Ihana viikonloppu

Maanantaiaamu, ropsii sadetta. Melkein itkettää, kun ajattelen viikonloppua. Joskus juhliin onnistuu tiivistymään sellaista välittämistä, läheisyyttä ja suloisuutta, että käyn vähän veteläksi ja hyvin kiitolliseksi. Nyt käy juuri niin.

Oikeastaan kaikki alkaa jo perjantaina, jolloin on Vompsun vapaapäivä ja istumme puistossa. Koetan käydä läpi kässäriä ja Vompsu gradua ja toivon salaa (ja Facebookissa), että joku tulee pelastamaan minut siitä puuhasta. Niin käykin, H tulee hetkeksi ja samoin yläkerran Fauni, pidemmäksi aikaa, ja lopulta lojumme puistossa vaikka kuinka pitkään juttelemassa kolmistaan, ja sen jälkeen vielä kävelemme Vompelmuschin ja koiran kanssa rantoja ja kesän huikaisevuutta ja törmäämme kahteen ystävään ja puhumme Töölönlahden pohjukassa ikuisuuden siitä, miksi raitiovaunut kulkevat Helsingissä niin hitaasti. (Harmi, ettei liikennekaverilla ole blogia, linkkaisin mieluusti sinne. Raitiovaunukysymys on mielenkiintoinen ja opettavainen; no, ehkä kirjoitan siitä jokin toinen kerta, jos muistan.)

Myöhään illalla Vompsun piti tehdä gradua ja minun siivota, mutta koska on jo myöhä, siivoammekin yhdessä. Eikä siihen mene kuin tunti! On helppoa demonisoida siivoaminen päässään niin vastenmieliseksi, ettei siihen tartu ja sitten potee huonoa fiilistä omasta saamattomuudestaan paljon enemmän kuin tunnin hommasta kannattaisi. Etenkin kun siivoaminen tuntuu hyvältä aina kun sitä vain ryhtyy tekemään. Hullunkurista! (Siirtyisiköhän tästä oivalluksesta jotakin kohta käytäntöön... täällä on nyt aika sotta.)

Lauantaina menen sitten puoliltapäivin vesijuosseena ja päiväunet nukkuneena Faunille ja teen valtavan pullataikinan. Koska leivontakulho on aika pieni, laitan sen kohoamaan lavuaariin, ja sitten juttelemme toisessa huoneessa, kunnes raa'an taikinan tuoksu alkaa tuntua voimakkaasti. Siitä tietää, että taikina kuplii, nousee. Se on myös valunut jo vähän lavuaariin, mutta ei katastrofaalisesti. Leivon korvapuustit, taikina on hassun löysää ja kummallista ja pullista tulee kummallisen näköisiä, mutta ei semmoinen haittaa, kunhan ne maistuvat hyvältä. Sitten paistamme pullia ja puhumme lisää ja lopulta kello on niin paljon, että minun on kipitettävä kauheaa vauhtia kotiin siivoamaan vessa, sillä se jäi illalla vielä tekemättä. Ja sitten vähän silmämeikkiä ja oranssi paita, ja kauhea kasa kasseja ja sateenvarjoja, koska ei voi tietää, alkaako puistossa ehkä sataa, ja hilpeän kupliva mieli, sekin ehkä tarvitsisi lavuaarin, ja koira remmiin, juoksen portaat uudestaan ylös ja soitan ovikelloa, mutta Fauni loikkaakin ostoksineen ulos hissistä, ei ovesta. No, yhtäkaikki, raahaamme kaikki tavarat puistoon ja siunailen mielessäni, että luojan kiitos Faunilla sattuu olemaan aikaa, koska Vompsu on edelleen töissä ja en ehkä saisi kannettua kaikkea kamaa yksin, tai ainakin se olisi aika paljon epämukavampaa. Sitä paitsi hän toimii mainiona innostuskauhistuslevottomuuslavuaarina kuplivalle mielelleni. Sitä nimittäin koetellaan: istumme tovin puistossa keskinurmella, ketään tuttuja ei vielä näy, ja sitten alkaa vähän pisaroida. Levitämme sateenvarjon ja kyhötämme sen alla ja koetamme kiskoa viltin ja kaikki kamatkin sateenvarjoni pienen suojan alle ja kaiken aikaa mieleni pyörittelee hulahulavannetta: entä jos onkin jotenkin väärä päivä tai väärä aika tai väärä paikka tai olen vain kuvitellut kaiken ja kukaan ei tule ja apua apua miksei ketään ole tässä vaikka Pentelelen ukulelekeikka varmasti alkaa ihan justiinsa ja jos alkaa sataa niin tuleeko kukaan ja kastuvatko korvapuustit ja pitääkö ne raahia takaisin sisään...

Onneksi kaikki selviää, puhelin soi, jotkut muutkin sentään ovat tulossa. Löydämme myös ukuleleseurueen ja siirrymme sitä lähemmäksi ja vähitellen ihmisiä valuu paikalle, ukulelet soivat hassuja epäukulelemaisia sävelmiä kuten Paranoid ja Finlandia-hymni ja herkkuja kertyy yhä enemmän viltin keskelle. Ihmisiä äkisti vain on monta, hymyileviä kasvoja, ja koirakin malttaa käyttäytyä kauniisti keikan ajan. Äkkiä kaikki aiempi huolestus ja jännitys on kadonnut, on vain hauska ilta puistossa ystävien kanssa, he kaikki näyttävät hyvin kauniilta ja iloisilta ja sympaattisilta, ja taivas roikkuu päällämme meleerattuna, ja pohdimme aina välillä, alkaako se valua, mutta emme ole asiasta turhan huolestuneita. Yksi vieraista on tuonut mukanaan metallisia älypelejä, joissa erilaiset metallinpalat pitää saada irrotettua toisistaan. Älypelit kilahtelevat hauskasti vapaassa rytmissä ihmisten käsissä. Vompsu tulee töistä ja tuo mukanaan Lohen, joka ei kauheasti piittaa seurueesta vaan on kiinnostunut lähinnä syömään ruohoa. Koiraa taas kiinnostavat enemmän rapsutus ja leipomukset.

Sitten tulee pisara, ja toinen, sateenvarjot levittävät kirjavat kehänsä, yksi vieraista huutaa muiden ylitse, että tätä on luvattu jatkuvan pitkään, joten on parasta siirtyä sisään, ja haalimme yhteistoimin herkkuja erilaisiin kasseihin ja nyssäköihin ja ponnistamme jaloillemme. Pitkä kulkue, parikymmentä ihmistä, kiemurtelee kaarevaa kujaa takapihallemme, longertaa sisään takaovesta ja kipuaa hämärää rappukäytävää ylös. (Vain alakerran valonappi on rikki, mutta en muista mainita siitä, joten kiipeämme hämärässä koko matkan.) Eteiskäytävässä alkaa naurattaa, koska vaikka bileissäni on joskus ollut kaksinkertainenkin annos ihmisiä, eivät he ole ikinä tulleet sisään yhdellä kertaa, ja nyt näyttää jotenkin uskomattomalta, että nämä kaikki tyypit aikovat mahduttautua meidän pienelle lasikuistillemme. Mutta tottavie kaikki mahtuvat sisään. Tilaa pitää vain käyttää luovasti: pöydällä ja lattialla istua, sängylle ahtautua sylikkäin. Se edesauttaa tunnelman virittymistä hilpeäksi ja läheiseksi vähän samaan tapaan kuin jokin hassu leikki.

Ja koska tunnelma kutoutuu sellaiseksi turvalliseksi ja hieman hassuttelevaksi, tapahtuu kaikkea hauskaa: nautinnollisesti hengittelevä päähierontajono, kurkkulaulua, ruotsintuntileikki epäsäännöllisten verbien kertaamisineen... saa lojua sylissä ja pitää sylissä, syödä herkkuja ja valvoa hämärässä huoneessa, jossa jouluvalot luovat kumman tunnelman hämärän jo hiivittyä sateiseen kesäyöhön. Tavallaan harmi, etten ole tullut ottaneeksi kaikkia jouluvaloja pois, kun joulusta on kuitenkin jo aika kauan, mutta toisaalta, seuraavaan jouluun ei ole niinkään pitkälti enää, joten ehkä valot saavat pysytellä paikoillaan. Sitä paitsi kiinanjasmiini on taas kerran kietoutunut valon johtoon ja olisi sääli repiä siltä kiipeilytukensa.

Tanssia ei voi, koska tila on niin pieni, mutta jokin loksahtaa silti kohdalleen.

Maailma kutistuu yhteen huoneeseen, joka keinuttaa meitä hämärässä ja sinisten tähtien tuikkeessa, sormet hiipivät päänahassa, yrttikimput ovat sotkeutua sängylläistujien hiuksiin, muutama aiemmin ikinä näkemätön ihminen käy tutuksi olemukseltaan, tuntuu hyvältä, että hekin ovat täällä meillä punomassa tunnelmaa, eräällä naisella on uskomattoman purskahtava nauru, sen rytmi loikkaa kaiken puhutun ylitse, näen naurajien takahampaat ja kyyneleen ystävän silmäkulmassa, kurotun halaukseen.

Vähitellen joukkio kutistuu, tila väljentyy, kehot tihentyvät siitä selkeämmin erottuviksi, selvärajaisemmiksi, väsymys hiipii, Vompsu rojahtaa sängylle ja koettaa nukkua, hänen jalkojaan siirretään kummalliseen asentoon, ihmiset alkavat tempoilla kohti jatkoja, hyvästelemme, makaamme Vompsun kanssa heidän lähdettyään vielä pitkään hereillä ja puhumme ja hihittelemme. Nuuskin Vompsun olkapäätä, koetan asettua unen tulemiseen, ja vähitellen se tuleekin, mielikuvat alkavat sekoittua hämärään ja kun tartun niihin, kuljen syvemmälle, kuulen vielä hengitykseni rauhoittuvan ja sitten katoan.

Sunnuntaiaamuna herään säpsähtäen aivan aikaisin, istun sängyssä pöllämystyneenä, katselen sotkua ympärilläni, mutten erityisen huolestuneena, viimeksikin meni vain tunti siivota se yhdessä, päässä tuntuu liian tilavalta liian vähän unen jälkeen, oksettaa lievästi. Avaan koneen ja ajattelen kirjoittaa, mutta ei siitä mitään tule, olen liian uupunut. Makaan iltapäivään saakka puistossa improtulla aamiaisviltillä Faunin kanssa (on aika kätevää, kun ystäviä asuu samassa talossa, Ilves asui ennen melkein naapurissa ja silloin harrastimme samantyyppistä notkumista; onkohan kommuunissa asuminen juuri semmoista, se minua askarruttaa), Vompsu myöhästyy kahvista, jonka olemme jo kitanneet, kun hän viimein herää viltille, ja sitten jo kiirehtiikin töihin, tunnit kuluvat, olemme asettuneet ajattelemattomaan paikkaan verivaahteran luo, sillä vaikka enimmäkseen paistaakin aurinko, välillä pilvet tekevät ilman viileäksi ja kun tuulee, verivaahtera ravistelee vettä päällemme isoina pisaroina. Vaatii vähän ponnistelua haluta hahmottaa se mukavana ja virkistävänä ja kontrolloimattomana tuntoaistillisena lahjana kaiken sen lojumisen ja puhumisen lomassa.

Kun viimein saamme ponnistauduttua viltiltä ylös ja paarustettua takaisin kotiin, ihmettelen edellisiltana otettuja kuvia. Kaikki näyttävät niissä edelleen niin sympaattisilta ja onnellisilta. Ihmeellistä, miten välillä juhlat virittävät ihmiset kummaan jaettuun onnen tilaan.

Sitten, äkkiä ja varoittamatta, on jo illansuu, Vompsu rymyää paikalle, on pakkauduttava futiskamoihin, syötävä vähän välipalaa alle. Myöhästymme ensin raitiovaunusta ja sitten junasta ja tulemme paikalle törkeän myöhässä. Juokseminen tuntuu raskaalta ja hankalalta, koska samalla oksettaa koko ajan vähän. Mutta onneksi pelimme ovat sellaisia potkutteluita, ei mitään totisia hampaatirvessäotteluita. Ja on tavattoman vapauttavaa vähän kirkua, ähkiä ja kiroilla, potkia palloa ja säntäillä ja lönkytellä ja kokea epämukavuutta, kun pallon saa maaliin, ei voi ikinä tietää, sopiiko siinä kohdin jotenkin iloita vai ei, kai sopii, mutta ei siihen ole helppoa päästä. Ja etenkin pelissä on hauskaa juosta toisten päälle lempeästi ja ohjailevasti! Sillä lailla tunkea kehoja omalla kehollaan, se tuntuu kauhean mukavalta. Tosin uskallan tehdä niin vain ihmisille, jotka tunnen toisaaltakin kuin pelkästä pelistä, mutta ehkä vähitellen rohkaistun enemmänkin, ei kannata olla kärsimätön. Oikeastaan kivoin taitaisi olla sellainen pallokenttä, jossa olisi niin paljon pelaajia, että he pakostakin enimmäkseen olisivat kosketuksissa... ei pääsisi käpristymään turhaan kohteliaisuusetäisyyteen.

Väliajoilla eli juomatauoilla päästän koiran remmistään, ja se juoksee nurmella valtavia kehiä vinossa, jalat vuoroin eteen kurottuen, taakse liippaisten ja vatsan alle kuroutuen. Se unohtaa olevansa vanha nainen jo. Se juoksee, juokseva koira. Juoksee kuin päivät juoksevat, kuin vuodet, niin paljon ja niin vähän muuttuu meissä, ihmiset puun alla, varjossa, nostavat vesipullon huulilleen, juovat.

Kotimatkalla pelleilemme vielä kameran kanssa, remmaamme Kallioon junalta Vompsun ja toveri Timon kanssa. Kuvissa näytämme siltä kuin olisimme riehuneet viikon etelän öissä.

Tuntuu kummalliselta, että on maanantai, sataa. Hyvältä, kummalliselta, hyvältä. Jotenkin käsittämätöntä, miten helppoa oleminen välillä on. Ja illaksi minulla on kutsu istumaan iltaa osittain hyvinkin uusien, osittain jo vanhempien tuttujen kanssa. Jännittävää!

Ei hanamia, mutta toisia oivalluksia

Meillä oli maanantaina suhteen vuosipäivä. Kirjoitin sen facebookiinkin ja sitten yksi ystävä kysyi, että mikä vuosipäivä, ja kun vähän mietin, jouduin toteamaan, että kaipa seurustelun, vaikka vastaus ei oikein tyydyttänytkään minua. Olimmehan Vompsun kanssa tunteneet toisemme kuitenkin jo pari vuotta ennen kuin aloimme maata keskenämme ja alusta lähtien oli kai molemmille selvää, että välillämme kulki jonkinlainen sähköinen linja, jota pitkin toisen ilmeet ja eleet siirtyivät omaan tietoisuuteen poikkeuksellisen vahvoina, siinä määrin, että saattoi unohtaa itsensä toisen kanssa keskustellessa. En jotenkin hennonut kirjoittaa Facebookiin, että vuosipäivä juhlisti konkreettisen seksin alkamista. Se olisi kuulostanut aika morbidilta. Kirjoitin kuitenkin, että kaipa seurustelun, vaikkemme me aluksi kaavailleetkaan, että alkaisimme seurustella, mutta että kai se aina menee niin ihmisillä. Tai ainakin minulla menee. En ole koskaan halunnut seurustella, niin vain käy. Ei huonompi juttu, toisaalta. Mutta kolme vuotta sitten tunsin kyllä oloni jotenkin kummaksi: toisaalta olin ihmeissäni siitä, miten voimakkaasti reagoin kaikkeen ja toisaalta tunsin itseni ilkeäksi seksituristiksi, joka matkasi vieraaseen kaupunkiin runsaasti nuoremman miehen luokse ja tämän alkaessa kysellä, mitä sitten tapahtuisi, vastaili vain, että on parempi, ettei ainakaan mitään kiintymistä tapahdu. Olin vielä ihan liian rikki aloittamaan suhdetta, mutta niin kyllä oli Vompsukin. Minä olin rikki edellisestä suhteestani, Vompsu siitä, ettei kukaan halunnut suhdetta hänen kanssaan.

Ja mitä sitten tapahtui? En osaa tarkalleen vastata. Vompsu halusi tulla vastavierailulle, ja siinä vaiheessa huokaisin ja annoin periksi ja ajattelin, että katsotaan nyt sitten, mitä tästä tulee. En ole kovin hyvä sanomaan ihmisille, että näiden pitäisi suksia kuuseen tai että haluan vielä tasapainoistua ja itsenäistyä lisää ennen kuin syöksyn suhteeseen kenenkään kanssa. Hieman yli puolen vuoden päästä Vompsu muutti luokseni käytyään sitä ennen toisesta kaupungista joka viikonloppu (minä en voinut matkustaa sinne, koska olin lauantaisin täällä töissä). Olin asiaankuuluvan ahdistunut, mutta tiesin, että ahdistukseni liittyi enemmän siihen, miten edellisessä suhteessa oli käynyt, kuin siihen, mitä oli tapahtumassa. Enkä halunnut silloinkaan antaa peloilleni valtaa.

Kaikesta tästä juhlinnan syyn epäselvyydestä huolimatta juhlimme eilen vuosipäivää, koska maanantaina Vompsulla oli kaksi lääkäriä ja työ, ja silloin ehdimme vain pikaisesti vesijuosta yhdessä lääkäriaikojen välissä. Koska rusokirsikat kukkivat Kumpulassa ja Annalassa, päätimme tehdä pyöräretken Roihuvuoren japanilaistyyliseen puistoon. Keitimme mukaan valkoinen kruunu -oolongia termokseen, sen parempaa teetä en keksinyt, kun olimme jo aamulla hörppineet ihanaa keltaista teetä, ja halusin jotakin muuta. Sencha oli harmittavasti loppunut. Kukicha olisi ollut täydellistä, mutta sitäkään ei juuri nyt ole, ja haluaisin juoda vanhat pois ennen kuin ostan uutta.

Puisto oli aivan mahtava! Se piiloutui kerrostalojen väliin, mutta sen sisällä oli helppoa siirtyä jonnekin aivan toisaalle. Rusokirsikat olivat vielä nupullaan, joten jäimme paitsi klassista hanamia. Teenkin joimme penkillä istuen sen sijaan että olisimme nojailleet selkiä kukkivien rusokirsikoiden runkoihin. Mutta ei lainkaan hassumpaa sekään - selkämme takana oli tiheikkö marjakuusta, jonka suojassa oli ainakin talitiaisen ja varpusen pesä. Poikaset pitivät meteliä ja vanhemmat kuskasivat syötävää. Lennon varjot leikkasivat hiekkamaahan alkukesän kuvion. Puistossa oli paljon koettavaa. Siellä oli monia rakenteita, joista olen aiemmin lukenut vain ympäristöestetiikan teorian yhteydessä: kuunportti, kivinen mainingeille haravoitu meri, vekille taitetut pitkospuut. Kun huudahtelin ilosta näistä asioista, Vompsu intoontui kysymään, miksi ne on tehty näin ja näin, ja yllätyksekseni huomasin muistavani asiasta yhtä sun toista. Ja kun siinä selitin, tajusin taas konkreettisesti, miten lähellä hierojaksi kouluttautuminen on aiempaa tietäni, miten saumattomasti: kosketuskin on keino tuoda tähän-nyt, juurruttaa mieli uudestaan kehon tuntemuksiin. Monet ympäristöestetiikan pohdinnat koskevat ihan samaa asiaa.

Tuntuu hauskalta sillä lailla vierailla puutarhassa ja huomata äkkiä, miten paljon tietää erilaisista rytmin ja mittakaavan vaihdoksista, jotka auttavat näkemään sen, mitä on tässä ja nyt, uusin, innokkaammin silmin, haistamaan, maistamaan, liikahtelemaan kivenmurikan ympäri, kiipeämään ja laskeutumaan, pujahtamaan läpi, keskittymään askeliin, jottei astuisi sivuun astinkiviltä tai vain jyskyttäisi menemään suoraan pitkospuiden tehdessä vekin. Ja siinä kun ajattelin näitä apukeinoja muuttaa puistossakulkijan rytmejä ja hänen havaintonsa mittakaavaa, tajusin äkkiä, miten tavallaan vaikeuksiin ja vaikeisiin ihmisiin voisi suhtautua samalla lailla, muistuttaa itseään siitä, että kaiken muun lisäksi he auttavat itseä pysähtymään hetkeen tässä ja nyt ja kokemaan voimakkaasti, hahmottamaan omat toiveet rajoista ja niiden linjauksista, samoin rajattomuudesta ja asioiden soljumisesta. Hahmottamaan, etteivät omat toiveet ja maailma pidä yhtä.

Olen tietysti miettinyt tätä kehotusta aiemminkin, mutta en puutarhan estetiikan yhteydessä. Nyt kun saan sen suhteellistettua johonkin jo aiemmin tuntemaani ja hyödylliseksi kokemaani, on ehkä helpompi oikeasti ilahtua vaikeuksista ihmissuhteissa. Tai työelämässä, tai missä vaan.

On ihmeellistä istua kauniissa puistossa ja kuunnella lintuja ja mummoja ja muutamaa juoppoa ja kulkea kuunportin läpi ja kiertää kivisen zenpuutarhan alueen ympäri ja ihmetellä, miten kivenmurikkasaaret muuttavat luonnettaan, kun itse hieman liikkuu. En usko, että kokemus olisi yhtä vaikuttava, jos ei olisi lukenut nivaskoittain puutarhojen estetiikasta tai ei olisi miettinyt useita vuosia ennen kaikkea työvälineitä muokata kokemusta kohdentumaan siihen, mikä on tässä ja nyt. Ja toisaalta, voisihan se mennä pieleen toisinkin tavoin: niin, että sitten puutarhassa vain pedantistai kävisi läpi mielessään kaikki lukemansa teoriat ja tunnistaisi rakenteet näiksi-ja-näiksi ja jäisi kokonaan ihmetyksen ulkopuolelle. Mutta niin ei nyt käy. Kaikki aiemmin luettu sulaa saumattomaksi kiinnostukseksi, joka etenee määrätietoisesti kuin soraan haravoitu aalto ja pyyhkii eri puutarhan puolia.

Yhden kivisen saaren lipan alla kasvaa pieni yksinäinen orvokki. Lokki saapastelee yli elämänmeren kävellen vetten päällä. Vomponautti valittaa, että on vaikeaa olla zen, kun juopot mökästävät, ja vastaan huvittuneesti, että sekin taitaa kyllä on zen, että on mökästäviä juoppoja ja että heihin ärtyy. (Juopot ovat muuten aika tehokkaita tuomaan tähän ja nyt, ei ehkä hyväksyvällä tavalla, mutta kohtaamaan tämän hetken ja sen haasteet.) Rusokirsikoiden nuput ovat kovat ja kiinteät ja tummat ja sileät. Koivujen neonvihreä kiiltää kuin ilmaan heitettyjen paljettien ryöppy uhkaavan pilvenharmaan edessä.

Päätämme palata kesän hieman edettyä takaisin. Ei vielä sakuran aikaan, siihen on varmasti vain muutama päivä, ja olemmehan jo retkeilleet rusokirsikoiden alla tänä keväänä. Mutta myöhemmin, kun vihreä on syventynyt ja laajentunut. Ehkä kangasajuruoho soran laitamilla aikoo silloin kukkia? Ja silloin voisi mukaan pakata varovaisesti pyyhkeisiin käärittyinä tekemäni rakukupit, termokseen kukichaa tai senchaa, mukaan matchaa ja mocheja ja ostaa lähikaupasta soijajäätelöä ja lilliä matchaa siihen sekaan...

Vähitellen puutarhasta voisi tehdä vanhan tutun, johon liittyisi sama ihmetys kuin Fleminginkatuun: Miten erilainen se on talvella ja kesällä! Miten vähän aikaa sitten siinä kulkeminen oli epämiellyttävää, silmät veteen pieksävää! Miten erilaisia värejä nyt näkee kuin silloin! Miten erilainen on kävelyn tuntu tukevin talvikengin ja pyöreäpohjaisin sandaalein... Miten erilaista on, kun sade ja maa tuoksuvat.