

Muistan kun lukiossa äidinkielenopettaja kehotti osallistumaan jonkin naistenlehden kirjoituskilpailuun, jossa aiheena oli tyyliin naiseuden riemu. Kirjoitin vakavan esseen, jossa ilmoitin, etten muistanut pyytäneeni sukupuolittua millään tavalla. Ja että voisin harkita sukupuolenvaihdosleikkausta jos keksisin jonkin hyvän päämääräsukupuolen, mutta kun ei sellaista taida olla; en halua olla mies enkä taatusti koe itseäni mieheksikään. (Naiseuden riemuni ei innostanut arvosteluraatia, ymmärrettävistä syistä.) Ylipäänsä tilanteissa, joissa sukupuoliroolit korostuvat voimakkaasti, haluaisin lähinnä juosta karkuun tai lakata olemasta, pim! (Käytännön seksissä ei onneksi tarvitse korostaa sukupuolirooleja juuri kuinkaan. Ei se onneksi minua ahdista samalla tavalla kuin paine käyttäytyä tietyllä tavalla, koska tähän ja tähän ryhmään kuuluvan nyt oletetaan muokkaavan itseään tietyn verran osoittaakseen kuuluvansa joukkoon.)

No jopa nyt eksyin kauas. Koetin kirjoittaa meikkaamisen ja laittautumisen monimerkityksisyydestä. Siihen on syynsä. Olen eilen ja tänään hengitellyt vähän pinnallisemmin aina kun en ole muistuttanut itseäni asiasta. Tänään illalla on juhlatilaisuus, jossa pitäisi edustaa. Kaksi ja puoli tuntia siihen, nyt. Onneksi on tonglen! Möykyt tuntuvat heti paljon pienemmiltä, kun projisoi ne laajemmin maailmaan: niin, on muitakin jotka kokevat paineita eri asioiden suhteen tehdessään ja eläessään eri tavalla kuin muut ympärillä ja osittain paineet ovat varmasti vain omaa hurinaa, kuten tässä, omaa henkilöhistoriaa ja perhehistoriaa, ja ne tilanteet menevät ohi, niistä selviää hengissä, ei tarvitse edes kiskaista kunnon känniä unohtaakseen, että ei tiedä, miten ovesta selvitään ulos juhlimaan, voi vain hengittää ja katsella, mihin tilanne kehittyy ja on tämä työkalu, se helpottaa.

Olen pessyt hiukset ja vesijuossut, koska liikunta lievittää ahdistusta. Ja olen lähtenyt eilen bileistä kotiin yksin, ennen muita, kävellyt elämää kuhisevan kesäiltaisen Kallion läpi kotiin, kuunnellut lintuja ja askelrytmiä ja ollut vaan ja hengittänyt vaan ja antanut pohjattoman surun ja hentoisen kaipuun huuhtoa ylitseni. Sallinut hetken tympeän vihaisuuden kierähtää anteeksiantoon ja suhteuttamiseen. Monessa muussa mielessä minulla on ollut hyvä koti ja kasvuympäristö, mutta tässä kohdin, tässä nimenomaisessa pisteessä, paineet ovat olleet liikaa eikä minua ole osattu rakastaa tämmöisenä rapamönkiäisenä kuin olen. Ja syykin on selkeä: eivät vanhempani osaa itseäänkään rakastaa tässä, heilläkin on tällä kohden suuri kireä möykky, pelkoa kelpaamattomuudesta, se heijastuu lapsiin, vaikka vanhemmat eivät varmasti haluaisikaan siirtää ikinä itsevihaa ja pelkojaan lapsiinsa. Niin moni muu elää samat ahdistukset läpi tai samantapaiset. Ja ahdistuu monista muista asioista, semmoisista, joista en osaa kuinkaan kuvitellakaan ahdistusta.

Niin, menen juhliin pestyissä itse fiskarssaksituissa hiuksissa, teepaidassa ja farkuissa ja punaisissa vegaanikengissä, koruttomana. En ole vielä päättänyt, vedänkö silmäviivat, värittömän huulirasvan kyllä laitan. Katsotaan nyt. En halua runnoa päätöstä. En halua runnoa mitään. Haluan kuunnella, kuulla pienetkin nyanssit. Huomaan huolehtivani toisista yhteisössä, katselevani heidän esteettisiä lisäkkeitään mietteliäänä ja pohtivani, miten he ne kokevat. Tuntuuko heistä joskus vaikealta ja väärältä? Tuntevatko he tyytymättömyyttä kasvoihinsa ja vartaloihinsa? Missä tilanteissa niin tapahtuu? Miten he siihen tuntuun vastaavat? Toivon, etteivät he kokisi arki- ja kenties myös juhlameikittömyyttäni uhkaavana. Tai huoltani ja uteliaisuuttani häiritsevänä.

Minä tulen vaan niin toisenlaisista ympyröistä. Sellaisista, joissa juhliinkaan ei vain mennä niin laittautuneena kuin he menevät töihin. Ei niin, ettei niin saisi laittautua, varmasti saa ja varmasti sitä yritettäisiin ymmärtää. Mutta niin ei vaan tapahdu. Sen minäkin huomaan, vaikka en oikein tiedä, miksi näin on.

Olisi kätevää olla näkymätön tulkitsija, pelkkä puhe puhuvan pään ja kupruavan kehon sijaan. Joskus keho vaan kuplii niin näyttävästi, että tulkintakyky, toimintakyvystä nyt puhumattakaan, uhkaa mennä tukkoon. Eikä se välttämättä näy päälle, ellei istu alas ja kirjoita. Kirjoita sitä kaikkea, ettei sitä tarvitsisi heijastaa tulkintoihin toisista. Ei ainakaan niin suurissa määrin. On kirjoitettava, että on tämä surullisuus, joka puristaa kurkkua ja hätä ja ne ovat jostain toisesta tilanteesta, maailmasta kauan sitten, ja ne saavat kaikua, kerran toisensa jälkeen. On kirjoitettava, jotta pystyy kantamaan itsensä, uskaltaa astua sisään ja ehkä onnistuu hymyilemään muutenkin kuin surumielisesti.

Ihana vappu, taitaa olla kesä...

Pyrin jättämään katastrofoinnit toisille, tai siis mieluummin ei kellekään, mutta kyllähän sitä tapahtuu eikä muu kuin oma tonttini voi olla vastuullani. (Mikä on se oma tontti? Missä kulkevat sen rajat? Hah!) Siitä huolimatta tuntuu aina hieman jännittävältä kutsua ihmisiä juhlimaan. En näytä kuitenkaan osaavan kauhean hyvin ennustaa, onko juuri tuona iltana mielentilani sellainen, että jaksan joukkoja, meteliä ja kontaktien epämääräisyyttä. Tarkoitan tätä: Jos kutsu on toisen lähettämä, voin vielä lähtöiltana tunnustella, haluanko tanssia ja halailla ja kikattaa vai olisiko sittenkin luontevampaa putsailla keittiötä taikasienellä, tiskata hyräillen ja käpertyä sänkyyn läheisten ihmisten, koiran, kissojen tai kirjan kanssa. Jos sen sijaan olen lähettänyt kutsun itse, en oikein koe voivani päättää, etten halua sittenkään tavata tuona iltana joukkoja. (Tietysti sekin olisi mahdollista: ulkoistaisi bilevastuun kämppiksille ja luovisi vaikka hotelliin nukkumaan.)

Vapun aatonaattona ihmiset saapuvat vanhaan kommuunikämppään. Hetki ennen ihmisten tuloa jännittää vielä vähän. Suuri asunto on tyhjä, kaikuva. Kämppis-I kiskoo päähänsä vaaleiden lettien Hilde-peruukin ja sekoitan boolia kahdenkymmenen litran elintarvikeämpäriin. Fauni virittää stereoita, Vompsu järjestelee kierrätyskamoja tarjolle yhteen huoneeseen. Sitten äkisti ihmiset ovat tulvahtaneet sisään, summeri märisee säännöllisin väliajoin ja yhä uusia tyyppejä solahtaa bilekämppään. Musiikki soi. Tanssitaan. (Tänään, kaksi päivää myöhemmin, jalat tuntuvat jäykiltä pötkelöiltä. Sen siitä saa, kun pomppii, loikkii ja niiailee tuntikausia!) Pitkästä aikaa juhla tuntuu - no, juhlalta! Pienetkin eleet, katseet ja hymyt ja tervehdykset tuntuvat intensiivisiltä ja hyviltä. Ilmassa on aistittavissa sellaista leikkiä ja vallattomuutta, jota talvisin tuntuu olevan mahdotonta tavoittaa. Kesä on siis tullut, koska ihmisiä on niin helppo rakastaa!

Muutamassa viikossa keho järjestyy toiseksi. Prioriteetit käännähtävät. Alkoholin vaikutus muuttuu depressoivasta euforisoivaksi. En kysy, miten linnut osaavat keväisin aloittaa reviirilaulunsa tietyllä viikolla. Minussakin myllertää kesä. Enkä ole päättänyt sitä itse. Olen yrittänyt päättää monena vuonna, mutta ei siitä mitään tule. Siitä tulee jotain sitten kun siitä tulee jotain, ja se tapahtuu ennakkovaroituksitta.

Vappuaattona sitten siivoilemme asuntoa aivan lopullisen tyhjäksi iloisen mielen venyttäytyessä sitkeänä kalvona päivän päälle. Naapurit, joita tulee rapussa vastaan, kuittailevat kommuunin pojille illan bileistä. He eivät älyä, että minäkin olen asunut tuossa asunnossa. Ja monta muuta naista. Minua he vain moikkaavat normaalisti, mutta kuulen oven läpi keskustelun, jossa päivitellään rappua ylös kiivettäessä eilisillan bakkanaaleja, joissa oltiin pihalla melkein alasti (ihmiset kävivät huvimajassa pyyhkeisillään saunasta vilvoittelemasta). Toinen ääni kysyy, että eivätkö nämä olleetkin jotain nuorisoa. Kyllä vain, toinen ääni vastaa, kakskymppisiä jannuja koko porukka, kyllähän sen tietää, miten semmoiset juhlivat. Hihittelen itsekseni oven takana - mitähän sedät, jotka ovat ehkä kymmenen, ehkä viisitoista vuotta itseäni iäkkäämpiä, sanoisivat kuullessaan kommuunin asukkien olleen kuitenkin voittopuolisesti yli kolmikymppisiä korkeakoulutettuja naisia. You know, tietäähän sen, miten semmoiset juhlivat.

Illalla riennämme siivouspuuhista Vallilan vapputansseihin. Keskustelemme lyhyesti kommuunikäsityksistä pitkäaikaisen kommuuniasujaystävän kanssa, ja hän kertoo riemastuttavan esimerkin ennakkoluuloista, joita heidän teatteritaiteilijaystävänsä ovat saaneet kantaa heillä vieraillessaan. Meluhäiriöitä ei ollut syntynyt, mutta taiteilijoiden liikkuminen rapussa ilta-aikaan ei ollut jäänyt huomaamatta. Talonmies oli kysynyt, etteivät kai nuo tyypit käytä huumeita, kun he tulevat vieraisille niin kummaan aikaan (näytöksen jälkeen). Ystävä oli koettanut selittää, etteivät kaikki boheemisti elävät ihmiset välttämättä ole narkkareita. Talonmies oli näyttänyt epäilevältä.

Muitakin hauskoja kohtaamisia sattuu. Vompatti törmää tyttöön, joka julistaa heti, että he ovat olleet facebookystäviä. Vompsu näyttää vähän hämmentyneeltä ja kaivelee selvästi muistiaan. Sitten hän sanoo: Joo hei niin me tavattiin siellä luistelutapahtumassa. Sinä olit Emilia, eikö niin. Tyttö repeää ihan täysiä nauramaan ja tiedottaa, että ei hän kyllä mikään Emilia ole, kukas se Emilia oikein on, ja muistuttaa oikeasta nimestään. Vompsu pyytää anteeksi ja sanoo tytön uuden kampauksen hämänneen häntä. "Joo joo, tosi uskottavaa. Mut kerro nyt kuka se Emilia on!" tyttö nauraa takaisin. Sitten hän kumartuu puoleeni ja sanoo: "Varo vaan, tuo on ihan kauhea gigolo!" Mietin sekunnin murto-osan, onko se liian raisua, mutta kun tilanne on niin herkullinen, en voi olla toteamatta: "Joo mä tiedän, se on mun aviomies." Tyttö ei hetkeen tiedä, mitä sanoa, skannaa naamaani ja toteaa, että se on kyllä totta mutta ettei kommentti ole mikään katastrofi, ja sitten hekottelemme yhdessä. Tytön seuralainen haluaa tanssia kanssani, ja niin sitten tanssin jonkun ihan vieraan tyypin kanssa keskellä väentungosta. Ikävä kyllä tuo mies tahtoo viedä ja ilmaisee sen aika kovakouraisin ottein, joten tanssista meinaa tulla melkoista pystypainia. Tanssin jälkeen en sitten tietenkään enää löydä ketään vellovasta väkijoukosta. Eikä minulla ole puhelinta tai mitään. Onneksi pian törmään tuttuihin ja lopulta löydän Faunin ja Vompsunkin. Loppuillan vietämme bileissä vapputanssien lähellä. Kotiudumme ennen puoltayötä roudaamaan vielä viimeisiä muuttokamoja.

Tuntuu hauskalta nyt kun ihmisseura taas jaksaa innostaa ja elävöittää ahdistamisen sijaan.

Ja aurinko! Ja vihreä, jonka pönkeää kivikaupungin epämääräisyyskohdista! Puistot! Maan tuoksu!

IHANAA VAPPUA!

Kierrokset ja järkevyys

Tupaantulijaisiin tulee niin runsaasti väkeä, etten tavoita enää kodinomaisuutta kuinkaan. Tajuan vain äkisti olevani liian väsynyt oikeastaan kommentoimaan mihinkään mitään. Niinpä korjailen pulloja ja tölkkejä suuriin kierrätyskasseihin ja laulatan tiskikonetta. Jos nämä olisivat jonkun muun juhlat, lähtisin pois, kotiin nukkumaan. Mutta ei ole muuta kotia kuin tämä, ei nyt. Niinpä korjailen astioita ja koetan jotenkin motivoida itseäni jaksamaan vielä vähän aikaa. Se on hyvin räikeässä kontrastissa muiden hilpeän mielialan kanssa. Mutta ei kai se mitään, ajattelen, jos minusta ei nyt juuri satu olemaan seurustelemaan juhlavasti, voin sentään tehdä jotakin hyödyllistä.

Yöllä en nuku silmäystäkään, niin ahdistavalta edeltävät tunnit tuntuvat.

Seuraavana aamuna kämppis toteaa aamiaispöydässä, että kyllähän minut nyt juuri tunnetaan siitä, että vetäisen övärikierrokset ihmisjoukoissa, menetän unikykyni enkä osaa enää seurustella ihmisten kanssa. En osaa näin unettoman yön jäljeltä sanoa, onko tällaisiin tilanteisiin luoviminen järkevää vai ei. En osaa uskoa, että olisi mitään pitäisi-ohjetta tähänkään, että pitäisi olla järjestämättä itseään tämmöisiin kierroksiin, ahtaa itsen käärmettä pelottaviin pulloihin pontevasti, tai että pitäisi nimenomaan vain jatkaa samaan malliin, siedättää siedättämistään, onhan aina välillä juhlissa oikein ihana tai riehakaskin fiilis. Tuleekohan ihmisille ihmisövereistäni jotenkin hankala olo? Toisaalta, en kuitenkaan kuittaillut kenellekään ikävästi tai muuta, sanonut vain olevani yliväsynyt ja kykeneväni lähinnä tiskaamaan. No, nyt kyllä en kaipaakaan mitään juhlia aikoihin, ihmissaturaatiopiste on saavutettu, se täyttyi kymmenen aikaan.

Helpoimmin ymmärrettävät pitkän ajan ystävät eivät tulleet juhliin. Juhlat ovat heille vielä haastavampia kuin itselleni.

Miten vaikeaa onkaan koettaa miettiä, miten olisi järkevää järjestää elämänsä! Mutta ehkä järkevyys on väärä mittapuu. Ehkä voi vain seurailla tuntemuksia; joskus huvittaa järjestää juhlat, joskus ei. Eikä koskaan etukäteen tiedä, onnistuvatko juhlat niin että niistä jää pitkäksi aikaa lämmin, mukava olo, vai väsyykö niistä vain siinä määrin, että ihmettelee, minkä takia keksii kaikkea tämmöistä.

Kunhan ensi yönä saisi nukuttua, voisi alkaa vähitellen palautua.

Hermostus

Jokin muistaa, etten pidä näistä tilaisuuksista. Se en ole minä, ei ainakaan mikään tietoinen minä, mutta on erotettavissa epämääräinen etukäteishermostus, joka meinaa kasvaa paniikiksi ilman mitään syytä. Keksin hyvän hameen, mutta koen kauhua paitojen suhteen tajutessani hankkiutuneeni eroon kaikista mustista peruspaidoista. Kaikki vaatteet näyttävät kummallisilta yllä. Haluan rajata silmät. Siitä jo pitäisi tietää hermostuksen kytevän.

Mistä tarkalleen ottaen on kyse? Kyvyttömyydestä keksiä, mitä käsilleen tekisi? Tiedosta, ettei ole mikään verkostoituja? Epämääräisestä nolostuksesta sen suhteen, että on jo etukäteen ajatellut voivansa paeta ulkosalle rupattelemaan jonkun ennestään tutun kanssa? Vai pelkäänkö edelleen aiheuttavani häpeää ja huonoja viboja? En oikein ole varma siitäkään, saisinko sanoa asiasta kysyville seurustelleeni pitkään eksän kanssa, asuneemme yhdessä liki kymmenen vuotta. Onko se jotenkin tahditonta tai ahdistavaa? Pitäisikö vaan sanoa olevamme vanhoja opiskelukavereita? Toisaalta, melkoista vähättelyä sekin. Ei kai sen vieraita ihmisiä luulisi hätkäyttävän. Tuskin eksääkään. Mutta en tiedä, en oikeastaan tiedä yhtään, miten minun odotetaan käyttäytyvän, tai onko ylipäänsä odotuksia koko asian suhteen. Enkä tiedä, muistavatko eksän tutut minua ollenkaan. Tai haluavatko he nähdä tai tervehtiä. Kun ei niiden kaikkien kanssa ole sillä lailla itse jutellut, on vain seissyt juhlissa monen vuoden ajan ja nyökytellyt ja hymyillyt siinä vähän sivumpana, osaamatta oikein osallistua niin viileisiin keskusteluihin. Monet heistä tuntuivat pelottavilta silloin ja tuntuvat edelleen.

Ihmisiä on tulossa paljon, sekin tuntuu vaikealta. Eivät nämä vaikuta juhlilta vaan festareilta tai ravintolalta, ja se tarkoittaa tiettyjä haasteita. En oikein ymmärrä, miksi sellaiset olosuhteet hermostuttavat minua niin paljon, mutta huomaan kyllä niin tapahtuvan. Koetan arvailla, mutta saan kiinni vain laimeita hypoteeseja siitä, että kun en ymmärrä ihmisten pariutumiskäyttäytymistä enkä flirttailua ja sen sellaista enkä toisaalta osaa oikein verkostoituakaan, niin en oikeastaan ymmärrä suurta osaa juhlissa näkemästäni. (Tämä asia vielä varmistuu lisää keskustelussa yhden vanhan ystävän kanssa.) Minusta on hauskaa nähdä vanhat tutut, ainakin ne, joiden kohtaaminen sujuu jotenkin suuremmitta jännitteittä, joista voin arvata, että he muistavat minut. (Tuntuu jotenkin nolostuttavalta puhua toisen kanssa, jos hän ei muista itseä tai toisinpäin. Hullunkurista, miksi niin?) Olen ajatellut: no niin, näen siellä monta tuttua, minun ei tarvitse välittää hölmöistä epävarmuuksistani ja peloistani, tuttujen näkeminen on sen arvoista. (Ja onhan se.)

Joskus hermostus laantuu illan aikana, mutta nyt ei käy niin. Koetan suunnata mielenkiintoni niihin keskusteluihin, joita käyn, ja antaa lopun tilan ja ajan ja joukon olla ja velloa siellä jossain kauempana, mutta äänet ja tuoksut ja vieraiden kehojen tönäykset eivät suostu pysymään etäällä vaan tunkeutuvat tajuntaan. Äkisti olen tietoinen myös omasta kehostani, se ei enää pysy turvallisesti näkymättömänä vaan jäsentyy havaintokenttääni jonakin, jota pitäisi tarkkailla ja kontrolloida, koska. Koska mitä? En tiedä! Niinpä koetan kannatella keskivartaloani ja juon aivan liikaa punaviiniä.

Se hieman liudentaa hermostusta.

Aamulla silmäilen hämmentyneenä ihmisten hehkutusta facebookissa. He toipuvat niin nopeasti tai eivät ehkä edes pode. Enkä nyt puhu darrasta vaan hermostuksesta, tietysti. Luulen, että iltaan mennessä oma stressitasoni laskee niin ikään siedettäväksi ja alan vähitellen tulkita tilaa, musiikkia, tilannetta, keskusteluita eri tavalla, korostaa keskusteluiden oivalluksia ja niissä koettua läheisyyttä, ja lopulta kenties hermostus vieraiden massoista, puheista, ilmeistä, eleistä ja odotuksista tosiaan etääntyy ja erotan sen metelin keskeltä sympaattisia kasvoja ja sanoja. Sitten ehkä osaan kiittää juhlista, mutta vielä en osaa.

Tuntuu jotenkin hankalalta, ettei osaa aina iloita ja solahtaa tilanteisiin vaivatta. Etenkin jos tilanne on sellainen, jossa odotetaan iloista, huoletonta käytöstä ja mielialaa. Sekin tuntuu pahalta, että kiitollisuuteen pitää vähitellen hiertää itsensä, työstää sitä esiin. Kiitollisuus tuntuisi jotenkin asialliselta, kun toiset ovat nähneet kovasti vaivaa. Ja on itse päättänyt mennä paikalle ja yrittää nauttia. (Edes viiveellä! Edes asenteen tasolla, jos ei välittömänä tuntemuksena...) Helposti alkaa pelätä olevansa ihan vihoviimeinen ilonpilaaja ja tekisi mieli sensuroida itsensä kaikista seuraavistakin isoista juhlatilaisuuksista, koska ei vain osaa. Mutta jos ei osaa, eikö ole hyvä idea opetella?

Vasta aamun keriydyttyä jo hieman auki tajuan, mikä juhlasta tulee mieleen. Koulunpiha. Välitunnit. (En odottanut välitunteja vaan toivoin, ettei niitä olisi ollut lainkaan. Tunnit rentouttivat, välitunnit nostivat kohinan korviin ja sama tunne, ettei tiedä koodia, osaa asettua seurueeseen ja niin edelleen.) Itken vähän helpotuksesta ja samalla tunnen pettymystä siitä, miten vähän ihminen elämässään etenee ja oppii. Ja jään hämmennykseen sen suhteen, olisiko koulunpiha-assosiaatio mahdollinen ilman otsatukkaa. Koululaisena minulla oli otsatukka, nämä ovat ensimmäiset tämän sortin juhlat aikuis-otsatukallisena, enkä ole koskaan aiemmin tajunnut isojen juhlien ja koulunpihan olon samankaltaisuutta, miettinyt vain, miksi olen niin solmussa.

Juhlista ja juhlimisesta

Kirjastoon on laskeutunut joulukuusi. Sen tuuheilla oksilla killuvat samat pornonpunaiset, aavistuksen kiiltävät muoviomenat kuin ennenkin. Lippuköynnös ja valot saavat sen näyttämään jotenkin merelliseltä samaan tapaan kuin ranta-altaisiin tai kaupunkien joenpenkereisiin kiinnitetyt kahvilalaivat. Ei niin, että se purjehtisi tiehensä perävana kukkien vaan niin, että se huokuu taakse jääneitä seikkailuja ja siten tyydyttää mainiosti maakrapujen ailahtelevaista romantiikan kaipuuta.

Näen kuusen jo ovelta ja ilahdun. Muutenkin nyt tuntuu hyvältä. Ei vain tenttien hetkeksi taukoamisen takia, ehkä. Luulen, että tässä on muutakin. Esimerkiksi eilisissä skypejoululauluissa tuntui kauhean hauskalta, vaikka välillä pintaan häivähtikin moodi, jossa murisen ja luimuilen. On niin vaikeaa yrittää virittyä yli kymmeneen ihmiseen samaan aikaan, että pakostikin väsyy. Haluaisin kääntää virittymistaajuuden pois päältä, mutten oikein hahmota, miten niin voi tehdä. Onneksi asia ei enää ahdista entiseen malliin ja olen luvannut itselleni, että saan tuntea ja kokea näin. (Voisi ajatella, että lupaus on turha, kun kuitenkin näyn kokevan niin, mutta ehei, se ei ole turha. Juuri siksi, että kumminkin näin käy tuon tuosta, on järkevää antaa siihen lupa, ettei tarvitse meta-ahdistua; olen aika hyvä meta-ahdistumaan enkä tahdo antaa sille yhtään siimaa: se on paljon halvaannuttavampaa kuin pieni äriseminen ja virittymismahdottomuusahdistus.)

Töihin kävellessä pohdin laiskan lauantaiaamuisesti, miten hassuja otuksia ihmiset ovat. En tulisi ehkä toimeen itseni kanssa, jos en koettaisi nauraa itselleni ja hulluuksilleni tuon tuosta. Muista nyt puhumattakaan - pelkäisin heitä tajuttomasti, ellen hahmottaisi sympaattisia, hymyillyttäviä piirteitä. (Joku tässä totesi minulle syksyllä, etten erityisemmin suhtaudu kunnioittavasti toisiin ihmisiin, ja se on totta, jos kunnioituksella tarkoitetaan ylöspäin katsomista - katson kyllä samalta tasolta, mutta se voi tuntua rankalta, jos on tottunut varaamaan itselleen oikeuden tulla ylöspäin katsotuksi tai katsotuksi samalta tasolta niin, ettei samalla hihitellä yksityiskohdille. Totta vie ihmisellä on oikeus hahmottaa kunnioitus niinkin, ettei siihen saa sisältyä hihitystä. Minun kunnioitukseni ei vain satu olemaan sellaista, ei edes niitä kohtaan, joita minun on tavattoman vaikeaa olla katsomatta ylöspäin - taistelen sitä vastaan, koska minusta tuntuu kurjalta, jos joku suhtautuu itseeni sillä tavalla, siitä tulee todella vaivautunut olo. Ymmärrän kyllä olevani hankala-kala tämän takia. Toisaalta en enää usko, että helppoja ihmisiä onkaan. On vain paremmin ja huonommin yhteen sopivia temperamentteja ja elämänasenteita ja vuorovaikutusluontumuksia eikä siitä ehkä kannata kipristellä sen enempää. Ja jos jostakusta pitää kovasti, vaikka sen ihmisen elämänasenteessa tai suhtautumistavassa jokin mättäisi omien kykyjen ja luontumusten näkökulmasta, aikaa myöten oppii luovimaan aika taitavasti hankalilta tuntuvien piirteiden suhteen ja siinä vaiheessa ne lakkaavat tuntumasta vaivalloisilta. Kunpa vain kärsivällisyyttä piisaisi!) Tällä erää naureskelen sille, miten innokas olen pitämään juhlia, puuhaamaan juhla-asioita (kuten nyt leipomaan piparkakkukerrostalon juhliin) ja innostamaan muita pitämään juhlia, vaikka sitten usein käykin niin, etten ole erityisesti loistovireessä juhlissa, kun kuitenkin pidän eniten kahdenkesken tai ainakin riittävän pienellä porukalla nuhjaamisesta. Ainakin talvisin.

On vaikeaa saada kiinni, millä tasolla juhlat kohentavat mielialaa. Ehkä niihin liittyy jokin hullunkurinen toive hyödyttää yhteisöä, maksaa sille takaisin sitä kaikkea, mitä kokee muilta saaneensa. (Minusta tuntuu, että olen kauhean velkainen tällä lailla - olen oppinut ja saanut niin paljon, että huimaa ajatellakin, ja ihan selvää, että kuolen aikanaan velkaisena.) Eikä itsellä lopulta ole ihan hirveästi keinoja tehdä hyvää. Voin tietysti yrittää käyttäytyä kiltisti läheisiä kohtaan, mutta olen siinä jokseenkin toivoton, koska unohdan tuon tuosta, miten tunkeilevalta uteliaisuuteni saattaa tuntua. (Huvittuneisuudesta nyt puhumattakaan. Tai siitä, miten saatan ärähtää aika karkein termein.) Ja sitten voin koettaa työlläni jotenkin edistää hyvinä pitämiäni asioita, mutta hittolainen, sekin on aika kiven takana. Ja se määrä, jonka saa hyvää aikaiseksi esimerkiksi sujuvoittamalla jonkin hyödyllisen opuksen tekstiä, tuntuu kovin vaatimattomalta. Ehkä joku soljuvan kielen avulla muistaa hieman paremmin lukemansa, mutta ei paljon ole. Hmm, olenkohan jotenkin liian vaativainen nyt? Mutta tuntuu siltä, että haluaisin tehdä kauheasti hyvää, enkä oikein keksi keinoja siihen! Se tuntuu ärsyttävältä.

Mutta juhlia sentään osaan järjestää, ja silloin tunnen kai enemmän kuin ikinä muulloin voivani konkreettisesti antaa toisille jotakin oleellista. Siitäkin huolimatta, että koen itse saaneeni aika vähän mitään erityisen oleellista juuri juhlissa. No, ehkä sentään välillisesti: juhlissa sitä monesti tutustuu ihmisiin, joista myöhemmin tulee tärkeitä ja joilta sitten oppii tärkeitä ajatuskuvioita ja äkisti oivaltaa, miten toisinkin maailman voi nähdä. (Tietysti tähänkin liittyy pieni hierre: vaikka toisen näkökulman oppii silloin tällöin tajuamaan detaljien tasolla ja melkein luonnikkaasti vaistoamaankin, jää jotakin aina puuttumaan - toisen asenteessa ja mielialassa on aina tietty omintakeisuus, pääsemättömyys, tai ehkä se vaikuttaa minussakin, se omanlajisuutensa, joka ei salli täysin luiskahtaa toisen kehoon ja tuntemuksiin. En nyt tarkoita, etteikö empatia olisi mahdollista jopa siinä määrin, että antaa toisten tuskan vallata oman mielen ja ylikuormittuu siitä - selvästi se on mahdollista ja ilmiötä on tutkittukin paljon - mutta: täydellistä toiseksi luiskahtamista ei silti ole, ja aina jää auki, onko kommunikoitu informaatio silti ymmärretty toisaalla jollakin tavalla, jota ei osaisi arvata, ja onko itse lopultakaan hahmottanut oikein, miltä tämä toisen kuvaama ilmiö tuntuu kurkunpäässä, kaulalla, rintanikamien asennossa, tekeekö se nälän vai kuvotuksen vai kumisevantyhjän olon vai voitokkaan huimauskeveyden vai samanlaisen tarmokkaan keveyden poljennon kuin vanhan jazzin kuunteleminen. - Voin ehkä avustaa toista tämän lukoissa ja päinvastoin, mutta lukko on aina avattava itse, koska kukaan muu ei voi tuntea sitä sisältäkäsin. Kukaan ei voi ajatella, tuntea ja oivaltaa puolestani. Puolestasi.)

Jollain tavalla pidän ehkä juhlista siksikin, että niissä tapahtumisen tuntu on vahvasti läsnä: arvaamattomuus, muutos, keikahtaminen.

Vaikka se väsyttää ja kuluttaa, huomaan pitäväni siitä enemmän kuin seisovasta vedestä, muuttumattomuuden tunnusta, jota kuitenkin epäilen, koettelen ja jota vasten itse tunnun kovin sopimattomalta, häilähtäväiseltä ja osaamattomalta (jo haluamisen tasollakin). Muuttumiseen, tapahtumiseen, väärin arvaamiseen voi sentään uskoa. Sen voi arvata ja ennustaa. Se jotenkin sallii vapaammin nauramisen.

Ja sitä tarvitsen. Naurua. Ylettömissä määrin.

Onneksi minulla on mm. itseni, jolle nauraa kenenkään siitä ahdistumatta. (Tai jos joku siitä haluaa ahdistua, se on kyllä hänen vastuullaan.)

Laiska sunnuntaiaamu

Sataa. Perjantaista on puoli vuotta eivätkä jalat ole enää Vompsun synttärinaamiaisissa tanssimisesta kipeät. Flemarin edessä väreilee hopeinen sirpaloitu vesipatsas, autojen valot maalaavat pitkiä kultaisia kajaleita asfalttiin. Five Corners Quintet jammailee stereoissa, Fauni lukee miniläppäriltään sähköposteja ja uutisotsikoita kylpytakissa. Uuni lämpiää korvapuusteja varten. Anatomian kirjani makaavat lattialla raskaina. Olen piirtänyt lyijykynällä paperiin lihasten juoksusuuntia kyynärvarren etu- ja takapuolen pinta- ja syväkerroksissa.

Enää viikko syysloman alkuun: viikko ja kaksi tenttiä, pieni ja iso, peräkkäisinä päivinä.

Perjantain juhlissa minulta kysytään, kuuluuko elämääni enimmäkseen koulua. Niin kai siihen kuuluu. Ajallisesti. Mutta koulupäivät tuntuvat kuluvan nopeasti, vaivattomammin kuin ennen. Olen saanut koskettaa jokaista ryhmässämme, osoittaa heille hellyyttä hieromalla, se tekee tilaan asettumisen heidän kanssaan helpommaksi. Tiedän myös, miten he koskettavat toisen kehoa. Joidenkin kohdalla se menee eri tavalla kuin kuvittelisi. Ihminen voi näyttää lempeältä ja pehmeältä ja silti olla kovakourainen ja dominoiva, ja sitten toisinpäin - joku aika skarppi ja verbaalisesti aika raisu saattaa koskettaa hyvin pehmeästi ja tunnustelevasti. Ihoni kuuntelee uteliaasti tätä heidän ensimmäistä kieltään, josta kuulen senkin, että se on myös kielistä viimeinen, syvin, että nekin, jotka ovat jonkin aivojen toimintahäiriön seurauksena unohtaneet sanat, vastaavat edelleen kosketukseen. Kosketukseen vastataan senkin jälkeen kun kipuun vastaaminen käy epäselväksi, se on viimeinen tajunnan säie. Se saa minut ajattelemaan, että äiti oli ehkä sittenkin oikeassa, kun silitti koomassa makaavaa isoäitiä sairaalassa tunnista toiseen, lymfasikin tätä varovasti, eihän mitään toipumisen toivoa enää ollut, ja väitti, että tuo minun silloisella mittapuullani täysin toiseen liukunut ihminen vastasi kosketukseen, että ihokudos pehmentyi ja rentoutui. (Olin silloin kahdenkymmenen ja suhtauduin äidin sanomaan kuin visvaiseen sidetaitokseen - luoja, mitä paskaa, isoäiti oli sentään koomassa. Mutta ehkä sittenkin? On hyvä, että ennakko-oletuksiaan voi korjata. Täytyy muistaa kysyä äidiltä lisää tästä, miten hän tunsi ihokudoksen rentoutumisen.)

Ja sitten ovat illat. Anatomian latinan lisäksi iltoihin kuuluu ihmisiä, venyttelyä, istumme Napaketulla ja teemme chili-soijarouhelasagnea, mustalla kissalla on kuunkeltaiset silmät, miehet sovittelevat meillä pyykkitelineen ja pakastimen välisessä ahtaassa tilassa sairaanhoitajamekkoja ja korsetteja, perjantaina miehet ovat pukeutuneet naisiksi ja naiset, no, miehiksi, jotka ovat pukeutuneet naisiksi. Tai miten sen nyt sanoisi. Tanssilattialla ihmiset nuhjaavat kiinni toisissaan arvelluttavissa asuissaan ja huomaan itse tanssivani karkuun laajoin liikkein, en kaipaa tilanteeseeni enää yhtään lisää monimutkaisuutta. Vompsu ei tanssi kanssani kuin hitaita ja silloinkin minun pitää eksplisiittisesti pyytää hänet tanssimaan, hänellä on oma tapansa vastata suhteen kolmioitumiseen, ja luulen, että se tekee hänelle hyvää, joten suhtaudun hänen levottomuuteensa ja torjuvuuteensa päättäväisen myönteisesti (kyllä se päättäväisyyttä vaatii suhtautua myönteisesti siihen, ettei voi enää turvata toiseen samalla tavalla kuin ennen), ja toisaalta, en voi tanssia Faunin kanssa, koska sen näkeminen saisi Vompsun tuntemaan itsensä yksinäiseksi. Joten tanssin ympäriinsä ja katselen toisia ja nautin vapaudestani liikkua laajoin kaarin ja siitä, ettei minussa ole hitustakaan seikkailuhakuisuutta nyt, kehoni on livahtanut takaisin luotettavuuteen ja ennustettavuuteen, se nelistää joukon laidalla, paimentava lassie.

Nyt korvapuustit ovat valmiit, joten lopetan kirjoittamisen ja keskityn viettämään kansallista korvapuustipäivää!

Kaikuja

Ilta hämärtyy, stereot vuotavat Vierashuoneen lauluja. Ja muutakin sellaista, mikä on hieman surullista ja lohdullista ja keinuvaa ja ilmavaa ja vereslihalla samaan aikaan.

Olen yksin, Vompsu on lähtenyt äitinsä luokse toiseen kaupunkiin, ja itse olen jäänyt, koska toinen jalkani kestää huonosti astumista - joku hyppäsi jonkun toisen jalkapöydän päälle nojanneen pikkuvarpaani päälle ja varpaan pehmytkudokset repesivät ilmeisesti jollakin tavalla. Kipu ei ole yhtä paha kuin murtuman kanssa mutta jonkinmoinen kuitenkin. En jaksa laittaa valoja päälle, tiskaan hämärässä paino terveellä jalalla. Itkettää, mutta se on hyvää itkua, kiitollisuuskauneusihmeellisyysitkua. No, ehkä vähän myös sitä, että olen yksin ja kaiun edelleen edellistä iltaa, naamiaisjuhlia ja yhteyttä toisiin ihmisiin. Tuntuu vaikealta, että ensin saa olla toisten kanssa sillä lailla välittömästi ja kieppuen ja fyysisesti, halaillen ja kädestä kiinni pitäen ja tanssien, ja sitten äkisti onkin kotona ja ypöyksin. Tavallaan kauneuskiitollisuusitkut on parasta itkeä yksinään, sillä lailla kaiku on voimakkaampi. (Ellei rakastelemista lasketa, mutta tavallaan se on tältä kantilta miltei sama kuin olisi yksin, koska siinä joka tapauksessa raja-aidat kaadetaan niin voimakkaasti.)

Eilinen ilta oli maaginen. Mutta kummallista kyllä, sen sijaan, että olisin tuntenut itseni joksikuksi toiseksi kaulassani kolme erilaista sydäntä ja korsettitopissa ja kultaisessa luomivärissä, sainkin kosketuksen siihen itseni puoleen, jota ikävöin aina välillä asioiden tukahtuessa ja takkuuntuessa. Siihen tyttöön, joka hyppii ja kieppuu ja laulaa mukana ja ottaa ihmisiä kädestä ja juoksee bileiden läpi tai ryömii pöydän alta sen sijaan että kiertäisi pöydän. Johonkin hyvin vapaaseen ja avoimeen, välittävään ja läheisyydenjanoiseen. Siihen, jota ystävä kutsuu kirjeessään villihevoseksi: otukseksi, jolla on herkät korvat ja kerkeät jalat ja joka on valmiina nelistämään vaikka maailman ääriin hetken päähänpistosta. Toki join boolia ehkä vähän runsaanpuoleisesti. Mutta ehkä sekin on ookoo aina välillä.

Eilisestä kaikuu etenkin tanssilattia, jolla viihdyin siinä määrin, etten käynyt keskusteluja ennen kuin myöhään yöllä, keho täysin laskeutuneena, varvas vähän jomottaen, mutta ei mitenkään vaarallisesti. Ja sitten tietysti myöhäiset keskustelut, joita kaikkia luonnehti voimakas läheisyys ja lämpö, keskittyminen ja läsnäolo. Koska naapuri alkoi valittaa, bileet siirrettiin yhteen kaukaiseen huoneeseen ja siellä sitten kaikki jäljellä olivat ahtautuivat yhteen sänkyyn makamaan. Itsekin käperryin kahden luottoystävän väliin, jonkun pää oli lantioni päällä ja yön puoliunisina tunteina silitin ihmisten kasvoja ja kauloja ja hiuksia, hieroin varovasti hartioita ja selkälihaksia ja rapsutin hiuspohjaa, eikä minun tarvinnut olla hetkeäkään erossa toisista kehoista. Kunpa aina voisi nukkua noin! Vai kyllästyisikö siihen? Voisiko niin käydä? Mutta sellaista saa kokea niin harvoin, että se tuntuu ihmeelliseltä, hieman samanlaiselta kuin joskus kun on talvi ja oikein kirkas pakkasyö ja tähdet hohtavat salaperäisinä ja niin kaukana ja taivaan kaari on valtava, valtavampi kuin koskaan muulloin. Tai kuin valtameren luona, sen huoahtaessa ja vyöryttäessä suolaisia aaltojaan, pilvisenä päivänä, kun on vielä viileä eikä rannalla ketään muuta ja voi kuljeksia hiljalleen ja potkiskella hiekasta esiin elämän jälkiä ja meren läsnäolon aistii vaikka sille kääntäisi selkänsäkin.

Kuten aina pyhän kanssa, ei nytkään nauru ole kaukana. Jossakin vaiheessa yksi sänkyilijöistä taitaa vähän hiiltyäkin, kun hihitys ei ota loppuakseen. Mutta enimmäkseen tunnelma on nimenomaan hiljainen (mikä on aivan eri tuntu kuin vaisuus). Ihmettynyt.

Aamulla on lähdettävä, se tuntuu surulliselta. Ja nyt kaikki ovat kadonneet ja on äkisti jo melkein yö ja olen yksin asunnossa ja jalalla on vaikeaa seistä. Harmaa sentään on täällä, se rakastaa kosketusta samalla tavalla kuin itsekin rakastan, raastaa kielellään kämmenselkää ja kellahtaa, kyöhnää ja puskee. Keträä. Ryvemme ylilajisessa läheisyydessämme, laumassamme. Harmaa käyttäytyy toisin nyt kun olen täällä yksin, vaatii ja antaa enemmän huomiota ja läheisyyttä. Toivoisin sen olevan tällainen muutenkin, mutta miten kertoa se kissalle?

Ikävöin edellistä iltaa, mutta tunnen samalla viiltävää onnellisuutta, koska hitto vie, minulla on niin lähellä asioita, joita voin ikävöidä. Kurjinta olisi, jos pitäisi ikävöidä vain aina jotakin hirvittävän kaukaista kuten lapsuutta tai kaksikymppisyyttä tai sitten vaihtoehtoisesti jotakin tulevaa ja tapahtumatonta. Ja oikeastaan kaiut, jotka edelleen tunnen, ovat niin lähellä, että ne ovat melkein tässä enkä siksi tunne itseäni vaisuksi enkä yksinäiseksi, vaikka olenkin yksin kotona kissojen kanssa.

Kohta pitäisi varmaan pystyä nukahtamaan. Se tuntuu jotenkin mahdottoman vaikealta. Toisaalta uskon, että kun nukahdan, näen ihmeellisiä, kimmeltäviä unia, lentämisunia, sukellusunia, laukkaamisunia, unia joissa kasvillisuus huojuu massiivisina syvyyksinä, joiden läpi on helppoa puikkelehtia, unia joissa kampa on painunut lammen pohjaan ja lumme alkanut kasvaa hiuksista ja vadelmat loistavat yössä kuin ne olisi kylvetetty punaisessa fosforissa.

Jännitys

Huomenna on pitkästä aikaa naamiaiset. Teemassa on jotakin pelottavaa ja kiehtovaa. Tiedän reagoivani voimallisesti siihen, että pukeudun ja laittaudun eri tavalla kuin normaalisti. Ylipukeutumisessa on samaa performanssiulottuvuutta kuin siinä, että kävelee bileiden poikki täysin alasti. Jos kävelee seurassa, se ei tunnu yhtä shokeeraavalta kuin yksin, mutta silti siinä kaikessa on jokin kummallinen kierre, jonka vallassa tietää olevansa tarkkailtu ja sen takia ojentuu ja äkisti käy hyvin kevyeksi ja täsmälliseksi.

Vaikka ei olettaisikaan mitään "aitoa" tai "luonnollista" minää sosiaalisten roolien taakse, eri roolit sijoittuvat selvästi luontevuus- tai tuttuusasteeltaan eri kohdille kehon rentoutumisen skaalaa. On paitoja, joissa on mahdollista unohtaa itsensä, ja paitoja, joissa se on täysin mahdotonta. Pidän enemmän paidoista, housuista, kengistä ja hameista, joissa minun ei tarvitse koko ajan satuilla itselleni siitä, kuka olen ja miten liikun ja millaisia ilmeitä ja eleitä minussa liikkuu. (Eivät ne minun ole, ne ovat välillämme ja puhkeavat nimettömästä tyhjyydestä.) Ja silti odotan päiväkausia, että saan pukeutua ja olla joku toinen.

Se taitaa olla leikki. Jotakin strukturoimatonta ja verrattain säännötöntä. Silkkaa uteliaisuutta ja improamista.

Aamulla istun pitkään alasti eteisessä ja luen kirjaa, jota tulin suositelleeksi ystävälle. Jossain vaiheessa päätäni alkaa särkeä vimmatusti. Tungen kirjan ensimmäisen näkemäni tason päälle ja mietin, miksi ihmeessä suosittelinkaan tätä. Miksi ihmeessä kirjamaussani on niin morbideja piirteitä. Ja kuinka paljon haluni ja toiveeni polveilevatkaan kirjoja ja niiden maisemia muistuttavasti. Kun suosittelen kirjan, käyn näkyväksi, ja joskus sitä on vaikeaa kestää.

Illemmalla menemme katsomaan kissanpentuja. Niillä on uskomattoman pienet kasvot. Toinen kissanpentu näyttää aivan samalta kuin edesmennyt Arttu Kurttu-Karttunen. Sillä on niskassakin samanlainen raidoitus, joka syntyy siitä, että mustanruskean ja smokkikuvioisen (valkea kaulus ja hansikkaat) päällisturkin alisessa pehmeässä villassa on piilossa maatiaiskissan raidat. Kissanpoikaset ovat uskomattoman luottavaisia, arempikin, jolla on silmätulehdus ja nuha ja limakalvoilla vihreät räkäkelmut, jotka pyyhin pois pumpulilla käärittyäni ensin kisun pyyhkeestä kietaistuun kapaloon ja ojennettuani sen omistajalleen käsiteltävässä muodossa. Onneksi kisu saa huomiseksi ajan eläinlääkäriin. Miltähän niistä tuntuu, kissanpennuista, kun meitä suuria tömiseväjalkaisia otuksia on kaiken aikaa niiden ympärillä ja niin kiinnostuneina niistä? Rohkeampi kissanpennuista säikähtää aluksi kameran räpsähdystä, mutta äkkää nopeasti, että kyse on vain irrallisesta äänestä, jota ei tarvitse paeta sängyn alle.

Junassa takaisin kaupunkiin ajatukset karkailevat ja tempoilevat seuraavaan iltaan. Onnistuuko hiusten kihartaminen? Entä yläosan virittäminen? Olenko kuitenkin vähän liian paksu ja löysä tuollaisiin vaatteisiin? Entä meikkivoide ja ripsiväri, tuleeko tästä yhtikäs mitään? Noista asioista on jo niin kauan. Mutta jännitystä ei käy kiistäminen. Siinä on jotakin sähköistävää. Ja äkkiä saan taas yhden tulokulman siihen joskus lausumaani toteamukseen, että levottomuutta ja jännitystä enemmän minua huolettavat ne jaksot, jolloin ikään kuin etukäteen luovin ne mahdollistavien tilanteiden ympäri ja telkeän itseni liikaan rauhallisuuteen ja seesteisyyteen, kiellän itseäni innostumasta ja tempaantumasta ja sitten äkkiä olen jos en nyt pitkästynyt, se taitaa olla minulla mahdotonta, niin ainakin vaisu. Toki se on vaisuutta omalla mittakaavallani ja saattaa olla paljon eloisampaa kuin jonkun toisen "hyvä meininki", mutta minusta se tuntuu itsessäni tai kehossani masentuneelta ja apaattiselta. Vaisuus saa oudolla tavalla vihaiseksi. Se tuntuu niin pystyyn kuolleelta.

Ehkä on totta sekin, mitä kirjoitan ystävälle - että unettomuuteni nyt ei ole vakavaa, koska olen antanut siihen itselleni luvan ja osittain tahdonkin sen osakseni juuri nyt, ennen talven prudentiaalista puristusta ja säännöllisiä elämäntapoja. Osaan kesyttää unettomuuteni, mutta tuntuu siltä, että välillä minun on hyvä palkita itseni antamalla lupa seurata kokemuksen kentän reunojen tuskin havaittavaa vipinää, kääntymällä intensiivisesti sen puoleen, suuntaamalla itseäni sen teemojen kehittelemiseen. Nyt on loma, ja se kai tarkoittaa, ettei minulla ole mitään yhtä tärkeää tavoitetta, jota varten pitäisi säästellä itseä tai koettaa priorisoida tekemisiä ja menoja. Tuntuu kauhean tappavalta, että pitäisi kaiken aikaa olla tiukasti kontrollissa.

Voi, huominen... juna palaa kaupunkiin, nojaan otsaa ikkunalasiin ja katson vihreää ja rehevää ja en tiedä lainkaan, millaista huomenna on. Mutta tiedän, millaista nyt on. Jännittävää.

Kasvillisuusräjähdys ja unettomuutta

Selviämme Vompsun kanssa palstalle pitkästä aikaa. "Ai palstalle?" kysyy Vompsu hämmästyneenä, kun ilmoitan päiväsuunnitelman. Nyökkään. Edellisestä kerrasta onkin aikaa. Ja nyt kaikki on taatusti kasvanut valtavasti. Palsta on pilkahdellut mieleeni epätasaisesti, olen tullut ajatelleeksi, mutta päättänyt sitten tarmokkaasti, että koska syksy ja seuraavat kymmenen kuukautta on yhtä hemmetin motivaatiopuristusta ja vaahtokarkkitestiä, saan viettää viimeiset lomaviikkoni kuten tahdon. Olkoonkin, että se tarkoittaisi sitä, että rikkaruohot kasvavat valtaviksi ja kenties jokin sato menee yli ja sen sellaista - juuri sinä kesänä, kun olen etukäteen riemuinnut mahdollisuudestani istua vaikka aamusta iltaan palstalla kitkukoukku kädessä tonkimassa savimaata. Eihän elämää voi ennustaa eikä kahlita. Tai voisi kai, mutta en oikein pidä neuroottisuudesta ja kontrollimaniasta, en muissa enkä etenkään itsessäni.

Ei ole mikään yllätys, että palsta tosiaan rehottaa. Kitkemme sankoihin hiki hatussa pahimmat rikat, siemenvaiheelle ehtineet, tungemme ne kompostiin ja katkomme parsakaaleista koviksi kukkineet varret. Mehiläisten, kimalaisten ja perhosten riemuksi kukkaan avautuvaa piparminttua on siunaantunut muutama kuutiollinen, eli jos joku haluaa kokeilla esimerkiksi vihtomista piparminttuvastalla, kommenttilaatikkoon saa jättää toiveen tuollaisen vastan noutopäivästä... Rucolat ovat ehtineet kukkaan, samoin pari tammenlehväsalaattia, mutta mikäs siinä: ehkä ne nyt sitten ehtivät kunnolla siementää ja kylväytyvät ensi vuodeksikin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan! Pavut ja kurpitsat kukkivat, kurpitsoista moni on kasvattanut palstatauon aikana monimetriset lonkerovarret raakileineen. Punainen roomansalaatti on kasvattanut kupunsa lapsen pään kokoisiksi palleroiksi. Ja mistä maata kääntääkin, kaikkialla kuhisee maamuurahaisten pesiä. Siinä missä aiemmin kesällä muurahaiset tarttuivat muniin ja juoksuttivat ne turvaan, nyt maan alta paljastuu siivekkäitä muurahaisia, jotka lähtevät jotenkin tahmaisen oloisina ryömimään toistensa päältä. Jännittävää!

Palaamme kotiin valtavassa ruokalastissa ja päätämme, että salaatin tuhoamiseksi on pidettävä juhlat. Koska salaatti ei säily, juhlat on pidettävä heti! Illalla menemme pelaamaan jalkapalloa ja sen jälkeen meille kokoontuu sekalainen joukko ystäviä. Juhla alkaa dekadentisti puoli yhdentoista aikaan illalla. Syömme salaattia ja juomme skumppaa ja otamme jälkkäriksi vaniljasoijajäätelöä sitruunatimjamilla ja appelsiiniliköörillä. Ilta pimenee, koneella soivat zurnat. Olen aamulla viimein ryhdistäytynyt ja tilannut tuollaisen soittimen - sen saman, jota ihastelin kyproslaisten bussikuskien suosimassa jamittelumusiikissa ja jonka kuvia katselin uteliaana teininä Kiovasta ostamissani ja nyt jo kirppiksellä eteenpäin myydyissä kaukasuslaisissa väripainokuvissa, joissa punapukuiset naiset kantavat aprikooseja ja rypäleitä ja granaattiomenia ja litteitä vehnäleipiään (ja hadzapureja! - siitä on ikuisuus, kun olen tehnyt hadzapuria, mutta ehkä voisin ryhdistäytyä ja tehdä sitä lehmänmaidottomana nyt kun meillä on uuni kerrosta ylempänä) pöytään ja perinneasuiset miehet soittavat noita hassuja leveneviä tsurniaan ja juhlat näyttävät jatkuvat pitkälle yöhön. Kiehtovaa, että nuo kuvat ja kyproslaisten kamikazebussikuskien suosiman musiikin äänet punoutuvat tuohon samaan soittimeen, joka varmaan ensi viikon alussa saapuu kotiini. Kuulemma tsurna on hyvin vaikea soittaa, mutta eipä tässä maailmassa kai mikään ole kovin helppoa. Ja ainakin standardini ovat matalalla! Kunhan jotakin ääntä syntyy, noin aluksi. Myöhemmin kuulemma pitäisi opetella kiertoilmahengitys. Heh, mitähän siitäkin oikein tulee! Olisi ainakin aika tuhoisaa, jos oppisi puhumaan kiertoilmahengittäen...

Pieneen huoneeseen mahdutettu ihmispaljous - meitä on kymmenen kutsun hätäisyydestä huolimatta - vie sitten tietysti yöunet. Avokommuunimme alkaa näyttää kyntensä: Vompsu saa mennä Faunille nukkumaan, siellä on mahdollista pimentää ja hiljentää huone ja vallata kokonainen pehmeä sänky. Muut vieraat lähtevät aamun jo vähän kallistuessa valoisampaan päin, ja me jäämme heidän lähdettyään Faunin kanssa kuuntelemaan jazzia ja zurnia ja höpöttämään maanisesti sinne saakka, että kello on seitsemän ja tuntuu hyvältä idealta juoda vähän espressoa - jos vaikka päivä siitä kunnolla valkenisi. On kyllä vähän tuhoisaa, että sillä lailla keskustelee yön yli, yleensä olen valvonut itsekseni, ja silloin on olemassa pieni mahdollisuus, että jossain vaiheessa nukahtaa, mutta keskustellessa (kuten myös lukiessa) mahdollisuus käy aika olemattomaksi, koska toinen sanoo aina jotakin mielenkiintoista ja asia polveilee eteenpäin ja sitä piristyy kerran toisensa jälkeen ja tulee mietteliääksi eikä pääse pitkästymään, kun ajatukset eivät vain kierrä tuttua kehäänsä. Toisaalta on kyllä hauskempaa keskustella kuin maata yksinään pimeässä kuuntelemassa toisen unihengitystä ja sadattelemassa omaa kyvyttömyyttään osallistua levollisuuteen juuri tässä hetkessä.

Uuh, nyt olosta kyllä huomaa unen puuttumisen, vaikka nukahdankin kymmenen jälkeen tietokone sylissä sängylle ikään kuin lähdössä maauimalaan. Hullunkurista, että sentään melkein kunnon yöunet nukkunut Vompsu on taas paljon väsyneempi kuin itse olen. (Fauni-parka on lähtenyt töihin. Ajatuskin on käsittämätön, särisevä ja rasittava.) No, ehkä illalla roolit kääntyvät tämän väsymysasian suhteen päälaelleen.

Nyt taidan koota itseni maauimalaan, jos vaikka siitä tulisi vähemmän keinuva ja painoton olo.

Kierroksista

Tänään illalla kello yhdeksäntoista. Tai jo aiemmin, viittätoista vaille kuusi.

Herään ennen seitsemää kierroksissa. Luulen nähneeni unta, jossa syön hieman raa'an ahomansikan, mutta sitten tajuan, että sen teinkin eilen valveilla. Puen ja harjaan hampaat, otan remmit ja koirat ja biojätepussin ja livahdan ulos. Ulkona tuuli on lempeä, vain hiukan ihokarvoja vastakarvaan painaltava. Luksusta on ulkolenkki ennen aamiaista.

On niin varhaista, ettei kävelijöitä vielä juurikaan ole. Tai siis, on, mutta nukkumassa. Kesämetsä on hiljaisempi kuin kuukausi tai kaksi sitten. Laululinnut ovat pesinnästä uupuneita. Aidalla sentään istuu vanha tuttavani mustarastas ja katselee Nasun tohellusta uteliaana ja ehkä aavistuksen verran varuillaan. Mobutukin jaksaa kävellä reippaana aamuisin, kun kuumuus ei vielä paina sen keuhkoja. Vai mitä kuumuus painaa vanhuksissa? Sydäntä? Ei ainakaan luustoa.

Metsässäkään mieli ei tyynny vaan riehuu ja riehuu raastaen mukaansa yhä tummempia ajatusmassoja. En osaa tulla levolliseksi näin. Päivällä on kuntoiltava ja sitten venyteltävä ja nukuttava, ja ehkä jonkinlainen tasapaino löytyy. Hampaat miltei kalisevat. Illalla on juhlat.

Niin kovasti kun rakastankin juhlia, jännitän niitä kyllä aika ylimitoitetusti. Samalla tavoin kuin matkalle lähtemistä tai tenttiä tai joskus kauan sitten jonkun kivan ihmisen näkemistä ihan pienellä seurueella. Enää en jännitä ystävien näkemistä sillä tavalla, mutta näin monta kerralla, se tuntuu miltei liialta. Olen innoissani, ja stressistä väsynyt.

Vaikeinta on tietysti exän kohtaaminen. Hieman kyllä helpottaa se, etten ole ainut, jolla on sellaisia vaikeuksia. Plaseeratessamme ihmisiä pöydän ääreen etukäteismallinnoksessa soi puhelin, kun ihmiset soittelevat, keiden vieressä tahtoisivat tai eivät tahtoisi istua. Ikään kuin me plaseeraajat emme olisi ihmisiä mekin. Pitkään kielsin itseltäni epämukavuuden ja pelon tavatessani exäni, mutta tunteita ja tuntemuksia on turha kieltää. Ne eivät tottele, ne eivät ole tottelemista varten. Oksettaa, kuristaa, ällöttää. Sellaista se on. Oikeastaan lakkasin teeskentelemästä itselleni kypsästi käyttäytyvää ihmistä tässä asiassa vasta Kissan siskon kuvattua täsmälleen vastaavat oireet kertoessaan, miten näki exänsä kadulla. "Mieluiten ois näkemättä kokonaan", hän sanoo.

Tavallaan olen sitä mieltä, tavallaan en. Olisi mukavinta olla näkemättä, mutta eihän mukavuus ole mikään perusarvo. Ei kai mikään sitä paitsi voi olla opettavaisempaa kuin tavata ihminen, jonka kanssa on joskus asunut, ja joutua hämmästelemään, miten sellainen on ylipäänsä ollut mahdollista, semmoinen asuminen. Kyseessä on kuitenkin ihminen, joka on aivan erilainen, joka pitää aivan erilaisista asioista ja arvostaa aivan erityyppisiä ihmisiä ja toimintaa kuin itse. Ihminen, jolle rakkaus on perverssioita ja atrappeja ja valtapelejä, lisääntymisstrategioita. Puheen tasolla, se tarkoittaa. Hämmästyin eniten, kun lähtiessäni hän itki. Se ei sopinut ollenkaan siihen, mitä hän sanoi. Jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että kumpikin meistä varmaankin yritti parhaansa suhteessa, mutta alkuasetelma oli kertakaikkisen mahdoton.

Pahinta on, että exän tapaaminen on niin surullista. En osaa lakata välittämästä ihmisistä senkään jälkeen, kun ne ovat liukuneet lähipiiristä kauemmas. Ja sitten surettaa, kun näkee, että toinen on lihonut ja vanhentunut ja elää toisella tavalla kuin niissä unelmissa, joita joskus kertoi. Ehkä se on sitäkin, että näkee niin harvoin. Usein nähtävät ihmiset eivät tunnu muuttuvan, heidän muutoksensa on niin hienovireistä ja hetkittäistä, että siihen sopetuu huomaamatta, mutta ihmiset, jotka näkee vuoden tai kahden välein alkavat helposti säälittää. Alkaa miettiä, meneekö niillä hyvin, mitä ihmettä niille on oikein tapahtunut, kun ne tuommoisia puhuvat.

Luultavasti exä on samalla tavalla huolissaan kurtistellessaan kulmiaan ja näyttäessään äkäiseltä heti minut huomatessaan, vaikka yritämmekin hymyillä ystävällisesti ja käyttäytyä aikuisesti. Hänellä on kaikenlaisia (enimmäkseen täysin lääketieteen nykynäkemysten vastaisia) oletuksia siitä, miten kasvissyöjien elimistö ei kykene tukemaan korkeamman päättelyn prosesseja. Ja hänestä naisten parasta ennen -päiväys ajoittuu siinä kuudennelletoista ikävuodelle joten varmasti tällainen vanha luuska tuntuu hänestä liikuttavan onnettomalta. Vaikka luuskalla onkin itseään nuorempi mies... sekin on tietysti degeneroitunutta hänestä, toisinpäinhän sen kuuluu mennä. Eikä edes lapsia, halleluujaa. Vaan kissoja, joita hän vihaa teoreettisin perustein joskaan ei luullakseni käytännössä. Kyllä, moraalinen tilani on epäilemättä huolestuttava hänen vinkkelistään. Etenkin kun epäilemättä en osaa taaskaan pitää turpaani kiinni tupakanpoltosta. Juu juu, kuulen kyllä ajatuksen. Se määräilee edelleen ymmärtämättä hedonismista pätkääkään ja ikään kuin terveyteni sille kuuluis.

Mutta tavallaan, kuuluu. Pidän exästäni, vaikken ymmärräkään häntä laisinkaan ja vaikka olemme arvokysymyksissä eri mieltä (ehkä sitä lukuunottamatta, että toisen ihmisen tappaminen ei ole hyvä asia - toisaalta en muista, kuka olisi ollut tästä kanssani eri mieltä). Tuntuu vain omalaatuiselta nähdä ihminen, jonka kanssa on joskus jakanut vaikka mitä asioita ja sitten ajatunut erilleen ja kauas. Se on epämääräisellä tavalla huolestuttavaa. Tavallaan, tekisi mieli pyytää anteeksi, mutten keksi oikein, mitä. Ehkä sitä, etten ole sellainen kuin minun piti olla? Että suostuin suhteeseen, joka nykykokemuksen valossa oli alusta lähtien silkkaa mahdottomuutta, ja sitten lopettamalla sen pahoitin hänen mielensä? Etten osaa ollut niin kuin mitään ei olisi ollutkaan?

Onneksi paikalla on seitsemänkymmentä muutakin ihmistä. Ja ruokaa. Täydellä vatsalla ei voi olla huolissaan. Mistä tulikin mieleeni - lienee jo aamiaisaika. Maustamaton soijajugurtti sekaan raastetulla verigreipin hedelmälihalla ja reilulla banaanilla kutsuu.

Otan äidin tällaisia tilanteita varten antamia tyyneyden tippoja. Tänään ei teetä eikä kahvia, ainoastaan kaikkea väsyttävää ja rauhoittavaa, etteivät kierrokset ylly liian suuriksi. Eipä silti, että plasebot tuntuisivat tehoavan. Olen jo etukäteen ihmismassan pauloissa sen verran kovasti, että toivon, että symblifunktion voisi toisinaan aivoista kytkeä pois ja siten säästyä kehotunteellisen ennakoinnin vitsauksilta. Menisi vaan ja olisi ja järkyttyisi vasta paikan päällä sen sijaan, että saapuu pöytään jo valmiiksi loppuunajettuna ja liian väsyneenä suhtautumaan mihinkään huumorilla. Vaikka tietysti odotan iltajuhlaa kovasti.

En ole edelleenkään päättänyt, laitanko mustan mekon vai toisen mustan mekon.