Pysähdyskuvia matkalta

Tuntuu kummalliselta, että voi olla yhtä aikaa näin pimeä ja lämmin. En muista, milloin viimeksi olen kokenut jotain näin kesäistä ja kummallisella tavalla rauhoittavaa. Tähdet makaavat kaukaisuuksien takana, naapurisaarien valot tuntuvat yhtä etäisiltä, samoin terassin valonheittimeen eksyvä öttiäinen, jonka polveileva reitti saa samaistumiskohteistaan outoa suuruutta. Päivällä meri huokailee turkoosina. Hiekka, aurinkoöljy ja suola kerrostuvat ihoon ja sileään kivilattiaan.

Saaret eroavat suurkaupungista. Kun astuu saarella maihin, tempon hidastumisen huomaa heti. Emme ole vielä löytäneet saaren eläimistöä samalla tavalla kuin löysimme eläimet heti suurkaupunkiin saavuttuamme. Kissoja on toki kaikkialla, samoin hyväntuulisina liikenteen jolkottelullaan pysäyttäviä, varsin hyvin ruokitun oloisia kulkukoiria. (Tai kenties niillä onkin koti, muistelen, että Italiassakin kodillinen koira saattaa olla aika ruokkoamattoman oloinen turkiltaan.) Akropoliilla ja Olympoksen Zeun temppelillä kohtaamme myös maakilpikonnat. En ole uskaltanut toivoa näkeväni kilppareita, etenkään kaupungissa, mutta sieltä ne vain taivaltavat täysin omantahtisessa maailmassaan. Kun kuorta silittää, konna ei viitsi kiskaista päätä turvaan tai muuttaa mitenkään suuntaansa. Minne ne vaeltelevat kuivassa, mäkisessä maastossa keskellä suurkaupunkia?

Vaatii aikansa asettua elämään, joka toimii tyystin erilaisin periaattein kuin tämän talven suorituselämä, velvollisuuselämä. Saarille saapuminen auttaa. Suunnitelmat muistuttavat merta ympärillä. Ei voi tietää, minne päätyy. Eikä voi arvata, millaista siellä on. Täälläkin tuoksuu ja tuntuu toisenlaiselta kuin on kuvitellut. Tomatokeftedes maistuukin pahalta, vähän kuin joku olisi käärinyt mautonta munakasta palloksi. Mittavalta näyttänyt kaupunki on käveltävissä päästä päähän parissakymmenessä minuutissa. Arkkitehtuuri ei muistuta kuvia, joita on nähnyt koettaessaan kuvitella, miltä perillä näyttää. Baareissa on suuria sohvia. Sohvia, kaikista huonekaluista. Siksi baarit muistuttavat yhdestä kirjasta, jonka käännöstä oikoluin ja korjailin muutama vuosi sitten. Siinä tuollaista ulkosisustamisen tyyliä kutsuttiin muistaakseni kalifornialaiseksi tyyliksi. Puutarhan maahan kiveys, kiveykselle sohvia ja liehuvia verhoja katoksista, ja sitten muutama eksoottinen banaanipuu notkumaan sohvannurkkaan.

Kissat hiipivät kalifornialaisbaarien läpi yhtä sulavasti kuin kalaravintoloidenkin. Aivan kuin ne olisivat saarilla lihavampia kuin mantereella.

Suurkaupungissa parasta on taverna, jonne menemme suosituksen perusteella, mutta silti aika satunnaisesti, sillä suosituksia on monia eikä koskaan voi etukäteen tietää, kenen suositusten kanssa oma maku pitää yhtä. Tavernassa on hillittömän hyvää kreetalaisruokaa, valtavat ja pieteetillä tehdyt annokset ja leppoisa palvelu. Paikka on pieni, disainaamaton ja täyteen ammuttu ja setä haluaa puhua kanssamme saksaa. (Siunattu Vompo, jonka saksa on niin paljon parempi kuin omani.) Pöydissä mölistään, väitellään ja istutaan ikuisuuksia.

Hämmästyn, kun saaressa ei tapahdukaan näin, vaan baarit ja ravintolat muistuttavat enemmän kalifornialaispuutarhaa. En ymmärrä all-in-one-designin tarvetta (täyttyväthän tilat suunnittelemattakin, ja usein vielä kiinnostavammalla järjestyksellä), mutta ehkä se liittyy jotenkin rahaan, josta siitäkin olen aika ulkona. Ja ehkä emme ole vielä oppineet saarissa suunnistamisen aakkosia. Se on vähän huvittavaa, olenhan itsekin asunut saarella koko kouluaikani. Minun luulisi ymmärtävän saaria. Mutta tuntuu, että ymmärrän vain veden läheisyyden, sillä kun tarkemmin ajattelen, enhän halua kasvusaarellekaan palata, vaikka niin monet vanhat luokkatoverit kokevat sen luontevaksi vaihtoehdoksi. En tainnut ymmärtää sielläkään, mitä meren piirin sisässä tapahtuu, mitkä ovat ihmisten säännöt. Enemmän säästä ymmärtää kuin sopimuksista.

Nyt on aamu, olemme yrittäneet illalla etsiä tanssipaikkaa, mutta todenneet, että ihmiset täällä mieluummin seisovat ja vilkuilevat syrjäkarein toisiaan kuin tanssivat. Olemme nukkuneet vain muutaman tunnin, tai siis, minä olen nukkunut, nuo kaksi nukkuvat vielä. Kadulta kuuluu lintujen laulua ja lasten mekastusta. On sunnuntai.

Lentolisko

Tunnistan jo kaukaa, ettei tämä ole mikään tavallinen lintu. Kävelemme muurinviertä koiran kanssa, aamupäivän aurinko helottaa. Lintu on suuri ja lentää kuoppaisesti. Tiedän, etten ole nähnyt tuollaista lentotyyliä usein. Se on aika kiinnostavaa, sillä en osaisi kysyttäessä kuvata esimerkiksi variksen enkä naakan lentotyyliä, vaikka näen niitä päivittäin siivillään. Sorsan osaisin sentään kuvata: sen vartalo on virittynyt kumman sulavaksi ja sen siivet läiskyttävät hurjasti. Mutta siihen se taitaisi jäädä. Liikun yleensä seurassa, joka tuntee linnut paremmin kuin minä. Toinen ehtii havaita ne ensin ja nimeää ne ennen kuin pääsen ongelmanratkaisun kimppuun. Sen seurauksena en tietoisesti tunnista lintuja. Nyt kuitenkin huomaan, että informaatio "tavallisten kaupunkilintujen" muodoista ja lentotyyleistä täytyy olla jossakin muistini lokerossa säilössä, koska tiedän heti, ettei tämä ole mikään niistä linnuista.

Painen mieleen, että kumma lintu laskeutuu mantsurianjalopähkinän (vai onkohan se sittenkin japaninsiipipähkinä, en ole varma eikä minulla taida olla sen siemenistä kuviakaan) tienoville muurin taa. Taitamme matkaa koiran kanssa. Puun kohdalle tullessamme kuulen kummallisen, kovan äänen. Ehkä se on se lintu? Mutta puussa hyppii vain muutama keltarintainen pikkulintu ja varpusia. Sitten äkkiä muurin takaa sukeltaa esiin tyylikäs, musta lentolisko, jonka päässä on punainen lakki. Palokärki! Sen valpas silmä tuijottaa koiraa, joka murisee. Palokärki kiipeilee runkoa pitkin kuin mikään ei sitä häiritsisi, mutta sen silmä tarkentuu tiukasti koiraan.

Kun otan kameran esiin ja alan kuvata, helvetti räjähtää. Koira hyppää muuria vasten rähisten, lintu ponkaisee lentoon, leukkuu kauas. En suutu koiralle, mitä sekin hyödyttäisi, työnnän vain kameran taskuun ja lähden kävelemään, ja koira jolkottaa nyt ihan rauhallisena remmissä. Siitä kaikki on okei, kun huomiota suodaan sille, ei jollekin hemmetin tintille. Mitä palokärki tekee täällä? Ehkä se on eksynyt keskuspuistosta tai rannoilta tänne?

Olen iloinen linnusta. Olen nähnyt palokärjen ehkä kymmenen kertaa aiemmin. Ja nyt näen sen ensimmäistä kertaa niin, että saan aivan itse havaita sen, arvuutella sen lajia, tunnistaa sen. Kukaan ei kerkiä latistaa lintua nimilapuksi. Miten tyydyttävää! Yksin kulkiessa huomaa eniten. Ja yksin tulee kuljettua eniten, kun on koira, joka haluaa kävellä kolme lenkkiä päivässä. Tätä luksusta on nyt melkein kuukausi.