Näytetään tekstit, joissa on tunniste joogafilosofia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste joogafilosofia. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Normaaliin palaamisesta ja omiin muroihin kusemisesta

Kriisin yhteydessä käydyissä keskusteluissa minulle on käynyt selväksi, että on sellainen ilmaus kuin "omiin muroihin kuseminen" ja että sitä pidetään täällä monissa piireissä jokseenkin kamalimpana asiana, jonka voi tehdä. Eli: vaikka tietäisin, että organisaationi kanta on täyttä kakkaa, en voi kritisoida sitä tai mielellään edes yksityishenkilönä ottaa kantaa siihen, miksen täysin osta tuota kantaa, koska se olisi tätä omiin muroihin kusemista.

No, olen tajunnut tässä sopassa myös sen, että arvostan itse juuri näitä omiin muroihin kusijoita paljon enemmän kuin ihmisiä, jotka odottavat maagisesti toimintalinjaa muuttavaa konsensuspäätöstä ennen kuin vihjaavatkaan olevansa itse asiassa eri mieltä kuin heidän joidenkin samperin ryhmäsidonnaisuuksien nojalla oletetaan olevan. Koska eihän niihin muroihin kusta, koska se on kivaa vaan koska jos kukaan ei kuse muroihin, tapahtuu paljon ikävämpiä asioita kuin on valmis hyväksymään tapahtuvan vain siksi, että saa itse olla enemmän jeeshenkilö jos pitää suunsa kiinni.

Koska arvostukseni nyt menevät juuri tällä tavalla, kirjoitan jotain, mitä varmaan joogaohjaajan ei haluta kirjoittavan (ja se viimeisestäkin yrityksestä pitää joogablogia, mitä aina välillä mulle suositellaan, kun olisi niin mukavaa lukea jooga-ajatuksiani): Jooga ei ole lähiryhmätuntiliikuntana varmasti mikään välttämättömyys kenenkään hyvinvoinnille. (Ei edes joogaohjaajan, se on työ ja kuten kaikki työt, saattaa hävitä hetkellisesti tai pysyvämmin - psykologisesti joustava joogaohjaaja osaa kyllä järjestää elantonsa toisellakin tavalla ja jos ei ole sen vertaa psykologista joustavuutta, miten ihmeessä voi kuvitella osaavansa sitä muillekaan jakaa?) Millaista mielenrauhaa on sellainen, jota opiskellaan juuri tietyn muotoisena silläkin riskillä, että oman toimintamuodon valinnan seurauksena joku toinen ehkä kuolee tai vaurioituu pysyvästi? Aika mielenkiintoista mielenrauhaa - mutta ei ehkä niin erilaista kuin lentokoneilla toimitetut retriitit toisella puolella maailmaa jne.

Saas nähdä, vaihdanko taas kohta ammattia, sen verran nämä murot herättävät kuseskeluhaluja.

Ajattelin jo, että olen löytänyt lokeron, jossa voin tehdä hommia muiden hyväksi ja jossa tietty eettisyys on ikään kuin ihan eka stepping stone, mutta paskan marjat. Eikö vaan tässäkin yhteisössä esitetä, että kun vain noudattaa lakia ja viranomaisohjeita, niin se on sitten siinä eikä muuta vaadita. Ja me tehdään niin tärkeää työtä, tämä on ihmisille eritysen oleellista nyt kun on kriisi ja niin edelleen. Mikäs siinä, varmaan joku onkin niin heiveröinen, että tarvitsee juuri näitä ja näitä sanoja yhdistettynä hiljaa itsekseen keskittyen olemiseen - mutta riskittömämpää se silti etänä olisi.

Kyllästyttää koko suomalainen meininki - ihmiset, joilla on maskit kyllä ostettuna, muttei kehdata käyttää niitä ennen kuin tulee viranomaissuositus, ettei leimauduta friikeiksi. Tai ehkä ettei leimauduta just niihin muroihin kusijoiksi, koska kyllähän suomalaiset nyt viruksen päihittävät ilman että tarvitsee apinoida aasialaisia? Useimpina päivinä ihmiskunta tai ainakin sen suomalainen siivu aiheuttaa vakavaa kulttuurishokkia. Ihmiset - vähemmistö sentään -, jotka eivät seuraa koronauutisointia, koska siitä tulee paha mieli - ja epäilemättä vieläkin suurempi osa, joka seuraa vain kotimaisten tiedotusvälineiden uutisointia eikä ole edes tietoinen siitä, miten eri tavalla eri maissa näistä asioista puhutaan. Toivottavasti ei tule paha mieli sitten kun tajuaa, että on ollut osallisena ketjuissa, joiden seurauksena joku kuolee tai hänen keuhkonsa ja sisäelimensä vaurioituvat pysyvästi. Ei voi sanoa, ettei voinut tietää. Se, ettei halunnut tietää, on eri asia kuin ettei voinut tietää.

Selväksi on käynyt myös se, miten moni mittaa tilanteen vaarallisuutta epidemiamallien, R0:n ja K:n pohtimisen ja päivittäisten paikallisten tartuntatautitilastojen ristiinpohdinnan sijaan katsomalla vertaisiaan. Vertaisia, jotka pyytävät piknikille, kävelylle tai ehkä kohta kyläänkin. (Kesä on hyvä aika piknikata, mutta syksykin tulee.) Jos tuo voi tehdä noin, minäkin voin. Me, jotka emme tapaa ketään, emme tietysti pyydä ketään mihinkään tai ilmaise tehneemme mitään normaaliin palaamista edistävää. Me vain katoamme. Huomaan, miten rasittavia zoompuhelutkin usein ovat, koska minun odotetaan sanovan, että minäkin olen alkanut liikkua julkisilla ja tavata taas enemmän ihmisiä. Mutta olenkin ilkeä muroihinkusija, joka sanon, että epidemiatilanne on sellainen, että itse ainakin teen kaikkeni tukahduttaakseni, en lietsoakseni epidemiaa. Olen siitäkin hankala, että luen tutkimusta jatkuvasti ja tunteja päivässä. Tutkimusta nimenomaan taudista ja sen leviämisestä, syistä miksi tautiin voi olla vaikeaa saada ihan optimaalisesti toimivaa rokotetta ja tietysti filosofisista taustaoletuksista erilaisten tautia koskevien kantojen takana. Varmaan minun olisi hyvä lukea vielä enemmän suomalaisesta muroonkusemattomuuskulttuurista, mutta en yksinkertaisesti kestä yhtään enempää jahkailua kuin ympärilläni tapahtuu noin muutenkin.

Olen saanut syksylle kolme etätuntia viikossa. Mietinnässä on edelleen, mitä teen lähituntien kanssa, jos epidemia ei ole kurissa siinä vaiheessa, kun opetusten pitäisi alkaa. Vaikuttaa uskomattomalta, että se olisi kurissa. Ja jos se ei ole, ei ole paluuta normaaliin. Mietin vielä, mitä se tarkalleen tarkoittaa.

Sentään hyviäkin uutisia on: Laumasuojastrategia on alkanut vaikuttaa täysin naurettavalta ja hallitus on sanoutunut siitä irti. (Väitetään, ettei siihen ikinä pyritty. On kyllä vaikeaa uskoa, kun on nähnyt tv-esiintymisiä ja lukenut lehtiä koko ajan. En ymmärrä edelleenkään, miksi on niin vaikeaa myöntää, että oho, oltiin väärässä, sori, nyt korjattiin kurssia.) Viimein myös Suomen lehdistössä on alettu julkaista tutkimuksia ilmateitse leviämisestä - vaikkei THL:n sivuilla siitä edellenkään juuri mainita saati että ohjeistuksissa otettaisiin sitä mitenkään huomioon. On tässä vielä syksyyn aikaa.

Kesäksi minua on pyydetty lähiopettamaan mutta olen kieltäytynyt jyrkästi. Saas nähdä, onko niistä toimijoista enää yhteistyökumppaneita jäljellä. Ja saas nähdä, mitä kriisin edetessä tapahtuu ihan tälle kaikelle: omalle ammatille, asuinpaikalle, poliittiselle kannalle.

Melkoinen myllerrys, mutta tapani mukaan ajattelen, että on hyväkin vähän ravistella luutuneita kaavoja. Maailma kusi muroihin, ei sen kummempaa. Nyt on muutettava strategiaa. Mitään normaalia ei ole olemassakaan. 

maanantai 10. helmikuuta 2020

Vahvuuksista ja ableismista

Osallistuin koulutukseen, jälleen kerran. En tiedä, onko elämässäni oikeastaan kauheasti muuta kuin koirakävelyitä, opettamista ja koulutuksia.  (Ja syömistä.) Tämä on tällainen jakso, selvästi. Toisaalta viihdyn tässä hyvin ja ajatuksia tönäytyy liikkeelle.

Koulutus pelotti etukäteen kuten kaikki liikunta-alan koulutukset pelottavat minua. Hitto vie, ryhmäliikuntatunnitkin pelottavat minua osallistujana, samalla kun ne kuitenkin ovat olleet vuosia turvasatama, jossa koen pyhyyttä, koska saan liehua mukana joukkoa ilman sanoja. Koulutuksen aluksi tajusin, että no niin, meitä kauhuissaan olevia on taas siellä monta kappaletta. Harvan keho toimii sataprosenttisen sulavasti ja ongelmitta. Koulutuksessa haluaisi niin olevan. Niin ei koskaan ole.

Omituiseksi asian tekee se, ettemme ole tulleet sinne esiintymään tai arvioituttamaan kehojamme tai niiden toimintakykyä. Olemme tulleet oppimaan, miten opettaa kehomielilajia, jossa iso juttu ei ole suoriutuminen tai suorittaminen vaan oman kehon ja mielen rajojen kuunteleminen, hengittämiseen kytketty llikemeditaatio ja tyytyväisyys siitä, mikä on, mikä tapahtuu. Jossain vaiheessa aiemmin ja jossain toisaalla on kuitenkin käynyt selväksi, että jos ei ole sataprosenttisen toimintakykyinen, on jollain tavalla laiska, asennevikainen luovuttaja tai muuten vain osaamaton (mikä viestii vain siitä, ettei ole yrittänyt tarpeeksi). Jopa joogakoulun vessanoven pöljä carpediemismi if you can dream it you can do it palaa mieleen uhkaavana, vaikka sille on helppoa keksiä vastaesimerkkejä: lohikäärmeenruumiiseksi konkreettisesti muuttuminen, avusteitta lentäminen, avusteitta tuntikausien sukeltaminen ja niin edelleen. Nivelrikon katoaminen - voi kuvitella ja unelmoida sellaisesta mutta ei se taida silti tapahtua, ei ainakaan nykyisellä teknologialla.

Koulutukset tapaavat nostattaa surua vaikka itselleen antaakin luvan rajoitteisiinsa - eihän sille oikein ole vaihtoehtoa paitsi se, että joko vähättelisi rajoituksiaan ja joutuisi pitkälle saikulle rikottuaan pahasti itsenstä tai vaihtoehtoisesti oikeasti uhriutuisi ja poteroituisi siihen, että kun ei voi suoriutua täydellisesti, ei sitten suoriuduta ollenkaan. Siihen minä en ole liikuntaihmisiä -puheeseen. Sana "sporttinen" tuottaa itselleni edelleen kielteisiä mielikuvia mutta epäilen vahvasti, että kyse on pelosta siitä, etten itse kelpaisi sporttisten seuraan, joten en suhtaudu siihen haudanvakavasti. (Ehkä vaikeuksissani mieltää itseäni naiseksi on kyseessä sama asia. Nainen on sporttisen tavalla määre, joka saa tuntemaan lievää kuvotusta, jos joku heijastaa sen minuun, eksplisiittisesti puhuttelee minua sellaisena. Silti täällä porskutetaan.) Eihän minun tarvitse ryhtyä sporttiseksi. Minä nyt vaan menen tähän koulutukseen ja ohjaan ryhmäliikuntaa. Ei sen tarvitse olla itseidentifikaatio, suostuttelen itseäni. Ja menen koulutukseen kauhusta kankeana. Koulutuksessa katselen ällistyneenä, kuinka pelottomasti ihmiset hoiskauttavat käsilläseisontoihin ja sen sellaisiin. Tai siis, pelottoman näköisesti: en tiedä, miltä heistä tuntuu. Ensiksi tulee mieleen koululiikunta: siellä asetelma oli samanlainen. Ei, ei täysin. Täällä sentään opetetaan, miten asentoja voi hakea turvallisesti. Koulussa niin ei tehty ja koska en saanut teoriaa ja vähittäisiä askelia, en vain oppinut ja minut leimattiin huonoksi. (Ei auttanut, että osasi tanssia ja ratsastaa - niitä ei laskettu.) Koululiikunnassa oletettiin yhtä sun toista jo omaksutuksi eikä liikuntaa katsottu niin tärkeäksi, että siitä olisi annettu tukiopetusta. Toiseksi joudun muistuttamaan itseäni siitä, että heitä ei satu joka kerran kun he ovat käsiensä varassa. Millaista se on? Millaista on, että käsiin ei satu? Minulla siitä on kymmenkunta vuotta eli en muista enää selvästi, miltä tuntui käsi, johon voi pelotta varata. Jo hierojakoulussa nivelrikko alkoi kipeytyä - silloin en tietenkään tiennyt että kyseessä oli nivelkipu. Kuvittelin, että olen vaan vähän heikko ja treenannut huonosti ja pitää tehdä enemmän, yrittää kovemmin.

Käden kanssa on pitänyt opetella ihan toinen lähestysmistapa: pitää tehdä fiksummin, kiertää kipu ja miettiä, miten tietyt asiat voi tehdä, vaikkei voisikaan tehdä siten, kuten muut selvästi voivat. Kun muut seisovat käsillään, käyn hartioiden varaan päälläseisontapenkkiin. Olen tuonut sen junalla keskustaan ja koulutukseen mukaan. Ilman penkkiä en pystyisi koulutukseen ollenkaan. Koetan ajatella, että se on nivelrikottoman käden korvike, proteesi, joka mahdollistaa harjoituksen. En tiedä, miten muut penkin hahmottavat. Tai minut. Itseni on vaikeaa ajatella itseäni muuna kuin huonona ja pelkurina silloin kun muut tekevät jotain, jonka haluaisin tehdä mutta jota toisaalta pelkään - ja, niin tyrmistyttävää kuin sen onkin, en pysty edes yrittämään. Huomaan olevani hetkittäin vihainen itselleni siitä, että minulla on tämä inhottava vamma kädessä enkä pysty sen kanssa ikinä kasvamaan rohkeaksi käsilläseisojaksi. Nyt, kun korvaväli ja ympäristö olisivat kohdallaan ja voisin yrittää pelostani huolimatta, keho ei enää pysty, ja hetkittäin sen tuntuu epäreilulta. Olisin mieluummin vihainen koululiikunnalle mutta en oikein osaa: varmasti liikunnanopettajani vain koettivat antaa meille liikkumisen ilon, mutta pedagogiikka oli pielessä. Heille se oli toiminut, he yrittivät saada sen toimimaan meillä, ja monella se toimikin, minulla ei. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että systeemin pitäisi pystyä sulkemaan sisäänsä kaikenlaiset haasteet ja oppijat, ja vaikka kuinka tiedän, että moni muukin ajattelee näin - muutetaan systeemiä, ei ulossuljeta -, tiedän myös käytännössä, miten helvetillisen vaikeaa on muokata olosuhteita edes kahdellekaan ihmiselle sopiviksi, saati sitten kokonaiselle kiljuvalle lapsilaumalle ilkeine sosiaalisine dynamiikkoineen. Tai sille yhdelle hiljaiselle, joka "ei edes yritä". Ei silloin vielä puhuttu emootioiden säätelystä, ei traumasta, ei jähmettymisestä ja lamaantumisesta reaktiona. Ei heillä ollut työkaluja, eikä minulla ollut työkaluja.

Yksin harjoitellessani olen tyytyväisempi, tai oikeastaan ihan vaan tyytyväinen. Minulla on omat juttuni, osaan aika hyvin jo pulata kipujen laitamilla. Olen myös tyytyväinen siitä, että uskaltaudun koulutuksiin ja olen pystynyt tekemään tästä ammatinkin. Rakastan päälläseisontapenkkiä ja harjoittelu sen kanssa tuntuu mielekkäältä ja pitää käteni tyytyväisenä muun kehon vertyessä ja saadessa sopivasti haasteita.

Kaikissa koulutuksissa puhutaan yleensä samasta asiasta, joka on myös kipeä ja jonka ajatteleminen tuntuu vähän kengässä hiertävältä sepelinmurulta - että kukin voi opettaa vain sen, minkä tuntee oman harjoituksen kautta. Tässä vaiheessa haluan yleensä itkeä, koska omassa harjoituksessani on takuttu niin, ettei mitään rajaa. Okei, voin opettaa hengittämistä ja hellittämistä ja epämukavuudessa pysyttelyä, mutta pystynkö opettamaan mitään sellaista, jota ihmiset oikeasti haluaisivat? Pystynkö opettamaan kellekään mitään fyysistä? Lempeyttä, korvanvälin rassaamista, ehkä, (tosin pienikin piipahdus omissa prosesseissani saa minut epäilemään, miten ihmeessä) mutta mitään täsmällistä, taidokasta liikettä? Tai sellaista, josta yksi arvostamani kollega puhui - että oppii näkemään kehonsa peilissä oikeastaan aika hienona, muunakin kuin seksuaalisena täkynä, koska keho osaa tällaisia ja tällaisia asentoja ja luovii niiden lävitse. Oma kehoni näyttää asennoissa lähinnä koomiselta, joten en usko pystyväni opettamaan ainakaan tuota asiaa. Tiedän, että maailmassa ja Helsingissäkin on aika paljon ihmisiä, joilla on kehon kanssa isoja haasteita ja että aika moni on löytänyt tiensä tunneilleni ja että heillä on jotenkin turvallinen olo, koska annan heidän luvan itse tutkia ja valita parhaan vaihtoehdon sanomatta että oikeasti tämä kuuluisi tehdä näin ja näin. (Toisin sanoen pidän todellisuutta suuremmassa arvossa kuin ideaalia, nykyhetkeä suuremmassa arvossa kuin jotain tulevaisuusprojektiota - mutta toki vain ammatillisessa sfäärissä. Ei puhettakaan, että olisin yksityisessä sfäärissä näin valaistunut!) Monen vaiva tai haaste on sellainen, josta en tiedä omakohtaisesti mitään. Olen koettanut mallintaa polvivaivaa teippaamalla sepeliä polvilumpion päälle tiukasti ja miettimällä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Olen koettanut mallintaa raskautta täyttämällä repun kirjoilla ja säätämällä sen joogavöillä äitiysvatsan kohdalle ja tehdä tuosta virityksestä käsin liikkeitä. Mutta kaikki tällainen on kovin puutteellista. Ja tiedän monen kiittäneen tunnin jälkeen, sellaistenkin, joiden vaivoja minulla ei ole ollut. Mutta samalla tiedän, että se, mitä voin opettaa, on hurjan rajallista, koska on niin paljon asioita, joihin oma kehoni ei pysty eikä ole ikinä pystynyt.

Jollain tavalla ihastun harjoitukseen, jota teemme koulutuksessa. Mutta tajuan samoin tein, etten voi opettaa ikinä kyseistä lajia, vinyasajoogaa, muuten kuin feetup-penkin kanssa, koska minulla voi olla oma harjoitus vain niin. Enkä tiedä kuin yhden paikan, jossa on penkit. Onneksi opetankin siellä - ja menen penkkikoulutukseen pääsiäisenä, ehkä sen jälkeen voin yrittää opettaa jotain tällaista, jota koulutuksissa on tehty, koska totta vie tästä tulee vaikutteita omaan tapaani tehdä joogaa.

Joogamaailmassa olen kokenut oikeasti avartavaksi sen ajatuksen, että joka ikinen itse koettu vamma ja vaikeus on vahvuus siinä vaiheessa, kun opettaa. Ja sitten, kuten edellinen kappale osoittaa, en kuitenkaan pysty täysin luottamaan tällaiseen ajattelutapaan. On niin paljon asioita, joita en vain voi opettaa. Niille toki löytyy valtavasti toisia opettajia, ei siinä mitään - nuorista ja terveemmistä kehoista ei ole maailmassa erityistä puutetta. Mutta välillä tuntuu, ettei itsellä ole liki mitään annettavaa. Tai että se annettava on niin kummallista - miten tuntea ilo uttkatasanassa tai rakastua levottomuutensa yinjoogassa - ettei sitä tunnu viisaalta kutsua ryhmäliikunnan ohjaamiseksi. Ja mietin opettajia, joita olen rakastanut ja jotka ovat lainanneet minulle toivoa siinä vaiheessa, kun hajotin jalan ja käden ja ne hajosivat uudelleen ja uudelleen ja tuntui, että eristyn täysin yksin, kun en päässyt ryhmäliikuntaan - josta aina mietin, että olenko ikinä käynyt siellä lopulta liikkuakseni, kehittyäkseni liikkujana, en oikein tiedä - ja sitä, miten heiltä olen harvemmin saanut mitään loistavaa teknistä tai anatomista oppia ja miten paljon kyse on ollut siitä, että olen saanut käydä siellä silloin kun on ollut todella vaikeaa ja käsi on ollut tuessa tai jaloissa tukipohjalliset suihkussa ja saunassa ja joogatunnillakin ja opettaja on aina muistanut sanoa, että jos et voi mennä käden päälle, tee näin ja lopuksi on muistutettu siitä, miten kehoaan saa rakastaa. Ajatella, rakastaa. Aluksi oli vaikeaa sietää puheita omista ihanista hengityksistä tai kiitollisuudesta viisasta kehoa kohtaan mutta vähitellen totuin siihen ja aloin hahmottaa, että niin - on sallittua olla tällainen.

En tiedä, ehkä ammatillinen paikkani tässä maailmassa on olla toivon kirjasto, josta toivon voi lainata silloin kun on vaikeaa. Ehkei se ole laisinkaan huonompi paikka. Mutta on vaikeaa pulata sen ableismin kanssa, jota meidät kaikki lienee tungettu kurkkua myöten täyteen. Ehkä löytyy ihmisiä, jotka eivät yhtään kaipaa harjoitukseltaan käsilläseisontoja tai muutakaan uskallusta ja itsen ylittämistä. Tai jotka ymmärtävät, että eri asiat voi hakea eri paikoista.

Pitkän koulutusviikonlopun jäljiltä jää vähän itkuinen olo ja kysymys, mitä sitä voi lopulta kenellekään antaa maailmassa.

Ehkä tämän: Kun antaa itselleen luvan olla epätäydellinen ja rajoitteinen, kiertää kivun ja tehdä eriytetysti ja viisaammin, on mahdollista mennä paikkoihin, jotka muuten olisivat liian pelottavia. Tätä lupaa en olisi osannut antaa, jos minulle ei olisi annettu sitä lupaa useammankin ihmisen toimesta. Voin laittaa tämän hyvän - tämän luvan - kiertämään. Sillä tavalla ei tarvitse sanoa kategorisesti, etten pysty joogaan, esimerkiksi. Kuten fysiatrini sanoi: ei enää joogaa. Vaan voi sanoa, että otan tästä ne asiat, jotka sopivat minulle, ja ne, jotka vahingoittaisivat minua, jätän ottamatta. (Jos osaan - se ei ole aina helppoa.) On väärin sanoa, että vain itse voi antaa itselleen tuollaisen luvan. Minä en ainakaan itse osannut sitä alkujaan. Tarvitsin lähikehityksen vyöhykkeen, jossa sain oppia sen toisten tuella. Ehkä osaan opettaa sitä rajojen järkevästi asettamista jollekulle eteenpäin. Ehkä. 

perjantai 20. syyskuuta 2019

Mittarimato

Unen ja valveen välitila, transsi, jaksaa kutsua tarkkaavaisuuttani vuosi toisensa jälkeen. Tuntuu, että moni seikka, jonka bluffaa valveessa näkymättömiin, pääsee pelmahtamaan todellisuuteen tässä kohdin. Transsi on luultavasti juuri se seikka, jonka takia olen kääntynyt joogassakin kohti muotoja, joissa minuus katoaa, valveeseen sekoittuu aimo annos unta ja rentoutumisvaste tulvii yli.

Yksi oudoimmista transsitotuuksista on, että sisimmässäni asuu mittarimato. (Ei etana, vaikka identifioidun niihin valveilla paljon enemmän, niiden hitaaseen liiskaisuuteen ja varovan uteliaaseen etenemistapaan.) Kun menen nukkumaan, paikoitan tyynyni likelle sängyn puoliväliä pituussuunnassa. Kun herään, pääni roikkuu patjan laidan ylitse tai jos sängyssä on pääty tai patjan pääty on seinää vasten, niska on ihan vinkuralla jalkojen työnnettyä torsoa kohti pääpäätä päädyistä ja seinistä piittaamatta (sinne saakka, että vinkura ahdistaa heräämään). Vuosi vuodelta aloitan uneni yhä enemmän sängyn alapäästä ja aina päädyn sinne päätyyn ja sen yli tai miltei läpi.

Itse asiassa, olisi joskus mielenkiintoista pingottaa silkkipaperia patjan taakse - heräisinkö kenties pää sen toisella puolen, läpäisseenä?

Samoin olisi mielenkiintoista nukkua pehmustetulla kokolattialla. Kuinka pitkälle etenisin, kun epämukavaa tunnetta pään roikkumisesta tai murskaantumisesta ei tulisi missään vaiheessa tai ainakin vasta monen metrin mittaroinnin jälkeen?

Vaikka itse punkeava liike tapahtuu varmasti isoksi osaksi unessa, joskus aamulla tai illalla rajamailla havaitsee, että nyt on koukussa ja supussa, ja kas, nyt aukeaa, työntyy tilaan sitkeästi ja suuntautuen, ja sitten taas vetäytyy turvaan.

En ymmärrä, miten on mahdollista, että osa ihmisistä pystyy nukahtamaan selinmakuulla, kaula ja ranteet paljaina, vatsa paljaana. Itse koetan liki keriä ne kehon sisään, jotta pystyn nukahtamaan. Eilisellä joogatunnilla eräs nainen nukahti jopa taaksetaivutukseen, kädet sivuille levitettyinä, ranteiden lisäksi paljaana ja haavoittuvana myös kainalot, sydän nostettuna esiin, kurkku oikein venytettynä tarjolle. Itse koen vastaavan asennon hurjan kuohauttavana - täytyn rohkeudesta tajutessani, että uskallan pysytellä siinä pitkään, ja se rohkeus tuntuu hyvin vakuuttavalta ja rauhoittavalta, valaa uskoa siihen, että pystyn muutenkin pysyttelemään tiloissa ja tehtävissä, joihin en vaistonvaraisesti etenisi tai joissa en ainakaan uskaltaisi seisahtua hetkeksikään miettimään, mitä teen.

Olen alkanut vähitellen ymmärtää eläväni todellisuutta, jossa repeytymisen, loukkaantumisen, murskaantumisen ja hyökätyksi tulemisen kuvastolla on suurempi osuus kuin monen muun todellisuudessa. Mutta että tämä vaurioitumiskuvasto ei ilmene tavanomaisella tavalla - en pelkää pimeitä kujia, minua seuraavia askelia tai sen semmoista. Sen sijaan pelkään noita asioita tai ainakin näen, koen, maistan ja haistan noita kudosvaurioita silloin kun itse liikun, liikutan kehoani. Vuoristorata tuntuu turvalliselta, jalalta toiselle painon siirtäminen vähemmän turvalliselta. Vieraan miehen kotiin kutsumisessa en näe mitään erityisen epäilyttävää, mutta annas jos puhutaan kiveltä toiselle hypähtämisestä -

En ole antanut itseni jähmettyä pelkooni, paitsi koululiikunnassa. Siellä saatoin kesken kiepin mennä veltoksi, päästää irti ja jysähtää pää edellä patjaan. Uimisessa niin ikään jouduin ponnistelemaan pitkään sen kanssa, että pystyin toimimaan jatkuvan veltostumisen, vajoamisen ja sitten veden henkeen menemisen ja siitä heräävän kauhuräpiköinnin sijaan. (Nykyään äärimmäisiä stressireaktioita opiskelleena tiedän, etten ollut taistele tai pakene -tilassa vaan nimenomaan jähmettymisen tilassa: limbinen systeemi oli ottanut vallan. Nykyään pystyn toki uimaan: siedätin itseni vesijuoksulla. Ja ilmajoogassa kiepun pää alaspäin. Kieppiä en ole vieläkään tehnyt ikinä. Taitaisin tarvita yksityisopettajan ja ehkä aimo annoksen rauhoittavia, että siitä tulisi jotain.) Tiesin, miten vanhempani arvostivat notkeutta ja sulokkuutta, ja koetin toimittaa sitä heille: hyvä tytär, jolla ei ollut muutakaan keinoa osoittaa rakkauttaan.

(Se on muuttunut kauan sitten. Nykyään, uskon, vanhempani tietävät, että välitän heistä paljon. Olkoonkin että se on edelleen niin pakahduttava tunne, etten pysty sanomaan sellaisia asioita ääneen alkamatta itkeä.)

Ja sitten kaiken tämän valveen liikeoutouden, tilassaetenemisoutouden, hitaan varovaisen tutkimisen vastapainona etenen transsissa ja unessa mittarimatona kohti pääpäätä yö toisensa jälkeen.

Ja valveella, niin, opetan liikettä ja pysähdystä, liikkeellelähdön aktivaatiota ja siitä irti päästämistä, ja sitä, miten tämän kaiken nostattamien emootioiden kanssa voi toimia, pysyä toimintakykyisenä. Ja kun opetan, kun katselen monen oppilaan tapaa tehdä, mietin, onko heillä lainkaan vastaavia pulmia ja tuntemuksia. Näen kyllä kehojen kinnaavan tietyistä kohdin jähmeinä, typistettyjä liikeratoja ja niiden varovaisia tilaan versomisia, sormia ja varpaita, jotka tutkivat ilmaa ja lattiaa kuin oudot tuntosarvet. Mutta mitä heidän sisällään tapahtuu? Liikkuvatko suuret muinaiset? Repeilevätkö mannerlaatat? Käpertyykö ja vierähtääkö liikkeelle hengityksen kiikkerä kehrä?

Ja - heräävätkö hekin pää patjan ulkopuolella tai sängynpäädyn sivuun nuljauttamana aamu toisensa jälkeen? Tunkeutuvatko hekin läpi vuosien, identiteettivaihdosten, harjoittamisen näennäisen järjellisinä ja tietoisina mutta yhtä hukassa itsestään ja syvimmistä toimintataipumuksistaan?

Ja - minne olen matkalla?

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Kolme fragmenttia joita en halunnut laittaa someen ja tämähän ei ole somea, eihän

Joskus mietin, olenko liian pahansisuinen. Tarkoitan tätä: kun joku jakaa niitä sitaatteja, että voit tehdä mitä vaan mitä oikeasti haluat, tekee mieli kirjoittaa alle että ihanko oikeasti voit syödä pääsi, kumota painovoiman ja napsauttaa sormilla maailmanrauhan. (Haluaakohan joku syödä päänsä?)

En kommentoi, koska olen oppinut, että hyväntahtoisuuden periaate on tulkinnassa ja kommunikaatiossa kullanarvoinen. Mutta hetkittäin on haastavaa hillitä sisäistä kolmivuotiastaan.

Ja vielä, haluamisesta: osa omista haluamisistani on ollut niin harmillisia, että pidän erityisenä siunauksena, etteivät halut ole päässeet toteutumaan. Esimerkiksi haluaisin olla yleisesti pidetty, kullanarvoinen vaikka kelle. Olisihan se äärettömän mairittelevaa! Mutta pystynkö nytkään pitämään yhteyttä harvoihin ystäviini? Luokattoman huonosti! Eli oikeastaan hyvä näin.

Samalla tavalla: haluaisin olla yksinkertaisempi, mutkattomampi. Mutta jaksaisinko silloin ymmärtää muidenkaan mutkia?

Vuosi vuodelta taidan ajatella yhä enemmän, että siinä saattaa olla vinha perä, että onnellinen se, joka osaa haluta sitä, mitä jo itsellä on, eikä niin, että kiipeää vaikka kuuhun saadakseen omakseen sen, mitä osaa haluta. (Ehkä santosha on ihan syystäkin niyamoissa. On helppoa hukata itsensä tyytymättömyyden sirahvinpyörään.)

 *******

Se, miten kotoisalta tuntuu pelmahtaa ilmasilkkiin rauhoittumaan pää alaspäin, antaa toivoa siihen, että jokin päivä myös eräät muut joogaliikkeet voisivat tuntua kotoisilta - - koko ajan sitä oppii uutta kehostaan, mutta puuttuvia paloja on edelleen niin monia, ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi kyselemisen ja tutkimisen.

Ja usein tuntuu, että juuri kun kuvittelee saavuttaneensa edistystä (etenkin takareisien joustattelun suhteen), keho suuttuu ja palataan lähtöpisteeseen. Vielä haasteellisempaa on tietysti opettaa - etenkin opettaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät pelkää halvaantuvansa, rikkovansa niveliään jne. Siitä modaliteetista en tiedä mitään! Miltähän tuntuisi olla innokas tai pystyvä kehollisesti, mieltää itsensä muuksi kuin kömpelöksi?

Muistan elävästi ensimmäisen ilmajoogatuntini. En ollut rohkea tai kehoani hyvin hallitseva mutta ajatus selkärangan traktiosta vainosi niin paljon, että kokosin luuni ja menin. Ilmoittauduin workshopiin ajatellen, että voi olla, etten uskalla tehdä yhtään mitään mutta että se on ok ja saan vaikka istua koko ajan sivulla katsellen, miten muut uskaltavat. Kun annoin sen luvan itselleni, pystyinkin tekemään kaiken.

Tämä kuvio toistuu, toistuu, toistuu ja toistuu. Ihan yhtä pelottavia juttuja ovat olleet filosofian opiskeleminen (koska kuinkahan monta kertaa sain teininä palautetta, että olen tämmöinen pinnallinen tyhjännauraja), kasvatustieteen opiskeleminen (koska kiintymykseni on kaikkea muuta kuin turvallista ja koulusuhdekin on koostunut lähinnä auktoriteettipahoinvoinnista), hieronnan opiskeleminen (kuinka joku, joka on aina jökissä ja rikkoo itseään tuon tuosta, voisi parantaa muitakaan)

- liki KAIKKI maailmassa on ihan helvetin pelottavaa! (Vaikka tietenkin kaikki muu on hyvin laimeaa koululiikunnan pelottavuuden rinnalla - joskus mietin, onko tämä nykyinen polku yksinkertaisesti yritys kursia kiinni ne siellä revityt mielen haavat.)

Paitsi ilmasilkki. Kirjoittaminen. Nukkuminen. Syöminen. Seksi. Käveleminen. Meditoiminen. Laulaminen. Opettaminen. Nauraminen. Anteeksi antaminen. Tanssiminen. Esiintyminen. Vesijuokseminen. Ne eivät jostain syystä pelota. (Hemmetti, pelkäsin vesijuoksemistakin aluksi niin että henki meinasi salpautua kurkkuun.) (Sen sijaan en ole ikinä oppinut sitä pelkoa, jota naisten väitetään kokevan - yksin pimeällä liikkumisen pelkoa. Minä pelkään sisätiloissa lähikontaktissa vähän vieraamman miehen kanssa, ehkä koska se on tilanne, jossa on sattunut ikäviä asioita. Vasta joidenkin viikkojen suhteen jälkeen alan uskoa, ettei toinen satuta minua, jos meille tuleekin intressiristiriita jonkin asian suhteen.)

On jotenkin aika mukavaa, että mitä vanhemmaksi tulee, sen useampia alueita biologisten perustoimintojen rinnalle löytyy pelottamattomiksi vaihtoehdoiksi. Ja myös: että tietää, että kaikki joka tapauksessa pelottaa. Joten oikeastaan voi valita tehdä ihan mitä lystää, koska se on aluksi aivan hirvittävää ja lopuksi ihmettelee, miksi sitä niin kovasti pelkäsi.

Olisi kyllä jännittävää elää edes viikko sellaisen ihmisen elämää, jonka mielenmaisemassa pelko ei ole ollut niin hallitseva emootio kuin omassa elämässä.

********
Kas, lisää merkkisanoja (mukana myös improsta tuttu kyllä/mutta vs. kyllä/ja -harjoitus). Mulle jo pitkään ovat olleet mustalla listalla pitäisi, sekä lisäksi aina ja ei ikinä - niistä huomaa heti, että kas vain, nyt lähtee flippaamaan toisia varten elämisen ja/tai toivottomuuden synkeisiin ja hedelmättömiin maastoihin. On asioita, jotka pitää tehdä, jotta voi katsoa itseään silmiin peilistä ja hymyillä aurinkoisesti. Mutta ei, ei ole asioita, jotka pitäisi tehdä. Asiat joko pitää tehdä tai sitten ne voi halutessaan tehdä tai jättää tekemättä. Tämä on tasan näin yksinkertaista elämässäni. (Toki tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on seuraamuksensa mutta entäs sitten. Jos joku toinen valitsee suhtautua toimintaani nurjasti, koska en ole täyttänyt hänen ennakko-oletuksiaan, se on hänen valintansa. Asioista voi neuvotella etukäteen - jotain voi luvata, kaikkea ehkä ei.)

Ja kuinka yleisiä pitäisit ovat! Eilenkin sain workshopissa ihmetellä sitä, että kun saadaan irroiteltua mieli varovasti ja hellävaraisesti siitä ajatuksesta, että menon pitäisi ulkoisesti näyttää joltain, heti uusi pitäisi ilmestyy hämmentämään mieli pientä - että miltä jonkin pitäisi tarkalleen tuntua, jos kerran pitäisiä ei käytetäkään muodon vahdinnassa. Koska jos päästää irti pitäiseistä, ilmeisesti taivas romahtaa tai tulos voi olla mitä vaan? Jokin pelko tai katastrofin aavistus tuntuu vaanivan tässä askeleessa, koska uusia pitäisejä löydetään siihen tahtiin, että sivustakatsojaa hengästyttää. Entä jos vain tekisi kokeilevalla avoimella mielellä ja kuuntelisi, miltä kyseinen tekeminen de facto tuntuu? Ja että se tuntu voi olla semmoinen, joka tulee vasta kun malttaa päästää irti päässä vilisevistä ennakko-oletuksista ja ihan oikeasti kuunnella, mitä tapahtuu. Ja ehkä pitää mielessä yksi pitäminen - jos on kova vihlova kipu tai muuten liian huonot vibat joita ei halua kestää tällä hetkellä, pitää tulla pois asennosta tai liikkeestä (ilman konditionaalia).

Tuntuu, että osa oppilaistani on välillä kapasiteettinsa äärirajoilla, kun kysyn heiltä suoraan, että miksi sä haluat ajatella, että tän pitäisi tuntua joltakin tietyltä. Eivät he koe tehneensä valintaa ajatella näin, ja tarkalleen ottaen eivät ehkä ole tehneetkään, jos mieleen ei ole tullut, että on aivan mahdollista elää ja suunnata elämäänsä ja tekemisiään ilman närästäviä pitäisejä. Välillä tunnen itseni pahaksi ämmäksi, kun tällä tavalla haastan ihmisiä miettimään, millaista diskurssia he haluavat sydämessään vaalia. Mutta eipä mulla paljon muutakaan ole antaa, paitsi ehkä hirveä kasa anatomiadetskuja.