Yksi valinnoista ja jotain kiinnikasvettua

Viime päivinä olen taas miettinyt yhtä valinnoista. Tavoitetta olla vapaa sellaisessa suhteessa, jonka mieltää itse tärkeäksi. Minulle se tarkoittaa edelleen vapautta rakentaa päiväohjelmani rauhallisesti ja harkiten ja pitäytyä niissä. Sillä tavalla näet pysyn hyväntuulisena enkä saa paniikkeja ja katastrofointikohtauksia. Itse päiväohjelmat saattavat olla hyvinkin pitkällisiä ja detaljoituja ja niihin on yleensä jätetty aikaa kohtaamisille, huudahteluille, halaamisille. Mutta niille on aikansa ja paikkansa. Moni muu tuntisi ehkä itsensä tässä kahlehdituksi, mutta minulle ne tarkoittavat vapautta. Vapautta huolesta, onko tehnyt tarvittavat asiat (tietysti on, niille on varattu kalenterista tietty slotti), muuttuuko sittenkin jonkin palikan paikka, ehtiikö syömään lainkaan, osaako sanoa toiselle ei silloinkin kuin se olisi hyväksi, sen sellaista. Kun kirjoitan haluavani rakentaa päiväohjelman rauhallisesti ja harkiten ja pitäytyä niissä, tiedän kirjoittavani joidenkin ihmisten - joista osa on minulle aika läheisiäkin - mielestä haluavani olla joustamaton. Olkoon niin. Kaikella on hintansa.

Minulle joustavuuden hinta - jatkuva tavoitettavuus, jatkuva puhelimen tarkkailu ja vastaamisvelvoite - on vain liikaa. Muutun sen piiriin ajautuessani (kuten aina välillä joudun ajautumaan, kun vaikkapa jokin iso työjuttu edellyttää tietyn viikon puhelimitse tavoitettavana pysyttelemistä) ihmiseksi, jollaisesta en pidä. Ärryn, ajattelen ikävää soittajasta jo ennen kuin vastaan ja tunnen helposti ihmisten kiusaavan minua, kun he haluavat siirrellä tapaamisia puoli tuntia milloin aiemmas, milloin myöhemmäs. (Se on ihan älytön tunne, mutta minkäs teet. Olen huomauttanut muutamalle moisen tempoilun stressaavan minua kohtuuttomasti; siitä ei ole seurannut mitään avartavaa keskustelua vaan kysymys, miksi minusta pitää tuntua siltä. Kunpa tietäisinkin. Siltä minusta nyt joka tapauksessa tuntuu.) Kaikkein tylsimmältä tuntuvat "myöhästyn vartin" -viestit. Ymmärrän, että ne lähetetään ystävällisessä tarkoituksessa, mutta stressihormonit vaan kohisevat korvissa, kun puhelin piippaa. Ei minusta se myöhästyminen tai vaikka tulematta jääminen ole niin paha juttu kuin tekstari. Olen tottunut semmoiseen ja semmoista välillä käy, joidenkin kohdalla kroonisestikin. Olen valmiimpi sietämään sitä ja sen arvaamattomuutta kuin puhelinta tai sen mukana pitämistä. Joten puhelin on jossain. (Etsin puhelimen lähinnä jos olen sairastunut ja joudun peruuttamaan jonkin tapaamisen. Ajattelen sen jostain syystä korrektiksi, vaikka voihan olla, että muutkin stressaantuvat kännykkäviesteistä ihan yhtä karmeasti.)

Tänä syksynä kun olen ollut tarmokkaampi ja iloisempi ja enemmän jaloillani kuin pitkiin aikoihin, olen jättänyt puhelimen entistä huolettomammin oman onnensa nojaan. Mikä onni! Joitain kaverisuhteita se tuntuu nihkeyttävän. Harmillista. Olen kyllä koettanut kuvata, miten reagoin kännykkään ja että sen mukana kantamisen hinta on minusta liian kova. Olen saanut muutaman moraalimurinan siitä, miten nykyään ihmisten väliset asiat normaalisti hoidetaan. Olen jättänyt vastaamatta, että minua kiehtoo enemmän onnellisuus kuin normaalius. Enkä osaa ajatella muuten kuin että tästä hankaluudesta varmasti joutuu maksamaan. Mutta että kenties se on sen arvoista. Eivät ne muutkaan lounaat nimittäin ilmaisia ole.

(Ja tietysti olen vähän hämmentynyt siitä, miten muuten niin fiksut ihmiset perustelevat minuun kohdistuvia vaatimuksiaan jollain hiton normaaliudella. Onko mitään tympeämpää perustetta? Koetan pitää itseäni lieassa sen suhteen, etten heijastaisi tällaista yhtään eteenpäin. Se, että minulta koetetaan vaatia moisia älyttömyyksiä, ei oikeuta mitenkään minua vaatimaan tai koettamaan vaatia niitä muilta. Jos saat minut kiinni jupisemassa jotain jonkin käytännön normaaliudesta, ole ystävällinen ja osoita minulle, mitä olen tekemässä.)

Yhtäkaikkisesti puhelinjuttu ja aikataulujuttu saavat jotenkin pienellä, epämääräisellä tavalla surulliseksi. Ihmisillä on niin erilaisia intuitioita siitä, miten asiat on helpoin järjestää. Toisten luontevan ymmärtäminen voi tuntua hyvin vaikealta. Joidenkin ystävien kanssa puhelinasia on keskusteltu ja ymmärretty ja he ovat ymmärtäneet, että mieleeni ei tosiaan juolahda suuttua siitä, jos he myöhästyvät siitä ilmoittamatta. Toisten kohdalla asiaa ei saada keskusteltua ja saa tehdä töitä sen eteen, että onnistuu vakuuttamaan itsensä siitä, että ei, eivät he varmasti toisissa konteksteissa kokisi näitä ymmärtämättömyyksiä ja että tämä nyt jostain syystä on vain heille (ja minulle) kipeä asia, ehkä koska he kokevat asioiden ja näkemisten viikkoa ennen sopimisen yhtä vangitsevana kuin itse koen sopimisen viime tinkaan jättämisen tai jo sovitun viime tinkaan asti venkslaamisen. Me vain elämme erilaista aikaa, erilaista kulttuuria.

Kuinka vaikeaa ymmärtäminen usein onkaan.

Edes omien tuntemusten ymmärtäminen. Ne tuntee, ne ravisuttavat, estävät nukahtamasta, ovat niin kipeitä että unohtuisivat mieluiten tuossa tuokiossa... ne kiihdyttävät sykettä tai pudottavat verenpaineen äkisti niin että meinaa vajota kasaan. Ne tulevat... menevät... Niin, en ymmärrä itseänikään. Mutta olen muotoillut koko joukon itsen käyttöohjeita, jotka ovat osoittautuneet hyviksi ohjenuoriksi.

Kesken pohdintojen kirjastoon saapuu äiti poikineen. He ovat etsimässä pojan lukioesitelmään materiaalia, ovat ajelleet kaiken päivää ympäri pääkaupunkiseudun kirjastoja. Äiti selittää ylpeyttä uhkuen, että nuorellamiehellä on jo yliopistonkin kirjastokortti ja että pian aineisto on koossa, että hän tekee kaikkensa sen eteen, että esitelmää varten haalitaan parhaat kirjat. Poika hymyilee ujosti. Kesken kirjojen etsinnän äiti alkaa puhua meidän kanssamme älyllisistä ongelmista. Kirjastosta ei löydy pojan esitelmään soveltuvaa materiaalia, mutta äiti ei kiukuttele eikä väsähdä, vaan toteaa, että onpahan tämäkin kirjasto nyt sitten tullut tutuksi, ja että se on hyvä tietää jatkoa ajatellessa, millaisia tiloja ja missäpäin milläkin koulutusaloilla ja tiedekunnilla on. "Ettei tarvitse ihan tyhjän päältä valita", hän virnistää. Molemmat kiittävät kohteliaasti ja valuvat ulko-oville.

Katselen hämmentyneenä heidän etenemistään ja mietin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Miten televisio pauhasi kaiken aikaa vanhempien ollessa kotona. (Ei ihme, ettei minulla ole televisiota.) Miten suhtauduttiin, jos koetin pyytää sen volyymin hiljentämistä jonkin tärkeän esitelmän kyhäämisen tai kokeeseen luvun ajaksi. No etkö sä ole jo tarpeeksi lukenut, tule nyt katsomaan Napakymppiä meidän kanssa. Ei hitto, en osannut kuvitella, että joku vanhempi voisi suhtautua noin lapsensa esitelmäntekoon. Nuo vanhemmat eivät varmasti sano lapselleen sitten myöhemminkään, että miksi sinä semmoista juttua opiskelet, onko se mistään kotoisin, eikö tuo ole ihan paskaa eikä mitään oikeaa työtä. Pääsin kerran lukioikäisenä Kansalliskirjastoon, koska ystävän äiti oli heittämässä meitä jonnekin ja hänen piti hakea sieltä jokin omiin opintoihinsa liittyvä kirja, ja olisin kernaasti jäänyt sinne loppupäiväksi tai vaikka loppuiäkseni, mutten uskaltautunut sinne uudestaan ennen kuin pääsin sisään yliopistoon, koska minusta tuntui jotenkin, että se on jotakuta muuta varten.

Silloin kauan sitten ihmettelin niitä samoja asioita kuin nytkin. Kuten että miten joidenkin ihmisten hiukset menevät siististi ponnareille. Miten on mahdollista syödä ryönäämättä paidanetumusta. Millaista olisi elää elämää jossa ei unohdeta avaimia kotiin. Toki nyt ihmettely on monipuolistunut ja näen monen aiemmin valtavan ihailtavalta ja saavuttamattomalta tuntuneen piirteen taakse: Miltä tuntuisi jos ei voisi lähteä ihmisten ilmoille kuin huoliteltuna. Mitä tarkoittaisi ettei sietäisi vyötärörasvaa itsessään. Mitä tarkoittaisi potea jatkuvaa syyllisyyttä siitä, ettei tee enemmän töitä. Olisiko rasittavaa sietää toisten irrationaalisuutta, jos asettaisi itselleen tiukan rationaaliset tavoitteet.

Koska puhelimeni on ollut hävöksissä jo useamman päivän ajan, en ole voinut sopia isänpäivästä huomenna. Koetan soittaa täältä kirjastosta, työpuhelimesta. Mutta ei siellä ole kukaan vielä vastannut. Ja jos he koettavat soittaa minulle, ääni kertoo vain, ettei numeroon juuri nyt saada yhteyttä. (Eivätkä he varmaan arvaa, että tuntemattomasta numerosta soittaja saattaisin olla minä, eivät he tiedä, millä numeroilla yliopiston lankanumerot alkavat.) Olen joka tapauksessa jättänyt kalenteriin suuren valkoisen aukon isänpäivän kohdalle. Ja ajattelen, että jollain maagisella tavalla he varmasti tietävät minun olevan tulossa. Olenhan tullut aina ennenkin. Omilla ehdoillani. Paitsi sinä yhtenä syksynä, kun he eivät vielä olleet ostaneet minulle puhelinta lahjaksi ja en halunnut kuulla heistä pihaustakaan. Mutta sen jälkeen olen aina tullut. Pelokkaana, epävarmana. Tietäen, että jos ei vie lahjaa, se ei ole hyvä ja osoittaa kiittämättömyyttä. Mutta että suurin osa ostamistani lahjoista on niinikään ollut jotenkin vääränlaisia ja huonoja. Enkä ole vielä lainkaan keksinyt, mitä veisin.

Koetan muistuttaa itseäni siitä, ettei isä ole enää se sama isä kuin aiemmin, että me osaamme jo luovia monien karikoiden ympäri eikä häntä satu eikä väsytä aiempaan malliin, työelämämalliin. Sitä on niin pirun vaikeaa muistaa. On vaikeaa muistaa, miten paljon päättäväisemmin osaa nykyään sanoa ei ja kyllä, miten paljon vähemmän on riippuvainen, miten usein siellä käydessä yli tulvahtaa vain suru siitä, miten emme voi koskaan kohdata samalta tasolta - miten joko he ajavat minua takaa tai jos otan paikkani riittävän napakasti, ryhtyvät pyytelemään anteeksi ja osoittamaan nöyryyttä. Jotta me voisimme kohdata ihmisinä, meidän pitäisi pystyä puhumaan toisillemme kuten aikuiset puhuvat keskenään. Jos emme voi kohdata ihmisinä, leikimme jotain hemmetin performanssia, jossa ei koskaan tunnu löytyvän tilaa empatialle ja ihmetykselle, eikä tasavertaisuudelle. Mutta eivät vanhempani halua oikeasti kuulla, mitä ajattelen, puuhaan ja arvostan. Aina välillä tätä keskustelua on avattu mutta se päättyy kerta toisensa jälkeen samaan: kavahtamiseen kauemmas, varovaisuuteen, ja usein suoraan syyllistymiseen siitä, mikä kasvatuksessani on mennyt pieleen, kun olen kasvanut näin hirviömäiseksi. Tai sitten olen itse paennut, kun olen kertonut jotain ja minulle on sanottu, ettei niin saa ajatella. (Niin että epäilen kyllä thoughtcrimen olevan ihan relevantti rikos siellä missä on perheitä. Ainakin semmoisia perheitä, jotka osaan kuvitella. Olen elänyt vain yhdenlaisessa ja nähnyt aika vähän mistään muunlaisesta.)

Helvetti että pelottaa huominen. Sanoin tuossa eilen Faunillekin, että onkohan minusta puhelin niin ahdistava juuri sen takia, että useimmiten siihen kuitenkin soittavat vanhemmat.

Kirjoista informaalisesti opittua

Esseeseen saa käyttää kolmea kirjaa, ei enempää. Saamme kirjalistan, josta kirjat on valittava. Nyt te ehkä mietitte, miten nämä kirjat voi valita, sanoo luennoitsija. (Tai pitäisi ehkä puhua tehtävän antajasta ja vastaanottajasta, koska ei hän mitään luennoi.) Hän antaa muutaman neuvon: kirjoja voi katsella. Katsoo ensin takakantta ja sitten ehkä myös sisällysluetteloa.

Ajattelen: Voi luoja! Se, joka on kerrankin kirjoittanut takakansitekstin non-fictioniin ja sitten nähnyt saman tekstin markkinointikoneiston läpi sylkäistynä, ei ehkä hirveästi enää luota takakansiteksteihin. Mieleeni tulee äkisti, että olen oppinut kirjoista paljon niiden liepeillä maleksien. (Miksei työntekoakin voisi kutsua maleksimiseksi? Varmasti työllisyyslukemia tuijotetaan paitsi bkt:n, myös kansalaisten pahanteosta varastoinnin näkökulmasta. En tiedä, onko työteon varastointifunktiosta puhuttu, mutta koulutuksen varastointifunktiosta kyllä on. Ja, anteeksi nyt vaan, minusta työelämässäkin on hahmotettavissa jotakin tämmöistä...) Esimerkiksi: Joskus takakansitekstin kirjoittaa ihminen, joka ei ole lukenut teosta lainkaan. Ja ainakin tällainen ihminen tekee takakansitekstiin usein muutoksia tuntematta välttämättä kirjan alaa kovin hyvin. Niin että se niihin luottamisesta. Luota mainokseen, hyvin menee.

Tästä keksin koota pienen anekdootisto-ohjeiston kaikesta siitä, mitä päähäni pälähtää, kun ajattelen kirjaa.

• Älä luota takakansitekstiin orjallisesti. Ks. perustelu yllä.
• Kirjat ovat maagisia kapistuksia. Ks. Atwoodin haastattelu.
• Muista, että kirja on monen ihmisen tekemä. Mielikuviin kirjoittajasta vaikuttavat ainakin taittaja ja kustannustoimittaja, usein kääntäjäkin. Niin ja se markkinointiosasto. Kirjojen oletetaan myyvän. Tai ainakin niiden halutaan myyvän.
  
• Jos ostat raskassivuisen (killtävä, painava paperilaatu), paksun ja suurikokoisen opuksen selailuraamatuksi, ratko se jo aluksi kansistaan ja liimaa selustan sidoksen tueksi holkki ennen kuin sidot kirjan uudestaan. Näin kirja pysyy käyttökelpoisena vuosia, ei repeile eikä hukkaa alku- ja loppupään sivujaan. Holkin ansiosta kirjaa voi säilyttää avoimena pöydällä sen rakenteen vahingoittumatta. Kirjoissa on halvemmin valmiina holkkia, koska käsityöstä ei haluta maksaa.
• Jos voit vaikuttaa kirjoittamasi kirjan lähdeluettelon muotoon, vaikuta. Ja vaikket voisi, aina kannattaa yrittää. Informaation rikkauden säilyttämisessä on nimittäin puolensa. Tietyissä lähdeluettelon muodoissa tekijän etunimi halutaan typistää alkukirjaimeen. Tämä informaatiokato saattaa suurestikin haitata sitä, joka myöhemmin koettaa etsiä salaperäisen H Taylorin teoksia tai artikkeleita kirjastosta (esim. kun alkuperäinen viitattu artikkeli on julkaistu lehdessä, joka pitäisi tilata kaukolainana). Kirjastohenkilöt tuntevat hyvin tämän probleemin. Kirjoitan "aina kannattaa yrittää", koska olen saanut itse jääräpäisyydelläni muutettua erään käännösteoksen lähdeluettelon ylläolevaan perusteluun vedoten. Tosin voi olla, että tietokannat alkavat nykyään olla niin hienostuneita ja netti niin suvereeni, että tämä huoli voi siirtyä pian ö-mappiin. Toisaalta, ei niiden nimien latomiseen nyt kovin paljon tilaa eikä vaivaa mene.
  
• Samalla tavalla, jos voit vaikuttaa kirjahankintoihin, hanki ihmeessä kirjoja, joiden paperilaatu on huokoinen ja kevyt. Nämä kirjat eivät kovassa (kirjasto)käytössäkään murtaudu kansistaan. Lisäksi paperi ei heijasta ikävästi silmiin. (Kuka muuten on keksinyt, että kiiltävä paperilaatu on jotenkin hienompaa myös teoksissa, joissa ei juuri ole kuvia?)
• Älä haaskaa aikaa sen ihmettelemiseen, miten vanhemmissa opuksissa joskus asiaa jankataan ja ilmaistaan vaikein lausein. Kirjoittaminen ja editoiminen on ollut erilaista ennen tietokoneiden tekstinkäsittelyohjelmia. Kirjaltaja (isäni ammattinimike; ammatti lakkasi olemasta, ihmiset eivät) ei ole uskaltanut kajota tekstiin samalla pontevuudella kuin kustannustoimittaja kolmannella rundillaan. Tai kirjoittaja itse kolmannella rundillaan.
• Sen sijaan kannattaa ihmetellä ääneen, miksi kustannusmaailma ja kirjastohenkilöt eivät kommunikoi keskenään enempää. Tarkoitan tätä: kirjastohenkilönä voi havainnoida hyvin helposti, millainen paperi- ja sidostyyppi kestää käytössä. Kun kustannustaloissa suunnitellaan esim. oppikirjoja, tuolla tiedolla luulisi olevan käyttöä. (Ellei sitten pahansuovasti oleteta, että kustannustalon intresseissä on tehdä mahdollisimman pian hajoavia oppikirjoja uuden painoksen varmistamiseksi. Eivät ne varmaan sitä mielellään ainakaan ääneen myönnä, joten sikäli on hyvä nostaa aihetta esiin kerta toisensa jälkeen.) Mitä saataisiinkaan aikaan, jos meillä olisi kirja-alan monitieteinen koulutusohjelma/tutkimusverkosto, jossa yhdistyisivät kirjasto, kustannusmaailma, kirjan historia ja sosiologia, viestinnän teoriat, lukemisen ja kirjoittamisen estetiikka... Kertokaahan, jos tällainen on, haluan liittyä sen fb-sivulle.
  
• Yhteiskäytössä olevat kirjat toimivat mainioina "aktiivisen" lukemisen tekniikoiden moneuden demonstraatioina. Mainittakoon neonväriset korostustussit, punaiset lainehtivat viivat sanojen alla, marginaaliin tai suoraan sanan ylle riviväliin ahdettu toisto keskeisestä termistä sekä marginaalien kysymys- ja huutomerkit. Niin ja "TÄRKEÄ!"
• Joissain vieraasta kulttuurista suomennetuissa (kaunokirjallisissa) teoksissa on lopussa tukisanalista. Sen vuoksi kannattaa aina kurkistaa ensiksi kirjan loppuun, ettei käy kuten minulle on monesti käynyt: lopuksi on voinut tarkistaa, mitä ne vieraskieliset sitaatit oikein tarkoittivatkaan ja keitä olivat viitatut henkilöt. Eipä silti, että se olisi koskaan liiemmin pidätellyt etenemistäni.
  
• Mitä tieteellisiin teoksiin ja oppikirjoihin tulee, eri aloilla on hyvin erilaiset viittauskäytännöt. Joillain aloilla halveksitaan pitkien suorien sitaattien käyttöä ja katsotaan sen osoittavan, ettei asiaa ole ymmärretty. Toisilla aloilla taas pidetään moukkamaisena sitä, ettei toisen kultivoitua, hiottua ääntä päästetä kuuluviin sellaisenaan, koska tulkinta nyt joka tapauksessa on äärimmäisen vaikeaa. Tai haastatellun ääntä. (Joskus jaot tuntuvat noudattavan jopa koulukuntajakoja. Mutta tämä on mutua, älä luota siihen.) Ennen kuin muodostaa mielipiteensä tietystä vieraan alan kirjoittajasta, kannattaa vilkuilla muita saman alan teoksia, sisarteoksia. Kyse voi olla jostain, joka ei kerrokaan niin paljon kirjoittajasta kuin alasta ja sen käytännöistä. Samanlaisia konventioita on myös lähdeluettelon muodostamisessa, siinä, viitataanko suoraan alkuperäisteoksiin vai tunnetumpiin nimiin kotimaisen fanittajan tulkinnan kautta ja laitetaanko tiedot viittauksesta tekstin lomaan vai ala- tai loppuviitteeseen. Närkästys vieraamman alan moukkamaisista käytännöistä alkaa tuntua surkuhupaisalta siinä vaiheessa kun on kohdannut useampia kuppikuntia eikä osaa enää identifioitua niistä mihinkään.(Ja siitä huolimatta huomaa, että preferoi tiettyjä tapoja; ei siksi, että ne olisivat ainoat oikeat ja sivistyneet ja hienostuneet vaan koska, pahalainen sentään, ne jostain syystä kuitenkin tuntuvat kosiskelevan itsen mielestä relevantimpien kuppikuntien hyväksyntää. Kuvitelmat, kuvitelmat... ja miksi muuten sitä ajautuu ajattelemaan, että relevantimpi kuppikunta olisi tyhmä kuin saapas eikä ymmärtäisi tällaista asiaa, jonka itse ymmärtää. Jännä juttu.)
  
• "Lukea kuin avointa kirjaa" -sanonta antaa ymmärtää jotain muuta kuin miten se usein tulkitaan. Avaapa aukeamallinen, sanotaan, Plotinosta englanniksi. Lue. Tai, vielä parempaa: avaapa aukeamallinen vierain kirjoitusmerkein kirjoitettua kieltä. Sitä on vaikeaa edes teeskennellä lukevansa, koska ei tiedä, pitäisikö silmien liirata pysty- vai vaakasuoraan. Ja oikealta vasemmalle vai päinvastoin tai ylhäältä alas vai päinvastoin. Ja mikä parasta, kun haluaa teeskennellä lukeneensa koko aukeaman, kääntääkö siitä (meidän näkökulmastamme) seuraavalle vai edelliselle aukeamalle... Tällä näkökulmalla voi herkutella, kun sattuu tapaamaan sellaisen ihmisen, joka kehuu lukeneensa jotain toista kuin avointa kirjaa. Ei tarvitse sanoa ääneen mitään, voi vain nyökätä hilpeästi hymyillen.

Huutonauru

Kävelemme ulkona, kesän tunnistaa jälleen ja se synnyttää odottamatonta onnentunnetta. Äkkiä kysyn, mitä on huutonauru. Mistä kysymykset tulevat? En osaa sanoa. Mistä mielleyhtymä tulee? Ei se tunnu liittyvän mihinkään, mitä olen ajatellut tai siis, missä ajatukseni ovat harhailleet, ei se liity kai mihinkään näkemäänikään, se vain tulee. Mitä on huutonauru? Mitä tarkoitat, kysyy Fauni. Selitän: On joukko ihmisiä, jotka käyttävät tätä termiä. Esimerkiksi facebookissa joku kommentoi linkkiin vain kirjoittamalla "Huutonaurua!"

Millaista naurua se on, se kysymys nousee siinä ihan äkisti kuin tyhjästä. (Huutonaurukommenteista on aikaa ainakin pari viikkoa.) Onko se huuto jotenkin epätoivoista vai kuinka? Ehkä se on vaan kovaäänistä naurua, ehdottaa Fauni. Joku samassa avokonttorissa työskentelevä nauraa kuulemma niin että se kuuluu viereiselle osastolle saakka. Ahaa, sanon. Mutta mikähän siinä sitten on erilainen kuin pelkässä naurussa? Tarkoitan - jotkuthan nauravat ja puhuvat kovalla äänellä ja jotkut hiljaisella. Jokin merkitys sillä huuto-etuliitteellä kai on kuitenkin.

Ei, asiasta ei saada selvyyttä.

Aika harvoin asioista saadaan selvyyttä noin muutenkaan. Esimerkiksi etsimme virkailijan kanssa kirjastosta kahta kirjaa, joiden pitäisi olla hyllyssä. Mutta eivät ne löydy ainakaan omilta paikoiltaan. Kirjat eivät liity mitenkään yhteen, joten sinänsä tuuri osoittautuu huonoksi: kahdesta kirjasta kolme on kadoksissa. Yhden sentään löydän. Mutta missä ne kaksi muuta seikkailevat? Onko kirjastossa joku toinen, joka kuin ihmeen kaupalla on keksinyt haluta juuri nämä kaksi kirjaa ja lukee niitä lukusalissa?

Eikä sitäkään tiedä, minkä asioiden kanssa oikeastaan sopii sinutella. Tulkinta tapahtuneesta muuttuu niin valtavasti vaikkapa ilmanpaineen kanssa. Aamulla olo on vetämätön, laahustan vessaan pohtien, olenko kenties jollakin tavalla sairas, kun en herää intoa säkenöiden vaan laimeana ja valmiiksi väsyneenä. Ja että olenko valinnut elämässäni kaiken päin prinkkalaa. (Kaiken! Että uskallankin!) Ja milloin into ja ilo aikovat palata. Mistä ne riippuvat... vielä kirjastossakin silmien auki pitäminen tuntuu ponnistukselta, mutta kun teen yhden työn, jotain muuttuu - tunnen toisen kivut näpeissäni, asetun niihin, pehmenen niiden mukana. Tai siis, jokin pehmenee niiden mukana, koska itse vain katoaa. Jokin puhuu, selittää lihasten toimintaketjua, mutta ei sillä ole mitään tekemistä minun kanssani.

Ja kun pyöräilen takaisin, kuplin onnellisuutta ja iloa ja jaksua. Mistä hyvästä? Ja äkkiä kaikki haahuilut ja kummalliset päähänpinttymät ja toisten johdatettavaksi heittäytyminen ja tahdon sokea seuraaminen vaikuttavat, no, jos eivät nyt ihan järkeviltä, niin ainakin tarvituilta valinnoilta, koska ilman niitä saattaisin ajatella tätä fyysisesti raskasta ja huonosti palkattua työtä paskaduunina. Enkä oikein onnistu ajattelemaan niin nyt vaan uhkun mielihyvää siitä, että voi tehdä jotain, joka muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. Selkeästi. Epäilyksille sijaa jättämättä.

Joskus tuntuu hullunkuriselta hymyillä sillä tavalla, naama ratkeamaisillaan silkasta aurinko-onnesta ja kivatyöonnesta ja minulla on paikka maailmassa vaikka aika pieni paikka se tietty onkin -onnesta. Entisten driveinpankkiluukkujen luona istuu nainen, jonka hiuksista puolet on karissut tiehensä. Hän ei vastaa katseeseen. Niinä hetkinä kun tuntee iloa, terävöityy. Olisi helppoa jäädä siihen koukkuun ja käydä tavoittelemaan sitä piristävillä nautintoaineilla. Tyydyn kuitenkin ostamaan kaksi litraa mansikoita. Sen on riitettävä tänään.

Ja jos joku keksii selityksen huutonaurulle, kuulisin tai siis lukisin sen mieluusti.

Vuorovaikutteista kirjoittamista ja muuta hölöhölöä

On hauskaa katsella blogiin eksyneiden tai löytäneiden hakusanoja. Jotta olisin hieman vuorovaikutteisempi, reagoin nyt niihin kirjoituksen tasollakin. Harmillista kyllä, statcounterini on ilmaisversio ja sen analyysisiivu on aika ohut. Niinpä tänä aamuna tekemäni viime aikojen hakusanojen haku on menettänyt eilen iltana minua hauskuuttaneen "kuka ne puurot oikein keittää" -haun, joka itse asiassa sai miettimään koko tällaisen kirjoittamisen mahdollisuutta. (Oikeastaan statcounterilla leikkii Fauni, joka on itseäni kiinnostuneempi ihmisten verkkoretkeilystä. Hän bongaa myös äitiään, joka käy täällä välillä lukemassa kuulumisia. Hei vaan, Faunin äiti!)

Tässäpä viimeisten hakujen osuudet:

47.30% veloena
28.38% veloenisch
4.05% dystonia lantion kiertymä
2.70% pulpettikatto
2.70% haastattelu hierojakoulutuksen
2.70% Nurit Krauss
2.70% jalkaruusu
1.35% kehomusiikki
1.35% häpyliitoskipu
1.35% kipeä häpyliitos
1.35% valkoinen näppy ikenessä
1.35% teinikarkotin

Ihastuttavaa, vaikka en nyt voikaan yhtä vuorovaikutteisesti kertoa, kuka sen puuron keittää. (Sen muuten keitin minä työpaikan mikroaaltouunissa, ja aineksina oli kraanavesi, kauranlese ja pussillinen pakastepuolukkaa.)

Mutta hakuaiheisiin:

Veloena on tämä blogi. Jotkut erehtyvät kutsumaan tätä kirjoittavaa samalla nimellä, mutta se on vähän ajattelematonta. Ei tässä nimittäin vielä kaikki.

Veloenisch on sitä, mitä elän ja puhun. Jotkut näkevät tässä jotain linjauksia, mutta itse olen kirjoitellut siitä, mitä päähän pälähtää. Ei siihen mitään linjauksia tai lupauksia tarvita. Välillä päähän ei pälähtele, eikä sekään tunnu kovin vaaralliselta. Jossain määrin pidän kirjoittamishinkua kirouksena omalle niskahartiaseudulleni. Harvemmin muistan ergonomiaa kirjoittaessani, mikä on harmillista.

Dystonia lantion kiertymä - olen tavannut vain servikaalista dystoniaa sairastavia henkilöitä, ja ajatus siitä, että samantapainen oire kiertäisi lantiota, kuulostaa aika pelottavalta.

Pulpettikatto - miksihän niitä ei käytetä enemmän? Mansardikatto miellyttää kyllä omaa silmääni eniten, mutta pulpettikattoiset talot näyttävät hauskan lippaisilta, vähän kuin suuruuskompleksiin sairastuneilta linnunpöntöiltä.

Haastattelu hierojakoulutukseen. Kannattaa hakea, jos yhtään mietityttää. Koulutus kestää vain vuoden ja ainakin itse olen tyytyväinen, että sen kävin, vaikka koulutuksen aikana epäilinkin potevani jonkin sortin mielenhäiriötä. Haastattelussa voi tietysti olla ultrarehellinen ja oma itsensä. Jos koulun ja omat intressit eivät natsaa, niin sitten niin käy. Ceeveeni todistaa minun käyttäneen vastaavaa menetelmää myös työhaastatteluissa. Yleensä kyllä minua ei ole kutsuttu edes haastatteluun. Mutta olen enimmäkseen viihtynyt niissä paikoissa, joihin minut on otettu. Paitsi materian myyntityössä. Ja ainakin haastattelut ovat olleet mielenkiintoisia. Koulutukseen haastattelija on yleensä koulutettu psykologi, joten erityistä tuomitsevuutta tai lokeroimista ei kannata pelätä. Siinä koulujen haastattelut erottuvat edukseen monista työhönottohaastatteluista.

Nurit Krauss on ehkä tulossa Suomeen jo tämän vuoden puolella. Kiitos NuritinTLB- ohjelman, oikea m. gluteus mediukseni on tällä hetkellä tulessa. Kyllä hellävarainen kurkottaminen voi olla aika tehokasta myös lihasten kestävyysharjoituksena. Mutta ei tässä vain jumissa olla, nimittäin TLB:n myötä jalkaterien kipu on lähestulkoon kadonnut, ja se on jo jotakin. Oikeasti, se että voi kävellä kivuttomasti, tuntuu ihmeelliseltä.

Jalkaruusu on semmoinen, mistä minua on peloteltu lääkärissä. Että jos tulee bakteeri-ihottuma, pitää hakea riittävän pian antibioottikuuri siihen, ettei tuo iskisi. Minun kynsivallintulehdukseni ei parantunut toistuvilla antibioottikuureilla. Se parantui sillä, että sain jalkaterapeutilta ohjeen, että varpaan sivut on huolellisesti kuivattava joka suihkussa käynnin jälkeen rutikuiviksi ennen kuin jalan sujauttaa sukkaan, ja että varpaita ei saa ikinä rasvata. Kas, sinnepä katosi tulehduksen uusiminen.

Kehomusiikki - katsokaa, miten ihmiset kävelevät, miten eri rytmit kytkeytyvät toisiinsa liikeketjussa, pyyhkivät heidän kokemustaan. Tai miten ihmiset tanssivat, musiikkiin tai sitä ilman. Mieluummin ilman.

Häpyliitoskipu osoittautui kohdallani ennen kaikkea heijastuskivuksi kohdunsuulta. Ikävä kipu, toden totta. Kannattaa tutkia ja hoidattaa.

Kipeä häpyliitos, kts. edellinen.

Valkoinen näppy ikenessä voi johtua esimerkiksi hammastahnan natriumlauryylisulfaatista. Oma suuni ei ole pahemmin aftaillut sen jälkeen kun siirryin Bioteneen. Eikä hampaiden peseminen enää satu. En kyllä aiemminkaan hahmottanut tuntua kipuna, mutta pakko se on kivuksi nimetä nyt kun välillä joutuu Oxygenolille Biotenen yllättäen ehdyttyä - kivulta se nyt tuntuu, kun oppinut, että peseminen voi tuntua myös miellyttävältä. Mutta voihan suu toki varmasti muutenkin näppyillä.

Teinikarkotin hämmentää pientä päätä. En oikein pidä ajattelumallista, jossa itseä pelottava, ahdistava tms. muuten kielteisesti liikauttava ihmisryhmä päädytään karkottamaan pois silmistä ja siten pois mielestä. (Tässä muuten hyvä kirjoitus aiheesta, aiheena tosin enemmän maahanmuutto, mutta teineihinkin suhtaudutaan vähän samaan tapaan epäröiden, etenkin jos ne ovat vieraita ja niitä on paljon yhdessä paikassa.) Teinitkin ovat ihmisiä. Sitä paitsi minua ei olisi teininä karkotettu klassisella musiikilla - pidin siitä silloin ihan yhtä paljon kuin nytkin. Usein makasimme ystävän kanssa lautalattialla selällään kuunnellen Chopinin valsseja. Emme kai olleet kovin katu-uskottavia. (Tuskin edelleenkään olemme.)

Nyt listalla ei ollut teinejä sukkahousuissa, usein on ollut. Siinäpä toinen kapea suhtautumisvaihtoehto teineihin. Usein on haettu myös filosofian opiskelua. Suosittelen sitä. Ei siis nettihakua aiheesta vaan filosofian opiskelemista. Ei taida olla sellaista asiaa kuin hyödyttömät opinnot. Aina opittu ei tietenkään vastaa yliopiston asettamia tavoitteita, mutta ei se kai niin vakavaa sekään ole - kukin poimii elämästä itselleen makoisimmat marjat. On myös hyvin opettavaista käydä keskusteluja oman opiskelualan hyödyllisyydestä - siinä huomaa aika äkkiä, miten eri tavoin hyödyllisyys voidaan mieltää. Siitäkin oppii aika paljon, ettei ole työmarkkinoilla kuuminta hottia. Tai ainakin itse pidän rikkautena sitä, ettei kaikki ole sujunut liian helposti omassa elämässä - sitä voisi näet ajautua kuvittelemaan, että jos jonkun elämässä takkuaa, on kyse aina vain asennekysymyksestä tai viitsimisestä tai jostakin tuollaisesta, ikään kuin ihmiset olisivat umpioituja yksikköjä.

(Keskustelimme tässä iltana muutamana Faunin kanssa sellaisesta mahdollisuudesta, että otsaan hiusrajaan voitaisiin kiinnittää pieni kamera tallentamaan kaikkea koettua ikään kuin kokijan näkö- ja kuulokulmasta. Leikimme ajatuksella, miten tuollaisten tallenteiden olemassaolo muuttaisi käsityksiämme kohtaamisesta, etiikasta, vuorovaikutuksesta, erilaisista elämismaailmoista. Vaikka nauhat olisivat lähtökohtaisesti yksityisiä, niihin voisi itse palata ja tarkistaa hämäävien tilanteiden ja tunnekuohujen lauhduttua, mitä itse asiassa toinen sanoikaan, miten elehti, jne. Ja kuuluisivathan siinä omatkin vastaukset, vaikka kasvonilmeet eivät näkyisikään, aivan kuten emme näe niitä toisen kanssa livenä keskustellessakaan - mikä voi olla hyvä, ettei halvaannu itsetiedostuksen määrästä. Ja, kuten Fauni huomautti, löytyisi epäilemättä heitä, jotka laittaisivat nauhansa vapaaseen jakoon. Se olisi tuhottoman mielenkiintoista. Varmasti esimerkiksi kerjäävän romanialaisnaisen nauha tai servikaalista dystoniaa sairastavan nauha tallentaisi aika erilaisia reaktioita kuin esimerkiksi pienen vauvan tai söpön koiranpennun kanssa liikkuvan ihmisen nauha. Tämä nyt on tietysti ääripään kärjistys, mutta kyllä - kyllä se olisi mielenkiintoista. Ja on vaikeaa uskoa, ettei tuollaisen nauhamateriaalin läpikäyminen vaikuttaisi kohtaamistaitoihin. Toivoisin itse olevani rohkeampi kohtaajana, ja ehkä niin vielä joskus käykin. Tietäisi vain, miten.)

Istun kirjastossa, kaikki tuntuu järjestyvän. Solmimme työsopimuksen vain joulukuulle, koska tiesin lähteväni pitkälle pois, pitkäksi aikaa. Mutta kun palaan helmikuussa takaisin, vanha paikka ja uusi sopimus lauantaityöstä odottaa minua. Se on mukava yllätys, jonka varaan en uskaltanut laskea. Kirjastossa työskentelemisessä on jotakin rentouttavaa. Se tuntuu hauskalta nyt kun saan muuten tehdä ei-istumatyötä. Ja kirjasto on ollut osa elämääni jo niin pitkään. Se ei samalla tavalla riitele arvomaailmaani vastaan kuin vaikka jokin kaupallisempi työpaikka riitelisi.

Ääh, nyt lopetan hölöämisen. Väsyttää tämä viikon pituus - illaksi on vielä luvassa kurpitsajuhlat, vaikka olo on kaikkea muuta kuin juhliva. Haluaisin lähinnä nukkua... onneksi huomenna on vapaapäivä, samoin maanantaina. Luultavasti tosiaan tarvitsen unen ja levon, jotta pakara lakkaa kramppaamasta ja väsymys valahtaa kehosta toisaalle.

Joku muukin on jo kirjoittanut siitä kolumnista, jolle olisin ehkä hivenen kohottanut kulmakarvaani, jos olisin eilen muistanut tai tänään jaksanut. Itse olen päinvastoin kuin kolumnisti pahoillani siitä, että jossain vaiheessa varhaisaikuisena revin pari vanhaa päiväkirjaa niiden nolouden takia. Ikään kuin en olisi silloin ajatellut niitä ajatuksia ja elänyt sellaista elämää. En silloin kestänyt sitä lapsellista ja meuhkaavaa itseä, mutta nyt epäilemättä kestäisin sen itsen aivan hyvin. Ja tämä on juuri sitä, minkä itse miellän kasvamiseksi, sofistikoitumiseksi, kypsymiseksi. Että sietää jopa noloutta, häpeää, surua, kiukkua, neuvottomuutta, tyhjäpäisyyttä, pelkoja - paitsi muissa, myös itsessään. Mutta epäilemättä tuolla kolumnistilla on erilaiset tavoitteet ja luultavasti myös erilainen käsitys siitä, miten hyvä maailma olisi mahdollista saavuttaa, ja mikä on kypsyyttä ja järkevyyttä. Eipä silti, että oma järkevyyskäsitykseni muutenkaan ihan yksiin menisi kenenkään muun järkevyyskäsityksen kanssa. Tai että sen tarvitsisi mennä. Tai että se pysyisi samana.

Kai vain muutos pysyy... ja kirjasto.

Valohoitoa

Ihanaa, mikä valo! Jo vesijuostessa ystävän kanssa aamulla kirkkaus vuoti ikkunasta veden pintaan, sen läpi juostessa piti melkein sulkea silmät. Raitiovaunussa kohti kotia - oli kiire, tiesin että on päivän ainoa mahdollisuus nähdä mies ennen kuin hän joutuu töihin ja palaa sieltä nukkumaanmenoaikaan, loppuun viirattuna - näin tutun, juttelimme hetken. Auringosta, totta kai. Mietin, missä vaiheessa tutuntutuista tulee tuttuja. Kai sitten kun heidän kanssaan on kerran jutellut aiemminkin ilman tutun läsnäoloa? Ei, ei minulla ole tähän sääntöä, ainakaan vedenpitävää, mutta noin sen itse sanoisin suunnilleen menevän.

Makasimme miehen kanssa sängyllä valosta sikkaralla, söimme täysyväriisistä ja purjosta keitettyä vatsantotutuskeittoa, nautimme läheisyydestä ja puhuimme paljon siitä, miten vähän olemme ehtineet vain olla. Tai siis, minä kerkiän kyllä vain olla ja ajatella ja kävellä, mutta miehellä on viimeinen yliopistokurssi meneillään ja se on aika tiivis ja vaikea, hän laskee laskujaan melkein kaikki vapaa-ajat ja koska se sujuu paremmin kampuksella, hän on yleensä siellä. Näemme vasta iltaisin, kun molemmat ovat väsyneitä ja kärsimättömiä ja tahtovat vain päästä nukkumaan. Kuinka kauan elämä voi jatkua tällaisena? Vielä kuukauden, sanoo miehen lukujärjestys. Mies oli sunnuntaina lukenut vähän blogiani ja havahtunut siihen, että olen olemassa ja ajattelen ja hermostun ja ilahdun silloinkin kun hän on siellä koulullaan laskemassa laskemistaan. Hän on ollut aika uppoutunut kurssiinsa.

Olen tietysti huomannut sen, mutta olen aika taitava keksimään tekemistä itselleni. Nytkin tänään kävin miehen lähdettyä katsomassa kasvitieteellisessä puutarhassa, olisivatko lumikellot jo nousseet. Eivät olleet, maa oli vielä lumen ja sohjon ja jään peitossa siinä, missä ne kasvavat. Mutta etelään viettävä rinne oli sula jo, ja strobusmännyn juurelta ylös killitellen taivas näytti kumman kesäiseltä. Lisäksi polut olivat vähän hyllyviä ja niissä juoksi puroja. En voinut tietenkään olla auttamatta kevättä (ja polkujen kiinteytymistä - ja samalla kurastin kengät perinpohjaisesti). Puutarhan jälkeen läksin kävelemään Kaivaria kohti ja kävin Ursulan terassilla yrttiteellä, koska yhtämittainen aamusta saakka liikkuminen tekee janoiseksi. Ursulassa on nykyisin kannussa haudutettua rooibosta, ja sitä saa santsatakin. Hyvää palvelua, kun aika monissa kahviloissa saa yrttiteekysymykseen vastauksen "joo on meillä tota vihreetä teetä".

Selvisin kävelyltä kotiin vasta viiden maissa, ja sitten menin kirjastoon palauttamaan kirjoja ja dvd-levyjä ja hakemaan saapuneita varauksia. En oikeasti ymmärrä, miten selvisin niinä vuosina, kun minulla ei ollut kirjastokorttia. Kirjasto lisää elämänlaatua tavattoman paljon! Nytkin löysin varausteni lisäksi kirjan, jossa kerrotaan eri kasvisten terveysvaikutuksista. Minusta on ihan hurmaavaa lukea, mitä kaikkea hyödyllistä saankaan elimistööni syödessäni tattaripuuroa perintömustikoilla! Katselin myös vähän Anne Tylerin romaaneita, joita minulle on suositeltu, mutta jotenkin en nyt ole romaanituulella, koska on niin monta hyvää tietokirjaa luettavana ja lainassa.

Kotiin päästyäni luin tietysti sen kasviskirjan kannesta kanteen. Palaan siihen vielä varmasti usein. Aina välillä on hyödyllistä päivittää tietämystään. Innostuin jotenkin valtavasti siitä, miten paljon kaikkia ihania kasviksia on ja miten kohta on taas kylvöaika ja että kylvöjä suunnitellessa voisi pitää mielessä myös terveysseikat - ja se on aika helppoa, koska kaikilla kasviksilla on omat terveysvaikutuksensa! Mutta jotenkin erityisesti olen nyt vaikuttunut kyssäkaaleista ja talvikurpitsoista ja punalehtisistä salaateista. Ja avokadosta. Harmillista, ettei avokado kasva avomaalla!

Tuntuu kauhean hauskalta saada syödä. Vaikka nyt on tietysti edettävä varovaisesti, vatsaparka ei ole tottunut suuriin tömäytyksiin. Söin äsken kypsän, mehevän tomaatin ja ihmettelin sen erinomaista, makeaa ominaismakua. Tomaatti myös tuntuu todella nautinnolliselta suussa. En oikein malttaisi odottaa sitä, että pääsen kohta iskemään alfalfan ituihin. Mutta vatsa on vielä tomaatista aivan ähkytännä. (Se olikin sellainen todella suuri tomaatti kyllä.) Ei auta kuin odotella ja juoda varovasti yrttiteetä.

On vaikeaa olla muuta kuin iloinen ja kiitollinen, vaikka eilen illalla minulla olikin kurja olla ja tunsin itseni kauhean hankalaksi ihmiseksi, kun en vain osaa haluta elämältä sitä mitä tämänikäisiltä naisilta oletetaan ja mitä niin monet muuten mukavat ihmiset osaavat, lapsia ja ruuhkavuosia, ja ahdistuin kutsusta, jonne menijät kaikki muut ovat juuri synnyttäneitä tai raskaita, enkä löytänyt itsestäni mitään halua mennä sinne vaikka pidänkin kaikista kutsutuista yksitellen - minusta se olisi täysi katastrofi: joko minulla olisi näyttävästi kurjaa tai sitten polkisin itseäni ja minulla olisi piilotetusti kurjaa ja vetäisin vain reipasta iloista roolia ja ehkä jossain vaiheessa suuttuisin kipakasti, tai sitten toiset joutuisivat tai siis jotenkin vain päätyisivät koko ajan olemaan varovaisia ja hissuttelemaan ilmaisuissaan, koska he kaikki kyllä tietävät, miten ahdistavina ja pelottavina koen perheellistymisen prosessit; joka tapauksessa se tapaaminen sujuu epäilemättä parhaiten, jos en ole mukana, ja niinpä olen päättänyt olla menemättä mammagatheringiin - ja mielessäni pyörivät itsepäisesti toisen ystävän sanat, että ehkä onkin niin, etten edes halua yrittää olla perheellisten ystävä, heräsin siihen monta kertaa yön aikana ja olin huolissani siitä, että onko tosiaan niin vaikken oikein tajuakaan sitä tietoisella tasolla, mutta tänään nuo sanat ovat menettäneet merkityksensä, koska olen ehtinyt kävellessä ajatella ja tajuta, ettei se ihan niin ole. On ihan eri asia jutella yhden tietyn ryhmän edustajan kanssa erikseen, siinä on ihan toisella tavalla mahdollista hakea yhteistä pohjaa, kuin tunkea itsensä tilanteeseen, jossa toisten ryhmäinto on (aivan ymmärrettävistä syistä) huipussaan ja jossa itse on ainoa ulkoryhmäläinen, ja sellainen vielä aika itsepäisesti ja varmasti siitäkin huolimatta, että aivot piippaavat koko ajan "virhe". En pidä sellaisista itsetietoisuuden tiivistymistä. Kommunikoin ihmisten kanssa mieluiten sillä lailla että jaksan pysyä joustavana ja empaattisena ja kuuntelevana eikä minun tarvitse mennä sellaiseen defenssiin, että istun kuvaannollisesti sormet korviin tungettuina ja olen vihainen siitä, etten ole osannut välttää näin ilmeistä paskanakkia. Olisi tietysti kätevää olla täydellinen ja kaikesta ärsyyntymätön, mutta se taitaa olla turha toive!

Aurinko on kyllä kummallinen lääkitsijä. Se, mikä tuntuu iltaisin ihan mahdottomalta itkuisuuden ja pelokkuuden ja ahdistuksen spagettioksennusvuorelta, purkautuu aamulla ja päivällä aika helposti selkeisiin yksittäisiin tekijöihin. Mutta hitto että omista rajoistaan kiinni pitäminen on kauhean vääntämisen ja itsetutkiskelun takana. Ei kai se osoita muuta kuin sitä, miten monesti varhaiset yritykset asettaa omat rajat on kyseenalaistettu, kielletty tai tehty naurunalaisiksi. Tai on saatu vain raivokohtaus, ja vähitellen on itse käynyt säikyksi ja alkanut ounastella, että on parempi olla katkera omasta kyvyttömyydestään pitää puoliaan ja vihata itseään sen takia kuin tuottaa toisille kenties levottomuutta tai mielipahaa. Tai varhaisemmassa muodossaan: että on itse hirviö, että oma tahto on jotenkin paha ja hirviömäinen ja tuottaa pelkkää surua ja riitaa ja että siksi se olisi vaimennettava. (Mikä vie aika lähelle itsen eliminoimista.) Mutta toisaalta, rajoista kiinni pitäminen tuottaa vain kenties mielipahaa ja sekin on yleensä hälvennettävissä... yleensähän ihmiset kyllä ymmärtävät, kun jonkin asian selittää, mutta silti aika usein huomaan, että uskon ainakin heti jostakin levottomaksi tultuani jääräpäisesti, että ei, he eivät haluakaan ymmärtää, että he varmasti loukkaantuvat, ja niin edelleen. Se on kyllä rasittavaa! Olisi paljon mukavampaa, jos ensireaktio olisi, että loukkaantuvat jos loukkaantuvat, että se on toisten valinta, jos itse kuitenkin tiedän tarkastelleeni tilannetta monelta näkökannalta ja tehneeni huolellisesti skenaarioita ja päätyneeni lopulta mielestäni parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun kaikkien kannalta.

Onneksi on aurinko ja aurinkokäveleminen, linnunlaulu ja lumesta sulavan veden äänet. Niiden avulla on helppoa virittyä toiveikkuuteen ja päättää tuosta noin vain, yön vatkuttamisen vastakohtana (tai ehkä sen alustamana), että kylläpä vain, minulla on myös oikeus kieltäytyä jostakin kutsusta, vaikka ihmiset kuinka huolestuisivat ja pyörittelisivät päitään. Eivät he voi päättää minun puolestani, koska eivät he elä tätä kehoa eivätkä joudu kuuntelemaan näitä tunteita. (Ja samalla tavalla, minä en voi päättää heidän puolestaan heidän reaktioitaan ja tunteitaan: ne ovat heidän asiansa. Mutta on aika vaikeaa olla ottamatta kannettavakseen toisten reaktioita, suhtautua niihin rohkeasti ja toiveikkaasti.)

Ehkä silläkin on osuutta asiaan, että olen saanut syödä. Huomaan syömisen tuovan itseeni päättäväisyyttä ja tarmokkuutta. Tuntuu, että voisi kävellä maailman ääriin saakka ja lukea kaikki kirjat ja kuunnella vielä kerran elokuvan soundtrackin.

Ja sitten nyt on äkkiä taas yö ja pimeää... mutta se tuntuu levolliselta ja hyvältä. Saa nukkua, luksusta viime yön jäljiltä.

Yleensä olen ollut väsynyt pimeän tullen, mutta nyt olen aika energinen ja hyväntuulinen ja huomaan miettiväni jo huomista päivää ja sen haasteita. Ja ajattelen niitä pienenpieniä reikiä lumihangessa, joihin kurottui joidenkin perennojen pienenpieniä lehdenalkuja vihreinä kuin mitkä. Ehkä ystävä on oikeassa: ehkä kohta voi nähdä krookustenkin kukkivan!