Hyvän itsetunnon ja dynaamisuuden pimeästä puolesta

Tänään luin twitteristä lauseen, joka poimi minut keveästi kuin roskarippusen ja pudotti syvään suruun: 

En ole tehnyt tarpeeksi voidakseni olla uupunut

Miten syvän surullista. Ettei vain ole uupunut vaan keskellä uupumustakin tuntee, että on tehnyt liian vähän! Jo pelkkä lauseen makustelu ja ylleen sovittelu uuvautti itseni täysin. Kun sanoin tästä ääneen Vompsulle, hän yllättäen totesikin, että ole kiitollinen jos et elä tuon kanssa. 

Se tuli puun takaa ja sitten olin entistäkin surullisempi. Elääkö Vompsu tuollaisten lauseiden kanssa? Kuinka moni elää niiden kanssa?

Koetan muistaa, olenko itse elänyt tuollaisen lauseen kanssa, mutta tuntuu, että en. Ehkä aivan pimeimpinä hetkinä olen koettanut rankaista itseäni kaikella mahdollisella, vuosi 2005 oli hyvin vaikea, mutta sen ulkopuolella, en oikeastaan kauheasti. Ja myös 2005 olin hyvin selvillä siitä, että olin uuvuttanut itseni, eikä minusta tuntunut, etten ole tehnyt tarpeeksi vaan että olen tehnyt ihan liikaa ja ollut sillä tavalla hyvin typerä. Että olin ahnehtinut liian isoja tavoitteita ja kuvitellut itsestäni typeryyksissäni liikoja ja nemesishän sieltä lävähti ja sen vanavedessä jotenkin kaiken alleen lanaava väsymys. 

Jään pohtimaan: Näemmä osaan jotain. Mutta mitä se on ja mistä on kyse? Onko kyse käsitteestä, jonka sain jostain scifikirjasta? Siinä puhuttiin kesannoinnista ja siitä, miten kesantovaiheita ajateltiin jossain kulttuurissa luontevana osana elämää. Kesannoidessa ei jaksanut. Ei sitten millään. Ajattelin kesannointia ainakin silloin kun hiuksia irtosi kourakaupalla tukkaa pestessä, otsalla hehkui punainen läiskä ja tajusin, että olen jotenkin murenemassa pois, ellen muuta asioiden kulkua ja pienennä vastuiden määrää aivan radikaalisti. Yhden kuukauden suunnilleen vain nukuin ja kirjoitin blogia ja sähköposteja eikä se tuntunut yhtään kummalliselta, oikeastaan, koska ajattelin, että on kesantovaihe. Voiko kyse olla vain käsitteestä, neutraalista käsitteestä, luokittelusta, ja siitä, ettei lähde mittaamaan, ovatko edellytykset täyttyneet? Vai onko tässä muutakin?

Mietin tuttuja, joiden tiedän uupuneen. Minusta he kaikki vaikuttavat jotenkin hyvin säteileviltä ja jollain tavalla vaikeasti samastuttavilta. Luulen, että ero tarkentuu tähän: heillä on (minun mittapuullani) valtavan hyvä itsetunto ja minäpystyvyys ja he etenevät elämässä hyvin dynaamisesti, asettavat tavoitteet omasta perspektiivistäni jotenkin ihan käsittämättömiin sfääreihin ja hyvin ulkoisesti (kun omat tavoitteeni ovat tyyliin ettei sattuisi niin kovasti illan tullen ja että jaksaisi vapaapäivinä nauraa; nämä ovat minulle ensisijaisia tavoitteita verrattuna vaikkapa työtavoitteisiini luoda tila, jossa on sallittua tuntea juuri niin kuin sattuu tuntemaan). Nämä samat tutut saattavat kysyä sellaisia outoja kysymyksiä kuin että miksen kirjoittaisi kirjaa tai vieläpä sukupolveni avainromaania. Minulle sellainen ajatus on hyvin absurdi. Hyvä jos osaan puhua sukupolvisteni kanssa, saati sitten kiteyttää heidän syvimpiä sisäisiä virtauksiaan. Elättelin nuorempana monta vuotta haavetta runokirjasta mutta sitten tekstejä luettaessani totesin, etteivät ne taida antaa muille samaa kuin itselleni ja että luultavasti kirjoitan lähinnä itseäni tyynnyttääkseni ja ymmärtääkseni edes jotenkin, mitä on eläminen kehona. (Sama pätee tähän blogiin: järjestän ajatuksiani ja elämääni. Jos siitä on iloa jollekulle tuon primaarifunktion lisäksi, hyvä niin.) Vaikka olen tehnyt muutaman korkeakoulututkinnon, en tutkintoa puurtaessani oikeastaan ole uskonut, että jaksan tehdä sen loppuun asti. Saati että työllistyn sen ansiosta. Ei se jotenkin sovi yhteen sen kanssa, että on itse edelleen jossain mielessä pieni lapsi, hauras ja jatkuvassa emotionaalisen tuen tarpeessa, ja yleensä vähän pihalla. 

Tiedän, että joku aina välillä tarkastelee tätä alisuoriutumisena. (Minulle on tylytetty tästä, mutta toki vain sanojan ollessa humalassa.) Ja aika ajoin, esimerkiksi jälkimmäistä gradua työstäessäni, törmäsin alisuoriutumisen käsitteeseen ja kuvauksiin ja nuo sanat tulivat mieleen ja jouduin pohtimaan: niin, alisuoriudunko? Kuvauksissa niihkaa se, että alisuoriutuja tekee asiat puoliteholla, puolella huomiolla, eikä pistä itseään likoon tehdäkseen niin hyvin kuin vain suinkin pystyy, koska pelkää epäonnistumista mahdottomaksi asettamiensa työtavoitteiden suhteen. Eikä se luonnehdi tapaani tehdä työtä hyvin. Olen rajannut määrää, en laatua. Teen heittäytyen sen, minkä teen, ja juuri siksi joudun rajaamaan määrää, että palautumisaikaakin jää riittävästi. Eivätkä sitä heittäytymistä luonnehdi niinkään pelot tai ankarat vaateet vaan enemmän uteliaisuus ja kiinnostus. Siksikin määrää on rajattava: se imu on vain aika voimakasta. On aina ollut, oikeastaan kaikessa kiinnostavassa työssäni. (Kirjastotyöstä tätä puolta oli kyllä vaikeaa löytää, siellä tunsin olevani panttivanki osan ajasta.) Olen valinnut tällaisen tien. Joistakuista se on tosi outoa ja joistakuista hieman samaan tapaan valinneista ihan ymmärrettävää. Mutta ehkä olen vain hyvä sumuttamaan itseäni? Ja ehkä kaikki palautuu johonkin laajempaan arvohierarkiaan? Arvostan enemmän ystäviä ja perhettä kuin uraa, esimerkiksi. Tulen työväenluokkaisten ammattien kodista, jossa koulutusta, fiksuutta ja yhteiskunnallista asemaa ei ole arvostettu yhtä paljon kuin sitä, että tekee oman näköistään asiaa. Ja minulla on vaikeuksia uskoa edes, että teen näitä asioita, joita teen! Että uskallan kirjoittaa nettiin. Tai uskallan ohjata joogaa ja pilatesta ja kehotietoisuusjuttuja (mikä on jotenkin tosi tosi hurjaa, niin suuri kunnioitus minulla on ollut aiemmin tällaista toimenkuvaa kohtaan). Että olen saanut useamman tutkinnon valmiiksi. Että uskallan elää vaikka olen jo paljon yli kolmenkymmenen ja kaikenlaisia kipujakin on aina välillä. Että uskalsin pitää pääni lapsettomuusasiassa enkä antanut kenenkään sumuttaa minua siitä, että varmaan mieli muuttuu tai että alkaa kaduttaa varmasti myöhemmin. (No, voi toki joskus vieläkin myöhemmin mutta toistaiseksi olen vain helpottunut, että pidin pääni.)

Eilen mietin ystävien kanssa aikuisen malleja ja huomasin ikävöiväni mummojani ja isomummoani. He olivat kasvuiässä itselleni hyvin tärkeitä ja ovat kai edelleen, vaikka ovatkin kuolleet ajat sitten. Heiltä taisin oppia ajattelumallin, ettei elämää voi hallita tai oikeastaan kauheasti edes suunnitella. Mietin eilen itsekseni näiden kolmen esiäidin kokemusten summaa: kaikilla varhainen avioero, yhden aviomies telkesi nääntymään aittaan mistä oma isä tuli lopulta pelastamaan nälkäkuolemalta tyttärensä kohtalosta kuultuaan, toiselle mies aiheutti kallonmurtuman, minkä takia hän ei päässyt tyttären häihin, lukuisia itsemurhayrityksiä, rikkaiden pyykkien pesemistä jäiseen järveen hakatussa avannossa, miehen hylkäämäksi tuleminen pienten lasten saamisen jälkeen vain siksi, että jossain oli rikkaampi nainen, joka liehitteli miestä lupaamalla hevosen, lapsenlapsensa äpäräksi haukkuva anoppi joka kieltäytyi mummoudesta, sisarusten ja omien lasten yksi kerrallaan raiskatuksi tuleminen, Stalinin vainot, lavantauti vankileirillä, pakolaisena maahan tuleminen ja kenet vaan nopeasti naiminen, ettei tulisi karkotetuksi takaisin, aviomiesten ja omien poikien kaikennielevä viinanhimo ja vieraissa juokseminen, epämääräiset matalapalkkatyöt joihin ei tarvittu koulutusta tai osaamista ja josta sen takia oli koska vaan kenkäistävissä pihalle, sisarusten hyljeksintä eronnutta hylkiötä kohtaan aikana jolloin ero ei ollut vielä tavallinen elämänkäänne ja niin edelleen. Kaikkien heidän elämänsä oli mennyt vinksalleen jo varsin varhain eikä heillä oikeastaan ollut mitään pelastettavaa maineensa osalta. Näiden naisten kanssa kasvoin. Ei ehkä ihme, etten ole oppinut asettamaan itselleni mitään ihmeempiä yleviä tavoitteita, joita kohti etenemisellä ponnistelemistani mittaisin. Ei kunnon kansalaisuutta, ei hyvääihmisyyttä tai hyväätyyppiyttä, ei maailman parantamista tai pelastamista. Ainoastaan muistuttelua sen kaltaisista asioista kuin että alkoholistillakin on sielu ja tämä ansaitsee siksi inhimillisen kohtelun - jos saunamaksuun ei ole rahaa, annetaan saunoa ilmaiseksi. Mummoilta saatu seksuaalikasvatus oli kyllä oksat pois. Ei mitään poseeraamista tai idealismia, vaan asiat semmoisenaan pöytään. Vasta vanhemmiten olen tajunnut, miten monessa asiassa heidän neuvonsa olivat naulan kantaan. 

Kukaan näistä naisista - tai vanhempani sen puoleen - ei tietenkään ole pystynyt mallintamaan minulle mitään hyvää itsetuntoa. Ei, koska ei heillä kellään ollut sellaista. Mutta armollisuutta he kyllä ovat onnistuneet mallintamaan. (Ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu oli varmasti meillä useimmin käytetty sanonta.)

Ja se saa miettimään sitä, mitä luin jostain graduartikkelista - itsetunnon kasvattamisen pimeästä puolesta. Siinä artikkelissa nostettiin esiin vain sitä, että itsetuntoa kohentavien interventioiden seuraukset eivät ole yksinomaan myönteisiä. Osa intervention läpikäyneistä tuli vahvistaneeksi narsistisia piirteitä vaikka tarkoitus oli vahvistaa hyvää itsetuntoa. Sen sijaan itsemyötätunnon opetteleminen interventiossa lisäsi hyvän itsetunnon tavoin tyytyväisyyttä omaan elämään ja auttoi sitoutumaan omaan työhön. Tämä yksi lukemani lause ja eilisen mummopohdinnat saavat kuitenkin minut miettimään, josko semmoisella dynaamisen ihmisen hyvällä itsetunnolla lienee muitakin varjopuolia kuin mahdolliset luiskahdukset kohti narsismia. Josko se houkuttaa jonkinlaiseen armottomuuteen itseään kohtaan? No, tämä on tämmöistä haparointia, enkä tiedä, onko tässä mitään tolkkua edes. Mutta jokin tässä mietityttää. Luultavasti olen väärässä, koska yleensä ihmiset ovat. Ja ehkä koetan lohduttaa itseäni siitä, ettei minulla taida olla näkyvissä mitään hyvää itsetuntoa yhtään millään määrällä mitään interventioita tai muita. (Eipä silti, että sitä kauheasti murehtisin; lähinnä vain alistun huoahtaen lukiessani taas jonkin kommentin, että jollakulla on tai ei ole hyvää itsetuntoa ja mietin, että mitä te tuosta jauhatte edelleen, mitä merkitystä sillä on, jos itsemyötätunnollakin voi taaplata.) (Ja sitten arvioin itse, että tuttavillani on hyvä itsetunto! Kuinka raivostuttava onkaan ihmismieli.) Tai sitten koetan sovitella ajatusta, että entäpä jos itsetunnottomuudessakin on jotain hyvää, jokin lahja, ainakin yhdistettynä joihinkin muihin tekijöihin? Se on outo ajatus, vasta-ajatus. Olen välillä kokenut viiltävää surua lukiessani pohdintoja siitä, miten milloin kenenkin itsetuntoa pitäisi saada kohennettua. Ajatellut tuskaisena, että okei, näille ihmisille olen varmasti iso ongelma, joka vaatisi jonkinlaista puuttumista. Ja että olen varmasti jotenkin vähän tyhmä kun en itse ymmärrä pitää tätä minään valtavana ongelmana koska ihan okeihan tämä näinkin sujuu.

Jotenkin, palaan tässä vaiheessa pohtimista takaisin siihen keskusteluun, jota joskus ammoin kävin yhden psykologiystävän kanssa alkaen siitä, miksi horoskoopit vetoavat ihmisiin. Koska niihin on helppo samastua, koska itsessaä on nekin asiat, joita horoskooppi esittelee merkin ominaisuuksina. Että ei ole rauhallisia ja kiihtyviä tyyppejä, ei iloisia ja surullisia tyyppejä jne. Ja ehkä myös että ei ole dynaamisia ja - mikä olisi oikea? flegmaattisia? hitaita? varovaisesti eteneviä? - tyyppejä. Että ehkä kaikissa meissä on sitä kaikkea ja sukeltaa esiin vain eri konteksteissa. Luonnehtisin silti itseäni todella varovaisesti eteneväksi, mitä tulee ihmissuhteisiin, työtehtäviin, uskomuksiin omista taidoista. Ja toisaalta, täysin holtittomaksi, mitä tulee tekstuaalisesti itseni alttiiksi pistämiseen ja erilaisten opintojen aloittamiseen vaikka en osaakaan vielä aloittaessani mitenkään ajatella, että niistä voisi olla jotain oikeaa hyötyä. Mutta mietin, että onkohan joku sillä tavalla identiteettiprojektioltaan dynaaminen, ettei oikein halua hyväksyä kesannointikäytännön koskevan myös itseään?

Ihailen kyllä sitä, miten David Whyte kirjoittaa Consolationsissa. Keskittyen vain valoisiin puoliin, siihen, mitä mahdottomista tilanteista voi rakentua ja miten niihin mahdottomiin tilanteisiin voi suhtautua rakentavalla sisäisellä puheella. Ehkä yritän tehdä jotain sen tapaista huonosta itsetunnosta, mutta nurinkurisesti, aina yhtä nurinkurisesti. 

Ei. Pitää muistaa, mistä aloitti: siitä, että se lause alkoi itkettää. 

En ole tehnyt tarpeeksi voidakseni olla uupunut

Tämä alkoi siitä, eikä tämä ole pienoisessee tai lohtua. Tämä on työtä. Yritän ymmärtää, miksi minua itketti (ja ehkä myös, miksi harhaudun tästä tosiseikasta, ja myös muista tosiseikoista, yrittäessäni keskittyä). Ehkä se liittyy jotenkin kuvittelemiini ihanteisiin tässä yhteiskunnassa, ehkä siihen, mitä Vompsu sanoi, ehkä siihen, että yritän kuvitella, mistä ihmiset imuroivat sisäänsä tuon ajatuksen, etteivät ole tehneet tarpeeksi uupuakseen, uupuahan voi yhdestä lauseestakin, kun aistii äkisti kehossaan, miltä sen kannattelu ehkä tuntuisi. 

Hyväksy hyväksy hyväksy. 

Onneksi palaute tiistaina pidetystä workshopista tuli juuri tänään, kun tuntuu siltä, että uppoan ajatuksiin enkä saa niistä mitään tolkkua. Siinä oli niin selväjärkinen toive, että totesin heti, että tuon ympärille saan rakennettua seuraavan workshopin osuuteni ihan kokonaan. Liikahdettua teoriasta käytännön suuntaan lisää. Jos olisin sitä mieltä, että osaan ja pystyn ja minulla on jo ihan hyvä workshop, en ehkä näkisi palautetta niin suurena lahjana, mutta tämän kyllä näen, samoin tein ja valtavan helpottuneena: viimein tiedän edes tuossa kohden elämääni, mitä tehdä ja mitä kohden mennä, miten suunnata ponnistelut. 

Voisin kirjoittaa toki myös eksyksissä olon pimeästä puolesta, mutta jotenkin olen ajautunut ajattelemaan, että siitä kirjoitetaan jo aivan riittävästi. Ja että ehkä siksi on parempi nostaa esiin, mitä hyviäkin puolia eksyksissä olossa saattaa olla. Ainakin hetkittäin. Ehkä eksyksissä oleminen auttaa suhtautumaan myös väsymykseen ennen kuin siitä tulee uupumusta: totta kai väsyttää harhailla siellä sun täällä ymmärtämättä edes, mitä ja miksi on tekemässä, onko labyrintissa ovea lainkaan ja niin edelleen. Hetkellinen ymmärrys lävistää tajunnan: niin, olisi useammin hyvä muistaa kysyä muilta, mitä he oikein haluavat, eikä yrittää yksinään sitä arvailla ja tarjoilla arvausten mukaista huttua, etenkin kohdissa, joissa työstään ottaa maksun. 

Mutta blogi - siinä haluan, että minulla on aikaa ja tilaa eksyä toden teolla. Tämä ei ole mainos vaan päiväkirja. Ja kirjoitan tätä itselleni mutta tietäen, että joku saattaa nähdä sen. Jos ajattelisin tunteiden sijaitsevan kehossa, tämä olisi pelottavampaa. Mutta ajattelen niiden sijaitsevan ihmisten välissä, toki myös oman kehonkin sisäänsä nielaisten, ja siten että niitä ei tarvitse jaksaa kantaa yksin. Riittää, että kantaa oman osansa. 

Viestinnästä

On kyllä mielenkiintoista seurata näitä lähitunteja. Niillä tunneilla, jonka osallistujille kirjoitin itse tervetuloa-kirjeen koronaohjeineen ja suosittelin maskia (korostaen että kyse ei ole velvoittamisesta ja jokainen tietää itse parhaiten, mitä oma terveys kestää ja me kaikki kunnioitamme jokaisen omaa päätöstä), on maskissa 4-5/10 osallistujaa. Niillä tunneilla, joiden osallistujat on kontaktoinut joku muu opistojen toimistoista, on maski 0-1 kymmenestä - enimmäkseen se täysi nolla. Tämä saa miettimään, että pandemian kanssa onnistuneesti elämisessä on pitkälti kyse jämäkästä viestinnästä ja siitä, että yksittäiset toimijat uskaltautuvat vetoamaan siihen hyvään puoleen, joka meissä kaikissa on: siihen, että haluaa toisille hyvää, ja rohkaisemaan sitä puolta esiin. Tyypillisesti tietysti ajattelen, että meillä jokaisella on tällainen vastuu. Että jokainen on oma yksityinen kansanvalistusseuransa.

Nythän tuntuu siltä, että Suomessa valahtaa pandemiavastuu jonnekin toisaalle kovin herkästi. Aina löytyy joku toinen, jonka pitäisi tehdä päätös minun puolestani, jotta voisin viestiä tavoista, joilla voidaan jarruttaa taudin etenemistä. Tämä toistuu lentokentän, koulutartuntojen ja varmasti myös harrastusryhmätartuntojen kohdalla. Ja rakentava, perusteleva viesti kansalaisille? Jaa-a. Ollaan edellen tasolla, että ethän tule, jos olet oireinen, vaikka tiedetään hyvin, että ennen oireita tartutetaan ja osa tartuttaa täysin oireettomina.

No, itse päätin sitten, että viestin toisin niissä kohdin, joissa on mahdollista: rakentavasti, vastuun kantaen, turvallisuutta korostaen. (Musta on nimittäin ihan yksinkertaisesti uskomatonta scheibaa esiintyä nyt hyvinvoinnin sanansaattajana jos en viesti mitään siitä, että huomioikaahan nyt se aerosoleitse leviäminen.) Ystävä kysyi, enkö pelkää, että tulee sanomista, moisista suosituksista. Vastasin, että joo tottakai pelkään mutta että miten muutenkaan voisin toimia.

Kai se kertoo siitä, että mitään hävittävääkään en koe enää olevan.

Paitsi ihmisten hyvinvoinnin: se on tärkeämpää kuin omien kasvojen säilyttäminen tietyssä yhteisössä. 

Ennen kaikkea pandemia on opettanut paljon ihmisistä. Liikaa, tekisi mieli sanoa. Tarkemmin: On pieni joukko ihmisiä, joihin luotan entistä enemmän, joita kunnioitan. Eivät he ole kaikessa samaa mieltä kanssani, tietenkään, mutta pyrkivät rakentavuuteen ja ennen kaikkea vastuun kantamiseen. Ja on hyvin suuri joukko ihmisiä, joihin en luota enää ollenkaan, koska olen todennut, että he haluavat sulkea silmänsä vastuultaan. Ei se tietenkään ole heidän syynsä. 

Kaikki me olemme typeriä ja sokeita. Ja aivan uudenlaisessa tilanteessa. 

Kaikkien oppimiskäyrä lägää. 

Astra Zenecan rokotteesta on tullut yhdelle ihmiselle mahdollisia isoja haittavaikutuksia joten rokotekoe on keskeytetty tapauksen tutkimisen ajaksi. Tämä oli odotettavissa. Vaahtokarkkitestistä tulee pitkä ja hermoja kiristävä. (Tosin tuskin ainakaan itse edes haluan palata, eikä ole mitään, mihin palata: tiedän jo liikaa, tiedän jo eri asioita, oloutuminen keskeytyi.)

Oma vaahtokarkkini olisi, ettei kenenkään annettaisi saada long-covidia. Huomaan olevani hyvin yksin ajatukseni kanssa. Ei se ole mahdollista näillä spekseillä. Mutta jos edes mahdollisimman harva, jos edes se. 

Opetusten jälkeen kotiin junalla ajaessa eilen myöhään itkin maskini märäksi. Märkänä se suojaa tuskin ketään, joten ehkä karaistun ensi viikoksi. 

Brene Brownia lukiessa

Ystävät ovat jo niin pitkään hehkuttaneet Brene Brownia, että saan viimein joulutauon aikana tilattua muutaman kirjan lähikirjastoon. Vaikka en pidä itseäni kovinkaan häpeäalttiina (syyllisyysaltis sen sijaan olen huvittavuuteen saakka: tarvitsee vain katsoa vaikkapa koulutus- ja urapolkuani, suhdehistoriaani ja niin edelleen: kyllä, sovitus- tai taidonhankintatalkoot meneillään), olen selvillä siitä, että muutamien asioiden tiimoilla koen häpeää. Ja että etenkin nuorena olen kokenut sitä enemmän - en ikinä niin paljon kuin olisin voinut, koska minut on sosiaalistettu enemmän syyllisyyteen; en edelleenkään tajua, miten kaikkea aasta ööhön häpeävä äitini onnistui tässä mutta ehkä tosiaan riittää, että lapsella on yksikin aikuinen järjen ääni ulottuvillaan, jolloin jo varhain voi päättää, että ei, en halua tuota, ja kun vaihtoehtoinen malli on tarjolla, ripustautua sen reunaan - joskin nuo kuopat ovat aika pian tasaantuneet. Lapsena soitin useamman kerran lasten ja nuorten auttavaan puhelimeen ja tosiaan, se auttoi. Ystävä, jonka äiti oli psykologi, tiesi puhelimesta ja vinkkasi siitä kerran, kun olin ihan umpisolmussa ja siitä pitäen soittelin sinne aina välillä.

Brownin kirja En olekaan yksin on oikeasti hyvä. Ei ihme, että moni haluaa kuulla Brownin livenä. Ehkä keskeisin Brownin uralla on ollut teesi, jonka hän kuuli ennen akateemista uraansa ja jonka ympärille hänen tuotantonsa on rakentunut: "Ihmisten käyttäytymistä ei voi muuttaa häpäisemällä ja väheksymällä heitä." Tässä muuttaminen viittaa tiettyyn, toivottuun muutokseen. Totta kai traumoittuminen muuttaa käyttäytymistä, mutta harvemmin sillä tavalla kuin toivottiin. (Tietysti haluan heti lisätä, että sama pätee muidenkin eläinten käyttäytymiseen vaikka ne eivät koe syyllisyyttä eivätkä häpeää: rangaistus toimii palkkiota huonommin.)

Kirjassa on myös harjoituksia, jotka ajattelin kirjoitella itselleni tänne muistiin. Brown suosittelee harjoitusten tekemistä sosiaalisesti, ei yksin, ja tämä on taatusti matalin mahdollinen kynnys tehdä sosiaalisesti.

Häpeän laukaisijoiden tunnistamisen harjoituksessa täydennetään lauseita, jotka alkavat fraasilla "Haluan tulla mielletyksi..." ja "En halua tulla mielletyksi..." Ylipäänsä koko lause tekee minut ensin surulliseksi: jos jostakin olen selvillä, niin siitä, että sosiaalisia heijastumiaan ei voi hallita eikä siihen kannata ehkä ihan kauheasti tuhlata ruutia. Mutta on myös selvää, että tietyllä tavalla mielletyksi tuleminen satuttaa ja tietyllä tavalla mielletyksi tuleminen on tukenut vaikoissa paikoissa, joten yllytän itseäni: tee harjoitus! Ja mietin tätä läpi koko eilisen päivän palautellen mieleeni niitä kohtia, joissa tunsin tulleeni jotenkin niin epämiellyttävällä tavalla nähdyksi, että sulkeuduin kuoreeni ulvomaan. Tai joissa äkisti sain toivoa lainaksi. Oli paljon helpompaa kartoittaa, miten ei halua tulla mielletyksi.

Tässä se on:

Haluan tulla mielletyksi (5 asiaa): kehityskelpoiseksi, arvokkaaksi oppimiskumppaniksi, hitaaksi oppijaksi, anteeksiantavaksi, eläinkunnan, ihmiskunnan ja sukuni jäseneksi.

En halua tulla mielletyksi (5 asiaa): valmiiksi, toivottomaksi, hedelmällisyysikäiseksi naiseksi, pahantahtoiseksi hirviöksi, kohtuuttomaksi.

(Brenen Brownin kirjassa näitä naisten listoja on useampi. Useimmat niistä tuntuivat minusta hyvin hämmentäviltä - mutta jotkut kohdat niissä lapsuudenkodista kovin tutuilta!)

Avaan tätä listaa:

Huomaan, että yksi tärkeimmistä teemoista elämässäni on ollut ainakin blogia kirjoittamaan alkamisestani lähtien kehityskelpoisuuden teema: oikeus kasvaa. Yhteen haastatteluun sanallistin sen muotoon: "Kukaan ei ole valmis ja kukaan ei ole toivoton." Silloin kun itselläni on vaikeaa suhtautua johonkuhun toiseen, yritän muistaa tämän. (Joskus se jää tietysti vain yritykseksi.) Silloin kun itselläni on vaikeaa suhtautua itseeni, yritän etenkin muistaa tämän kohdan. Katkeransuloinen totuus tästä kohdasta on, että kasvatustoivottomuuttaan hävennyt äitini on ollut tässä suhteessa varsin onnistunut kasvattaja: minulla on kaiken aikaa toisteltu, että minua rakastetaan, vaikka tekojani tai käyttäytymistäni ei todellakaan rakasteta. Kapinoin lausetta vastaan pitkälle pitkälle aikuisikään, koska kysyin vastakysymyksen: Mitä on ihminen, ellei tekonsa? Oikeastaan vasta joogassa olen oppinut luottamaan siihen, että me kaikki olemme niin paljon enemmän kuin tekomme. ("We are more human beings than human doings.")  Me kaikki olemme osa pyhää suurta tanssia. Ei sekään näkökulma ikinä ole ollut niin vieras, mutta on tarvittu aika tavalla systemaattista meditointia, jotta vähitellen on pystynyt laskeutumaan siihen varmuuteen, että ainakaan ihminen ei ole menneiden tekojensa summe. Ja kirjoittaahan Jorge Luis Borgeskin otteissaan apokryfisista evankeliumeista, että puu voi olla parempi tai huonompi kuin hedelmänsä. Tähän varmaan liittyy myös deweylainen etiikka: olennaista on liike ja sen suunta. Tuntuu kutakuinkin yhtä hävettävältä tulla arvioiduksi toivottomaksi kuin valmiiksi. Toivottomaksi arvioinnilla tarkoitan ulossulkemista, ystävyyden katkaisemista: toinen arvioi, ettei minuun kannata tuhlata ponnisteluita, koska tuskin kuitenkaan muutun tarpeeksi nopeasti tai tiettyyn suuntaan. (Ajattelen tietysti, että toisella on oikeus tällaiseen arvioon. Minäkään en ole jaksanut kaikkia ihmisiä. Joskus voimavarat voivat olla aika vähissä. Mutta ainakin itse tunnun aika usein pikemminkin ali- kuin yliarvioivan oman voimani ja vaikutukseni toisten elämiin. Sekin lienee jokin suojamekanismi.) Valmiiksi arvioinnilla tarkoitan tilannetta, jossa toinen kokee minut jotenkin - pelottavana, yläpuolellaan olevana, paremmin tietävänä ja jällleen kerran jähmeän muuttumattomana, ja sen takia katkaisee keskusteluyhteyden. Hemmetti, en oikeasti tiedä paremmin. Todellakaan. Teen nytkin jotain hassua kirjan harjoitusta saadakseni selville, miksi joissain kohdin tuntuu niin kurjalta kuin tuntuu. Muistan yhden yliopistokurssin, jossa yksi ryhmän jäsenistä jotenkin taisi musertua meidän muiden hyvästä meiningistä ja alkoi huutaa, että me olimme hemmoteltuja paskoja, ällöttävän täydellisiä ja kalliine muotivaatteinemme tosi ärsyttäviä. Se tuli ihan puskista ja tuntui älyttömän pahalta. Ei kauheasti auttanut, että koetimme sanoa, ettemme olleet todellakaan täydellisiä - ja halusimme hänen jatkavan ryhmässämme. Se ihminen lähti ovet paukkuen menemään. En edelleenkään tarkalleen tiedä, mitä siinä kohdin tapahtui. Mutta se tuntui pahalta ja kaikki olivat jotenkin häpeissään ja surullisia purkaessamme tapahtunutta. Tapahtuneesta tuntui myös pelottavalta kirjoittaa kurssin oppimispäiväkirjaan.

Arvokas oppimiskumppanuus ja hidas oppijuus liittyvät tähän tematiikkaan, koska nekin ovat tekemisissä muutoksen ja oppimisen kanssa. Voi kuulostaa oudolta, että haluaa tulla jäsennetyksi hitaaksi oppijaksi, mutta mielestäni se pitää paikkansa. Esimerkiksi parisuhteissa olen huomannut, miten toinen saattaa kiihtyä ja ärtyä, kun asia, josta hän on sanonut, ei mene heti perille. Poisoppiminen on valtavan hidasta. Ei yhtään auta, jos siitä suututaan tai naljaillaan. Kun oppimsen älytön hitaus tajutaan, syntyy kärsivällisyyden tila, jossa on aikaa oppia. Tarvitaan monia toistoja, joiden kuluessa tulee epäilemättä myös takapakkeja ja erehdyksiä. Arvokas oppimiskumppanuus viittaa suunnilleen siihen, että suhde on tasavertainen ja keskusteleva: molemmilla on oikeus mielipiteisiinsä ja tuntemuksiinsa (ainakin tästä muistuttamisen jälkeen) ja molemmat tietävät, että molemmat ovat oppimassa, ja ovat siksi valmiita jakamaan prosessin, jonka arvelevat tekevän molemmille hyvää.

Anteeksiantavuus haluttuna määreenä liittyy tähän, samoin kohtuuttomuus ei-haluttuna määreenä. Teen kovasti töitä sen eteen, että sitoutuessani johonkuhun olen käytettävissä, jaksan antaa anteeksi ja pysyn vaatimuksissani kohtuullisena. Ajattelen kohtuuttomuuden vastakohdaksi tyytyväisyyttä: miten tunnetaan tyytyväisyyttä epävarmuudessa ja epämukavuudessa? Olen kokenut itse varmimmaksi perustaa tyytyväisyyden omaan toimintaani: tiedän, että yritän tosissani ja haluan hyvää sekä toiselle että itselleni. (Ja välillä epäonnistun kohtuuttomuudessa niin että paukkuu - esimerkiksi vaatiessani toiselta ihan liian äkkiä ihan liian isoa oppimisloikkaa. Hemmetin kärsimättömyys. Minun, jos kenen, luulisi muistavan, miten karmivan hidasta oppiminen on.)

Sitten on joukko erillisiä asioita - todellakin.

Pahantahtoinen hirviöys liittyy syyllisyydentuntoon ja siihen, että koettaessani sovitella tapahtunutta saankin lisää lokaa niskaan, olletenkin koska yhteydenhakuyritykseni ovat kosmisen huonoja. Syyllisyysalttius tarkoittaa, että koetan hyvittää asioita, jotka koen tehneeni väärin - joko ihmiselle itselleen, jos hän tuntuu riittävän turvalliselta keskustelukumppanilta, kuten useimmiten on, mutta joskus käy myös niin (ja menneisyydessä kävi enimmäkseen niin) että sisäinen kriitikkoni suuttuu tekemisistäni niin valtavasti ja arvelee minun satuttaneen tuota toista niin pahasti, etten uskalla ottaa yhteyttä, koska pelkään pilaavani toisen elämän. Tämä on selvästi irrallinen moodi, joka on äärimmäisen tuskainen. Nuorempana siihen liittyi aimo annos itsetuhoisuutta ja rankaisevuutta. Nykyään tunnistan ne kuviot eikä minun tarvitse yleensä koetttaa rankaista itseäni: enhän edes usko siihen, että rangaistus on hyvä oppimisen ajuri. Tiedän hyvin, mitkä kuulemani lausahdukset liittyvät tähän moodiin. Moodi kuulostaa korviini lähinnä mummun ja joskus myös isän ääneltä. Luultavasti tämän moodin takia minun on tuskallista katsoa peiliin ja vaikeaa hyväksyä ulkonäköäni: vaikka tekisin mitä, näytän juuri niiltä ihmisiltä, jotka ovat riittävän monta kertaa nähneet minut pahantahtoisena hirviönä. Äiti koetti koko lapsuuteni sanoa, etteivät he oikeasti tarkoita sitä, heillä on vain tapana sanoa kielteisiä asioita ja siitä ei pidä välittää. Varmasti hän on siinä oikeassa. Enimmäkseen en välitäkään siitä, mutta on tapauksia, joissa romahdan syyllisyydestä häpeään ja sisäinen ääneni kertoo, että kaltaiseni hirviö ansaitsisi lähinnä tapetuksi tulemisen. Onneksi moodi ei kestä kauan ja tunnistan sen nykyään samoin tein kehontuntemusten perusteella: syke kohisee korvissa, rintakehässä ja vatsassa on jääkylmä möhkäle, päässä vähintään rekan mentävä aukko, kurkkua kuristaa. Jälkikäteen pää tuntuu päiväkausia siltä, että joku on rikkonut sen sisässä lasin. Tiedän jo, että se menee ohitse. Kaikki tässä elämässä menee ohitse. Joskus joku toinen tuo ilmi, että hänen mielestään olen pahantahtoinen. Se työntää minut välittömästi tähän moodiin: no niin, siinäs näit ja siitäs sait, se on totuus ja ansaitset kuolla. Nykyään tiedän senkin, että toinen tuskin on tarkoittanut tätä. Ei hän voi tietää, mitä sisässäni tapahtuu, ja vaikka hän tietäisi sen, on hänellä silti oikeus kantaansa ja sen sanomiseen. Minä en vain itse halua uskoa siihen. Se on niin sen kokemuksen vastainen, jota kuitenkin tunnen ihmisiä ajatellessani. Näen ihmiset aika hauraina vaikkakin pelottavina. En ajattele, että meillä kellään on lopulta rajoja: synnymme, emergoidumme vuorovaikutuksessa.

Toinen kummajaisista: halu tulla hahmotetuksi eläinkunnan, ihmiskunnan ja sukuni jäsenenä. Tarkoitan tällä kai sitä, että hyväksytään, että olen laumaeläin, oppimisen lainalaisuudet pätevät minuunkin, minua motivoi lauman hyväksyntä, läheisyys ja yhteys - ja että olen ihminen, siis erehtyvä, epäröivä, aprikoiva, syvästi tunteva ja ennen kaikkea jatkuvasti muuttuva. En ole mikään yksittäinen ajatukseni, tunteeni tai tuntemukseni, tekoni, moodini tai ikäkauteni. Tai edes niiden summa. Olen osa tanssivaa maailmanhistoriaa, aikakautta kotkotuksineen ja ylilyönteineen, yhtä sokko kuin me kaikki erilaisille tavoille kärsiä. Ja tuo suvun jäsenyys: niin kovasti kuin kamppailenkin sitä vastaan, mitä en halua ottaa vastaan sosiaalistuksestani, on ihan selvää, että kuulun sukuuni. Minussa on sama levottomuus, metsiin pakenevuus ja karkea huumori kuin äidin puolen suvussa. Siedän joitain asioita aika hyvin, koska olen oloutunut niihin lapsena enkä koe niitä samalla tavalla tuskallisiksi kuin moni muu. Ja sitten on asioita, jotka koen hyvin tuskallisina ja joita muiden on vaikeaa ymmärtää. (No, tämä taitaa olla ihmisyyden määritelmäkin, ehkä.) Sukuni jäsenenä minulla on aistiyliherkkyyksiä vaikka muille jakaa. Niistä puhuminen voi tuntua joskus musertavalta, koska tajuan, miten oudolta, hankalalta ja huomiohakuiselta se vaikuttaa. Ja olisi kauhean mieluusti jeeshenkilö, joka ei huomaa muutoksia ympäristössään vaan pystyy pitämään mielensä niistä huolimatta työssä. Oikeastaan vielä Suomen erityisherkkien keskusteluryhmää enemmän minua auttoi Thaimaassa eräässä buddhalaisluostarissa näkemäni taulu, jossa luki, ettei kotkien pesässä vartu kyyhkysiä. On olemassa tietty perheyhtäläisyys, ja aistiherkkyyden on arveltu periytyvän, sen geneettisestä pohjastakin on kirjoitettu. Olen onnekseni saanut kasvaa perheessä, jossa on ymmärretty aistiherkkyyttä. Toisissa perheissä ja suvuissa on epäilemättä toiset asiat - ja niitä on usein tosi vaikeaa edes havaita, kun ei ole sillä lailla herkistynyt etsimään merkkejä sellaisesta. (Mietin niitä Brownin kirjan naisten häpeälaukaisinlistoja ja sitä, miten oikeasti erilaisiin rooleihin meitä oloutetaan jo sillä, että satumme syntymään eri sukuihin.)

Kolmas kummajaisista - ja ehkä kummallisin: Kun muistelin, mitkä tapahtumat ovat saaneet minut tuntemaan häpeää, tajusin, että hemmetti vie, minulla on koko joukko kauheita haluan-vajota-maan-alle -tapahtumia, joissa on yhteinen nimittäjä. Tämä on vähän hämmentävä juttu mutta ehkä se tästä selkenee. Laukaisin on tämä: Minua kohdellaan hedelmällisyysikäisenä naisena ja arvellaan sen nojalla, että käyttäydyn tietyllä tavalla ja haluan tiettyjä asioita. Olen kokenut sen sellaisena, että matto totisesti kiskaistaan jalkojen alta ja haluaisin korjata toisen virheen - mutta kun olen biologisesti ottaen de facto hedelmällisyysikäinen nainen, mitä ihmettä voisin sanoa? "En ole se, joksi minua kuvittelet", ehkä? Nyt tämä vaihe alkaa olla ohitse, onneksi.

Kun kuulin erään transihmisen kuvaavan prosessinsa sitä osuutta, jossa otettiin sukupuolineutraali nimi, ymmärsin tai ainakin kuvittelin ymmärtäväni häntä täysin. Hyvin samankaltaisia tuntemuksia nousi itsessäni ottaessani sukupuolineutraalin nimen. Jos olisi syntynyt vuosikymmeniä aiemmin, olisi elämäni ehkä mennyt kuin ystävälläni, joka teki lapset ja tunsi aina olevansa ulkona ja outo, ja vasta eläkeiässä on uusien keskustelujen myötä tajunnut, ettei ole koskaan kokenut itseään naiseksi. Ja jos olisin syntynyt viisitoista vuotta myöhemmin - ehkä se keskustelu, jota nykyään käydään, olisi tarjonnut kanavoitumistien outouden ja joukkoon sopimattomuuden tuntemuksille vahvemmin. Kuka ties vaikka olisin mennyt sukupuolen korjausleikkaukseen? Mahdotonta arvioida. Asiat ovat menneet, kuten ovat menneet.

Mutta vaikka pidän kehostani monella tavalla eikä minulla ole yksityisessä sfäärissäni mitään sitä vastaan (paitsi ehkä kasvojani, joissa näkyy isän suvun leima), en ole ikinä onnistunut jäsentämään itseäni naiseksi. Ja siis nimenomaan hedelmällisyysikäiseksi naiseksi. Ei minua haittaa olla tyttö tai mummo ja sellaiseksi itseni jäsennänkin, jonkinlaiseksi mummolapseksi. Enkä taatusti osaisi mieltää itseäni mieheksikään, ainakaan näin yhtäkkiä keski-iässä! Ei minua ole sosiaalistettu sellaiseen, enkä ole siitäkään kategoriasta ollut kovinkaan kiinnostunut. Eikä minua hävetä, ainakaan tällä erää, se, että olen jossain muualla kuin näissä kategorioissa, vaan se, että minut tunkaistaan sen kokemuksen vastaisesti toiseen näistä kategorioista. En tiedä, onko kyse hormoneista, kasvatuksesta vai mistä - eikä sen ole oikeastaan väliäkään.

Mutta tiedän, miten reagoin, kun sain esimerkiksi joulutauon aikana kirjeen vanhalla naisen nimelläni. Lysähdin lattialle haukkomaan henkeä ja sitten itkin tuntikausia jankuttaen, eikö tämä paska IKINÄ lopu. (Mietin parhaillaan, vaihtaisinko etunimen uudelleen - eli ottaisinko uuden nimeni perästä pois vanhat ristimänimeni, jotka jätin nimeen pelätessäni, että vanhempani hylkäävät minut, jos heitän ne täysin mäkeen, ja joita jotkut tahot nyt sitten aina välillä haluavat käyttää puhutteluissaan. Yksi sukulaiseni ei arvatenkaan edelleenkään lopeta tuon nimen käyttöä: hän on ilmoittanut, että tulen aina olemaan hänelle sen niminen.) Enkö ole koettanut kaikkea: tosiaan, vaihtanut nimeni, etten joudu tulemaan kutsutuksi nimellä, johon en vain pysty kasvamaan, ja enkö ole koettanut asemoida itseni puoliväkisin hedelmällisyysikäiseksi naiseksi kokien olevani jossain hemmetin naamiaisissa? Useimmat miehet ovat olleet tästä hyvin selvillä: ei minua ole kovinkaan montaa kertaa lähestytty seksuaalisesti. Jos pukeudun ja käyttäydyn ei-naamiaisesti, kukaan ei lähesty minua. Jos pukeudun ja käyttäydyn naamiaisesti, joku saattaa lähestyä. Hyvin harvoin, ja yleensä varovaisesti.

Meni vuosia ennen kuin ymmärsin, ettei jalkafyssari, joka kysyi, olenko ollut raskaana, koettanut solvata minua. Tai ettei gynegologi koettanut mitenkään häpäistä minua kysyessäni lasten hankkimisen mahdollisuudesta. Tai ettei opettaja minua ristimänimelläni puhutellessani samalla halunnut työntää minua mihinkään porsimishäkkiin. Tai ettei ikätoverien ystävälliseksi bondaukseksi tarkoitettu kysymys mahdollisista lapsista tai että mitä olen ajatellut lasten hankkimisesta ollut yritys sanoa, että olen inhottava ja ällöttävä. Pitkään olin ihan kylmänä näiden avausten liepeillä, koska en osannut kuvitella mitään yhtä ällöttävää ja inhottavaa kuin naisen hedelmällisyys omassa rakkaassa kehossani. Olisin ja olenkin ottanut huorittelut paljon keveämmin, se ei samalla tavalla mene ihon alle: niissä minusta ei ainakaan olla tekemässä synnytyskonetta. Vaikka niistäkin jää likainen olo - niissä halutaan loukata tahallaan ja se tuntuu pahalta: miksi halutaan? Silti se on tuntunut jotenkin helpommalta: toisen halua loukata voi ymmärtää, se on vähän ylilyövää rajan pitämistä ja perhetaustasta johtuen olen tottunut siihen, että sellaisia puheenvuoroja nyt aina välillä tulee. Mutta se, että minut nähdään hedelmällisyysikäisenä naisena, myös hoitotilanteissa ja instituutioissa, joissa olisi valikoiduttava kohti jotakin uraa, on vain ollut liikaa. Oikein tulehtuneessa vaiheessa tosiaan jo se, että minun piti esitellä itseni ristimänimellä, sai haluamaan vajota maan alle ja sitten häpesinkin jossain seminaarissa koko kauden saamatta pihahdettuakaan. (Ikään kuin nuo muut eivät olisi muutenkin kategorisoineet minua "naiseksi" - mutta jostain syystä nimen lausuminen ikään kuin vahvisti ja oikeutti sen.) Se, että muutin nimen, oli hämmentävän toimivaa. Äkkiä rentouduin ja pystyin ottamaan puheenvuoron.

Ei ihan yksinkertaisin liipaisin tämä naiseus, kun ottaa huomioon, ettei kukaan tietysti tajunnut, millaisena tämän koen, enkä ole osannut sitä itse sanoakaan. Se on vain tuntunut epämääräisellä tavalla hyvin väärältä ja loukkaavalta ja olen pelännyt tilaisuuksia, joissa haluaisin valua kasaan, kun vääränlainen puhuttelu on nitistänyt minut tuosta noin vain. Eikä ole aina ollut yksinkertaista suhtautua lajitovereihin, jotka haluavat, ihannoivat ja kaipaavat jotakin, joka on itsestä ollut vain ällöttävyyden huipentuma, liki täydellinen häväistys. En koe heitä häväistyiksi, ymmärrän heidän halunneen sitä, mutta en ymmärrä, millaista olisi haluta sellainen elämä. Se ovi ei ole edes raottunut minulle - ja kun se ei ole tähään ikään mennessä raottunut, tuskin raottuukaan. Luulen, että tätä täytyy tutkia lähitulevaisuudessa tarkemmin: millianen kuva tuo tarkalleen on. Mutta tunnen kiitollisuutta siitä, että kokeilen tätä hypoteesia - oikeassa olemistahan ei voi mitenkään taata - ja uskallan nyt kirjoittaa siitä, miten vaikealta kaikki tämä on tuntunut.

Tämä saattaa olla ihan biologistakin - yksi narttukoirani ja yksi uroskoirani ovat olleet ihan sekaisin sukupuolirooleistaan eivätkä selvästi ole osanneet asemoitua sukupuoleen koirienvälisessä kommunikaatiossa. Itsehän en lapsenakaan osannut nukke- tai kotileikkejä: en vain yhtään ymmärtänyt, miksi. Jos kotileikki oli ainoa vaihtoehto, halusin olla koira. Merkillepantavaa lienee sekin, että muutama parhaimmista ystävistäni jakaa tämän kokemuksen: miten epämiellyttävää on tulla mielletyksi naiseksi ja miten huonosti naiseus vastaa omaa kokemusta maailmassa olemisesta. Mutta oikeastaan vasta kuulemani transihmisen tarina nimenvaihdoksesta sekä Järvisen kirjasta lukemani sukupuolenvaihtajan kokemus nais- ja miesrooleista saivat minut tajuamaan, että tämä voi olla melkoisen iso osa ulkopuolisuuden tuntemuksiani.

Ja tiedän, miten hullulta tämä kuulostaa: hävetä nyt biologista tosiasiaa. Mutta tosiaan, koen naisen roolin tässä yhteiskunnassa sellaiseksi, johon en osaa yhtään mitenkään identifioitua enkä halua tulla identifioiduksi siihen. En etenkään sen perhemuodossa. Yksi elävistä muistoista tästä oli se, kun Vompsu halusi väitöskirjassaan kiittää minua vaimonaan. Olin ensin niin häpeissäni ja sitten kohta kauhuissani ja vihainen, että oli todella vaikeaa koettaa esittää rauhanomaisesti, että tämä kiitollisuus on sanallistettava jotenkin muuten tai en kehtaa tulla koko karonkkaan. Lopulta minua puhuteltiin lohikäärmeenä. Se tuntui todenmukaisemmalta eikä hävettänyt.

Eilinen oli jotenkin omalaatuinen päivä, kun pyörittelin tätä asiaa mielessä opetusten välillä. Istuin silmät kiinni metrossa ja junassa ja muistoja voimakkaista häväistyksi tulemisen kokemuksista pulpahteli mieleen. Jossain vaiheessa, sen tajusin, lakkasin oireilemasta voimakkaasti siitä, että minut nähtiin naisena ja saatoin antaa useammille naisille luvan luovia lähemmäs itseäni. Se liittyi siihen kohtaan, jossa aloin purkaa itseäni kirjoittamalla näkyville. Purkaa itseä: purkaa häpeöitä, jotka ovat nyt jotenkin pienempiä, kaukaisempia. Tajusin siinä prosessissa, etteivät toiset yksinkertaisesti osanneet bondata sen paremminkaan ja halusin punoa jotain yhteyttä heihin. He olivat monella tapaa hyviä olentoja vaikkakin pelottavia. Me elimme eri maailmoissa, ja vaikka tajusin sen jollakin tavalla, en osannut sanoa tarkalleen, mistä oli kyse. Enkä tiedä nytkään, olenko oikeassa - yleensä ensimmäiset arviot ovat aika karkeita. Mutta sen voin kertoa, että näitä tämän lajin häpäisyjä nousi mieleen runsaasti ja että ne tuntuivat oikeastaan ainakin muistiin luottaen jotenkin pahemmilta kuin monet muut. Mutta eihän muisti ole luotettava.

Olen onnellinen tässä iässä, kun olemuksestani mieleen tulevat useimmille vaihdevuodet eikä hedelmällisyys ja perheen perustaminen. Oli rasittavaa olla sen ikäinen, että oletettiin jonkin tuollaisen, jonka koki lähinnä solvauksena, kiinnostavan itseä pohdinnan aiheena. Toki koetin muutaman kerran kuuliaisesti pohtia (yleensä ystävän aloitteesta), haluanko lapsia, koska tiedän biologiset faktat siinä missä toisetkin. En vain päässyt siinä puuta pidemmälle - jos minulla on jokin varmuus ollut elämässäni oman ja muiden kuolevaisuuden lisäksi, niin tämä: EI ainakaan sitä, kiitos. Mutta on aika vaikeaa luottaa mahatuntemukseensa kulttuurissa, jossa esitetään, että tietynikäiset naiset käyttäytyvät näin ja näin ja että jos ei kykene johonkin, on jollain tavalla rikki, ja se rikkinäisyys voidaan korjata, jos vain yrittää tarpeeksi. Niin että yritin kyllä tunnollisesti pohtia, miksen halua samaa kuin niin moni muu, ja törmäsin kerran toisensa jälkeen siihen, että en osaa haluta ja että itse asiassa en edes halua osata haluta. Että minun on riitettävä tällaisenaan. Silloin jotenkin ajattelin, että kyse oli vain perheellisyydestä, mutta eilen asiaa pohtiessa jäin miettimään, olisiko kyseessä sittenkin vähän laajempi haukkaus koko hedelmällisyysikäiseen naiseuteen. Sitäkin roolia tosiaan yritin sovitella, mutta tunsin olevani jotenkin hyvin - esittävä. Ja esitys meni päin seiniä kerran toisensa jälkeen.

Tällä erää mietin, muuttaisinko etunimeni siis uudestaan, nyhtäisten sieltä pois nuo entiset ristimänimet. On hyvin vaikeaa ajatella, ettei olisi jotenkin aivan yliherkkä ja naurettava tehdessään niin. Mutta: entäs sitten, ihmiset ovat herkistyneitä tietyille laukaisimille, miksen tekisi elämää itselleni helpommaksi ja onhan minulla siihen lakisääteinenkin oikeus. Ja lisäksi: olen ja saan olla enimmäkseen aika naurettava tai traaginen olento. Kuten muutkin, katsantokannasta riippuen. Odottanen silti elokuulle - sitä ennen on matka, jolla tarvitsen passia.

Noissa toisten naisten häpeäkertomuksissa oli hurjaa tajuta, että apua, joku voi oikeasti kokea vaikeana tämän, tuon ja sen. Usein ne ovat kohtia, joita ei ole tullut kauheasti ajatelleeksi, koska ne eivät silla tavalla tunnu itselle kipeiltä. Olisi helppoa sanoa niitä yksinomaan naurettaviksi, ellei tiedostaisi omankin häpeänsä omalaatuisuutta: tuskin minunkaan kanssani asioivat ihmiset ovat kauheasti tulleet ajatelleeksi, että heidän bondausyrityksensä voitiin etenkin nuoressa aikuisuudessa kuulla suorana solvauksena ja että sen takia en lähtenyt yhdessä uimahalliin, keikalle tai tanssimaan vaan vetäydyin mutisten jotain epämääräistä kiireistä ja vatkutin monta viikkoa, kehtaanko mennä tiloihin, joissa voin osua nokakkain näiden ihmisten kanssa.

Häpeämöykyt ovat todella kummallisia. 

Outo koirapolku

Jatkan ihmettelyä: eikö olekin kummallista, miten usein elämään tulee tietty tyyppi juuri siinä vaiheessa, kun on valmis ottamaan vastaan, mitä siltä voi oppia? Vai onko tämä illuusio? Olisiko ne asiat oppinut aiemminkin, jos olisi ollut siihen opettaja? 

Mietin tässä koiria, joiden kanssa olen elänyt. Jostain syystä mun on ollut koirista helpompi oppia asioita kuin ihmisistä - ehkä koska olen seurannut heitä niin tiiviisti ja rakastaen, ehkä koska koirien kanssa ei iske yhtä helposti päälle se arvioiva katse, jolla ainakin mut oli nuorempana kuorrutettu varsin paksulti - taistelen kaiken aikaa sitä vastaan, mutta hitto että se on vaikeaa (etenkin itseä katsoessa). Koirien kanssa on jotenkin ollut helpompaa tarkastella neutraalisti, huomata kuvioita ja sitten seuraavaksi tajuta, että ei helvetti, ymmärrän tuota kuviota osin sen takia, että ihan vastaava asia tapahtuu aina välillä omassa kehomielessäni.

Ensimmäinen koira oli helpoin - kasvatin sen pennusta ja sen kanssa sain lähinnä tuntea ylpeyttä siitä, miten rohkea, lannistumaton ja rauhallinen se oli: todellinen alfa, joka ei yhtään piitannut räkyttävistä rakeista. Ei minusta tuon ikäisenä ehkä olisikaan ollut kuin ihailemaan.

Toinen koira, rescue, oli jo vähän haastavampi: se rakasti ja arvosti selvästi enemmän miehiä, ja se oli aika pala itselleni, joka tietysti rakastin koiraa valtavasti. Vähitellen koira kuitenkin tottui siihen, että minä nyt olin se, joka sillä oli. Tämä koira visersi kaiken aikaa kun emme olleet ihokontaktissa ja rauhoittui vasta ihokontaktiin. Tuntui jotenkin ällistyttävältä tajuta, että niin, oikeastaan olen ihan samanlainen. Pulppuan yhteyteen kurottuvia sanoja (vähintään päänsisäisesti) ellei minua tue ihminen, aerialsilkki tai jokin muu halaava olento, kuten bolsteri tai huopa.

Kolmas koira (rescue) oli pelkopurija, jonka kanssa opin vihasta kaiken mainitsemisen arvoisen: se on puolustautumista, jonka taustalla on pelkoa. Tämän koiran kohdalla oli aluksi opittava lakkaamaan häpeämästä sitä, ettemme oikein olleet valmiit ulkoiluun: joka ulkoilusta tuli kaaos ja koira rellesti, miten lystäsi. Ensimmäisellä yhteisellä ulkoilulla se puri talutushihnan poikki ja tuli kotiin hampaat lahkeeseeni purtuna, hurjasti muristen. Tajusin, ettei sillä ollut ketään muutakaan ja että maailma pelotti sitä vielä minuakin enemmän, ja ostin metallisen talutushihnan. Pelkäsin koiraa melkein yhtä paljon kuin se minua mutta purin pelkoni itkien, etten ehkä jaksa enää seuraavaa päivää, en purren. Meille huudettiin jokunen kerta, että ei tuo koira sovi kaupunkiin ja että kouluta se piski. Mutta me vaan olimme prosessissa ja yksi päivä koira lakkasi riehumasta. Edelleen, jos minua suututtaa, kehotan itseäni, kuten kehotin koiraa sen kiukutessa, peittioa taputtaen: pure peittoa (joka totisesti purtiinkin rikki). Lopulta peiton puremisesta tuli vitsi koiran ja minun kesken: koira saattoi leikkihäristä ja mulkoilla minua sivusilmällä ja syöksyä sitten kurmottamaan peittoa ja sen päälle tulla hellittäväksi silmät naurua välkkyen ja leikkihärinää jatkaen. Vihastakin saa laskea leikkiä, saa olla tultasyöksevä lohikärmeke, kunhan korventaa mieluummin peiton kuin toisen ihon, ja senkin leikillään. Eikä koskaan tarvitse hävetä sitä, ettei ole vielä valmis.

Neljäs, nykyinen koira (lahja/rescue) on puolestaan niin arka ja herkkä, että saattaa mennä lamaannustilaan aivan normaaleista hoitotoimenpiteistä. Se on myös hyvin levoton olento, ehkä koska olemme sille jo mones koti. Sen avulla olen oppinut tunnistamaan itsessäni saman kuvion: kuinka kauan menee palautua ja uskaltutua ihmiskontakteihin sen jälkeen, kun luottamus johonkin tahoon menee, ja miten ylitsekäyvän voimakkailta voivatkaan tuntua läpikotaisin kohdatut pelot, joita ei taiteta peiton puremishaluiksi / joista ei syyllistetä toisia sillä ajatuksia pelosta kauemmas ja kehon toimintataipumuksia lamaannuksesta kauemmas harhauttaen. Tämä koira reagoi hyvin voimakkaasti meluun, nukkuma-aikojen venymiseen, kaikkeen ennalta-arvaamattomaan: niin, sen avulla on helpompi hyväksyä, että itse asiassa juuri näin oma kehonikin tekee. Toiset koirani eivät ole tätä oppia voineet tarjota, koska ne eivät ole samalla tavalla menneet tolaltaan elinympäristön muutoksista. Tämän koiran vertaiskäyttäytymistä tarkastellen minun on ollut helpompi suhtautua oman lapsuuteni muutamiin tapahtumiin: ehkä minäkin purin toisia naamasta, koska en saanut lähestyä riittävän hitaasti ja omilla ehdoin, tarkkailla ensin ja tutustua vasta sitten. Tämän koiran kanssa on ollut niin ikään kiinnostavaa seurata joidenkin aikuisten ihmisten suhtautumista sen tarvitsevuuteen ja herkkyyteen: minulle on kerottu muun muassa, että koiraa on haluttu lyödä siitä vastuussa ollessa tai ettei enää haluta sitä hoitoon, koska se on kuin hemmoteltu pikkukakara, jota pitää koko ajan käydä hyssyttämässä. (Tämä on nyt siis vain osa hoitajista - suurimmalla osalla ei ole ilmeisesti noussut näitä tuntemuksia tai ainakaan niistä ei ole kerrottu.) Tätä reaktiota katsellessani olen ehkä hivenen ymmärtänyt, miksi pienet lapset oppivat jo varhain kätkemään herkkyytensä ja tarvitsevuutensa jopa itseltään ja koettavat pitää sen piilossa niin pitkään kuin mahdollista. (Jotkut varmaan hautaan saakka.)

Tämä ihmettely on osa isompaa kuviota: ihmettelyä siitä, millaista elämä olisi, jos kaikki olisi mennyt toisin. Jos olisi esimerkiksi oppinut uimaan ennen koulua kertotaulun osaamisen sijaan. Mitä, jos ei tunnistaisi jotain asioita, jotka nyt tunnistaa? Mitä jos osaisi tunnistaa jotkin asiat, joille vain on sokea - täysin sokea? 

Mitä jos lähipiirissäni ei koskaan olisi tapahtunut seksuaalista hyväksykäyttöä ja mitä jos sen vuoksi - että ei olisi tapahtunut - vanhempani eivät olisi kokeneet erityistä halua suojella teini-minua, eikä olisi tullut koiraa, ei olisi muodostunut tapaa elää koiran kanssa - mikä kaikki olisi jäänyt oivaltamatta? Vai olisiko sen oivaltanut jotakin toista kautta? Mahdotonta tietää. 

Uniikkiudesta ja tajuamisen hitaudesta

Mieli toimii niin kummallisella tavalla. Se kerää sälää ja myllää sitä vuosikausia, ja äkisti eräänä aamuna, kun herää taas vähän turhan varhain päiväohjelmaan nähden ja on sees, tulos pullahtaa ulos.

Mietin sitä haastetta, johon astahdan viikon kuluttua. Tahdon tehdä sen, mitä teen, mutta moni asia jännittää koko olemustani. Ehkä eniten jännittää dynaamisen joogan ohjaaminen hengittämisen tahtiin. Yleensä palastelen kursseilla dynaamiset asiat niin, että opettelemme palasen kerrallaan ja sitten voinkin sanoa, että tee hengityksesi tahtiin. Tämä uusi tunti on erilainen - joka kerran voi paikalla olla ihan eri ihmisiä. Osa on tehnyt joogaa pitkään, osa kokeilee ensimmäistä kertaa. Pidempään käyneet ovat tottuneet pidempiin koreografioihin, joissa ohjaaja ohjaa kaiken aikaa mukana hengitystä. Minun on vaikeaa ohjata hengitystä, koska en itse pysy mitenkään mukana tuollaisessa joogassa tai siis sen hengitystahdissa.

Minua opettaneet ovat ehdottaneet yhtä sun toista: että olisi hyvä tietoisesti nopeuttaa hengitystä, ettei nyt tarvitse tehdä samalla pranayamaa jne. Ja sillä yhdellä masterclasstunnilla, jolla kerran kävin ja joka oli muiden mielestä hyvin haastava, koska hengitystä hidastettiin heistä ihan luonnottomalle tasolle, taisin olla ainoa, joka koki hidastuksen helpottavana, ei haastavana.

Kun saan tehdä oman hengitykseni tahtiin, kaikki sujuu: happi riittää, ehdin hengittää syvään. Jos pitää tehdä jonkun toisen ohjaamaan tahtiin, alan sakata, hengitän vain pinnallisesti. Pitkään mietin, onko kyse hengityksen säätelemiseen liittyvästä jännityksestä tai jostain vastareaktiosta, joka kohdistuu johonkin niinkin intiimiin kuin hengittämiseen puuttumiseen. (Toisin sanoin, patologisoin tekemistäni ja osaamattomuuttani.) Tänä aamuna mieli äkisti muodosti uuden hypoteesin - täysin patistamatta. Entäs jos ylähengitystieni ja keuhkoputkeni ovat vain sen verran ahtaat, että tuo on se ilmankulun nopeus, joka on minulle mahdollinen? Isommat röörit vetävät enemmän ilmaa per sekunti. Äiti oli taas käynyt puhkottamassa korvansa ja lääkäri oli ihmetellyt, miten pienet ja sirot tiehyet. Kaikilla siinä suvussa on kuulemma sellaiset. Ja samalla kun hypoteesi yksinkertaisesti kolahti tajuntaani, muistin muutaman seikan: miten kaikki lääkärit ovat hämmästelleet keuhkokuvissa sitä, miten turvoksissa keuhkoputket ovat, nauraneet ylähengitysteiden pienuudelle ja miten hierojakoulun puhallustestissä sain kahdeksankymmentävuotiaan mummon tuloksen. Entäs jos - jos tämä onkin rakenteellista? Ei vika, ei, elän ihan terveen ihmisen elämää enkä tarvitse edes kahvin kaltaisia piristeitä jaksaakseni, vaan piirre. Neutraali piirre, joka panee suosimaan toisia asioita ja tekee toisista asioista vaikeita. Vähän kuten reilusti avautuvat lonkat tai pitkät alaraajat suhteessa yläraajoihin.

Jokaisessa meissä on taatusti roppakaupalla piirteitä, jotka selittävät mysteerimäisiltä tuntuvia pitämisiä ja vieroksuntoja, helppouden ja vaikeuden tuntuja. Jotkut asiat vain luonnistuvat helposti tietynlaisella konstituutiolla. Toiset asiat näyttäytyvät haastavina, vaikeina tai ovat suorastaan mahdottomia. (Esimerkiksi selän kierroissa lonkka ja polvi ysikympin kulmassa ei toivoakaan, että saisin samaan aikaan vastakkaisen hartian ja polvet lattiaan. Selässä ja lantiossa on luu luuta vasten, siitä ei kierretä pidemmälle.) Ohjatessani koetan analysoida tarkasti näkeemääni: mihin liike pysähtyy, miten harjoitus pysyy turvallisena, ja jos joku vääntää väkisin ja tavoitehakuisesti, millainen vaihtoehtoinen tavoite hänelle ehkä kannattaisi antaa. Nyt kirjoitan vasta anatomis-rakenteellisesta puolesta. Entä sitten, kun tarkasteluun otetaan myös mielen konstituutio mukaan? Mielessäkin on omat luontumuksensa, ja varmaankin hermostollinen ja temperamenttinen perusta tekee toisista luontumuksista mahdollisempia tai ainakin todennäköisempiä kuin toisista. (Tämä & tämä on viime aikoina mietityttänyt itseäni.)

Joku anatomi kirjoitti osuvasti, että otamme kyseenalaistamatta sen, että meillä on uniikit kasvot, mutta meidän on paljon vaikeampaa tajuta, että se, mikä on ilmiselvää kasvojen kohdalla, pätee muissakin kohdissa - kohta kohdalta. Pientä variaatiota löytyy. Kuinka tyypillistä, että vaikka kuinka kelaa luita ja niveliä, ei tule ajatelleeksi sellaista asiaa kuin hengitystiehyet. Epäilemättä variaatiota löytyy niistäkin. Jotta ehdin hengittää keuhkot edes semityhjäksi - residuaaliahan aina jää ja hyvä niin -, pääsen sille syvyydelle, jossa käytetään palleaa kunnolla, tarvitsen enemmän aikaa kuin muut. Se on itselleni ihan okei, ja paras ollakin, koska tämä tuskin tulee muuttumaan. Kun ilmajoogan myötä olen saanut pallean kunnolla liikkelle, hengitykseni on vain hidastunut entisestään: on enemmän täytettävää ja tyhjättävää.

En tiedä, mitä parahtaa liittyen olentoihin, jotka uskovat variaatioon vain siinä missä sen selvimmin näkevät. (Ihmiset voisivat hahmottaa variaation kehon mittasuhteidenkin tapauksessa, mutta vaikuttaa siltä, että pitää opetella joko piirtämään mallista tai ohjaamaan liikuntaa, jotta kiinnostus analysoida mittasuhteita pääsee virittymään. Ehkä meillä on toistemme kanssa informaatioähky jo ilmeistä, äänensävystä jne. - useimmissa toiminnoissa ei tarvita tietoa siitä, onko yläraajan pituus keskijakaumalla vai käyrän jommallakummalla laidalla, piirtäjälle ja liikunnanohjaajalle tällä taas on merkitystä. Mutta minkä määrän itsen tuomitsemista siitä, tästä ja tuosta voisikaan välttää, jos tajuaisimme tosiaan, miten uniikkeja olemme!)

Ensi maanantaihin mennessä minun on kyettävä tuottamaan rytmi, jossa muut pystyvät työstämään. Ehkä annan ensin jonkin helpon pienen sarjan, pyydän tekemään sitä hengityksen tahtiin ja lunttaan siitä tahdin muuhun tekemiseen, lopputunniksi.

Huomaan kirjoittavani "helpon pienen sarjan" vaikka hittojako tässä maailmassa voi ymmärtää siitä, mikä lopulta on helppoa kaikille osallistujille.

Teoriain käytäntöön siirtäminen parinkymmenen vuoden viiveellä

Olen viime aikoina keskustellut paljon yhden läheisen kanssa paljon ja alkanut hahmottaa aika hämmentävää kuviota. Alan vähitellen tajuta, että monia on tässä kaupungissa, maassa ja maailmassa kasvatettu ihan toisenlaisin prinsiipein. Jostain syystä heille on toitotettu suurinpiirtein kehdosta saakka, että tärkeintä on kova työ ja puurtaminen, jos meinaa mieliä pitää pään pinnalla, että lepo on turhaa, säännöt armottomia ja joustattelemattomia eikä erehtyä eikä anteeksi saa, että on parempi olla pysähtymättä ja tutkimatta hiljaisuutta sisällään, unia, tanssia, leikkiä, kehon herkkyyttä, ja että on tiedettävä, mikä on ajankohtaista ja tärkeää. Ja sitten jostain kummallisesta syystä itseäni on kasvatettu ihan toisin - istutettu pienestä pitäen kuuntelemaan ja kuulostelemaan hiljaisuutta itsessä ja toisissa, ymmärtämään kaikkien olevan samaa elämää, ennen kaikkea antamaan anteeksi kerran toisensa jälkeen, joustamaan, luovimaan aktivoitumisen ja lepoon laskeutumisen välillä, tuotu luonnon, rituaalien ja katharsiksen luo kerta toisensa jälkeen oppimaan ja vaikuttumaan niiden synnyttämästä sisäisestä liikkeestä. Olen minäkin toki yrittäjävanhempien lapsena saanut omanlaiseni koulun siihen, että työ vallitsee 24/7, mutta eri tavalla: se on kuitenkin suunnattavissa ja järjestettävissä, siinä ei ole riippuvainen toisten päätöksistä (paitsi toki ostajista joiden suuntaan on jaksettava olla rakastavan pitkämielinen ja joustava), ja se työ/tie on itse valittu ja sitä kannatellaan itse, omin taidoin (ja taidottomuuksin) ja läsnäoloin. En muista ikinä kenenkään sanoneen, että panostaisit nyt vähän enemmän, laita tuohon vielä pari tuntia lisää ahdistusta ja junnausta tai että ei näistä sinun tekeleistä ole mihinkään kun et viitsi edes yrittää. Tai että kukaan ei ota sinua töihin jos et sitä, tätä tai tuota. (Muistan kyllä keskustelut "kukaan ei mene kanssasi naimisiin jos" - siivoukseen liittyen; sekin ajatus oli väärä, enemmän parisuhteissa on ollut hyötyä siitä, että sietää sotkua kuin siitä, että siivoaisi tiukan dogmin mukaan - kuitenkin ne keskustelut olivat hyödyllisiä koska eipähän tullut liikaa uhrattua ajatuksia jollekin naimisiin kelpaamisen kaltaiselle epäolennaisuudelle vaan saattoi seurata sitä, mikä kiinnosti).

Kuunnellessani ystävää ja tämän kamppailua ankaraa sisäistettyä sääntö-anteeksiantamattomuus-ääntä vastaan tulen hurjan surulliseksi. Miksi toisia kasvatetaan tulevaisuuteen, joka perustuu enemmän pelolle, rangaistukselle ja armottomuudelle, ja toisia tulevaisuuteen, joka on neuvoteltavissa, armollinen ja avoin uusille aluille? Se on ihan tajuttoman epäreilua. Onko tiukan ja ilottoman kasvatuksen taustalla vanhempien omia kokemuksia maailmasta, joka ei jousta, anna anteeksi tai tue uusia alkuja? Tai ehkä vain pelko, että maailma saattaa olla sellainen, ja halu taata lapselle varma eteneminen sellaisessa maailmassa? (Muistan tässä yhteydessä toisen ystävän äidiltään saaman neuvon, että pitää olla kiero ja välinpitämätön, koska maailmassa pärjää sillä tavalla.) Ehkä kaikki vanhemmat eivät osaa luottaa siihen, että maailma voi muuttua, joten lapset (ja aikuiset) voisi pikemminkin kasvattaa sen mukaan, millaisen maailman haluaa toteutuvan? Ehkä taustalla on jokin ajatus, että ihmiset kilpailevat toisiaan vastaan verissä päin ja että se, joka puolustaa hyvän kaikille riittämistä, oikeudenmukaisuutta, jaloutta ja armoa, saa vain pahemmin turpiin? Tai ettei olisi sen arvoista saada pahemmin turpiin tällaisessa mittelössä? (Turpiin tullee kuitenkin jossain, miksei sitten juuri tässä?) Tai ettei toimimalla hyveellisesti ja edistämällä asioita, joilla on kaikupohjaa toisten syvimmissä arvoissa, saisi äkisti isoja laumoja liittolaisia, ystäviä, jotka siloittavat tietä silloin kun on vaikeaa?

En tiedä, miksi meitä kohdellaan niin eri tavalla. Olen hurjan helpottunut siitä, että sain sen kasvatuksen, jonka sain. Siitäkin huolimatta, että aina kun puhutaan urapoluista ja systemaattisesta uran rakentamisesta, havahdun hetkeksi pelkoon, että entäpä jos nämä toiset ovatkin oikeassa eikä maailmassa voi selvitä pidemmän päälle, ei ainakaan tällaisella mielenmaisemalla, jossa ei juonita nättiä ceeveetä ja kamppailla resursseista suu vaahdossa ja silmät verestäen. Eihän niissä keskusteluissa yleensä kuitenkaan puhuta mitään unien, leikin, pyhän ja palautumisen priorisoinnista tai luottamuksesta siihen, että elämä on edettävissä hengitys kerrallaan. Ehkä oletetaan, että kaikki tietävät nämä asiat joka tapauksessa, kuten pitkään oletin itsekin kaikkien ne tietävän. Ja nyt sitten ystävän kanssa keskusteluita käytyäni tajuan, että niin, on osa ihmisiä, jotka näkevät nämä asiat jos ei nyt ihan syntinä sentään, niin ainakin jonakin sellaisena, jonka ehkä saa palkinnoksi tässä elämässä (tai seuraavassa) jos onnistuu ensin hoitamaan alta pois velvollisuudet, jotka eivät maistu ilolta. Ja se on ehkä kaikkein hurjinta koko jutussa: etteivät ne velvollisuudet kuten työ, toisten hyvin kohteleminen jne. tunnu asioilta, joista voi iloita ja joista saa itsearvostusta, koska on aina vajaa, olisi voinut tehdä enemmän jos olisi viitsinyt yrittää, eikä kukaan koskaan missään voi antaa anteeksi sitä, ettei ole tehnyt vieläkin enemmän sitä, mitä ei oikeastaan jaksaisi lainkaan tehdä.

Varmasti tulkintani ontuu kohdassa jos toisessakin, mutta suunnilleen tällainen kuva näistä keskusteluista on piirtynyt, ja säikähdin sitä aika tavalla. Ja aloin miettiä, miten ihmeessä voin tehdä työtäni niin, että pystyisin aina silloin tällöin ehdottamaan, että anteeksi saa, haahuilla saa, hidastella saa, nukkua saa, leikkiä saa - ettei se kaikki ole jotain turhaa tai luksusta tai ekstraa vaan välttämättömyys, joka tekee mahdolliseksi sen, että työhönsä tarttuu virkeänä ja ilolla, jaksaa hihitellä aika monelle vastoinkäymiselle ja antaa anteeksi itselleen niistä vastoinkäymisistä, jotka taitavasti rakensi ja jotka eivät ole hihittelykaliiberia, ja nähdä mahdollisuuksia, alkuja, kiinnostuspolkuja kutsumassa haahuilijoita melkein kaikkialla minne katsahtaa.

Jotenkin pidän aika hupaisana tätäkin, että enkö vaan lukenut jo ensimmäisessä yliopistotutkinnossa ummet ja lammet autoritaarisesta vs. vapaammasta kasvatuksesta, erilaisista motivaatioista toimia, protestanttisesta työetiikasta jne. - eihän tämän pitäisi olla mitään vierasta. Mutta jotenkin onnistuin lukemaan ne satuina (mitäpä teoriaa en...) tai joinakin aiempia sukupolvia koskevina kurimuksina enkä tajunnut, että ihan oikeasti on olemassa ikäisiäni ihmisiä, joita on lapsesta saakka ehdollistettu uskomaan, että on kaiken aikaa työskenneltävä silmälaput silmillä tiukasti yhteen suuntaan itseään puskien. Olisihan mun tietysti tämä pitänyt hahmottaa jotenkin graduaineistostanikin edellisessä gradussa. Vaan kun ei. Näemmä tarvitsen aina henkilökohtaisen pitkällisen keskustelusession livenä, jotta voin ymmärtää edes jollain tasolla, että tosiaan, jokin kirjoista lukemani asia saattaa ihan oikeasti vaikuttaa maailmassa. Nyt tietysti koen näkeväni tätä kaikkialla. Ja mietin, miksi ylipäänsä opiskelin niin paljon ja pitkään, kun en kyennyt siirtämään niitä teorioita kuitenkaan arjen havainnointiin. Ehkä ajattelin, että joskus vielä hahmotan ne asiat. Luultavasti en. Tuntui vain hämmentävältä ja kiinnostavalta, millaisia kaikkia ajatelmia ihmiset ovat täällä ollessaan punoneet sen yhteisen jaetun hiljaisuutemme päälle.

Mietin myös hämmentyneenä sitä, miten suhtautuisin hitauteeni, jos kuuluisin ankaraan suorittamisen koulukuntaan. Raivostuttaisiko tai hävettäisikö se? Luultavasti sen koulukunnan mukaan kasvatettuna en olisi voinut opiskella tässä määrin, koska tämä hitaus on ollut minussa aina ja luultavasti jokainen minua pidempään opettanut on myös tullut siitä tietoiseksi. Jos en antaisi sitä itselleni anteeksi, antaisivatko muutkaan? 

Kunpa kaikki saisivat ympäristön, jossa on mahdollista oppia antamaan itselleen anteeksi - samoin tein, ylitsevuotavaisesti, koska teot ovat vain tekoja ja ajatukset vain ajatuksia, ohikiitäviä ja samalla todellisuusnäkymää rajusti vääristäviä. 

Hitaudesta ja tyhmyydestä

Huomaan pyyteleväni aina välillä anteeksi sitä, miten hitaasti opin ja tajuan. Sillä tottahan se on: on jotenkin käsittämätöntä ja melkein musertavaakin, miten verkkaisesti havahtuu asiaintiloihin, virhepäätelmiin, omiin outoihin lukkosolmuihinsa. Onneksi asialla on myös huvittava puolensa - ilman sitä ehkä huvittaisi lähinnä sulkea silmät ja vetäytyä kaappiin märisemään.

Asiat ovat edenneet siihen malliin, etten enää paru pikkulapsen tavoin tavatessani Faunin. Itse asiassa koko itketys on kadonnut ja jäljellä on enää se hyväntuulinen, kiinnostunut suuntautuminen, vaivalla pungerrettu läheisyys ja tieto toisen reagointitavoista, sosiaalisista verkostoista, lukkokohdista. Kun tapaamme, en jaksa jotenkin edes tyrmistyä siitä, etten enää ikävöi seksuaalisuuden jakamista Faunin kanssa. Ohi, meni, tämä on parempaa.

Siinä jutustellessa tajuan senkin, että siitä, kun itkin muusta syystä kuin liikutuksesta ja asioiden kauneudesta, on hyvin pitkä aika. Liekö muutama kuukausi? Tietysti syytän tästä lähinnä hormonaalisia muutoksia, mutta silti. En usko oppineeni mitään, kunhan vain olen tällaisessa vaiheessa tätä aaltoa. (Onpa muuten häiritsevää: haluaisi kirjoittaa ylämäessä, mutta se kuulostaa vaivalloiselta - tämä tuntuu alamäeltä, mutta toisaalta, kun asiat menevät alamäkeen, sillä tarkoitetaan yleensä jotain muuta.) En epäile, että olisin lakannut vellomasta. Jooga ei ainakaan ihan varmasti ole tyynnyttänyt mielenliikkeitäni... ehkä olen vain oppinut hyväksymään tyhmyyttäni ja hitauttani.

Tavallaan molemmat sanat, tyhmyys ja hitaus, latautuvat usein hyvinkin kielteisin mielikuvin. Jostain syystä olen kuitenkin alkanut tuntea niitä kohtaan outoa hellyyttä ja jopa juhlavaa kunnioitusta. Johtuuko se siitä, ettei niistä ole päästävissä, joten niitä on parasta oppia rakastamaan? En osaa sanoa. Vai siitä, että niiden rakastamisessa on jotain anarkistisen helpottavaa hieman samalla tavalla kuin muinaisessa vihanhallintakeinossani, jossa rahaa heitetään ulos ikkunasta? (Se on melkoinen emootionvaihtaja - huvittuneisuus ei vitkastele, kun kylvää vähät varansa pihalle! Mielialan katkaisua parhaimmillaan.) Joogaa ohjatessa tapaan toistella, että meillä on kaikki aika maailmassa. Ja sehän pitää paikkansa. Niin on. Oppimiseenkin on kaikki aika maailmassa. Ja pidän oppimisesta ja tilanteiden oppimistilanteiksi hahmottamisesta.

Niin että kun käyn erästä keskustelua töissä, riemastun kohtuullisissa mittakaavoissa tajutessani seuraavana aamuna töitä kohti kävellessäni, että ei juma, mitä mä olen taas horissut, miksi olen halunnut hahmottaa asiat tuolla tavalla, pidellä tällaista työhypoteesia silkkihansikkain. Keskustelu on koskenut valistuksen ja romatiikan ihmiskuvia, jotka aika usein esitetään sillä tavalla toisensa poissulkevina ja vastakkaisina, ikään kuin saman jatkumon ääripäinä. Vai esitetäänkö? Voi olla, että olen moisen kaavion piirrellyt ihan omassa pikku päässäni. Sitten kävellessä tajuan, että oikeastaan esimerkiksi niissä ajattelusuuntauksissa, joista tiedän edes hippusen verran, on kyllä piirteitä molemmista karikatyyreistä ja että oikeastaan ei ehkä myöskään löydy ihan koherenttia ajatussysteemiä, joka solahtaisi jompaankumpaan, ehkä, ehkä, voi olla, että onkin, mutta ne eivät vain ole tuntuneet kiinnostavilta, ja sitten onhan se myös jotenkin hyvin länsimaa- ja lähimenneisyyskeskeistä puhua nyt joistain tuollaisista ihmiskuvista, kun maailman sivu löytyy ihmisyhteisöjä, joiden ihmiskuva on taatusti vielä hyvin näistä poikkeava (vaikkapa onget). Ja että ehkä olisikin viisaampaa ajatella tällaisen yhden valistus-romantiikka jatkumon sijaan kahta jatkumoa ei-valistus-valistus ja ei-romantiikka-romantiikka; onhan niitä ei-vaihtoehtoja nyt varmasti paljon useampi kuin yksi. Sitten seuraavaksi riitelen pään sisässäni siitä, että kohta minulla on ziljoona jatkumoa ja miksi ylipäänsä halutaan tuollaisia paragidmaattisia luonnehdintoja, ja ajattelun oikotiet ja niin edelleen. Niin, mutta, intän vastaan. Entäpä jos hitaus - oikoteillähän haetaan nopeutta - ehkäisisikin tyhmyyttä, lyhytnäköisyyttä?

Oman typerehtimisen tajuamisessa on jotain hyvin riemastuttavaa. Tällä kertaa sen avasi toteamus: "Niin, sinä haluat ajatella noin." Mihin väitin sulavasti vastaan, että eihän toki, näin nämä yleensä jäsennetään. Kumarrus jäsentäjille: kylläpä oli kivaa lukea teitä. Ja sitten, illan tullen, pieni kaiherrus, ja aamulla viimein solahdus siihen, että pöh, totta kai olen halunnut ajatella niin, koska en ole repinyt ajatusta samoin tein kappaleiksi, edes kysynyt, miten oikeastaan halauisin ajatella. Tai että voiko tämä pitää paikkaansa. Tai että missä keskustelussa nämä karikatyyrit on synnytetty ja onko niitä järkevää salakuljettaa sen keskustelun ulkopuolelle. (On: miten sitä muuten tajuaisi oman tyhmyytensä ja hitautensa!)

Tuntuu paremmalta tajuta, miten hukassa on, kuin kuvitella tajuavansa jotain substantiaalista. Rakenna nyt sitten tästä positiosta asiantuntijaidentiteetti. Että saa olla hidas, tyhmä, kaikki aika maailmassa ja niin edelleen.

Lainasin kirjastosta myös yhden lempikirjoistani, Coulterin hathajoogan anatomian tiiliskiven. En tiedä, monta kertaa minun pitää lukea noita kappaleita tajutakseni jotain oleellista, mutta ilmeisen monta. Coulteria lukiessa tuntee totisesti itsensä tollukaksi. Siksi, juuri siksi, sitä on parempi lukea kuin jotain opusta, jonka kanssa voisi hymistellä ja kokea jo osaavansa nämä jutskat. Jos pitää saada osata jo, ei jää tilaa oppia ja tajuta, miten pielessä jokin ajatusrakennelma saattaa olla.

Mutta miten ihmeessä voi olla niin vaikeaa hahmottaa, millainen on nutaation vaikutus suuriin reisien lihaksiin, lantionpohjaan, alaselän nikamiin?

Jos ajattelisin olevani täällä jostain syystä (vaan en ajattele niin), ajattelisin ehkä olevani täällä oppimassa kärsivällisyyttä. 

Pieniä iloja ja suruja

Olen ollut reipas ja opiskellut hurjasti. Tanssinut butoa, luovaa tanssia, kävellyt Tukholman katuja ja hämmästellyt sikäläisen etnisen lounastarjonnan lihapitoisuutta. Suunnitelma: opettajan pätevyys kesään mennessä, gradu ensi vuoden jouluun mennessä. Päivä kerrallaan hengittämistä, satunnaisia tarmokkuuksia, vielä useampia ujostumisia ja vetäytymisiä ja epäilyjä, viiltävää yksinäisyyttä seurassa ja rauhallisuutta yksin ollessa tai koiran kanssa kävellessä. Oivalluksia. Välillä tapaamisia, uusia tuttavuuksia, mitäsinäteettyöksesi, määrittelyitä ja niitä kieltäytymisiä. Huokaaminen, kun lukee kolumnista, ettei meillä ole aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Onpas, sanon. Onpas, kirjoitan. On vain aikaa.

Pysähdyn pysähtymistäni. Hidastun, hidastan. Ihmettelen sitä minua, joka joskus oli, joka laittoi punaisen takin ja meikkiä ja rätisi sähköä ja onnettomuutta. Ja sitä minua, joka kieltäytyy meikkaamasta, pesee hiukset savella ja tuntuu löytäneen kummallisen rauhan siitä ajatuksesta, ettei osaa mutta että ei se mitään. Sen kun elää ja tekee vain näkymättömänä. Ehkä minusta on tullut taas lapsi. Ehkä tämä on jokin elämänkaarijuttu, tai liittyy siihen, ettei kukaan halua itseä, ei ainakaan mitenkään voimakkaasti, ehdottomasti, ja kun sellaista ei vain tapahdu, sitä lakkaa hahmottamasta itseään millään tavalla seksuaalisena. Koska olen lähinnä opiskellut enkä ole tavannut ystäviä, olen myöskin lakannut hahmottamasta itseäni sosiaalisena. Luen ja kirjoitan ja puhun ehkä luennoilla pienryhmissä. Joskus puhun kotonakin mutta en muista jälkikäteen, mistä. Eilen sain taas vastata seurueessa (harvinaista), miksen juo alkoholia enää. En oikeastaan tiedä. En koe tarvitsevani. Koen sen jotenkin olevan vastakarvaan kaiken sen kanssa, mitä arvostan ja mistä pidän. Kysymykseen vastatessani mietin, mitä ihmettä siinä seurueessakin oikein tein. Oikeastaan olisin halunnut olla muualla.

Syksy etenee ja pimenee. Pimeä tuntuu iltaisin. Aamuisin herään taas kuudelta nyt kun kelloja käännettiin. Kunpa niitä joskus lakattaisiin kääntämästä niin osaisi edes joskus herätä ihmisten aikoihin.

Ikävöin kissoja.

Tuntuu omituiselta, miten paljaaksi käy, kun jättää pois niitä merkkejä, joilla ihmiset tapaavat merkitä itsensä joukkoon kuuluviksi. On kuin ei enää muistaisi, mihin päin kulkee. 

Kahden kerroksen väkeä vai miten se nyt menikään

Luen erääseen kurssiin liittyvää pakollista kirjaa. Kirjassa käsitellään oppimista. Luen erään virkkeen ja sen asiayhteyden muutamia kertoja, pysähdyn miettimään ja haluan kysyä.

Kohdassa kerrotaan Bereiterin ja Scardamalian asiantuntijuusteoriasta, ja lähilukemani virke (joka pysäytti minut liikennevalomaisella tehokkuudella) käsittelee asiantuntijoiden ja kokeneiden  ei-asiantuntijoiden työskentely-ympäristön eroa. Perusideana on siis se, että sekä aidot asiantuntijat että kokeneet ei-asiantuntijat selviävät näppärästi työnsä ongelmista, mutta asiantuntijoille on ominaista muotoilla ongelmat siten, että niiden ratkaisu kasvattaa heidän asiantuntemustaan ja sen myötä heidän ymmärryksensäkin syvenee. Kokemus luo kyllä rutiineita, muttei takaa vielä ongelmanratkaisun taitojen kehittymistä: kun jokin meneekin pyllylleen, ei rutiineista ole ihmeemmin hyötyä. Mikä sitten erottaa näitä ryhmiä? Kohdassa esitetään, että erottava tekijä on nimenomaan ympäristössä: rutiineihin turvautuvat ovat rakentaneet osaamistaan melko vakaassa ympäristössä, ja adaptiivinen asiantuntijuus taas kehittyy vain ympäristössä, joka muuttuu ja pitää siinä toimijaa koko ajan tietojensa ja taitojensa ylärajoilla.

Mutta mikä se ympäristö oikein on? Mihin se viittaa? Tuskinpa jaettuun fysikaalisten kappaleiden tilaan (johon en oikeastaan edes usko muutoin kuin kappaleista kommunikoidessani: "Voitko heittää sen kirjan tännemmäs?"; uskon ihan liikaa prosesseihin jotta mieltäisin kappaleet järkeviksi abstraktioiksi muun kuin kommunikaation tasolla; ja kuten huomaan tätä kirjoittaessani, haluan näemmä välillä kommunikaationkin tasolla tuoda esiin, että kappaleina ja olioina jäsentäminen on vain yksi mahdollinen näkökulma ja etten miellä sitä hirveän hedelmälliseksi välittömän käytännön ylittävien asioiden suhteen - mistä lisävaikeuksiin: eikö tämä miettiminenkin ole välitöntä käytäntöä. Itsereflektiossa lilliminen seis!) - ei sitä ymmärretä kai työtä tutkittaessa aivan niin tärkeäksi - ja tuskinpa myöskään mihinkään objektiivisesti tietynlaiseen vuorovaikutusympäristöön. Mutta entä jos kyse onkin siitä työtehtävien joukosta, joka koetaan välittömästi, ymmärretään (erotettuna shustermanlaisittain tietoisesta, monia vaihtoehtoisia tapoja tunnistavasta ja niistä valitsevasta tulkinnasta) tietynlaisena, tietynlaista päättelyä tai pelkkiä rutiineita vaativana? Miten muuten selitetään se, että samassa ammatissa ja työpaikassa joku pysyy joustavana, kiinnostuneena ja oppii vuosi toisensa jälkeen ja toinen alkaa jo pian kuittailla työn yksitoikkoisuudesta? (Tämä tiedostetaan monissa ammateissa... itse törmäsin ajatukseen ensimmäistä kertaa sanallistettuna jossain editoimassani psykoterapian kirjassa: ei pidä olettaa, että pitkään alalla ollut terapeutti on kokenein tai etevin - voihan olla, että hän on oppinut ensimmäiset puoli vuotta tai vuoden ja sen jälkeen vain toistanut rutiineita mitään ihmeempää oppimatta.)

Eikö silloin voitaisi sanoa, että ympäristö on jotakin melko suurissa osin kokijastaan riippuvaista? Ja jos se tosiaan on paljolti kokijastaan riippuvaista, mitä silloin tarkoittaa, että asiantuntijuus kehittyy vain tietyntyyppisessä ympäristössä? Tarkoittaako se, että sitä kehittyy vain tietyntyyppisille ihmisille, vai kenties tietyntyyppisten ihmisten ja tietyntyyppisten työtehtävien yhdistelmissä? Onko joitain sellaisia töitä, joiden luonne takaa jo ennalta, ettei todellista asiantuntijuutta voi syntyä, ei kellekään? Ja toisinpäin: onko sellaisia töitä, joiden luonne toisaalta takaa, että lähes kuka tahansa tulee savustetuksi ulos rutiiniin kernaasti turvaamisen poterostaan (ja sitten joko oppii sen olevan osa tätä työtä tai toteaa, että työ on karmiva ja lopettaa)?

En tunne kovinkaan hyvin Bereiterin ja Scardamalian teoriaa ja oletettavasti se on hyvinkin järkevä ja selittää asiat syvemmin ja sympaattisemmin kuin lyhyt viittaus siihen. Tulee vain mieleen tekstiä lukiessa, miten kaikilla mahdollisilla tavoilla tämän heidän teorioihinsa viittaavan tekstin voisi lukea, ja yksi tapa lukea tuollaista tekstiä on lukea puhe ympäristöstä puheena erilaisista työnkuvista (ehkä yhdistettynä tiettyihin henkkoht valmiuksiin). Tämä on tuttua: puhe asiantuntijuutta vaativista työtehtävistä ja rutiinitöistä. Tai kunnon duuneista ja paskaduuneista. En nyt siis halua väittää, että B & S ostaisivat tällaisen erottelun. En tiedä. Kunhan vain luen lauseen kirjasta ja tulen ajatelleeksi. (Ja tulen ajatelleeksi sitäkin, että tässähän piisaisi taas selvitettävää. On se kummallista, miten koko ajan tulee lisää selvitettävää! Ehkä pitäisi lukea vähemmän?)

Minusta nimittäin tuntuu siltä, etteivät erilaisten töiden erot teemassa rutiiniomaisuus versus ongelmanratkaisua vaativuus yllä lainkaan sellaisiin mittakaavoihin kuin joskus tunnutaan oletettavan. Tietysti tämä on poliittisesti aika ilkeä väite, koska, no, meillähän on tämä koulutusjärjestelmämme ja me nyt vaan jaamme työt asiantuntijatehtäviin ja niihin muihin. Ja se näkyy monilla aloilla palkkauksessa. Asiantuntijatehtävät mielletään usein korkeakoulutettujen hommiksi. Toisaalta olen asunut sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole osannut edistää korkeakouluopintojaan mutta tuntuu ratkaisevan ongelmia yhtä joustavasti ja selkeästi kuin moni tohtoristasolle edennyt. Ja toisaalta teen itse työtä, joka mielletään kauaksi, kauaksi asiantuntijahommista, ja seikkailen tuon tuosta lääketieteellisissä tietokannoissa työni takia, ja mietin kehon fysikaalisten rakenteiden erilaisia metafyysisiä kuvaustapoja ja kiistoja näiden tapojen välillä ja niiden merkitystä käytännön asiakastyön kannalta (vaikkapa jonkun kysyessä, mitä ne akupisteet ovat). (Sitä tapaa työstää toki opin yliopistossa, en hierojakoulussa. Mutta yhtäkaikkisesti: se sopii mielestäni mainiosti hierojantyöhön enkä osaa kuvitella voivani viihtyä tuossa työssä, jos mieltäisin kaikki selät vain "samanlaisiksi rutiineiksi" tai jaottelisin työstämistapaa päättäessäni, kuten yhden kollegan kuulin tekevän, asiakkaat niihin, joilla viiraa kehossa ja niihin, joilla viiraa päässä.)

Ja entä sitten, jos jonkun oppimista kiehtova ja stimuloiva ympäristö muodostuukin jostain muusta kuin työn "substanssiasioista", jos hän rakentaakin haasteensa toisaalle, vaikka toisten ihmisten inhimilliseen kohtaamiseen työn puitteissa (tätä muistan toisinaan peräänkuulutetun esim. terveydenhuollolta ja sosiaalityöltä eikä minusta se olisi huono asia monessa muussakaan duunissa)?
Voidaanko sellaisissa asioissa saavuttaa asiantuntemusta? Tunnistetaanko se, palkitaanko siitä?

Paljon kysymyksiä.

Mitähän minun pitikään kirjoittaa? Ehkä se, etten edelleenkään oikein tarkalleen ymmärrä, miksi toiset saavat työstään enemmän palkkaa (ja muita työsuhde-etuja) kuin toiset. Minun on vaikeaa käsittää sitä mitenkään oikeudenmukaiseksi asiaksi.

Ylipäänsä, koko kasvatussosiologian kurssin ajan raivosin itsekseni sen asian kanssa, miten voi olla niin, että semiprofessiot haluavat professioiksi, jos kerran professioita luonnehtii tympeä haluttomuus kommunikoida muiden alojen kanssa, oletus oman tietämyksen kaikkivoipuudesta ja kiihkeä pyrkimys huolehtia saavutetuista eduista ja pitää ammattikunta sen verran pienenä, että ryhmäkuri näissä asioissa säilyy. Minusta kun kuulosti ihan siltä, että professioituminen tyhmentää. (Tietysti myös se tyhmentää, jos semiprofessio keskittyy pönkittämään statustaan ja esiintymään professiona sen sijaan että se hakisi laajalti keskustelukumppaneita ja loisi yhteistyöverkostoja eri alojen välille.) Jos alan kuulostaa professioituneelta, potkaiskaa minua. Lempeästi, etten mene poteroon, mutta silti lujasti, jotta havahdun.

Nyt kun olen saanut napista, jatkan kirjan lukemista. Olisi hyödyllistä lukea pysähtelemättä tuon tuosta kyselemään ja kihisemään. Saisi luettua vaikka koko kirjan päivässä. Tai edes yhden luvun. (Kirjoittamisesta en valita, vaikka olen huono erittelemään sen hyötyjä.)

Toisaalta, oliko minulle johonkin kiire, johonkin oleellisempaan? Tuskin.

Miekkamestarin mielenmaisemasta

Kun olemme tehneet rentoutus-, hengitys- ja tasapainoharjoitteita, suuntaamme tarkkaavaisuutta hengittämiseen. Miltä tuntuu, kun ilma liikkuu sierainten läpi ja virtaa keuhkoihin? Entä miltä tuntuvat kämmenet, miten ne työntävät sitkeäksi käynyttä ilmaa? Ja jalkapohjat, mitä tuntumaa ne etsivät lattiasta? Sitten siirrämme huomion näkökenttään tuijottamalla kaukaisuuteen ja erottamalla yhtään ponnistamatta ja silmämunia muljauttelematta käsien pyyhkäisyt tilassa näkökentän laitamilla. Kädet näyttävät suhruisilta hahmoilta, jotka häilähtävät arvaamatta paikasta toiseen, vaikka liike totta kai saa käskytyksensä samasta hermostokeskuksesta kuin tämäkin käsky olla katsomatta niihin, antaa vain huomion rekisteröidä niiden vaikutelmia siellä jossain - - jossain muualla kuin horisontissa, jossa aaltoilee näkymätön meri jossain näyttämön pölyisen ylätason, asahi-ohjaajan heilahtelevan kehotahran ja verhojen värimassan tuolla puolen. Seuraavaksi kytkemme tietoisuutemme vielä yhteen tukeen - äänimaailmaan. Äkisti kuulen lattian äänet polvien notkahdellessa, omien lonkkieni narinan, sykkeen, hengityksen huokailun, ilmavirran käsien lentäessä. Mieli on kiinnittynyt näihin kolmeen pisteeseen - kämmeniin, sieraimiin, jalkapohjiin - ja kahteen laajaan, tarkentumattomaan kenttään, äänien ja värimuotojen kenttään.

"Ei ole tilaa stressille", sanoo ohjaaja jossakin osana tuota kenttää. "Tämä on miekkamestarin mieli ennen kaksintaistelua. Äärimmäisen rauhallinen ja levollinen mutta samalla äärimmäisen valpas aistien rajoille saakka."

Miekkamestarin mielenmaisemassa ei ole mitään uutta. Tuo sama tila tai maisema tai ympäristö tai virtaavuus tai miksi sitä nyt ikinä kukaan tahtookaan kutsua, nimiä ne vain ovat, on myös se keskus, jonka ympärille ainakin oma esteettinen pohdintani, harjoitteluni ja tietoisuuteni kehräytyy. Sen voi saavuttaa monin tavoin. Nuorena pääsin siihen juoksemalla. Jossain vaiheessa tietoisuus eri kehon kohtien jyskyttävyydestä, monista erilaisista rytmeistä kehossa, paisui sellaiseksi sinfoniaksi, jossa oli jo niin monta soitinta, että yksittäiset äänet sulautuivat valppaaseen rauhaan. Juoksin jalkani rikki. Sitten siirryin yhä enemmän tanssiin, koska se on jaloille armollisempaa. Tai ainakin minun koivilleni. Ja hitaasti, vuosi vuodelta, olen hivuttautunut yhä pehmeämpiin tarkkaavaisuuden kohdistamisen muotoihin. Ja tuntuu, että tosiaan, on mahdollista päästä tuohon tilaan rempomatta itseään rikki prosessissa, vaikka onkin käynyt aivan selväksi, ettei minusta taida olla pääsemään tuohon tilaan täysin ilman liikettä. (Epäzeniä mutta olkoon; vai voiko mikään olla epäzeniä?) Vaikka edelleen tuntuu hyvältä huutaa ja ähistä venyttäessä ja sen avulla jännityksestä irti päästäessä ja edelleen, edelleen rakastan katsella, miten esineitä revitään ja heitetään ilmaan ja ne saavat pudota, rakastan katsella, miten ihmisten kehot tempautuvat musiikkiin ja ylittävät rajansa melkein vaarallisesti. (Rajuuden kuunteleminen on yksi syy, miksi haluan Intiassa osholaan kokeilemaan dynaamisia meditaatiomuotoja. Joskus irti päästäminen vaatii hitusen rajuutta. Ei aina, mutta joskus ja joillekin meistä. Meitä on niin kauan pakotettu istumaan hiljaa ja leikkimään puhuvia päitä.)

Ohjaaja puhuu siitä, miten kaikki aistiankkurit pistävät oikean aivopuoliskon vipisemään. Kielelliset muotoilut jäävät nyt vähemmälle joten stressille ei jää tilaa. Kotiin kävellessä mietin tuota ajatusta, etteivät stressaavat asiat mahdu harjoitukseen. Ovatko ne tosiaan kielellisiä ja senkö takia ne katoavat? Jotkut stressinaiheet eivät tunnu niin kovin kielellisiltä. Jotkut, kuten pitkälle kehitellyt katastrofoinnit, sen sijaan vaikuttavat jonkinlaisen kieroutuneen logiikan saattelemilta kausaalikehitelmiltä, ja ovat sellaisina hyvinkin kielellis-loogisia. Mutta en voi mitään sille, että mielestäni osa uhista, jotka sukeltavat esiin stressissä, eivät ole kovinkaan kielellisiä. Nuo ahdistukset tuntuvat hyvin hahmottomilta, ikään kuin sameilta verhoilta, jotka estävät hengittämästä kunnolla ja rauhoittamasta kehoa ja mieltä hengityksellä. Mietin sitäkin, mitä olen lukenut ontologisista ydinuskomuksista, jotka edeltävät kielellisen prosessoinnin kykyä. Käsittääkseni valtaosa kognitiivisista terapeuteista on hyvin vankasti sitä mieltä, ettei kielellisin harjoituksin voi ratkoa kaikkea. Yksi ongelmallisimmista asiakastyypeistä on monen terapiakirjailijan mielestä juuri kaiken kielellistävä ja poisselittävä asiakas, joka ei suostu tuntemaan, kokemaan koko kehollaan ahdistuksiaan, pelkojaan eikä vihojaan, ei pysty siten käsittelemään niitä ja on vuosi toisensa perään niiden pyöritettävissä. (Minusta tuntuu, että olin juuri tuollainen kauan sitten, vaikken terapiassa käynytkään. Tai ainakin enemmän tuollainen kuin nyt. Ja vaati aika rajun eron ja irtirepäisyn, jotta pääsin käsiksi siihen huudattavaan tyhjyyteen, raskauteen ja kauhuun, joita olin siihen asti päättäväisesti vältellyt ja jota ratkon nykyään omin päin päivä päivältä, hankala tilanne tilanteelta. Ohhoh, kuulostaapa synkältä. Mutta ei minun elämäni ole enää yhtä synkkää kuin silloin kun kasasin tuota synkkyyttä sisääni isolle kerälle.)

Asahi-tunti herättää paljon ajatuksia. Kaikki muut osallistujat ovat monta kymmentä vuotta iäkkäämpiä. Minua huvittaa taas kerran erään tuttavan toteamus liikuntatottumuksista puhuessamme - hän arvostaa nopeatempoisia lajeja, joissa voi rypeä voitonriemussa tai niellä tappelusappea seuraavassa matsissa häviön kostaakseen, lajeja, joissa omia virheitä ei huomaa ja hien meneminen silmään ei haittaa - hän nimittäin totesi, että harrastan masennuslajeja. Miten niin, kysyin hämmästyneenä, koska minua harrastamani liikunta ilahduttaa. Sitten hän selitti perinjuurin, miten masentavaa on saada kuulla ohjaajalta, että käyttää väärin jotakin kohtaa kehossaan, miten surkea olo tulee, kun ei pystykään palleahengitykseen tai huomaa jäkittävänsä pakaralihaksia, kun lantion kippi keskitytään tuottamalla vain vatsalihasten alaosilla. Jaa, sanoin hämmästyneenä. En ollut tullut ajatelleeksi, että siitä voisi masentua. Ehkä olen harrastanut itse pienestä pitäen niin teknisiä ja vaivalloisia lajeja, että pidän virheiden tapahtumista ja niiden korjailua ikään kuin kaikkeen itsen ilostuttamiseen sisäänrakennettuna. Sitten huomautin vielä, että ainakin itse mieluusti tiedostaisin kaikki turhat jäkitykset kehossani, koska niistä juuri tyypillisesti aiheutuu kipuja pitkällä tähtäimellä ja en osaa käydä purkamaan ja rentouttamaan noita kenties joskus haitalliseksi käyviä luontumuksia, ellei joku ensin osoita niitä minulle. (Jos olen jo tottunut siihen, että "tältä tuntuu selän normaaliasento", esimerkiksi, en todellakaan tajua jännittäväni selkärangan pikkuisia syviä lihaksia aivan liikaa aivan liian ylös saakka. Viime torstaina tästä huomautettiin pilatestunnilla, ja totta vie uusi tapa tehdä liike tuntui ensin karmivan väärältä, mutta toisaalta - jo parin päivää asiaa kokeiltuani, tarkkailtuani ja aina muistaessani siihen puututtuani huomaan, miten paljon rennompana selkä niiden nikamien tuntumassa nyt pysyy.) Itse ainakin tapaan masentua aika kovasti siinä vaiheessa kun kipu estää liikkumisen tai pakottaa turvautumaan lääkkeeseen. "Kai se on aika paljon kiinni siitä, miten sen väärin tekemisen itse ottaa, että onko se niin vakavaa vai ei", sanoin ja katselin uteliaasti tuttavaa. "No kun tuntuu, ettei niillä tunneilla mikään ikinä mene oikein", hän vastasi. Koetin saada ajatuksesta kiinni, mutten oikein onnistunut. Tai siis, minustakin tuntuu, että korjattavaa koko ajan löytyy ja kehon toimintojen monimutkaisuus (ihan samalla lailla kuin maailman monimutkaisuus muutenkin) ylittää käsitys- ja koordinaatioavaruuteni tuosta noin vain, mutta jostain syystä jaksan iloita pienistä oivalluksenpoikasistakin ja vähitellen minusta käsitysavaruuteni on onnistunut nieleksimään pienissä paloissa kaikkea sellaista, jota se ei totisesti tuntenut vaikkapa vielä kymmenen vuotta sitten. Ehkä kyse on erilaisesta fokuksesta, fokusoinnista yli sen hetken virheellisyyden.

Mistä tulee mieleen viime TLB-tunti. Monimutkaisessa liikkeessä, joka on tietysti liikkeenä aivan yksinkertainen ja luonteva sitten kun sen joskus saa kohdalleen (toivottavasti tässä elämässä, mutta en oikein koe voivani vaatia sitä vaikka toivoa toki saan ja niin teenkin), oli enää hiottavana pieni yksityiskohta, nimittäin kämmenten jäkittäminen, muuten kuulemma peruslinjaukset alkoivat loksahtaa kohdalleen. Seuraavassa toistossa keskityinkin kämmeniin ja purskahdin nauruun. Nimittäin kävi niin, että nyt vain kämmenet tekivät töitä ja kaikki muu oli jähmettynyt, kohdistunut kämmeniin. "Apua, nyt vain mun kämmenet liikkuu", sain juuri ja juuri parahdettua naurun sekaan. Nauroimme ohjaajan kanssa niin että vedet vain tursuivat silmistä. (Olin sillä kerralla ainoa tunnilla, joten saatoimme revetä tuolla lailla ketään häiritsemättä.) Naurun jälkeen liikkeen alustava kuvio asettui kehoon luontevasti. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin säikähtänyt väärin menemistä? Olisinko masentunut?

Ihmisiä hieroessakin saa olla varovainen sanojensa kanssa. Ei voi koskaan tietää, miten hierottava arvottaa sellaiset sanat kuin kireä, epäsymmetria, väsyneen oloinen, työstämistä kaipaava. Enkä haluaisi masentaa ketään. Totuus kun kuitenkin on, että me kaikki olemme eri kohdista kireitä, epäsymmetrisia, joskus yliliikkuviakin, väsyneitä, kosketusta kaipaavia, koordinaation tarkentamista kaipaavia, ehdottoman puolivalmiita, epätäydellisiä. (Juu, ja todistamisen taakka on sillä, joka nyt väittää, että voi olla myös täydellinen. Haluaisin nähdä ja koetella tuota täydellisyyttä, ja jos en saa niin tehdä, en usko siihen enkä ota siihen pinnistämisestä päänvaivaa.) Ja että silti tuon kaiken kummallisuuden voi ottaa vastaan armollisesti ja jopa huumorilla. (Huumori tapaa pettää siinä vaiheessa kun kipu astuu kehiin, ja siksi ennaltaehkäisy olisi kauhean tärkeää.) Kaikkea voi oppia ainakin vähän paremmin. Voi oppia pikkuisen tarkkaavaisemmaksi, voi oppia pois jostain haitallisesta tavasta vaikka senkin verran, että puolet kerroista muistaa tehdä asiat paremmalla tavalla - mikä sekin on melkoinen helpotus tukirakenteelle.

Joskus kun huomaan jonkun ottavan raskaasti vaikka sanan epäsymmetria tai tiedostamaton jännitys, mietin vähän, pitäisikö minun kertoa hänelle omasta pakkoliikkeestäni. Joskus kerronkin. Pakkoliikettä on pilkattu siinä määrin, että se uskaltautuu esiin enää yksin tai hyvin tutussa seurueessa johonkin muuhun kuin kommunikaatioon keskittyessä. Ei minun tarvitse sitä mitenkään painaa pois ryhmätilanteista, se osaa jo pysyä itsekseen poissa, kiitos peruskoulussa saadun palautteen. Pitkään kuvittelin, ettei muilla ollut pakkoliikkeitä. (Minua hävetti myös se, että tiesin minua kiikutetun neurologeille lapsena ja että vanhempani eivät meinanneet lakata uskomasta, että minussa oli jokin kehityshäiriö.) Mutta asuessani eri ihmisten kanssa olen huomannut, että joka ikisellä asuinkumppanillani on ollut pakonomaisia nykäysliikkeitä. Toisilla huomaamattomampia, toisilla sellaisia, ettei niitä voi olla huomaamatta, jos katselee sinne päin. Toiset ovat itse olleet tietoisia niistä ja toisille kysymykseni niistä on tullut yllätyksenä. Useimmiten olen kiitollinen omasta, varsin näkyvästä pakkoliikkeestäni - se on pakottanut opettelemaan armollista suhtautumista ja sen hyväksymistä, etten minä kokonaisuutena ole yhtä viallinen kuin kenties jokin suoritukseni tai tapani. (Siitä en osaa olla kiitollinen, että vasemmalla kädellä kasvojani hakatessani hakkaan toisinaan jännittävää kirjaa lukiessani nenänpiin rikki ja pahimmassa stressissä olen hakannut otsaani sormenpäillä mustelman pystymättä mitenkään pysäyttämään kättäni muuten kuin siihen toisella kädellä tarttumalla tai ihmisten ilmoille hakeutumalla. Mutta ihmisten ilmoille hakeutuminen voi tuntua hyvin pelottavalta, jos on sellainen tunne, että voi purskahtaa itkuun yhdenkin myötätuntoisen eleen myötä. Myös vasen hartiani ja lavanaluseni kipeytyy herkästi, koska pakkoliikkeestä on ergonomia kaukana.)

- -

Tässä välin kirjoittaminen keskeytyi, koska menin poimimaan luumuja, ja nyt kun palasin takaisin, en tietenkään enää muista, mihin olisin jatkanut. Luumujen poimiminen tuntuu ihmeelliseltä. Ajatella, että puu tuosta noin vain valmistaa tuollaisia sinipintaisia, sisältä meripihkan värisiä makeita pökäleitä.

Ehkä olin tulossa siihen ajatukseen, että voisiko kielteinen (hallitsemattomiin karannut) stressi olla aika paljon sitä, että on vaikea asettua juuri tähän tässä, tähän tilaan ja tilanteisiin, näihin tuntemuksiin. Ja että jos se on sitä, ei tunnu ihmeelliseltä, että se kytketään kielelliseen ajatteluun, onhan kielestä kirjoitettu niinkin, että se on kyky tuoda tähän tilanteeseen se, mikä on toisaalla. Itse kuitenkin pidän enemmän heitosta, joka on muistaakseni Umberto Econ. (Ääh, muisti.) Että kieli on se, millä voidaan valehdella.

Tunnen syvää tyytyväisyyttä siitä, että työskentelen tätänykyä alueella, jossa valehteleminen on likipitäen mahdotonta. Jännitykset kehittyvät, tuntuvat kämmeniin, laukeavat. Kroonistuvat, pitkittyvät, palaavat´tai saadaan ratkaistua joksikin aikaa. Tai suhtautuminen niihin muuttuu, sekin voi joskus laukaista tilanteen. Metrolla takaisin siirtolapuutarha-Helsingistä matkatessani tunnistin vasta päätä istuvan naisen omituisen liikehdinnän todennäköiseksi servikaaliseksi dystoniaksi. Ajattelin, miten hauraita meidän kehomme ovat. Ja miten kiitollinen sietää olla siitä, että oma hermotus toimii suhtkoht normaalisti. Ja miten uskomattoman hyvä olo tulee siitä, että tunnin verran aamussa virtauttaa liikettä, voitelee kehoa sisältäkäsin sitkeillä, joustavilla liikkeillä, joiden suunnanvaihdoksissa mikään ei töksähdä.

Elämäntavoitteet ja lyhyin tie helvettiin

Tein taannoin toisaalle listan elämäntavoitteista tällä hetkellä ja hämmennyin sen saamasta palautteesta. Ihmiset pitivät listasta! Hassua, koska olen aina niin epävarma kaiken tämmöisen suhteen ja teen kovasti työtä sen eteen, että saan ajatella näin ja asennoitua näin (tuntea tietysti saan näin, tunteet ovat pilviä, asenne sadetakki; tunteille en voi lyhyellä tähtäimellä mitään, mutta kyllä jo viikon valmistumisella paljon - tulee mieleen: kunpa voisin pilvillekin jotakin viikon valmistumisella, mutta ei, en sittenkään halua sellaista vastuuta, vastuuta auringonpistoksista ja kuivuudesta tai toisaalta tulvista).

Kopsaan listani tähän, koska on lauantai ja olen laiska ja ehkä tämä on jollekulle vielä uutta.

"Jokaisella meillä on joitain tavoitteita elämänsä ja tulevaisuuden suhteen. Joten tee pieni lista (20 kpl) elämäntavoitteita ja kerro ystävillesi, mitä haluat saavuttaa/tehdä ennen kuin kuolo korjaa."

1. Tahdon tehdä töitä vain juuri sen verran, että jaksan iloita työstä, tehdä sen huolella ja rakastaen.

2. Haluan oppia kommunikoimaan toisille selkeämmin ja pelottomammin, mitä missäkin tilanteessa haluan, ja myös sen, kun en oikein tiedä, missä mennään ja mitä haluaisin ja mitä haluaisin haluta.

3. Pyrkimyksenäni on levittää ympärilleni ilon, sallivuuden ja armollisuuden ilmapiiriä, jossa jokainen saa olla omalla tavallaan kummallinen, viallinen, jääräpäinen ja hankalakin, koska lopulta olemme hassuja pikku muurahaisia villisti avaruuden lakea vierivällä kivipallolla, eivätkä minimaaliset epätäydellisyytemme ole niin vakavia juttuja.

4. Tahdon oppia elämään sillä lailla, että useampana yönä on helpompi nukahtaa turvalliseen oloon.

5. Tahdon muistaa ehkä tärkeimmän tämän vuoden koulusta oppimani läksyn: miten arvokasta on vapaus päättää omasta ajankäytöstään!

6. Haluan jaksaa edelleenkin miettiä tuon tuosta, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä oikeasti tekee minut onnelliseksi ja muistaa, että kaikkea ei voi saada, ja että siitä, mille on kääntänyt selkänsä itselle tärkeämpien asioiden takia, on turha katkeroitua, jos toisille sitä heidän valintojensa seurauksina siunaantuu.

7. Haluan edelleenkin paiskia töitä tärkeiden läheissuhteiden eteen. Ei aitojen ylittämistä matalimmista kohdista, vaan avointa keskustelua ja tutkiskelua ja yhdessä oppimista, meni syteen tai saveen!

8. Jos vaikka lisäksi oppisin oikeasti rentoutumaan muutenkin kuin ihan lähimpien kanssa... :)

9. Haluaisin jakaa iloa tuottavia oivalluksia, oppia kommunikoimaan niitä innostavasti ja siten tuoda vieraampienkin ihmisten elämään tanssin rytmiä, runojen hiljaisuutta, aamuisen metsän rauhaa ja hyvää oloa toisen kosketettavaksi antautuessa...

10. Haluan lakata säikähtelemästä sitä, miten paljon kunnianhimoisempia useat tuntemani ihmiset ovat. Tai ainakin miten eri lailla. Haluan ymmärtää, että omat vaatimattomat tavoitteeni voivat olla ihan riittävät ja silti niin vaativat, että saapi nähdä, miten niitä osaan toteuttaakaan...

11. Tahdon pitää kiinni siitä, että teen asioita vain sillä tahdilla, että pystyn lähestymään niitä ilon kautta, en uhrautuen tai hammasta purren.

12. Haluaisin myös oppia eroamaan herkkäkorvaisesti, tyylikkäästi ja rakentavasti, niin rakkaus- kuin ystävyyssuhteistakin, sillä eiköhän näitä suksien ristiin menemisiä tai intressiristiriitoja ole luvassa jatkossakin, ja on jotenkin niin raivostuttavaa, että ne listaa henkkoht pettymyksikseen ja epäonnistumisikseen ja sitten hermostuksissaan kuumottaa toista osapuolta tavalla, jota tämä ei ansaitsisi. Kuten konditionaali muotoilussa antaa ymmärtää, mietin vähän, onkohan tää ees mahdollista, mutta yrittää tahdon kuitenkin... Haluan uskoa tällaisessa haaksi hioutumisen mahdolliseksi, vaikka tietysti mieluusti harjoittelisin varsin suppeasti tässä lajissa. ;)

13. Haluan säilyttää lapsenomaisen innostuksen ja kokeilunhalun.

14. Haluan olla takertumatta aiempiin valintoihini vain "Koska se olisi järkevää". Ei se ole! Kyllä sitä saa muuttaa mieltään ja jopa harhailla ja olla eksyksissä! Mitään uutta ja ihmeellistä ei tunnu löytyvän, jos takertuu vanhoihin kaavoihin tietoisella tasolla (ikään kuin esitietoisella tasolla ei takertuisi niihin jo ihan tarpeeksi).

15. Haluan säilyttää yhteyden esikielelliseen elämään ja elottomaan luontoon; metsiin, kallioihin, mereen, pilviin, hirviin, oraviin, lehmiin, kissoihin, koiriin, alpakoihin, lihasten väsymystärinään, huokauksiin ja hihityksiin.

16. Tahdon muistaa sen, että teen toisille ihmisille hyvää vain niin kauan kuin jaksan muistaa, etten oikeastaan tunne heitä lainkaan. Itseänikään. Että vain niin kauan kuin kuuntelen herkin korvin ja sormin ja ilman ennakko-oletuksia, tapahtuu kaikkea hämmentävää, hienoa, uutta, voimauttavaa.

17. Tahdon pysyä pontevana sen suhteen, että kunnioitan toisten tuntoisten olioiden intressejä, enkä koe tätä valintaani kritiikinkään edessä liian kummallisena ja hankalana.

18. Koetan muistaa sen, että ne asiat, jotka ovat toimineet kohdallani, eivät välttämättä toimi toisten kohdalla ja etteivät ne ehkä ole parhaalla mahdollisella tavalla minuakaan muokanneet. Koetan muistaa, että tiedän kauhean vähäsen ja ymmärrän sitäkin vähemmän, ja että ne näkökulmat, jotka itsestäni tuntuvat läpeensä kummallisilta, ovat jonkun toisen luontevaa, ja että voin oppia niistä paljon, vaikken niitä tahtoisikaan omaksua itselleni (ja vaikkei se usein edes olisi mahdollista, niin erilaiset elämänhistoriat ja kaikki).

19. Haluan nauraa päivittäin, hymyillä ja halata, koskettaa ja suukotella. Haluan seurata hetkien pieniä vihjeitä, juosta meren jäätä, tanssia hassuun musiikkiin, ilahtua auringosta ja seurata sitä viltin kanssa puistoon, haluan myöntää myös väsymyksen sumuun, talveen ja kiireeseen, jotta jaksan tehdä niille jotakin.

20. Haluan jaksaa pitää itseni sen verran hyvässä fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa, että ylläolevat tavoitteet pysyvät pitkään mahdollisina.

Kohta kymmenen herätti toisella foorumilla paljon keskustelua. Tänään töissä luin lounastauolla lehteä, siinä oli juttu syömishäiriöstä kärsineestä naisesta, joka täräytti suoraan, että lyhyin tie helvettiin on vertailla itseään toisiin. Siinä taitaa olla vinha perä.

Eikä ehkä kauhean kaukana ole toteamus, että lyhyin tie perhehelvettiin on perhesysteemi, jossa perheenjäseniä verrataan toisiinsa ja kysytään, että miksi sinä et voi olla niin rauhallinen/rakentava/huolellinen/kiltti/iloinen kuin tuo toinen. En ole joutunut itse kärsimään tästä lajista kovinkaan paljon, mutta tunnen monia perheitä, joissa tämä käytäntö voi paksusti, ja oma siskoni on saanut kuulla sitä aika paljon vanhemmiltani. Ei ole myöskään mukavaa olla itse se vertauksen järkevä, rakentava ja huolellinen. En halua hahmottaa itseäni sellaisena, koska ei se tunnu mitenkään todelta. (Muistan sen kerran, kun meinaan melkein suuttua kesken mukavan rupattelun, kun hyvä ystävä luonnehtii minua rauhalliseksi ja järkeväksi parisuhdeasioissa. Ei varmasti pidä paikkaansa! En taatusti ole! Enkä halua olla! En halua määrittyä noin! Se, mikä tapahtuu, tapahtuu... onhan minulla tavoitteeni, mutta ne ovat tavoitteita, en minä.) Ei se tunnu edes hyvältä, ryhdistävältä ihanteelta. Ei mistään vertauksesta voi olla sisäiseksi mittapuuksi. Tulee vain sääli ja ikävystys ja taju siitä, että tuon toisen on ehkä ikinä mahdoton päästä lähelleni, kun hänelle on toitotettu tuhannet kerrat, miten paljon etevämpi olen siinä, tässä ja tuossa. Nyt aikuisena olen kyllä koettanut viestiä siskolleni, että hänelle minusta piirretty kuva on monin paikoin virheellinen enkä ole asiasta ollenkaan samaa mieltä kuin vanhempani, jotka ovat alusta saakka pitäneet myönteisenä kasvatuksena sitä, että kehutaan pingottuneen pidättyvää julkisivua ja jätetään mainitsematta sen alla odottavat syvät kuilut, joihin kuitenkin säännöllisesti romahtelen, vaikken ehkä yhtä näyttävästi kuin sisko.

Vertailumetodista olen saanut jo lapseni tarpeekseni, vaikkei minua olekaan kovasti verrattu muihin perheenjäseniin, ei ainakaan moittivasti. Minua nimittäin verrattiin hyvin ahkerasti ja melko syyllistävään sävyyn reippaampiin lapsiin, ikätovereihini. Niihin, jotka menivät suuna päänä, tykkäsivät esiintyä ja hurmata aikuiset. Sen sijaan, että olisivat jääneet nyhjäämään arkoina ja luimukorvaisina ja silmännurkat pakoteitä paikantaen. On aika vaikeaa muodostaa itsestään sellaista kuvaa, jossa ei näyttäisi tuolta: Pälyilevä eläin, joka jää vatvomaan kynnyksille, luimuilemaan ja empimään. Joka lähestyy enintään kehissä, vähä kerrassaan, koko ajan valmiina säpsähtämään karkuun. Ja silti tiedän, ettei se voi olla koko kuva. Mutta on aika vaikeaa saada hallintaan ja ympäripuhuttua ääni, joka toistaa automaattikelauksella: ei kukaan tule sinua hakemaan, itse pitää mennä ja tehdä ja saada aikaan, ei kukaan tule auttamaan, on oltava reipas, pää vaan pystyyn ja menoksi, mitä siinä vielä vatvot, tuo on ihan naurettavaa arkailua, rohkea rokan syö, ja niin edelleen.

On jotenkin kuvottavaa, että ajatukset uskaltavat sanoa noin itselle, kun eivät ne muihin koskaan kohdistu noin, vaan paikantavat toisten ujouden ja jännityksen ja pitävät sitä sympaattisena, osoituksena jonkin sortin hengenheimolaisuudesta. (Vaikken tietysti toisillekaan osaa sanoa mitään auttavaa, avaavaa tai järkevää, yleensä.) En pidä tuosta äänestä, en sen sävystä. En pidä siitä, miten sen sanat vain lisäävät vaikeutta lähestyä toisia, etenkin niitä pelottavia, niitä jotka vaikuttavat siltä, etteivät ne ole ikinä hahmottaneet itseään pieneksi säikyksi olennoksi, jonkinlaiseksi käveleväksi mytyksi, joka vinkaisee kauhusta, kun se huomataan ja siihen luodaan tutkiva, neutraali silmäys. Tiedän, että useimmat kokevat jotakin tuon kaltaista ainakin joissain tilanteissa ja seurueissa, ja vaikka eivät kokisikaan - entä sitten? Eivät he välttämättä suhtaudu halveksien lähestymishitauteeni ja epäröinteihini. Ei niihin ehkä suhtaudu halveksuvasti kuin muutama ihminen tässä maailmassa. Heitä kenkuttavat ne mahdollisuudet, jotka menetän tuolla lailla käyttäytymällä. (Empatian ja toisten kautta elämisen ero tulee ilmi tismalleen tässä kohdin. Ja kun joku koettaa elää kauttani, koen aika epämiellyttävän tuntemuksen, että joku koettaa riistää minulta jotakin tärkeää ja arvokasta - tuon elämän omaehtoisuuden, omalakisuuden; merkityskamppailun aiheeksi tulee yllättäen se, mistä oikeastaan vain minulla voisi olla sanani sanottavana. Onko mikään ihme, että minun täytyy kirjoittaa kirjoittamistani, että olen tehnyt sitä niin kauan kuin muistan ja että en pysty uskomaan, että lopulta muuta kuin ohihuutaisin kaikella kirjoituksellani, ohihuutaisin niistä, jotka eivät halua hyväksyä kokemukseni tällaisuutta. Sillä eivätkö juuri he sano myös, ettei näin pidä ajatella eikä kirjoittaa? Joskus tuntuu aika raskaalta, kun se, mikä on itselle hyvin tärkeää ja tuntuu joskus melkein yksin pitävän kiinni elämänjanossa, on sellaista, mitä omat vanhemmat eivät osaa hyväksyä, eivät ainakaan kaikissa moodeissaan. Toisaalta, mikä minä olen heiltä penäämään hyväksyntää - hitto vie, en itse hyväksy sitä, etteivät he hyväksy kirjoittamistani ja sitä, että saatan olla tuskainen toisinaan. Ehkä olisi vain hyvä lakata suremasta tätä kaikkea, mutten oikein tiedä, miten sen sureminen lopetetaan. Välillä kyllä naurankin kaikelle tälle, on tässä hullunkurisetkin puolensa. Joskus olen vihainen tästä. Joskus olen vain huudattavan kyllästynyt. Ei kai sillä ole niin paljon väliä.)

Kunpa aina voisi muistaa, miten neutraaleissa joukoissa sitä enimmäkseen kuljeskelee. Suurinta osaa ihmisistä ei voisi vähempää ärsyttää minussa ne mahdollisuudet, jotka menetän tällä lailla käyttäytymällä. Ehkä he ovat jopa tyytyväisiä siitä, että ujouteni ja toisenlaisten kiinnostuksenkohteideni myötä nuo mahdollisuudet ovat esteettömämmin (jos kyseessä on niukka resurssi) toisten tavoiteltavissa, niiden, jotka kokevat ne omiksi mahdollisuuksikseen ja nauttivat niiden toteuttamisesta.

Joskus saatan hämmentyä, kun tajuan toimivani reippaasti. Tai kun huomaan, että joku ihminen onkin fyysisesti minua lyhyempi. (Miellän heidätkin muistissani paljon itseäni suurempina.) Nämä ovat jotenkin neutraaleja toteamuksia, lievästi huvittavia. Ajattelin niitä tänään töihin kävellessäni. Tutut liikkeenikkunat, talsittu matka, toistuva lauantaipäivä. Ajattelin sitäkin, miten en osaa surra sitä, etten koskaan mielestäni näytä kauniilta tai mukavalta, harvemmin mukiinmenevältäkään. Toiset saattavat säikähtää sitä ja surra. Itseni on vain tyydyttävä siihen, etten kiinnity liikaa tuollaisiin mittapuihin ja että muistan, etteivät omat arvioni ole niin intersubjektiivisesti päteviä. Se riittäköön, että on joku, joka pitää minua viehättävänä. Niin viehättävänä, että saan hihittää ja telmiä ja kirmata syliin, kaikkea sitä, mitä kaipasin niin paljon enemmän joskus kauan sitten. Se on luotettavampaa kuin oma hahmotukseni asiasta, mitä ulkoisiin seikkoihin tulee. Mitä naiselta vaikuttamiseen tulee. Pidän kyllä itseäni ihan onnistuneena eläimenä ja pidän siitä, miltä kehoni tuntuu sisältäkäsin, sen liikahduksista, sekä tahdonalaisista että unenrajaisista, reflekseistäkin, siitä miten lihakset panevat hanttiin, jos niitä lähestyy turhan kovakouraisesti venyttäen, miten ne alkavat treblata. En vain oikein usko, että voisin äkisti alkaa pitää itseäni pintatasoa tarkastellen kauniina tai miellyttävän näköisenä. (Enimmäkseen en toki yritäkään kovasti tällä saralla, koen ne ponnistelut jotenkin elämänvastaisina, en halua olla syömättä enkä ajaa itseäni treeni- tai meikkiputkeen.) Ehkä itsensä kauniina hahmottaminen on vähän liikaa vaadittu, kun ottaa perhetaustani huomioon. Alitan standardit niin että paukkuu. En jaksa meikata aina juhliinkaan, saati roskista viedessä, enkä ole ikinä edes harkinnut kauneusleikkausta. Enkä oikein osaa jutella näistä asioista äidin ja siskon kanssa, he ovat valinneet ponnistelun ja minä luovuttamisen. Enkä jaksa oikein enää surra tätä, tällä lailla elämäni vain on sujunut. Ehkä minun pitäisi tuntea itseni jotenkin lannistuneeksi ja raukkamaiseksi, kun en enää yritä vakuuttua mistään tällaisesta. Mutta en jaksa. Minusta tuntuu ihan hyvältä praktiselta päätökseltä sulkea silmäni omilta arvioiltani näissä asioissa. En ole selvästikään kovin asiantunteva tässä kysymyksessä.

Ajattelen tänään äitiä, kun kävelen töihin. Hänen ahdistustaan. Omia ristiriitaisia tunteitani häntä kohtaan. Ottamaani välimatkaa. Vanhempieni halua tulkita jokainen vastaamatta jäänyt puhelinsoitto yrityksekseni tavoitella heitä, vaikka puhelimen muistista he voisivat havaita, että soittaja on kyllä ollut joku muu. Sitä kaikkea, mistä olen kiitollinen ja mistä pidän. Ja kaikkea, mistä olen ärtynyt, vihainen, surullinen, lannistunut. Sitä miten haluaisin joskus vain huutaa suoraa huutoa ilman sanoja, päästää sen kaiken pois itsestäni, vieräyttää sen siihen hillitysti sisustettuun olohuoneeseen, ja samanaikaista haluttomuuttani tehdä niin, koska olen toki yrittänyt ja jollakin kummalla tavalla tunnen edelleen vastuuta siitä, etten saisi sillä lailla järkyttää, koska ei se ole sopivaa ja eivät he siitä toivu niin notkeasti kuin soisin heidän toipuvan. Ajattelen uudestaan sitä, miksi äidin on helpompaa viettää aikaa töissä kuin kotona, miksi hän välttelee kotia. Miten sen kaiken täytyy hänestä tuntua valtavalta ponnistukselta, suoritukselta, pusertamiselta. Miten jokainen sotkuinen sohvankulma huutaa, kirkuu epäonnistumista, samoin meidän lasten luonteenpiirteet, miten se kaikki säpälöityy eteenpäin siihen, että voin maata täysin rauhallisena keskellä sekasotkua omassa kodissani, mutta en kestä sitä, että tulee vieraita, koska he voivat ahdistua sotkemisestani yhtä paljon, vai voivatko, kuka sen tietää, ei, ei se oikeastaan voi tarkemmin ajatellen mennä niin, mutta me ihmiset, me vain mieluummin ajattelemme toisiamme eriöitämme siistivinä, oikovaatteisina, tahrattomina ja korkeintaan tahdonalaisesti joltakin haisevina. Miksi? Mikä siinä muussa uhkaa?

Tiedän itse siistineeni ahkerimmin silloin kun olin psyykkisesti siinä pisteessä, että hiukset lähtivät suihkussa tukkoina ja harkitsin tosissani, pitäisikö minun mennä lääkäriin, jos he vaikka siellä jotenkin - no, en oikein osannut muotoilla, millaista interventiota olisin tarkalleen kaivannut, joten en sitten mennyt. Mutta sinä talvena siistin ja koetin löytää siitä järjestyksen romahtaneen tilalle. Ja koetin olla reipas ja rohkea ja kaikkea muuta tuollaista, jonka koen hyvin vieraaksi muuten.

Sinä talvena kuvittelin myös purkaneeni pääni kuin kuulakärkikynän, kuvittelin vieterit ja putket ja ruuvautuvat ulkokappaleet ja taskuklipsin ja painonapin siihen kaikki erilleen, valoon, ja tunsin hämmennystä, miten tämän kaiken voisi pystyä kokoamaan. (Lapsena sain isältä kokonaisen kassillisen kuulakärkikyniä, joihin oli painettu väärin kaksi tekstiä päällekkäin. Purin kynät enkä osannut koota niitä. Ajattelin, että seuraavasta opin. Viimeisiä en kai purkanut, välillä otin kyniä muihin leikkeihin. Kun piirsin sukkahousuihin muurahaisia, sain kovasti toruja. Isä karjui, miten voin olla niin idiootti, äiti suuttui isälle nimittelemisestä, tunsin itseni syypääksi heidän eroonsa, jota ei koskaan tapahtunut.) Että ihminen voi olla väärässä... kuvitella purkaneensa kynä osiinsa. Ikään kuin osia ei voisi vielä edelleen pieniä. Tai menettää ylipäänsä halua koota kynä. Tai pää.

Tiedän äidinkin pelkäävän, että hänet vain viedään lupaa kysymättä. Se pelko näkyy harvoin, mutta on ilmestyessään aika vahva. Ja hänkin haluaa karata, kun pelkää, kyydittää itse itsensä pakoon riitasoinnuilta. Hän ei koskaan karannut, tai en ainakaan muista, vaikka puhui monta kertaa erimuotoisista pakenemisista: milloin junalla, laivalla, lentokoneella, milloin junan alle tai hyiseen mereen, minne vain pois helvetistä meidän kanssamme.

Tänään mietin sitäkin, kävellessä, mitä tarkoittaa elää sellaisen kanssa, joka on matkalla tuota lyhyintä tietä helvettiin. Jos sellaisen kanssa taittaa matkaa, eikö itsekin matkusta helvettiä päin? Voiko voida hyvin, jos vieressä toinen parpattaa kaiken aikaa vertaavia lauseita? Eipä kai. Ei, vaikka toinen vertaisi vain itseään eikä koskaan kysyisi minulta, mikset sinä voi sitä ja tätä kun tuokin kerran voi.

Sekin tuli mieleen, mitä tarkoittaa elää sellaisen kanssa kuin minä, sellaisen joka kyselee koko ajan ja ihmettelee, ja taistelee jatkuvasti itsessään ankaruutta vastaan nauramalla päin sen ankaruuden naamaa ja välillä vaanimalla sitä siellä, missä ankaruus heittäytyy varomattomaksi eikä siten piilottaudu yhtä tarkasti kuin toisaalla. Ja että onko kaikilla tosiaan vaikeaa omilla tavoillaan ja kuinka vähän me ymmärrämme niiden toisten vaikeuksista, tai ainakin minä ymmärrän kauhean vähän, tunnen tänäänkin tyhmäksi itseni, kun olen kolmenkymmenenviiden ja alan vasta nyt hahmottaa, että ehkä se seikka, että äidille koti on niin helvetillinen paikka, jotakin karmivaa ja paettavaa, ei olekaan minun syytäni tai siskon, ja olenhan minä tätä aiemminkin miettinyt joskus, mutta miten sen aina unohtaa, uudestaan ja uudestaan, ja sitten löytää sen ja hämmentyy, miten on mahdollista, että sillä lailla harhautuu muualle ja tuntee pelkät kaiut itsessään, eikä osaa sanoa niille, että lopettakaa, tässä on muutenkin tekemistä. Eikä silti ole tyhmää muistaa uudestaan, oivaltaa uudestaan, hyvähän se vain on.

Ja se on niin kovin vaikea muistaa. Että tämä riittää, tämä hitaus.