tiistai 9. heinäkuuta 2019

Juuri siellä missä kuuluukin

Eilen oli viimeinen työpäivä ja tänään alkoi loma. Lomani kestää huimaavat kaksitoista päivää ja olin varannut koko pituudelta matkaa, jotten lyhentäisi lomaa millään keikoilla tai sijaistuksille, joihin opettelen edelleen sanomaan ei. (Tuntuu niin mukavalta auttaa ja opettaa mutta ymmärrän tarvitsevani myöskin lomaa jotta voin jatkossakin auttaa ja opettaa.) Kävi klassisesti: Jo perjantaina alkoi vähän viluttaa. Pukeuduin ylikorostuneen lämpimästi ja kävin lauantaina akupunktiossa ottamassa kaikki vastustuskykyä lisäävät neulat. Sunnuntai sujuikin hieman paremmin eikä töissä tullut samalla tavalla huono olo kuin lauantaina. Jaksoin pakata tiistaiaamun matkarepunkin täysin valmiiksi lompakkoa ja puhelinta lukuun ottamatta. Eilen ääni oli jo aamusta maassa ja puhuminen sattui. Kurluttelin, laminoin äänihuulia suolalla vesipiipun avulla ja join kuumaa. Tuntia ennen opetusputkea havahduin siihen, että on todella huono olo. Mittasin kuumeen, huokaisin ja rouskaisin parasetamolit naamaan - mistäpä sillä varoitusajalla taikoisi sijaisen? Etenkin kun toisessa paikassa opetin ensimmäistä iltaa ja se henkilö, jonka kanssa sovin tunneista, vaihtoi työpaikkaa eikä uutta vastuuhenkilöä vielä ole - ei ollut ketään, jolle olisin edes peruutukseni soittanut! Ja toisessa paikassa opetan asiaa, jota moni ei osaa opettaa - sen vuoksi lomanikin jäi näin lyhyeksi, koska en vain saanut pidemmäksi aikaa sijaista.

Opettaminen on hullunkurista siinä mielessä, että se varastaa kaiken huomion. Hieman tuntui huteralta uudessa paikassa käydä näyttämään ylösalaisinasentoja, kun oikein päin seisominenkin epämääräisesti arvelutti. Luotin kuitenkin siihen, että kehoni osaa vaikka mieli tarinoi - ja osasihan se. Ylösalaisinasennot eli inversiot ovat muutenkin olleet itselleni pelottavia, ja ovat edelleen - en kertaakaan käy inversiossa ilman että mieleen tulee murskaantunut kaularanka halvaantumisseuraamuksineen - mutta en anna sen häiritä sen enempää kuin annan sen häiritä pyöräilemistäkään (siinäkin mieleen tulee oikeastaan aina, miltä tuntuu lentää tangon yli tai kun pyörä kaatuu ja sattuu; tiedän niin käyvän lopulta aika harvoin ja pyöräily on muutoin aika kätevä tapa liikkua). Niin että jos ne tuntuvat pelottavalta jostain vähän oudommasta syystä ("olen sairas ja siksi koordinaationi on kuutamolla"), ei se oikeastaan kauheasti eroa normitilanteesta, jossa siinäkin tuijotan pelkoa silmiin ja menen yhtä kaikki. Kun opetin, en oikeastaan kauheasti muistanut himmailla, vaikka niin suunnittelinkin ja dynaamisimmalla tunnilla sanoin oppilaille, että voi olla, etten pysty tänään näyttämään kaikkea koska kesäflunssa. Samoin viimeisen opetuksen jälkeen olin jotenkin niin hötinöissä että vain siivosin ja siivosin. Ei minun olisi pakko jäädä auttamaan viimeisen tunnin opettajaa mutta tiedän, miten kurjaa on yksin keskellä yötä raahia märkiä pyyhkeitä pyykkiin, rullata mattoja ja sen sellaista - on paljon mukavampaa, jos joku auttaa ja tekee ainakin osan sulkemisruljanssista. Kahden pienyrittäjän lapsena (ja toisen puolen isovanhemmatkin olivat yrittäjiä) olen pienestä pitäen oppinut auttamaan tällaisissa tilanteissa.

Kotiin iltakymmenen jälkeen päästyäni totesin, että tulipas melkoinen pieti. Kun kämppikset alkoivat puhua, että kotoa on lähdettävä heti seitsemän jälkeen, huomasin kaiken kehossani ja mielessäni sanovan versaaleilla ei. Se tuntui oudolta, koska olen ollut matkakuumeessa useamman päivän ja puskenut läpi hankalista tuntemuksista sen voimalla, että kohta pääsen ja sitten teen sitä ja tätä ja tuota. Ja äkisti en halunnutkaan mitään siitä. Havaitsin, että haluan vain saada olla ja parantua.

Joten tänään kun muut lähtivät, vetäydyin rosmariinivadelmateeni kanssa huoneeseen ja köllähdin takaisin peiton alle.

Edellinen virke kuvaa ulkoisen asiaintilan. Se sinänsä ei ole mitenkään yllättävä ottaen huomioon eilisen puskemisen parasetamoleissa. (Joskus sellaista tulee tehtyä, kun saa tehdä työkseen juuri sitä, mitä haluaa. Ei ole ilmaisia lounaita, ja tämä puoli on tämän ammatin varjo.) Sen sijaan yllättävää on, miten suhtaudun tähän kaikkeen. Tunnen onnellisuutta ja olevani juuri siellä missä kuuluukin. (Laihan koiranpyllyn vieressä, painopeiton ja villaviltin alla. Villaviltti oli ennenkuulumattoman tärkeä toipuessani keuhkokuumeesta - se on juuri oikeanlainen peitto, hiostamaton ja silti lämmön säilyttävä. Siinä ja sen sinisyydessä on jotain äärettömän lohdullista.) Näen sen mielikuvana näin: Olen pieni sileäturkkinen pyöreä eläin, jolla on pienet suipeat korvat. Sujahtaessani peiton alle käperryn keräksi ja pienet räpelömäiset raajani aivan katoavat keskivartalorasvaan. Suipeat korvat luimistuvat keveästi vasten kallon lämpöä. Lämpö, rauha, kiireettömyys, pakottamattomuus luonnehtii tätä tilaa. Ei ole aikataulua. Ei ole suunnitelmaa. Ei ole lupausta kenellekään.

Muistan lukuisia lomasairastumisia, joiden tunnelmaa hallitsee aivan toisenlainen kuvasto. Olen lähtenyt kipeänä väkisin matkaan ja sitten raahustanut jossain sinänsä varmasti upeassa paikassa yskien, niistäen ja jatkuvan pahantuulisena siitä, että minun pitää jaksaa muutakin kuin maata vällyissä. Olen järkevästi suostunut jättämään matkan väliin mutta tuntenut siitä kiukkua ja kysellyt, mitä oikein tarkoittaa se, että muut saavat lähteä ja minä en. Olen pois jättäytyessäni kokenut elämän liukuvan ohitse ja kärissyt häviökammon halsterissa.

En osaa sanoa, mikä on muuttunut. Mutta häviökammo ja sen aiheuttama joko väkisin mukaan puskeminen tai itkeskely "kaikesta" sivuun jäämisen vuoksi on totisesti kaukana tästä tilasta. Ehkä viimein ne ohjeet, joita jakelen itselleni meditoidessa ja toisille heidän ollessaan joogatunnilla, alkavat tarttua tähänkin pässinlihhaan. Entäs jos kaikki olisikin hyvin? Entä jos joka ikinen havaituksi tuleva asia onkin juuri oikealla paikallaan? Voisiko tämän tehdä keveämmin, ystävällisemmin, lempeämmin, vaivattomammin - tehdä sen, minkä voi, ja hyväksyä loput? Voisiko vain hyväksyä suunnitelmien kosahtamisen ja ennakkokäsitysten vääräksi osoittautumisen sen sijaan että heti purnaa vastaan?

Tai ehkä on kyse siitä, että alan jollain syvemmällä tasolla hahmottaa, ettei ihmisten tuki, rakkaus ja luottamus katoa, vaikka sairastuisinkin? Ehkä koska tiedän, että oma tukeni, rakkauteni ja luottamukseni katoa, vaikka sairastun? Niin - tällä kertaa en ole ollut rahtuakaan vihainen itselleni. En ole tuntenut kehoni pettävän suunnitelmiani. Sen sijaan olen kokenut, että minulla on mahdollisuus valita moni asioita: Ensiksikin, olen varsin etuoikeutettu siinä, miten olen saanut valita työni. Olen valinnut sen tietoisena siihen liittyvistä riskeistä sairastumisen suhtene. Toiseksi, sain eilenkin valita, mitä teen. Uskon, että jos olisin tosissani nähnyt tarpeelliseksi perua tunnit, olisin keksinyt jonkin keinon järjestää asia. (Esimerkiksi noroviruksessa keksin keinon.) En kuitenkaan pitänyt kauhean vaarallisena opettamaan menemistä. Ehdin harkita kymmenisen minuuttia ja päätin tehdä kuten tein. Kolmanneksi, sain valita, otanko tänään päiväohjelmaani rasittavan laivan, rasittavan kaupungilla rampomisen ja repun raahaamisen ja ehkä pari ravintolaa tilassa, jossa ruoka ei voisi vähempää kiinnosta, vai otanko päiväohjelmaan lepoa ihanan painopeiton ja villaviltin alla. Aina ei saa valita, nyt sain. Valitsin tyytyväisenä ja valinnanvarasta onnellisena tämän, että lepään. Ja olen vähän ylpeäkin siitä, että osasin valita näin. Se on kuin suora vastaus kysymykseen "Voisiko tämän tehdä keveämmin, ystävällisemmin, lempeämmin, vaivattomammin - tehdä sen, minkä voi, ja hyväksyä loput? "

Jotenkin mielikuva siitä, miltä näyttää tyytyväisyys ja onnellisuus, ei ole tyypillisimmillään itselläni näyttänyt tältä: kurkkuun sattuu, öllöttää, vuoteenomana, ulkona holotna, ensimmäinen lomapäivä eikä ole päässyt lähtemään pitkään suunnitellulle matkalle. Ei kai siihen voi kuin todeta, että monesti mieli on kapea ja kuvasto stereotyyppistä - tekee oikein hyvää, että se tulee ravistelluksi. Luultavasti myös unohdan pian, miten tyytyväinen olen tänään ollut siitä, että saan olla täällä eikä minun tarvitse tempoa mihinkään. Siksi kirjoitan tämän muistiiin.


maanantai 1. heinäkuuta 2019

Uniikkiudesta ja tajuamisen hitaudesta

Mieli toimii niin kummallisella tavalla. Se kerää sälää ja myllää sitä vuosikausia, ja äkisti eräänä aamuna, kun herää taas vähän turhan varhain päiväohjelmaan nähden ja on sees, tulos pullahtaa ulos.

Mietin sitä haastetta, johon astahdan viikon kuluttua. Tahdon tehdä sen, mitä teen, mutta moni asia jännittää koko olemustani. Ehkä eniten jännittää dynaamisen joogan ohjaaminen hengittämisen tahtiin. Yleensä palastelen kursseilla dynaamiset asiat niin, että opettelemme palasen kerrallaan ja sitten voinkin sanoa, että tee hengityksesi tahtiin. Tämä uusi tunti on erilainen - joka kerran voi paikalla olla ihan eri ihmisiä. Osa on tehnyt joogaa pitkään, osa kokeilee ensimmäistä kertaa. Pidempään käyneet ovat tottuneet pidempiin koreografioihin, joissa ohjaaja ohjaa kaiken aikaa mukana hengitystä. Minun on vaikeaa ohjata hengitystä, koska en itse pysy mitenkään mukana tuollaisessa joogassa tai siis sen hengitystahdissa.

Minua opettaneet ovat ehdottaneet yhtä sun toista: että olisi hyvä tietoisesti nopeuttaa hengitystä, ettei nyt tarvitse tehdä samalla pranayamaa jne. Ja sillä yhdellä masterclasstunnilla, jolla kerran kävin ja joka oli muiden mielestä hyvin haastava, koska hengitystä hidastettiin heistä ihan luonnottomalle tasolle, taisin olla ainoa, joka koki hidastuksen helpottavana, ei haastavana.

Kun saan tehdä oman hengitykseni tahtiin, kaikki sujuu: happi riittää, ehdin hengittää syvään. Jos pitää tehdä jonkun toisen ohjaamaan tahtiin, alan sakata, hengitän vain pinnallisesti. Pitkään mietin, onko kyse hengityksen säätelemiseen liittyvästä jännityksestä tai jostain vastareaktiosta, joka kohdistuu johonkin niinkin intiimiin kuin hengittämiseen puuttumiseen. (Toisin sanoin, patologisoin tekemistäni ja osaamattomuuttani.) Tänä aamuna mieli äkisti muodosti uuden hypoteesin - täysin patistamatta. Entäs jos ylähengitystieni ja keuhkoputkeni ovat vain sen verran ahtaat, että tuo on se ilmankulun nopeus, joka on minulle mahdollinen? Isommat röörit vetävät enemmän ilmaa per sekunti. Äiti oli taas käynyt puhkottamassa korvansa ja lääkäri oli ihmetellyt, miten pienet ja sirot tiehyet. Kaikilla siinä suvussa on kuulemma sellaiset. Ja samalla kun hypoteesi yksinkertaisesti kolahti tajuntaani, muistin muutaman seikan: miten kaikki lääkärit ovat hämmästelleet keuhkokuvissa sitä, miten turvoksissa keuhkoputket ovat, nauraneet ylähengitysteiden pienuudelle ja miten hierojakoulun puhallustestissä sain kahdeksankymmentävuotiaan mummon tuloksen. Entäs jos - jos tämä onkin rakenteellista? Ei vika, ei, elän ihan terveen ihmisen elämää enkä tarvitse edes kahvin kaltaisia piristeitä jaksaakseni, vaan piirre. Neutraali piirre, joka panee suosimaan toisia asioita ja tekee toisista asioista vaikeita. Vähän kuten reilusti avautuvat lonkat tai pitkät alaraajat suhteessa yläraajoihin.

Jokaisessa meissä on taatusti roppakaupalla piirteitä, jotka selittävät mysteerimäisiltä tuntuvia pitämisiä ja vieroksuntoja, helppouden ja vaikeuden tuntuja. Jotkut asiat vain luonnistuvat helposti tietynlaisella konstituutiolla. Toiset asiat näyttäytyvät haastavina, vaikeina tai ovat suorastaan mahdottomia. (Esimerkiksi selän kierroissa lonkka ja polvi ysikympin kulmassa ei toivoakaan, että saisin samaan aikaan vastakkaisen hartian ja polvet lattiaan. Selässä ja lantiossa on luu luuta vasten, siitä ei kierretä pidemmälle.) Ohjatessani koetan analysoida tarkasti näkeemääni: mihin liike pysähtyy, miten harjoitus pysyy turvallisena, ja jos joku vääntää väkisin ja tavoitehakuisesti, millainen vaihtoehtoinen tavoite hänelle ehkä kannattaisi antaa. Nyt kirjoitan vasta anatomis-rakenteellisesta puolesta. Entä sitten, kun tarkasteluun otetaan myös mielen konstituutio mukaan? Mielessäkin on omat luontumuksensa, ja varmaankin hermostollinen ja temperamenttinen perusta tekee toisista luontumuksista mahdollisempia tai ainakin todennäköisempiä kuin toisista. (Tämä & tämä on viime aikoina mietityttänyt itseäni.)

Joku anatomi kirjoitti osuvasti, että otamme kyseenalaistamatta sen, että meillä on uniikit kasvot, mutta meidän on paljon vaikeampaa tajuta, että se, mikä on ilmiselvää kasvojen kohdalla, pätee muissakin kohdissa - kohta kohdalta. Pientä variaatiota löytyy. Kuinka tyypillistä, että vaikka kuinka kelaa luita ja niveliä, ei tule ajatelleeksi sellaista asiaa kuin hengitystiehyet. Epäilemättä variaatiota löytyy niistäkin. Jotta ehdin hengittää keuhkot edes semityhjäksi - residuaaliahan aina jää ja hyvä niin -, pääsen sille syvyydelle, jossa käytetään palleaa kunnolla, tarvitsen enemmän aikaa kuin muut. Se on itselleni ihan okei, ja paras ollakin, koska tämä tuskin tulee muuttumaan. Kun ilmajoogan myötä olen saanut pallean kunnolla liikkelle, hengitykseni on vain hidastunut entisestään: on enemmän täytettävää ja tyhjättävää.

En tiedä, mitä parahtaa liittyen olentoihin, jotka uskovat variaatioon vain siinä missä sen selvimmin näkevät. (Ihmiset voisivat hahmottaa variaation kehon mittasuhteidenkin tapauksessa, mutta vaikuttaa siltä, että pitää opetella joko piirtämään mallista tai ohjaamaan liikuntaa, jotta kiinnostus analysoida mittasuhteita pääsee virittymään. Ehkä meillä on toistemme kanssa informaatioähky jo ilmeistä, äänensävystä jne. - useimmissa toiminnoissa ei tarvita tietoa siitä, onko yläraajan pituus keskijakaumalla vai käyrän jommallakummalla laidalla, piirtäjälle ja liikunnanohjaajalle tällä taas on merkitystä. Mutta minkä määrän itsen tuomitsemista siitä, tästä ja tuosta voisikaan välttää, jos tajuaisimme tosiaan, miten uniikkeja olemme!)

Ensi maanantaihin mennessä minun on kyettävä tuottamaan rytmi, jossa muut pystyvät työstämään. Ehkä annan ensin jonkin helpon pienen sarjan, pyydän tekemään sitä hengityksen tahtiin ja lunttaan siitä tahdin muuhun tekemiseen, lopputunniksi.

Huomaan kirjoittavani "helpon pienen sarjan" vaikka hittojako tässä maailmassa voi ymmärtää siitä, mikä lopulta on helppoa kaikille osallistujille.