Yhdestä kohtaa poistuu suunta ja aukeaa suunnattomuus, vapaus. Ja samalla hetkellä (tuostako se johtuu? tarkoitan: tuostakinko?) tai ainakin saman päivän aikana toisesta kohdin, jossa suunnattomuus on ollut ainoa määre jo ajat, suunnattomuus ja tervetulleeksi toivottaminen, hahmottuu selkeä suunta. Tahto hahmottuu.
Ehkä on niin, että ihminen pystyy tahtomaan vain tietyn verran asioita kerrallaan. Kantamuksen keveänä pitäminen on ehkä siis jopa pakko. Jos jokin syö liikaa voimia, on harkittava tarkoin, kannattaako sitä kantaa matkassaan. Muistan lapsuuden, toisten hämmennyksen kun lahjoitin äkisti heille julisteen, jota jumaloin, tai kirjan, jonka olin juuri maininnut lempikirjakseni ja josta he olivat sanoneet, että se voisi olla kiva lukea. Se vapaus... rakastan sitä vapautta paljon enemmän kuin mitään muuta. Olin lukenut intiaaneista ja heidän esinesuhteestaan ja se kolahti heti. Tietysti olin hieman haikea luovuttuani jostakin mutta liikuskelin väljässä vapauden tunteessani pian liukkaana ja tavoittamattomana. Äiti repi likitulkoon hiukset päästään, kun tavarani yksinkertaisesti katosivat.
Kun sisko syntyi, luovuin tavallaan vanhemmistanikin. He olivat nyt siskon, minun piti vain olla roolimallina, mallintaa pieni aikuinen. Työnsin siskoa vaunuissa ulkona ja istuin hänen kanssaan hiekkalaatikolla ja mietin, pidetäänkö minua ehkä teiniäitinä. Ajatus ahdisti minua suunnattomasti, koska olen aina yhdistänyt äitiyden naiseuteen, jota en tuossa vaiheessa sulattanut lainkaan. (Tiukkaa se tekee vieläkin mutta olen edistynyt huimin harppauksin koska uskallan virkata baskerin rupeamatta samantien sisustamaan kotia verhoin tai muuta semmoista. Mutta koko ajan kun virkkaan, olen paitsi ylpeä uskalluksestani, myös ällöttynyt siitä, miltä näytän ulkoapäin. Jokuhan voisi luulla minua naiseksi... uh.) Tavallaan voisi sanoa, että luovuin lapsuudestanikin. Aloin kaivata vanhempia uudestaan vasta pari vuotta sitten, se kaikki nousi eron myötä pintaan kipeänä ja tunsin olevani kovin yksin maailmassa. Muistin, miten vaikeaa oli soittaa puhelimella Herkkupepulle (niin hän itseään kutsui, lisänimenä; olimme ehkä kuuden tai seitsemän ja meille se taisi tarkoittaa karkkihampaan kolotusta) ja pelätä, ettei hän lähdekään johonkin. Ja äidin sanat, että soita sitten jollekulle toiselle, jos se ei pidä teidän sopimusta. (Oliko jokin sopimus? Onko sen ikäisillä lapsilla viikonpäivät? Minä pidin aina sovituista päivistä kiinni ja Herkkupeppu unohti ne. Tosiasiassa meillä taisi olla sellainen sopimus.) Me kävimme samalla pianonopettajalla, äitimme olivat ystäviä keskenään. Sitten Herkkupepun vanhemmat erosivat ja hänen äitinsä juotti jollekin runoilijalle sampanjaa korkokengästään ja minun äitini istui makuuhuoneessa ja itki, koska ei enää ymmärtänyt mistään mitään ja maailma oli niin karmean vastuuton. Me nyrpistimme nenäämme: kengästä, hyi hitto, hikisestä isosta kengästä! Ei meitä se kiinnostanut, vaan hevoset.
Myöhemmin luovuin hevosista. Ne ovat edelleen kämmenissäni ja unissani. Moni muu ei luopunut, he hankkivat jonkin rasittavan työn voidakseen pitää hevoset. Arvelin, että luopuminen olisi opettavaisempaa ja ainakin jättäisi minulle vapautta ja antaisi tilaisuuden prosessoida asioita. En osaa sanoa, vaikka minua helpottaakin se, ettei kukaan enää voi käskeä minua lyömään hevosta raipalla, kun olen itse toista mieltä siitä, onko se oikea tapa toimia. Hevoset ovat sisälläni siinä määrin, että niistä luopuminen oli enemmän ulkomaailman asia kuin mikään sisäinen muutos.
Viime aikoina olen koettanut luopua filosofiasta, siitä kaikesta roinasta. (Se olisi aika sisäistä, koska ulkoiset merkit sen harrastamisesta ovat lakanneet ikupäiviä sitten.) Mies häiritsee prosessia, hän haluaa lukea Pitoja ja Faidrosta ja keskustella rakkaudesta. Enkä voi sille mitään, että sydämeni vastaa kutsuun ja juovun sanoista. Ehkä joku päivä kippaan Platonit talon paperiroskikseen, jos tämä hänen kiinnostuksensa alkaa ärsyttää liikaa. Olen uupunut siihen, että koetan potkia tikkaita, joiden päällä seison. Parempi viedä samantien tikkaat pois, putoaa matalammalta. Luulen kuitenkin, että itseeni jää tästäkin aina jokin kummallinen juopa, koskapa huomaan keskusteluissa pohtivani usein asioita aika monista eri viitekehyksistä käsin samanaikaisesti, mikä saattaa vähän hämmentää keskustelukumppania.
Tunnistan kovin hyvin sen, mistä Hurina kirjoittaa koko olemisen tavan läpäisynä:
Itse koen jotenkin aivan olennaisena sen, että jos todella opin jonkun asian, oli se sitten etiikkaan tai vaikkapa psykologiaan liittyvää, niin tämä oppi läpäisee koko persoonani ja käyttäytymiseni. Jos ei oppi näy toiminnassa, ei sitä ole kovin syvällisellä tasolla opittukaan. Ehkä vain joitakin hienoja lauseita tai ajatuksia on opittu ulkoa, mutta siinä kaikki.ja sitten toisaalta kysymyksen, jota Eufemia sivuaa:
Ihanteellinen hyvyys ajaa sekä Agneksen että Estherin surkeaan asemaan; hyvyyden on oltava itsensä vuoksi, ei palkinnon. Lopuksi joku muu tietysti pelastaa ja kaikki päättyy hyvin, mikä on sekä Agnekselle että Estherille valtava yllätys. ... . Minusta on jännittävää tunnistaa vetoavia tarinoita enkä halua kieltää niitä millään tavalla. Haluaisin kuitenkin hahmottaa vetoavien tarinoiden vaikutuksia elämässäni ja suhtautumisessani toisiin – se tuntuu eettisesti tarpeelliselta, hyvältä. Tjaa, minkäköhänlaiseen surkeaan jamaan ajattelin ajaa itseäni juuri tällä ihanteellisen hyvyyden tavoittelulla?Tässäpä pähkäiltävää... etenkin kuunnellessa platonisten dialogien seireeninlauluja... ehkä seuraavaksi pyydän Vompsulta, että hän voisi lukea ääneen Apologian sillä välin kun tiskaan tai kokkaan, jotta voin vähän kopauttaa itseäni sillä, kuinkas sitten kävikään. (Tämä mainio työnjako pitää avioliiton ihastuttavan sopuisana.)
Tuntuu mukavalta, kun elämä vaihtaa jalkaa. Sekä uusi suunnattomuus että uusi suunta tuntuvat kiinnostavilta.
Tekstit
