Synkka

Illalla kävellessä raitiovaunulle meinaan ensin oksentaa, koska maailma heiluu. Sitten tajuan: heiluu on väärä sana. Maailma korkeintaan helluu. Käy kuin elokuvassa, jossa ääniraita ja kuva eivät synkkaa: tasapainosynkka on pielessä. Ja samalla tavalla kuin elokuvassa, jossa lähikuvan henkilön kasvolihakset liikahtelevat väärään aikaan kuultuun ääneen nähden, on äärimmäisen helppoa havaita synkan menneen poskelleen, mutta vaatii runsaasti keskittymistä sen määrittämiseen, laahaako jäljessä ääni vai kuva. Tai nyt: tasapainoaisti vai näkymä.

Kun keksin synkan metaforan, raitiovaunulta perille käveleminen ei enää tunnu niin pelottavalta ja kuvotus lievittyy. Ajattelen aivojani, jotka kärsivällisesti yhdistävät tasapainohermoston ja näköhermojen välittämää informaatiota. Reppanat! Ja kumma kyllä, huomaan, että minussa tapahtuu se sama, josta olen lukenut gradua tehdessäni ja etsiessäni todistusaineistoa synnynnäisestä tai ainakin varhain hankitusta, usein tiedostamattomasta uskomuksesta tuntoaistin erehtymättömyydestä (tai ainakin vaikeammin huijattavuudesta) psykologisista kokeista, joiden mukaan visuaalisen osoittauduttua petolliseksi ihmiset turvautuvat sangen nopeasti tuntoaistiinsa. Lakkaan ajattelemasta näkymää jonakin ensisijaisen informatiivisena. Vaikka lääkärin kokeissa hypoteesi oli, että tasapainoaistini on vinksahtanut joksikin aikaa, enkö vain epäilekin näkemääni! Äkkiä kuulen äänet hyvin tarkasti olen varsin selvillä siitä, mitkä kohdat jalkapohjasta koskettavat maata ja miten ilma puhaltaa poskia.

Olisi kiinnostavaa tietää, ohjaako tajuntani tasapainoaistin perusteella silmiä viipeellä vai koettaako se vain sovittaa informaatiota viipeellä. En voi oikein tarkastella asiaa, koska mukanani ei ole peiliä, ja sitä paitsi tällainen tarkka keskittyminen voisi saada tajunnan ujostumaan.

(Se olisikin jotain, jos huimaus loppuisi kuin seinään.)

Kokoontumisen jälkeen kävelen kotiin koko matkan. Se tuntuu paljon vähemmän kuvottavalta ja helluttavalta kuin menomatka. Ehkä vähitellen tajuntani tottuu siihen, että maailma on tällainen. "Kuule", sanon Vompsulle, "ehkä ne ovatkin väärässä tästä koko jutusta. Ehkä korvien kaarikäytävien sakka ei laskeudukaan kallistelun myötä millekään uusille paikoille, vaan aivot vain oppivat." Synkan puute on edelleen selkeä, kun keskityn tarkastelemaan sitä, mutta tuntuu siltä, että odotin sitä enkä siksi huomaa sitä niin läpitunkevasti kuin menomatkalla. Siitä on tullut sellainen so what -tekijä. "Kallisteluharjoituksetkin sopisivat kuvaan", lisään. "Voihan olla, että sillä tavalla vain aktivoidaan tajuntaa sopeutumaan siihen seikkaan, että nykyään maailma tuntuu tältä ja siihen on sopeuduttava." Vompsu miettii hetken hiljaa ja sanoo sitten: "Mitenkä se koe menikään niistä silmälaseista, jotka kääntävät maiseman väärinpäin? Eikö niidenkin kanssa mennyt joku kymmenisen viikkoa, että aivot oppivat kääntämään kuvan?" En muista lukeneeni asiasta, joten kohautan olkapäitäni.

Aivot oppivat, niin. Kallisteluharjoituksissa niille annettaisiin tarkoituksella juuri sitä informaatiota, jota ne oppimisekseen tarvitsevat. Informaatiota annosteltaisiin vieläpä juuri niin kuin tiedetään oppimisen kannalta hyvin tehokkaaksi: harjoite, toisto, toisto, tauko, ja koko homman toisto pari kertaa päivässä. Totisesti, kyllähän nyt aivot oppivat kiertämään yhden jos toisenkin esteen. En ole turhaan lukenut Sachsia ja muutakin tajunnan tutkimusta, on helppoa olla toiveikkain mielin. Ja jotenkin minusta on miellyttävämmän ja luotettavamman tuntuista ajatella, että aivoni oppivat pian synkkaamaan tämän uuden tasapainoaistin antaman informaation muiden aistien infon kanssa. Se kuulostaa niin paljon aktiivisemmalta, toiveikkaammalta ja järkeenkäyvemmältä kuin kaarikäytävien sakka, jota ravistellaan ja jonka toivotaan sedimentoituvan kohtaan, jossa siitä ei olisi harmia. Aivan kuin pää olisi sellainen vesikupla, jossa on valkoista hilettä, joka sataa lumena kaupunkien päälle, kun kuplaa ravistaa.

Tunnen itseni varsin kerettiläiseksi näin ajatellessani. Kiltti lääkäri koettaa kertoa, miten asiat ovat, ja minä sen kuin saan tällaisia pönttöjä ajatuksia. Mutta niin monet asiat potilasohjeessa kuulostavat epävarmoilta. Tarkkaa syytä ei tunneta, ehkäisyä ei tunneta, varsinaista hoitoa ei tunneta, on vain käytännössä huomattu tällaisen kallistelun saattavan nopeuttaa parantumista. Eikähän minun tarvitse uskoa mihinkään teoriaan huimauksen takana tai mallintaa sitä millään tavalla. Riittää, että koen huimauksen ja hellumisen (ja toistaiseksi tästä ei ole mitään epäilystä) ja teen kallisteluharjoitteet, jos ne kerran edes saattavat nopeuttaa parantumista. Jos olisin aihetta tutkiva lääkäri, sitten kenties minulla olisi hyvä olla teoriantynkää rahoittajien tyytyväisenä pitämiseksi, mutta olen vain potilas. Minulle riittää, että synkka palaa.

On aika vaikeaa ajatella näin, kun on ensin kouluttautunut yliopistossa ja liikkunut pitkään piireissä, joissa selittämiseen liitetään paljon tunnetta ja arvoa, ja joissa toisaalta kaikenlaisiin uskomushoitoihin suhtaudutaan avoimen pilkallisesti. (Vaikka minun täytyykin sanoa, etten itse tee niin. En yksinkertaisesti osaa halveksia esimerkiksi plasebovaikutusta, ja jossain vaiheessa koin siitä syvää kauhua, koska tietyissä piireissä se vain on suuri puute. Minusta tuntuu aivan luontevalta, että toiveikkuudella on vaikutusta toipumiseen, ja että joskus saattaa riittää toiveikkuuden kohentaminen C-vitamiinitabletilla, jonka väitetään olevan uusinta ihmelääkettä. Samalla tavalla en osaa halveksia ihmisiä, jotka ovat uskovaisia. Olenhan toki lukenut siitäkin, että ilmoittavat suurempaa koettua tyytyväisyyttä elämäänsä, ja miettinyt, että se voi johtua ihan siitä, etteivät he vaivu epätoivoon. Mikä mieliharmi, ettei voi tuosta noin vain päättää alkaa uskoa siihen, tähän ja tuohon ihmehoitoon tai jumaluuteen. Etenkin, jos ne ovat ihan kohtuuhintaisia.) Syyllisyydentunteet omista ajatuksista täyttävät pian lörpötellen mielen. Mutta sitten hiljennän ne: ei minun tarvitse enää koettaa miellyttää ketään, joka keksii, että ajatukseni ovat vääriä. Kukaan ei pidä ajatuksiani tieteellisesti relevantteina eikä siten koe hinkua tukahduttaa niitä, jos ne eivät sovi hänen näkemyksiinsä. Herramunjee, minähän olen keski-ikäistyvä lehmuksenvihreäpipotäti, joka kärsii hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta ja kääntää terapiakirjallisuutta... Jotenkin se on hyvin helpottavaa, koska en ole koskaan oikein oppinut sensuroimaan itse ajatuksiani, ehkä siksi, etten ota niitä niin vakavasti ja etten kuitenkaan elä niiden määräämällä tavalla. (Esimerkiksi en ikinä olisi seurustellut kenenkään kanssa, jos olisin antanut ajatusteni päättää rationaalisesti asioista; hyvä etten ole antanut. Minusta tuntuu, että elämästä oppii paljon enemmän, kun vain antaa mennä ja tekee ihan hullujakin juttuja, jotka vain tuntuvat jotenkin vetoavilta. Tietysti sillä edellyttyksellä, ettei loukkaa samalla toisia.)

Loppumatkan tunnen voimakasta metakognition tason iloa siitä, että ajatukseni pompahtelevat kurittomasti ja ettei minun tarvitse sitoutua niihin millään tavalla, tunnistaa ne vain ja ehkä vähän hihitellä niille. Tuntuu hauskalta myös havaita itsensä aktiiviseksi potilaaksi. Heti, kun saan tehtyä oman kertomukseni tapahtuvasta, asetun siihen sopuisammin. Diagnoosin jälkeinen kohtalonomainen tuntu on kadonnut eikä asia enää itketä. Tasapainosynkka pielessä, ei sen kummempaa.

Juoppotesti ja valmistautuminen

En ole kirjoittanut muutamaan päivään, koska olen purrut hammasta ja sietänyt kummallisia oloja. Viime yönä kyllästyin, kun en huimaukseltani pystynyt nukkumaan. Tai on oikeastaan vähän jälkiviisasta kirjoittaa kyllästymisestä, kun oikeasti pidin rystyset valkoisena kiinni patjasta tipahtaessani sillä kolme kertaa sekunnissa lattian läpi ja huusin äitiä. Huimaus oli niin pahaa, etten nukkunut silmänräpäystäkään koko yönä. Ja jos jostain on pidettävä kiinni, sitten unesta. Tiedän, miten tolkuttomaksi käyn unen puutteessa. (Kuten nyt!)

Minulle ei ensin annettu lääkärinaikaa, mutta kuvattuani oireeni terveydenhoitajalle hän myönsi, että voisi olla tarpeen käydä lääkärin pakeilla "jos se kerran estää nukkumisenkin täysin". Se oli onni, koska terveydenhoitajan johtohypoteesi tuntui olevan, että minulla on vatsaflunssa, jonka vatsaoireita en vain huomaa. (Kuulostaa aika siunatulta tilalta, yleensähän vatsaflunssan vatsaoireet ovat varsin keskeisinä tietoisuudessa.) Intin itsepäisesti, ettei vatsassani ole mitään kummallista, ja pääsin lääkäriin.

Lääkärissä teimme kummallisia kokeita ja sain kuulla elimistöstäni taas aivan uusia asioita. Esimerkiksi tärykalvoni ovat aivan täynnä arpia. Lääkäri näkee pelkästään korviini kurkistamalla, että olen sairastanut julmetun monta korvatulehdusta lapsena. Mitään ihmeempää ei löytänyt, mutta testit olivat kyllä hauskoja. Polvia ja kantapäitä näksittiin refleksivasaralla, äänirautaa pidettiin eri kohdissa kalloa. Välillä kallonpohja resonoi sen kanssa ja välillä ei. Minun piti seistä silmät kiinni ja kädet eteen ojennettuina. Sitten minun piti siirtää paino jalalta toiselle silmät kiinni. Hauskin kohta oli, kun lääkäri pyysi minua sulkemaan silmät ja levittämään kädet sivuille. "Ja sitten kosket nenänpäätä ensin toisella, sitten toisella etusormella." Hihkaisin silmät kiinni: "Oo, juoppotesti!" Lääkäri mutisi jotakin nimeämistäni vastaan, ties minkä takia. Suoriuduin hienosti, vaikka tajusin nenätestissä, etten ole harjoitellut sitä ikinä.

Juoppotesti tuntui sikälikin sopivalta nimeltä, että oloni muistuttaa suunnattomasti sitä iloisen illan hetkeä, jolloin maisema alkaa sahata silmissä eestaas ja yrppäys pyrkii kurkkuun ja on myönnettävä, että on hermostuksissaan kumonnut aivan liikaa alkoholia kurkustaan alas. Tämä ei ole enää hauskaa, tässä saa tehdä täysillä töitä, ettei kaatuisi holtittomasti johonkin suuntaan.

Nyt tietysti huimaukseen on sitäkin hankalampi suhtautua, koska sitä ei ole edeltänyt mikään iloinen pikkujoulutunnelma; päinvastoin, riistämällä edellisen yön unet huimaus sai aikaan sen, että päätin olla menemättä kustannustalon pikkujouluihin, jotka alkaisivat tunnin ja kolmen minuutin kuluttua. En tahdo vaikuttaa vahvasti pohjia vetäneeltä. Voin hyvin kuvitella, kuinka kesken jonkin henkevän ajatuksenvaihdon (jonka ajan luultavasti olisin lähinnä kuuntelevana osapuolena) kaatuisin varoittamatta suorin koivin selälleni, PUM. (Se saattaisi näyttää siltä kuin information overload todella olisi tyrmännyt minut.)

Lääkäri tosin evästi minut ohjeella, etten saa antaa huimauksen tai huimauksenpelon invalidisoida itseäni: On vain rohkeasti ja sinnikkäästi mentävä ja tehtävä kaikki, mitä muutenkin tekisin. Jos jossakin asennossa huimaakin, tuota asentoa on koeteltava muutamia kertoja päivässä siten, että huimaavaan asentoon mennään, pysytään siinä, kunnes huimaus katoaa, poistutaan asennosta, ja toistetaan tämä vielä neljästi heti perään. Mutta toisaalta, en ehkä ilman huimaustakaan tuntisi olevani juhlakunnossa yhdet yöunet täysin väliin jättäneenä.

Diagnoosihypoteesin kuultuani (joitakin neurologisia kokeita suoritetaan tulevina viikkoina vakavampien mutta epätodennäköisten syiden poissulkemiseksi) kävelin mäkeä ylös kotiin vollottaen; se rohkeudesta ja sinnikkyydestä. Äitini sairastelee on-off tätä samaa hyvänlaatuista asentohuimausta. Jos tämä nyt on sitä. Äiti parantuu aina muutamiksi kuukausiksi ja sitten vaiva uusii. Ei se häntä näy ihmeemmin pidättelevän, eikä se varmasti pidättele kohta minuakaan, kunhan nyt ensin totun siihen, että uusi tapani olla sisältää olennaisena ainesosanaan saman pyörrytyksen ja oksetuksen tunteen, jonka olen liittänyt lähinnä "TÄTÄ TULEE VÄLTTÄÄ" -lapulla mielessäni varustettuihin venkslottimiin kuten keinuihin ja ketjukaruselleihin.

Kotiin tultuani kävin heti käsiksi huimaukseen. Ohjelapussa lukee:

Huimauksen paranemista voi nopeuttaa harjoituksilla, joissa päätä kallistetaan useita kertoja päivässä monen kallistuksen sarjana siihen asentoon, jossa huimaus käynnistyy.

(Lapussa lukee myös, että vaiva kestää keskimäärin 10 viikkoa - motivaatiota parenemisen vauhdittamiseen luulisi löytyvän - ja että varsinaista hoitoa kallistusharjoitusten lisäksi ei ole, ei liioin ehkäisyä.)

Kun menin huimaaviin makuuasentoihin vapaaehtoisesti, huomasin jännittävän seikan: huimaus ei tunnu ollenkaan niin kamalalta, kun siihen valmistautuu ja altistuu sille tahdonalaisesti. (Vapaaehtoisesti tuntuisi liian vahvalta kannanotolta, koska aistin itsessäni tiettyä pakottamista ja kurinalaisuutta. Valmistautumisen vaikutuksesta tällä tavoin - ahdistusta vähentävästi - on kirjoitettu psykologiassa paljon, mutta en olettanut vaikutuksen sentään ulottuvan huimaukseen. Tavallaan typerää, etten olettanut, koska huomaan kestäväni lääketieteellisiin toimenpiteisiin liittyvän kivunkin paljon paremmin, jos tiedän tarkasti, mihin se liittyy, kauanko se tulee kestämään ja kuinka voimakasta se osapuilleen on. Mutta kenties ajatus huimaukseen valmistautumisesta ei vain tuntunut mahdolliselta.) Kokemus eroaa kovasti satunnaisesta lattian läpi putoamisesta patjoineen päivineen - tästä tahallisesta huimautumisesta puuttuu täysin edelliseen liittyvä kauhu putoamisen tunteen yllättäessä. Niinpä kallistelen rauhallisena ja tunnen huimauksen, tuen käsillä lattiaan, odotan huimauksen katoavan ja sitten koettelen uudelleen tätä tunnetta. En voi kuvata tuntemusta miellyttäväksi, mutta siitä puuttuu se sanaton, nimetön kauhu, joka tekee huimauksesta normaalisti niin karmean tuntemuksen.

Vaikka vaiva tuntuukin ikävältä, siinä on myös hauskoja puolia. Esimerkiksi, kun tarpeeksi poisherkistän itseäni putoamisen ja kieppumisen tuntemuksiin liittyvästä kauhusta, käyköhän lopulta niin, että lakkaan kokemasta silmitöntä kauhua liukastumisissa? (Minusta melkein mikään ei ole niin pelottavaa kuin liukastuminen. Se hetki, jona tajuaa livenneensä ja putoavansa, on täynnä epämääräisiä kirkaisuja ja pelkoa siitä, että kieli menee poikki yhteen naksahtavien hampaiden välissä tai lonkka murtuu tai ranne murtuu tai tapahtuu jotakin vielä kamalampaa, se maistuu tältä, vähän kuin raudalta ja tulitikunpäiltä, se hetki on pidempi kuin mikään muu, mutta sitten kauhu onneksi hellittää samalla hetkellä kun maa ottaa kehon vastaan kovana ja nirhaavana, mutta onneksi se on siinä. Ei mikään ihme sekään, että tunnen tämän maun ja pelon tarkasti - pelkäsin ja maistoin sen ainakin kolme ensimmäistä vuotta ratsastustunneilla, aina sinne saakka, että putosin ensimmäisen kerran hevosen selästä ja totesin, ettei se ole ollenkaan niin kauhistuttavaa kuin liukastuminen. Minusta tuntui ihan hullulta, kun jotkut päivittelivät, eikö minua pelota, että tipahdan. Mitä se heitä saattoi liikuttaa, hehän uskalsivat kävellä talvella kadulla...)

Tämä käy mielenkiintoiseksi. Saapa nähdä, alanko pian hykerrellä ennen uloslähtöä siitä mahdollisuudesta, että ehkä nyt saan liukastua ja testata hypoteesiani. Sitä on vaikeaa uskoa, mutta toisaalta, en olisi uskonut neljä vuotta sitten sitäkään, että menen vapaaehtoisesti veden varaan uimahallissa useita kertoja viikossa.

Jotta elämä ei suistuisi raiteiltaan, ajattelin kokeilla huomenna vesijuoksemista. Siinä kaatuminen ei ainakaan satu.