Nylonsukkikset pesuun

Eilen pesukoneeseen asioita tunkiessani hämmästelin nylonsukkahousuja ja ajattelin, että niin joo, miehet käyttävät välillä juhlissa tämmöisiä kidutushärpäkkeitä. Samoin kuin punaisia korkokenkiä. Sitten tajusin, että monessa huushollissa asiat voisivat olla päinvastoin. Ja että olen joskus ammoin itsekin suostunut moisiin releisiin. Kokeillut jopa tekokuituisia pitsisiä alusvaatteita (siitä ei kyllä tullut mitään, ihotuntuma on kuin kylpisi muurahaispesässä). Ja pysähdyin katselemaan hetkeksi uskomusta, että feminiinisyys on ansaittava sievyydellä ja epämukavuuksiin suostumisella, ja muistin uskoneeni siihen samalla kun tappelin sitä vastaan kynsin hampain. Muistin ajatelleeni, että jos en ole hemaiseva tai ainakin edes vähän yritä jotain sinnepäin, en ole enää mitään.

Nyt kun en ole enää mitään, kun olen vähän kerrassaan vieroittanut itseni noista merkeistä, joita aiemmin pidin about hapen kaltaisina välttämättömyydessään, huomaan toisinaan sääliväni kumppaneitani. Voi olla vähän rasittavaa nähdä ihmistä, jonka mielestä saa olla väsynyt, näyttää väsyneeltä, näyttää vanhalta ja roikkuvalta, olla kiinnostumatta niistä asioista jotka eivät vain nappaa. Joka kyllä uskoo pystyvänsä kontolloimaan mutta jolla ei ole siihen pienintäkään halua. On hämmentävää, että toinen heistä kaikesta tästä huolimatta suostuu kulkemaan kanssani käsikkäin julkisella paikalla. Jossain mielessä olen palannut siihen kohtaan, jossa sievyysviritysteni vähäisyydestä pillastunut äiti voivotteli, etten ole mikään ihminen vaan puoliksi hevonen. Se tuntuu hyvältä. Koska totta puhuen kaikkina niinä vuosina, kun jaksoin yrittää laittaa hiuksia, värjätä naamakarvoja ja sovittautua johonkin naisen malliin, tunsin itseni vähän petkuttajaksi ja mietin, rakastaisiko kukaan minua, jos en yrittäisi niin tarmokkaasti. Samalla kun nautin siitä, miten pystyin muuntamaan itseäni. Että minua haluttiin. Että vaikutin ihan normaalilta. Ehkä kauniiltakin. Se ei vaan enää kelpaa. Se tuntuu väärältä, ja ennen kaikkea itseäni kohtaan väärältä. Ja väärältä nuoria tyttöjä kohtaan. Itse olen aina saanut voimaa meikkaamattomista naisista - heissä on ollut hätkähdyttävää rohkeutta. Sellaista, jota en olisi omasta suvustani voinut saada.

Varmasti suurin osa naisista nauttii enemmän noista meikkaus- jne. puuhista. Koskapa he pitäytyvät niissä ja kuvaavat niitä ryhdistäviksi, piristäviksi, rentouttaviksi, elämää helpottaviksi. (Ehkä ero voisi olla siinäkin, etten taida enää ajatella, että minun pitäisi pysyä ryhdissä, pirteydessä tai etenkään helppoudessa?) Onhan iso osa pikkutyttöjäkin hyvin ulkonäkötietoisia. Mutta meille, jotka emme sitä lapsena osanneet olla, siitä voi aikuisena tulla vapaaehtoisesti otettu kuorma, joka tuntuu epämääräisesti valehtelemiselta. Jonka alas laskeminen tuntuu hyvältä, vaikka sitten onkin kohdattava kaikki ne pelot, kelpaako näin, johtuuko jonkin suhteen laimeneminen lähinnä tästä muutoksesta, ja tietysti arkkivihollinen - mitä ihmisetkin oikein ajattelevat. (Ikään kuin ihmisiä niin kiinnostaisi, paitsi ehkä niitä lähimpiä.)

Totisesti, elämä on omituista.

Peepee eli havahtuminen johonkin käsittääkseni vahingolliseen

Pitkäperjantaina aamuna särähdän hereille kuuden aikaan. Särähtää on tosiaan mieluisin aamuverbini: ei puhettakaan mistään kiskottelusta, kellimisestä ja unen ja valveen välillä seilaamisesta. Sellaista tapahtuu minulle vain iltaisin. Ja joka tapauksessa olen sairastanut niin pitkään, ja nyt parantumassa, että tietty levottomuus ja kyllästyneisyys makaamiseen luonnehtii mielenmaisemaani.

Herään ajatukseen, tajuamiseen. En ole mielestäni tajunnut tätä valveilla ja kun menen vessaan ja kuuntelen vatsani tyhjentymistä, pyöritän samalla mielessä tätä tajuamista, kääntelen sitä ja tarkastelen sitä kulmat vähän kurtussa, koska unentuomat saattavat olla ihan mitä vaan dadaa. Mutta tämä ei ole dadaa, ei alkuunkaan. Ties mikä sen laukaisi, mutta olen tyytyväinen siitä, että ajatus hakeutui luokseni.

Se kaikki liittyy ajatusten pariin, jotka minulla oli juuri rajamailla, hetki ennen särähtämistä. Sekuntin murto-osan päässä, ehkä. Ensin ajatus: ilman erästä tapahtumaa elämässäni minun olisi paljon helpompaa ajatella itseäni epäonnistuneena ihmisenä. Ja heti siihen liittyen: no joo, mutta mistä tiedän, ettei kyse ollut vain siitä, että pöksyihini koetettiin päästä? Ja sitten, heti perään: mistä helvetistä tämä selitysmalli nyt tähän paukkasi? Ja: miehet eivät joudu ajattelemaan enimmäkseen näin, heille ei sanota näin, tämä ei ole heidän selitysmallinsa.

Itse asiassa se on ollut hyvin vähän minunkaan selitysmallini, muistan vessassa. Mutta sattumoisin minulle on tarjottu tätä selitysmallia muutamaan tapahtumaan liittyen viime aikoina muutamankin naisen taholta. Se haluaa vaan päästä sun pöksyihin. Olen hämmästynyt, ehkä vähän tyrmistynytkin, ja sitten pohtinut asiaa ja argumentoinut heille ääneen, miksi olen asiasta toista mieltä. Ensinnäkin, enemmistö tapaamistani miehistä ei vaikuta kovin innokkaalta pöksyyntymään (tai ehkä pikemminkin pöksyttömyyttymään) kanssani. (Etenkään jos sattuvat tuntemaan minut vähänkään paremmin.) Toiseksi, kommentoitu asia tai minulle suotu tilaisuus ei ole ollut luonteeltaan sellainen, että kukaan järki-ihminen odottaisi siitä tosissaan tai ensisijaisena motiivina mitään seksuaalisia palkintoja. Kolmanneksi, vaikka sellainen motiivi häilyisikin jossain taustalla (enkä ole tällaiselle mitenkään sokea - olen itsekin aika hyvä hullaantumaan kausittain), kyse on myös muusta - harvoin ihmiset niin sokeutuvat jonkun kimmellyksestä, että ovat vain tästä syystä valmiita kanavoimaan tätä tehtäviin, jota tämä ei todennäköisesti osaisi suorittaa. Neljänneksi, mitä tapahtuu, jos tuollainen selitysmalli alkaa oikeasti vuotaa kroonisesti sellaisten limaisten tilanteiden ulkopuolelle, joissa se oikeasti voikin olla täysin relevantti ja jossa sitä on järkevää punnita hetki tai pari? (Ja silti: entä sitten? Eikö silloin, jos mietin jonkun halua pöksyyntyä kanssani, olennaista ole se, onko ajatus vastenmielinen vai ei? Olen kyllä kävellyt välillä tilanteisiin, joissa taka-ajatus on ollut varsin selvänä: joko se ei ole haitannut minua, koska minulla on ollut sama taka-ajatus, tai sitten olen päättänyt, että olkoon vain mahdollisesti toisella tuo taka-ajatus, minullapa on asiaan vastakkainen kanta ja niin kauan kuin toinen ei viitsi eksplikoida tarkasti, mitä tahtoo, voin käyttäytyä ikään kuin en sitä tietäisikään - ja suoraan sanottuna en voi tarkalleen tietääkään, eivät ihmiset ihan niin ennustettavia ola -, reilusti ja toverillisesti, ja ehkä toinen siitä tokenee. Sitten tietysti on kasa tilanteita, joissa en ole tajunnut, että kyse on jostain taka-ajatuksesta: itse asiassa näin käy silloin tällöin. Joskus paljastuminen on onnellinen sattuma, joskus kiusallinen. Mutta hitto vie, ei voi elää väärintulkinnan pelon hallitsemassa maailmassa niin pitkälle, että jättäisi tarttumatta mihin tahansa miesten ehdottamaan, koska siinähän voi olla jotakin takana.)

Olen huolissani etenkin tuosta neloskohdasta. Se, että tuota peepeetä tarjotaan niin nopeasti ja auliisti naiselle selitykseksi jostain yllättävästä mahdollisuudesta, kuvaa kenties, miten keskeisellä sijalla se saattaa olla jonkun toisen naisen tulkintamalleissa. Enkä nyt ajattele, että kyse on sisarkilpailusta, tai miksi sitä nimittäisi: ei, epäily lausutaan kuitenkin ystävien kesken ja sellaiseen sävyyn, että pitäisi olla jonkin tason vainoharhainen ajatellakseen, että toinen koettaa nyt polkaista minut mutiin ja osoittaa minulle paikkani jonakin, jonka objektiivisesti kiinnostavin asia ja myyntivaltti sijaitsee jalkovälissä, ei korvien välissä. Eiköhän vain kyse ole jostakin, jolla hän rasittaa itseään, epäilyksestä, joka on helppo tartuttaa ja joka tartuttuaan saastuttaa ajattelua ja vuotaa siitä saastuttamaan vuorovaikutussuhteitakin.

Inhoan tällaista sukupuoliroolitusta, jossa miehet vain aina ja joka tapauksessa kyttäävät naisten pöksyihin pääsemistä ja naisten tehtäväksi jää epäillä ja vahtia haaroväliään, koska se on heidän tosiomaisuutensa ja tosiarvonsa. Se on rasittavaa molemmille osapuolille (ja etenkin tähän ajatteluun sitoutumattomille siviiliuhreille - nimenomaan rasittavaa, sen omaksuneille vaarallista ja typistävää) ja tekee maailmasta aika paljon paskemman paikan.

Itse asiassa puhuinkin asiasta Faunin kanssa välittömästi ensimmäisen peepee-tulkinnan kuultuani. Onko se hankalaa miehille, kysyin. Tuleeko tuollainen mieleen, jos haluaisi vaikka etupäässä peepee-mielessä pyyteettömästi tarjota jollekulle naiselle jonkin hieman erikoisemman mahdollisuuden? Fauni mietti hetken ja sanoi, että totta kai se on hankalaa ja totta kai sellaista saattaa pelätä. Jättääkö joku sen takia tarjoamatta mahdollisuuksia johonkin, mitä muuten saattaisi tarjota? Ei sellaista ole helppoa arvioida. Toivottavasti ei. Ymmärrän hyvin sen, etteivät miehet halua tuntea itseään etupäässä naisten perässä juoksijoiksi tai tulla esitetyiksi sellaisina. Koska eivät he ole vain sitä! Totta kai sitä pelkää, että joku ehdotus tulee torjutuksi vain sen takia, että toinen kuvittelee itsen haluavan jotain, mikä ei asian kannalta ole lopulta kovin oleellista, sanoo Fauni. Niin niin, sanon. Ja kun kyse on asiasta, jonka esiin nostaminen eksplisiittisesti tuskin ainakaan laukaisee tunnelmaa. (Mieti nyt: Hei, haluaisin tarjota sulle tän mahdollisuuden! - Hmm, kiitos mutta ei kiitos, en ole kiinnostunut. - Tämähän olis ihan just sulle, tää juttu! - Hmm, tuota, ei kiitos, en ole todellakaan kiinnostunut ja pitää tästä jo mennä... - Et kai sä nyt kuvittele, että tähän liittyy jotain, mitä en sano ääneen? - Mitä tuohon voisi vastata? Mitä siihen oikeasti vastaisi? Että joo, kuvittelen mä, niin että mene pois, limasimppu. Tai sitten ritarillisesti että eeeei ei se siitä oo kiinni mutta tuota en halua puhua tästä heihei. Sukenisiko tästä hyvä keskustelu? Ehkä, mutta todennäköisimmin ei.)

Vaaralliseksihan tuo käy, jos olisi itselle helppo mahdollisuus antaa toiselle mahdollisuus johonkin hauskaan ja jännittävään, mutta joutuu laskemaan päässään, tarkoittaako mahdollisuuden tarjoaminen ehkä sitä, että toinen todennäköisesti joka tapauksessa torppaa sen ja sitten saa vielä kiitokseksi ääliön leiman, kun toinen kertoo tapahtuneesta pöyristyneeseen sävyyn kaikille yhteisille tuttaville aasta ööhön. Ja vaikka toinen yltyisikin uskaltamaan tarjoamaan mahdollisuuden, toisen on vielä tosiaan mahdollista vetää siitä herne nenään, tulkita mahdollisuus lähinnä toisen yritykseksi päästä omiin pöksyihin ja kieltäytyä jyrkästi mokomasta.

Se kuulostaa hyvin surulliselta. Kuka hyötyy siitä, että koko sukupuoltenvälisen kommunikaation kenttä on miinoitettu sinne saakka että jonkun kanssa on jo maannut ja voidaan todeta, ettei aiheesta tarvitse skitsota? Eihän nyt voi kuitenkaan olla tavoitteena sekään, että kaikkien kanssa pitäisi maata, jotta voisi ottaa rennosti? KIELTÄYDYN tällaisesta maailmasta ja aion edelleen samota ikään kuin miinoja ei olisikaan. (Eikä niitä minun puoleltani tulla kaivamaan maahan.)

Tarkoitan tätä: Minulle tarjoutui erään henkilön toimesta mahdollisuus johonkin juuri hyvinkin hauskaan ja jännittävään asiaan. Tarjous oli yllättävä - harvoin sellaisia tulee. Mielsin sen kunnioittavaksi ja ystävälliseksi eleeksi, vaikka jo heti tajusin, että moni muu tulkitsisi asian aivan toisin. (Miehet suhtautuvat minuun valtaosin kunnioittavasti ja ystävällisesti, kuten naisetkin.) Varovainen otus kun olen, mietin kuitenkin, että tarjous on vastaanotettava jotenkin sillä tavalla hienovireisesti, että molemmat tietävät, missä mennään. Joten vastasin ystävällisesti ja kirjoitin olettavani kyseen olevan tässä ilmaisesta lounaasta, joita todella on. (Tiedän sen, koska aina välillä tarjoan niitä itsekin. Enkä ole niin pölkkypää, että ajattelisin olevani jotenkin spessu tässä suhteessa.) Toinen myönsi auliisti, että juuri siitä on kyse. Otin tarjouksen vastaan iloisesti. Kommunikoimme vielä hämmennyksenkin auki - kirjoitin hieman hämmentyneeni tarjouksesta, koska se oli niin ilahduttava eikä sellaista satu usein, ja toinen kysyi, mikä siinä hämmensi, ja vastasin, että kai etupäässä omat ajatukseni siitä, miten tällaisessa tilanteessa voisi soveltaa jotain valmiita käyttäytymissääntöjä.

(Eihän niitä ole moniinkaan tilanteisiin, paitsi ehkä yksi: kommunikoi mahdollisimman avoimesti.)

Olin ihan valtavan iloinen tapahtuneesta siihen saakka, että uskouduin siitä läheiselle ystävälle, ikään kuin esimerkkinä siitä, miten ihmeellistä ja hienoa ja yllättävää elämä voi olla. Ja sitten hän sanoi: se vaan haluaa päästä sun pöksyihin. Sanoin vakaasti, etten usko sellaisesta olevan kyse. (Koska en usko sellaisesta olevan kyse.) Ystävä sanoi: heei, mieti nyt vähän. Ja mietinhän minä. Mutten sitä, miten pöksyihini koetetaan päästä (miten satunnaista ja siinä mielessä epäkiinnostavaa), vaan miten vahingollista, ylipäänsä, on ajatella sukupuoltenvälisiä kommunikaatioita lähinnä pöksyynpääsyyn liittyvinä. Ettei vain olisi niin, että osa naisten itsetuntovaikeuksista palautuisi tähän? Tarkoitan tätä tämänaamuista: no, en ainakaan ole aivan epäonnistunut näissä ja näissä pyrkimyksissäni, koska x. Ja pingpongajatus: mutta entä jos x koska pöksyihini haluttiin päästä. (Ja sitten nanosekunnin sisään ärtymyksen kuohahdus: helvetti, tyttö, tuo ajatus koettaa tartuttaa sinut!) Sanooko kukaan loistotarjouksen saaneelle miehelle, että hänen pöksyihinsähän siinä vain koetettiin päästä? Ajattelevatko (epäilevätkö heikkoina hetkinään) miehet saavansa työpaikan seksuaalisen vetovoimansa avulla? (No joo-o, vaikuttaahan se, jonkin verran, mutta en ole nyt kiinnostunut siitä, vaikuttaako se de facto, vaan siitä, attribuoivatko miehet esimerkiksi työmenestystään seksuaaliseen vaikuttavuuteensa? Ja uskaltavatko toiset attribuoida sitä näin heille ääneen?)

Minusta on, kirjoitan auki, paljon vaarallisempaa olettaa, että minusta pidetään ja minua arvostetaan miesten taholta (muutenkin helvetin heteroisa kuvio - aivan kuin LB-ihmisiäkin ei olisi, vai kuuluuko ajatukseen, että naisina he ovat sellaisen jahtaamisen ulkopuolella? miten tässä näkemyksessä ajatellaan lesbosuhteiden solmiutuvan? vai ymmärtyvätkö ne luonnottomiksi juuri sen takia, että kaksi portinvartijaperiaatteella toimivaa olentoa on jotenkin sattumoisin ajautunut yhteen kenenkään pyrkimättä mihinkään? anteeksi kärjistys, tämä oli liian absurdilla tavalla hysteerinen jotta olisin voinut jättää sanallistamatta) lähinnä haaroväliini pääsyn mahdollisuuden takia kuin olettaa, että okei, nyt sitten on ihmisiä, jotka pitävät minua naiivina ja höynäytettävänä ja tosiasiat kieltävänä, kun ajattelen sukupuoltenvälisen kommunikaation perustuvan etupäässä muunlaisille asioille. Totta kai tiedän, että aina tilanteet eivät ole sitä, miltä ne näyttävät tai millaisina ne haluaisi jäsentää. Mietin vain, kumpi on toiminnan ja itseymmärryksen (eikä vain omani, myös muiden toiminnan ja itseymmärryksen) kannalta suotuisampi ajatusvinouma - se, että minusta halutaan aina hyötyä tietyllä tapaa vai että tasa-arvo on mahdollinen ja minusta ollaan kiinnostuneita etupäässä muissa kuin seksuaalisen hyötymisen mielessä.

Jos jotain haluan toivoa, niin tätä: toivottavasti en koskaan kuule sanovani ystävättärelle, että ehkä se vaan haluaa päästä sun pöksyihin. Koska jos niin on, kyllä hän sen itsekin huomaa sitten kun se on aika huomata, eikä se ole (useimmiten) niin vaarallista. Mutta se on taatusti vaarallista, jos hän alkaa jäsentää osaamisiaan epäillen, että monissa tunnustuksissa onkin kyse jostain aivan muusta kuin sellaisista asioista, joihin hän voisi itse perehtyen, päätellen ja asioista selvää ottaen vaikuttaa.

Mietteliäänä

Tajuaminen tuntuu raskaalta. Aluksi. Luen aineistoa joululomaesseetä varten. Ensimmäinen kirja käsittelee naisten asemaa koulutusjärjestelmissä (molemmin puolen opettajanpöytää). Siitä tulee jokseenkin surullinen olo. Joissain asioissa on edetty tuhatkahdeksansataaluvulta ja sen perusteluista, mutta toisten asioiden kohdalla, no, eletään edelleen aika karmeata aikaa. Tosin epäröin, missä määrin epäsopivuuden ja etenemättömyyden tunnot johtuvat naiseudesta ja missä määrin naistapaisten menettelyjen ja arvojen sisäistämisestä; ainakin huomaan itse pitäväni tärkeänä, etten nielaise naistapaisuuksia kritiikittömästi. Tai: pyrin ainakin sylkemään niitä ulos tarkasteltavaksi tietyin väliajoin.

Kriittisyys ja hyväksyminen ovat ideologioina hyvin erilaiset ja huomaan niiden törmäilevän kipunoiden mielessäni. Kolhuisa olo, ei oikein tiedä, miten ajatukset järjestäisi.

Nyt sitten luen aikuistumisia käsittelevää kirjaa, eikä se tunnu yhtään sen helpommalta kuin naisten asemaa käsittelevä kirjakaan.

Ehkä ongelma liittyy siihen, etten sillä tavalla eläessäni hahmota juuri mitenkään, minkä ikäinen olen tai mitä sukupuolta. Olen sille sokea suuren osan päivästä ja oikeastaan kaikissa asioissa, jotka kiehtovat minua enemmän. Monet harrastukseni ovat toki sellaisia, jotka ovat selkeästi naistapaisia, ja tunnen vastenmielisyyttä joitain miestapaisia harrastuksia kohtaan, koska pidän niitä väkivaltaisina tai ainakin jollain tapaa väkivallasta muistuttavina, mutta en yleensä hahmota tuota asiaa juuri mitenkään, ja saatan hämmästyä, kun huomaan, että rakukurssille raahattu miesseuralainen tuntee olonsa siellä jotenkin ulkopuoliseksi. (Muistan ne häät, joissa menin vahingossa miesten puolen saunaan kun en tajunnut, että saunarakennus oli kahtijaettu ja sukupuolille omat vuoronsa; mieleeni ei pilkahtanut mitään mahdollisuutta siitä, ettei kyseessä olisi yksi yhteissauna. Aloin tuntea oloni epämukavaksi vasta siinä vaiheessa, kun muutama mies alkoi tivata, miksen saunonut omalla puolellani.) Onkohan se näin kaikkien kohdalla: huomaa vain sen, mikä erottuu, ja sokeutuu omien mieltymystensä ja tapojen ehdollistuneisuudelle, leimaantumiselle tiettyyn kulttuuriin?

Olen huomannut kyllä monen pohtivan paljon itseäni rankemmin oikeita tapoja elää ja edetä aikuisuudessa. Ja naiseudessa. Tai ehkä olen vähän jäävi arvioimaan, mikä nyt on rankempaa. Epäilemättä, itse asiassa. No, mutta he pohtivat näitä eri tavalla kuitenkin. Huolestuneemmin siitä, jääkö jotain kokematta, jos skippaa tietyt kohdat ei itseä niin kiinnostavina. Huomaan itse olevani paljon huolestuneempi siitä, sullonko itseni johonkin karmeaan pakkopaitaan, stressiin ja kiireeseen, kun yritän mukailla jotain hämärää yleisten vaatimusten taulukkoa, johon en sitten kuitenkaan usko.

Kriittisyys ja hyväksyntä, tosiaan. Eilen kirjoitin naisesta kahvilassa. Sitten loppuillan kiistelin itseni kanssa siitä, saanko yrittää kuulla toisen ajatuksissa jotain kritisoitavaa. Eikö minun pitäisi vain hyväksyä? Ei, sanoin itselleni. Ei pitäisi. On hyvä ymmärtää, mutta en halua hyväksyä kaikkea. Etkö edes sitä, että joku toinen saa hyväksyä ne ajatukset? No tavallaan, vastasin. Se on heidän asiansa... mutta ei minun tarvitse hyväksyä sitä, että he ne hyväksyvät. Ei se vain kuulu minulle millään tavalla eikä useimmiten ole kyse mistään, mistä haluaisin mennä heti sanomaan. Joskus kyllä on ja joskus kyllä sanonkin. Mutta useimmiten ei. Ja, huomautin itselleni, en erityisemmin yrittänyt kuulla kritisoitavaa. En voinut kuin kuulla sen. Vaikka voi tietysti olla, että olen väärässä. Niin, eikö pitäisi keskittyä lähinnä itsekritiikkiin, kysyy jokin osa. Ei kun pitää hyväksyä, sanoo toinen osa. Niin että solmulla ollaan taas kerran.

Koetan suhtautua siihen lempeästi. Mutta olen vähän ärtynyt. Ei mitään hajua, miten olisi hyvä asettua maailmaan!

Olen vähän nostellut kulmakarvoja ihmisten joulusiivousohjelmille. Sitten huomasin, että täällä on kauhea sotku taas jotenkin kummasti. En haluaisi enkä mitenkään jaksaisi siivota. Mutta toisaalta on ikävää, jos jouluaattona tyyliin loppuvat puhtaat lautaset tai aterimet ja hedelmäkärpäsiä pörrää kaikkialla. Äh.

Sentään jokin on selkeää. Ostin lankoja ja puikkoja lisää. Innostuin kovasti pesukonehuovutuksesta ja nyt sitten on siihen materiaaleja. Langoista pitäisi saadat viidet huovutetut tumput. Vähän kerrassaan... No, minulla on enää sellaiset vedenpitävät kurarukkaset itselläni, eikä yhtään lapasia. Rukkasten suojakalvostakin osa on hiertynyt tiehensä. Ja ne ovat rumat, etenkin kulttuuririennoissa sievän takin kanssa. Ehkä siis jo piankin innostun sutkuttamaan lapaset, ensin itselle, ja sitten Vompsulle ja Faunille.

Jouluaattoon on enää kaksi yötä.

Nastaa ja kivikovaa kumia, kurahousuissa ja niskajuntturassa pikkujouluun

Vompsu rikkoi pyörästäni vaihteet rikottuaan ensin ne omastaan ja lainattuaan pyörääni työmatkoihinsa. No: mustalla pilvellä on tosiaan hopeareunuksensa. Vomp nimittäin raahasi pyörän korjattavaksi kantakaupungin toiselle puolelle, kehutulle tyypille. Pyörä tuli takaisin rasvattuna ja uusin osin. Remontti maksoi, mutta saahan se maksaakin, kun jälki on mitä mainiointa. Tuntuu uskomattomalta, miten kevyttä polkeminen on. Ilmeisimmin ketjut ja ratas olivat jo varsin kuluneet. Ja renkaiden pumppaaminen on jäänyt edelleen itselleni mysteeriksi ahkerasta harjoittelusta huolimatta. Saan kyllä niihin ilmaa sisään jonkin verran, muttei niistä koskaan tule tuolla lailla kovia kuin pyörän huollosta palatessa, niin että jos pyörän vaikkapa taluttaa kiveykseltä alas, se vähän pompahtaa kumin kimmoisuudesta laskeutuessaan.

Nastatkin ovat nyt taas renkaissa, joten liukas talvi saa tulla. Pyöräilyä ei pysäytä mikään.

Koska pyörä tuli juuri ja himoitsin päästä sen selkään, lähdin tänään töihin reippaillen. Myrsky mikä myrsky, ei se kura-asua sulata. Juoksentelin pimeässä lauantaiaamussa eestaas kotia ja etsin sopivia vaatteita illan pikkujouluun. Lopulta päädyin sievään merinokerrastoon ja pieneen, vanhaan kotelomekkoon. (Rakkain hameeni on kadonnut. Liekö varastettu pyykkinarulta. En ainakaan löytänyt sitä mistään kaapista tai pyykkisammiosta.) Kun villakerrasto on puna-pinkkiraidallinen leggingsejä myöten ja mekko musta, yhdistelmä sopii mainiosti pikkujouluun. Ja menee nätisti kurapuvun alle. Kunhan ei vain helma rypistyisi... aikomuksenani on nimittäin pysäköidä pyörä hienon ravintolan viereen, lukita se, pyrähtää kura-asussa tuulikaappiin ja stripata siinä sateenkestävä kuorikerros pois. Kirjaston kattolorinasta päätellen ulkona sataa raisuina kuuroina. Turha siis meikata muuten kuin vedenkestävän ripsarin osalta. Muutenkin kampaamon pikkujoulut lienevät tyyliltään sellaiset, että vaikutan meikittömältä, vaikka olisin mielestäni mitä hurjimmassa sotamaalauksessa. Ja koska näin, melkein ilman, tuntuu joka tapauksessa mukavimmalta, mitäpä sitä maalaamaan.

Ja muutenkin, miten se nyt sopisi yhteen raidallisen kerraston kanssa? Mekon pituus huolestuttaa vähäsen sikäli, että pelkään sen alta pilkottavan aina istuessa siniset päällivillakalsongit, jotka ovat bokseripituiset. No, ehkei se mitään. Ehkä se sopii muutenkin asun tyyliin, joka ei ole glitteriä nähnytkään.

En tiedä, olenko tulossa flunssaan vai ovatko kivistykseni kaikki seurausta eilisestä liikuntatuokiosta. Menin nimittäin spontaanisti huolettomat hartiat -nimiselle tunnille, vaikka hartiani olivat jo huolettomat. Tunnin jälkeen ne eivät enää olleet. Jotenkin onnistuin jäkittämään lavankohottajalihakset ennennäkemättömään kiristykseen ja särkyyn juuri sen puolituntisen aikana, jonka kuvittelin uhranneeni niiden rentouttamiselle. Niskahartiasärkyä minulla on kerran hieromisen aloitettuani ollut niin harvoin ja niin lievänä, etten oikein nyt osaa sanoa, mikä osa olostani on mahdollista alkavaa flunssaa ja mikä lihasjäykkyyttä. Söin joka tapauksessa särkylääkkeen, etten kirkaisisi aina päätä oikealle kääntäessäni. Koko oikeaa lapaa ympäröivä lihaksisto berserkkaa, minkä ehtii. Kurkkuni tuntuu aralta, mutta kouluikäisenä kävin monta kertaa lääkärissä korva- ja kurkkukivuista, jotka johtuivat lääkärin mukaan vain nhs-seudun jumeista. (Joita ei sitten tietysti tutkittu tai hoidettu yhtään mitenkään. Kärsi, niin kruunusi kirkastuu...) Eli kaikki voi olla lihasperäistä. No, onneksi lihakset eivät loputtomiin jumita. Pitää vain odotella ja kuulostella. (En uskalla huomenna vesijuoksemaan, koska jos kyseessä onkin flunssa, olen pulassa. Tänään on vasta toinen pikkujouluputken päivä. On jaksettava vielä paljon! Ja synttärit ovat viikon päästä.) Ja sillävälin, kun lepäilen ja kuulostelen, ehdin ehkä viimeistellä toisen sukan. Sitten niitä olisi parillinen lukumäärä.

(Niskahartiajuntturaanhan se kutominen auttaakin.)

Tuntuu hupsulta, miten masentuneita ihmiset ovat säästä ja pimeästä. Jotenkin olen nyt niiden yläpuolella korvavalokuulokkeineni. Ja tuntuu mahtavalta puskea kura-asussa pyörällä vaakavihman läpi. Paljon enemmän sisätilat minua nyppivät.

Valtameri

Niin kaunis ja koskettava kuin onkin Helvi Hämäläisen runo lähteestä, en osaa kuvitella, millaista olisi elää lähdeihmisen elämää, syvää, hitaasti kirkkaasti pulppuavaa. Tai järvielämää, kuulasta ja vastarannalle saakka näkevää. Jokielämästä nyt puhumattakaan. Se vesi, jota tulen ajatelleeksi, kun tulen ajatelleeksi, on ehdottomasti valtameri. Asuin lapsena meren rannassa, mutten oikein tahtonut omaksua sitä merta, sen pienuutta ja kesyyttä, vuorovedettömyyttä. Vasta valtameren rannassa tuntuu siltä, että pystyn katselemaan konkreettista metaforaa, peilaamaan minussa vaikuttavat voimat johonkin mittasuhteiltaan oikeankokoiseen. Että olen itse jotakin varsin ohutta ja haurasta ja tuulenpieksämää ja mainingit valtavia ja rantaa kulkea vaikka mihin suuntiin saakka ja jos mereen tahtoo käydä, siellä on syvänteitä ja valaita ja riuttoja ja paperiveneitä ja pohjavirtoja ja valoulokkeisia eläimiä, jotka ovat räjähtää vähäpaineisuudesta jos ne nostetaan pinnan luo.

Niin kauan kuin työstää kohti jotain päämäärää, tiettyä kuolemanlinjaa ja hallintaa, valtameri pysyy sulkeistettuna. Kun voi kävellä ulos ovesta sanansa hyvästelleenä, huomaa kävelleensä kadun sijasta rantaan. Luuli, että sijaitsi tässä korttelissa, mutta ei, tämä on valtameren ranta.

Ikävöisin isoäitiä, ellei Lohi olisi täällä. Nyt riittää, että katson sen nukkuvaa hahmoa. Mutta totta kai jollakin tavalla ikävöin, eikö muistaminen olekin juuri sitä? Nyt kun olen lukenut yhteiskuntaluokasta ja miettinyt sitä ja käännellyt mielessäni tiettyyn yhteiskunnalliseen identiteettiin kasvamista, olen jotenkin ennen tenttiä onnistunut pitäytymään siinä kontekstissa, jota kirja käyttää: ydinperheessä, koulussa. Mutta sitten, unen myötä, tajuan sen, minkä olen tajunnut monet kerrat ennenkin mutta minkä näytän unohtavan (miksi?) tuon tuosta ellen kysy tiettyjä kysymyksiä, kuten että miksi tulen keskimäärin helpoiten toimeen yli kuusikymppisten naisten kanssa, miksi he usein tuntuvat puhuvan kuin samaa kieltä. Olen sulkeistanut isovanhemmat ja sen, miten isoäiti ja mummu ovat kasvattaneet minua vanhempia enemmän. Ja siksi monet asiat ovat tuntuneet käsittämättömiltä ja olen miettinyt, että mistä olen muka sosiaalistunut tällaiseen ja tällaiseen asiaan kun kerran vanhempani kuuluvat enemmän tähän ja tähän mielikuvien kerrostumaan. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, millainen shokki oli aloittaa koulu, kun muut olivat eläneet yhteistä tarhakulttuuria jo vuodet ja itse tuli aivan toisenlaisesta maailmasta, hämäristä huoneista vanhojen naisten kanssa. Miten kummallista oli tottua lasten seuraan. (En ole tottunut siihen edelleenkään.) Miten erilainen eetos heillä oli. Miten vasta seitsemännellä luokalla aloin tottua siihen, että ihmiset rajataan yhteen tiukasti samanikäisten kanssa, ja miten helposti poisopin siitä yliopistolla.

Jos ajatellaan luokkatietoisuutta tai luokkaa jonakin, joka Beverley Skeggsin (linkki on hyvin pitkään mutta antoisaan haastatteluun) käsitteellistyksen mukana on välittömissä reagointitavoissa, ihon alla - pragmatisti voisi sanoa luontumuksissa - niin aika moni luokkareaktioistani palautuu itse asiassa noihin pitkiin päiviin kahden vanhan naisen seurassa, joista toinen oli jätetty kahden pienen lapsen kanssa ja ilman ammattia, pelkällä kansakoulupohjalla ja ilman pennin hyrrää, ja jota sukulaiset, sisaret ja äiti, pitivät tuon jätetyksi tulemisen takia moraalisesti epäilyttävänä ja sen häpeällistämisen avulla ilmaistyövoimana hyväksikäytettävänä, ja joista toinen oli repäisty kotoaan ja kulttuuristaan pakolaiseksi ja joka ei sen takia koskaan saanut toteuttaa haavettaan opettajattareksi ryhtymisestä vaan joutui menemään naimisiin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa, jotta häntä ei olisi palautettu Neuvostoliittoon vankileireille sodan loputtua. Ja joka erosi tuosta vastaantulijasta vasta kun ei päässyt tyttärensä häihin, kun mies oli piessyt hänet niin pahasti, että hän joutui sairaalaan kallonmurtuman takia. Jotenkin, kun ajattelen tämän kaiken lävitse, ajattelen sitä sosiokulttuurista mielenmaisemaa, yhteiskunnallista asemaa ja naiseutta, johon minua on sosiaalistettu näiden naisten kautta, ymmärrän paremmin sitä valtamerta, jonka luona seison.

Ymmärrän paremmin unien katkonaisina ajelehtivat raajat, hädän ja pomminuhan unikaupungissa jossa kuljetan laukussani salaisuuksia. Ymmärrän paremmin vanhempieni tunteiden rajut ailahtelut. Ymmärrän miksi järkytyin niin kovasti hiukseni leikattuani. Enhän minä kuollutta ainetta leikannut vaan kokonaisen kulttuurisen kehrän. Ymmärrän paremmin, miksi kuulen jatkuvasti väärin sanan mummola merkityksen kun muut hahmottavat sen jonakin lintukotona. Ymmärrän sen, miksi yliopistolla kerroksesta toiseen kulkiessani minua itkettää, jos portaita luuttuava nainen ei uskalla tai halua vastata tunnustelevaan hymyyni, tai ehkä hän ei vain jaksa, sekin itkettää, ja miksi tuntuu, että minun olisi helpompaa ymmärtää häntä kuin niitä naisia, jotka liikahtelevat hyllyväleissä sen näköisinä kuin heidät olisi leikattu kiiltäväpaperisen lehden tamponimainoksesta. Tai miksi minun on vaikeaa uskoa mihinkään hääpuheisiin. Tai miksi en osaa pitää tärkeänä kodilla oikeanlaisen vaikutelman antamista. Koska se minun oikeanlaiseni on jotain toisenlaista, paljon häilyvämpää ja neuvoteltavampaa, enkä usko, että on jokin huonompi, josta minun pitäisi erottautua torkkupeitoin ja nojatuolein, tai jokin parempi, jonne ne minut teleporttaisivat. Jollekin ne onnistuvat luonnehtimaan kotia ja kotoisuutta, mutta itse näen ne vain yrityksinä etääntyä jostakin, mikä minun pitää oppia ymmärtämään. Meillä kaikilla on omat akaasiansiemenin asetellut järjestyksemme, omat materiaaliset tapamme suojella identiteetin haurautta. Ulkoakäsin niihin voidaan aina omaksua monenlaisia suhtautumistapoja: kuinka naurettavaa ja keinotekoista, kuinka neuroottista, kuinka ymmärrettävää, no mutta juuri noinhan kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen tehdä ja niin edelleen. (Itsekin voi suhtautua ulkopuolisen tavoin, kun järjestämisen periaatteen huomaa tajuamatta, mihin se liittyy.) Se, mitä koetan opetella itsen ja toisten suhteen on hyväksyminen. Kummasteleminen, mutta hyväksyen kummasteleminen.

Muistan tässä yhteydessä jännittävän anekdootin: seurasin lapsena näiden kahden naisen, mummun ja isoäidin, kohtaamista. Hämmästyin sitä, miten hyvin he osasivat puhua keskenään. Tenttasin heitä tarkasti, tuntevatko he toisensa ja jos kyllä, mistä he tuntevat toisensa. Molempia vanhempia naisia huvitti ponnekas otteeni ja uteliaisuuteni. Jotenkin siinä tilanteessa mummu ei tullut todenneeksi, miten vaikeneminen on kultaa tai että lapset saavat näkyä muttei kuulua. Isoäidin voima säteili häneenkin, ajattelen nyt. Nyt voisin muotoilla sen, minulla on siihen käsitteitä: Vaikka he varmasti kuuluivat samantapaiseen ryhmään, joka leimasi naista aiemmin vakavasti, nimittäin eronneet naiset, oli heidän tilanteissaan paljon eroakin. Isoäiti ei esimerkiksi suostunut häpeällistymään, mummu taas suostui. (Isäni suku on asenteiltaan karmiva.) Ja vielä tärkeämmin: isoäiti taatusti teki eleillään ja puheillaan selväksi, ettei aikonut häpäistä mummua vaan kunnioittaa tätä ja kohdella vertaisenaan. (Mummu kyllä muisti aina mainita takanapäin isoäidin epäilyttävän inkeriläisen syntyperän, se ei oikein ollut ihan oikeaa suomalaisuutta, vaikka olikin myönnettävä, että Maria oli siitä huolimatta kunnon ihminen. Isoäiti ei harrastanut tuontyyppisiä puhekuvioita kenestäkään. Hänelle ihmiset olivat yksinkertaisesti ihmisiä, siinä kaikki.) Lapsena pitkästyin siitä, miten he puhuivat raha-asioista huolestuneeseen sävyyn. (Totta kai sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa elävillä ihmisillä on rahahuolia.) Istuin kuitenkin keittiönpöydän ääressä ja katselin heitä tarkkaavaisesti, heidän eleitään, vaikka annoin puheiden juosta äänensävyä lukuunottamatta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kun luen tenttiin, ärryn ajatuksesta, että ihmisellä olisi primaarinen ryhmä. Tentissä puran ärtymystäni toivon mukaan edes hivenen analyyttisilta kuulostavin lausein konseptipaperille. Ja nyt, seuraavana aamuna, jonkin muututtua ja vapauduttua, hahmotan, miten olen itse saanut vaihtaa tuota identifikaatiota lapsesta lähtien kaiken aikaa. Ja että ehkä tunne ulkopuolisuudesta on osittain juuri sitä, tuo tunne, joka valtaa minut helposti aivan kaikkialla paitsi silloin kun saan maata hämärässä huoneessa eikä minun tarvitse ilmaista itseäni sanoin. Ehkä ulkopuolisuuden tunne on osin juuri sitä tietoa, ettei tämä ole ainoaa, eikä ainoaa oikeaa, että on kieliä ja kieliä ja kieliä, on monenlaista hienoanaiseutta ja moraalia, on monenlaisia tapoja asettaa itsensä tilaan ja suhteisiin toisten kanssa eikä yksikään niistä ole välttämätön eikä luonteva. Tarkoitan tätä: Jos metsän halki kulkee yksi polku, sitä on helppo kävelle eteenpäin sen kummemmin epäröimättä. Mutta kun polku haarautuu kolmeksi, on pysähdyttävä hetkeksi miettimään, miten nuo haarat eroavat toisistaan, minne ne vievät, miten kuljettavia ne ovat näillä varusteilla ja niin edelleen. Ei, tämä on huono metafora. Ehkä parempi metafora voisi olla polunhaaran sijaan polun vastakohdaksi vieras kaupunki, johon on kyllä kartta. Ja on iltapäivä aikaa tutustua kaupunkiin aivan oman mielen mukaan. Ja kaikkialta kaupungistahan kyllä pääsee toiselle puolen kaupunkia; mahdollisia reittejä on lukematon määrä. Mutta ei ole mitään erityistä kohdetta, jonka tahtoisi nähdä, ja on monta tuntia aikaa, ja kartta, ja lopulta sitä lähtee johonkin suuntaan ja katselee uteliaasti ympärilleen ja kuulostelee arjen ääniä, mutta tietää kaiken aikaa käytettävissä olevan ajan rajallisuuden ja sen, että toisissa kaupunginosissa täytyy olla aivan erilaisia tunnelmia ja kortteleita ja nekin olisi mukava nähdä, eikä kaikkea ehdi kuitenkaan nähdä, ja on jatkuvasti vähän ulkona siitä paikasta, jossa kulkee, ellei sitten hetkellisesti kokemus tihenny niin merkittäväksi, että kaikki muu unohtuu ja nauliutuu siihen paikkaan. (Ajattelen nyt kahta hyvin erityyppistä tihentymää, hetkien estetiikkaa ja tahdon emergenssiä.)

Sitä, mitä en ymmärrä kovinkaan hyvin, on se päättäväisyys, jolla aiemmin tapahtuneita vaikeita asioita koetettiin pimittää minulta. Useimmista niistä olen kuullut vasta pitkälti aikuisiällä. Ymmärrän, että kyse oli yrityksestä suojella. Mutta ongelma on se, että vaikka lasta voi suojella yksittäisiltä faktoilta, häntä ei voi suojella tiettyyn kulttuuriin kasvamiselta. Ja tuollaisista isoista asioista - kuten perheväkivalta, avioliitossa epäonnistuminen aikana jolloin siinä ei olisi sopinut epäonnistua, pakolaisuus - jää jälkensä. Ne kaikuvat tavassa käsittää maailmaa, astua tilaan ja ottaa tietyntyyppinen rooli. Jos lapsi elää näiden tapojen kanssa ja jos häntä vieläpä ohjataan niistä käsin, elämänmittaisen kokemuksen viisauksista käsin, ne siirtyvät jonakin samaan aikaan hyvin abstraktina ja samaan aikaan hyvin konkreettisena häneen. Ne puhkeavat esiin unessa, ihon kananlihalle nousemisessa, tavassa ottaa katsekontakti ja miten luokiteltuun ihmiseen ottaa katsekontaktin ensin pelottavassa tilanteessa, toiveikkuuden taittumisessa äkisti katastrofiin, siinä mistä voidaan puhua luontevina itsehallinnan tyyleinä ja strategioina.

Kaikki se, mitä maailma ja elämä on lakaissut heidän sisäänsä valtavissa muutoksen puhureissaan, on ojennettu hiljaisin käsin tyhjyyden yli ja sujautettu sisääni salaa. Vasta myöhemmin olen löytänyt sille sanoja ja ymmärtänyt, ettei se hätä, kauhu ja suru ole yksin omaani. Ei se ole minua sen enempää kuin parveke, jolla luin tenttiin yksi päivä toppatakkiin ja aurinkolaseihin vyöttäytyneenä. Ei se ole minua sen enempää kuin nämä sanat, tai toiset, ne joita ajattelin mustan suhruisen raivon vallassa kun tietokone ei suostunut aamulla käynnistymään enkä jaksanut mitenkään käsittää tai hyväksyä sitä. Tai hassut värikkäät vaatteet, joihin pukeudun luennoille ettei elämän tarvitsisi olla niin vakavastiotettavaa. Että olisi muutakin kuin asiallista mustaa, harmaata, beigeä ja pastelleja. Ei se ole enempää minua kuin se nimi, jossa molemmat osat on valittu. Tai tämä keho, tämä hengitys. Ei ole minua. Tapahtuu. Maailmaa tapahtuu.

Inhoan laulua, jossa rampatetaan, että myrskyn jälkeen on poutasää. Myrskyn jälkeen taivas epäröi, hiekassa on syvemmän liejun jälkiä, kaikki pieni kaunis kuten ravunkuoret ja merisiilien jäänteet ja tuulen irti raastamat terälehdet on mutakuorrutettu, kaikkea sävyttää keltaisen myrskytaivaan väri, ja tuntuu siltä kuin valtameri olisi perääntynyt ulapalle päin kun kerran hiekka on niin pitkälle kosteaa. Maininki laahaa vesirajassa eestaas silpoutunutta taittotuolia, muovikasseja, lehtiä. Unohdan varaamani jumppatunnin ja tajuan sen liian myöhään. Itsehallinta on puhaltanut muualle.

Sosiaalisen toimijuuden raskaus

Olen viimein päässyt kiinni pääsykoeteksteihin. Kello puoli seitsemän aamulla, krapulassa, parin tunnin unien jälkeen ja vatsan sattuessa sen verran, ettei nukkumisesta voi tulla mitään. (Ei siitä kyllä muutenkaan tule aamukuuden jälkeen, jos herään. Sellaista on aamuvirkkuus. Univelkoja ei pysty nukkumaan takaisin kuin pitkien jaksojen kuluessa.) Ahmin hierontapöydällä maaten tekstiä ammattikoulussa opettamisesta ja toimijuudesta. Kirjoittaja erittelee toimijuutta parin sosiologin teorioiden mukaan. Missään vaiheessa ei mainita, että perusteiltaan toimijuus tunnutaan määriteltävän näissä 1990- ja 2000-luvun teksteissä täsmälleen samalla tavalla kuin Meadin klassikossa Mind, Self and Society vuodelta 1934. (Yhden toimijuuden osa-alueen nimikin on pragmaattinen toimijuus; sellaiseksi on jäsennetty toimijuus tilanteessa, jossa rutiinin kaavat rikkoutuvat ja on kursittava kokoon jotain aivan uutta ja luovaa; Sandra Rosenthal olisi epäilemättä tästä pragmatismipainotuksesta mielissään.) Huomaan, miten käännekohdaksi luontevasti kääntyvä ilmaus on suomennettu englanninkielisestä lähteestä käännöspisteeksi ja miten temporally extended selfistä on tullut ajassa ulottuva minä. (Etsin selvästi graduuni vakiintunutta suomennosta tälle käsitteelle aivan väärien tieteenalojen teksteistä; päädyin lopulta ajassa levittäytyneeseen minään, koska pragmatistit käyttävät usein verbiä spread ilmiötä kuvatessaan.) Panen merkille myös pinnan alta kuuluvan nurinan siitä, miksi eksistentiaalisen toimijuuden ulottuvuutta maalaillaan sanoin toimijuuden tunne, kun voisi ihan yhtä hyvin ja samalla täsmällisemmin puhua toimijuuden tunnusta. Voi tietysti olla, että arvaan väärin, mutta minusta tuollaiseen pragmatismipohjaiseen teoriaan sopisi paremmin ajatus siitä, että oma toimijuus aistitaan enemmän samaan tapaan kuin vaikkapa epämukavuus tai helppous, ja itse säästäisin mieluummin tunteen kuvaamaan mielialan reaktiota tuohon aistimukseen: harmistumista tai ilahtumista. Kultaseni, joudun toteamaan itselleni lempeästi mutta päättäväisesti, nyt ei ole varaa kalkkunoida omista sanojen kaiuista vaan nyt opetellaan näitä käsitteitä kiltisti. Etenkin kun tiedän, miten eri tavalla kuulen useat sanat. Jos kuulisin sanat eri tavalla johonkin toiseen sosiaaliseen ryhmään nähden, en ehkä olisi niin varovainen. (Minusta tuntuu aivan karmealta kirjoittaa näistä, koska en jotenkin koe, että olisin oikeutettu kuulemaan sanoja tietyllä tavalla tai ainakin olen vakuuttunut siitä, että jossain vaiheessa olen ymmärtänyt asioita väärin ja että se, minkä koen itse selkiyttämiseksi, on sitä vain veloenischissa ja näyttäytyy toisille merkityksettömänä rimpuiluna ja kummana möykkyämisenä. No mutta, joka tapauksessa kuulen sanoja tietyllä tavalla, vaikka koetankin kuunnella niitä avoimin mielin.) Mutta kun kuulen sanat eri lailla sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka ovat veivanneet teorioita puolen ikäänsä ja joiden näkemyksiä ja täsmällisyyttä en voi kuin kunnioittaa, koska tunnistan sen omaa haparoivaa lähestymistapaani huomattavasti systemaattisemmaksi ja ehdottomammaksi. Se minua huolestuttaa.

Oikeastaan tuo pelko väärinkuulemisesta ja vertailu relevanttien toisten kuulokokemuksiin liittyy siihen, mistä artikkelissakin kirjoitetaan. Kaksi toimijuuden osa-alueista, sosiaalinen toimijuus ja olikohan se identiteettitoimijuus (koetan olla tarkistamatta, koska pakkohan tässä on harjoitella muistamista), no, kuitenkin about tuota, saat ideasta kiinni ja se nyt riittäköön koska tämä on joka tapauksessa vain darrapostaus, kuvittuvat heti edellisen illan kuvin. Käymme nimittäin illalla kotibileissä. (Jostainhan darratkin syntyvät.) Bileissä on enimmäkseen ihmisiä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä tiiviimmin tyyliin kymmenisen vuotta sitten. Joudun heidän seurassaan huomaamaan konkreettisesti, miten eri tavalla nyt hahmotan itseni. Akateeminen identiteetti sosiaalisen toimijuuden mielessä oli se, jossa kasvoin aikuisuuteen. Totuin sen vaatimuksiin ja ihanteisiin. Siihen oli helppo solahtaa, koska se on identiteettinä niin väljä ja sallii hyvin hiljaisuuden, päättämättömyyden ja pohdiskelevuuden. Jopa päämäärättömyyden. (Se ei tietenkään kuulu akateemisen menestyjän kuvioon, mutta sellaiseksi en olekaan ikinä onnistunut itseäni kuvittelemaan ja tuskin ainakaan niissä piireissä kukaan muukaan. Menestyjyys ylipäänsä on jotain, jota joskus hetkellisesti on koetettu sovitella ylleni jonkun toisen toimesta mutta jonka olen päättäväisesti torjunut, koska se ei mitenkään vastaa asioiden ja maailman tuntua, itsen tuntua tilanteissa.)

Oikeastaan vasta siellä bileissä tajuan, miten pitkä ja raskas askel on loikata tekemään aivan toisenlaista työtä aivan toisenlaisissa ympyröissä. Olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka pitävät hämmennystä ja sitä seurannutta ystävällistä huomautusta mainostekstin yhdyssanavirheistä raivostuttavana arroganssina ja jotka saattavat esitellä itsen todeten että tällä ihmisellä on semmoisia kirjajutskia koska se on ollut yliopistollakin. (Mitähän ne kirjajutskat oikein edes tarkoittavat? Miten ne päätellään taustasta?) Kummallista, miten ammateissa eteenpäin loikkiminen synnyttää helposti ulkopuolisuuden kokemuksen kaikissa seurueissa. (Voi tietysti olla niinkin, että yksi peruskokemuksistani on tuo ulkopuolisuuden tuntu. Se on poistunut vain hetkittäin ja aika harvan ihmisen seurassa ja harvemmin isommassa joukossa.) Siinä missä aiemmin näiden ihmisten kanssa saattoi löytää yhteneväisyyksiä ainakin siinä, mitä tehdään työksi, miten on totuttu argumentoimaan ja ajattelemaan asioista, mitä itseltä ja meiltä muilta odotetaan asenteiden ja taipumusten tasolla, huomaan nyt etääntyneeni näistä asioista ja jotkut niistä tuntuvat aika eristäytyneeltä ja elitistiseltäkin asennoitumiselta. Mutta aivan yhtä toivottoman, ei, vielä toivottomamman, ulkopuolinen olen tietysti hoitoalan kollegoiden kanssa, puhumattakaan tapaamisesta uuden työhuoneen (aloitan vappuna, sekin muuttuu) työyhteisön kanssa, kosmetologien ja kampaajien. Esimerkiksi tapaamisessa kovasti hehkutettu ja muiden ääneen kiittämä linjaus laatumeikit työsuhde-etuna synnytti minussa enemmän päänsisäistä ounastelua siitä, joudunko taas palaamaan siihen keskusteluun, että jos miehiä ei voida vaatia meikkaamaan töihin, ei minusta naisiakaan voida vaatia. Ja vaikka sellaiseen ei mentäisikään (Totisesti toivon, ettei mennä! Ne ovat karmeita tilanteita - yhtä karmeita kuin yhden työpaikkani kehotus, ettei tutkimusharjoittelijan ole sopivaa käyttää töissä tohveleita eikä hissutella eestaas villasukissa, koska talossa kuitenkin liikkuu esimerkiksi toimittajia haastattelemassa asiantuntijoita eikä tohveli-villasukkalinja edistä imagoa.) niin sosiaalisesti saattaa tuntua aika paineiselta sekin, jos joutuu monta kertaa vastaamaan uteluihin, miksi ihmeessä ei halua käyttää huulipunaa tai näyttää mukavammalta.

Mitä sellaiseen voisi vastata? Että se en vain ole minä? Että minä hukun meikin alle ja voin pahoin? Kun kuitenkin minuus tapahtuu enimmäkseen toisella tasolla kuin ihon pinnassa pohjusteen ja puuterin välissä. Tai niin sitä haluaisi kuvitella. Ja jollakin tasolla kokee tekevänsä sosiaalisen toimijuuden suhteen tällaisessa kysymyksessä oman pienen itsenäisyysjulistuksensa: Hei, jos ette ole vielä huomanneet, niin minua koskevat toiset säännöt ja odotukset kuin teitä! En kuulu siihen ryhmään, jonka keväät ovat bikinikuntoon valmistautumista ja joka voidaan häpeistää säärikarvoista tai roikkuvista alleista! Minua sen ryhmän (jonka kuvitteellisuuden tajuan varsin piinaavasti mutta jonka todelliseksi kuvittelemiseen törmään tuon tuosta keskusteluissa) määritteet ällöttävät, joten kieltäydyn kuulumasta siihen. Tuosta noin vain.

(Kutsuisiko joku tätä kenties ristiriidaksi muiden heijastaman sosiaalisen toimijuuden ja itse hahmotellun identiteettitoimijuuden välillä? Totta kai ne elävät suhteessa toisiinsa.)

Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, joka koski tallityttöjen identiteettiä. Siinä todettiin, ettei hevostyttö voi olla pissis. En silloin nielaissut tuota väitettä (koska minullakin on ollut pissiskauteni, jolloin olen elänyt ja ajatellut kuin joku aivan toinen) mutta ehkä nyt mietin sitä taas tutkivammin, halukkaampana hyväksymään ainakin jotain tuosta ajatuksesta. Ehkä hevoskausi ja tallien seurapiirit (joihin en niihinkään koskaan oikein osannut kävellä sisään toisin kuin kaikki ratsastavat ystäväni) kuitenkin ovat vakiinnuttaneet sellaisen identiteettitoimijuuden mallin, jossa ajallisesti varsin pienen elämän osa-alueen odotukset ja arvot viedään itsepäisesti sinnekin, minne ne eivät kovin luontevasti istu. (Naisellisuuspuutoksellani on pitkä historia. Siitä on jipitetty vertaisdialogissa niin kauan kuin muistan. Äiti on aina innokkaasti liittynyt samaan kuoroon; ei kovin kielteisessä sävyssä mutta kehuen ja kannustaen vain niihin asuihin, kampauksiin ja tekemisen tapoihin, jotka hänestä sopivat tytöille. Eli juuri niissä kohdin, kun olen kokenut itseni pyntätyksi ja pakotetuksi johonkin aivan raivostuttavaan ja typerään rooliin.) Toisaalta tallien piirit tuntuivat aina vieraalta niihin liittyvän voimakkaan hierarkian ja kilpailevuuden takia. Siksi kai en niihin erityisesti halunnutkaan sisään. Jossain vaiheessa kai halusin, mutta kun kuulin, miten tallitytöt puhuivat toisistaan ja miten tarkasti he pitivät lukua siitä, kuka saa komennella ja ketä, haluni ujuttautua yhdeksi heistä lopahti saman tien. Näin kävi perättäin useilla eri talleilla. Olisin mieluiten skipannut koko sosiaalisen kuvion, sokeutunut ja kuuroutunut sille ja kävellyt sen läpi hevosten luo, kädet suuren eläimen kaulalle, hevosten lempeään sanattomuuteen. (Jostain syystä koin tunnontuskia siitäkin, että hevosillakin oli nokkimajärjestys. Se kai esti minua muuttumasta hevoseksi täysin.) (Jokin leikkimielinen keskustelunpätkä toteaa takaraivon tienovilla, että niin, mikään millä on nokkimajärjestys, ei voi olla hyvän, toden ja kauniin idea... paitsi että eikö tuo idea juuri asetakin aika ehdottoman nokkimajärjestyksen maailman tapahtumille... HILJAA SIELLÄ!)

Bileistä ei sinänsä mitään pahaa mainittavaa, oli ihan hauskaakin, mutta samalla tavalla raskasta kuin suurissa joukoissa. Kuvittelin kai, että on jo riittävän kevät käydä bileissä, mutta jotenkin onnistuin ahdistumaan. Kotimatkalla sentään vasta, mutta inhoan sitä voimakasta kuristumisen tuntua ja vihlovaa ja väärältä tuntuvaa toivoa siitä, että jossain joskus olisi jokin lauma, jonka tunnistaisin sellaiseksi, jossa olisi hyvä olla. Tai että ainakin oppisin sen, etteivät laumat ole minua varten. Hitto, mistä sen voi tietää? Voisiko olla tyytyväinen ja onnellinen kuunnellessaan elinkumppaneiden selityksiä heidän läpikäymistään juhlista ja ihmisistä, jos ei itse koskaan yrittäisi edes käydä missään? Kun kuitenkin olen kokenut hetkellisiä riipaisevia onnentunteita bileissäkin? Joskus kaikki vain osuu kohdalleen. Ehkä olisi helpompaa, jos ei koskaan olisi käynyt niin. Voisi vain todeta, ettei ole bileihminen ja antaa muiden bilestää, että nuo ovat muiden asettamia odotuksia ja kieltäydyn niistä. Tosin kyllä luulen, että romanttisia suhteita se rassaisi kohtuuttomasti. Ei silloin, kun niissä menee hyvin, mutta silloin, kun toinen alkaa epäillä, tuleeko tästä ikinä mitään, tuollainen "ei tule toimeen ihmisjoukkojen kanssa" muuttuu helposti lyömäaseeksi. Kotiin palattuani itkin pari tuntia yksin sängyssä enkä osannut lopettaa oikein mitenkään, oli kylmä ja kurja ja pelkäsin pimahtavani lopullisesti, koska tuntui hetkittäin niin pahalta, että olin vihainen siitä, että elän edelleen. Että minut on synnytetty tänne ja joudun sietämään itseäni. Että jokin on mennyt pieleen kun en osaa vain nöyrästi tai leikitellen sopeutua erilaisiin odotuksiin tai viitata niille kintaalla, ja sen sijaan järkytyn niistä.

Joinain hetkinä siinä tosiaan tuntuu olevan liikaa taakkaa. Silloin unohtaa, miten sitä voisi olla huonommissakin kantimissa. Vaikka koukussa johonkin päihteeseen. Tai sillä tavalla oppimisvaikeuksinen, ettei kykenisi vaikka oppimaan lukemaan tai ei onnistuisi hahmottamaan, miten itse parhaiten oppii. Tai että olisi ulkomailla töissä ja täysin yksin siellä vaikeuksiensa kanssa ja kun soittaisi kotiin, ei pystyisi kuin itkemään kolikot (tai nykyään kai puhelinkortin) loppuun. Vähitellen ne asiat alkaa muistaa, kun toinen toistaa rauhallisesti, että hei, sinä saat olla surullinen. Saat jopa vihata itseäsi. Ja että joskus vain tuntuu tuolta.

Lopulta onnistun rauhoittamaan itseni muistuttamalla hiljaisesti itselleni, että saan olla vielä vaiheissa. Saa olla niin, etten ole vielä keksinyt sitä omaa ratkaisuani selvitä sosiaalisesta toimijuudesta järkyttymättä. Toki haluaisin, ettei niin olisi, mutta se ei nyt ole oleellista. Saan järkyttyä ja sillä siisti. Jos koetan oikein tarkkaan ja tuomitsematta katsella tuota järkytystä, ehkä opin siitä jotakin.

En osaa edelleenkään hahmottaa, miksi juuri eilen sain niin karmean ahdistuksen. Tietysti voin luetella laukaisevia tekijöitä loputtomiin alkaen parista lasillisesta alkoholijuomaa, fyysisestä väsymyksestä, muuttostressistä ja päätyen huomiseen (nyt tämänpäiväiseen) vanhempien kanssa toimimiseen (kuinkahan monta kertaa he onnistuvat sanomaan aivan hyvää tarkoittaen, että heitä hämmentää miksi me muutamme vuokralle emmekä osta omistusasuntoa ja että miksi näin pieni asunto), eiliseen jäykistelyyn eksän kanssa (on aika masentavaa havaita jollakin tavalla pelkäävänsä ihmistä, jonka kanssa asui miltei kymmenen vuotta), siihen etten ole osannut oikeastaan surra enkä huolehtia enkä itkeä viikkokausiin, en sitten Brasiliasta tulon. Mutta mysteeriksi tapahtuma taitaa kuitenkin jäädä. Paha tiistai, paitsi että se oli paha lauantai, niin kuin minulla usein on, viikon alut tuntuvat helpommilta kuin viikonloput, ja paha ilta, niin kuin illat ovat. (Ei niin, että pahan tiistain - jos käsite on tuntematon, kannattaa lukea Traversin kuvaus tuosta sisäisestä tunnusta Maija Poppasesta, siinä on siten nimetty luku - sitkeä ilkeä polte erityisesti suuntautuisi muihin, ei, suuntaan sen kyllä aika tarkasti itseeni. Silloin koen kummaa nautintoa siitä, että potkin itseäni.)

Kun olen tarpeeksi väsynyt, minusta tuntuu, etten osaa sanoa kellekään enää oikein mitään ja samalla tuntuu siltä, ettei niin saisi olla. Pahinta on se, ettei väsymystä aina hahmota ennen kuin putoaa umpisukkulaan. Arvioi väärin jonkin tilanteen sosiaalisen vaativuuden, ja päng!

No niin, eteninpä kauas artikkelista. Vähän kerrassaan kohti pääsykoetta. Pitäisi pysyä aiheissa, mutta miten se on mahdollista, kun mitään arkea ei ole ja kaikki tuntuu järisyttävältä, järisyttävän hyvältä tai järisyttävän kaamealta?

Lutkaliiga

Sattumoisin pääsen kuuntelemaan naistenpäivän jälkeisenä päivänä äitini ja toisen hänen ikäpolvensa naisen käymää keskustelua, joka alkaa Tuksusta. Ei heitä närästä pelkkä Tuksu. Nykyäänhän on muotia näet sekin, että jos nainen vaikka, no, erehtyy lähempiin kanssakäymisiin jonkun miehen kanssa ilman avioliittoaikeita, siitä heti kerrotaan jollekulle. Ennen aikaan sellaista, kuulen heidän puhuvan, tekivät vain miehet. (Muistan hämärästi, että avoimuusaiheesta käytiin epämääräistä käninävääntöä joissain blogeissa keväällä 2006, mutta tietenkään en löydä tähän hätään mitään linkkejä - muistan kuitenkin pitäneeni Hurinaa jonkinlaisena sankarina tässä asiassa ja ajatelleeni, että häpeilevät miehet, niin se silloin jäsentyi, siinä olisi ihmeteltävää verhon taa, olisi hyvä vain karaista kohtaamaan avoin seksuaalisuus. Lempeästi toki, mutta myös päättäväisesti... Hmm... )

Olen verhon takana kuuntelemassa aiemman sukupolven keskustelua. Siitä tulee mieleen utilitaristinen teoria ja tietämättömyyden verhon takaa valitseminen. Paitsi etten ole valitsemassa kantaani. Olen kasvanut totaalisen toisenlaiseen Suomeen kuin äiti ja tämän ajatar. En osaa edes kuvitella, millaista olisi haluta elää siveyttä, jonka motivoijana on häpeän pelko.

Mieleen pongahtaa myös ystävättären kertoma herkullinen kesämökkikuvaelma. Siinä äiti ja tytär istuvat saunanjälkeistä viinilasien ääressä, pöydällä avoinna naistenlehti ja sen testi. "Seksi on mielestäni sopivaa... a) vain avioliitossa, b) vain vakituisessa suhteessa joka tähtää avioliittoon tai avoliittoon, c) kun molemmilla on hauskaa ja tekee mieli, d) vasta kolmansilla treffeillä." Jotakin sinnepäin. Ystävätär kirjoittaa paperin reunaan ceen ja hänen äitinsä epäröinnin jälkeen been. Sitten he katsovat toisen kirjainta ja päätyvät tuijottamaan täysin pöllämystyneinä toisiaan. Että niinku noin voi ajatella. Ja että tuo, läheinen, jonka kuvittelin tuntevani, ajattelee noin.

En muista, puhuivatko he hämmästyksestään. Oma äitini on ilmoittanut jo kahdeksantoista vuotta - täsmälleen puolet elämästäni - sitten, ettei halua kuulla pihaustakaan seksielämästäni. (Tämä tapahtui sen jälkeen kun avauduin hänelle hänen tilitettyään ahdistuneena, että häntä pelottaa, kun hän ei tiedä yhtään mistään mitään siihen liittyen.) Olen noudattanut pyyntöä. Mutta aina välillä saan kyllä kuulla äidin näkemyksiä seksielämistä ylipäänsä.

Nämä naiset, puhutaan verhon takana, nämä nykyiset naiset, niitä on niin vaikeaa ymmärtää. Jos ennen joku erehtyi, niin, siitä vaiettiin visusti. Ongelma on nykyään se, ettei mitään enää osata hävetä. (Mikä ei taatusti pidä paikkaansa.) Kuuntelen hämmentyneenä suuremman häpeilyn kaihoamista verhon takaa. Niin, nykyään kaikki naiset taitavat olla sellaisia, joille ennen oli nimi, jonka kaikki varsin hyvin tiesivät ja jota kukaan ei halunnut itseensä heijastettavan.

Voi luoja, ajattelen naistenpäivän jälkimainingeissa, näistä naisista me kaikki, kaverini ja minä, olemme yhtä lutkaliigaa. Ja ihan totta: En osaa hävetä sitä. Pidän sen sijaan myönteisenä piirteenä häpeän laimentumista, mitä vastuulliseen seksuaalisuuteen tulee. Ja minun vastuulliseni on aika erinäköinen kuin äidin vastuullinen. Enkä ole varma siitäkään, miksi siitä emotionaalisesti ei-niin-vastuullisesta puolesta pitäisi olla häpeissään; kai useimmat ovat eläneet epämääräisiä turbulensseja, ihastuneet epäsopivasti, tienneet jo siinä vaiheessa, että tämä sattuu ainakin itseä ja syvältä, mutta asiasta on kuitenkin puhuttu ja se on hyväksytty. (Jaa, en ole varma, onko täysin vastuullista seksuaalisuutta olemassakaan... ainakaan sitä mielestäni ei ole katkeroituneeksi ja piikitteleväksi muuttuneessa suhteessa sinnittely siksi, että joskus fiilis on ollut toisenlainen, ei.)

Oikeastaan tekee hyvää kuulla tuo keskustelu, koska sitä kuunnellessa muistan taas, miten suuria erot välillämme saattavat olla, vaikka tietysti yhtäläisyyksiä putkahtelee esiin tuon tuosta ja vaikka äidin ja itsen välinen suhde on kai sellainen, ettei niin läheiseen mikään muu voi koskaan enää symbioosivaiheen jälkeen päästä. (Vaikka onneksi symbioosista on etäännytty, onneksi meille molemmille, nimittäin.) Ei ehkä tarvitse hämmentyä yhtä paljon taas sitä miettiessä, miksi vanhemmat hahmottavat vaikkapa työt, asumiset ja muutkin isot linjaukset ihan toisella tavalla kuin itse tekee. He ovat keski-ikäisiä, minä lutkaliigaa. Vaikka kai sitä itsekin on nuorempien mielestä keski-ikäinen. Ainakin kohta puoliin.

Haaveilenhan esimerkiksi lasitetuista parvekkeista ja pihoista ja kuohun kevättä kasvien siemeniä tilaillen.

Mutta en osaa kuvitella, ainakaan vielä, ei, ei, että haluaisin maailman, jossa häpeä sulkisi useamman suun.

Kivuliaan slapstickin vapaapäivä

Hitto, että joskus elämä tuntuu hankalalta. Ja silloin kun ei tunnu, kuinka harvoin sitä jaksaa olla kiitollinen tai edes tyytyväinen siitä, että asiat sujuvat tutulla mallillaan? Aina välillä, aina kun kuulee jonkun toisen karmaisevat kokemukset, mutta sitten on myös niitä päiviä, kun pyörittelee nilkkoja pöydän alla ja kuultu puuroutuu ja kello etenee hitaasti ja ei näe siinä kaikessa mitään tyytyväisyyttä esiin lietsovaa. Ajattelee: tapahtuisi ihan mitä hyvänsä. Nyt.

Tänään on vapaapäivä koulusta. Olin etukäteen buukannut mukavia tekemisiä: aamusta opinnäytetyökirjallisuutta (minulla on kiva aihe, joten lukeminen sujuu innolla), iltapäivällä kokovartalohieronta niin että kerrankin makaan itse nauttimassa, ja sen jälkeen vielä ystävän synttäriteet ja koiran hakeminen kylään viikonlopuksi.

Tiistaista saakka olen kuitenkin ollut hieman huolissani intiimialueen patista, jonka koko vaihtelee ärsytyksestä ja turvotuksesta riippuen aamun herneestä illan manteliin ja jonka kanssa on hankalaa kävellä ja istua. (Mitään seksuaalista en pysty edes ajattelemaan, kun patti tyksää kipua.) Varaan aamusta lääkärin akuuttiajan, koska patti tuntuu vain suurentuvan ja käyvän kivuliaammaksi. Koska tämä on ensimmäinen kerta, kun minulla on tuommoinen kova, kipeä patti, joka on syvällä kudoksen sisässä, en ymmärrä, mitä alkuvalmisteluja kannattaisi tehdä. (Fauni kyllä kehottaa syömään särkylääkkeen varmuuden varalle, mutta lellun jotenkin siinä oletuksessa, että lääkäri vain vilkaisee pattia ja määrää lääkkeen.)

Niin siinä sitten käy, että makaan lääkärissä selälläni ja lääkäri palpoo pattia niin että haluaisin huutaa kivusta, ja sitten saan kuulla, että vapaapäivän ohjelma alkaa mukavasti spontaanilla intiimilävistyksellä: kyseessä on paise, joka on aika pahan näköinen ja se täytyy ehdottomasti puhkaista. Koska reikä tehdään limakalvoon, ei ole mahdollista oikein mitenkään puuduttaa. Ja koska paise on vielä aika syvällä, reiästä tulee syvä. Mutta että paise kannattaa kyllä heti koettaa puhkaista, koska se on sen verran hankalassa paikassa, ettei istumisesta ja kävelemisestä tosiaan taida tulla mitään, jos odoteltaisiin sen kypsymistä ja pinnemmas nousemista. Hengitän hetken saamaani tietoa ja sanon sitten, että okei, eihän tässä vaihtoehtojakaan ole. Lääkäri nyökkää ja toteaa, että nyt vain sitä kuulua naisten kivunsietoa peliin. Jään miettimään, sanottaisiinko miehille vastaava lause, mutta miehuuteen vedoten. (Minun kohdallani tietysti tuommoisiin kivunsietoihin on ihan turha vedota, koska en ole synnyttänyt enkä aio niin tehdä vastaisuudessakaan. Vaikka ehkä se ei näy päälle päin. Ehkä onneksikin. Niin monelle kuitenkin lapsettomuuden valitseminen tuntuu olevan outo juttu, jota pitäisi selittää jotenkin. Minusta tuntuu ihan toisinpäiseltä, tietysti: haluaisin, että lapsia haluavat selittäisivät, miten ja miksi ihmeessä he haluavat lapsia, mutta eivät he taida osata sitä yhtään sen paremmin kuin minäkään osaan omaa haluttomuuttani! Hiiteen koko selittäminen, miksei voisi vain elää kuten parhaaksi näkee.)

Lääkäri desinfioi ihon ja koetan hengitellä rentouttavasti. Kohta sattuu, hän varoittaa, tämä on aika hyvin hermotettu alue. "Vedä nyt ihan keuhkot täyteen ilmaa ja pidätä ja kun sattuu, koeta puhaltaa pihisten ulos." Nyökkään, pää ei tahtoisi pysyä alustassa. Sitten kipukaari, valkoinen rätisevä, saan käyttää kaiken tahdonvoiman, etten karkaa pöydältä, se on kumman jännitteinen ja kädet kylkiin kurova asento, ei ollenkaan suojautuva vaan on ikään kuin joku näkymätön vanhempi vuosien takaa puristaisi kädet kylkiin ja kiemurtelun loppumaan korvaa puhkaistaessa, poskiontelua punkteerattaessa, hammasta porattaessa ja niin edelleen, ehkä asento on muistuma tilanteista, joiden toisintoja olen harjoitellut eläinten kanssa eläinlääkärissä, pitänyt kiinni niin että hiki valuu ja lopulta puheen tavoittamaton keho lakkaa edes yrittämästä kiemurrella, suu huutaa, mutta vartalo on jäykkä ja nauliintunut, ja jossain vaiheessa tajuan, että tämä hirveä karjunta pääsee minusta, ja saan lopetettua äänen, tainnutettua sen nyyhkeeksi, kyyneleet valuvat korviin, lääkäri puristelee mätää reiästä ulos ja kehuu reippautta, kun saan puhalleltua pihisten ilmaa kaikkea muuta kuin rentona. Reippautta! Nauran itkun sekaan, koska reippaus on tilastani kaukana. Seuraavassa hetkessä nauru katkeaa ja saan keskittyä pihisten puhaltamiseen.

Puoli minuuttia, lupa kavuta alas toimenpidepöydältä, ja pyydän luimistellen anteeksi karjaisuani ja itkua. Lääkäri vain pyörittää silmiään. "Niin ihminen vain toimii", hän toteaa. Koetan ajatella noita sanoja apteekissa ja ruokakaupassa, jossa en pysty käyttäytymään normaalisti. Koetan pitää itkun sisällä ja kävellä muina miehinä, mutta kipu sivaltelee voimakkaasti enkä oikein onnistu, en jatkuvasti. Aina välillä kyyneleet vain tulevat ja onnun hetken ennen kuin ryhdistäydyn ja yritän hymyillä kassalla.

Oikeastaan vasta kotona pystyn rauhoittumaan ja nauramaan kunnolla. Saan nimittäin lääkäriltä ohjeen makoilla tämän päivän ajan selälläni haava-alue paljaana ja mieluusti vielä lonkat aukikierrossa ja koukistettuna, jotta paisealue saisi mahdollisimman hyvin ilmaa eikä joutuisi hautumaan. Kun visualisoin itseni moisessa asennossa ja vähäpukeisuudessa hierontapöydälle ja ystävän teekutsuille, tajuan, että minun on peruutettava päivän menot. Laupias taivas, millaisen väänteen sosiaalinen elämä voisi saada, jos vain menisin menoihini, riisuisin housut ja ilmoittaisin, että tämä on jumankauta lääkärin määräys, tästä ei tingitä. Tässä vaiheessa nauran jokseenkin hervottomasti. Että paiseen hoitokin voi olla huvittava asia! Ainakin sinne saakka, että joutuu lypsämään mätää reiän kautta. Se sattuu. On vaikeaa pakottaa itseään tuohon toimeen. Ainoa, mikä motivoi, on lääkärin painotus, että lypsäminen on antibioottiakin olennaisempi juttu. Jos en saa mätiä ulos, paraneminen voi pysähtyä ja saattaa olla, että olen maanantaina uudelleen vastaanotolla samassa jamassa lääkkeistä huolimatta. Silloin vuorossa on neulan sijaan skalpelli. Aika motivoivaa. "Mutta jos niin käy niin sitten kannattaa etukäteen syödä kipulääke tuntia ennen", ohjastaa lääkäri.

Ei siis auta kuin syödä kipulääkettä, pissiä suihkuavusteisesti ja lypsää mätää säännöllisesti. Melkoinen vapaa perjantai ja pitkä viikonloppu...

Jos näistä voisikin oppia jotakin. Mutta olen vähän skeptinen sen suhteen, muistanko näitä fiiliksiä silloin kun kaikki on periaatteessa hyvin ja olen vain vähän äreä ja kyllästynyt asioiden edetessä liian verkkaisesti ja tuijottelen minuuttiviisaria, joka ryömii eteenpäin tahmeasti. Ja onko ylipäänsä hyvä oppia näistä fiiliksistä, muistaa niitä. Mitä elämästä tulisi, jos kaiken aikaa pelkäisi sairauksia? Minulla on muutama ystävä, joilla on voimakkaita sairastumisen pelkoja. Ei se näytä miltään sellaiselta, mitä haluaisin omalle kohdalleni. Ja paiseen tyhjennystä on vaikeaa ajatella ilman vastenmielisyyden väristyksiä, halua vaikka nukahtaa sattumalta ennen kuin pitää mennä vessaan ja ryhtyä toimeen. Ehkä on aivan järkevää ja käytännöllistä, ettei enimmäkseen kykene muistamaan, millaista on sietää tulehduskipua.

Vaikka ei se nyt pahemmin tunnu, kun olen syönyt postoperatiivisiin kipuihin soveltuvan kipulääkkeen. Ei se tunnu, ennen kuin tartun paiseen kovan kapselin yläpuolelta ja työnnän sormieni paineella mätää pois ontelosta. Mutta nyt makaan sängyllä eikä ole vielä hetkeen tarvetta mennä.

Suunta ja suunnattomuus

Hassua, miten painopiste vaihtuu. Aivan kuin elämä vaihtaisi jalkaa vessajonossa. (Vessajono kohti hautausmaata... olen ajatellut soittaa sinne firmaan, jonka kautta pääsin haravoimaan hautuumaata viime keväänä ja kertoa, että se oli elämäni ihanin duuni ja jos mahdollista, olisin tarjolla täksikin kevääksi.) (Ei tämä ollut se asia, tuli vaan mieleen tuosta vessajonosta, että jos elämä on vessajono, niin mikä se vessa sitten on...)

Yhdestä kohtaa poistuu suunta ja aukeaa suunnattomuus, vapaus. Ja samalla hetkellä (tuostako se johtuu? tarkoitan: tuostakinko?) tai ainakin saman päivän aikana toisesta kohdin, jossa suunnattomuus on ollut ainoa määre jo ajat, suunnattomuus ja tervetulleeksi toivottaminen, hahmottuu selkeä suunta. Tahto hahmottuu.

Ehkä on niin, että ihminen pystyy tahtomaan vain tietyn verran asioita kerrallaan. Kantamuksen keveänä pitäminen on ehkä siis jopa pakko. Jos jokin syö liikaa voimia, on harkittava tarkoin, kannattaako sitä kantaa matkassaan. Muistan lapsuuden, toisten hämmennyksen kun lahjoitin äkisti heille julisteen, jota jumaloin, tai kirjan, jonka olin juuri maininnut lempikirjakseni ja josta he olivat sanoneet, että se voisi olla kiva lukea. Se vapaus... rakastan sitä vapautta paljon enemmän kuin mitään muuta. Olin lukenut intiaaneista ja heidän esinesuhteestaan ja se kolahti heti. Tietysti olin hieman haikea luovuttuani jostakin mutta liikuskelin väljässä vapauden tunteessani pian liukkaana ja tavoittamattomana. Äiti repi likitulkoon hiukset päästään, kun tavarani yksinkertaisesti katosivat.

Kun sisko syntyi, luovuin tavallaan vanhemmistanikin. He olivat nyt siskon, minun piti vain olla roolimallina, mallintaa pieni aikuinen. Työnsin siskoa vaunuissa ulkona ja istuin hänen kanssaan hiekkalaatikolla ja mietin, pidetäänkö minua ehkä teiniäitinä. Ajatus ahdisti minua suunnattomasti, koska olen aina yhdistänyt äitiyden naiseuteen, jota en tuossa vaiheessa sulattanut lainkaan. (Tiukkaa se tekee vieläkin mutta olen edistynyt huimin harppauksin koska uskallan virkata baskerin rupeamatta samantien sisustamaan kotia verhoin tai muuta semmoista. Mutta koko ajan kun virkkaan, olen paitsi ylpeä uskalluksestani, myös ällöttynyt siitä, miltä näytän ulkoapäin. Jokuhan voisi luulla minua naiseksi... uh.) Tavallaan voisi sanoa, että luovuin lapsuudestanikin. Aloin kaivata vanhempia uudestaan vasta pari vuotta sitten, se kaikki nousi eron myötä pintaan kipeänä ja tunsin olevani kovin yksin maailmassa. Muistin, miten vaikeaa oli soittaa puhelimella Herkkupepulle (niin hän itseään kutsui, lisänimenä; olimme ehkä kuuden tai seitsemän ja meille se taisi tarkoittaa karkkihampaan kolotusta) ja pelätä, ettei hän lähdekään johonkin. Ja äidin sanat, että soita sitten jollekulle toiselle, jos se ei pidä teidän sopimusta. (Oliko jokin sopimus? Onko sen ikäisillä lapsilla viikonpäivät? Minä pidin aina sovituista päivistä kiinni ja Herkkupeppu unohti ne. Tosiasiassa meillä taisi olla sellainen sopimus.) Me kävimme samalla pianonopettajalla, äitimme olivat ystäviä keskenään. Sitten Herkkupepun vanhemmat erosivat ja hänen äitinsä juotti jollekin runoilijalle sampanjaa korkokengästään ja minun äitini istui makuuhuoneessa ja itki, koska ei enää ymmärtänyt mistään mitään ja maailma oli niin karmean vastuuton. Me nyrpistimme nenäämme: kengästä, hyi hitto, hikisestä isosta kengästä! Ei meitä se kiinnostanut, vaan hevoset.

Myöhemmin luovuin hevosista. Ne ovat edelleen kämmenissäni ja unissani. Moni muu ei luopunut, he hankkivat jonkin rasittavan työn voidakseen pitää hevoset. Arvelin, että luopuminen olisi opettavaisempaa ja ainakin jättäisi minulle vapautta ja antaisi tilaisuuden prosessoida asioita. En osaa sanoa, vaikka minua helpottaakin se, ettei kukaan enää voi käskeä minua lyömään hevosta raipalla, kun olen itse toista mieltä siitä, onko se oikea tapa toimia. Hevoset ovat sisälläni siinä määrin, että niistä luopuminen oli enemmän ulkomaailman asia kuin mikään sisäinen muutos.

Viime aikoina olen koettanut luopua filosofiasta, siitä kaikesta roinasta. (Se olisi aika sisäistä, koska ulkoiset merkit sen harrastamisesta ovat lakanneet ikupäiviä sitten.) Mies häiritsee prosessia, hän haluaa lukea Pitoja ja Faidrosta ja keskustella rakkaudesta. Enkä voi sille mitään, että sydämeni vastaa kutsuun ja juovun sanoista. Ehkä joku päivä kippaan Platonit talon paperiroskikseen, jos tämä hänen kiinnostuksensa alkaa ärsyttää liikaa. Olen uupunut siihen, että koetan potkia tikkaita, joiden päällä seison. Parempi viedä samantien tikkaat pois, putoaa matalammalta. Luulen kuitenkin, että itseeni jää tästäkin aina jokin kummallinen juopa, koskapa huomaan keskusteluissa pohtivani usein asioita aika monista eri viitekehyksistä käsin samanaikaisesti, mikä saattaa vähän hämmentää keskustelukumppania.

Tunnistan kovin hyvin sen, mistä Hurina kirjoittaa koko olemisen tavan läpäisynä:

Itse koen jotenkin aivan olennaisena sen, että jos todella opin jonkun asian, oli se sitten etiikkaan tai vaikkapa psykologiaan liittyvää, niin tämä oppi läpäisee koko persoonani ja käyttäytymiseni. Jos ei oppi näy toiminnassa, ei sitä ole kovin syvällisellä tasolla opittukaan. Ehkä vain joitakin hienoja lauseita tai ajatuksia on opittu ulkoa, mutta siinä kaikki.

ja sitten toisaalta kysymyksen, jota Eufemia sivuaa:

Ihanteellinen hyvyys ajaa sekä Agneksen että Estherin surkeaan asemaan; hyvyyden on oltava itsensä vuoksi, ei palkinnon. Lopuksi joku muu tietysti pelastaa ja kaikki päättyy hyvin, mikä on sekä Agnekselle että Estherille valtava yllätys. ... . Minusta on jännittävää tunnistaa vetoavia tarinoita enkä halua kieltää niitä millään tavalla. Haluaisin kuitenkin hahmottaa vetoavien tarinoiden vaikutuksia elämässäni ja suhtautumisessani toisiin – se tuntuu eettisesti tarpeelliselta, hyvältä. Tjaa, minkäköhänlaiseen surkeaan jamaan ajattelin ajaa itseäni juuri tällä ihanteellisen hyvyyden tavoittelulla?

Tässäpä pähkäiltävää... etenkin kuunnellessa platonisten dialogien seireeninlauluja... ehkä seuraavaksi pyydän Vompsulta, että hän voisi lukea ääneen Apologian sillä välin kun tiskaan tai kokkaan, jotta voin vähän kopauttaa itseäni sillä, kuinkas sitten kävikään. (Tämä mainio työnjako pitää avioliiton ihastuttavan sopuisana.)

Tuntuu mukavalta, kun elämä vaihtaa jalkaa. Sekä uusi suunnattomuus että uusi suunta tuntuvat kiinnostavilta.