Postikortti Panoptikonista

Jos olen jotain oppinut pandemian aikana, niin sen, että asiaa selventävimmät kommentit ja laskelmat tulevat usein eläköityneiltä. Heiltä, joiden ei enää tarvitse pitää turpaansa kiinni ura-asioiden takia. He voivat kirjoittaa julkisesti hivenen vapaammin siitä, miten maassa on ennenkin suhmuroitu sen, tämän ja tuon päätöksen kohdalla. (Puhun nyt kansanterveystyöstä, mutta oletettavasti sama asetelma toistuu vaikka missä.)

Ja sitten, kun katson HS:n työhaastattelujuttua, siellä rekrytoijat korostavat kovasti, ettei entisistä/nykyisistä työpaikoista saisi sanoa pahasti, koska seuraava mahdollinen työpaikka eli haastatteleva taho muuten herkästi ajattelee, että aha, jahas, tuo puhuu seuraavaksi sitten meistä paskaa selän takana. Mutta entäs jos on oikeasti isoja ongelmia eikä niitä saada ratkaistua paikan sisäisesti? Eikö tämmöinen vaikene tai tahrit itsesi ja pilaat urasi -kulttuuri nimenomaan lakaise maton alle yritykset korjata ongelmakohtia? Eikö asetelma ole aivan vastaava kuin me toota edeltäneessä monen naisen asemassa? 

Silmäilen keskustelua, jossa tyytymättömyys entiseen työnantajaan on puettu muotoon "en saanut siellä tarpeeksi haasteita kehittyä". Ai, sitäkö se haastepuhe tarkoittaakin? Ja osa vain burnouttaa. Ja samalla on tabuja, joihin ei saa koskea. Asioita, joita ei edes saisi nostaa esiin keskustelussa.

Ja kahden kesken ihmiset kertovat vaikka mitä asioita, joista sulkee suunsa. Mutta niitä asioita kuulee, ja paljon. Niin paljon ettei ajattele enää mistään yksittäisestä paikasta, että onpa siellä asiat huonosti. Koska asiat ovat huonosti kai liki kaikkialla. Logiikka pettää, suosikkijärjestelmä voi hyvin, ihmiset ovat käyttötavaraa, jopa kertakäyttötavaraa, hälytyskellomaisesti kalkattavat ihmiset koetetaan vaientaa (elleivät he sitten ole todella taitavia sanomansa pehmentämisessä ja kenties jollekin ylemmälle taholle kauppaamisessa näiden omana keksintönä), luottamuksellisesti voidaan epäkohdista yhdelle kertoa, mutta julkisesti niistä ei kerrota ikinä, vaikka itse asiassa se voisi olla ainoa keino muuttaa asioita. Kuka kertoisi, jos hinta on se, että leimaantuu eikä enää pääse mihinkään päättämään mistään?

Odotan kyllä, että työelämän ja hallinnon me too käynnistyy jossain vaiheessa. Ja en siis nyt kirjoita siitä, että käytäisiin läpi, ketkä ovat ahdistelleet seksuaalisesti työelämässä, vaan että missä kaikkialla on tehty herrasmiessopimuksia, ryhmäydytty tutkimustietoa vastaan, taktikoitu henkilöstön jaksamisen kanssa, kuormattu tietoisesti liikaa, annettu asioiden pysyä huonolla tolalla vaikka parantamisreseptit olisivat tiedossa ja niin edelleen. Koska tiedetään, ettei niillä ole varaa rutista, koska sillä ne tuhoavat vain oman uransa.

Odotan, ja samalla en pidättele hengitystä tätä odottaessani. Se olisi me toota niin paljon isompi ja tarpeellisempi asia. Mutta niin kauan kuin elämme meritokratiassa, ei taida maksaa vaivaa odottaa. Ehkä joskus jos systeemi romahtaa isommin, tämäkin kupla puhkeaa.

Aivan samalla tavalla kuin pidän keskikokoisena ihmeenä sitä, miten hedelmöittyneistä munasoluista voi kasvaa kokonaisia eläimiä erikoistuneine elimistöineen, ja että se prosessi voi pysyä käynnissä vuosia jokseenkin kunnollisesti funkaten, pidän ihmeenä sitä, että yhteiskunnassa asiat pyörivät edes niin kuin pyörivät. Että kukaan ei kuole nälkään kadulla, ettei enemmän ihmisiä vammaudu kaikenlaisissa suuronnettomuuksissa, että edes joku säästyy ahdistukselta, masennukselta ja burnoutilta tässä teippaa suusi kiinni -työelämässä.

Itse olen päätynyt siihen, että pidän työelämän käsivarren mitan päässä. En syleile sitä. Teen sen verran työtä, että saamme maksettua sähkölaskun ja lainaa takaisin mutta en mittaa kehitystäni, haasteitani enkä arvoani palkkatyön mittarein. Se on aivan liian mielivallalle alisteinen asema, että ryhtyisin käyttämään sitä mittatikkuna. Ja pelkään pahoin, että jos ottaisin sen mittatikuksi, suuni napsahtaisi kiinni ja voisin paljon huonommin kuin nyt. 

Sillävälittömyys

Olen sairaana ja nieleksin oksennuspaloja. Päässäni rallaa pätkä Ditty Bopsia:

Cat in the upstairs window
Staring down at me
Life seems to have a purpose
When you're wandering aimlessly
In the meantime
What am I missing
I'm missing out
In the meantime
I will be living
There is no meantime
There is only now

Niin, tämä hetki. Kuten sanottua, olen sairaana. Eilen aamun tanssitunnilla tanssin vielä ihan täysillä, mutta pukkarissa aivastin kaksi kertaa ja nenää alkoi kutittaa, ja kun koetin kivuta portaita ylös, havaitsin jalkojen käyneen spagetiksi. Lounaalla nenä alkoi vuotaa kuin hana, tuosta noin vain. Kaivoin laukusta hierontatyössä välttämättömän nenäsuihkeen (asiakkaita hieroessa ei voi niistellä tuon tuosta) ja lopetin nuhan sen avulla. Luennoilla sain jo tehdä työtä, etteivät hampaat olisi kalkattaneet. Koska puhelin oli jäänyt kotiin, kuten tavallista, kävelin luennolta työpaikalle. Kun huomasin, että minulla on vain yksi hieronta, päätin kuitenkin hieroa sen. Työtä tehdessä kylmää oli melkein mahdollista olla havaitsematta ja ehdin kysyä muutaman kerran itseltäni, olinko vain kuvitellut koko jutskan, oliko kyse ehkä vain stressioireesta, halusta saada viimein vapaapäivä (eilinen kun oli kymmenes päivä kolmentoista päivän työputkesta). Mutta heti kun aloin korjata lakanoita pediltä ja kirjata potilaskorttiin palpaatioarkuuksia ja lihaskireyksiä, vilunväreet hyökkäsivät takaisin. Vedin ruksit lopputuntien päälle ja suuntasin kotiin ajatellen, että uni ja lepo nyt peliin, jotta alkava flunssa voisi kadota pikaisesti. Kotona mittasin kuumeen - olihan sitä. Peruutin loppuviikon työt kuvitellen sairastavani flunssaa. Aamulla sitten heräsin siihen, että vatsaan sattui. Ehdin vessaan siinä vaiheessa kun se alkoi purkautua kaikkia mahdollisia reittejä pitkin.

Nyt koetan kestää olotilaani, johon kuuluvat kuume, ylähengitysteiden oireet, oksentelu ja ripulointi. Varsinainen jackpot! No, katkesipahan ainakin tuo ylipitkä viikko, joka syntyi presidentinvaalitoimitsijuuden takia. Mieluummin kyllä olisin terveenä.

Tällä välin, kun en ole ehtinyt kirjoittaa, jaksanut kirjoittaa, osannut kirjoittaa, mitä se sitten onkin, ehkä kirjoitan vain "kun en ole kirjoittanut", on tapahtunut yhtä sun toista. Olen maininnut blogissakin muutaman kerran, miten vaikeaa meidän on ollut keksiä asumismuotoa, jossa kaikki kolme voisivat tuntea olonsa kotoisaksi. Nyt yritämme sellaista vaihtoehtoa, että vuokraamme tästä samasta talosta, alakerrasta, kaksion, jonne Vompsu muuttaa. Siten hänen ja Faunin ei tarvitse asua samassa huoneistossa, mistä todistetusti on seurannut Faunin ärtymystä ja mökötystä Vompsun kovaäänisyyden suhteen ja sen seurauksena lempeän Vompsun itsensä ei-tervetulleeksi kotonaan kokemista ja siitä johtuen työpäivien venyttämistä myöhään yöhön, pitkäksi venyneitä baareiluita ja muuta kodin välttelyä. Tällainen järjestelyhän meillä aluksi olikin, kaksi asuntoa samassa talossa, mutta alussa tunnelmat olivat niin erilaiset, etten osannut kokea enää kumpaakaan asuntoa kodiksi. Nyt se saattaisi jo onnistua. Kun siis näin ilmoituksen vuokrattavasta kaksiosta samassa rapussa, kysyin, mitä he tuumaisivat tällaisesta ratkaisusta. Kaikki olivat valmiita kokeilemaan, etenkin kun yhden hyvän ystävän piti muuttaa kaksioon Vompsun kämppikseksi. Asunnossa asuvien tyyppien kerrottiin myös haluavan jäädä siihen vielä helmikuuksi, minkä varaan uskalsimme laskea. No, he eivät sitten halunneetkaan vaan muuttavat pois parin päivän päästä. Ja se ystäväkin perui sanansa ja äkkiä olimme tilanteessa, jossa meillä on vuokralla kaksi asuntoa, Vompsu molemmissa päävuokralaisena, eikä tietoakaan kämppiksestä, jonka pitäisi ryhtyä kämppikseksi muutaman päivän päästä!

Huh!

No, nyt sitten eilen kävi ihmisiä katsomassa alakerran asuntoa, ja minä makasin sängyssä tuhisten kuumeisena ja kuulin kuin jostain kilometrien päästä, miten Vompsu esitteli, että tuo tuossa on vaimoni... hän on vähän sairas... koetin nostaa vähän päätä alustalta, tuntui kurjalta ja itketti helvetisti ja maailma romahteli niskaan. Koetin siinä kuumeessa vielä säätää itselleni vakuutusta, koska nyt kun Vompsu muuttaa alakertaan, meidän yhteinen kotivakuutuksemme siirtyy sinne ja kuulemma ei ole mahdollista liittää siihen enää toista kämppää, vaan minun on otettava tähän erillinen vakuutus. Osan itkuisuudesta aiheutti epäilemättä se, miten huomaan useimpien tästä kuulleiden ihmisten reagoivan tähän liikahdukseen: ihmiset kysyvät, olemmeko enää puheväleissä, tai miten voimme muuttaa erilleen saman talon sisällä. Jotenkin he kuvittelevat kauhean katastrofin olevan käynnissä. Se saa kyllä aika tavalla pelkäämään, miten tästä aiheesta pystyy kommunikoimaan vanhemmille, joilla on tapana rakentaa katastrofi miellyttävistäkin uutisista. Ehkä kerron heille joskus, jos siltä tuntuu. Voin kyllä kuvitella, miltä heistä kuulostaa asumusero. Vaikkakin saman talon sisällä. Helvetinpasuunat töröävät, maailmanloppu alkaa.

Ratkaisu on sikäli satunnainen, että aivan yhtä hyvin pois muuttava olisi voinut olla Fauni. Oikeastaan se olisi ehkä ollut luontevampaakin, koska sillä tavalla käytännön asiat olisi ollut helpompi järjestää ja tämän asuntokokeilun epäonnistuminen palautuu kuitenkin lopulta Faunin kokemiin epämukavuuksiin ja niiden heijastumiseen muuhun suhdedynamiikkaan. Sikäli olisi ehkä tuntunut jotenkin reilummalta, jos muuttajana olisi ollut Fauni. (En kyllä oikein tarkalleen tiedä, miksi se oikeastaan olisi reilumpaa, eihän hän selvästi mitään epämukavuuden tuntemuksilleen voi. Kummat intuitiot - en juuri luota niihin.) Mutta me nyt vain satuimme ensin löytämään sopivan kaksion, ei yksiötä. (Fauni ei ole innostunut mistään kämppisajatuksesta vaan haluaa omaa tilaa. Minua hän kyllä sietää, tiedä häntä miksi, koska sotkenhan ja mekastanhan minäkin; totta puhuen taidan olla kaikista sotkuisin, mutta siitä lisää myöhemmin.) Tuntuu vähän häiritsevältä tajuta, miten siihen olisi reagoitu, jos olisinkin kertonut Faunin muuttavan erilleen, omilleen. Sekin olisi tulkittu todennäköisesti jotenkin aivan kummallisesti.

Tämä kaikki tapahtumien vyöry ja vyöryn nopeus - tilanne on kestänyt, mitä, viisi päivää, ja samalla olen aloittanut opintojani edelleen supersurullisen esseen jäljiltä yhä latuskana ja jokseenkin toivottomana sen suhteen että voisin koskaan löytää itselleni mitään työnkuvaa, johon välitön reagointitapani tai se, miksi sen osaan kuvitella muuttuvan, voisi mitenkään edes löyhästi sopia hyvin, koska olen etääntynyt duunariduuneista enkä enää osaa tai halua taipua sellaiseen piparminttupastillin hajuiseen kasvottomuuteen ja nöyrästi aina saatavilla olemiseen ja toisaalta en selvästi oikein osaa asiantuntijuuttakaan sovitella päälleni, koska piru vie, ymmärrän hirveän huonosti ja huomaan olevani suunnattoman laiska osaamiseni päivittämisen suhteen enkä koe mitään pätemisintohimoja tai kilpailuviettiä tai edes todistamisen tarvetta kansalaiskuntoisuudestani, ellei sitten tätä blogia lasketa yritykseksi kohentaa kansalaiskuntoisuutta, sekin on yksi mahdollinen tulkinta nimittäin enkä ehkä vastustaisi sitä vaikkakin huomauttaisin, että se tuskin on päämotiivi, mutta toisaalta, motiivit, kuka niistä selvän ottaa. Tapahtuu nopeasti, tuntuu että raahustaa hieman jäljessä ja tähyilee hämmentyneenä eteensä ja taakseen.

Kypsyin tässä välissä myös facebookiin siinä mittakaavassa, että ymmärsin korjata luuni sieltä pariksi viikoksi. Osa tuttavistani on nimittäin niin tanakasti Haaviston kannalla, että hypettää kuin viimeistä päivää. Huudahdukset ja linkit on epäilemättä tarkoitettu kannustaviksi ja innostaviksi, mutta siinä vaiheessa kun saa ännännen pyynnön sijoittaa rahansa (joita ei tällä hetkellä juurikaan ole) vaalikampanjaan, yhdistettynä samaan aikaan sisään vuotavaan informaatioon siitä, että toinen ehdokas nähdään suunnilleen pahan voimien henkilöitymänä ja oma ehdokas lähes jumalana, niiden vaikutus saattaa kääntyä päinvastaiseksi. Ei siinä mitään, kyllä ihmiset saavat minusta iloita. Ja koettaa edistää asia-argumentein parhaaksi näkemiään poliittisia kantoja. Mutta jyrkät kahtiajaot, ei kiitos. Toki aion äänestää Haavistoa itsekin toisella kierroksella ja olen iloinen siitä, että toisella kierroksella on kerrankin joku, jota äänestän muutenkin kuin vähemmän huonona vaihtoehtona, mutta puheet ihmeestä alkoivat mielestäni vaikuttaa niin mauttomilta, että juuri turvatakseni sen, etten vittuunnu liikaa koko ilmiöön ja sen takia jätä äänestämättä, suljin itseltäni facebookin muutamaksi viikoksi. Ratkaisu on tuntunut todella hyvältä, niin hyvältä, että voi olla, että vetäydyn ehkä pidemmäksikin aikaa.

Huomasin näet viihtyväni flickrissa paljon paremmin. Ehkä se liittyy elämäntilanteeseenkin: nythän näen paljon ihmisiä päivittäin muutenkin, joten ehkä kaipaan kuvia ja hiljaisuutta, en nokkelia sanailuja ja tungosta.

Luennoilta ei saisi tänäänkään olla pois, mutten voi mennä sinne kuumeessa, oksentaen ja ripuloiden. (Pystyisin kyllä keskittymään, ei se ole mahdotonta, kirjoitanhan nytkin, sattuu nimittäin vatsaan niin etten voi nukkua ja on oikein hyvä, jos saan ajateltua muuta kuin vatsakipua, paremmalla mielellä tässä pysyy kuin kipuun keskittyen, mutten halua tartuttaa tätä kellekään ja voi olla, että juoksisin vessaan liian monta kertaa luennon aikana, ei hyvä.) Jos olen pois enemmän kuin kaksi kertaa, kurssit lykkääntyvät ensi keväälle tai avoimessa yliopistossa tehtäviksi. Se tarkoittaisi, että siirtyminen maisterivaiheeseen lykkääntyisi todennäköisimmin puoli vuotta. No, aikaahan tässä tietysti vain onkin. Tarvitsisimme myös juuri nyt rahaa asuntokuvion takia, mutta olen liian sairas mennäkseni töihin. Onneksi vatsa-asiat tapaavat mennä pian ohi. Toisaalta tässä on tämä hengitystieosuuskin aktiivisena, mikä on vähän hämmentävää.

Ei auta kuin katsella rauhallisesti tätä kummallista sotkua ja hyväksyä se.

Aamulla kun heräsin hirvittäviin vatsakipuihin, en pystynyt makaamaan vessassa käytyänikään. Niinpä istuin tuolilla, kärsin kipua ja kuvotusta ja luin Pema Chödröniä. Se on hyvää vatsatautiluettavaakin. Jotenkin kipu tuo niin tähän hetkeen, että teksti konkretisoituu. Pema Chödrön, jonka perin Hurinalta tuttavuutena, kirjoittaa hauskasti ja oivaltavasti pelkojen hyväksymisestä. Tunnistan kovin hyvin sen, mitä hän kuvaa tässä:

Kaiken puolustuksen alla on bodhichittan suojaamaton ja surullinen olemus. Sen sijaan että tutustuisimme siihen ja kokisimme sen hellyyden, me yleensä sulkeudumme suojataksemme itseämme epämukavalta tunteelta. (Pema Chödrön, Pelosta vapauteen. Basam Books 2003, kääntänyt Elina Bhutia. S. 58.)

Joskus ennen tein sitä vielä enemmän kuin nyt. Ärsyynnyin paljon helpommin, mielessäni olivat selvänä normit, joita piti noudattaa (eivät ehkä kauhean yleisesti jaetut, mutta hitto miten varma olin niistä - niin varma, että sen oli pakko olla petollista), tuomitsin itseäni ja muita paljon kerkeämmin niiden mukaan ja niin edelleen. Nykyään olen pehmeämpi, mutta toki kaukana siitä, etten ärtyisi, puolustautuisi ja vinkuisi tulevani kohdelluksi epäreilusti. :P Ero on ehkä siinä, että nykyään pystyn sentään huomaamaan, miten nämä reaktiot tapahtuvat, ja joskus pysäyttämään ne alkujaan muutamalla ystävällisellä itselle esitetyllä kysymyksellä. Ja tuntuu kuin ne useissa tapauksissa eivät edes lähtisi käyntiin. Tajuan tuon tuosta, että joskus vielä seitsemän, kahdeksan vuotta sitten olisin ahdistunut tai suuttunut tai tuominnut muita pahasti mutta että nyt vain taidan ajatella, että elämä on vaikeaa ja tilanteet vaihtuvat ja aina jokin ratkaisu löytyy. Se, mitä koin valmistuttuani, työttömäksi jäätyäni ja tärkeimmässä ihmissuhteessa epäonnistuttuani, kyllä jyskäytti suojavarustukset hetkeksi sen verran pois, että saatoin alkaa hahmottaa niiden läsnäoloa niiden koettaessa vaivihkaa hiipiä takaisin. Ja silloinkin, kun jokin olo paisuu muodottomaksi hirviöksi ja sumentaa näkökentän ja saatan sanoa pahasti toiselle tai ajatella ilkeästi, en sentään jälkikäteen tuomitse koko loppuelämääni menetetyksi tapahtuneen takia.

Yksi suuria haasteita on nykyään, miten tulla toimeen tuon surullisen olennon kanssa. Saatan helposti tulla surulliseksi, kun kuuntelen nuorten ihmisten puhuvan luennolla itsensä tsemppaamisen tärkeydestä, tai kun kuuntelen työelämän kielestä, jolla meidän olisi puhuttava silloin kun haluamme jonnekin töihin - en osaa olla kysymättä, miksemme voisi pyytää työelämää puhumaan muun elämän kieltä, ihmisiähän siinä toimivat ovat - , tai kun mainitaan käsite itsetunto, josta minulla ei ole hajuakaan, mitä se tarkoittaa, koska aina kun olen kuvitellut osaavani jotain tai voivani tulla hyväksi jossain, seuraavaksi olen saanut huomata, että no jaa, itse asiassa olen ymmärtänyt asiat taas ihan kummalla tavalla, ja nykyään en oikein osaa enää mitenkään hahmottaa, onko minusta ylipäänsä yhtään mihinkään, ehkä hieman asioiden valppaasti tarkkailemiseen ja ehkä niistä osan hypoteettisesti sanallistamiseenkin, ja siihenkin aika vajaasti ja tiettyyn (kriittisesti tarkastellen aika rajoittuneeseen) näkökulmaan vangitusti. Tuo suru kyllä valjenee vuosi vuodelta, kauhtuu, en meinaa huomata sitä paitsi todella väsyneenä (kuten olen ollut tämän vuoden alusta) enkä pidä sitä kovin vaarallisena. Mutta havaitsen, miten ristiriidassa se on sen asenteen kanssa, jota minulta tunnutaan odotettavan esimerkiksi yliopistolla tai työssä. (Tuntuu, että aika usein odotetaan juuri sellaista vahvistusharjoitusta, jonka Chödrön kontrastoi aika voimakkaasti itselle hyvän toivomisen kanssa: "henkilö uskottelee itselleen olevansa myötätuntoinen ja rohkea vaikka salaa tunteekin olevansa epäonnistunut", emt 54. Voihan hyvätyyppiys sentään! Miten olisi mahdollista olla tuntematta itseään hyvin haavoittuvaksi ja yhteiskunnan vaatimusten kanssa ristiriitaiseksi, sekä tietysti auttamatta yhteiskunnan talousrationaalisin mittarein - työmarkkinakansalaisuudessa - epäonnistuneeksi? Miksei voisi sanoa ajatelleensa aivan toisenlaista kansalaisuutta, poliksen vapaata miestä, ja järjestäneensä elämänsä sen mukaan, mikä nyt taitaa tosiaan tarkoittaa sitä, että on aika vaikeaa suhtautua rohkeasti ja myönteisesti vaatimuksiin puhua liiketalouden kieltä.)

Ja pohdin usein, eivätkö muut koe sellaista surua.

Ja että voi olla, etteivät ainakaan kaikki, koska minultakin meni monta vuotta päätyä tällaiseen suruun ja sitä edelsi monta aika rankkaa kokemusta. (Eilen puhuimme Vompsun kanssa surun ja huolen toiselle tuottamisesta. Hassu aihe, oikeastaan, koska pohjimmiltaan toinen tekee valinnan tulkita tilanne tietyllä tavalla, ja usein valinta on meidän kahden kohdalla surun kautta. Vinouma sekin! Vompsu sanoi, että oikeastaan suru on tehnyt hänelle hyvää, ja sanoin, että joo, tajuan kyllä, koska minäkään en olisi monia asioita osannut tajuta ilman surua, mutta että siitä huolimatta ehkä kuitenkin sitä haluaisi olla tuottamatta toisille surua silläkin ehdolla että sitten he jäisivät vähän yksinkertaisemmiksi ja että elämä surettaa joka tapauksessa joten kyllä koen velvollisuudekseni pikemminkin luoda siihen iloa ja taianomaisuutta. Mutta tämä on kovin ambivalenttia; en ole näet lainkaan varma, haluaisinko kellekään sitä kohtaloa, että tämä saisi lipua elämänsä läpi ilman murheita ja siksi toisten surullisuuden tuomiten, siihen eläytymään kykenemättä. Vaikka eiväthän kaikki ihmiset toisaalta sillä lailla suruun reagoi, että muuttuisivat hyväksyvämmiksi ja pehmeämmiksi. Vaikeita asioita. No, joka tapauksessa, minusta olisi ikävää, jos kokisin jotenkin tärkeäksi tarkoituksella lisätä surun määrää maailmassa. Phuuh.)

Suruun on helppo juuttua. Välillä olen huomannut miettiväni, onko jotenkin ehkä väärin tai ainakin hyödytöntä tiedostaa niin läpitunkevasti meidän kaikkien hauraus ja ohimenevyys ja lyhytaikaisuus täällä? Onko pahaksi olla haluamatta kuohuttavia kokemuksia, jotka purjehduttaisivat pois haavoittuvuuden ja tietämättömyyden ja ilman päämääriä elämisen kentästä? Voinko vahingoittaa tällä muitakin kuin itseäni? Ja mikä oikeus minulla on vahingoittaa itseänikään? Mutta en tiedä, onko tämä vahingollista. Jotenkin tuntuu, että ei. Mutta silti, reaktion hyväksyvä alistuneisuus jaksaa askarruttaa.

No, tänään sitten vatsatautisena Pema Chödröniä lukiessa törmäsin hauskan konkreettiseen neuvoon:

On tärkeää olla tässä ja nyt, täysin tietoisena hetkessä kiinnittäen huomiota arkielämän yksityiskohtiin. Huolehtimalla tavallisista asioista kuten kattiloista, pannuista, vaatteista ja hampaista me myös iloitsemme niistä. Pesemällä vihanneksia tai harjaamalla hiukset koemme arvostusta: ystävyyttä itsemme ja kaiken elollisen kanssa. Tarkkaavaisuuden ja arvostuksen yhdistelmä pitää meidät kiinni todellisuudessa ja tuottaa iloa. Kun sitten ulotamme huomion ja arvostuksen ympäristöämme ja muita ihmisiä kohtaan, ilon kokemuksemme kasvaa entisestään. (Emt, s. 80.)

Neuvo kuulostaa niin hauskalta, että haluaisin heti aloittaa! Tiedän kuitenkin vanhastaan, että esimerkiksi tiskaaminen, kitkeminen, kasvien huoltaminen ja eläinten hoitaminen samalla tavalla kuin ihmisten hierominen tekee iloiseksi ja jotenkin enemmän maailmaan kiinnittyneeksi. Ehkä voisin sittenkin tehdä uuden vuoden lupausta etäisesti muistuttavan toiveen itselleni siitä, että jaksaisin vaikka tiskata useammin tai muuten siivota.

Jos vatsatauti ja kuume hieman edes hellittäisi, voisin vähän tiskata ja siivota jo tänään. Se kuulostaa ajatuksena niin hullunkuriselta, että purskahdan nauruun kivuista huolimatta.