Tyhmyyden ylistys, ei mitään uutta auringon alla, etc.

Kun mekkoni on repaleinen istun aurinkoon,
se paikkaa mekkoni lämpimäksi loistavilla rievuilla,
istun sateeseen ja aurinkoonja ne paikkaavat takkini,
hameen kasvattavat.
Kuin ruoho ja kukat kasvaa hameeni,
kun istun sateessa ja auringossa.
Kuin puunlatvat kasvaa hameeni,
kuin lehdet.
Olen sateen pyytäjä, auringon pyytäjä,sinisen taivaan kerjäläinen.
-
Helvi Hämäläinen

Huomenna on taas edessä yksi YT-keskustelu. En ole itsestäni huolissani, koska säät liikuttavat mua paljon työpaikkoja enemmän enkä ole koskaan rakentanut identiteettiäni täysipainoisesti minkään työn tai opiskelupaikan varaan. Mutta armas alma mater ja sen strategiset linjaukset kyllä pistävät haukkomaan henkeä. Pahoin pelkään, ettei niiden jälkiä paljon poudilla tai sadetakin huppuun lankeavilla raskaiden pilvien ropseilla paikkailla. Bye-bye, sivistysyliopisto. Sinua tulee ikävä.

En kuitenkaan osaa olla ihan niin järkyttynyt kuin monet ympärillä. Tarkoitan: elän päivittäin maailmassa, jossa ihmiset typeryydellään nakertavat paitsi kaikkien muiden lajien, myös omia elinehtojaan. Sikäli pohjaton typeryys tässä, tuolla tai jossain toisaalla ei voisi vähempää hämmästyttää. Mikä ei tietenkään tee siitä yhtään sen viehättävämpää, ainoastaan jollain tavalla jo ennalta oletettavaa.

Science-non-fiction

Eräänä päivänä kun minulla oli vielä matkakortissa kautta (nyt minulla on toimiva jalka, joten en tarvitse matkakortin kautta) matkustin raitiovaunulla. Katselin naista, joka istui muutaman penkkirivin edempänä ja kaivoi laukustaan tabletin. Ei, en nyt puhu tableteista, jotka niellään nesteen kanssa (vaikka se taitaa olla ensimmäinen mielleyhtymä - kuinka kauan?) vaan sellaisista pienistä ruuduista, joiden päällä on pehmeä taittuva peite. Nainen katseli tabletista naamaston uutisvirtaa, sitten kaupungin suuren sanomalehden juttuja. Katselin naista ja tämän lukemisen hartautta ja ajattelin kirjaa, jota olimme selailleet Belgen kirjastobaarissa (jonne meitä oli houkutellut kirjojen sijaan viidentoista euron kuohuviinipullo). Tuossa vanhassa kotimaisessa kirjassa, joka viihdytti meitä, esitettiin teesi, että raitiovaunu on paras paikka filosofille tai yhteiskuntatieteilijälle tarkkailla yhteiskuntaa.

Mietin siinä, mitä olisin sanonut kaksikymmentä vuotta aiemmin, jos joku olisi väittänyt, että tällaisia katseltavia ruutuja voi tuoda mukaan minne vain ja niistä voi lukea melkein mitä vain ja että kirjasto on myös raitiovaunussa. En taatusti olisi osannut kuvittella lainkaan. Paitsi fiktion sisällä. Tässä nyt kuitenkin matkustan ja ihmettelen epätodellisuuden tuntua, joka vaikuttaa täysin asiattomalta. (Yhtä asiattomalta kuin että joku toinen kehtaa olettaa, että ihmisen pitäisi olla aina tavoitettavissa vain siksi että matkapuhelimet on keksitty ja ihmisellä sattuu olemaan matkapuhelinnumero. Tämä kulttuuri pakottaa opettelemaan jämäkkyyden ja päättäväisen ein aivan eri tavalla kuin seinäpuhelinkulttuuri.)

Kuinkahan moni osaa ottaa tämän kaiken annettuna? Kuinka pitkään pitää elää, jotta huomaa valtavan muutoksen? Jos teknologinen kehitys nopeutuu entisestään, huomaako sen yhä nuorempana? Vai vaaditaanko tietty määrä elämänkokemusta, jotta osaa arvioida, miten pitkälle ja syvälle ihmissuhteisiin ja sitä myöten psyykkiseen järjestykseen muutokset heijastuvat?

Muistan, kun blogit tulivat rytinällä. En varmasti ollut aivan alussa mukana. Mutta sitten kun aloitin, sain osakseni melkoisen kasan huolta. Edelleen arvatenkin moni pitää bloggaamista osoituksena narsismista tai on kovasti huolissaan siitä, mitä bloggaavan ihmisen psyykelle tapahtuu. "Valtava psykologinen koeasetelma, jonka osanottajille käynee huonosti", arvioi yksi läheinen tuolloin. (Minun hän uskoi selviävän, koska osaan olla kova ja itsepäinen. Arvio yllätti: en osaa mielestäni kumpaakaan. Mutta ajattelen selvinneeni ja toistenkin selvinneen.) Minusta tuntuu, että omalla kohdallani bloggaaminen on lisännyt tietoisuuttani siitä, miten sirpaleinen elämänkokonaisuuteni on. Ja tietoisuutta siitä, miten vaikeaa kommunikaatio on. Se on tehnyt minusta aika tavalla armollisemman toisia ihmisiä kohtaan. Ehkä myös itseäni kohtaan (mutta sitä on vaikeampaa arvioida, miksiköhän). Julkinen blogien paheksunta on ainakin painunut taka-alalle.

Nyt kai ollaan huolissaan naamastosta, jos siitäkään.

Luin viime viikolla jutun tilkkutäkkiaivoista ja mietin, lienevätköhän oikeasti elämänhallintaongelmat lisääntyneet epidemiamaisesti. Minusta jutussa siteerattu ajatus itselle tuntemattoman ongelman ratkaisun googlaamisesta kuulosti ihan hedelmälliseltä. Jos ratkaisua ei tosiaan vielä tiedä, miksei hyödyntää toisten järkeilyä ja käyttää sitä apuna jyvälle pääsemiseen? Eikö kuitenkin tietäminen ja oppiminen tapahdukin enemmän yhteisöissä, ryhmissä, kuin päänsisäisesti? Eihän googlaaminen vielä tarkoita, että vastauksen vain kopioisi mekaanisesti. (Vaikka tietyillä yliopiston kursseilla olenkin ollut havaitsevinani, että taipumusta mekaaniseen toistokukuntaan asioita pureksimatta esiintyy aika taajalti. Onneksi minulla on vertailukohtaa yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta eli ajalta ennen googlausta. - Tai ainakin minulle se oli aikaa ennen googlausta. - Muistan sieltä aivan saman taipumuksen: kun idea ei selkene, järjestetään pönöttävät tekniset termit vain hieman eri järjestykseen, toivotaan merkityksen säilyneen ja jos joku kysyy asiasta jotain, toistetaan samaa lausetta. Nykyään olen vain käynyt itseäni kohtaan sikäli armottomaksi, että kun saan itseni kiinni tällaisesta pelleilystä, haluan pysähtyä ja ottaa selvää sen sijaan että vain koettaisin toistella mantroja. Tähänkin ajattelen bloggauksen vaikuttaneen. Se on auttanut hyväksymään matkalla olemista, epävarmuutta, tajuamisen hitautta.)

On jotenkin jännittävää rinnastaa näitä huolia niihin, joita koettiin vaikkapa höyryveturin tullessa. Tai television. Huolia siitä, miten sielu tai psyyke muuntuu joksikin, mitä ei saa enää pidettyä koossa, terveenä, normaalina.

Tietysti tuo huoli on mitä luontevin ja ihan hyvä, että asia kiinnostaa. Viime aikana olen vain alkanut miettiä, soivatko hälytyskellot ihan oikeissa kohdin. Itse ainakaan en osaa hahmottaa, miten internet voisi uusine sosiaalisen verkoston muotoineen olla ihan yhtä potentiaalinen uhka kuin vaikkapa rajuuntuva ilmastonmuutos.  Tai se, miten iloisesti silmät suljetaan tietyiltä ikäviltä yksityiskohdilta. Jotenkin on vaikeaa hahmottaa, miten jokin uusi, laadullisesti uusia yhteisöllisyyden muotoja luova tapahtumien ja keksintöjen ketju nähdään niin kerkeästi jonakin niin uhkaavana ja kielteisenä. Totta kai tietäminen, innovointi, businekset ja vaikka mikä muuttuu netin myötä. Pariutuminenkin! (Se vasta tuntuu joistakuista uhkaavalta, olen huomannut. Sitä on vaikeaa tajuta: eihän kenenkään ole pakko itse nettideittailla, jos se tuntuu väärältä. Minäkin lopetin sen kahden kokeilun jälkeen, mutta tiedän monia, joista se on ihan hyvin toimiva juttu. Niin: harvapa juttu kaikille toimii.) Muutosta uhkaavammalta minusta tuntuu paikoilleen jääräytyminen ja saman toisilta vaatiminen. (En minäkään todella aina onnistu muuttumaan, mutta en kuuna kullan valkeana vaatisi muitakin jättämään puhelinta letkulla seinään kytkettynä vain siksi, että minusta tuntuu, että minua henkilökohtaisesti haittaa, rasittaa ja inhottaa olla aina tavoitettavissa - riittää, että minulla on valta jättää puhelin kotiin ja kyky punnita mitenkuten sellaisen ratkaisun seuraamuksia ja sitä, otanko ne mieluummin kuin mukanani kaikkialle kulkevan puhelininhon.) (No, nyt kyllä taidan jos en nyt ihan vaatia, niin toivoa aika painavin äänensävyin, etteivät toiset tunkisi nokkaansa asioihin, joiden en koe heille kuuluvan - olen ts. kyllästynyt kauhisteluun ja sitten kauhistelen itse kauhistelua. Voihan huumorin kuperkeikat.)

Katselin naista raitiovaunussa tabletteineen uteliaasti ja mietin kaikkia lukemiani tai kuulemiani ideoita - vaikkapa lääkäriverkostoa, johon lääkäri voisi potilaan siihen luvan antaessa syöttää tapaustiedot verkoston luettavaksi ja se lääkäri, jolla olisi jotain sanottavaa tai hypoteesia tapahtuneesta ja hyvästä kuntoutusmenetelmästä, voisi sitten kommunikoida kollegan kanssa, ja osaaminen saataisiin näin joustavammin koko yhteisön käyttöön ja vauhdittamaan potilaan tilanteen ratkaisua - ja sitä, mikä saa jotkut muutokset hahmottumaan pirullisiksi ja toiset autuaaksitekeviksi. Minusta alkaa vähitellen tuntua siltä, että omat mahdollisuuteni arvioida melkein mitä hyvänsä kehitystä ovat hirvittävän rajalliset. Tai siis: tuon kehityksen toivottavuutta tai haitallisuutta. Etenkin silloin kun puhutaan kehityksistä, jotka vaikuttavat tai joiden ajatellaan vaikuttavan jollain tavalla ihmisyyteen, psyykeen tai sieluun koko yhteiskunnan tasolla. Pitäisi olla jokin mittapuu, jokin kriteeri, jota vasten viikata ja asetella kehityksen odotettua tulosta. Tai/ja tulosta, joka kehityksestä sivuvaikutuksena mahdollisesti seuraa.

Huomaan, ettei minulla oikein ole sellaista mittapuuta tai ainakin se on varsin pelkistetty. Jotain hyvin kehollista, epämääräistä, vaikeasti sanallistettavaa nisäkkäänininää ja laumaeläinpaniikkia, hyväksymään opettelemisen rauhallisia sanoja kehon säikähdyksiä lievittämään, epämukavuutta toisen polkemista todistamaan joutuessa ja itsen tilanteessa mykistyessä. Joskus filosofian luennoilla kauan sitten dosentti Kivinen sanoi, että kyllä hänestä on ainakin selvää, että auringonläikässä kehräävän kissan onnellisuus on objektiivisesti hyvä asia. Jotain sen tasoista. Sen takia ehkä ajattelen paitsi seuraamuksia psyykelle tai sielulle ihmisasioiksi miellettynä sijaan kehityskulkujen seuraamuksia tuntoisille olennoille. Eipä se juuri tee asiaa helpommaksi. Se vain sattuu kulkemaan linjassa mittapuuintuitioideni epämääräisyyden kanssa.

Mutta aiheeseen palatakseni - en onnistu mitenkään hahmottamaan, miten jostakusta voi tuntua, että hän elää itsestäänselvyyksien maailmassa, missä tietyt asiat ovat tietynlaisia ja sellaisina myös pysyvät, asiat kuuluu tehdä tietyillä ja selkeästi tiedetyillä tavoilla ja konkreettisissa tapahtumakuluissa on varsin selkeää, mikä on hyväksi ja mikä pahaksi. Minä elelen science-non-fictionissa, jossa ruokaa voi ostaa kultavarantoa vastaamattomilla paperirahoilla, joita jaellaan melko mielivaltaisen tuntuisesti varsin erilaisia summia erilaisista työpanoksista, tekstiä on tallennettavissa nollaykkössarjoina jonnekin toisaalle ja saavutettavissa melkein mistä vain ainakin jos on läppäri laukussa ja kahvila lähellä... jossa itsestäänselvyyksiä ei oikeastaan paljonkaan ole, ei ruumiintoimintojen ulkopuolella, ja niidenkin kohdalla itsestäänselvyys kuuluu lähinnä niin etteivät ne samoina pysyinä iänkaikkisesti.

En kerkiä pitkästyä.

Vaikutelmia kesäpäivästä

Kolmea erilaista valkoista: pilvet, lokit, poppelinlumi. Kolmea valkoista pään päällä, turkoosia kaikkialla iholla kaulasta alaspäin. Ei, ei tässä voi ryhtyä mustavalkoisen kuvan vakavaksi, säälliseksi. Liikeneuvotteluleikissä en tiedä, mitä odotetaan, joten leikin, etten omaksu mitään roolia. Mitä se voisi tarkoittaa? Kai sitä, että jos joku rooli tulee, se tulee vastauksena.

Vastaan pituuteen, hoikkuuteen ja pisamiin. Arvuuttelen päänsisäisesti, kumpi on vanhempi. Tämä sopisi kummaan huumorintajuuni, arvioin ääneen.

Myöhemmin venytysasennossa mietin, mikä tekee arvauksesta arvion. Jos vastaus vetoaa arvauksen valistuneisuuteen, jää enää kysymys valistuneisuuden kriteereistä.

Liikeneuvotteluleikeissä ei sentään kysytä työhaastatteluleikkiasioita kuten että missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua. Ei tarvitse kosahtaa samaan vastaukseen kuin aiemmin roolittomuusroolileikissä, siihen, etten näe tulevaisuuteen, ja jos näkisin, tekisin siitä bisneksen. Höpsismiä kysymys ja vastaus. Mutta kaikki kysyjät eivät koe sitä höpsisminä. Jotkut jäsentävät vastauksen aggressiiviseksi, leikkiin kuulumattomaksi. Mutta mitä tekemistä viiden vuoden päästä ajalla on, kun puhutaan kolmen viikon sesonkityöstä tai jopa viikon sesonkityöstä?

Joten kaikki sujuu hyvin, kai. Ahdistun vähän hiuksistani mutta tolkutan, etteivät muut näe niitä samalla tavalla tuhkasäkin päähän kumoamisena ja voimainkoetoksena (joka on osoittautumassa turhan vaativaksi). Saan ainakin ilmaisen lasillisen kivennäisvettä, ja saan annostaa sen itse hanasta. Moista ihmettä en ole aiemmin kokenut, joten ainakaan seitsemäntoista kilometrin pyörälenkki ei mene hukkaan.

Ja sitten näen valkoiset ja taivaan laki on huomattavasti ääriään tummempi ja koetan hahmottaa ilmakehän optisia ominaisuuksia keskellä vesikehää, jossa painovoima melkein katoaa. Mutta vain melkein. Vähän vettä vetäytyy nenään. Suihkuissa ystävätär yhyttää minut ja sovimme treffit seuraavaksi aamuksi.

Saan viettää illan yksin. Viimeinen ilta kotona pitkään aikaan. Tuhlaan vähän hetkiä imurointiin, jotta lattialla on mukavampi maata.

Makaamiseenkin kyllästyy.

Kävelemme koiran kanssa merenlahden ympäri. Hanhenpallerot töpöttävät karkuun, koiraa ei kiinnosta mutta hanhivanhempia kiinnostaa. Ne kärisevät nokka auki ja vaappuvat uhkaillen suuntaamme. Kiihdytämme tahtia. Kotimäessä ystävä pysähtyy hetkeksi pyörällä tervehtimään. Koira huutaa hänelle vertahyytävää uu-uutaan ja vähän luimistelee, kun kysyn, eikö kannattaisi ensin katsoa, kuka siinä on. Ystävä kiihdyttää mäkeen ja nyt koira tahtoisikaan mukaan matkaan, teutaroi ja loikkii takajaloillaan vilkuttaen vimmatusti etukäpälillään. Tahtoo, tahtoo, tahtoo. Äkkiä keksin: Kas niin, nyt tiedän, miksi tämä koira vaikuttaa typerämmältä kuin muut tuntemani. Olen aiemmin kuvannut ystäville ajattelevani, ettei sitä ole kohdeltu järjellisenä olentona. Ja totta vie: se muistuttaa enemmän ihmistä kuin mikään tuntemani koira.

Kotona en osaa päättää, lukisinko mahdollista tulevaa työpestiäni vai feminististä esseekokoelmaa, joka käsittelee ruumiillisuutta ja jonka useita asenteita minun on vaikeaa ymmärtää mutta jonka lukemista pidän juuri sen vuoksi tarpeellisena urakkana.

Tuntuu kuin olisin jättämässä hyvästejä jollekin. Kunpa vain tietäisin, mille. Kummallista kaihoa.

Lehmukset tuoksuvat ja valo putoaa niihin ja ruohikon pehmeältä vaikuttavaan pinnalta vaikuttavaan sekamelskaan. Se kaikki tuo mieleen maalauksen pienessä nelikulmaisessa taidekirjassa. Jokin venäläinen mestari. Harvoja tauluja, jotka voi haistaa ja kuulla. (Olisikohan minusta tullut namedroppaaja paremmalla faktamuistilla?)

Kesä liikuttaa ja pakahduttaa.

Semi

Ei oikein sairas eikä terve. Naulaan taulukoukut seinään. Lauantaina on tupaantulijaiset. En tänään jaksa mennä juhliin, jaksanko huomennakaan? On tähdättävä lauantaihin.

Tunnen itseni arvelluttavassa määrin etuoikeutetuksi, kun purnaan sopimuksesta hoitolaitoksen kanssa. Muut ovat enimmäkseen allekirjoittaneet sopimuksen älyttömyydet, koska kokevat jotenkin, ettei heillä ole vaihtoehtoa tai etteivät uhkaavat kohdat kuitenkaan tule täytäntöönpannuiksi. Minusta taas ei ole mitään järkeä solmia sopimusta, joka uhkuu älyttömyyksiä, vaikka ne kuinka olisivat alan käytäntö. (Sen pahempi alan käytännölle, ajattelen itsekseni.) Juristi, jolle sopimusta näytin, piti sitä toivottomana tapauksena. Ajatella, on aloja, joilla on niin huonot käytännöt, ja iso joukko ihmisiä, jotka eivät mukise epäkohdista. Harmillista, että kuitenkin haluaisin tehdä töitä myös tuossa paikassa, johon sopimusta valmistellaan. Tuleeko siitä mitään? Sopimuksessa on enää yksi kohta, jota en voi allekirjoittaa. Perusteluni sen allekirjoittamatta jättämiseen ovat hyvät. He vetoavat toistaiseksi konventioon. Katson, kuinka käy.

Ystävän runoteoksesta kirjoitetaan sanomalehdessä ja ärsyynnyn omituisella tavalla analyysista. En vain tuosta analyysista, vaan ylipäänsä tavasta, jolla ihmisistä kirjoitetaan; se on samaa ärsyyntymistä, jota olen kokenut silloin kun minun on pitänyt itse kirjoittaa lehtijuttuja ja kun minusta on kirjoitettu lehtijuttuja. Ihmiset esitetään tavoitteellisina, määräisiin käsityksiin pitäytyvinä, vaikuttamishalukkaina. Se tuntuu suurelta kollektiiviselta valeelta tai vähintään puolitotuudelta, yhden puolen liikaa korostamiselta. Kuitenkin kai kaikissa meissä on myös se, joka makaa kyljellään sängyssä ja hengittää muttei tahdo saada rintakehään riittävästi avaruutta. Ikävöin sen sanallistumista. Sitä tapahtuu niin harvoin.

Nyt kun semisairastan, pystyn nukkumaan täällä. Ei jotain hyvää, jos ei jotain ärsyttävääkin.

Kämppiksen koira on purrut Faunia useampaan kohtaan vasenta kättä. En kai siis sittenkään tulkinnut aivan väärin, kun koin koiran vahtivan pelokkaana ja murjottaen. Koiraa on vaikeaa tulkita, se on harvinaisen ilmeetön eikä juuri paljon ilmaise pelkoaan ennen kuin se kuohahtaa raivokkaana puolustautumisreaktiona ylitse. On keksittävä jokin menetelmä sopeuttaa koira tänne, keksittävä miten se voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Oma turvallisuudentunne tuskin palaa vähään aikaan. Koira makaa pitkänä eteisen lattialla ja sen emäntä istuu huoneessa kirjoittamassa lopputyötä. Koira katsoo, kun lähestyn. Sen yli on astuttava, jos mielii vessaan. Puhuttelen koiraa mahdollisimman rauhallisella äänellä. (Se ei taida olla kovinkaan rauhallinen.) Sitten astun ja kesken liikerataa tiedän, että jos koira nyt murahtaa iskua edeltävän varoituksen, en voi tehdä mitään, koska olen kaatumassa eteenpäin toisen jalan varaan. En voi hypähtää, vetäytyä, kadota, perääntyä. Painoni siirtyy jo toiselle jalalle, toiselle puolen koiraa. Sitten tilanne on ohitse ja livahdan vessaan.

Kun Faunia on purtu, meillä on periaatteellinen pulma. On vahdittava, nouseeko pureman jälkeen kuumetta. Mutta Fauni on jo valmiiksi kuumeessa ja kotona saikulla. Onneksi käsi ei tulehdu, nyt sen jo tietää.

Tavallaan olen kai kotiutumassa. Vähitellen ainakin stressi pienenee ja ihmiset kommuunissa alkavat tuntua tutummilta ja vähemmän pelottavilta. Vaikka sille ei voi mitään, että tuntuu hullunkuriselta ajaa töistä Kalliosta tänne raitiovaunulla tai pyörällä. On vaikeaa kuvitella, ettei sinne palaisi riemuiten vappuna, joko aiempaan asuntoon tai johonkin toiseen, suurempaan ja yhteisempään.