jouluparanoiaa

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua. (Minustakin tuntuu, että useimmiten haluaisin vaieta ja koettaa unohtaa. Mutta en oikein usko sellaiseen käytäntöön kultuurisesti.)

Jos oikein ymmärrän, Bourdieu puhuu osapuilleen jostain hieman tämän kaltaisesta asiasta kirjoittaessaan pienestä kurjuudesta. Mitään materiaalista ei puutu elämisen tai peräti hyvän tai ainakin siedettävän elämän ehdoista, mutta kulttuurisella puolella tapahtuu jatkuvaa palautusta takaisin pieneen kurjuuteen, muistutuksia siitä, ettei kuulu siihen paikkaan, jota koettaa vaatia tai pyytää tai jopa vain toivoa itselleen. Liian suuri ero siihen, mistä lähti: ei kuulu uuteen paikkaan, vaan ei kyllä vanhaankaan.

Olen lukenut Bourdieuta lähinnä kommentaarien kautta, joten en osaa sanoa, kirjoittaako hän pienen kurjuuden yhteydessä siitä, ettei se kurjuus tunnu rajoittuvan siihen, joka ravistelee yltään vanhempiensa odotukset traditioiden jatkamisesta (ja eivätkö kaikki tee näin jossain mielessä ja joillain elämänalueilla? Kai sikäli kyse on jostain universaalimmasta? Vai onko niin, että vain joillakuilla tähän kaikkeen liittyy vahva tuntu siitä, että tehty on jotakin, mikä tekee itsestä mahdottoman rakastaa, koska ei osaa kiinnittyä mihinkään ja voi pahoin vuodesta toiseen?). Tutkailujeni perusteella väittäisin, ettei pieni kurjuus pesiydy vain lähtijään, vaan myös jätettyihin. Tai ainakin se näyttää mahdolliselta joulupäivän havaintojen perusteella.

Tajusin joulupäivänä lapsuudenkodissa käydessäni, etten ole ainoa, josta tuntuu, ettei kelpaa perheelleen. Se sanallistettiin hyvin selkeästi, joten en ole voinut erehtyä. Ja osasinko konfrontoida tuota uskomusta? No enpä juurikaan. Siitä tulee typerä ja hidas olo. Mutta nyt sentään olen hoksannut sen. Parempi sekin tuskaisa tieto kuin sokeus koko asialle. Ehkä tulee mahdolliseksi konfrontoida tuota uskomusta myöhemmin.

Toteamuksen jälkeen itketti melkein kaikki pienikin lisätodistusaineisto asiasta. Äiti puolusti valtavia ruokamääriä sanoen, ettei hän osaa muutenkaan osoittaa välittävänsä. Ulkoillessa he selittivät selittämistään, miksi heistä on mukavaa kävellä metsässä. En osannut sanoa, ettei sitä tarvitse mitenkään perustella, koska olen kasvanut siihen kulttuuriin. Enhän minä mikään seikkailijaetnografi siellä ole, tai reportaasin tekijä: ei, se juuri on se kulttuuri tai käyttäytymismallisto, jonka ymmärrän sisältäkäsin. Tai ymmärsin. Nykyään voin tulkitessa livauttaa itseni sinne sisään, edelleen, vaikken suurta osaa ajasta voikaan pysytellä siellä, esimerkiksi opintojeni takia. Tai sen takia, mitä tunnen ja miten tuntemukseni jäsennän. Tunsin itseni myös halvatuksi roistoksi, kun en itse koe tarvetta perustella heille juuri mitään, en enää. (Lapsena kyllä tein sitä hyvinkin runsassanaisesti.) Ehkä se saa heidät tuntemaan, etten välitä siitä, ymmärtävätkö he? Tai että todistuksen taakka on heillä? Mutta eihän se ole kellään.

(Eikä sekään pidä täsmälleen paikkaansa. Minusta tuntuu edelleen, että tarvitsen sanallista jäsentämistä. Mitä minä tässä muuta teen kuin koetan jäsentää, todistaa sillä tavalla, että minun on helpompaa ottaa tähän kaikkeen etäisyyttä ja kyseenalaistaa sitä, minkä olen kirjoittanut, koettaa nähdä rivien lisäksi myös niiden välit?)
On jollain tavalla pohjattoman surullista, miten helposti käy niin, ettei kukaan tietyssä vuorovaikutuksen piirissä onnistu tuntemaan olevansa riittävä ja rakastettava. (Enkä nyt siis puhu vain siitä, mitä ajattelin joulupäivän iltana kotona käydessäni – kyllä tämä teema on esillä paljon muuallakin, muussakin puheessa.) Kuitenkin kaikki ovat hurjan hauraita ja pelokkaita olentoja, vai ovatko? Onko muunlaisia? Minusta tuntuu, että kaikki ovat, mutta ehkä olen väärässä, ehkä oma pelokkuuteni vain vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä tai keskusteluissa sanallistan asioita tällä tavalla ja toiset tarttuvat siihen konformisuuttaan? Joka tapauksessa, siitä mitä tunnen – hämmentävää, miten voimakkaita ne pelon ja avuttomuuden tunteet ovat. Ja hirviömäisyyden: makasin kotiin palattuani monta tuntia valveilla aprikoiden, miten saatan olla niin hirvittävä olento, niin typerä ja sokea ja hallitsematon, että annan oman epävarmuuteni vuotaa ympärilleni. Oman pahan oloni. Vai ovatko ne minun? Missä mielessä ovat? Ovatko ne jotain pidempiaikaista, ylisukupolvisempaa? No, vaikka olisivatkin, eikö minun vastuualueellani kuitenkin ole se, mihin voin vaikuttaa? Miksen saa sitä pysymään sellaisissa rajoissa, että pysyisin toimintakuntoisena kaiken aikaa, joustavana ja kohteliaana ja järkevänä saman tien eikä vasta valtavan itkemisen ja kappaleiksi hajoamisen tuntujen jälkeen?

Huomasin ajattelevani taas vanhasta tottumuksesta, että tunteeni ovat vääriä. Se tuntuu jotenkin raivostuttavalta ja takaperoiselta, koska jos jotain olen koettanut tässä vuosia, niin sen hyväksymistä, että tunteet tulevat ja menevät eikä niiden asiaankuuluvuuteen tarvitse ottaa kantaa. Yhtäkaikkisesti tunsin, että tunteeni ovat vääriä, koska ne voivat loukata toisia ihmisiä, jos näytän ne. Tässä vaiheessa makasin pitkään yksin pimeässä huoneistossa ja argumentoin argumentoimistani: Loukata, niin. Mutta ei se ole niiden tarkoitus. Loukkaantumisestakin voi parantua. Tai siis, parantuu. Mietin niitä asioita, jotka ovat loukanneet minua. Kyllä voisin sanoa parantuneeni niistä, vaikken voikaan sanoa, etteivät ne olisi vaikuttaneet ja etteivät jotkin niistä vaikuttaisi edelleen tietynlaisena arkuutena ja minäpystyvyyden notkahduksina. (Miksi ihmeessä kuvittelen sellaista omnipotentiaa, että säästyisin itse aiheuttamasta IKINÄ tuollaisia kolhuja muille? Millä resursseilla?) Ja että enimmäkseen kyllä voin aika hyvin olla näyttämättäkin sitä, mitä en halua näyttää. Mutta että mikä tämä agenda on, ettei niitä saisi näyttää? Kellä minä suutun itkemisestä, surusta, epätoivosta tai kiukusta? Epäreiluuden tunteista? Eiväthän ne helppoja ympäristölle ole, ja totta kai sellaista tuntiessaan varmasti jokainen joutuu nieleksimään sen kanssa, voiko tällä tavalla tuntevaa olentoa rakastaa ja sietää, onhan se hiton pelottavaa, mutta kyllä evidenssi joka puolelta ympäriltä vastaa: kyllä tällä tavalla tuntevia olentoja rakastetaan ja siedetään, ja sitten vielä painavampi, normatiivinen ulottuvuus: lapsikulta, millaista ympäristöä sinä haluat rakentaa – sellaista jossa ihmiset näitä tuntiessaan joutuvat ajattelemaan olevansa ainoita niin tuntevia ja pelkääviä, vai sellaista, jossa he näin tuntiessaan voivat huokaista ja ehkä vähän olla pettyneitäkin mutta hyväksyä tuntemukset, koska muutkin tuntevat niin, ehkä eri kohdissa ja eri asioista, mutta kuitenkin, ja maailma ei lopu siihen, että on itkenyt tai valittanut tai ollut rasittava tai surullinen, tai onko se sama asia...

Yhtäkaikkisesti tunsin itseni hirviöksi. Päivällispöydässä nousi esiin muutama keskustelunaihe, jotka tuntuivat niin uhkaavilta, että jähmetyin kauhusta. Vanhemmat miettivät facebookiin liittymistä. (Ja samanaikaisesti mietin, mitä se tarkoittaisi, tuhoaisinko aikajanani, kuten niin moni muu tekee tuon tuosta – muut kyllä sanallistustensa mukaan jonkin muun seikan kuin vanhemmille näkyvyyden takia. Minä kai pelkään siinä määrin vain vanhempiani.) He pohtivat, oliko erään tutun perheen nuoren miehen mahdollinen kuolema liittynyt itsemurhaan ja jos niin, johtuiko se siitä, että perheen isällä oli ollut samanaikaisesti kaksi rakkaussuhdetta ja perhettä. He ilmaisivat hyvin selkeästi, miten tuollaiset ratkaisut oivat heidän mielestään aivan uskottavasti aiheuttaa sellaista epävarmuutta lähipiirissä, että joku läheinen päättää riistää henkensä sen takia. (Mietin tietysti kuumeisesti, mitä he tietävät tilanteestani ja mitä he siitä haluavat tietää tai olla tietämättä ja onko tämä kenties jonkinlainen uhkaus tai kannanotto asiaan. Olen valinnut sen linjan, etten selitä. Vastaan kysymyksiin, jos niitä esitetään, mutten itse ala avautua. Tämä pohjautuu niihin kertoihin, jolloin olen avautunut vastaavista asioista; äiti on yksinkertaisesti tehnyt selväksi, ettei halua tietää, jos toimin niin väärin. Tässä ”väärin” on tarkoittanut ylipäänsä seksiä irtosuhteissa, jotka eivät tähtää mihinkään pysyvään.) Loppukaneettina he vielä kysyivät, onko totta, että olen blogannut Kuvalehdelle. Vastasin tietysti kuten asia on, että olenhan minä. (Aiheen käsittely päättyi siihen. En kysynyt, mistä he sen tietävät. Ehkä he ovat vain katsoneet LinkedInistä tai jotain.)

En pidä siitä tuntemuksesta, että on jotain salattavaa. En ymmärrä, miten ne ihmiset, jotka ovat paljon minua salaavampia ja yksityisempiä, selviytyvät strategiansa kanssa. Ehkä he vain ovat suunnattoman paljon itsevarmempia ja ajattelevat, etteivät heidän ratkaisunsa oikeasti kuulu toisille piirun vertaa. Minun on niin helppoa kuvitella, ettei tekemisiäni voitaisi hyväksyä, että jonkin asian tarkistuttamatta jättäminen tuottaa aktiivisesti pahaa oloa. Vanhempien kanssa olen oppinut, etteivät he siedä tiettyjen asioiden tarkistuttamista. He eivät vain hyväksy joitain sanallistuksia tai ratkaisuita ja ovat ilmaisseet etteivät halua kuulla sellaisesta. Tai äiti on. Ehkä isä kykenisikin näihin keskusteluihin. Isä on monella tavalla äitiä leppoisampi. Etenkin nykyään. (Vaikka tietysti suhdetta painavat ne kauheat teini-iän huutorallit, joissa rimaa alitettiin urakalla: kerroin vanhemmilleni, etten halua heidän paskaelämäänsä ja vastineeksi isä kysyi, minkähintaisia panotarjouksia sain tuollaisella pukeutumistyylillä.)

Jotenkin se kaikki palautuu kerta toisensa jälkeen siihen muistikuvaan, jossa poltin mikroaaltouunissa saksansämpylän. Olin ehkä tokaluokkalainen ja meille oli juuri tullut mikroaaltouuni. Olin tottunut lämmittämään sämpylän uunissa, ja unohdin autuaasti, ettei mikroon saanut sämpylälle laittaa paljon aikaa. Pistin varmaan pari minuuttia, jätin mikron pyörimään ja menin huoneeseeni lukemaan kirjaa. Plingin myötä paljastui, että olin tehnyt hiilen. Mikrosta tulvahti keittiöön musta savu. Itkin saksansämpylän pilaantumiselle – tiesin, että rahasta on tiukkaa, ei ruokaa saa haaskata. Hautasin sämpylän roskapussin pohjalle, tuuletin keittiötä paniikissa, söin vain muutaman omenan. Vetäydyin huoneeseeni lukemaan, vatsaa kuristi pelko: mitä tapahtuu, jos selviää, miten kauhean rikkeen olen tehnyt? Kun vanhemmat tulivat kotiin, he tietysti haistoivat heti jonkin palaneen. Mitä oli tapahtunut? Kielsin mitään tapahtuneen. Otteet kovenivat, kielsin edelleen mitään tapahtuneen, yritin livahtaa ulos, mutten saanut lupaa. Vanhemmat alkoivat etsiä käryn lähdettä. Istuin keittiön tuolilla ja heilutin jalkoja ja rukoilin mielessäni, että sämpylä maagisesti katoaisi pussista. (Ja kirosin sitä, etten ollut samantien kiikuttanut sitä ulkoroskikseen haisemasta.) Aina välillä äiti ilmoitti näkevänsä selvästi, että valehtelin. Lopulta vanhemmat löysivät sämpylän roskiksen pohjalta ja koettivat kysyä, mikä tässä oli niin kauheaa, ettei sitä voinut kertoa. Tässä vaiheessa itkin pystymättä mitenkään vastaamaan kysymyksiin.

En haluaisi uudestaan saksansämpylän tilanteeseen, mutta jollakin tavalla elän sitä kyllä. Minusta en tee mitään kauheaa, mutta ounastelen aiempien yritelmien perusteella, että vanhempien mielestä kyllä teen montaakin varsin kauheaa asiaa. Sitten kun en puhu noista asioista, koska he ovat ilmoittaneet aiemmin suoraan, etteivät halua kuulla semmoisista asioista, minusta tuntuu, etteivät he edes enää tunne minua. He tuntevat ja ehkä haluavatkin tuntea jonkin kuvan, julkisivun, illuusion. Ja koska haluaisin heidän tuntevan minut sieltä taaempaa myös, myös ne hirviömäiset puolet, tunnen itseni onnettomaksi. Ja pelokkaaksi: tietysti voisin vain mennä ja levittää hirviömäisyyteni heidän näkyvilleen (kuten olen harjoitellut tekemään tässä blogissa ja monissa keskusteluissa siellä ja täällä) mutta pelkään tuhottomasti, mitä siitä seuraisi. Aiemmin siitä ei ole seurannut muuta kuin vaivaantuneisuutta ja syvää onnettomuutta ja pahoillaan oloa molemmin puolin. Niinpä en uskalla, ellei minulta kysytä. Asetelma tuottaa jatkuvaa päänvaivaa: Onko toisella oikeus sanoa, ettei hän halua kuulla jostain asiasta, josta toisella on tarvetta kertoa? (Enkä tarkoita vain tässä kohdin, vaan muuallakin.) Mistä ylipäänsä on kyse halussa olla kuulematta ja näkemättä joitain asioita? Halussa säilyttää illuusio? Tiedän, että tätä tapahtuu seksuaalisen suuntautumisen kohdalla joissain perheissä. (Se voi olla aika rujoa puhetta. Joskus mietin, miten joku kertojista kestää. Mutta liekö se lopulta niin erilaista?) Joissain perheissä kieltäydytään näkemästä alkoholismia. Tai ahdistusta. Jotkut eivät halua nähdä edes facebookissa kaukaisempien ihmisten tunteiden väkevyyttä ja vaikeutta. Tai kenenkään rahavaikeuksia. Irrationaalisuutta. Meliorismia tai sen puutetta. Mitä se kaikki halu olla näkemättä tarkoittaa? Mistä se syntyy?

Ymmärrän kyllä itsekin tietyn ärtymyksen, jota saattaa kokea silloin kun on jotensakin heikoissa kantimissa tai kun toinen haluaa jatkuvasti ja kerta toisensa jälkeen vahvistuksen johonkin asiaan, joka ei ole itselle mikään erityinen juttu ja josta on todennut jo monta kertaa, että se on ihan okei. Mutta ei kai se nyt vielä voi olla mikään syy alkaa leimata toista? Jos toinen oikeasti tuntuu tarvitsevan ziljoona vahvistusta samaan asiaan, niin kai hän ne jostain syystä vain tarvitsee. Ainakin itse tunnistan olevani juuri tuolla tavalla hyvin rasittava aina silloin tällöin.

Mutta samalla: voivani tällä tavalla paljon paremmin kuin silloin kun en edes uskaltanut kysyä vahvistusta, en yhtään keneltäkään.

Ei minusta taitaisi olla minkään tuollaisen kieltämiseen eikä leimaamiseen, siis. Mutta tietysti olen rasittunut samalla tavalla kuin muutkin ja saatan ajatella, että voi luoja, miksi tuo ihminen juuri mulle tätä alkaa tilittää. Ei siitä voi kuin nousta sen hyväksymiseen, että hän nyt tarvitsee tätä, ja ettei ole minun asiani arvioida, kuinka relevantti tarve on. Että se saatavilla oleminen ja kuunteleminen on vähintä, mitä voin tehdä, ja jos en siihen kykene, en voi sanoa juurikaan koettavani muuttaa asioita parempaan suuntaan. Joskus se kyllä tuntuu vaikealta, etenkin kun välillä asioista kysellessään ihmiset haluavat asettaa keskusteluille monia ehtoja. Ja vaikka niistä ehdoista pitäisi itse kiinni (niiden perusteita ymmärtämättä), ei se ole kerta tai kaksi, kun jostain arasta asiasta uskoutunut ihminen myöhemmin hyökkää asian tiimoilta sen kimppuun, jolle koki puhuneensa liikaa tai liian avoimesti. (Minulle on tullut muutaman ihmisen kanssa sellainen olo. Siis että puhuin liikaa. Mutta en ole kokenut tarvetta hyökätä; olen vain koettanut hyväksyä sen, että informaatio leviää eikä se merkitse kellekään muulle kuin itselleni samanlaisia kuristumisen ja uhatuksi joutumisen tuntemuksia, samanlaista arkuutta. Tai ehkä lisäkseni vanhemmilleni, mutta siinäpä se. Muille se on vain informaatiota, ei erityisen koskettavaa eikä erityisen skandalöösiä. Ihan tavallisia asioita, joihin moni pystyy samastumaan ja joiden vuoksi saatan saada jopa sosiaalista tukea sieltä, mistä en osaisi sitä odottaa.) Sekin on ymmärrettävää – ei tarvitse kuin ajatella sitä hetkellisen paranoian määrää, jonka koin joulupäivällisellä vanhempien alkaessa puhua kahdessa perheessä eläneestä miehestä saman vartin aikana jossa käsiteltiin facebook ja blogit. Uhkaatteko te minua, kysyin mielessäni, yritättekö te kertoa, että hirviömäisyyteni synnyttää edelleen niitä oloja, että äiti haluaa karata ja katkaista yhteydet täysin. Tai kuolla siihen paikkaan. Mutta en usko. En usko, että heistä olisi sellaiseen uhkailuun. Eiköhän kaikki ole vain sattumaa ja enköhän vain ole itse niin ahdistunut siitä, että jotkut ratkaisuistani ovat niin kiellettyjä lapsuudenkodissani, että olen omiani kuulemaan vihjailuja siellä, missä toiset vain puhuvat muuta, ihan normaalia joulupöytäkeskustelua kaikille tutun nuoren ihmisen kuolemasta, jonka syytä ei ole eksplikoitu julkisesti tällaisille tuttaville. Ei kukaan ole niin sadistinen, että tahallaan lähtisi kuumottamaan tuollaisella. Eri asia tietysti on, että joitain epäilyksiä saattaa vallita, ja silloin asia, jota ei haluaisi ajatella, tai jota ei saisi ajatella, jotenkin kietoo pauloihinsa kaiken sen ympärillä liehuvan sälän ja putkahtelee puheen tasolla esiin teemasta kuin teemasta.

(Tapahtuiko näin ennen kuin käsitys freudilaisesta lipsauksesta levisi? Tai tapahtuiko sitä ainakaan näin paljon?)

Vanhempien ja lasten suhde on kyllä kummallinen. Useampikin ystävä puhuu lasten teiniksi varttumisesta sillä tavalla, ettei jää epäilystäkään sen suhteen, etteikö tuon suhteen problematiikka jotenkin nivoutuisi seksuaalisuuteen. Vanhemmat eivät halua lasten tietävän seksuaalisuudestaan. Onko sen seurausta, etteivät lapset myöskään halua tietää vanhempiensa seksuaalisuudesta? (Ajattelen nyt alastomuutta näin kirjoittaessani – meille suomalaisille ei ole mikään juttu nähdä vanhempiamme alastomina esim. saunassa, eihän sen ole koskaan opittu olevan jotakin epäillyttävää tai ällöä. Toisaalla elävät taas kyllä pitävät sitä epäillyttävänä ja ällönä.) Entä sitten se, etteivät vanhemmat halua tietää lastensa seksuaalisuudesta, eivät halua nähdä näitä kutemassa ostareilla tai kuulla näiden voitokkaista tai vähemmän voitokkaista seikkailuista yöelämässä (siitä saisi hauskan kollaasirunon omista ja sen ajan ystävien kokemuksista, pyöritti pyllyä tanssilattialla miettien isänsä sanoja kuinka eurooppalaisten naisten pyllyt ovat kuolleita brassinaisten pyllyihin verrattuina, mies puhui sängyssäkin sitaatein Grimbergin kansojen historiasta ja purki pettymystä ettei päässyt sisään yliopistoon, sulavien liikkeiden cooli tunnelma meni pilalle asentoa vaihdettaessa ja peukalon painaessa vahingossa miestä silmään, siihen loppui seksi pariksi vuodeksi, ystävät sanoivat että mitä sä tosta keuhkoat, mä tein sen jo kaksitoistavuotiaana meidän pyöräkellarin lattialla, myöhemmin pyllynpyörityksen takia deiteillä sai kuulla muistuttavansa enemmän koiraa kuin naista koska selkäranka liikkui muutenkin kuin vyötärön kohdalta), tai että lapset eivät halua kertoa näistä puolista vanhemmilleen? Tapahtuuko siinä jotain kamalaa? Mikä siinä tarkalleen kauhistuttaa? Seksuaalisuuden eläimellisyys (mitä se sitten tarkoittaakin – ajattele vaikka kampelan seksuaalisuutta, aika neitseellistä touhua)? Onko sillä jotakin tekemistä kontrollin menettämisen kanssa? Kontrollin tahdonalaisen menettämisen kanssa? (Pääni kolisee omiaan: Meadin huomautus siitä, miten valitsemme monia asioita, mutta rakkautta emme valitse. Putoamme siihen, fall in love. Kompastumme siihen, mäiskis naamalleen nautinnolliseen kura-ammeeseen.)

Vai sen kanssa, että sulautumisen, täydellisen antautumisen ja lähelle päästämisen kumppani on joku muu kuin se tietylle lapsivanhempiparille alkuperäinen? Ja että hän ehkä onnistuu lyömään pökerryttävyydessä laudalta alkuperäisen kumppanin? Onko se jonkinlaista eroahdistusta? Tukisiko tätä olettamusta sekin, miten moni jäsentää puolisonsa eksät ja eksänsä uudet jotenkin sellaiseksi alueeksi, josta ei halua tietää. Tai ei ainakaan halua tietää, ovatko ne seksuaalisesti tyytyväisiä yhdessä, nauttivatko ne. Jotenkin vaikuttaa siltä, että tällä alueella seksuaalinen ja intiimi sekoittuvat. Ehkä seksuaalinen tulee hahmotetuksi vain potentiaalina intiimiin? Tarkoitan tätä: Kun suhteeni loppuu, ei minun tee pahaa ajatella, että eksä käy bylsimässä. Tai edes että hänellä on hyvä suhde, mitä se sitten tarkoittaakaan; itse asiassa se on juuri se, mitä toivon. (Sillä tavalla saan rauhan sen asian suhteen, etten ole traumoittanut häntä piloille.) Onpa hankalaa koettaa hahmottaa. Mutta koetan sanoa jotakin tämän tapaista: Se, mikä siinä kaikessa tuntuu pahalta, on se, että aiempi läheisyys on suljettu pois. On kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Alan epäillä, onko sitä koskaan tapahtunut, jos se pyyhitään noin helposti pois. Tai pyyhkiytyy – ettei siihen enää pääse, ei kukaan erityisemmin pyyhi. Se taso vain tuhoutuu täysin. Muistikuvat tarjoavat hataran vaikutelman.

(Jostain syystä en itse osaa jäsentää puolisojen eksiä kovinkaan vaarallisiksi. Minusta on mukavampi tuntea heidät kuin olla tuntematta. Kun heidät tuntee, tietää heidät ihmisiksi, inhimillisiksi, erehtyväisiksi, samanlaisiksi fasaaneiksi kuin itsekin on. Sikäli tuntuu kovin ikävältä, että on niin monta eksää, joista en tiedä mitään, tai vain nimen, tai nimen ja kuvan, tai nimen ja kuvan ja videon; aina he ovat kauniimpia, tietenkin. Ja naisellisempia. Niin että ihmettelen tietysti, miten tuollaisen jälkeen kukaan haluaa olla minun kanssani. Mutta itsepähän olen laiminlyönyt sen puolen pienestä pitäen, en voi syyttää siitä keitään eksiä; se on vain minun tapani elää ja jos koenkin sen takia välillä huonommuutta, niin on myös niin, että on alueita, joilla en koe huonommuutta. Kuten itsepäisyys tai pyrkimys ymmärtää maailmaa.)

Jotain perinjuurin kummallista tuossa kaikessa vanhempien ja lapsien välisessä oudossa häveliäisyydessä on. Etenkin kun ottaa huomioon, miten lapset saavat alkunsa ja että kaikki varsin hyvin tietävät, mistä on kyse. Ja millaista se on. (Kai siinä jotain samaakin on, kun se saman nimen alle pannaan, vaikka joskus tuntuukin siltä, että uuden suhteen aloittaessaan tutustuu johonkin täysin uuteen ilmiöön, niin erilaisia ihmisten seksuaalisuudet ja intiimit ovat.) Ja että sitä on tai ainakin on jossain vaiheessa ollut, että kaikki ovat jollain tavalla henkilökohtaisesti kokeneet sen asian. Ja miten paljon se vaikuttaa päätöksiin ja elämänkulkuun. Se on minusta tosi kummallista. Että monet vanhemmat toivovat saavansa lapsenlapsia mutteivät koskaan halua joutua tekemisiin minkäänlaisen muun lapsensa seksuaalista aktiivisuutta koskevan todistusaineiston kanssa. Minusta siinä on ristiriita. Omalta osaltani ainakin toivon vanhempieni siinä missä muidenkin aikuisten kokevan seksuaalisia nautintoja, haluja ja jopa järkytyksiä (jotta heidän seksuaalinen käsityskykynsä tulisi haastettua ja voisi syventyä ja laajentua). Samaa toivon eksille ja tapahtuvan nykyisillekin sitten jos sellaiseen järjestelyyn ilmenee tarvetta. Mikä ei ole sama asia kuin etten joskus tuntisi itseäni pohjattoman yksinäiseksi ja hylätyksi. Totta kai tunnen. Mutta ei se ole mikään syy kieltää toisilta jotain. Se tunne vain otetaan täysillä vastaan, annetaan sen puhaltaa kaikki sileäksi ja kivuliaaksi.

Totta kai olen yksinäinen ja hylätty. Kaikki muutkin ovat. Mutta se on vain yksi puoli asiasta. Ihmiset ovat pupuankkoja siinä missä muutkin tarkastelun kohteet.

Ja totta kai joulupäivänä ja päivällisellä koen muutakin kuin paranoiaa ja surua. Koen iloa siitä, että meitä on tässä pöydän ääressä vielä näin monta, että siskon bulldogilla on bulldogiksi laajat hengitystiet, että olen koonnut itseni ja mennyt, että minua kohdellaan kiltisti ja tavallista varovaisemmin, koska olen alle viikkoa aiemmin mennyt tilaan, jossa en pysty enää itkemiseltä puhumaan mitään, ettei meillä täällä Suomessa ole juurikaan suurta kurjuutta, ainoastaan näitä pieniä nihkauksia, joiden kanssa selvitään aika hyvin, että olen sattunut syntymään perheeseen, jossa on ihan tavanomaista, että koko joulupöytä on vegaaninen lukuunottamatta erillisessä kulhossaan lilliviä lampaanfetoja, ettei ole kohtauksen aihe, vaikkei kaikkia saataisikaan saman pöydän ääreen juuri tiettynä päivänä ja niin edelleen. Koen iloa siskon pääsystä ammattikorkeakouluun ja äidin varovaisista pohdinnoista siitä, miten hänen elämänsä jatkuu varovaisena työelämästä irti päästämisenä. Ja iloa siitä, miten isä leikkii pörheällä lelusiilillä Putun kanssa, miten tärkeää isälle on ymmärtää, miten susi on liittynyt ihmisten laumoihin. Koen iloa siitäkin, miten huonosti koirat käyttäytyvät aluksi, valtava lauma juoksee ympäri olohuonetta muristen, näykkien, rähisten, loikkien ehdottomasti koirilta kielletyille sohville. Miten hyvin me kestämme kaaosta, kunhan se ei veny liikaa.

ukkosmyrskyn värinen nuppu

Kesällä parveke etenee. Tai siis, onko nyt kesä? Jollain tavalla tuntuu, että on. Valoa riittää. Kohta palsta on kitketty loppuun monivuotisista. Sitten käännämme maan Vompsun kanssa ja istutamme taimia ja alamme kitkeä uutta kierrosta. On aina yhtä ihanaa palata maan ääreen, kyykistyä, ruopsutella ja kuulostella kasvua.

Parveke alkaa rehottaa. Ruusupavut on pakko siirtää rootrainersista ruukkuihin, koska muuten ne syleilevät muut taimet hengiltä. Aji Cristalissa on muutama chilin alku. Rocotochili on tissutellut muiden kasvien kanssa heidän omaa perjantaipulloaan, jaakontaikaa. Eilisen aikana yksi sen pienistä kukkanupuista turposi niin että nyt nupun päästä pilkottaa jo hiven ukkosmyrskyn väriä. Kuinka sopivaa! Haluaisin jo myrskyjä ja niissä heiluvia vaahteranlehtimassoja! Jostain syystä juuri vaahterat jäsentyvät mielessäni oivallisiksi myrskypuiksi.

Kuten tavallista, tähän vuodenaikaan huomiot säpälöityvät kirkkaiksi säleiksi ja tuokioiksi. Varastetun pesukoneen tilalle saadaan ostettua toinen. Sen paneelissa lukee chronovision. Hauska kielikuva! Työpaikan kahvihuoneen pöydälle taas on unohtunut Iltalehti, jossa kirjoitetaan Kike Elomaan salasuhteesta. Epäselväksi jää, missä mielessä suhde on salainen, kun kaikki asianosaiset ovat kerran tilanteesta tienneet ja sen hyväksyneet. Epäilen vähän, että sanavalinta uhkuu moralismia. Siihen on muutenkin tullut törmättyä viime aikoina muutamissa kommenteissa (ei täällä, toisaalla) ihmisillä leikkimisestä ja siitä, sitoudutaanko toiseen. Minusta tuntuu edelleen kummalliselta, että jos kolme ihmistä muuttaa yhteen kahden sijaan, tuollaisia kysymyksiä kysytään niin siekailematta. En muista kenenkään kyselleen niitä sellaisissa tilanteissa, joissa kaksi ihmistä muodostaa avoliiton. Mitä te oikein haette? Oletko oikeasti sitoutunut häneen? Ettei se vaan leikkisi sinulla? Sellaisia kysymyksiä pidettäisiin "normiparisuhteen" kyseenollessa yksinkertaisesti osoituksena kysyjän tahdittomuudesta. (Olen kerran ollut tuolla tavalla tahditon, kun olin ystävästä kauhean huolissani, harkitsin puhumisen tarvetta ahdistuneena ja lopulta päätin kysyä noita järkyttäviä kysymyksiä, sain kunnolla nenilleni ja olin jälkikäteen pahoillani kaikesta. En taida ihan heti toistaa käyttäytymismallia.) Kun kyseessä on jotain muuta - pitäkää kiinni hatuistanne! Yksi ystäväni on tosin kertonut törmäävänsä tuollaisiin epämääräisiin epäilyksiin ja asenteisiin kahden kesken -suhteissaankin, koska molemmat suhteilijat ovat samaa sukupuolta. Tyrmistyttävää tai ei, vaikuttaa siltä, että edelleenkin jotkut ihmiset hyväksyvät oikeaksi rakkaudeksi vain semmoisen, mikä tapahtuu tiukasti kahden ihmisen kesken ja mistä seuraa (mahdollisesti) vauvoja. Muuhan on vain leikkiä eikä kauan kestä. Ja mikä kestää, todistuu ihan itsestään, ikään kuin kesto todistaisi jotakin muuta kuin sen, kuinka kauan jokin olosuhde vallitsi. Kumman ottaisin mieluummin, kolmen viikon euforian vai neljäntoista vuoden piinan? Jaa-a, vaikea valinta...

Minulla on ehkä ollut muutama aivan liian hyvä hyvin lyhyt kohtaaminen. Niihin ei ole sisältynyt välttämättä edes mitään kovin seksuaalista ulkoisin kriteerein. Ja silti sanoisin saaneeni niistä enemmän rakkautta kuin joistain pidemmistä seikkailuista. Tai jopa yhdestä avoliitostani. En ehkä siksi osaa ajatella kestoa minään todisteena. Enkä koeta nyt sanoa, etteikö kestossa olisi hyviä puolia. Totta vie siinä on, jos suhde pysyy toimivana, avoimena ja kuuntelevana. Mutta kesto itsessään ei vielä kerro siitä. Eikä muoto.

Ja joskus huomaan ajattelevani, kuinka paljon helpompaa onkaan rakastaa niitä, joita tapaa hieman harvemmin. Helpompaa: ei niin kuumaa, ei niin pakottavaa, ei niin tukehduttavaa. Silti heitä voi kaivata kovasti ja lämpö tulvahtaa ylitse heti kun sellaisen kaivatun ihmisen kohtaa. Eikä sillä taaskaan tarvitse olla juurikaan tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Ylipäänsä minusta seksuaalisuus käsitetään omituisesti, jotenkin hyvin kapeasti tai seksistisesti. Ajattelen rakkautta enemmän kuin kallioihin siirtyneenä auringonlämpönä tai sinä riemuna joka valtaa kun kävelee aamuviileää koiran kanssa ja näkee kevään puskevan läpi jokaisessa oksankärjessä.

Tai sinä lastenhoitajana, joka yhden kerran pisti minut nukkumaan Italiassa, kun olin vielä aivan pieni. Sain iltapusun otsalle ja hän oli täysin siinä eikä ajatellut omiaan. Onhan kaikki hyvin, hyvä, hyvää yötä sitten!

Muuta en tahtoisi pyytääkään. Enkä antaa. Kesti tai oli kestämättä!

Nautin nyt kovasti uudesta kodista. Nyt minulla on taas koti. Siellä asuvat rakkaimmat ja se tuntuu hyvältä ja turvalliselta (ja enimmäkseen hyvin aseksuaaliselta, onhan kevät - yksi ystävä puhui keväästä ja yritti oikotietä sanomalla, että keväisinhän sitä aina ihastuu ja ajautuu pussailemaan vaikka kenen kanssa, mutta olin aivan äimän käkenä ja minun oli todettava, että anteeksi, minulle kevät on sitä aikaa kun ajattelen lähinnä kaikkea vegetatiivista ja ei siinä ihmisille eikä pussailuille riitä aikaa, niiden aika on sitten syyskesällä, tyypillisesti; meillä on eri vuosirytmi). Se tuntuu siltä, ettei kukaan ole lukinnut itseään mihinkään lupauksiin ja että vain etenemme ja katselemme, mitä tapahtuu. En ole ikinä erityisemmin arvostanut suunnitelmallisuutta paitsi palkkatöiden suhteen. Niissä aikatauluni pitävät kutinsa mutta vain projekti kerrallaan. Muu elämän suunnittelu tuntuu jotenkin oudolta ajatukselta.

Käyn taas vanhalla koululla rupattelemassa entisen opettajani kanssa. He haluaisivat työllistää minua vähän lisää, kouluttaa minut oppilaitoksen laskuun näyttömestariksi, joka voi ottaa vastaan näyttötutkinnon osia tutkintolautakunnan osana. Luottamus tuntuu hyvältä ja uskon pitäväni työstä, vaikka hieman karmistuttaakin sanoa että joo, olen kiinnostunut. Toivottavasti oppilaitoksen määrärahat tosiaan riittävät tuohon koulutukseen. Se tapahtuisi syksyllä. Niin pian. Kas, mitähän syksy tuo tullessaan, huomaan ajattelevani siinä huoneessa istuskellessani. Joudun muistuttamaan näemmä jatkuvasti itseäni siitä, ettei elämässäni niin kauheasti asioita muutu, vaikka välillä siltä tuntuukin. Olen esimerkiksi istunut kirjastossa lauantaipäivystäjänä vissiin kymmenen vuotta. Kissatkin ovat asuneet luonani yli kymmenen vuotta. Palstakin on ollut niin kauan. Ja käräjäoikeudessa istuminen. Kaikki muu on tietysti muuttunut tuossa ajassa, mutta entä sitten? Varmasti pystyn sitoutumaan johonkin tutkintolautakunnassa toimimiseen muutamat kerrat vuodessa, sehän on vähän kuin oikeuskeikat tai vaalikeikat. Ei mitään liian kiinteää...

Keskustelin eräs päivä perfektionismista ja siitä parantunut sanoi ikävöivänsä perfektionismia. Että vaikka periaatteessa kaikki sujuu keveämmin toisella tavalla asiat jäsennettäessä, tuntuu jotekin kummalta tietyssä kohden havaita ja muistaa, että aiemmin olisi tässä tehnyt toisella tavalla ja että siitä jäi itselle parempi mieli, siitä tsemppaamisesta, kun nyt tuntuu vain jotenkin epämääräiseltä ja innottomalta. Tunnistan tuosta jotakin. Olen monesti hieromisen jälkeen havahtunut siihen, että olen taas rehkinyt kehoa ja minuutteja säästämättä tässä maassa, jossa kuudenkymmenen minuutin hieronta tarkoittaa monessa paikassa viittäkymmentä minuuttia ja kymmenen minuutin pukeutumista, ja radio tai rentoutuspimpelipom pauhaa taustalla ja hierojan ajatukset askartelevat jossain ihan muualla. On kuin ei mikään aika koskaan riittäisi minulle, kun oikein solahdan tekemiseen. Hyvä, että ajalla on sentään jotkin rajoitteet, asiakkaan maksama tunti tai puolitoista, koska muuten varmaan muokkaisin häntä iltaan saakka eikä hän sitten enää pystyisi kävelemään kotiinsa. Koska siinä tilanteessa ei ole muuta kuin se keho, sen jännitykset ja rauhoittumiset, reagointityyli, keinovalikoima. Ei siihen sisälly sillä tavalla ajatusta siitä, miten ajan saisi kulumaan tai miten säästää itseään jollain tavalla; koetan kyllä ajatella ergonomiaa, pilkauttaa sen mieleen tuon tuosta, selkärangan pituutta ja kaularangan neutraalia asentoa, mutta sen on riitettävä oikeassa hierontatilanteessa. Näiden tilanteiden ulkopuolella tapahtuu varsinainen ergonomiahuoli, oman kunnon kartoittaminen ja kipeytymien ja kiristymien syynääminen, jäsentäminen liiketottumusten kautta ja vaihtoehtoisten liikeratojen miettiminen.

Ergonomia-ajattelu vuotaa toisiinkin konteksteihin: Palstalla käännän maata eri tavalla kuin ennen. Tungen talikon piikit saveen, astun talikon kannakselle ja hetkuttelen sen ruumiinpainolla alas kuten ennenkin, mutta sitten talikon itseen päin kiskomisen sijaan vaihdankin puolta ja työnnän talikon vartta kauemmas itsestäni. Kas, näin saan jalkojen voimat hyödynnettyä aivan eri tavalla! Ainakin kääntäminen tuntuu tällä tavalla keveämmältä.

Hassua muistaa aika viisi vuotta sitten äkisti. Silloinkin palasin Kallioon ja tunsin siitä onnea. Pian olemme Vompsun kanssa jakaneet ainakin osaa arjesta ja ajatuksista viisi vuotta. Se on valtavan pitkä aika. Ja samalla on kuin sekunti, silmänräpäys, pieni puhuri joka puhaltaa parvekkeelta alas muovisen minikasvihuoneen läpinäkyvän katon.

Niin sen on täytynyt tapahtua. Löydän katon ehjänä nurmikolta, joka vihertyy ja tihentyy päivä päivältä eikä lainkaan enää muistuta kaljuuntuvan vanhuksen kuontaloa. Huomasin sen kadonneen, ja nyt se on tässä. Siitä ei tullutkaan harakan pesäkupua.

Harakka on nähty parvekkeella vain kerran eikä se silloinkaan tutkinut sitä varten köynnöstukeen pingottamaani peilihileistä norsuavaimenperää. Ei: se vain istuskeli. Eivät ne oikeasti ole kaiken aikaa shampanjahumalassa, vaikka Renard niin vihjaakin.

Salaisuuksia

En pidä salaisuuksista, mutta joskus huomaan jättäväni jonkin asian sellaiseksi. En nyt tarkoita sitä, etten vain tule sanoneeksi jostain asiasta, joka ei tunnu kovin merkitykselliseltä, mitä sitäkin tapahtuu. Tarkoitan sitä, että on asia, josta haluaisin sanoa, jollakin tasolla, mutta josta sanominen jää tekemättä, koska pelkään seuraamuksia liikaa. Tuo asia hiertää kuin kivi kengässä. Minulla ei ole useimpia ihmisiä kohtaan erityisen salailevaa asennetta, koska salaisuudet tosiaan saavat minut voimaan pahoin. Mutta sitten on ihmisiä, joiden kanssa huomaan sulkeutuvani tuosta noin vain, ja niin kovasti kuin koetankin valaa itseeni rohkeutta puhua asiasta - joka ei usein koske heitä millään tavalla - jotenkin tilanteissa aina käy niin, etten tule sanoneeksi mitään, ja samalla kuitenkin olen hajamielinen ja hermostunut, koska ajatukseni kiertävät kehää salaisuuden ympärillä.

Vanhemmilta huomaan salaavani lähes kaiken tärkeän elämässäni. Se johtuu ehkä kokemustiedosta. Tiedän, miten he usein reagoivat sanomisiini ja tekemisiini. On jotenkin turvallisempaa, vaikkakin pahoinvointia aiheuttavaa, pidättäytyä sanomasta heille suoraan joitakin aivan perusasioita suhtautumisestani elämään ja maailmaan. Luultavasti he saavat ne selville rivien välistä, jos malttavat kuunnella. Mutta pelkään, halvaannuttavalla voimakkuudella, että eivät he malta. Ja vaikka malttaisivatkin, eivät he ole erityisemmin ainakaan tähän saakka ponnistelleet ymmärtääkseen, että olen erillinen ihminen, jolla on ja saa olla heidän omistaan poikkeavia mielipiteitä. On kertoja, jolloin olen koettanut kertoa jostakin itselleni hyvin tärkeästä ajatuksesta tai oivalluksesta, ja se on lytätty siekailematta. Joskus äiti halusi keskustella kanssani seksuaalisuudesta, mutta kun vastasin toiveeseen, hän totesi, ettei halua enää koskaan kuulla hiiskaustakaan tästä aiheesta, ja sitten se tavanomainen mitä minä olen tehnyt kun sinusta on kasvanut tuollainen, yritin kyllä lukea kaikki mahdolliset kasvatusoppaat mutta jokin on mennyt pahasti pieleen.

Pitkään jotkin seikat pysyivät piilossa itseltänikin. Esimerkiksi perhesuhteiden laatu ja helppous. Koska kotona päiviteltiin niitä, jotka erosivat, ajattelin jotenkin automaattisesti, että koska vanhempani ovat yhdessä, meillä on ehjä koti. Ja että suhde vanhempiin määrittyy hyväksi ja helpoksi, koska kuitenkin olemme puheväleissä eivätkä vanhempani esimerkiksi juopottele tai ajaudu vaikeuksiin, joista minun pitäisi keplotella heidän kuiville. Ihmettelin vain hieman, miksi jotkut oikeasti näkevät vanhempiaan useammin tai jopa matkustavat heidän kanssaan, jopa niin, ettei ole kyse siitä, että vanhemmat ostavat kehnompivaraiset lapset seuraksi matkalleen. Oikeastaan nyt tuntuu aika kummalliselta, että ihmettelin sellaista: kai sen olisi voinut järkeillä, että ehkä noissa perheissä ihmiset voivat tosiaan pitää toisistaan ja tehdä asioita yhdessä ilman painostavaa sanojen ja tekemisten varomisen ilmapiiriä.

Toisaalta, ei ole helppoa kuvitella asiaa, josta ei oikeastaan tiedä mitään, kuten vaikkapa hyvää isäsuhdetta. Sellaista, jossa isälleen voisi soittaa tuosta noin vain ja sanoa sydämensä pohjasta, että olet ihana. Kuvausta tuollaisesta saattaa lukea monta kertaa läpi ja ihmetellä, miltähän tuntuisi elää tuollaisessa maailmassa. Itse sain soitettua isälle vasta myöhään illalla, ja huomasin jo puhelinta viereisestä huoneesta noutaessani, miten jäykäksi rintakehäni kävi, miten pidätin hengitystä. Kaikki sujui puhelimessa hyvin, toki. Olen oppinut luovimaan. Eikä hieman hatarampikaan vanhempisuhde ole mitenkään traaginen tai valonpilkuton: kyllä minusta oli mukavaa kuulla, että isä oli ottanut perjantaina hänelle antamani lahjan jo käyttöön, että puhelu sujui sivistyneesti ja jopa hyväntuulisesti. Mutta en osaa rentoutua siinä puhelimessa, koska siihen ääneen ja ihmiseen yhdistyy niin selvästi se ziljoona kertaa, kun olen saanut kuulla, ettei minusta ole mihinkään, että olen vääränlainen, että hävettää kun olen tällainen ja niin edelleen. Tiedän, että se on vain yksi moodi, koetan suhteuttaa tuon moodin niihin muihin moodeihin, joissa sovinnollinen kommunikaatio on täysin mahdollista ja ennen kaikkea koetan muistaa, ettei kellään voi olla ihmissuhteissa enempää annettavaa kuin mitä hän on toisilta omaksunut siihen saakka. (Onneksi tukiverkostoa voi punoa muuallekin kuin ydinperheeseen.)

Senkin tiedän, että kiintymyksen siteet ovat uskomattomat sitkaita ja kestävät melkein mitä vain koettelua. Ei vanhempiaan voi olla rakastamatta. Mutta nykyään, kun tiedän, että asiat voisivat olla toisinkin, sujua ihan toiseen malliin, minua hiertää se, etten osaa puhua vanhempien kanssa noista vaikeista asioista. Kuten siitä, miten erilainen näkemys meillä on vaikkapa työstä tai ihmissuhteista. Miten eri kohtaan vedämme sen rajan, mikä kuuluu oman vastuun piiriin. Miten eri tavalla hahmotamme ystävyyden ja sukulaisuuden merkityksen. Tavallaan tuntuu tyrmistyttävältä huomata, että tämä vaikeneminen on kai juuri se, mitä vanhemmat toivovatkin. Tai ainakin se linjautuu nätisti sen kanssa, miten he ovat puhuneet esimerkiksi avioliiton ulkopuolisista suhteista: että jos sellaisia on, niistä ei vain pidä puhua kellekään eikä jäädä kiinni. En tiedä, ovatko he jotenkin kestävämpiä psyykkisesti vai onko tuo vain jokin menetelmä, jota en ole missään vaiheessa riittävän hyvin oppinut, mutta minua tosiaan kaikki tuon tyyppiset salaisuudet kuormittavat, hankaavat, oksettavat. Vanhemmat tuntuvat haluavan säilyttää siloisen julkisivun, käyttöliittymän, jonka kautta on helppoa jutella niitä näitä. Tai no, siis, on helppoa, jos ne salaisuudet eivät jatkuvasti nouse oksennuksenmakuisina kurkkuun.

On kummallista, miten vaikeita isän- ja äitienpäivät ovat. Miten paljon oman ydinperheen perhesysteemistä ottaa omalle kontolleen, vaikka osaakin jo etäännyttää sen aiheuttamaa pahaa oloa leimaamalla sen perhedynamiikkaa koskevien teorioiden termein. Kietoutuminen, ehdollinen rakastaminen, ajan korvaaminen rahalla. Ja tietenkin oma vaikenemiseni on kontollani, siksihän se minua hiertää. Ei minua kiusaa eikä häiritse lainkaan niin paljon se, että joku toinen sanoo töykeästi tai koettaa tunkea minua muottiin, johon en tahdo sopeutua. Mutta oma vastuualueeni, se, mille voisin tehdä jotakin, tässä: oma vaikenemiseni, häiritsee minua kovasti.

"Voisin tehdä jotakin", kirjoitan. Mitä? Miten? Ehkä pitäisi lakata pelkäämästä seuraamuksia. Ehkei pitäisi ajatella sitä, miten vanhemmat kiihtyvät ja miten äiti haluaa tappaa itsensä tuntiessaan itsensä taas epäonnistuneeksi. Miten sellaista lakataan ajattelemasta? Ehkä pitäisi vain täysin tyynenä purjehtia läpi isän polttavan vihan ja halveksunnan. Mutta ei minulla ole sellaista haarniskaa, eikä siskollakaan näytä olevan. Me vain etäännymme ja etäännymme ja etäännymme kauemmas, sinne missä on helpompi hengittää. Isänpäivänä soitamme, koska se kuuluu tapoihin ja koska isälle voi tulla paha mieli, jos emme soita. Mutta se on kaikki välttämistavoitteista lähtevää. Välttää toisen pahaa oloa, joka vuotaa itseen ennemmin tai myöhemmin jossakin muodossa.

Miksi tuntuu niin pahalta, että on oman vanhemman silmissä epäonnistunut? Eihän heistä ole enää sillä tavalla riippuvainen, että sen tarvitsisi välttämättä merkitä mitään muuta kuin vähäistä mieliharmia. Ja silti, se tuntuu uskomattoman pahalta. Sitä pelkää. Etenkin, kun on käynyt jo jokseenkin selväksi, että teki niin tai näin, jos seuraa hiukankaan omia arvojaan, epäonnistuu heidän silmissään taatusti. On jotenkin vaikeaa seurata sivusta, miten heidän toiveensa virittyvät ja sitten raukeavat (koska he näkevät asioiden ennustavan aivan toisia seuraamuksia kuin minä näen). Ja silti en näe mitään mahdollisuutta, että voisin jättää omat polkuni kulkematta heidän mielenrauhaansa säästääkseen. En kestäisi itseäni ja elämääni niin. Jo tämä vaikeneminen tuntuu liialliselta hetkittäin.

Se ei ole mitään sellaista, mihin uskoisin. Minkä hyödyllisyyteen uskoisin. Mutta en ole vielä löytänyt mitään keinoa avata suutani, puhua, antaa sen kaiken vyöryä ulos. Siihen liittyy syvä, väkevä pelko. Entä jos taas näytän todellisen itseni ja taas se torjutaan? Kuinka monta kertaa elämässään ihminen kestää sellaisen kolauksen siedettävästi?

Olisi taatusti helpompaa, jos osaisi suhtautua vihaisemmin, ajatella, ettei sillä ole mitään väliä. Mutta voiko kukaan sisimmässään ajatella niin?

Kauhu, joka liittyy siihen, etten osaa avata suutani, että olen edelleen niin vahvasti kytkenyt itseni toisten toiveisiin, yltyy hetkinä ennen soittamista. Se laukaisee kummallisen vasteen. Äkisti tulen hurjan tietoiseksi toisista elävistä olennoista tässä huoneistossa, niiden suhtautumisesta elämäni järjestelyihin - ne eivät vaadi - , muistan kaikkea hyvää ja kaunista itselleni tapahtunutta, ihmisiä jotka ovat jaksaneet kuunnella ja olla kärsivällisiä ja kysyä viisaasti. Valtava kiitollisuus ja helpotus tulvii huoneeseen, sävyttää maton ja katon ja haitarivälioven, ja siihen kiitollisuuteen sekoittuu runsaasti pelkoa siitä, että en ehkä osaa koskaan ikinä missään vastata kellekään sillä tavalla, olla vaatimatta ja pysyä kuulolla ja kärsivällisenä, kysyä avaavia kysymyksiä. Etten osaa sommitella pieniä hyvyyden taskuja enkä laittaa kaikkea kohtaamaani viisautta ja hyvyyttä kiertoon. Aika viilettää niin nopeasti ja opin kovin hitaasti ja takellellen.

Kiitollisuuden ja liikutuksen tulva auttaa muistamaan sen, että luultavasti isäkin painii jonkin tällaisen kanssa, vaikka siitä en tietysti koskaan saa nähdä vilaustakaan. Muistan heti kymmeniä mukavia hetkiä, jotka meillä on ollut, helpotuksen tunteita siitä, ettei isä ole suuttunut jossain tilanteessa, jopa tilanteita, joissa kaikki on sujunut niin hyvin, etten ole ehtinyt pelätä sellaisen reaktion mahdollisuutta. Ja emmekö me viimeksi perjantaina tosiaan sanailleen aivan hyvässä hengessä? Nuo hetket auttavat soittamaan.

Hetkittäin tuntuu karmivalta tajuta, miten on vanhempiensa kanssa ajautunut sellaiseen umpisolmuun, jota ei noin vain avatakaan. Aivan samalla tavalla kuin pitkä suhde saattaa ajautua umpisolmuun. Mutta pitkän suhteen voi sentään katkaista, ottaa etäisyyttä. Tässä yhteiskuntajärjestyksessä sellainen on aivan sallittua ja hyväksyttyä. Vanhemmista itsenäistyminen taas - no, sanotaan vaikka näin, että siinä tapahtuvia sellaisia kahden, kolmen vuoden tai pidempiäkin näkemistaukoja ei yleensä pidetä hyvänä eikä tarpeellisena kehityksenä, vaan jonakin kummastuttavana ja kenties paheksuttavanakin ilmiönä. Mikä on mennyt pieleen, siitä ei haluta keskustella, mutta samalla pitäisi pystyä toimimaan kuin kuka tahansa, ikään kuin mitään ei olisi mennytkään pieleen.

Kun luen jostain kirjasta intialaisista perhesuhdekulttuurista ja siitä, miten he saattavat sanoa toisilleen todella pahasti, koska kukaan ei voi todellakaan kuvitella, että perhe siitä mitenkään hajoaisi tai edes löystyisi rakenteeltaan, ja kirjoittaja intoontuu kommentoimaan, että länsimaisen ihmisen on tätä vaikeaa mitenkään ymmärtää, jään hetkeksi miettimään, onko se sittenkään niin vaikeaa. Totta kai meillä on vapauksia enemmän ja esimerkiksi koulutus ja työura on onneksi valtion tuella tehty edes jotenkin mahdolliseksi valita itse, mutta kyllä monissa perheissä silti edelleen on käynnissä kummallinen epäluulon ja pelon ilmapiiri, jossa haukkuminen ja haukkumisen ennaltaehkäisy ovat varsin keskeisiä kommunikaatiomuotoja. Aika harva perhe hajoaa siinä merkityksessä, että lapset ja vanhemmat lakkaisivat pitämästä yhteyttä.

Joskus en voi olla ihmettelemättä, olenko jotenkin yliherkkä, kun minusta jokin tuollainen asia kuin salailu voi tuntua niin pahalta. Tai se, ettei minua hyväksytä tällaisenaan. Tai jopa pelko siitä. Toivoisin osaavani sanoa hieman helpommin, että entäs sitten.

Mutta toisaalta en osaa toivoa niin, kun ajattelen asiaa tarkemmin. Sillä miten muuten voisin ymmärtää kenenkään toisen pelkoa? Eikö se tuntuisi aivan yhtä vieraalta ja kummalliselta kuin kuvaus vanhempisuhteesta, jossa on helppoa sanoa toiselle, että tämä on ihana?

Eihän tämä pelko ole mitään, mitä en pystyisi kantamaan ja käsittelemään. Olen selvinnyt sen kanssa jo kolmekymmentäviisi vuotta, eikä ole mitään syytä olettaa, että se kävisi äkisti jotenkin huomattavasti kestämättömämmäksi kuin mitä se on tähän saakka ollut. Ehkä silti kyllästyn siihen jokin päivä ja annan sille kenkää, mutta se on toinen asia, joka tuskin liittyy siihen, kestänkö olosuhdetta. Se liittyy ennemmin siihen, etten haluaisi vain kestää ja sinnitellä ja keksin keinon, jolla ratkaisen koko tilanteen tavalla, joka tuntuu hyväksyttävältä. Jännittävää seurata ja tarkkailla, miten se prosessi etenee ja saavuttaako se tavoitepistettään. Vähitellen asiat ovat nytkähdelleet hyvään suuntaan, mutta karmean hitaasti, enkä ole toistaiseksi onnistunut vakuuttumaan mistään muusta kuin omasta mielikuvituksettomuudestani pahan oloni keskellä.