Lomakeskusoutoutta

Mamallapuramin luona huokaa meri, toinen meri kuin ennen. Bengalinlahti sylkee hiekalle erilaisia kotiloita ja simpukoita kuin Arabianmeri. Kaupunki tai kylä, pieni tämä ainakin on, tuntuu jotenkin unohdetulta ja pölyiseltä. Turistikauppoja on vaikka millä mitalla, mutta turistit ovat kadonneet jonnekin, vaikka on vielä sesongin loppurippeitä.

Ensimmäistä kertaa tunnelmassa on jotakin ahdistavaa. Kaduilla päivystää mustalaislasten laumoja, jotka eivät tahdo päästää kulkemaan ohitse. Tuloerot kiipeävät silmille. Lapset ovat oikeasti likaisia ja rääsyissä, aikuiset aliravittuja. Eivät kaikki - puhun nyt kerjäläisistä. Heitä on paljon. Jos istuu rannalle hetkeksikin lukemaan, ympärillä kuhisee pian lauma ihmisiä, jotka haluavat kokeilla vähintään aurinkolaseja, vaihtaa nimiä ja mieluiten myydä santelipuuhelmiä, ja jos niitä ei osta, he pyytävät tuomaan kilon riisiä lahjaksi, jotta olisi syötävää. Näiden ihmisten käytös on puolihyökkäävää.

Mamallapuramilla on huono maine. Kaupunkiin ja sen laitamille on perustettu lukuisia orpokoteja, joissa on ilmeisesti tapahtunut lasten seksuaalsista hyväksikäyttöä, ja vielä useammin turistien rahojen niistämistä johonkin ihan muuhun kuin orpolasten koulutukseen.

Toisaalta kaupungissa on myös Unescon maailmanperintöarkkitehtuuria. Ja meri. Ja mahdollisuus vieläpä loikoilla rannalla hetken ja hengitellä rauhassa pelkäämättä riksan jostain tuututtavan päälle. Nämä vetävät meitä sinne.

Mutta heti huomaa, miten toisenlainen meininki on kuin vaikkapa Goalla tai Varkalassa, jotka ovat toisia käymiämme turistoituneita rantapaikkoja. Täällä tulijaa arvioidaan ihan toisella tavalla. Jos käyttää kameraa tai läppäriä, ilmestyy aika nopeasti paikalle tyyppejä, jotka hypistelevät housunsaumaa laitetta nälkäisinä tuijottaen. Lasten kerjäys, myös muiden kuin kadulla asuvien pikku mustalaislapsireppanoiden, on hyökkäävää ja takertuvaa. Kun pyöräilee heidän ohitseen, he koettavat pysäyttää pyörän vaikka väkisin koettamalla tarttua sarviin tai tarakkaan ja kiljuvat vaativaan äänensävyyn "give me school pen" tai "bon bon" tai "madam give money". Eipä siinä mitään, mieluusti vaikka tukisinkin koulutusta täällä, mutta luettuani aika monta kertomusta siitä, miten näitä school penejä sitten myydään kauppaan tai kadulla toisille turisteille ja miten paikalliset aikuiset eivät pidä ollenkaan siitä, että heidän lapsiaan rohkaistaan kerjäämään, pidän järkevämpänä suunnata apuyritykseni jotenkin systemaattisemmin. On aivan eri asia antaa lahja pyytämättä kuin antaa sellainen sitä röyhkeästi kärttävälle. Kun pyöräilin yhden poikajoukon ohi ja vain väistin heidän pyörää tavoittelevia käsiään, yksi pojista juoksi perääni ja iski nyrkillä selkääni. Kirskautin jarrut pohjaan ja totisesti pysähdyin ja karjaisin, ettei toista ihmistä saa lyödä. Ettei se nyt vain käy. Pojat luikkivat pakoon vähän säikähtäneinä tilanteen saamasta käänteestä koettaen nauraa pollean oloisina, mutta elekieli kyllä kertoi heidän tietävän menneensä liian pitkälle ja pelkäävän nyt seuraamuksia. Nämä pojat olivat siisteissä koulu-univormuissa ja pestyjä ja hyvin ruokittuja. Eivät he nälkäänsä kerjänneet.

Viime yönä sitten tämä rahamassina liikkuminen ja oleminen realisoitui entistä selkeämmin, kun hotellihuoneemme ikkunasta tunkeutui huonetilaan tietä tunnusteleva, lukon aukaisua etsivä sormi. Hotellihuoneen ikkunassa ei ole laseja, vaan pelkät kalterit ja ikkunaluukut. Kalterit ovat niin harvat, että käsivarren saa työnnettyä helposti sisään kainaloa myöten. Jos sängyn laidalla ikkunan edessä sattuu olemaan lompakko tai kamera tai puhelin, sen voi helposti kiskaista ulos kaiken kansan kuljettavissa olevalle luhtiparvekkeelle kalterien välistä. Yksi ikkunaluukuista on rikki; siitä puuttu haka. Luukku oli köytetty kiinni, mutta en tajunnut tarkistaa köyttä - joka paljastui elastiseksi kuminaruksi, joka tietysti jousti, kun luukusta tungettiin kättä sisään. Satuimme istumaan sängyllä kasvot ikkunaa kohti, joten näimme sormen työntyvän sisään. Fauni hyökkäsi luhtiparvekkeelle ja näki jonkun lurahtavan portaita alas kadulle. Hän meni vielä kadulle perään ja löysi sieltä pimeästä jonkun, jolta kyseli, oliko tämä ollut ylhäällä parvekkeella ja mitä asiaa tällä oli siellä. Tyyppi oli vaikuttanut säikähtäneeltä ja painellut matkaansa.

Hämmästelimme vielä tapahtunutta, kun ikkunan eteen vedetty verho liikkui taas alareunastaan - eikö joku taas ollut tunkemassa rikkinäisestä ikkunaluukusta sisään! Nyt tiesimme toimia nopeammin, viimeksi tuijotimme sormea liian kauan ja pidimme niin kovaa meteliä, että se omistajineen kerkisi karkuun ennen varmaa tunnistamista. Fauni riuhtaisi oven auki ja ponkaisin mukaan perässä. Luhtitasanteella luimuili hämärän suojissa esimurrosikäinen poika, joka oli hengaillut hotellin alatasanteella niin monet kerrat, että olin mieltänyt hänet jo kalustoon kuuluvaksi, ehkä omistajan tai alakerran ravintolan kokin lapseksi, ja alkanut moikata häntä ohikulkiessamme. Poika ei vastannut kysymyksiin, mitä tämä nyt oli tarkoittavinaan, nosteli vaan hartioitaan ja pakeni paikalta selvästi kauhusta jähmeänä. Palasimme sisään ja nyt kiskoin kelvottoman kuminauhan pois ikkunasta ja sidoin luukun tiukasti tiinni pellavanarulla, jota on mukana suuri kerä moskiittoverkkojen virittelemistä varten.

Ikkunastatunkeutumisyritys tuntui entistä hurjemmalta, kun se tapahtui sellaisen päivän päätteeksi, joka alkoi aamulla siitä, että kuvasin pientä skorpionia ja työnsin kameraa sitä lähemmäksi ja tarkensin ja yhtäkkiä elikko oli hävinnyt etsimestä, ja kun taivastelin, mihin se oikein oli pompannut, tajusin sen pompanneen kameralle ja matkaavan kohti naamaani pyrstö pystyssä ja tarttumaraajat heiluen. Mitään ei onneksi sattunut, sain saateltua kameran aika pehmeästi asfaltille ja Fauni houkutteli skorpionin kameralta pois. Nähtävyyksillä meille koetti tarjota palveluitaan opas, jonka englannista ei saanut mitään selvää, joten sanoimme kiitos ei, etenkin kun meidän tietämyspohjallemme ihan riittävät informaatiot löytyvät opaskirjasta ja paikoissa kuitenkin kiinnostaa itseä enemmän tunnelma ja veistosten esteettinen tyyli kuin hallitsijoiden nimet tai kuvien uskonnollinen merkitys, joihin useimmat sivukorvalle kuulemamme esitykset tuntuvat keskittyvän. Kieltäytyminen sai opastarjokkaan raivostumaan ja purkautumaan meille siitä, miten perseestä länsimaiset ihmiset ovat ja miten emme ymmärrä mistään mitään ja arvostamme ihan vääriä asioita (epäilemättä: tässäkin kohteessa vaikuttavimpia olivat vuohi- ja koiravauvat, apinalauma ja koululaiset, jotka menivät sekaisin sileänliukkaasta kalliosta, jota saattoi liukua alas) ja miten pihistelemme rahojamme väärissä paikoissa toisin kuin intialaiset, jotka aina auliisti ottavat oppaan (mikä ei selvästi pidä paikkaansa). Niin niin, vastasimme ja totesimme, että emme silti aio ostaa hänen palveluksiaan. Ja kun palasimme hotellille, hotellinpitäjä ilmoitti, että mehän lähdemme huomenna. Mihin vastasimme, että ei kun ylihuomenna. Teidän olisi sitten pitänyt heti sanoa haluavanne viettää täällä kolme yötä, hän valisti ystävällisen isällisesti. Mutta niinhän me sanoimme, vastasimme hämmentyinä. No, katsotaan nyt, hän sanoi, ehkä tämä järjestyy... niin, sanoimme, ehkä joo. No problem. Varmasti kyse oli väärinkäsityksestä, joka ei ollut kenenkään syytä. Mutta ajatus kamojen pakkaamisesta päivää aiemmin ei ilahduttanut. Ja kun oikein tarkasti muistelimme hotellille tuloa, tajusimme äkisti, miten auki kaikki oli jäänyt. "Kahdeksi yöksi?" oli pitäjä kysynyt. "Kolmeksi, onko se mahdollista", kysyimme. "Ai kahdeksi?" hän vastasi. "Ei kun kolmeksi", korjasimme. "Yes this is the room", hän sanoi ja avasi huoneen oven. "Look, no bad? You want it?" Ja me otimme sen kuvitellen sopineemme kolmesta yöstä.

Sormiepisodin ja muutenkin pitkän päivän jälkeen pidin jopa aivan suotuisana ajatusta hotellista nopeasti lähtemisestä. Aamulla silti ilahduin hotellinpitäjän tullessa ilmoittamaan naama leveässä virneessä, että hän on saanut junailtua asiat niin että saammekin pysyä tässä huoneessa. Jotkut toiset saivat siirtyä, huomasimme. Liekö armo käynyt sen takia, että otimme väärinkäsityksen niin hyvin, sitä ei tiedä kukaan muu kuin hotellinpitäjä.

Sormen huoneeseen tunkeutumisessa oli jotain kumman uhkaavaa. Vaikken oikeastaan syvemmin usko omistamiseen tai ainakaan minkään omaisuuden täydelliseen koskemattomuuteen, huomaan kyllä järkyttyväni, jos jonkun omaisuuteen kajotaan. Kun pyöräni on varastettu, olen ollut helposti lamassa useita päiviä. Tai kun koira on karannut. Vaikka koiran kanssa on entistäkin selvempää, ettei sen omaisuudellisuus voi tarkoittaa oikein mitään. Sehän on itsellinen elävä olento, jonka kiintymystä ei voi ostaa. (Paitsi ehkä lihapullilla ja vastaavilla, mutta ei niillä vielä sen kunnioitusta eikä täyttä luottamusta saa. Niihin tarvitaan enemmän koherenssia ja lempeyttä ja vakautta vaativissa tilanteissa.) Ja vaikken usko siihen, että omistaisin tämän kehon (enemmän se minut - mikä tuo minä sitten onkaan - omistaa), en voi ajatella hyväksyttävänä sitä, että tätä kehoa kohdeltaisiin miten vaan. Samalla tavalla, tulee niljainen, avuton ja turvaton olo silloinkin jos näkee toisen tekevän jotain minkä tietää järkyttävän jotain toista. Satuttavan tuota toista sanoin tai teoin. Se voi tarkoittaa vaikka pyöränkumien tyhjentämistä tai ilkeää kuittailua. Tuossa olossa on jotakin kumman levotonta ja epäuskoista, eihän se noin voi mennää.

Ehkä tuon levottomuuden ja turvattomuuden avulla on helpompaa yrittää ymmärtää niitä ihmisiä, jotka suurten tuloerojen maissa halulla linnoittautuvat piikkilankojen, muurien ja kalterien sisään, bunkkeroituvat ja poteroituvat turvaan, koskemattomuuteen, näkymättömyyteen. Sillä turva, koskemattomuus ja näkymättömyys ovat esimerkiksi täällä seikkoja, joita ei juurikaan saa kadulle jalkautuessaan. Jos sattuu tällaisessa yhteiskunnassa syntymään rikkaampaan perheeseen, se epäilemättä näkyy vaatteissa, puhetavassa ja ties missä ja sen seurauksena kaduilla saa samantapaista kohtelua kuin mekin saamme; häiritsevän paljon kohtelua kävelevänä pankkiautomaattina.

Ennen tällaisessa yhteiskunnassa matkaamista on helppoa ihmetellä, miksi rikkaat ajavat kaikkialle yksityisautoillaan, tapaavat vain toisia rikkaita, pitävät tarkasti kiinni luokkansa mukaisesta tasosta syömä- ja ulkoilupaikkojen valinnassa ja koettavat vältellä kaikkia muita. Nyt kun täällä matkaa, moinen käytösmalli alkaa hahmottua yhä ymmärrettävämmäksi. Kuka haluaisi kaiket päivät nieleksiä pistävää pakokaasukatkoa ja väistellä pientareella riksoja, jotka tulevat kohti töötöttäen ja olettaen, että totta vie jalankulkija väistää katuojaan, koska jos törmätään, häntähän sattuisi pahemmin, kun vaihtoehtona on autossa kaaoksen läpi vaivatta lipuminen vaikkapa kännykällä nettiä selaillen tai ystävän kanssa jutellen? Kuka haluaa syödä kolmenkymmenen miehen tuijottaessa suu auki ja kaivellessa sepaluksiaan, jos voi mennä hienon hotellin ravintolaan, jossa ruoka on tehty oikeasti tuoreista aineksista eikä kukaan viitsi tuijottaa epähienosti toisia, olivat nämä kuinka rikkaan tai miten muuten vain poikkeavan oloisia. Eikä kukaan kirnua räkäänsä ja sylkäise sitä sitten lattialle oman kengän viereen. Ja listalle olevia ruokalajeja oikeasti saa toisin kuin kansanpaikoissa, joissa voi hyvinkin olla tarjolla vain kahta annosta kolmenkymmenen kohdan listalta. Ja kuka haluaa matkustaa junalla osastossa, joka on sullottu niin täyteen ihmisiä, että kymmenenkin ihmistä voi roikkua vaunun ulkopuolella junan portaissa ja pitää kahvasta kiinni tunninkin matkan ajan ja sisällä kaikki hinkkaavat toisiaan vasten pystyen tuskin tungokselta hengittämään ja ulos päästessä vaatteet ovat aivan rypyssä ja vieraiden ihmisten hiessä.

(En ole tainnutkaan kirjoittaa junamatkastamme ilman paikkalippua. Matka kesti tunnin, maksoi kolmekymmentä senttiä ja oli aiheuttaa paniikkia työmatkalaisissa, koska vastoin paikallisten tapoja tungin määrittelemättömään vaunuun vaikka minua erikseen koetettiin paimentaa ladies-vaunuun. Mutta en voinut riskeerata Faunista eksymistä suurkaupungin väärälle asemalle... yksin, kännykän akku lopussa, ilman passia ja taskussa kaksi kymmenen rupian seteliä. Joten sanoin no no it is not necessary ja kapusin yleiseen vaunuun ja työmatkamiesparat koettivat parhaansa mukaan olla osumatta minuun siinä tungoksessa. Fauni oli kovassa puristuksessa ja minun ympärilläni oli kauhua uhoava, sangen kapea, mutta kuitenkin tuntoaistillisesti selkeä tyhjä rinki.)

Niin, äkkiä paikallinen yläluokka käy ymmärrettävämmäksi.

Tänään vuokrasimme pyörät ja pyöräilimme kartasta katsomallemme niemennokalle, johon oli präntätty backwaters. Kuvittelimme löytävämme metsää ja lintuja mutta tulimmekin Kalpakkamin ydinasejalostamon/ydinvoimalan suojavyöhykkeen portille ja jouduimme kääntymään takaisin. Tutkimme karttaa lisää ja päätimme suunnistaa motaria pitkin pohjoiseen. (Motarilla kulkee täällä pyöräilijöiden lisäksi lehmiä, kävelijöitä, riksoja, härkävankkureita, kolmimetrisiä putkia mopolla kuljettavia äijiä ja niin edelleen. Aina välillä joku moottoriajoneuvo tulee vastaan väärän puolen piennarta pitkin ja torvi soiden.) Motarin varrelta löysimme modernin kahvilan, josta löytyi jopa vegaaninen jäälatte. Sen voimalla jatkoimme eteenpäin katsomaan kivestä hakettua teatteria 600-luvulta. Kotimatkalla poikkesimme pikkutielle, joka näytti kartassa pistotieltä keskelle maaseutua. Tien päästä löytyi kaatopaikka, jonka kytevää muovijätettä mäyhtivät kymmenet naudat. Muuten niin lempeät otukset raivostuivat kuvaamisestani, ehkä ne kuvittelivat minun havittelevan niiden jäteateriaa. Pakenimme paikalta vikkelästi.

Pyörät palautettuamme peseydyimme ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Kolusimme muutaman lupaavan näköisen paikan, mutta kun yksi oli kiinni ja toinen, kaukaisempi, tarjoili vain iänikuista dosalättyä, kimpaannuimme ja marssimme Radissonin rantaresorttiin sisään ja kysyimme turvamiehiltä, onkohan heillä siellä ravintolaa. Ensiksi piti tarkistaa, voiko maksaa kortilla, koska vaikka mukana oli rahaa ehkä kuuteen normi-illalliseen, ei meillä ollut mitään käsitystä paikan hintatasosta eikä buffetmenussa ollut ilmoitettu lainkaan hintaa. Onneksi Radissoneissa voi tietenkin maksaa kortilla. Tarjoilija puhutteli minua koko ajan "sir" (ehkä joku on kertonut heille, miten raivostuttavaa on olla päivästä toiseen mrrdam buy this mrrdam taxii mrrdam, mrrdam mrrdam look here hey hello; tosin on kyllä raivostuttavaa tulla puhutelluksi babynäkin; ehkä se on yritystä olla kohtelias, mutta pohjoismaisena on vaikeaa olla kuulematta sukupuolitusta jotenkin puolittavana), mikä oli hieman huvittavaa. Koska tapaan olla päättäväisempi ja jämptimpi kuin aina ystävällinen Fauni, minusta taisi tulla seurueen sir. Laskukin tuotiin minulle.

Hyvä, että tarkistimme korttimaksun mahdollisuuden. Lasku ylitti roimasti käteisvaramme. Itse asiassa se oli täsmälleen saman verran kuin koko edellisen viikon majoitukset yhteensä. Ja silti vain puolet siitä, mitä maksaisi syöminen Ruotsin-laivan buffetissa. Ruoka oli hyvää, kunnolla tehtyä, kasvisvaihtoehtoja oli lukematon määrä, salaattipöytä sai melkein itkemään ilosta ja jälkiruokiakin tarjoiltiin kiitettävissä määrin ja laaduin. En ole tainnut ikinä syödä yhtä hyvää illallista. Palanpainikkeeksi juomani intialainen merlot oli merlota paremmasta päästä. Se maksoi lasilta hotelliyön verran, muttei samaa kuin viinilasillinen talon viiniä Helsingissä. Ja toden totta, ruoka ja viini tuntuivat hintansa arvoisilta. Äkkiä aloin ymmärtää diplomaattipiireissä pyörinyttä ystävää paremmin, hänen väsymystään höyryisiin kansanpaikkoihin, maiskuttamiseen, epäkohteliaisiin huomautuksiin. Ja samalla tajusin myös, miten vaikeaa pohjoismaisen ihmisen on hyväksyä tällainen reaktio itsessään. Koska minusta tuntui, että eihän tämä ole mitenkään ansaittua eikä hyväksyttävää. Että me täällä vaan mälläämme vaikka rahat voisi kuluttaa johonkin yhteishyvään. Miten tämä muka hyödyttää ketään paikallisia? Enkö nyt muka ole yhtä kauhea kuin koko luokkayhteiskunnan rakennetta kynsin hampain säilyttävä yläluokka tai se joukko Euroopassa, joka ei halua purkaa maataloustukiaisia, koska meidän pitää saada olla rikkaita näiden ihmisten täällä kustannuksella. (Täällä maatalous on monissa paikoin ajettu alas.)

Kiitimme ruokaa erinomaiseksi, toikkaroimme ulos ruokaonnellisina mutta vähän hämmentyneinä ja näimme kotimatkalla lehmän, joka repi betoniaitaan liimattua poliittista julistetta ja söi siitä yhden hymyilevän silmälasipäisen sedän naaman. Toiset naudat makailivat kylätien varrella. Monien sarvet oli möllätty sinisellä, punaisella tai vihreällä värillä pongalin kunniaksi. Joillain valkeilla lehmillä oli kaulapanta täynnä kulkusia. Monen sierainten läpi oli ujutettu karheaa kookoskuituköyttä; en tiedä, onko tuollaisen riimun takia tehtävä reikää sierainten väliseinään vai saako narun pujotettua jotenkin rauhanomaisemmin hengitysteitä pitkin, onnistuuhan nenäkannulla huuhtominkin ihmisiltä ilman mitään väliseinien puhkomisia.

Kylätie vaikutti monin verroin sympaattisemmalta keskellä yötä, kun autoliikenne oli hiljentynyt. Liikkeellä oli vain hupsuja kulkukoiria ja muutama ukko jalan. Yksinäinen lehmä ahdisteli puodinpitäjän sulkemistoimia ja märisi römäkästi rrröööö rrrrööööö seisten alasvedettävän peltioven tiellä. Kuu möllötti taivaalla, sen täyteys on alkanut sulaa yläpäästä ja kohta se epäilemättä taas virnistää taivaalla silmittä, nenittä ja lihoitta. Hotellille vievän tien varressa nukkui mustalaisia suurina läjinä. Joku mies huusi ravintolan suljetulta terassilta humalaisella römeydellä: "Good morning, good morning!"

Kello oli hieman yli yhdentoista.

Täysi yö täkäläisten mielestä.

Nisse-blogga

Jaaha, se siitä joulusta sitten! Nimittäin valtava kolmen kilon piparkakkutalo voi kuin ilmapommitusten jäljiltä ja skypejoululaulut on laulettu jo ties monetta kertaa eilen illalla. Lauloimme myös konkaniksi, jotta sitten Goalla voisi tarpeen tullen tunnistaa, että joo, ne laulavat nyt jouluyö, juhlayön paikallisella kielellä. Siellähän on kieliä vaikka kissoille jakaa. Lähtöön alle viikko, halattu monet ystävät ja luvattu pitää itsestä huoli.

Viime viikolla jouduin taas perumaan hierontoja, koska terveyteni reistaa pahemman kerran. Hiivalääkkeen karmeuksien jälkeen sairastuin vatsatautiin ja sen päälle epämääräiseen vilutteluun, joka viime yönä skypejoululaulun jälkeen kasvoi täysmittaiseksi röhäksi. Kittaan inkivääriteetä ja sullon ruumiinaukkoihini maitohappokapseleita ja suunnittelen pummaavani äidiltä duactia, jos nenähuuhtelukannu ei riitä pitämään röörejä avonaisina lentoihin saakka.

Kun äiti kysyi perjantaiaamuna, mitä haluan joululahjaksi, hämäännyin pahan kerran. En mitään, sanoin, minulla on ihan kaikkea mitä tarvitsen. En oikeasti tarvitse mitään. Äiti ei ymmärrä sitä. No okei, olisin silloin tarvinnut pahoinvoinnin aaltojen loppumista, mutta sitä ei kukaan taida voida antaa lahjaksi tai muutenkaan. Tietysti voisin haluta myös lisää kärsivällisyyttä, zeniä ja maltillista viisautta ja rohkeutta, mutta miten sellaiset paketoidaan? Sitä paitsi äiti on epäilemättä tehnyt jo parhaansa kaiken mahdollisen elämänviisautensa välittämiseksi. Ja minua vaan oksetti ja kuvotti. Pahoinvointi kasvoi lpg-hoidon loppua kohden niin voimakkaaksi, että pelkäsin oksentavani äidin päälle. En sitten kuitenkaan tehnyt niin, mutta jokseenkin täysimittainen delhi belly se silti oli, ja paheni perjantaina tunti tunnilta. Ehdin jo pelätä senkin läpi, että entä jos se ei mene ohi ja joudun skypejoululaulukarantenoimaan itseni omaan huoneeseeni ja kuuntelemaan oven läpi, miten muut helkyttelevät sulosäveliä isossa huoneessamme, lohikäärmematolla istuen. Onneksi mahataudit ovat kuitenkin nopeita ja sain siten joulun täksikin vuodeksi.

Nyt on aika onnellinen olo alkaneesta röhästä huolimatta. Pitää vielä tiskata yksi koneellinen ja sitten kaikki alkaa taas näyttää siistiltä. Faunin vanhemmat tulevat kommuuniin kylään ja syövät kanssamme. Taidan valmistaa kurpitsarisoton ja toivoa, ettei siihen tuleva vuohenfeta ihan älyttömästi pistä limojani liikkeelle. Faunin äidille on näet luvattu puolentoista tunnin hieronta. Kai se on muinainen äitienpäivälahja, joka nyt viimein saadaan toteutumaan. Kunhan nyt vain pysyisin sen verran koossa, etten tartuta. Pitää ottaa nenäliinat viereen ja käsidesi ja desinfioida kädet aina sen jälkeen jos on yskinyt. Erityistä nuhaa minulla ei ole, mutta keuhkoista nousee sitkeitä möykkyjä. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin värittömiä eivätkä vihreitä hiiriä.

Vähän aavistelinkin, että näin tässä saattaa käydä, kun lähtee vasta joulukuun puolivälissä. Että ehtii sitä ennen jo alkaa keskitalven ja pimentyvän sairastelunsa, joka on yhtä varma merkki vuodenkierrosta kuin leskenlehdet ja mustarastaan tyyyiii ja potkuroiden jitterbug waltzin tahtiin lehmuksista alas kurvailevat siemenet peryksineen. (Paitsi silloin kun on juuri eronnut, silloin ei pysty sairastumaan. Silloin ei ole sellaiseen voimia ja keho tietää sen.) (En oikeastaan haluaisi missään nimessä ajatella juurieronneisuutta mitenkään huonona tilana; monessa suhteessa arvostan sitä ainakin yhtä paljon kuin suhteessa elämistä. Pidän sen tilan merkitysten avoimuudesta ja muutoksesta, jonka oikein tuntee kohisevan kaikilla luukalvoilla. Siitä riemusta ja uhmasta, joka versoo tietoisuudesta, että on itse kannateltava itsensä täysin, ja hämmästyksestä, miten helppoa se onkaan verrattuna elämään toisen kanssa, yritykseen sovittautua ja sovitella, ymmärtää ja neuvotella minimiharmillisia käytäntöjä. Se on äärimmäisen älyllisesti aktiivista aikaa ja hyvä kohta pohtia moraalia. Ei voi ainakaan syyttää ketään toista omista ailahduksistaan. Sellainen tekee äärettömän hyvää.) (Jos olisin perfektionisti tai suosisin perfektionismia itsessäni, tunkisin varmaan itseni tuohon tilaan kerta toisensa jälkeen. Mutta ehei, en erityisemmin tahdo tukea perfektionismia itsessäni. Yksi päivä kävin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko hyvä aina yrittää parhaansa. Toinen oli sitä mieltä, että on aina ja kaikille ja kaikkialla, ja itse kyseenalaistin tämän jyrkästi: sellaiset tavoitteet tuntuu järkevältä suhteuttaa dispositioihin yrittää liikaa ja väsyttää itsensä siinä sivussa vs. tehdä kaikki vähän sinne päin ja asiaan keskittymättä. Jos oma suhtautuminen on useimmiten jälkimmäisen kaltaista, mikäs siinä, parhaansa yrittäminen voi olla hyvä tavoitteen muotoilu, mutta minun on esimerkiksi järkevämpää suhteuttaa kunkin tekemisen olennaisuus ja merkittävyys elämäni kokonaisuuteen ja kokonaistavoitteisiin sen sijaan, että nielaisin tuosta noin vain tekemisen sisäiset arvohierarkiat ja kameleontiutuisin toteuttamaan niitä omasta hyvinvoinnistani välittämättä. Kun muistutan itseäni siitä, että tämä on nyt työtehtävä, tästä maksetaan tämän verran ja työn arvotkin ovat vähän ristiriidassa omien elämänarvojeni kanssa, minun on paljon helpompi olla kantamatta työn ongelmia vapaa-aikaani ja kuormittamaan läheissuhteitani, samoin on paljon helpompi hyväksyä se, että saattaa olla, että epäonnistun joissain osatavoitteista. Ne eivät aina kaikki ole hallittavissa tai vaikka olisivatkin, niiden kontrolloinnin pyrkimykset eivät aina tarkoita kovinkaan järkevää omien rajojen asettamista.)

No niin, ajattelin kirjoittaa lyhyesti.

Nyt on alettava järjestellä, että ehtii vähän lepäämäänkin. Töitä onkin tämän päivän lisäksi perjantaihin saakka. Perjantai on vapaata, lauantaina pitkä työpäivä, sunnuntaina aamulla lento. Haluaisin röhän katoavan, mutta ei kai auta kuin sietää sitä tässä ja nyt.

Vapaa perjantai

Ensimmäinen pikkujoulukutsu saapuu. En mainitse tätä siksi, että olisin erityisen sosiaalinen tai innostunut pikkujouluista ylipäänsä. (Itse asiassa en taida muistaa yksiäkään mainitsemisen arvoisia, mikä on hieman sääli, koska se antaa olettaa, että sellaisia tulen tuskin myöhemminkään kokemaan. Ehkä pitäisi olla kokopäivätöissä jossain, että tuntisi oikeasti ihmisiä ja kuuluisi joukkoon pikkujouluissa? Tähän mennessä ne ovat enimmäkseen sujuneet kaavalla ai kuka sä oot, aha, sä oot varmaan just aloittanut meillä, ai mitä neljä vuotta jo, oho mitenkähän me ei olla ennen koskaan tavattu.) Mutta kutsussa on jotain absurdin riemastuttavaa, sillä juhlan päätähdet ovat Mikko Alatalo ja Joulupukki. Molempien nimet on painettu mainokseen isosti. En löydä itsestäni yhtään säiettä, joka hinkuisi tapahtumaan, joten laitan paperin siististi keräyskoriin. Se leijailee malarialääkkeen kuitin päälle. Sataneljäkymmentä euroa.

Kulmahuoneen nurkka on kuorittu. Miehet puuhailevat huoneessa ovi kiinni, koira haluaisi vahtia ovea. Sitten kuivuri humisee. Sen äänessä on hiljainen, kotoinen sävy. Kämppiksen ilmanpuhdistinkin metelöi itsestään enemmän.

Koiran kanssa palatessamme kuuluu syvältä huoneistosta raskaus jyskähdys. Jompikumpi kissoista pakenee jostain kielletystä paikasta. En tiedä, mistä. Ilman kissoja ajattelisin ehkä kummituksia. Oikeastaan niillä ei taida olla kovinkaan paljon eroa.

Mutta ei asioiden edelle. Aurinko paistaa, vaikka on marraskuu, saadaan nauttia siitä kuuluisasta marraskuun valosta, hollantilaismestarien kellastuneesta vernissasta koruilevan luonnon kiehkuroissa, lehtimuodoissa, marjankannoissa. Kävelemme koiran kanssa rantaa, kilo tunkeutuu syvälle kallon sisään, äkkiä on helppoa hengittää, vapaapäivä, asiat järjestyvät kyllä.

Olen tavannut sattumoisin naisen, jota ajattelen siinä kävellessäni. Nainen kouhkaa siitä, miten hänellä on parantamisen lahja. Mutta hän ei halua tehdä sitä työkseen, vaan antaa sen koskettaa vain niitä, jotka ansaitsevat parantua. Kuten sukulaisia. (Hän selittää pitkään ja alentuvasti, miten kaikesta hyvästä, minkä tekee, ei tarvitse ottaa rahaa. Eikä kuuntele, mitä vastaan, kun kysyy jotakin.) Kun nainen puhuu lahjastaan, hänen kasvoilleen leviää samanlainen ilme kuin pikkulapsilla joskus näkee, sellainen sisäänpäin myhäilevä, fantasioiva ilme. Hän ei enää edes puhu minulle, tämä on kaukana kommunikoinnista, mutta ulkopuolisuus ei sillä lailla haittaa, vaan kuuntelen uteliaana.

Mutta sitä en millään voi uskoa, että naisella olisi parantamisen lahjaa. Eihän hän hyvänen aika kuuntele lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Olen tavannut muutaman ihmisen, joiden kohdalla ehkä sanoisin, että he ovat loistavia parantumisen kätilöijiä (minusta näet on järkevämpää puhua parantujista kuin parantajista, samalla tavalla kuin on järkevämpää puhua oppijoista kuin opettajista) mutta heitä kaikkia on luonnehtinut aivan toisenlainen suhde siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Rauhallisinakin he ovat aistineet äärimmäisen tarkkaavaisesti, muutenkin kuin työssään. Tämä ihminen taas kääntyy sisäänpäin. Hän hiljenee monologinsa päätteeksi ja vilkaisee minuun, hätkähtää hereille läsnäolooni ja uteliaisuuteeni, ja kysyy, olenko ennen tavannut ihmisiä, joilla on parantajan tai ennaltanäkijän lahja. (Aivan oikein, hän on vakuuttunut olevansa armoitettu myös siinä lajissa.) Vastaan, että jotkut sukulaiseni, oikeastaan koko äidinpuoleinen linja, on juuri niitä ihmisiä. Mutta etten itse usko lahjoihin, joita ei kehitetä systemaattisesti ja avoimesti. Sitten kysyn asian, joka saa hänet suuttumaan. Kysyn nimittäin, että kun hän kerran rajaa tuon taitonsa vain niihin, jotka ansaitsevat tulla sen parantamaksi, niin mistä hän tietää, ketkä tuon parannuksen ansaitsevat ja ketkä ei. "Jos sinulla olisi sellainen lahja niin tietäisit kyllä, mistä mä puhun", hän ärähtää. Siihen loppuu keskustelu.

Kiitän onneani, siinä tilanteessa, etten ole äitynyt kuvittelemaan mitään tuommoisia itsestäni. Saan jatkuvasti itseni kiinni siitä, että valitsen aika intuitiivisesti jonkin metodin tai kannan ja sitten huomaan aika pian, että oikeastaan olisikin kannattanut tehdä näin. Ei mitään vakavaa, en suutu itselleni, mutta näitä pieniä korjausliikkeitä ja muistan sitten ensi kerralla -lupauksia tulee tehtyä sen verran taajaan, etten mitenkään pystyisi konstruoimaan käsitystä siitä, että minulla on jokin lahja käsissäni. Vaikka se onkin kummallista, että moni äitini asiakas on minun asiakkaakseni ryhdyttyään sanonut, että olen perinyt äidiltä kosketuksen lahjan. Tiedän kyllä, miltä äidin kosketus tuntuu. Siinä on jotakin typerryttävän huolellista ja intensiivistä. Ehkä se on vain sitä, että toinen keskittyy koko olemisellaan työstämään jotakin oman kehon kohtaa lempeästi mutta samalla johonkin toiseen rytmiin suostutellen. Se on aika harvinaista. Mutta ei se tunnu käsien lahjalta, en usko sellaiseen ollenkaan. (Etenkin kun olen aika kömpelö ja suurpiirteinen noin ylipäänsä.) Enemmän se on kai keskittymisen lahja, ajan antamisen lahja. Ja se edellyttää sitä, että myös toinen antaa itselleen ajan, antaa itselleen luvan vain olla ja tunnustella elämäänsä sen tunnin tai kolme varttia tai mistä ajasta nyt sitten onkaan kyse. Jos toinen ei tee niin, minunkaan keskittymiselläni ei ole arvoa pennin vertaa.

Olisi kamalaa päätyä harhaiseen käsitykseen parantamisesta ja parantumisesta... kamalaa ja vaarallista. Vielä kamalammalta tuntuu ajatus, että voisi joskus itse vahingossa ajautua kuvittelemaan, että kykenee näkemään, mitä kukin tässä maailmassa ansaitsee osakseen. Tietysti jossain mielessä, suppeasti, niin voi vielä leikitelläkin - jos vaikka jonkin projektin loppuun saattaminen vaatii uurastusta, niin on aika hupsua kuvitella sen tulevan valmiiksi koskaan työhön tarttumatta. Kai silloin voisi sanoa, että kun ihminen ei kerran viitsi tuon verran nähdä vaivaa, ei hän ole lopputulemaakaan ansainnut? Jorge Bucay taisi kirjoittaa viisaasti jonkun kirjansa esipuheessa, tai jossain kohtaa, äääh tätä muistia, että ihminen on kyllä ansainnut taatusti kaiken hyvän, mikä hänen osakseen on koitunut. Mutta että huonoja, liian vaikeita asioita emme ole useinkaan ansainneet. Tottahan se on, kun asiaa miettii. Ei kukaan esimerkiksi ansaitse joutua väkivallan uhriksi. (Ah, törmään taas tähän, että onko oikein jakaa vankeusrangaistuksia. En usko niihin tippaakaan. Sakoista en jotenkin jaksa välittää, eivät ne ole liian vaikeaa taatusti kenellekään, rahaahan se vain on, mutta vankeusrangaistukset... niiden kohdalla tulee vain surullinen olo siitä, ettei kukaan lapsen, sitten nuoren ja myöhemmin nuoren aikuisen lähiympäristöstä ole jaksanut tai uskaltanut tai osannut puuttua asioihin silloin kuin kehityskulkuun olisi vielä voitu vaikuttaa... tuntuu, että on jo liian myöhäistä.)

No, tällaisia mietin, kun kävelemme koiran kanssa rantaa ja ihailemme laskevaa aurinkoa ja tyyntä liplettä. Pitkästä aikaa ehdin havainnoida, miten lammikon veden väre heittää kallion punaiseen graniittiin noita ohuita, hentoja päällekkäisviivoja, joista Merleau-Ponty on kirjoittanut oivaltavasti. Löydän myös kelon, jonka koko runko on jäkälöitynyt. Keloon on syöty koloja, sellaisia joihin mahtuisi ehkä neljän tulitikun nippu. Myös kolot ovat jäkälöityneet, mutta eivät umpeutuneet, ainoastaan sievästi pehmustuneet vihreänharmaalla norsunihominiatyyripinnalla. Punatammen lehdet pysyvät maahan pudottuaankin kovina ja muodostavat escherläistä pintaa, jolla voi kävellä.

On jännittävää ja huikaisevaa huomata, etten todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, kun palaan Intiasta. Tai Intiassa, mutta sehän nyt on itsestään selvää, etten sitä voi tietää. En osaa kuvitella sitä kaikkea. Olen lukenut siitä paljon, mutta se on aivan eri asia. Tuntuu jotenkin hurjalta rynniä pari kuukautta toisella puolen maailmaa jonkinlaiseen pyjamaan pukeutuneena. Jos ei sitten kuukahda vatsataudissa heti alkuun.

Mutta ei täälläkään kaikki selvää ja loogista ole, nytkään. Näen unen, jossa isä on humalassa entisen kotimme eteisessä. Siihen liittyy paljon tuskaa ja häpeää, enhän ole ikinä nähnyt isääni humalassa, sillä hän juo enintään puolikkaan viinilasin ruoan kanssa, yleensä ei sitäkään. Unessa olen vielä yhdessä entiseni kanssa, ja elän sitä maailmaa, sitä varmuutta ja turvallisuutta, ja sitten kun löydän unessa isän humalassa juhlien eteisestä, ja koetan puhua isälle, mutta hän ei tunnista minua, muistan äkisti kesken unen, että tämän täytyy olla unta, koska en minä enää asu siellä, ei ole sitä varmuutta eikä turvaa, ja jää vain pelkkä häpeä, jota ilmeisesti voihkin sen verran äänekkäästi, että minut herätetään, minkä jälkeen en osaa olla itkemättä. Sänkyyn nostetaan harmaa kolli, siihen on hyvä upottaa hätäiset sormet, se on edelleen olemassa, se asuu edelleen kanssani. Toisinaan kun hyvästelemme äidin kanssa työpäivän päätteeksi, minuun iskee halu sanoa, että haluan pois, haluan takaisin kotiin, haluan olla lapsi taas. Paitsi etten halua sitäkään, kai vain hetken ajan tunnen polttavaa halua olla taas sellainen, jonka ei tarvitse kantaa huolta ja vastuuta ja joka ei aina ensimmäiseksi ajattele, että miltä tuosta toisesta tuntuisi, jos käyttäytyisin näin ja näin, jos kerran voin lempeyttää ja pehmentää lähestymistapaa ilman sen suurempia mahanpuruja. (Joskus kyllä saan puruja, olen aika huono arvioimaan ennalta, mitä kaikkea olen halukas myönnyttelemään. Mutta usein näppituntuma pitääkin.)

Ja joskus, hetkittäin, on tällainen päivä, marraskuun vino valo putoaa naapuruston tiilitaloille ja tulen kentän yli ja muistan että jokin noista taloista on se, jossa olin leikkikoulussa iltapäivät. Koulussa, jonka kieltä en oppinut. Kun muistan sen ajan, tulee äkkiä hyvin ahdistunut ja hätäinen olo. Tuntuu hurjalta, että asun nyt parin kerrostalonmitan päässä tuosta olosta. Ehkä se muuttuu, puhdistuu. En oireile enää Punavuortakaan niin voimakkaasti, talvi Tähtitorninmäellä reititti mielikuvat siltä osin uudelleen.

Ihmeellistä, että saa olla aikuinen ja tulee vapaapäiviä ja voi kävellä ulkona ja kuvata jäkäliä ja escherlehtiä makro-objektiivilla eikä tarvitse jutella kenenkään kanssa jos ei halua. Ei tarvitse olla reipas, ei yhtään mitään pitäisi-pitäisiä. Voi kävellä ja hengittää ja tutkia sitä miellettä, että kirkas taivas muutamin pilvenhattaroin kantaa muassaan kevään ja kesän tuntua ja lupausta.

Teetauolla

Kotiin päästyäni keitän kupillisen yogi-teetä. Sen lipukkeissa on hauskoja elämänohjeita, joihin on useimmiten helppo yhtyä. Nyt lipukkeessa lukee:

Your greatness is measured by your gifts, not your possessions.

Ajattelen koulussa käydyssä keskustelussa esiin noussutta kysymystä siitä, voiko olla eettistä, että koko elämänsä kovasti työtä paiskineelle vanhukselle jää oman laitoshoitopaikkansa maksamisen jälkeen käteen yhtä vähän tuhlausrahaa kuin sellaiselle, joka ei ole panostanut niin työntekoon ja materian haalimiseen ja jonka paikan kunta maksaa, koska vanhuksella itsellään ei ole rahaa. Minun oli jotenkin vaikeaa nähdä, miksi joku siitä katkeroituisi niin kovin, vaikka monelle muulle se ei selvästi ollutkaan vaikeaa. Tiedän kyllä, että ihmiset katkeroituvat hyvinkin pienistä jutuista, eikä sitä tässä ja nyt -tilanteena kai voi kuin uskoa tapahtuvan, mutta en taatusti aio suostua siihen, että peruskatkeraan asenteeseen suhtaudutaan jotenkin luontevana tai luonnollisena, jonakin, mihin ei voitaisi vaikuttaa. Jos valistus vain onnistuttaisiin muotoilemaan järkevästi ja tarpeeksi houkuttelevasti, monia vaihtoehtoisia polkuja tarjoten... Oivallusten välittäminen on vaikeaa, koska kukaan toinen ei voi oivaltaa itsen puolesta. (Tämän huomaa hyvin anatomian kanssa pähkäillessä.)

Ehkä sekin on lahja, ettei näe syytä katkeroitua, että jaksaa pysyä uteliaana? Tosin tuo lahja tökkää jotenkin pahasti, lahjat kuulostavat niin synnynnäisiltä. Mieluummin puhuisi asenteesta, metodisesta uteliaisuudesta, kuin lahjasta. Taitokin ehkä kävisi, vaikka sekin kuulostaa jotenkin - spesifimmältä. Olisikohan katkeruuden välttämisen taidon oppiminen mahdollista kaikille noin periaatteessa, jos tahtoa riittäisi? (Ja taas tullaan tähän, mistä tahto muodostuu...) Ja: miksi joku ei tahtoisi oppia sitä? Askarruttavaa!

Yogi-teen lipukkeen kanssa on helppoa olla yhtä mieltä. Itse asiassa kuva vanhuksista laitoksessa liittyy sen tulkitsemiseen muutenkin kuin mielleyhtymänä; kuva selkiyttää hyvin sen, miksi tuollainen taito tai asenne tai lahja on tärkeämpi kuin omaisuus. Tuollaisen taidon kanssa nimittäin aiemmin varakasta elämää viettänyt vanhus voisi olla masentumatta siitä, ettei hän nyt olekaan suhteellisesti, mälläysrahassa mitattuna, sen rikkaampi kuin naapurikaan. (Väittäisin kyllä, että hänellä silti on enemmän valtaa - ainakin hän voi vaihtaa vanhainkotia, jos ei ole palveluun tyytyväinen, hakeutua samaan vanhainkotiin kuin ystävänsä tai lähelle lapsenlapsia, ja niin edelleen.) Tällainen kyky olla masentumatta tuntuu aika tärkeältä ainakin minusta. Omaisuus voidaan ottaa pois, ja voi käydä niinkin, että meidän sukupolvemme ei esimerkiksi koskaan pääse nauttimaan mitään eläkkeitä. Tai markkinasysteemit heittelehtivät pahasti siinä vaiheessa kun öljytaloudesta on pakko siirtyä jonnekin arvaamattomaan suuntaan. Raha pehmentää joissakin tapauksissa selviytymistä, mutta on lopulta aika arvaamaton tukipilari, jos yhteiskunnan rakenteet alkavat pahemmin tutista. Ja mikä lopulta on meidän varmasti ja viemättömästi - ei edes oman kehon toiminta ole täysin hallinnassamme! Emme päätä kuolevaisuudestamme enkä sairastumisistamme, emme vanhuudesta, kulumista, kolotuksista. Tuntuu jotenkin kauhean ulkokohtaiselta kuvitella, että voisimme päättää vakavasti ottaen ja syvätasolla jostakin sellaisesta kuin käyttörahoista...

Mutta jostakin sentään voi päättää. Esimerkiksi voin päättää suunnata tarkkaavaisuuttani ja voimavarojani jonkin hyödyllisen asian opettelemiseen.

On suunnattava teetauolta takaisin ranteen pinnallisten ojentajien pariin. Tänään on niiden päivä.

Äidin lahja

Äidin lahjaa on pakko pitää kaapin päällä, muuten kissat nyrhisivät kevään. Sunnuntaina seisomme kukkakaupassa, ihastelen helmililjaistutuksia, sanon ottavani sen mieluiten serkulle ja tämän tyttöystävälle, valmistujaislahjaksi Thoreaun ohella. "Ota itsellesi kanssa joku kukka", sanoo äiti. Otan järkähtämättömän itsepäisesti toisen samanlaisen helmililjaistutuksen. Eikä minua häiritse lainkaan yksitotisuuteni. Keväällä ne voi tökätä ulos, vaikka jonnekin metsänreunaan. Ne selviävät kyllä. Orkideat ovat liian kylmiä, julmia ja koreilevia, tulppaanit dominoivia, nämä ovat pieniä ja näillä on jatkuvuutta, ruukkukukkia ei mahdu enempää eikä tasetteja ole vielä tarjolla.

Otaniemessä raahaan kasveja pakkasessa isän autolta serkun asunnolle ja juhlien jälkeen takaisin kylmälle autolle, koetan viikata mahdollisimman tarkasti pussinsuun, ruskea voimapaperi olkoon tuulen ja kylmän suoja... Olen arvellut, etten juuri liiku ulkona, en ole tajunnut, ettei autoa saa lähelle parkkiin, koska aurinkoinen merenselkä on täynnä purjelautailijoita. Kasveille ei ole tehty toppahuppua vanhoista lehdistä, ne värjöttelevät paljaltaan paperikassissa.

Kasvit selviävät hengissä, mutta lehtiin jää punerva sävy niihin kohtiin, joita pakkanen on kirpaissut. Joka toinen päivä annan kasveille vähän vettä sipulien juurelle ja seuraan, miten kevät tunkeutuu huoneeseen. Kukkavarret erottuvat jo, yksittäiset kukat vielä vihreitä mykkiä nyrkkejä supussa, tuskin kohoumia.

Koetan pitää itseni toiveikkaana. Enää muutama päivä käsikirjoituksen hiomista, äkkiä pelkään pudotuksenomaisesti. Tuijotan tekstiä vierain silmin. Tulevaisuus käännöksen jälkeen on yksityiskohdatonta huikeaa kevään valoa, vapautta, valpastumista, hätkähtämistä maailmaan, laman kouristuksiin. Onneksi en toivo elämältä vain yhtä asiaa tai kahta asiaa tai vain yhtä mahdollista tulevaisuuspolkua, onneksi olen utelias ja lähinnä iloitsen ennakko-odotusteni pettämisestä. Enkä ole velkaa kellekään. En minkäänlaista velkaa.

Äidin lahja kaapin päällä lykkää vartta ja kukkavanaa. Koetan ymmärtää, että kevät tulee pian.

"Älä ajattele tunteita, tunteitaan ei saa koskaan ajatella", sanoo äiti autossa sunnuntaina. Vain iloa ja rakkautta saisi ajatella äidin mielestä, muut joutaisivat menemään. Äiti kuulostaa vihaiselta sanoessaan niin, hän on tuomitsevalla päällä. En kysy, miksi hän kuulostaa vihaiselta, jos viha kerran hänen puolestaan saisi mennä eikä sitä saisi päästää käyttäytymiseen saakka. "Kun ajattelee, mitä tuntee, ei ihme, jos tulee ongelmia, ennen ei tunteisiin kiinnitetty huomiota eikä ongelmia ollut", sanoo äiti. Hän haluaa ajatella velvollisuuksia, hän haluaa minunkin keskittyvän velvollisuuksiin, minun ja siskon. Velvollisuus ei ole tunne.

En usko, että hän haluaa ostaa helmililjat velvollisuudesta. Eikä kai hän tunne syyllisyyttä ja epätoivoakaan velvollisuudesta. Haluaisin tukkia korvat ja tarkastella vain saamiani kukkia. Äiti rakastaa minua helmililjoin. Muu ei merkitse, laa laa laa. Jos en tarkastelisi, mitä tunnen ja mitä arvelen äidin tuntevan, sanoisin väittelyssä pahemmin vastaan. Mutta minusta on tärkeää, mitä me tunnemme. Minäkin pidän ilosta.

"Muscareissa näkyy jo kukat", sanon miehelle yksi ilta. "Missäh?" hän älähtää. "Muscareissa", toistan rauhallisesti. Jälkeenpäin käy ilmi, että miehelle muscari tarkoittaa musiikkileikkikoulua.

Minulle se tarkoittaa tällä erää äidin lahjaa.

Muistan ensimmäisen kerran, kun huomasin helmililjat. Olin ala-asteella, niitä punki esiin erään talon kukkaistutuksen laidalta. Muu nurmikko oli vielä harmaanruskeaa liiskaa, mutta nämä hullut työnsivät päänsä aurinkoon ja viilsivät sinisellään. Sitten ne katosivat ennen kuin samasta penkistä nousi narsissien keveä ja hilpeän hellehattuinen joukko ja punaisten tulppaanien miehekäs uhkeus. (Se, mitä penkissä oli kesäaikaan, ei ole muistoissani: elin silloin toisaalla, talossa jossa kuulemani mukaan on ollut tikkataulu. Miten en ole huomannut tikkataulua? Minulla ei selvästikään ollut isoäidin luona tylsää...) Helmililja: miten jokin saattoi olla niin pientä ja sinistä? Oliko se muiden kukkien lapsi, kenties, mutta eiväthän lapset ole noin arvokkaita...

Se hämmästyttää minua edelleen, se sama kysymys. Niin pientä, niin sinistä...

Mimäkki

Ystävä muistaa kesken vierailun, että hänellä on laukussaan tuominen. Yleensä hän ei halua tuoda roinaa, mutta tämä, tämä on jotakin muuta. Kullanvärisessä rasiassa on kummallinen härveli. Siinä on monia metallisia kaarevia jalkoja ja sitten käsittelykeppi.

Vehje näyttää hämähäkiltä, muttei kuitenkaan ole sellainen, joten nimeämme sen välittömästi mimäkiksi. Nimi on peräisin Vompsun ystävältä, joka kutsui lapsena hämähäkkejä mimäkeiksi. Ilmeisesti tuo uudissana sopi paremmin hänen silloiseen suuhunsa. Itse en osaa nähdä hämähäkkejä mimäkkeinä, mutta heti tämän kojeen nähdessäni tajusin, että sen nimeksi mimäkki sopii paremmin kuin hyvin!

Vierailun luonne muuttui kiinnostavasti, kun vieras opasti meitä sulkemaan silmät ja sitten hiipi taaksemme ja työnsi mimäkin pitkät, lempeästi ihoa tunnustelevat jalat hiuspohjaan. Mikä tunne! Äkkiä kalloa peittävä iho, joka harvemmin tulee sormeilluksi muuten kuin rentoutusharjoituksen tai shiatsun osana, särähti eloon ja tietoisuuteen. Sormet piirsivät kallon olemassaolevaksi, tuntevaksi, herkäksi ja uskomattoman aistivoimaiseksi.

Se tunne on kummallinen - niskakarvat nousevat pystyyn, kylmät väreet juoksevat selkäpiissä. Samanlaisen tunteen saa yleensä aikaan paljon arvaamattomammin keinoin: kun suutelee jotakuta ensimmäistä kertaa (sen jälkeen se tuntuu aina paljon laimeammalta, mikä on vähän ikävä juttu sen kannalta, että myötätuntoinen parisuhde on kuitenkin aika mukava juttu). Tunne on hyvin eroottinen ja silti varsin viaton: toinen muistikerrostuma, jota se koskettaa, liittyy kouluaamuihin, kamman piikkien juoksemiseen päänahkaa pitkin. Mutta kampaan liittyi aina kipu, koska letit piti vetää tiukalle, jotta ne pysyisivät siisteinä iltaan saakka. (Kukaan ei tainnut pohtia, miksi ihmeessä ne eivät saaneet hapsottaa. Olisiko se ollut nyt niin vakavaa?) Usein päätä särki, kun äiti kiskoi letit niin tiukalle. Muuten niin helläotteinen äiti heittäytyi todella ronskiksi lettien kanssa.

Kummallisinta on, miten mimäkin kosketus jää kaikumaan. Puhuin tästä ystävän kanssa myös polittiisuuskeskustelussa, tässä kaikumisesta siis, en mimäkistä. (Saimme mimäkin vasta eilen.) Ystävä kiinnitti huomionsa siihen, miten perustelin mummopiikit eli liukuesteet kengissäni: en tahdo edes melkein liukastua, sillä se karmea putoamisen tunne jää kaikumaan kehoon ja saa minut tököttämään varovaisin askelin, vaikken oikeasti edes paljon ehtisi horjahtamaan ja saisin korjausliikkeellä sekunnin murto-osassa itseni takaisin tasapainoon. Veren maku on jo suussa, sydän hakkaa. Ystävä oli sitä mieltä, että aika moni ihminen ei kuuntele tällaisia kaikuja. Onko niitä edes kaikissa? Luulisin, että on, vaikka kenties ihminen ei rekisteröikään niitä tietoisesti tai käy heti ylikompensoimaan tällaista kaikua. Mutta en tiedä, en yksinkertaisesti tiedä. Aihetta liippaavat psykologiset tutkimuksetkin ovat yleensä tutkineet sanojen kaikua ihmisen mielessä ja niiden tiedostamatonta vaikutusta hänen liikkumisen nopeuteensa ja tyyliinsä, eivät liikkeiden ja esimerkiksi liukastumisen kaikuja. Jokainen pidempään tanssinut tietää varmasti, miten tärkeä oikea metafora voi olla jonkin kehollisen pulman ratkaisemiseksi. Miksei siis liike, joka tapahtuu vielä tiiviimmin samassa sfäärissä, samassa hermotuksen, asentoaistimuksen, liikeaistimuksen ja lihasmuistin kentässä, vaikuttaisi liikkumiseen, sen tyyliin ja tapaan?

Mimäkki saa päänahkan, pään muodon esiin pitkiksi ajoiksi. Äkkiä, niin kummallista kuin se onkin, minulla on tuntikausiksi pää, vaikkei se särje. Se voi hyvin, tuntuu rennolta ja hieman kihelmöivältä. Samalta saattaa tuntua koko kehossa tanssimisen jälkeen. Rennolta, elävältä...

Joskus ratkaisut ovat häkellyttävän yksinkertaisia. Mimäkin ajatteleminen saa muistamaan lämmöllä muitakin matalan teknologian laitteita ja keksintöjä, jotka ovat kuitenkin hyvin tehokkaita ja mahdollistavia: Purkinavaajaa ja tukipohjallisia, esimerkiksi. Veistä.

Mimäkki saa minut siinä määrin hyvälle tuulelle, että ostan kimpun liekinpunaisia tulppaaneja.