Muutama mainio lause ja ikkunasta katsomisesta

Kuten jo aiemmin kirjoitin, luen vanhan filosofianopiskelukollegan kirjaa. 

Kuinka monesti olenkaan miettinyt, miksi asioista on niin vaikeaa puhua ja miksi filosofia etenee niin supertekniseksi ja hankalaksi, ja miten paljon se onkaan vaikuttanut siihen, että on itse käynyt varsin vaikeastiymmärrettäväksi - no, ei ehkä enää, mutta ei minun tarvitse kuin lukea tekstejä, joita kirjoittelin parikymmentä vuotta sitten, kun jään miettimään, että mitä ihmettä, eikö tätä nyjt olisi voinut käsitellä jotenkin vähän yksinkertaisemminkin. 

Ja nyt sitten, Jussi Ahlroth kirjoittaa Derridasta: 

Derridan monimutkaisuudelle on kaksi syytä. Ensinnäkin hän toimii monimutkaisessa kentässä, länsimaisessa filosofiassa. Hän käyttää perinteen sisäistä kieltä perinteen kritiikkiin ... Toinen syy varmaan on, että hän pitää monimutkaisuudesta. Derrida sanoo Il gusto del segreto -dialogiteoksessa, että jos asiat olisivat yksinkertaisia, sana olisi kyllä levinnyt. Koska olemme onnistuneet tekemään asioista mutkikkaan sekasotkun, pitää sitä sekasotkua käsitellä mutkikkaana. (Lähde: Jussi Ahlroth, Kirje Buddhalta. Länsimaisen filosofian buddhalainen historia, s. 595-596.)

Mutkikas sekasotku! Arvaa vaan, mikä tulee mieleen. Spagettioksennus, tuo nimi, jolla olen kutsunut jo kauan yritystäni ajatella. Aina, kun avaan sanaisen arkkuni, sieltä tulee spagettioksennusta. Tai siis, lähes aina. On kuitenkin muutama runo, johon olen saanut kiteytettyä jotain olennaista. Siis olennaista itselleni, kokemuksen uskomattomasta itsepäisyydestä ja kaavoihin kangistumattomuudesta, siitä laadusta, joka puskee läpi ja äkisti hulmauttaa kaiken hetkeksi kovin todelliseksi. (Ja tämä, tietysti, on se syy, miksi lähdin suuntautumaan liikkumiseen, kosketukseen, hengitykseen, meditaatioon ja joogaan sen jälkeen kun ajauduin henkilökohtaiseen umpikujaani filosofian kanssa, niin kovasti kuin sitä halusin rakastaakin - onhan se ensimmäinen ammatti-identiteetti ja aikuisidentiteetti, johon olen kasvanut tai jonka muottiin minua on suostuteltu, joskaan ei kovinkaan onnistuneesti.) 

(Kirjaa on hauska lukea, koska kollegalla on ollut samansuuntainen intuitio kuin itselläni. Ei ihan sattumalta harhailin kuin koditon aave, kunnes löysin ne ensimmäiset filosofini, jotka halusivat purkaa subjektin ja objektin välisen erottelun. Ne olivat eri filosofeja kuin mitä kollega käsittelee kirjassaan, mutta yhtäkaikkisesti, kovin samantapaisen kenkäkiven hiertämiä, olettaisin. Ja itsehän etsin filosofiasta juuri jotain henkilökohtaista, terapeuttista ja samalla skaalattavaa muutosta. Siihen olisi saattanut löytää suoraviivaisempiakin teitä, mutta toisaalta: en ole katunut päivääkään niitä keskusteluita ja sitä ponnistelua, ja lopultahan löysinkin näkökulman, joka auttoi minua eteenpäin sen verran, että sain todettua, että saattaisin olla toisaalla enemmän omalla paikallani.) 

Naurattaa tuo kohta, että jos asiat olisivat yksinkertaisia, sana olisi kyllä levinnyt. No, filosofiassa asiat eivät totisesti ole yksinkertaisia, mutta muualla elämässä aika usein ovat. (Ja eikö vain mieleni ala taas riekkua olla-verbin kanssa; miten voi olla niin vaikeaa hyväksyä, että yksikön ja monikon kolmannessa persoonassa runko on "o" kun muissa muodoissa "ole"; "ovat" on taatusti itselleni vaikein suomenkielinen sana, jonka kanssa typerä kielikorvani on näemmä vuosikymmeniä poterosodassa. Huokaus.) Ja aika monista asioistahan sana on levinnyt. Muistan sen ällistyksen, kun hierojakoulussa opiskellessani luin jotain näyttötyötä varten koulun kirjastosta jotain perus hoitotyön etiikan kirjaa, jossa käsiteltiin suhtautumista kipuun, sairauteen ja kuolemaan. Tajusin, että hemmetti, tässähän tämä on laitettuna ihan todella selvästi ja nätisti, näitä ohjeita minä etsin paljon enemmän kuin sitä, minkä pariin opinnoissa etenin. 

Halusin oppia, miten tulla toimeen vaativissa kommunikaatiotilanteissa. (Onko muunlaisia? On, mutta jos mukana ovat sanat, taas tuo "ovat", helposti lähtee laukalle, kirjoitan.) (Kirjoittaminen huonotapaisuutena, kirjoittaminen yksinäisyytenä, kirjoittaminen tottumuksena, kirjoittaminen muistiinpalauttamisena.) Miten niissä filosofian ajatuskoeleikeissä ei ikinä kerrottu sellaisesta, että voi vain antaa olla, kuunnella, antaa aikaa ja lopulta hyväksyä asiaintilan? Ettei ole oikeaa ja väärää tapaa kokea tietty asia eikä kaikkea tarvitse yrittää analysoida puhki (mikä ei onnistu, vaikka ei tarvitsisi syödä tai nukkuakaan, saati sitten muuta). Että kokemus muovautuu jonkinlaiseksi, äilehtii ja lopulta antaa tilaa muulle, silloinkin kun kyseessä ovat suuret käänteet. Ja että kun noiden asioiden äärellä on, niin että toiset ovat niitä isojen asioiden pääkokijoita, on usein viisampaa ihan vaan antaa tilaa sille, tilaa, ja läsnäolonsa. Ehkä myös lupa, sanallisesti. (No, kai sekin voi jotakuta ärsyttää. Varmasti.) Mutta itselleni ikäänkuin lopullinen niitti siihen kaikkeen käsitevatkuttamiseen oli se, miten tajusin, miten paljon enemmän oli se, että ojensi joskus kätensä ja kosketti toista kevyesti, jos tällä oli vaikeaa. (Vaan eivätpä kaikki kosketustakaan halua. Se voi tuntua liian pelottavalta.) 

No, joka tapauksessa: kun luen tuon kohdan, nuo muutamat lauseet, huvitun, koska tunnistan, mistä puhutaan. Pyrkimys selkeyteen, pyrkimys varmuuteen, pyrkimys yksiselitteisyyteen todellisuudessa, joka on sotkuinen, alati varioiva ja määrityksiä pakeneva. Pyrkimys tarjota lohtua pyörittämällä käsitemyllyä. Parhaimmillaan se muuttaa asioita. Onhan se muuttanut asioita. Ymmärrän hyvin motivaation selkeyteen, puhuttelevuuteen, vaikuttavuuteen. 

Kirjassa on myös mukava kuvaus siitä, miten kuluttavaa on toivon ja pelon vaihtelu, ja että niiden vaihtoehtona voisi olla toivottomuus. Tämä puhuttelee jalkojeni kanssa pulatessa. On hyvin kuluttavaa läikehtiä toivon ja pelon välillä: Ihan varmasti nämä tästä kuntoutuvat entiselleen! - Onko tämä nivelreumaa tai kihtiä? - Entä jos tämä on fibromyalgiaa, siitä saa lopullisesti leiman otsaansa täällä Suomessa? - Jos vain tänään nousen koivilleni ja teen varovasti kivun rajoissa, miksi nämä eivät kuntoutuisi? - Mikä erehdys, nyt en pysty nukkumaan kivuiltani! Mitä tämä on, kun kipulääkkeet tuntuvat olevan ihan yhtä tyhjän kanssa? Onko tämmöiseen edes olemassa hoitoa? - Nyt vain pää kylmänä maanantaihin saakka, ortopedi ymmärtää tästä jotain. - Entä jos ei ymmärräkään, jos saan taas vain kolmen päivän saikun ja sitten juoksen sinne uudelleen itkemään? - Jotenkin tästä alhosta noustaan, tätä on jatkunut vasta kolme viikkoa, tietenkään kukaan ei voi vielä tietää, mitä tämä on. - Kerran toisensa jälkeen pysäytän itseni, palaan hengitykseen, rauhoitan hengityksen, hieron jalkoja, annan niille tenssiä tai punavaloa, liikuttelen ja venyttelen varovasti, välillä lepään kokonaisen päivän, jos ne tuntuvat aivan raivokkailta. Mutta olen viidenkymmenen, tässä iässä ei voisi vain levätä, luut ja lihakset liukenevat olemattomiin. Ja joka kerta, kun ylitän rajani ja uskaltaudun esimerkiksi käymään lääkärissä tai purkamaan ja täyttämään tiskikoneen, jalkahelvetti karkaa valloilleen. Eilen uskaltauduin tekemään ilmajoogaliinasta käsillä auttaen muutamat askelkyykyt, koska isojen lihasten työ toisaalta vähentää kipua ja luiden on saatava kuormitusta ja lihasten jänteyttä, muuten polvet sakkaavat seuraavaksi. Työterveyslääkäri kehotti vesijuoksemaan, mutta hän ei selvästikään ymmärrä, etten voi vesijuosta täältä vesijuoksemaan, vaan sekin edellyttää maa-askelia niin paljon, että sitten en pysty nukkumaan seuraavana yönä täysillä kipulääkeannoksillakaan. Tunnistan siis tuon toivottomuuden käyttökelpoisuuden, tai ehkä tunnistan sen väärin. Mutta ajattelen näin: Jos ei olisi painetta osata kertoa työnantajille, milloin olen taas opetuskunnossa, tilanne olisi helpompi. Jos tähän kaikkeen ei liittyisi huolta toimeentulosta, tilanne olisi helpompi. Olisi helpompaa edetä päivä ja hengitys kerrallaan, jos ei joudu soittelemaan kerran tai kahdesti viikossa läpi kolmea työnantajaa ja käymään lääkärissä tai fysioterapiassa kerran tai kahdesti, joko aina uuden henkilön tai edellisen käynnin unohtaneen henkilön pakeilla. Olisi helpompaa todeta, ettei pääse takaisin entiseen elämäänsä, mitä se tarkoittaakaan. Ja sitten jos jossain vaiheessa tilanne alkaakin helpottaa, no, elämä luultavasti virtaisi takaisin niille alueille, joilta se on nyt padottu ulos. 

Eihän kukaan tietenkään pääse takaisin edes edelliseen hetkeen. Joidenkin hetkien rajat ovat vain suurempia kuin toisten. Kissa elossa - kissa kuollut. Jalat toimivat - jalat liian kipeät edes vaatimattomaan arkeen, saati sitten ammattiini.

Katselen syksyä ikkunan läpi. Nyt olen kiitollinen teettämästämme ikkunaremontista. Sen ansiosta makuuhuonen ikkunan pinta-ala kaksinkertaistui. Koivujen mustavalkoiset rungot kohoavat kohti taivasharmaata pointillistin täplittämästä maasta. Koivujen takana, urheilukentän hiekka, joka näyttää täältä käsin kovin yhtenäiseltä massalta. 

Maailma pienentyy, kuroutuu. 

Kunhan Vompsu herää, haluan ulos. Vompsu voi ottaa koiran, minä voin olla mukana sähköpyörällä. Haluan pois ikkunan takaa. Vompsu nukkuu iltapäiväyhteen, koska olen valvonut kivun kanssa ja se on häirinnyt hänen untaan. 

Tarvitsen hieman Bachia

Tarvitsisin nyt hieman Bachia, koska työni on tehdä spagettioksennuksesta barokkipuutarha. (Se vaatii kompostointia, kylvöjä ja taimien vaalimista. Spagettioksennusta ei voi vain painella muotilla sieviin rivistöihin, koska se näyttäisi enemmän nykytaiteelta kuin barokkipuutarhalta.) En ollut aiemmin tajunnutkaan, että joku voisi kirjoittaa historiikkia välittämättä kronologiasta tippaakaan. Tai ehkä tämä on liioittelua. Oletan kyllä, että mainitut asiat ovat tapahtuneet jo. Sekin on jo melkoinen kronologinen jäsennys. Voisihan tekstin sekaan olla piilotettuna imperfektissä sellaistakin, minkä oletetaan joskus tapahtuvan.

Ei, en ota tästä stressiä.

Nuorempana ajattelin, että kas niin, ihmiset tekevät kouluissa kummia jäsentymättömiä tekstioksennuksia koska heillä ei ole vielä aikaa eikä kykyä ja että kyllä he sitten myöhemmin oppivat jäsentämään asiat. (Itseni on aina ollut vaikeaa hyväksyä oksennukset tekstuaalisella tasolla vaikka kissan oksennus olohuoneen lattialla ei herätäkään mitään toimenpidehinkua.) Mutta, kas, niin ei ole käynyt. Tekstioksentajat ovat siirtyneet työelämään jossa he oksentavat ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Nyt vain heille maksetaan siitä paremmin. Jännittävää. Ehkä yksi syy siihen, miksi minusta tuntuu, ettei minulla ole juuri mistään mitään järkevää sanottavaa, liittyykin tähän: en koe oksentamista vielä sanomiseksi. Pitäisi ensin hahmottaa järjestys, edes alustavasti. (Blogia ei lasketa, tämä on nimenomaan ajattelun oksennusmaisuuden siedätysyritys.) Ja asia kaksi: On ihan hauskaa taikoa spagettioksennuksesta barokkipuutarhaa. Niin kauan kuin se on toisen oksentama eli sieltä voi löytää yhtä sun toista jännittävää.

Tietysti voidaan kysyä, miksi spagettioksennuksesta halutaan nimenomaan barokkipuutarha. Sanotaan nyt näin (passivismi): Se on ainakin selkeä. Barokkipuutarhoihin tullaan karehtimaan. Niissä eivät romanttiset tikut tartu päähän. Eikä yksittäisten kasvien tarvitse olla kummoisenkaan näköisiä. Riittää, että niitä pystyy massoittelemaan. Ei tästä ole romantiikkaan.

Spagettioksennuksessa tahtoo karehtia vain harva. Oikeastaan hyvin harva. No, tietysti on nykytaide. Mutta luulen, ettei minulle olla maksamassa siitä, että tekstuaalimuokkaan nykytaiteellisen historiikin. Ei: tekstin tulee olla lämmin ja luettava eikä poetiikkaa saa olla kuin ripaus, sillä lailla kuin jotkut esittävät sopivaksi chilinkäyttötavaksi - vain sen verran, että nousee hetken mielle jostain... jostain muusta... jostain muusta kuin ruoasta mutta että se ei koskaan yhdisty mihinkään mitä on ruoassa. Tekstin tulee olla sellainen, että jos joku lukisi sen, hänen päähänsä ei koskaan pälkähtäisi allekirjoittaneen järjestäneen sitä. Vaan ikään kuin jumalat suuressa viisaudessaan olisivat valuttaneet asiat samalla paperille kuin maailmaankin. Jumalaisen loogisesti ja sievästi kumarrellen etenevällä tavalla. Ei mitään häiriötekijöitä. Haasteita muttei ongelmia. Korkeintaan haasteita, pieni särähdys, sen verran, että pysyy juuri ja juuri hereillä.

Miten harmillista, että elämä vaikuttaa enemmän spagettioksennukselta kuin barokkipuutarhalta sekä yksilöllisellä, lähiympäristön että globaalilla tasolla.

Tarvitsen Bachia kuvitellakseni barokkijumalan, kuullakseni askelmitat barokkipuutarhassa.

Välittämisestä ja sairastamisesta

Olen vaihteen vuoksi sairastunut. Normaaliin räkäflunssaan, olettaisin. Kuumeilen vähän, se ei sovi sikainfluenssan kuumekäyrän kanssa yksiin, ja hyvä niin. Koulussa meille on jaettu turvaohjeet, joissa muistutetaan käsien pesemisen tärkeydestä ja eilen kouluterveydenhoitaja kävi vielä erikseen teroittamassa meille, että vaikka perusterve nuori ihminen ei kuolekaan sikainfluenssaan todennäköisesti, hän voi tartuttaa sen jollekulle toiselle, jollekulle joka on ehkä juuri synnyttänyt tai jolla on kotona pieni lapsi tai jolla on läppävika tai astma. Eihän niistä ihmisistä, jotka päivittäin tapaa, tosiaankaan tiedä kaikkea. Ei vaikka elisi kuten itse elän, eli mahdollisimman kaukana paikoista, joihin ahtautuu vieraita ihmisiä. (Ja silti käyn nyt koulua, jossa tungeksii seitsemänsataa ihmistä.)

Olen aika ahdistunut sikainfluenssasta, se tuntuu rajulta epidemialta, mikäli etenee ennusteiden mukaisesti. Oma lapsuudenperheenikin pitää sisällään riskiryhmän ihmisiä. Ja kahdella ystävälläni on pienet vauvat ja pari vielä kohta synnyttää. Ja kouluun on mentävä, paitsi tänään. Aikamoinen epidemiapesäke, vaikka kaikki tosiaan pesisivät käsiään joka välissä ja heittäisivät heti niistettyään nenäliinat roskiin ohjeiden mukaisesti! En jotenkin osaa olla välittämättä siitä, levitänkö jotakin epidemiaa eteenpäin vai en. (Kai sekin on osa välittämistä, josta ajattelin vähän kirjoittaa nyt, sairaana tai ei, koska haluan jotenkin käsitellä asiaa. Eh, tällä päällä siitä ei voi tulla kuin takkua.)

Koulua oli eilen vain puolipäiväisesti, ja ihmettelin jo tuon neljän tunnin aikana, miksi tarkkaavaisuuteni ei vain suostu kohdistumaan. Yleensä olemistaan ja kiinnostustaan on helppoa suunnata, on yksinkertaista tarttua kiinni sanoihin ja merkitysrakenteisiin ja kiskaista ne osaksi jo valmista tietorakennelmaa ja siten löytää uusia, jännittäviä tarkastelukulmia. Nyt kuitenkin tuntui kuin sanat olisivat jääneet leijailemaan irrallisina ja kaikuvina ja jotenkin vaikeaselkoisina ilmaan, lipsahtaneet mielen näpeistä. Katselin siinä niiden leijumista ja vähitellen tolkkusin, ettei kaikki taida olla ihan normaalisti. Olin nukkunut hyvin, mutta silmät eivät tahtoneet pysyä auki. Muilla oli t-paidat, itse palelin villapaidassa. Kotimatka pyörällä kesti kauan. Reisissäni ei ollut voimaa, ne tärisivät, jos koetin ajaa kävelytahtia kovempaa. Kotona kaaduin sänkyyn ja nukuin. Nyt siitä on suunnilleen tasan vuorokausi ja olen lähinnä nukkunut, mitä nyt soittanut luokanvalvojalle ja kertonut kuumeesta, ja sitten työpaikkaan ja perunut huomisen työvuoron - tosin pomo oli jo nähnyt facebookista, että olen sairas. (Ehkä myöhemmin ilmoitus facebookiin voisi riittää?) Makaamisen ja nukkumisen on katkaissut vain se, että illalla kävin lyhyesti Faunilla pyjama päällä ja pipo päässä, kun Vompsu meni sinne tekemään ensin läksyjään ja sanoi, että minäkin olen kuulemma tervetullut, sairas tai ei.

Tuntuu kummalliselta mennä kylään pyjamassa, olkoonkin että Faunin asunto on osa avokommuuniamme ja käyn siellä välillä suihkussakin jos pyykit tukkivat oman kylppärimme ja sitten tietysti myös välillä leipomassa. (Nyt koulun aikana en ole saanut leivottua. Tuntuu etten jaksa oikein mitään muuta. Kaikki ne uudet ihmiset, tilat ja tapa järjestää aikaa imevät voimat.) Huomasin pyyteleväni anteeksi sekä pyjamaani, pipoani, sairastumistani että sitä, että saatan tartuttaa toiset. Mutta Vompsu ja Fauni vain huiskauttelivat käsiään ja tekivät selväksi, ettei sairastumista tarvitse pyytäää anteeksi. Kai sen jollakin tasolla tajuankin, mutta silti on vaikeaa päästä irti siitä tuskastumisesta, jolla vanhempani reagoivat sairastumisiini, ikään kuin ne olisivat olleet jokin tietoinen kepposeni, joka sotki heidän entisestäänkin kuormitetun arkensa. Siltä ne ovat varmasti tuntuneetkin heidän aikatauluillaan. Ei ihme, että minun on vaikeaa tunnistaa sairauksien ensimerkkejä ja sinnittelen sinne saakka, että kaadun sänkyyn vuorokaudeksi, kun en enää pysy pystyssä. Lapsuudenperheessäni se on ollut toimiva selviytymisstrategia. Tuntuu niin uskomattomalta, että nyt saan armollisesti sairastaa ja jäädä kuumeisena kotiin sen sijaan, että vain yrittäisin mennä sairaana kouluun ja koettaisin suoriutua siellä normaaliin tapaan.

Sairas tai ei, kävin tänäänkin aamulla kopistamassa Faunin ovea. Meillä on tällainen tapa, koska hänen on ollut vaikeaa motivoitua töihin lähtemiseen ja hän on vain jäänyt luvattoman usein kotiin ilman mitään syytä. Nyt hänen pomonsa on puuttunut asiaan, ja samoin tietysti minä, koska en oikein ymmärrä, mistä on tarkalleen kyse, ja huomasin, että asia kuitenkin vaivaa Fauniakin, vaikka hän on aika tehokas tunkemaan häiritsevät ajatukset tarkkaavaisuuden laitamille aika samalla tavalla kuin itsekin osaan tehdä. Muistan kyllä, miltä tuntui lintsata lukioikäisenä, mutta Fauni ei selvästikään elä samanlaista angstia kuin itse elin teininä. Olen koettanut kysellä ja kuunnella ja eritellä mahdollisia motivoivia tekijöitä ja lähestymis- ja loitontumistavoitteita ja suurempia elämänpyrkimyksiä ja niille vastakkaisia pyrkimyksiä ja saada jotakin kuvaa jumittuneesta tilanteesta, mutta tuntuu siltä, ettei siitä saa tolkkua, ei ainakaan millään siistin yksiselitteisellä tavalla. (No, oma elämäni on kyllä tässä suhteessa ihan samanlaista. Ei sekään siististi putoa mihinkään lokeroihin. Eivät kai elämät muutenkaan. Jälkeenpäin voi tehdä jostakin spagettioksennuksesta tarinan, mutta ei tarvita kuin iso elämänmuutos, ja kas: tarinat purkautuvat ja ne on punottava uudelleen.) Niinpä koetan auttaa tilanteessa jollakin tuollaisella pienellä konkreettisella tavalla: koputtamalla oveen joka aamu ja sanomalla hyvää huomenta. Siihen menee ehkä kaksi minuuttia ja joudun joka tapauksessa heräämään omaan kouluuni, ei kaksi minuuttia siinä paljon paina, ja samalla voin tarkistaa, että Fauni joutuu kampeamaan itsensä jaloilleen ja tulee muistutetuksi siitä, että joku toinenkin välittää siitä, että hän saa taas työasiansa kuntoon. (Ilahduin kuullessani, että pomo oli pitänyt tätä elettä merkkinä siitä, että konkreettisiin toimiin on ryhdytty.)

Tuo välittäminen ja sen kokeminen, että joku toinenkin välittää, on ilmeisesti yksi suurimmista motivoijista, vaikkei siitä ehkä niin paljon puhutakaan. Aika monissa terapiatyötä käsittelevissä opuksissa siihen viitataan ohimennen esimerkiksi terapiasuhteen toimivuutena tai empatiana, joskus onneksi kunnollakin ja eritellysti. Esimerkiksi Fred Hanna on kirjoittanut siitä, miten yllättyi ja vähän pettyikin psykoterapeutin uransa alussa kysyessään asiakkailtaan, mikä tarkalleen oli pitänyt nämä sinnikkäinä joskus aika tuskallistenkin muutosponnistusten keskellä. Asiakkaat nimittäin nimesivät hienojen tekniikoiden sijaan tärkeimmäksi sen yksinkertaisen seikan, että he jaksoivat ponnistella, sietää ahdistusta ja purra hammasta tietäessään, että joku tosissaan välitti heistä ja siitä, miten heille kävisi. Se tuntuu aika hurjalta sanallistettuna: että ihmisellä ja hänen onnellisuudellaan olisi väliä vain jos sillä on jollekulle toisellekin väliä. Mutta toisaalta, kun ajattelen oman elämäni vaikeita kohtia, niitä kaikkia luonnehtii kauhean hyvin se tunne, ettei millään ole mitään väliä JA ettei kukaan muu edes huomaisi, jos äkisti katoaisin maan päältä, puff.

Tietysti välittäminen on jotakin hyvin erityistä. Se ei tarkoita nalkuttamista eikä toisen muottiin tunkemista. Huh! Sellainen saa vain vakuuttuneemmaksi siitä, etteivät toiset tosissaan välitä itsestä vaan koettavat kaikin voimin tunkea sen johonkin sille aivan vieraaseen ja pahalta tuntuvaan tilaan. (Joka tietysti saattaa olla aivan järkevä tila, kun siihen saa itse keksiä haluta ja mennä. Mutta voi vaatia pitkänkin ajan, että itse kypsyy ajatukselle jonkin tilan tavoiteltavuudesta. Ainakin itse huomaan meneväni helposti lukkoon, jos toinen tietää heti kättelyssä, mikä minulle olisi parhaaksi ja mitä minun pitäisi tehdä ja pitäisi haluta tehdä. Ja kun olen mennyt lukkoon, menee aika kauan, että keriydyn hitaasti auki. En halua ajatella vastareaktiosta kielteisesti: sillä on funktionsa ja vastareaktion muodostamisen kyky kuuluu osaltaan terveen mielen piirteisiin. Asioihin on järkevää tarttua vasta sitten kun niihin on valmis. Ja on järkevää suosia seuraa, joka suostuttelee ja houkuttelee pakottamisen sijaan, ja juuri sellaiseen seuraanhan vastareaktion muodostuminen osaltaan ohjaa.)

Mitään hienoja tekniikoita kun en osaa, ei kai jää muuta keinoa kuin välittää niistä, jotka ovat lähelläni... eikö se kuulosta loogiselta? Ja se on vielä helppoakin. En oikein edes kai osaa olla välittämättä toisista ihmisistä, vaikka saatankin joskus pulputtaa kohtaamisissa kuin akvaario omia asioitani ja havahtua sitten vasta jälkeenpäin tajuamaan, ettei toinen ole oikeastaan sanonut paljon mitään. Liekö siinä kyse temperamenttieroista?

Hmm, onkohan tämä ihan sekavaa, kun tuntuu kuitenkin siltä, että pääni on varsinaista puurolimaa tänään? Sellaista se on, kun on flunssassa...

Minusta on kauhean hauskaa ja helpottavaa tietää, että on ihmisiä, jotka välittävät minusta ja siitä, mitä minulle käy. Kun aloin kirjoittaa blogia, hämmennyin jotenkin siitä, että äkkiä oli täysin tuntemattomia tyyppejä, jotka myötäelivät kokemuksiani ja joilta sain tukea. Se tuntui todella kummalliselta. Eron myötä sain huomata, että moni vanhoista tuttavistakin tosissaan välitti siitä, mitä minulle kuului ja olinko onneton. En ollut odottanut, että minuun suhtauduttaisiin niin, että voisin olla tärkeä jollekulle. Nyt olen varmasti aika hemmoteltu jo tämmöisen suhteen, koska en oikein ymmärrä, miksi ihmeessä jossakin vaiheessa elämääni ajattelin, etteivät toiset tosissaan voisi välittää siitä, mitä minulle tapahtuu. Kuitenkin kaiken aikaa silloinkin välitin kovasti siitä, miten toiset voivat ja miltä heistä tuntuu erilaisissa tilanteissa. Mutta en oikein tiennyt, miten tuohon välittämiseen olisi pitänyt suhtautua, en osannut osoittaa sitä millään tavalla ja pidin ehkä sitä jotenkin sairaalloisena herkkyytenä, joka olisi vielä koituva ristikseni maailmassa, jossa pitäisi (vastareaktio! alusta alkaen suuri vastareaktio! mieluummin pesen vaikka vessoja -vastareaktio!) olla kyynärpäät törössä, haukankatse menestyviä tyyppejä kontakteiksi bongaten ja niin edelleen. (Olisi kiinnostavaa tietää, onko moni menestyjäarvoja paasaava oikeasti syvätasolla sitoutunut menestyjäarvoihin vai ovatko ne kaikille vain "välttämättömyys" jota ei ole tullut kyseenalaistettua ja jota vastaan ei ole muodostunut kunnon vastareaktiota. Hmm. Eläköön vastareaktiot!)

Tuntuu hauskalta, että saa välittää. Se tuntuu paljon kevyemmältä kuin joka tapauksessa jollakin tasolla käynnissä olevan välittämisen piilottaminen.

Totta puhuen, minun on nykyään vaikeaa ymmärtää, miksi välittämistä pitäisi piilottaa. Onko se vain torjutuksi tulemisen pelkoa? Vai jotakin muutakin? Naiiviksi leimatuksi tulemisen pelkoa? Muistan vain sen, että jossakin vaiheessa oma toisista välittäminen tuntui jotenkin hävettävältä ja tarrautuvalta, sotkuiselta, ei-toivotulta. (Hohhoo, kuulostaapa hieman seksiltä, omalta seksuaalisuudelta ja kehollisuudelta, eikö totta? Siitäkin tuntui jotenkin hävettävältä huolehtia ja välittää kauan sitten... Miksi?)

Nyt kun sekä Vompsun että minun uudet opinnot ovat alkaneet, emme ole ehtineet nähdä toisiamme paljon lainkaan, ja silloinkin kun olemme nähneet, olemme usein olleet turkasen väsyneitä ja äkäisiä kaikista selvittämättömistä asioista ja koulustresseistämme, ja sitten sen takia tai muuten vain, mistä minä tietäisin, olemme murisseet toisillemme ja pitäneet välimatkaa. Mutta mikä helpotus, kun saa sanottua, että murina ja välimatkan pitäminen tuntuu ihan kauhealta ja että lopulta molempia piinaa ja ahdistaa se sama kauhea ajatus, että entäs jos olemmekin nyt haukkoneet liian isoja elämänmuutoksia kerralla tämän suhteen kantokykyyn nähden, ja mikä helpotus ja keveys, kun voi äkisti solahtaa takaisin siihen, että tunnustaa, että sillä on väliä, mitä toinen sanoo ja ajattelee, ja että ei itse osaa olla välittämättä kuitenkaan toisen tunnetiloista ja mielialoista ja ahdistuksesta.

Työkaveri kysyi suhteemme uusimmista käänteistä kerrottuani, mihin oikein olemme matkalla, ja sitten viikkoa myöhemmin, onko tilanne jo vakiintunut ja selvinnyt. Kysyin hieman hämmentyneenä vastakysymyksen, mitä se selviintyminen voisi oikein tarkoittaa. Ei hän osannut vastata siihen, enkä osaa minäkään. Toinen ystävä taas lähetti yhteydenoton joltakin monikkosuhteista dokumenttia tekevältä kansainväliseltä ryhmältä, mutta en taida kuitenkaan ilmoittautua haastateltavaksi, koska en oikeastaan osaa sanoa asiasta mitään järkevää paitsi että hitto vie välitän ihmisistä ja muistakin tuntoisista olioista ja joskus tämmöistä ilmeisesti voi tapahtua, että näin käy tuosta noin vain suunnittelematta eikä se ole mikään katastrofi, mutta että päivä kerrallaan, sekunti kerrallaan, yö kerrallaan, katsotaan mitä tapahtuu, eivätkähän parisuhteetkaan ole lopulta sen varmempia tai ongelmattomampia, eivät ainakaan oman kokemukseni mukaan, samat pelot ja mahdottomat unelmat (tai toisaalta kohtaamiset ja hellyys) niissäkin kimpoilevat ja vahvistuvat.

Hmm, nyt lopetan, koska ramasee tajuttomasti ja vähän viluttaakin jo.