Hiljainen ilta

Muut rientävät sosiaalisissa jutuissaan. Tulen töistä salille, teen voimaharjoitusta silmät suljettuina. Kävelen kotiin pimeää sateista Helsinkiä, ostan huomisia tykötarpeita kurpitsapiirakkaan ja -keittoon. Kuljemme koiran kanssa puistojen läpi, palaamme sisään. Yksin.

Kaipaan vain hyasinttia. Jotenkin se on jäänyt. Mutta olen kutonut kaksi maksipituista säärystintä ja kokenut tunnetiloja laidasta laitaan, seksuaalisesta riehaantumisesta pienen lapsen haluun ryömiä jonkun vatsalle kerälle itkemään. En ole uskaltanut mennä lähellä Vompsua nyt kun hänellä on uusi suhteensa. Se on näkymätön muuri; en osaa uskoa, että lähestyminen nyt voisi muuta kuin rikkoa kaikkia asianosaisia. Minun pitäisi saada jokin lupa jostakin ja joltakin, tai luottaa siihen, että se jokin meidän välillämme olisi jotain niin erityistä, että se oikeuttaisi mahdolliset häiriöt toisaalla. Olen luottanut tuollaiseen erityislaatuun oikeastaan vain yhdessä suhteessa ja siinäkin vain hetkittäin; se on se suhde, josta minua on kielletty ehdottomasti kirjoittamasta. Kauan sitten. Kuusi vuotta sitten. En usko, että nyt kestäisin sitä, että kuitenkin ajattelisin, että niin, tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun saan olla näin lähellä. Erotessani Kissasta kauan sitten, kuusi vuotta sitten, tuo tuntu pureutui minuun niin syvään ja kipeästi, että välillä vain huusin suoraa huutoa. Ei, nyt haluan pysyttäytyä varovaisemmin turvallisemmalla alueella. Odotan. Tarkkailen.

Kuusi vuotta sitten asuin Tähtitorninmäellä, olin muuttanut sinne yksin. Yksin: minä ja hyasintti, adventti, rauhallinen musiikki, hiljentyminen pimeään. Opettelin olemaan yksin enkä äkisti pelännyt pimeää kuten olin siihen asti tehnyt. Luulen, että sinä talvena onnistuin ensimmäistä kertaa hahmottamaan itseni, huomaamaan itseni ja tuntemukseni kunnolla, kieltämättä osaa niistä jo jossain tietoisuuden laitamilla. Opettelin sanomaan "minä", ei "me".

Tämä adventti resonoi voimakkaasti tuon adventin kanssa. Silloin koetin asettautua yksinoloon pitkäkestoisten venytysten avulla. Nyt kudon sukkaa. Siinä on jotain kumman meditatiivista, miten sukka noin järjestyy silmien alla kerros kerrokselta. Siitä taitaa tulla myös ensimmäinen jalkaani istuva villasukka ikinä. Missään ohjeissa ei neuvota neulomaan niin kapeaa jalkaterää kuin minulla on. Olen kutomassa jalkaterää kestävästä paksusta villasekoitelangasta, mutta varsi on unelmapehmeää lulluista merinoa. Eihän varren tarvitse sillä tavalla kestää kulutusta. Ja ainakin minulla nilkan ja sääriluun päällyksen iho on kehon herkimmin kuivuvia ja kutiavia kohtia, jotka eivät siedä normaalien sukkalankojen karkeutta ja kovuutta oikein kuinkaan.

Panen merkille kuin hämmästyen, miten tänä syksynä asiat ovat järjestyneet pitkälti juuri kuten olen halunnut niiden järjestyvän jo pidemmän aikaa. On konkretiaa, kosketusta, ihmisseuraa, ja sitten on teorioita ja mieleen palauttamista, uusia näkökulmia ja abstrahoituvaa, on turvallinen lämmin ihmissuhde, joka liikuttaa minua jotenkin eri tavalla kuin mikään aiemmin, ja romuluisesti koikkelehtiva ja hurja mutta silti tärkeä ja pitkä ihmissuhde, jonka kohdalla saan koetella, miten hyvin lopulta ymmärrän sen, ettei minun tarvitse siivota itseäni olemasta vaivoiksi vaikka olisinkin vaivalloinen ja omituinen ja täysin kykenemätön romantiikkaan. Sekin on kummallista ja ihanaa, miten suhde Vompsuun on nyt tasaantunut vertaissuhteeksi, joka muistuttaa eniten eksäsuhdetta. (Tai ainakin sellaista ideaalieksäsuhdetta, jota koin hetken aikaa.) (Ääh, ei kai pitäisi tuntea turvallisuutta tästä uudesta suhdetilanteesta, koska eivät aiemmatkaan eksäsuhteeni ole pysyneet stabiilin hyvinä vaan väljähtyneet.) (Mutta iloa aion piru vie tuntea niin kauan kuin siihen on syytä. Ilo ei koskaan ole pahaksi.)

Hassu muuten tuo, ettei usko pystyvänsä johonkin tai kestävänsä jotakin. Lähes aina sitä osoittautuu paljon kestävämmäksi ja pystyvämmäksi kuin on osannut kuvitella. Ainakin silloin kun on ollut pari päivää aikaa sopeutua. Yllätykset toki saavat aikaan kauheita kuoppia ja stressipiikkejä, joita voi olla vaikeaa käsitellä mitenkään tai kenenkään toimesta. Niissä tulee vain sellainen olo, ettei kestä, putoaa johonkin kylmään ja hahmottomaan kaikuvaan tyhjyyteen, ja sitten saatan huutaa tai itkeä tai karata ulos kävelemään peläten, etten enää osaa palata takaisin mitenkään. Ei näitä kohtia ole ollut enää kolmenkympin jälkeen niin montaa, mutta ihan tarpeeksi, jotta osaan nykyä asettaa toivomuksen, että saisin etukäteen pohtia mahdollisia vaihtoehtoja rauhassa ja epäilemättä muiden kannalta ja näkökulmasta varsin pitkäveteisesti, monitahoisesti ja ahdistuspaineistettuna, lähes kaiken aiemmin ajattelemani ja hyväksi toteamani hetkeksi kyseenalaistaen.

Vaikea kuvitella parin viikon takaista tunnelmaa. Vai mitä siitä nyt onkaan.

Mitä ovat ne vihlovat pelot, paitsi kylmää talven ilmaa kasvoilla? Onko niihin vielä sen pahemmin palelluttu? Keitän yrttiteetä, kuuntelen hiipivää musiikkia ja sukan ensimmäinen puolisko on pian valmis.

Kierroksista

Tänään illalla kello yhdeksäntoista. Tai jo aiemmin, viittätoista vaille kuusi.

Herään ennen seitsemää kierroksissa. Luulen nähneeni unta, jossa syön hieman raa'an ahomansikan, mutta sitten tajuan, että sen teinkin eilen valveilla. Puen ja harjaan hampaat, otan remmit ja koirat ja biojätepussin ja livahdan ulos. Ulkona tuuli on lempeä, vain hiukan ihokarvoja vastakarvaan painaltava. Luksusta on ulkolenkki ennen aamiaista.

On niin varhaista, ettei kävelijöitä vielä juurikaan ole. Tai siis, on, mutta nukkumassa. Kesämetsä on hiljaisempi kuin kuukausi tai kaksi sitten. Laululinnut ovat pesinnästä uupuneita. Aidalla sentään istuu vanha tuttavani mustarastas ja katselee Nasun tohellusta uteliaana ja ehkä aavistuksen verran varuillaan. Mobutukin jaksaa kävellä reippaana aamuisin, kun kuumuus ei vielä paina sen keuhkoja. Vai mitä kuumuus painaa vanhuksissa? Sydäntä? Ei ainakaan luustoa.

Metsässäkään mieli ei tyynny vaan riehuu ja riehuu raastaen mukaansa yhä tummempia ajatusmassoja. En osaa tulla levolliseksi näin. Päivällä on kuntoiltava ja sitten venyteltävä ja nukuttava, ja ehkä jonkinlainen tasapaino löytyy. Hampaat miltei kalisevat. Illalla on juhlat.

Niin kovasti kun rakastankin juhlia, jännitän niitä kyllä aika ylimitoitetusti. Samalla tavoin kuin matkalle lähtemistä tai tenttiä tai joskus kauan sitten jonkun kivan ihmisen näkemistä ihan pienellä seurueella. Enää en jännitä ystävien näkemistä sillä tavalla, mutta näin monta kerralla, se tuntuu miltei liialta. Olen innoissani, ja stressistä väsynyt.

Vaikeinta on tietysti exän kohtaaminen. Hieman kyllä helpottaa se, etten ole ainut, jolla on sellaisia vaikeuksia. Plaseeratessamme ihmisiä pöydän ääreen etukäteismallinnoksessa soi puhelin, kun ihmiset soittelevat, keiden vieressä tahtoisivat tai eivät tahtoisi istua. Ikään kuin me plaseeraajat emme olisi ihmisiä mekin. Pitkään kielsin itseltäni epämukavuuden ja pelon tavatessani exäni, mutta tunteita ja tuntemuksia on turha kieltää. Ne eivät tottele, ne eivät ole tottelemista varten. Oksettaa, kuristaa, ällöttää. Sellaista se on. Oikeastaan lakkasin teeskentelemästä itselleni kypsästi käyttäytyvää ihmistä tässä asiassa vasta Kissan siskon kuvattua täsmälleen vastaavat oireet kertoessaan, miten näki exänsä kadulla. "Mieluiten ois näkemättä kokonaan", hän sanoo.

Tavallaan olen sitä mieltä, tavallaan en. Olisi mukavinta olla näkemättä, mutta eihän mukavuus ole mikään perusarvo. Ei kai mikään sitä paitsi voi olla opettavaisempaa kuin tavata ihminen, jonka kanssa on joskus asunut, ja joutua hämmästelemään, miten sellainen on ylipäänsä ollut mahdollista, semmoinen asuminen. Kyseessä on kuitenkin ihminen, joka on aivan erilainen, joka pitää aivan erilaisista asioista ja arvostaa aivan erityyppisiä ihmisiä ja toimintaa kuin itse. Ihminen, jolle rakkaus on perverssioita ja atrappeja ja valtapelejä, lisääntymisstrategioita. Puheen tasolla, se tarkoittaa. Hämmästyin eniten, kun lähtiessäni hän itki. Se ei sopinut ollenkaan siihen, mitä hän sanoi. Jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että kumpikin meistä varmaankin yritti parhaansa suhteessa, mutta alkuasetelma oli kertakaikkisen mahdoton.

Pahinta on, että exän tapaaminen on niin surullista. En osaa lakata välittämästä ihmisistä senkään jälkeen, kun ne ovat liukuneet lähipiiristä kauemmas. Ja sitten surettaa, kun näkee, että toinen on lihonut ja vanhentunut ja elää toisella tavalla kuin niissä unelmissa, joita joskus kertoi. Ehkä se on sitäkin, että näkee niin harvoin. Usein nähtävät ihmiset eivät tunnu muuttuvan, heidän muutoksensa on niin hienovireistä ja hetkittäistä, että siihen sopetuu huomaamatta, mutta ihmiset, jotka näkee vuoden tai kahden välein alkavat helposti säälittää. Alkaa miettiä, meneekö niillä hyvin, mitä ihmettä niille on oikein tapahtunut, kun ne tuommoisia puhuvat.

Luultavasti exä on samalla tavalla huolissaan kurtistellessaan kulmiaan ja näyttäessään äkäiseltä heti minut huomatessaan, vaikka yritämmekin hymyillä ystävällisesti ja käyttäytyä aikuisesti. Hänellä on kaikenlaisia (enimmäkseen täysin lääketieteen nykynäkemysten vastaisia) oletuksia siitä, miten kasvissyöjien elimistö ei kykene tukemaan korkeamman päättelyn prosesseja. Ja hänestä naisten parasta ennen -päiväys ajoittuu siinä kuudennelletoista ikävuodelle joten varmasti tällainen vanha luuska tuntuu hänestä liikuttavan onnettomalta. Vaikka luuskalla onkin itseään nuorempi mies... sekin on tietysti degeneroitunutta hänestä, toisinpäinhän sen kuuluu mennä. Eikä edes lapsia, halleluujaa. Vaan kissoja, joita hän vihaa teoreettisin perustein joskaan ei luullakseni käytännössä. Kyllä, moraalinen tilani on epäilemättä huolestuttava hänen vinkkelistään. Etenkin kun epäilemättä en osaa taaskaan pitää turpaani kiinni tupakanpoltosta. Juu juu, kuulen kyllä ajatuksen. Se määräilee edelleen ymmärtämättä hedonismista pätkääkään ja ikään kuin terveyteni sille kuuluis.

Mutta tavallaan, kuuluu. Pidän exästäni, vaikken ymmärräkään häntä laisinkaan ja vaikka olemme arvokysymyksissä eri mieltä (ehkä sitä lukuunottamatta, että toisen ihmisen tappaminen ei ole hyvä asia - toisaalta en muista, kuka olisi ollut tästä kanssani eri mieltä). Tuntuu vain omalaatuiselta nähdä ihminen, jonka kanssa on joskus jakanut vaikka mitä asioita ja sitten ajatunut erilleen ja kauas. Se on epämääräisellä tavalla huolestuttavaa. Tavallaan, tekisi mieli pyytää anteeksi, mutten keksi oikein, mitä. Ehkä sitä, etten ole sellainen kuin minun piti olla? Että suostuin suhteeseen, joka nykykokemuksen valossa oli alusta lähtien silkkaa mahdottomuutta, ja sitten lopettamalla sen pahoitin hänen mielensä? Etten osaa ollut niin kuin mitään ei olisi ollutkaan?

Onneksi paikalla on seitsemänkymmentä muutakin ihmistä. Ja ruokaa. Täydellä vatsalla ei voi olla huolissaan. Mistä tulikin mieleeni - lienee jo aamiaisaika. Maustamaton soijajugurtti sekaan raastetulla verigreipin hedelmälihalla ja reilulla banaanilla kutsuu.

Otan äidin tällaisia tilanteita varten antamia tyyneyden tippoja. Tänään ei teetä eikä kahvia, ainoastaan kaikkea väsyttävää ja rauhoittavaa, etteivät kierrokset ylly liian suuriksi. Eipä silti, että plasebot tuntuisivat tehoavan. Olen jo etukäteen ihmismassan pauloissa sen verran kovasti, että toivon, että symblifunktion voisi toisinaan aivoista kytkeä pois ja siten säästyä kehotunteellisen ennakoinnin vitsauksilta. Menisi vaan ja olisi ja järkyttyisi vasta paikan päällä sen sijaan, että saapuu pöytään jo valmiiksi loppuunajettuna ja liian väsyneenä suhtautumaan mihinkään huumorilla. Vaikka tietysti odotan iltajuhlaa kovasti.

En ole edelleenkään päättänyt, laitanko mustan mekon vai toisen mustan mekon.