Muuttuvasta ja pysyvästä

Useimmat asiat elämässä kiitävät ohi. Päivät, viikot, kuukaudet, vuodenajat, vuodet. Ammatit, identiteetit, perheenjäsenet. Usein kun katselee elämäänsä taaksepäin, saa hämmästyä: Mikä tuo on? Miksi tuo tuntui tärkeältä? Ihanko tosissani olen koettanut sopeutua kahvinjuojaksi, noilla oireilla? Ihanko tosissani kuvittelin, ettei minulla olisi lainkaan tahdonvoimaa tai kykyä suunnata elämääni? (Ihan tosissani, uskon, koska muistan edelleen, miltä tuntui tajuta, että hetkinen, saan sittenkin päättää itse jostakin. Että pystyn päättämään ja pitämään pääni, vaikka ympäristö kuinka haraisi vastaan. Että saan asettaa oman hyvinvointini joskus etusijalle.)

Pian elämä on ohi. 

Siihen voi mennä vielä vuosikymmeniä, silti se on pian. Eikö jo taas ole lauantai kuten juuri äsken? Eikö taas ole lokakuun ja marraskuun taite? Kohta saan taas nostella tomaattilaatikoita pihalle ja kiroilla, kestääkö selkälonkkakompleksi sen kaiken pilateksen ja joogan päälle, joskus kun olisi levättäväkin, mutta keväällä mikään ei lepää.

Kohta käki, ensimmäiset pavut, kantarelli-ilon kellanoranssi ennen lehtien putoamista. Kohta sairastuminen ja tervehtyminen ja välillä sellainen sairastuminen josta ei noin vain tervehdytäkään vaan joudutaan taas luopumaan ammatista ja harrastuksista, identiteetistä, kuvasta jossa tehdään asioita ystävien kanssa, koska siinä kohden se ei olekaan mahdollista. Odotan miekan tipahtavan niskaani tai selkääni tai jonnekin. Itsehän tähän ryhdyin fysiatrin sanottua että joogan kyllä lopetat ainakin, ja koirakin kannattaisi myydä ja palstasta luopua. Koira on edelleen täällä, ostin talon paljon palstaa isommalla pihalla ja opiskelin joogaa lisää niin että voin nyt opettaa sitä. Ajattelen fysiatrin olleen väärässä pidemmällä tähtäimellä. Sillä hetkellä hän toki oli oikeassa, ei kehoni kestänyt näitä asioita sinä vuonna. Mutta se muuttui, sekin. Seitsemän vuotta olin ilman palstaa ja välillä en pystynyt kävelemään Kalliosta keskustaan kivuilta. 

Onneksi se muuttui. Ei itsekseen, mutta eihän työ takaa tulosta. Koen saaneeni ison lahjan siinä että voin kävellä taas kivuitta.

On asioita, jotka pysyvät. Enkä nyt tarkoita syklisyyttä. On asioita, jotka ovat ainakin toistaiseksi pysyneet syklien taustalla. Työhypoteesi: ehkä ne pysyvät jatkossakin? Saan olla myös väärässä. Sen oikeuden pidätän. Mutta saatan olla oikeassakin. 

Esimerkiksi itkettäminen, lapsesta saakka mukana ollut taipumus järkyttyä, hurmaantua ja liikuttua syvästi muiden mielestä aika mitättömistä asioista. Joku vanha ihminen elää yksinäisenä, esimerkiksi. Joku eläin kasvatetaan ahtaassa häkissä teuraaksi ja voi huonosti koko elämänsä. Lehti leijuu hitaasti puusta, pyörteillen, ja sen kuviot on kuin liukuvärjätty. Vanhaa metsää hakataan edelleen vaikka tiedetään, ettei sitä saa takaisin (ainakaan samanmoisena koska kaikki on nyt täynnä mikromuovia). Politiikassa pidetään kiinni järkevästä taloudenpidosta mutta ei suhtauduta samalla hartaudella biodiversiteetin säilyttämiseen ja hiilidioksidipäästöjen leikkaamiseen. Joku pelkää riskiryhmälapsensa puolesta niin että hänen on otettava lapset pois koulusta ja tarhasta ja jäätävä itse kotiin heidän kanssaan, koska yhteiskuntana olemme ilmeisesti ok sen kanssa että hauraammat menkööt pandemian vessanpytystä alas ja että oikeastaan terveys ei ole niin oleellinen asia kuin se, että kaikki näyttää normaalilta, mitä se normaali nyt sitten ikinä kellekään onkaan. Ja laulut, se on nolointa: miten musiikki voikaan liikuttaa kyyneliin saakka. Noloa, lapsena, kun koulussa ei olisi saanut itkeä jonkun laulun kauneutta. Ei se enää jaksa minua nolottaa.

Luen nettikeskustelusta jonkun kysymyksen, itkettääkö teitäkin tämmöiset jutut ja sitten sanat olenko liian herkkä.

Tähän kysymykseen voi esittää vastakysymyksen: Kuka tämän saa määritellä? (Länsimaissa, usein, pätevästi, hoitava lääkäri, sellainen joka on esimerkiksi Vompsulle läiskäissyt diagnoosin, jossa käytännössä todetaan hänen takertuvan lillukanvarsiin. Erilainen reaktio, eikö vain, kuin allekirjoittaneella, joka Vompsun tavatessaan ajatteli, että vau, haluan oppia, miltä tuntuu välittää noin paljon. Epäpätevästi, vertaiset, silloin kun heitä jurppii se, että toinen takertuu, tuntee, ehkä protestoikin jotakin, tai on vaan aivan liian sekaisin kokemastaan.)

Ja toisen, ehkä vieläkin tärkeämmän vastakysymyksen: Miksi haluaisit olla vähemmän herkempi? Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaisi?

Tarkoitan tätä: Tavallaan ymmärrän, mitä se tarkoittaisi. Minulla on oma jaksoni, jolloin lakkasin itkettymästä, liikuttumasta, järkyttymästä. Se oli se jakso, kun kaikki oli paskaa. Ja koetin kovasti olla itse kyyninen paska. Se on puolustusreaktio, ja on täysin ymmärrettävää, miksi pukeuduin siihen sotisopaan. Kaipa vain suojelin järkeäni ja toimintakykyäni, emootiot olivat liian repiviä ja pelottavia ja suuria, oli tapahtunut liian vaikeita asioita enkä kyennyt mitenkään prosessoimaan niitä. En ole mitenkään ainoa ihminen tässä maailmassa, jolle on käynyt niin.

Se meni aikanaan ohi. Mutta kun ajattelen tuota aikaa vastakohtana tälle muulle, joka tuntuu pysyvältä, on itselleni ihan selvää, kumman haluan. En ainakaan sitä maailmaa, jossa kaikki on paskaa. Sattukoon, mieluummin, itkettäköön, liikuttakoon. Olkoon niin kauniita lumisateita ja myrskyjä ja sumuja, että tekisi mieli itkeä liikutuksesta. Hengittäkööt kehot niin rauhallisesti kuolleen asennossa yhteisen ilman hämmentämisen lopuksi, että sydän on pakahtumaisillaan kehojen hauraudesta ja alttiudesta ajautua kaikensorttisiin häiriötiloihin. Koetan sanoa: Olen kiitollinen tästä herkkyydestä. Enkä ajattele sitä mitenkään poikkeavana. Pikemminkin, taidan ajatella, että nekin, joita ei nyt itketä, ovat itkeneet kuitenkin vauvoina. Heissä on, haluan ajatella, varmasti, varmasti se puoli. Jostain syystä he vain ehkä jäsentävät sen - no, liikana herkkyytenä? Ja piilottavat sen, kenties itseltäänkin. Toki uskon siihenkin, että synnynnäisiä eroja tässä on, ihan kuin kaikessa muussakin. Mutta toisaalta, jossain määrin tätä kai on jokaisessa eläimenpoikasessa?

Miten ihmeessä olemme päätyneet yhteiskuntaan, jossa arvostetaan kyynärpäätaktiikkaa ja kovaotteisuutta? Se on minusta kiinnostava kysymys. 

Ja: miten olen onnistunut pitämään kiinni omasta herkkyydestäni, kieltäytymään luopumasta siitä? Jos olisin kasvanut toisissa olosuhteissa, en ehkä pystyisi ajattelemaan tätä pysyvänä vaan tämä olisi minulle muuttuvaa. 

Tosiaan, kun katselen taaksepäin, se, mitä havaitsen pysyvänä (tuota kamalaa mykkää jaksoa lukuunottamatta - onneksi se on niin kummallinen että sitä on vaikeaa edes muistaa) on nimenomaan emootioiden nuljahteleva hulmuaminen. Ikään kuin jostain koko ajan tuulisi ja liput liehuisivat tuulessa, värikkäät viirit. Välillä suru läiskää kangastaan isommin, välillä ahdistus värähtää, pelko kahahtaa hereille, hämmennys taitaa väristä koko ajan jokin verran, ilo lepattaa liki tauotta. Helpotus läiskäjää pelon ja ahdistuksen laantuessa. Innostus ja kiinnostus kieppuvat villisti ja välillä säyseämmin. Eivätkä ne hulmua ja läisky vain kehossa ja sen tuntemuksissa vaan kaikkialla, mihin mieleni yltää: valtameren rannoissa, karttapallon pinnassa sormien alla, peltojen vaakasuorahkoissa suorakulmioissa, metsien virkkaamassa aurinkokennostossa, kuviteltujen dystopioiden kaduilla.

Se on kummallinen kuva, tajuan. Kummallinen, koska hahmotan pysyvänä juuri sen, mikä on monesta kaikista ohikiitävintä, epäluotettavinta. Kun luen yksi ilta Feldenkraisia, osun sanoihin, ettei voi ajatella selkeästi, jos on emootion vallassa. Tämä käsitys! Kuinka pitkään se piinasikaan ihmiskuntaa! Ja useimpia taitaa piinata edelleen. Tämä halu erottua luonnosta, erottua kehosta, muuttua pelkäksi kieleksi, pelkäksi logiikaksi - kuka sellaista haluaa? Nekö samat, jotka viis veisaavat politiikassa siitä, mitä tietylle haavikolle tapahtuu? 

Toki ajattelussakin on paljon pysyvää. Mutta kokemus on niin paljon laajempaa kuin ajattelu, ajatukset niin pieni osa elämää, vaikka tässäkin elämässä olen koettanut niitä ruokkia paljon enemmän kuin tunteita, rakentaa niistä jotain pitävämpää. Silti ne muuttuvat kerkeämmin kuin tunteiden kirjo. 

Lauantaiaamu, yksi monista, lokakuun loppu. Huomaan olevani laimeasti surullinen kysymyksestä, jonka luen internetistä. Että on jokin lahja, jokin puhtaasti pulppuava lähde, johon liitetään kokeellisesti arvostelma "liikaa" sen sijaan että, no, opeteltaisiin käyttämään sitä, tunnettaisiin siitä kiitollisuutta. Tunnun laimeaa surua siitä, miten huonosti olen onnistunut rakentamaan yhteisöä, jossa olisi lupa tuntea kuten tuntee. (Se on eri asia kuin toimia tunteiden määräämänä.) Yhteisöä, koska ei tunne rajaudu kehoon, piilottele siellä, ole mikään yksityisasia. Jaettuhan se on, jaettavaksi tarkoitettu. 

Ehkä vielä opin, muutun, ja voin sitä kautta helpottaa tanssia sen ympärillä, mikä vaikuttaa pysyvältä. 

Matkakengät jalassa

Koska jalka on lientynyt esimerkillisellä vauhdilla, varasin liput Italiaan. Eihän tästä jää kuin vajaa viikko väliin, tästä matkasta. Lähden ylihuomenna.

Kirjoitan vakuutusyhtiölle kirjeeseen, etten voinut tietää perjantaina, kuten ei lääkärikään, että viikon ajan astumattomaksi äitynyt jalka kohentuisi näin kiitettävästi ja nopeasti. Voihan toki olla, etten saa sieltä nyt mitään korvauksia, vaikka lääkärintodistuksessakin sanotaan, ettei voi matkustaa. Olisi pitänyt siirtää liput, ilmeisimmin, mutta en ole aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa eikä jalka silloin kestänyt astumista, joten oletin vaivan jatkuvan pidempään, kuten lääkärikin. Ja rahaahan se vain on, mitä vakuutuksesta voisi saada. Tärkeintä on, että pääsen lähtemään! Näin kirjoitan kirjeeseenkin ja tulen hyvällä tuulelle siitä, että saan kirjoittaa sinne muutakin kuin kuivaa korvaushakemusta, johon olisin listannut lentoliput ja lohduttoman terveydentilan. Hassua, ennen olen matkustanut vaikka missä kunnossa koska en ole tiennyt, että vakuutuksesta voi saada korvauksia, jos joutuu sairastumisen takia peruuttamaan matkan. Ehkä jatkan sillä mallilla jatkossakin... vaikka täytyy kyllä sanoa, että tuo koipi oli aika karmea eikä mahtunut kenkäänkään. Enkä aluksi tiennyt, että Italiassa asuva ystävä oli halukas ostamaan hotellimajoitukseni ja lähtemään Faunin kanssa seikkailemaan ympäri Etelä-Italian chilimaita.

Olen niin täynnä rakkautta ja iloa, että sitä on vaikeaa kuvata. Siinä sen taas näkee: elämä on niin arvaamatonta. Jokin, mikä vaikuttaa riesalta, paljastuukin varsinaiseksi siunaukseksi. Ehkä kaikki läheiset ovat lopen uupuneita mielialavuoristoratoihini, mutta ei se siltä vaikuta. Pikemminkin tuntuu kuin tämä olisi jotenkin lähentänyt. Tai ainakin se on lähentänyt minua heihin, mikä varmaankin heijastuu eteenpäin.

Olen jatkanut itkeskelyä, mutta nyt onnesta, kiitollisuudesta ja liikutuksesta.

Kaiken huippu on, että luin ahdistuneena paljon jaloista ja löysin sitä kautta podiatrin sivuille, jossa hän luetteli, mitkä terveyskengät käyvät ilman erityispohjallisiakin tiettyihin vaivoihin. Rekisteröin välittömästi kengän, joka mainittiin sopivaksi siihen kaikkeen, mitä tuosta jalasta löytyy. Muistin nähneeni niiden olevan nyt alennuksella Hakaniemen torin luona (kävelin eilen ostoksille ja näin silloin kyltin). Niinpä kipitin sinne, sovitin kenkiä jalkaan ja totesin aran jalan rentoutuvan kenkään ihmeen hyvin. Nyt olen ollut kengät jalassa tuntikausia, ja jalka on edelleen hyvä! Ehkä tätä riemua on vaikeaa ymmärtää sellaisen, jolla ei ole jalkateräongelmia. Mutta minun jalkani on hyväksynyt viimeksi kengän tällä tavalla vuonna 2007. Se voi olla kivuton muutaman hetken, mutta alkaa sitten krampata (jos kenkä on liian pehmeä) tai särkeä (jos kenkä on liian kova). Niin että minulla on ollut kohta viisi vuotta vain huonoja ja huonompia kenkiä. Tuntuu ihmeelliseltä, että nyt jalka lepää pedillä sanomatta MITÄÄN.

Koska en ole aiemmin löytänyt mukavia kenkiä, en ole noudattanut jalkafysioterapeutin ohjetta, etten saisi olla paljain jaloin lankaan. Jalat on ollut pakko ottaa pois omista ortooseistani, koska ne ovat niin kovat ja jalat alkavat särkeä niissä. Sitä paitsi ortoosit ovat niin kapeat, että jos ostan kengät, johon varpaat mahtuvat mukavasti, pikkuvarvas putoaa ortoosin ulkopuolelle. Olen tuskaillut ja kestänyt ja koettanut turiloida ja tuunata sandaaleihin kaiken maailman ekstravälipohjia, ja etsiä kenkiä, johon ortoosit istuisivat. Miten ihmeellistä, että jalat tuntuvat nyt lepäävän kengissä. Muistan hämärästi, että joskus kauan sitten oli kenkiä, joista tuli vastaava tuntemus, mutta siitä on niin kauan, että se oli joku toinen ihminen, se.

Odotan valtavasti, että pääsen perille. (Ellei pää nyt putoa. Nyt tietysti en saa vakuutuksesta korvausta, jos putoaa. Mutta rahaahan se taas kerran vain on: haluan sinne ja toiset haluavat minut sinne. En jaksa välittää mistään muusta nyt.) Että pääsen halaamaan ihania matkaseuralaisia, nukkumaan taas johonkuhun kietoutuneena ja nauramaan, varmaan vähän itkemäänkin, ainakin aluksi, voi.

Ihmeellinen, ihmeellinen elämä... Voi pää pieni, kuinka voisitkaan pysyä perässä tässä kaikessa? Pystynköhän perillä rentoutumaan ja syömään? Nukkumaan kokonaisen yön? Ehkä vain nukun, kun olen nyt käynyt niin kierroksilla.

Tahtoisin tanssia villisti, mutta koetan ottaa iisisti. Mutta sydän tanssii, sitä ei pitele nyt mikään. Se on pakahtua onnesta.

Kuulumisia koulumaasta

No jopas, siitä on jo viikko, kun olen kuulutellut kuulumisiani. Päivät tuntuvat kiitävän valtaisaa vauhtia, kun on tuo koulu, jonne poljen joka aamu hengitys miltei sakaten. Koulussa istun eri luokissa keltainen pahvikansio sylissä ja kirjoitan ja kuuntelen ja kommentoin. Olemme myös päässeet aloittamaan hieronnan ja sormijumpat. Henkilökohtaisessa opintosuunnittelmaneukkarissa yllätin itseni sanomalla, että vaikka psykologian opinnot ja työkokemukseni psykoterapian ammattikirjallisuuden parissa voitaisiinkin hyväksilukea sillä lailla ettei minun tarvitsisi osallistua vuorovaikutus-nimiseen aineeseen, haluaisin silti istua niilläkin tunneilla, koska minusta on jännittävää tarkkailla ryhmädynaamista prosessia ja sitä, miten toiset kurssikaverit hahmottavat vuorovaikutuksen. Ei ole aina helppoa hahmottaa, mitä vuorovaikutusta vuosia tutkimattomat ihmiset ajattelevat aiheesta. Jospa vaikka palaisin vuorovaikutuksen pohdinnoissani vähän lähemmäs planeetta maata tai jotain. Yksi ilta kävi myös niin, että Vompsu oli kutsunut tänne meille kotiin (tänään on etäpäivä, joten kirjoitan kotona) yhteisiä ystäviämme, ja parahdin siitä kuullessani puhelimessa kauhuissani, että ei, en jaksa, olen ihmisyliannostettu. Sitten hämmästelin sitä jälkikäteen, miten jaksankin olla niin prudentiaalinen ja motivoitunut kouluun, että jo iltayhdeksän aikaan ajattelen, että jos nyt istun iltaa kaverien kanssa rupatellen, anatomian tunnilla silmäni eivät ole niin kirkkaat eikä mieleni yhtä vastaanottavainen.

Saan tosissani siis pidellä itseäni tarkkaavaisuudessa sen suhteen, etten liikaa erakoidu ja käpristy opintoihin. On tärkeää, että sosiaalista toimintaa on: ihmissuhteet, yhdessä nauraminen, kaulailu ja hassuttelu auttavat jaksamaan ja pysymään opintojen tavoitteissa realistisella tasolla. Vaikka en muuten ole ihan kauhea perfektionisti, huomaan äkisti esimerkiksi anatomian kanssa, miten tarkkaavaisuuteni terävöityy. Myös ryhmäraportin yhdessä kirjoittamisessa tajuan viiltävästi, miten haluaisin huomauttaa jokaisesta pienestä pilkkuvirheestä, mutta sitten palautan mieleeni kontekstin: Tehtävänanto on saatu kirjallisena ja siinä virkkeet loppuvat kahteen huutomerkkiin. Pilkuista viis, siis!! Melkoista tasapainoilua ja vanhojen luontumusten suitsimista. Uutta tietoa kuitenkin vyörytetään sisään sillä tahdilla, ettei perfektionismiin ole varaa. Ja kun tiedän, miten paljon helpompaa minulle on omaksua teoreettisia periaatteita verrattuna motorisiin asioihin, ja että motoriset asiat ovat nyt uusia ja oikeastaan se tärkein osa koulutusta... niin, en aio antaa perfektionismille liikaa löysää ohjaa.

Hullunkurista sekin, miten äkisti loppukesän huuma ja unettomuus on vaihtunut säännöllisiin elämäntapoihin. Eikä vain minulla: myös muut avokommuunimme jäsenet ovat omaksuneet sellaisen unirytmin, että bileissä alkaa lopuksi haukotuttaa ihan vietävästi ja poistumme ensimmäisenä seurueena. Hauskaa. Tänään tapasimme rapussa puoli kahdeksalta aamulla ja sitten kävelimme uimastadionille vesijuoksemaan laumana. Kävellessä juttelin Faunin kanssa uneen pääsemisestä ja särähdin taas hereille siihen tosiasiaan, miten yksin ihmiset jäävät tällaisessa yhteiskunnassa, joka järjestyy ydinperheittäin. Miten ydinperheet sulkeutuvat eriöihinsä ja miten moni on ilman laumaa. Miten uusi tilanne oikeastaan on kyseessä. Ja miten samaan aikaan tarjolla on houkutteita, jotka sopivat erityisen huonosti tilanteeseen, jossa on ahdistunut ja yksinäinen - niin kuin netti, joka ei koskaan nuku, ja josta on vaikeaa riistäytyä väsyneenäkään irti, jos sängyn pohjalla odottaa vain ontto olo ja se, ettei ole ketään, jonka tahtiin voisi tasoittaa hengitystään ja haukotella. Kuinkahan kauan menee, että tämä yhteiskuntarakenne todetaan huonoksi kokeiluksi? Jaa-a. Itse en siis haluaisi menettää nettiä, täällä ja tässä on niin paljon hyvääkin, mutta kylläkin umpiomaisen talous-, perhe- ja parisuhderakenteen. Eihän yksittäinen addiktio, oli se sitten nettiin, viinaan tai huumeisiin tai vaikka tiettyyn toiseen ihmiseen, ole vain tuo yksi nautinto/tuska/riippuvuussuhde vaan kertoo jotakin laajempaakin ahdistuksen säätelystä ja siitä, tukeeko ympäristö jotenkin kelvollisempia ja kestävämpiä tunnesäätelyn ja elämänhallinnan keinoja. Ja minusta tuntuu, että ihmiset jäävät aika yksin. Ainakin itse jäin silloin kun olisin tarvinnut nuorempana kovasti tukea.

(Äh, en osaa pysyä kuulumisissa. Ehkä sen on hyväkin, mutta haluaisin kyllä myös päiväunille nyt ja lisäksi pitäisi varata hierojan aikakin. Koulutehtävä: Käydä hierojalla ja tarkkailla tämän otteita, vuorovaikutusta ja vastaanottotilaa! Käyn hupaisaa koulua. Juu, ei enää kahta huutomerkkiä, olen niille edelleen allerginen.)

Eilen kävelimme kotiin metrolta. Oli jo pimeää, ja ainakin itse olin hämmentynyt ja liikuttunut ystävän laulamisesta syntymäpäivillään pianon ääressä, tiesin kyllä hänen tekevän biisejä ja laulavan niitä, mutten ollut kuullut niitä ikinä. On kummallista, miten erilailla ihminen laulaa kuin puhuu. Miten erilaiset moodit hänessä saavat äänen musiikissa ja kohtaamisissa. Se sai mietteliääksi enkä oikein osannut sanoa mitään tilanteessa, paitsi että laulaminen oli hienoa. (Äh näitä latteuksia.) Kuuntelin vain äänen tuskaa, uhmaa ja tarvitsevuutta ja tunnistin siinä etäisesti sävyn, johon olin törmännyt saman ihmisen tekstissäkin silloin tällöin, mutta paljon vaivihkaisempana ja ohikiitävämpänä, paljon abstraktimpana. Hieman samanlaista hämmennystä kokee, kun katselee jonkun piirtämiä kuvia tai lukee runoja tai sensellaista, ne ovat niin erilaisia kuin naurava ihminen kahvipöydässä. Miten syviä ja moniulotteisia ihmiset voivatkaan olla. Kai meissä kaikissa on kätketyt puolemme. En kyllä oikein osaa hahmottaa, että itsessäni olisi kauheasti sellaisia, tai ainakin se on jotenkin hyvin erilaista sävyltään. Tyypillisesti ihmiset ovat hämmästelleet, miten helppoa kanssani on tulla toimeen, että he ovat kuvitelleet tekstien perusteella minut jotenkin vaikeammaksi ja voimakastunteisemmaksi (no, toki tunnen voimakkaasti, mutta ei se minusta oikeuta kanssakäymisessä kohtuuttomuuteen; syy jonka vuoksi en pidä itsestäni rakastuneena: silloin käyn helpoimmin kohtuuttomaksi), tai ovat kuvitelleet minut jotenkin paljon periaatteellisemmaksi ja jäykemmäksi tai surullisemmaksi ja syvämietteisemmäksi. Hassunkurista. Ehkä minussa on piilotettuna vuorovaikutteisuus, hilpeys ja leikki? Jaa-a. Haluaisin kyllä niiden olevan tässä tekstissäkin esillä mutta ehkä kirjoittaminen lietsoo tiettyjä moodeja?

(Runot kyllä eivät.)

No joka tapauksessa, jopas nyt taas aloin pohdiskella, pahus vie, olin aikeissa kertoa siitä, miten taitoimme kolmin matkaa hämärän pienen puistikon halki kohti kotitaloa, ja äkisti kun kävelimme siitä puiden alta, valtava hellyys ja kiitollisuus täytti minut ja melkein itketti, kun puiden lehtimassat olivat niin täyteläiset ja mahtavat ja monitasoiset ja monimutkaiset, ja jokainen lehti todellinen ja painovoimaa uhmaavana syvänvihreänä aurinkopaneelina, vielä hetken ennen kylmempiä syystuulia ja talven runkoista alastomuutta, kaikki tämä vihreä, muistan miten vaikeaa se on kuvitella talvisin, vihreys ja ilman lempeys, ja se kaikki tässä kaiken aikaa, ilmaiseksi ja vastalahjaa pyytämättä, pakotin muut pysähtymään alkamalla puhua lehdistä, kuvaamalla niitä ääneen.

Nyt on etäpäivä, perjantai. Teen täksi päiväksi kaavaillut tehtävät huomenna kirjaston hämärässä. Tänään nukun päiväunen. Nyt.

Nauru, itku ja hiljaisuus

Muistan edelleen sen keskustelun, jossa yritän selittää ystävälle, miksi minusta se, että nauran ja houkuttelen naurua esiin, ei osoita, etten ota asiaa vakavasti. Tapaus ällistyttää ja tekee varovaiseksi. En ole edelleenkään selvillä siitä, oliko ajoitus väärä tai olinko jotenkin väärä ihminen, jotenkin sopimaton. (Tiedän olevani sopimaton monenkin mielestä monellakin lailla, joskus palaute on aika suoraa, mutta ennen kaikkea kai minun pitääkin sopia omaan temperamenttiini ja siihen ihannemaailmaan, jota kohti pusken itsepäisesti silloinkin kun en osaa olla varma, onko se itsellenikään hyväksi. On vain yksi elämä, ei voi jäädä virumaan epätietoisuuteen, perustella sillä jähmettymistä.) Tai oliko meillä erilainen naurukäsitys, erilainen tunnekäsitys.

Kuten kirjoitin muutama päivä sitten, uskoni perustunteisiin on sillä lailla suhteellistettu, etten usko kahteen samanlaiseen suruun vaan ajattelen perustunneniputuksen kyllä jotenkin biologisesti viritetyksi mutta samalla ihan hirvittävän abstraktiksi ja tulkintojen vääristymiä sallivaksi. Ja minulla ilo ja suru ovat aika lähellä toisiaan, samoin itku ja nauru. Haluaisin taas naurumeditoida seurassa, koska se vaihdos, jossa kesken yhtäjaksoista hohottamista ja silmitöntä huvittuneisuutta ja hyvää oloa äkisti jokin vaihtuu aivan keveästi, syvä liikutus ja avuttomuus puskee pintaan ja itken muiden nauraessa, ja sitten liu'un vähitellen takaisin huvitukseen, on tutkimisen arvoinen. En tiedä, toistuisiko se, mutta eihän uteliaisuutta voi sammuttaa sanomalla, että jokin ei ole varmaa.

Olen jotenkin helpottunut ja onnellinen siitä kirjasta, jonka käänsin talvella, koska siinä käsiteltiin naurun terapeuttisuutta ja minusta alkoi tuntua siltä, etten ole ihan defensiivinen hirviö, vaikka tosiaan saatankin nauraa vaikeille asioille. Lopulta kyse on pienestä liikahduksesta vain. Siitä, että tulkinnan traaginen sävy vaihdetaan vaudevillekomedian reseptioon. Ei se siinä pysy tietysti ikuisuutta, mutta jos tilanteen huvittavat puolet näkee hetkenkin ajan, sellainen puuduttava vakavuus hieman hellittää ja usein sitä ponteentuu edistämään asioita ja tekemään järkeviä ratkaisuja.

Tai ehkä näkemyseroissa on kyse juuri tästä: toisen mielestä on paatunutta ja kovasydämistä pitää asioiden edistämistä ja järkeviin ratkaisuihin pyrkimistä sellaisena tavoitteena, joka ajaa oikeuden surra edelle. Ehkä jonkun maailma on sellainen, että hänen oikeutensa surra tuntuu helposti uhatulta. Minä en osaa vain kuvitella, miltä tuntuisi maailma, josta tuollainen oikeus pystyttäisiin riistämään. Se ehkä tekee minusta vähän kovan tuntuisen. Tietty suruni on ottanut tilan niin tanakasti, että olen vain iloinen, jos joku auttaa kärräämään siitä grammankin pois.

Jännittävää, kuten kommunikaatio ja toisten maailmojen kohtaaminen kai aina on.

Enemmän kuin että kontrastoisin naurun ja itkun ymmärrän ne perheeksi, joka eroaa hiljaisuudesta. Eilen olin hiljainen. En tyyni enkä rauhallinen mutta hiljainen, en tunteeton, oikeastaan hyvinkin liikuttunut, mutta ilman huvittunutta tai murheellista sävyä. Kävelin eri puolilla kaupunkia, katselin tarkasti kasveja ja ihmisiä, ilmeitä ja eleitä, kävin haistelemassa kasvitieteellisessä kaikki siellä nyt kukkivat pionit sekä wisterian ja herttavirmajuuren. Joskus pitkäkestoinen syvähengittäminen saa aikaan tuollaisen oudon hiljaisen liikutuksen tilan. Pidän siitä, tila on hyvin problematisoimaton ja sanaton, hyvin yksinkertainen ja vastaanottavainen. Ja juuri tuosta tilasta nousee oivallus siitä, että tämä ei ole omistamisen maailma. Hymyileminen tai itku eivät kuulu kellekään, ei myöskään kauneus, vauraus, onnellisuus, rakkaus ja sensellaiset asiat, joiden turvaamiseksi nähdään paljon vaivaa. Niistä voi nauttia, mutta tarkalleen ottaen niitä ei voi omistaa eikä turvata. Niiden edellytyksiä voidaan kyllä turvata, ja siksi minusta on tärkeää käydä esimerkiksi äänestämässä.

En muista, milloin koin ensimmäisen kerran tuon tilan, varmaankin jo ihan lapsena. Myöhemmin yhdistin sen seksuaalisuuteen, se kai on helpoin reitti tuohon tilaan tai ainakin tässä yhteiskunnassa tyypillinen. Siten kun löysin syvähengittämisen, ajattelinkin ensin suorittavani jotakin henkilökohtaista, yksityistä seksuaalista vallankumousta. (Tosiaan, tuskin olisin uskaltanut erota ilman syvähengittämisen oppimista ja tajua siitä, ettei välttämättä sellainen olo liitykään jonkun tietyn ihmisen rakastamiseen tai ainakin sen yrittämiseen, ja että on mahdollista olla sillä lailla hiljainen ja liikuttunut myös ihan vain hengittämisen avulla.) Vasta nyt vuosien kuluessa olen alkanut hahmottaa, ettei kyse ole mistään seksuaalisesta, ellei sitten kaikki ihmisen aikuiskokemus ole seksuaalista jollakin tavalla tai tasolla. Että kyse on jostakin muusta - en oikein tiedä, miten se pitäisi sanallistaa. On kuin olisi jokin tunne, mutta se ei yksilöidy. Ei, en halua puhua tunteesta, koska siitä tulee mieleen nimetty tunne. Virittyneisyydestä ehkä. Liikutuksesta. Itsen soimisesta.

Mutta vaikka tuo liikuttunut hiljaisuus onkin käynyt rakkaaksi, en ole tyyni enkä halua olla, enkä haluaisi olla vain liikuttuneesti hiljaa, haluan myös nauraa ja itkeä ja ehkä olla väsynyt ja turtakin välillä, en halua yhtäkaikkista puuroliikutusta. Ja silti, aina kun olen liikuttunut ja hiljaa, se on kummallista, minusta tuntuu, ettei minulla ole kiire mihinkään, että asiat sujuvat itsestään, että katoan, että oikeastaan on vain hengitys ja jalkojen kumu maahan ja siinä se, siinä kaikki, ryhtikin sujuu itsestään, oikeastaan hengitys ja jalatkin, ne ovat kuin rikkoontumattoman sydämen rauhallinen maininki, jolle voin ihan yhtä vähän kuin meren liikkeelle. Voin haluta olla hiljainen ja liikuttunut ja soida, mutta siinä tilassa en voi haluta itkeä enkä nauraa. En kyllä tiedä, voinko haluta itkeä ja nauraa muutenkaan, ehkä joskus. Mutta se on toisenlaista, niissä kuvissa näkee itsensä ikään kuin ulkoa käsin, kun taas hiljaisuus on tuntu, pulssi, liikutus, jotakin äärettömän sisältäkäsin koettua.

Äh, ehkä kukaan ei tajua yhtään, mitä koetan sanoa. Mutta olen huomannut, että en itse pääse koskaan hiljaisuuteen itkun kautta, en yksipuolisen itkun. Itkunaurun kautta ehkä, naurun kautta todennäköisemmin. Miksi? Ja: meneekö se jollakulla toisinpäin?