Puutarhablogi tammikuussa

Mikset kirjoita puutarhablogia, kysyi joku taannoin. Tämä taitaa johtua siitä, että puhun nykyään lähinnä kasveista ja puutarhasta, ja jos en niistä niin eläimistä ja säästä. Vastasin kai jotain siihen malliin, että voisi olla kummallista, jos ihmisyyttä pohtiva blogi yhtäkkisesti nyrjähtäisi kasvillisuutta pohtivaksi blogiksi. Mutta ei kai siinä mitään niin ihmeellistä lopulta olisi?

Unenikin askaroivat enimmäkseen kasvien seurassa. Tosin viime yönä unessa kävelin sateessa kaikkien kanssani asuneiden eläinten kanssa, siis kuolleiden, nämä nykyiset eivät olleet mukana joukossa mutta muut olivat. Kaikki mahtuivat ison sateenvarjon alle ja menimme sateenvarjo auki kaupungissa pieneen kivijalkaliikkeeseen, jossa tungeksi koululaisia. Pandemiaa ei unessa ollut. Valikoin suklaalevyjä ja eläimet kyöhnäsivät jaloissa ja sateenvarjosta tippui vettä shakkiruutuiselle lattialle. Lopulta löysin taloussuklaata kaiken muun alta ja koetin maksaa sen kassalle Singaporen metrokortilla. Siitä ei tullut mitään mutta kassa sanoi, että ota levy silti. 

Olen tilannut grelinetten eli kahden käden talikon. On aika käydä maata parantamaan. Siis sitten, kun hanki sulaa. Nythän lunta on tullut vain lisää ja lisää ja kun vein eilen kissanvessan sisältöä kissakompostiin, lumi ulottui pihan takaosassa reippaasti yli polven. Menee oma aikansa että lumi sulaa ja maa lämpiää ja kuivuu niin että pääsee grelinoimaan. Mutta ainakin työkalu on valmiina. 

Istutin lokakuun alussa preparoituja hyasintin sipuleita ruukkuun ja se on saanut viettää aikaa chilien kanssa kattoikkunahuoneessa. (Nyt tosin kattoikkunan päällä on lunta niin paljon että valon hoitaa tehokas kasviledi.) Piipat nousivat viikko sitten ja venyttäytyvät varovasti kohti valoa. Saas nähdä, milloin hyasintti kukkii! Nostan sen lämpimään vasta alkujen venyttyä yli viisisenttisiksi. Jouluhyasintit ovat jo lopettaneet kukintansa ja siirtyneet sitrusten juurelle sitrushuoneeseen. Kesällä ne siirtyvät ulos. 

Tammikuu on pahin kohta vuodessa. Kylmää, lumista, toivotonta. Poskiontelot ovat kiukutelleet kylmyydestä jo ainakin kuukauden mutta huimaus pysyy siedettävässä mittakaavassa limakalvoja supistavan lääkkeen avulla vaikka makuuasennosta ohjattavat asiat vähän yököttävätkin. Antibiootteja ei ole onneksi tarvittu tänä vuonna. Jokainen talvi muistuttaa siitä tosiseikasta, että eugeniikkaihmisten maailmassa en olisi nähnyt edes kouluikää näillä hengitysteillä näillä leveysasteilla. Olen miettinyt näiden tervehenkisten ihmisten puheenpartta elämässäni ihan kylliksi ja kerran toisensa jälkeen se lyö ällikällä: heistä olisi ihan ok, että joku kuolisi limaisten poskionteloidensa vuoksi. Ihan vain sen takia, ettei heillä itsellään ole sellaisia. Vompsun kanssa juttelimme yksi päivä ja tajusimme, että niin, meillä on eri talvinormaali: Vompsun perheessä ei oltu talvien ajan nuhayskäkuumeessa tai vähintään jossain typerässä röhässä, he hiihtivät ja laskettelivat kylmästä innoissaan. Ja minun perheessäni kaikki kaatuivat nätisti heti kylmien alkaessa. Kylmien, ja keskuslämmitysilmojen. Puutalossa ei ole niin paha kuin kerrostalossa, se on selvää. Mutta kyllä kylmät silti koettelevat. 

Onneksi siis kevättä kohti mennään! Tänään on viidentoista päivän ennusteen viimeinen kylmä päivä ja sitten lämpöviiva litistyy nollan tuntumaan. Talvikylvöt voi heittää ulos hangen suojiin, jouluruusut nostaa lasiterassille virkistymään. Sitrushuone on niille turhan kuuma ja ulkoa kannettu lumikin virkistää vain hetkellisesti. 

Olohuoneessa nököttää kasa rasioita, joihin on kylvetty orvokkeja, rohtosuoputkea ja mitähän vielä. Ne istuvat siellä kaksiviikkoista lämpöään ennen kylmäkäsittelyn alkamista. Ja ulkona, hangen alla, on paljon odottavaa: esimerkiksi pionikylvöruukut, jotka ovat saaneet juhannuksesta eteenpäin lämpimän jakson ja odottavat nyt katolta pudonneiden lumien minua korkeamman kinoksen helmoissa kylmän päättymistä. (Lämpimässä siemenkuori murtuu ja pioni tekee juuren, mutta lehdet tarvitsevat kylmän jakson kehittyäkseen.) Ja kaikki sipulikasvit! Istutin niitä taas satapäin pihaan. 

Jossain vaiheessa keväällä saapuu kasa piiskataimia - karhunvatukkaa, talviomenaa, talvipäärynää. Tänä vuonna en tilaa hirveällä höökyllä kärhöjä enkä paljasjuurisia perennoja, koska viime vuonna opin, että jos ne tilaa innoissaan aikaisin, ne saapuvat maaliskuussa, jolloin toki monessa paikassa pääseekin jo istuttamaan, mutta jossa täällä istutukset on tehtävä sisään ja sitten vaivalloisesti ulkoilutettava hauraita, venyneitä taimia kun alkaa tulla riittävän lämmin. Ihme kyllä kaikki selvisivät tästä outoudesta, että niitä ensin kasvatettiin sisällä ruukuissa kasvilamppujen alla kaksi kuukautta ja sitten vasta alettiin ulkoilla ja lopulta muutettiin Suomen kesään. Viime keväänä täällä kukkivat sattuneesta syystä alppikärhöt jo aivan toukokuun alussa! Ne olivat niin isot, että taisin istuttaa ne ensimmäisinä, ovathan ne kylmänsietoisiakin. Mutta yöksi ne oli aina kiedottava harsohuppuun ja aamulla käärittävä huput kokoon. Halloja riitti viime vuonna kesäkuullekin kolmeksitoista yöksi, joten huppuhommaa piisasi. 

Tammikuussa on vielä helppoa vaikuttaa seesteiseltä - siis omassa mittapuussani, mikä on tietysti ainoa järkevä mittapuu vireystilan mittaamiseen. Mutta epäilen, että kevään tullen ja valon voimistaessa kehoa ja mieltä alkaa taas hirveä kouhotus siitä, mikä kaikki olisi hyvä jo panna alulle. Viime vuonna tilasin lopulta 16 kuutiota maata - 8 moreenia ja 8 puhdistamolietteestä kompostoitua multaa. Tänä vuonna voisi selvitä vähemmällä maalla, mutta katemateriaalia taas hankkia enemmän. Koetan nimittäin vähitellen nitistää nurmikon. Jos ensin kattaa ja muokkaa maata, voi myöhemmin istuttaa lisää. Nurmikolla ei tee mitään. Mieluummin jotain mielenkiintoisempaa ja monimuotoisempaa.

Muuttuvasta ja pysyvästä

Useimmat asiat elämässä kiitävät ohi. Päivät, viikot, kuukaudet, vuodenajat, vuodet. Ammatit, identiteetit, perheenjäsenet. Usein kun katselee elämäänsä taaksepäin, saa hämmästyä: Mikä tuo on? Miksi tuo tuntui tärkeältä? Ihanko tosissani olen koettanut sopeutua kahvinjuojaksi, noilla oireilla? Ihanko tosissani kuvittelin, ettei minulla olisi lainkaan tahdonvoimaa tai kykyä suunnata elämääni? (Ihan tosissani, uskon, koska muistan edelleen, miltä tuntui tajuta, että hetkinen, saan sittenkin päättää itse jostakin. Että pystyn päättämään ja pitämään pääni, vaikka ympäristö kuinka haraisi vastaan. Että saan asettaa oman hyvinvointini joskus etusijalle.)

Pian elämä on ohi. 

Siihen voi mennä vielä vuosikymmeniä, silti se on pian. Eikö jo taas ole lauantai kuten juuri äsken? Eikö taas ole lokakuun ja marraskuun taite? Kohta saan taas nostella tomaattilaatikoita pihalle ja kiroilla, kestääkö selkälonkkakompleksi sen kaiken pilateksen ja joogan päälle, joskus kun olisi levättäväkin, mutta keväällä mikään ei lepää.

Kohta käki, ensimmäiset pavut, kantarelli-ilon kellanoranssi ennen lehtien putoamista. Kohta sairastuminen ja tervehtyminen ja välillä sellainen sairastuminen josta ei noin vain tervehdytäkään vaan joudutaan taas luopumaan ammatista ja harrastuksista, identiteetistä, kuvasta jossa tehdään asioita ystävien kanssa, koska siinä kohden se ei olekaan mahdollista. Odotan miekan tipahtavan niskaani tai selkääni tai jonnekin. Itsehän tähän ryhdyin fysiatrin sanottua että joogan kyllä lopetat ainakin, ja koirakin kannattaisi myydä ja palstasta luopua. Koira on edelleen täällä, ostin talon paljon palstaa isommalla pihalla ja opiskelin joogaa lisää niin että voin nyt opettaa sitä. Ajattelen fysiatrin olleen väärässä pidemmällä tähtäimellä. Sillä hetkellä hän toki oli oikeassa, ei kehoni kestänyt näitä asioita sinä vuonna. Mutta se muuttui, sekin. Seitsemän vuotta olin ilman palstaa ja välillä en pystynyt kävelemään Kalliosta keskustaan kivuilta. 

Onneksi se muuttui. Ei itsekseen, mutta eihän työ takaa tulosta. Koen saaneeni ison lahjan siinä että voin kävellä taas kivuitta.

On asioita, jotka pysyvät. Enkä nyt tarkoita syklisyyttä. On asioita, jotka ovat ainakin toistaiseksi pysyneet syklien taustalla. Työhypoteesi: ehkä ne pysyvät jatkossakin? Saan olla myös väärässä. Sen oikeuden pidätän. Mutta saatan olla oikeassakin. 

Esimerkiksi itkettäminen, lapsesta saakka mukana ollut taipumus järkyttyä, hurmaantua ja liikuttua syvästi muiden mielestä aika mitättömistä asioista. Joku vanha ihminen elää yksinäisenä, esimerkiksi. Joku eläin kasvatetaan ahtaassa häkissä teuraaksi ja voi huonosti koko elämänsä. Lehti leijuu hitaasti puusta, pyörteillen, ja sen kuviot on kuin liukuvärjätty. Vanhaa metsää hakataan edelleen vaikka tiedetään, ettei sitä saa takaisin (ainakaan samanmoisena koska kaikki on nyt täynnä mikromuovia). Politiikassa pidetään kiinni järkevästä taloudenpidosta mutta ei suhtauduta samalla hartaudella biodiversiteetin säilyttämiseen ja hiilidioksidipäästöjen leikkaamiseen. Joku pelkää riskiryhmälapsensa puolesta niin että hänen on otettava lapset pois koulusta ja tarhasta ja jäätävä itse kotiin heidän kanssaan, koska yhteiskuntana olemme ilmeisesti ok sen kanssa että hauraammat menkööt pandemian vessanpytystä alas ja että oikeastaan terveys ei ole niin oleellinen asia kuin se, että kaikki näyttää normaalilta, mitä se normaali nyt sitten ikinä kellekään onkaan. Ja laulut, se on nolointa: miten musiikki voikaan liikuttaa kyyneliin saakka. Noloa, lapsena, kun koulussa ei olisi saanut itkeä jonkun laulun kauneutta. Ei se enää jaksa minua nolottaa.

Luen nettikeskustelusta jonkun kysymyksen, itkettääkö teitäkin tämmöiset jutut ja sitten sanat olenko liian herkkä.

Tähän kysymykseen voi esittää vastakysymyksen: Kuka tämän saa määritellä? (Länsimaissa, usein, pätevästi, hoitava lääkäri, sellainen joka on esimerkiksi Vompsulle läiskäissyt diagnoosin, jossa käytännössä todetaan hänen takertuvan lillukanvarsiin. Erilainen reaktio, eikö vain, kuin allekirjoittaneella, joka Vompsun tavatessaan ajatteli, että vau, haluan oppia, miltä tuntuu välittää noin paljon. Epäpätevästi, vertaiset, silloin kun heitä jurppii se, että toinen takertuu, tuntee, ehkä protestoikin jotakin, tai on vaan aivan liian sekaisin kokemastaan.)

Ja toisen, ehkä vieläkin tärkeämmän vastakysymyksen: Miksi haluaisit olla vähemmän herkempi? Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaisi?

Tarkoitan tätä: Tavallaan ymmärrän, mitä se tarkoittaisi. Minulla on oma jaksoni, jolloin lakkasin itkettymästä, liikuttumasta, järkyttymästä. Se oli se jakso, kun kaikki oli paskaa. Ja koetin kovasti olla itse kyyninen paska. Se on puolustusreaktio, ja on täysin ymmärrettävää, miksi pukeuduin siihen sotisopaan. Kaipa vain suojelin järkeäni ja toimintakykyäni, emootiot olivat liian repiviä ja pelottavia ja suuria, oli tapahtunut liian vaikeita asioita enkä kyennyt mitenkään prosessoimaan niitä. En ole mitenkään ainoa ihminen tässä maailmassa, jolle on käynyt niin.

Se meni aikanaan ohi. Mutta kun ajattelen tuota aikaa vastakohtana tälle muulle, joka tuntuu pysyvältä, on itselleni ihan selvää, kumman haluan. En ainakaan sitä maailmaa, jossa kaikki on paskaa. Sattukoon, mieluummin, itkettäköön, liikuttakoon. Olkoon niin kauniita lumisateita ja myrskyjä ja sumuja, että tekisi mieli itkeä liikutuksesta. Hengittäkööt kehot niin rauhallisesti kuolleen asennossa yhteisen ilman hämmentämisen lopuksi, että sydän on pakahtumaisillaan kehojen hauraudesta ja alttiudesta ajautua kaikensorttisiin häiriötiloihin. Koetan sanoa: Olen kiitollinen tästä herkkyydestä. Enkä ajattele sitä mitenkään poikkeavana. Pikemminkin, taidan ajatella, että nekin, joita ei nyt itketä, ovat itkeneet kuitenkin vauvoina. Heissä on, haluan ajatella, varmasti, varmasti se puoli. Jostain syystä he vain ehkä jäsentävät sen - no, liikana herkkyytenä? Ja piilottavat sen, kenties itseltäänkin. Toki uskon siihenkin, että synnynnäisiä eroja tässä on, ihan kuin kaikessa muussakin. Mutta toisaalta, jossain määrin tätä kai on jokaisessa eläimenpoikasessa?

Miten ihmeessä olemme päätyneet yhteiskuntaan, jossa arvostetaan kyynärpäätaktiikkaa ja kovaotteisuutta? Se on minusta kiinnostava kysymys. 

Ja: miten olen onnistunut pitämään kiinni omasta herkkyydestäni, kieltäytymään luopumasta siitä? Jos olisin kasvanut toisissa olosuhteissa, en ehkä pystyisi ajattelemaan tätä pysyvänä vaan tämä olisi minulle muuttuvaa. 

Tosiaan, kun katselen taaksepäin, se, mitä havaitsen pysyvänä (tuota kamalaa mykkää jaksoa lukuunottamatta - onneksi se on niin kummallinen että sitä on vaikeaa edes muistaa) on nimenomaan emootioiden nuljahteleva hulmuaminen. Ikään kuin jostain koko ajan tuulisi ja liput liehuisivat tuulessa, värikkäät viirit. Välillä suru läiskää kangastaan isommin, välillä ahdistus värähtää, pelko kahahtaa hereille, hämmennys taitaa väristä koko ajan jokin verran, ilo lepattaa liki tauotta. Helpotus läiskäjää pelon ja ahdistuksen laantuessa. Innostus ja kiinnostus kieppuvat villisti ja välillä säyseämmin. Eivätkä ne hulmua ja läisky vain kehossa ja sen tuntemuksissa vaan kaikkialla, mihin mieleni yltää: valtameren rannoissa, karttapallon pinnassa sormien alla, peltojen vaakasuorahkoissa suorakulmioissa, metsien virkkaamassa aurinkokennostossa, kuviteltujen dystopioiden kaduilla.

Se on kummallinen kuva, tajuan. Kummallinen, koska hahmotan pysyvänä juuri sen, mikä on monesta kaikista ohikiitävintä, epäluotettavinta. Kun luen yksi ilta Feldenkraisia, osun sanoihin, ettei voi ajatella selkeästi, jos on emootion vallassa. Tämä käsitys! Kuinka pitkään se piinasikaan ihmiskuntaa! Ja useimpia taitaa piinata edelleen. Tämä halu erottua luonnosta, erottua kehosta, muuttua pelkäksi kieleksi, pelkäksi logiikaksi - kuka sellaista haluaa? Nekö samat, jotka viis veisaavat politiikassa siitä, mitä tietylle haavikolle tapahtuu? 

Toki ajattelussakin on paljon pysyvää. Mutta kokemus on niin paljon laajempaa kuin ajattelu, ajatukset niin pieni osa elämää, vaikka tässäkin elämässä olen koettanut niitä ruokkia paljon enemmän kuin tunteita, rakentaa niistä jotain pitävämpää. Silti ne muuttuvat kerkeämmin kuin tunteiden kirjo. 

Lauantaiaamu, yksi monista, lokakuun loppu. Huomaan olevani laimeasti surullinen kysymyksestä, jonka luen internetistä. Että on jokin lahja, jokin puhtaasti pulppuava lähde, johon liitetään kokeellisesti arvostelma "liikaa" sen sijaan että, no, opeteltaisiin käyttämään sitä, tunnettaisiin siitä kiitollisuutta. Tunnun laimeaa surua siitä, miten huonosti olen onnistunut rakentamaan yhteisöä, jossa olisi lupa tuntea kuten tuntee. (Se on eri asia kuin toimia tunteiden määräämänä.) Yhteisöä, koska ei tunne rajaudu kehoon, piilottele siellä, ole mikään yksityisasia. Jaettuhan se on, jaettavaksi tarkoitettu. 

Ehkä vielä opin, muutun, ja voin sitä kautta helpottaa tanssia sen ympärillä, mikä vaikuttaa pysyvältä. 

Olosuhteista

On olosuhteita, joihin en halua joutua. Esimerkiksi, en halua joutua opettamaan menetelmää, josta voin sanoa, että en oikeastaan usko, että tästä on pohjimmiltaan hyötyä. Yksi oppilaista rollii tällaisesta opettajasta - hän on mennyt tietynlaiselle joogatunnille, joka onkin ollut jotain aivan muuta, ja opettaja on perustellut, että tuntikuvauksen ja nimen muotoisesta harjoituksesta ei ole hänestä mitään hyötyä kenellekään. Tämä oppilas on suivaantunut asiasta ja koettaa saada minut sanomaan, ettei niin voi sanoa. Mutta totta kai niin voi sanoa, jos niin uskoo. Ei siinä ole mitään väärää, että sanoo jotain totena pitämäänsä ääneen. Siinä sen sijaan on jotain uskomattoman tahditonta - ei väärää mutta tahditonta -, että sanoo sen ihmisille, jotka ovat tulleet etsimään apua juuri tuosta menetelmästä, koska ovat kokeneet sen auttaneen, ja että sallii itsensä joutua olosuhteeseen, jossa odotetaan opettavan jotakin, mihin ei usko pätkääkään. Sehän osoittaa lähinnä, ettei ole koskaan kunnolla perehtynyt juuri tuohon menetelmään, syventynyt, opiskellut sitä, elänyt sitä. (Eikä edes vaivaudu uskomaan himpun verran plaseboonkaan, mikä sekin tuntuu omituiselta. Ylipäänsä, missä määrin kehomielimenetelmien teho on plaseboa? Mieltähän siinä usein käännetään ja joustatetaan!) Tietysti ymmärrän motivaation - raha sanelee usein asioita, joita sen ei olisi hyvä sanella. Olosuhde, jossa kokee olevansa rahan takia pakotettu tekemään jotain, mitä ei todellakaan haluaisi tehdä, on niitä, joista niin ikään ajattelen, etten halua joutua sellaiseen. 

En yhtään tiedä, miten tässä onnistun, mutta koetan kohtaamisissani välittää toisille sellaista ajatusta, että heillä on aina, missä tahansa, oikeus jättää tekemättä sellaisia asioita, joiden he kokevat satuttavan itseään tai toisia. Tämä ei ole kategorista - joskus riskit tiedostaa mutta ne haluaa silti ottaa, koska ajattelee hyötyjen ylittävän haitat (ja nimenomaan itsen satuttamisen kohdalla, toisten satuttamisen kohdalla semmoista arviota ei voi tehdä, koska toisista ei koskaan tiedä tarpeeksi). (Punnitessani tätä edellistä pohdintaa vasten tulen siihen tulokseen, etten taida uskoa oikein ikinä rahan muodostavan sellaista hyötyä, joka voisi ylittää haitat.) Mutta useimmiten tällaisessa kohdin voi aivan hyvin pysähtyä ja etsiä toista polkua eteenpäin. 

Mietin yksi päivä opettaessani sitä, että jos tällainen ajatus ottaisi itua ja istutettaisiin jo nuorempiin ihmisiin, ei ehkä olisi ikinä tarvittu mitään me too -liikkeitä vuosien päästä tapahtumista tai että ainakaan tapauksia ei olisi läheskään niin paljon. Ei on ei, ja monessa kohdin se riittää. Ja siinä, missä se ei riitä, on tapahtunut jo selvästi rikos. Monesti vaikuttaa ennemminkin siltä, että ei ole osattu sanoa sitä eitä, ei ole koettu, että siihen olisi oikeus tai että se kannattaisi. Se tuntuu jotenkin hyvin surulliselta. Ikään kuin omalla eheydellä, itsen suojelemisella, ei olisi mitään arvoa. Tai että olisi sitä tärkeämpää saada rahaa, menestystä, nimeä ja niin edelleen. Tiedän kyllä, ettei tiettyjen tahojen mielestä tällaista pohdintaa saisi harjoittaa vaan pitäisi katsoa vain heitä, jotka painostavat toisia ylittämään rajansa, jotka he haluaisivat pitää, tai kulttuuria kokonaisuutena. Mutta itse ajattelen, että tarvitaan näitä kaikkia - opetusta siitä, miten luoda toimivia käytänteitä, jotka vähentävät hyväksikäytön mahdollisuuksia, opetusta siitä, että toiset ovat pyhiä ja opetusta siitä, että omaa eheyttään saa suojella, koska itsekin on pyhä. En näet usko, että mikään katsomusjärjestelmä tai kasvatusjärjestelmä voisi olla niin aukoton, että voidaan vakuuttua, ettei enää kukaan koskaan koeta käyttää hyväksi toista. Mikä ne aukot voisi tilkitä? No se, että kaikilla on kyseenalaistamaton oikeus asettaa rajansa, ajattelivat toiset siitä mitä hyvänsä lystäävät. (Ehkä sekin olisi hyvä opettaa, että toiset ajattelevat joka tapauksessa, mitä ajattelevat, ja ettei sen kontrolloimisen yrittäminen ehkä ole kauhean hedelmällistä. Ajatella, opiskelin filosofiaa kaikki ne vuodet ja tulin tällaiseen tulokseen. Mutta ehkä juuri siksi. On nimittäin valaisevaa lukea kaikkia niitä selityksiä siitä, mitä on maailma, tietäminen, oleminen, hyvä elämä ja niin edelleen ja tajuta, että nämä kaikki kirjoittajat ovat saman lajin edustajia ja että oletettavasti heidän kokemuksensa on ihan lajityypillisistä reunaehdoista johtuen pitkälti samanmoista. Ja että silti he ovat edenneet näin huikean erilaisiin katsantoihin, pinnalta tarkastellen.) Olen monesti ennenkin kirjoittanut siitä, miten huikean tymäkkä vastareaktio on pelastanut minut yhdeltä sun toiselta harmilta. Varmasti hieman pehmeämmälläkin tyylillä tulisi toimeen monessa elämässä, mutta tässä elämässä, jota olen elänyt, olen tarvinnut joka ikistä kuutiosenttimetriä säilyäkseni turvassa. Ja toisinaan, kun olen altistanut itselleni aika mittaville haitoille, on takana ollut oma huvittavan epärealistinen arvioni siitä, mistä kaikesta on helppoa korjaantua ja päästä yli. Ystävät ovat sanoneet että älä nyt helvetissä ja sekös on vain ollut omiaan innostamaan lisää. Onneksi vanhetessaan viisastuu ja oppii, että mukavuusalueellekin on toisinaan sallittua pyrkiä ja että rajat voi asettaa konservatiivisesti muuttumatta silti joksikin tiukkapipoksi, joka ei ymmärrä, että toiset asettavat ne toisin. 

Katsoimme Vompsun kanssa netflixelokuvan Blonde. Kirjan olin lukenut jo aiemminkin, se on valtavan surullinen ja tarkkanäköinen. Elokuvasta olin lukenut etukäteen sen mässäilevän seksillä ja seksuaalisella väkivallalla. En tunnistanut tätä näkökulmaa elokuvasta ollenkaan. Minusta elokuva oli realistinen ja jopa humoristinen paikoin, vaikka pohjavire toki olikin sama surullinen kuin kirjassa. Ehkä se johtuu siitä, että osa minusta ymmärtää sisältäkäsin tuota maailmaa, jossa rakastetuksi, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen on tärkeintä. Jossa pelkää, ettei mikään riitä siihen. Eikö se ole kaikissa, se pelko? En tiedä. Mutta en osaa kuvitella elämää, jossa sitä ei ole, koska minussa oli joskus sitä niin paljon. Ei enää niin paljon. Mutta en osaa oikein kuvitella, että sitä voisi täysin kadottaakaan. Enkä oikein tiedä, mitä tapahtui, tarkalleen, kun se pelko alkoi kutistua. Aloin tarkkailla sitä pelkoa. En pyrkinyt vaikuttamaan siihen mitenkään, tarkkailin vain. Ja olosuhteet alkoivat muuttua. (Toki on sanottava tähän, etten ehkä sittenkään ymmärrä tragedioihin marssittavaa riittämättömyyden tuntua sisältäkäsin, koska on toinenkin tätä tasapainottava vahva pohjavire, joka hyvin harvoin katoaa näkyvistä, ja se pohjavire on taipumus tarkastella omaa elämäänsä slapstickina. Se pohjavire aika hyvin saa pidättäytymään tragediamarsseista. Tarkoitan tätä: synkeimpinä hetkinäkin näen muutamia kurjuuden minuutteja lukuunottamatta - tai ehkä joskus, kurjuuden tunteja, mutta niitä kohtia ei ole ollut paljonkaan sen jälkeen kun ryömin ylös kuoleskelulätäköstä mummolapsiaikuisuuteen - myös suunnattoman huvittavana sen, miten tämmöinen pieni pyhä muurahainen räpiköi kaiken maailman siirappikaivoissa, itsesäälin rämeissä, enimmäkseen itse valituissa näkymättömyyksissään. Koska onhan se myös huvittavaa kaiken traagisuuden keskelläkin. Tiedän varsin hyvin, että olot tulevat ja menevät ja että tietyn olon iskusanat aina, ei koskaan, pitäisi ihan turhaan koettavat draamaailullaan pitkittää tilannetta, joka tilanteiden tapaan on tuomittu muuttumaan joksikin muuksi aivan pian ja useimmiten ihan omalla painollaan.)

Toisinaan hämmästyn, miten kummallisesti elän. Tarkoitan tätä: Täällä on nyt se hedelmäpuu ja sen alla tuoli. Kaikki nämä vuodet haaveilin siitä, että olisi puu ja sen alla tuoli. Piha, jossa kukaan ei tule selittämään. No, se on nyt. Ja tätä: Kaikki ne vuodet, kun koetin opiskella jotain akateemista, kuvitella itseni aikuisten kokoaikatyöpaikkaan, aikuisten työvaatteisiin, identiteettiin, kaikkeen siihen jaksamisen pinnistämiseen minkä olen aina tuntenut syövän jotain olennaista elämänilosta, kävin liikkumassa, hahmottelemassa kehona elämistä, koska koin saavani siitä oikeastaan enemmän kuin luennoista, kirjoista, keskusteluista yhteensä. Mutta en osannut mitenkään kuvitella, että voisin jokin päivä työskennellä niiden asioiden parissa, koska niissä aineissa, joita opiskelin, sellaisista kokemuksista ei kirjoitettu tai puhuttu. Hierojakoulussa toki sukelsin kehollisuuteen ja tuntoaistiin, myötätuntoon ja läsnäoloon teemoina, mutta se kaikki oli jotakuta toista varten, koska ajattelin edelleen olevani jotenkin huono itseni huoltamisessa ja eheänä pitämisessä, voiman säilyttämisessä. Koululiikunnalla oli niin pitkät jäljet! (Ja siellä ei totisesti iskostettu sellaista asennetta, ettei jotain ole pakko tehdä jos kokee sen rikkovan itseä niin kuin koin aika monen asian siellä tekevän. Ainoa mahdollinen vastareaktio oli inhota koululiikuntaa.) Ja nyt sitten kuitenkin opetan juuri näitä asioita, samoamista tuntemuksiin, mielen juurruttamista hengitykseen ja liikkeeseen, katseen kääntämistä sisäänpäin. Enkä yhtään ymmärrä, miten olen päätynyt tällaiseen näin etuoikeutettuun asemaan ja olosuhteeseen. 

Haluaisin melkein sanoa, että se on tulosta siitä, etten enää koettanut suunnata ja hallinnoida vaan koetin tarkkailla vaan, pysytellä syrjemmässä mielipiteineni, ja katsoa, mitä tapahtuu. Tämä on hyvin kummallista ja vastakkaista sille, miten asiat jäsennetään esimerkiksi koulutusmaailmassa: että otetaan tavoite, pilkotaan se paloihin, napsitaan niitä yksi kerrallaan kunnes koko vuori on valloitettu. Jo ennen kuin päädyin tänne, tähän asujaimeen ja ammattiin, rähisin kasvatustieteissä sitä tavoitepuhetta vastaan, koska kokemukseni oli niin sille vastainen. 

Joskus mietin ohikiitävästi, onko elämänsä suuntaaminen (siis aktiivisena järkeiltynä toimintana, joka eroaa suuntautumisesta, jossa suunta vain muodostuu ja sitä seurataan) jotakin, jota tarvitaan lähinnä olosuhteissa, joissa tajuaa riskit muttei jostain syystä onnistu muodostamaan vaistomaisesti vastareaktiota (sana vaistomainen hämää, kirjoitan sen tottumuksesta vaikka tarkoitan sillä ehkä pikemminkin luontumuksellista, ajattele tätä minään lajityypillisenä ja synnynnäisenä vaan ehkä esitietoiseksi luontuneena hankittuna taipumuksena). Eli että voi valita ein, vaikka ehkä ei voikaan valita kyllää, koska kyllä on aina monimutkaisempi, prosessuaalisempi, se ei ole täysin itsestä kiinni, toisin kuin ei. Tämä ajatus on vielä keskeneräinen, kuten ne muutkin, pahoittelen. Ehkä vieläkin keskeneräisempi, enemmän aavistuksen kaltainen. Tai ehkä tämä on vain elämänkulku sellaisena kun se näyttäytyy ihmisellä, jonka kasvuolosuhteissa vastareaktio on ollut hedelmällisempi hyvinvoinnin turvaaja kuin tasaisempi toiminnan suuntaaminen jotain kohti. En tiedä.

Mutta kun ajattelen, että näillä ajatuksilla koetin luovia kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, ei ihmekään, että ison osan ajasta tunsin halua parahdella ja kylpeä tuhkassa. Kaikki se hyväntahtoinen valoisa tarmokas tavoitepuhe, kylläpuhe, usko ihmisen itsensä aktiivisesti suuntaamisen autuuteen, uran rakentamiseen, ja sitten itse mietti, että miten ne tuommoisia puhuvat. Että joo, uskoin minäkin noihin kun olin sen ikäinen etten ollut kerinnyt elää. Mutta että enää en osaa uskoa. Ja että minusta vaan näyttää siltä, että moni kyllä kyllä kyllä jojottaa itsensä sen verran monta tuntia päivässä ulos keskiöstään, ettei se tee yhteisöllekään hyvää. Että kehittämisen sijaan joskus voisi puhua suojelemisesta ja säilyttämisestä. Nimettyjen tavoitteiden sijaan siitä, mikä jää piiloon mutta mitä ilman nimeäminenkään ei toimi. Pohjimmiltaan tämä tietysti on hyvin taolainen (ja ehkä muutenkin dynaamisia maailmankuvia luonnehtiva, kenties hegeliläinenkin?) ajatus, että mikä tahansa fokus heittää varjonsa ja lopulta varjo uhkaa nielaista fokuksen merkityksen. 

Elämänpolut ovat ihmeellisen erilaisia. Minkä kaikenlaisten olosuhteiden kautta ne polveilevatkaan! Enimmäkseen olen tuntenut olevani transithallissa, nyt lillun hetken suvannossa. Epäilemättä kohta taas matkaan sillä vauhdilla, ettei jää jäljelle kuin kouristuksenomainen vastareaktio, takertuminen. 

Käännekohdista ja vipatuksesta kentän reunoilla

Hetki, jona tajuaa vanhempien olevan eksyneitä lapsia. Kun tajuaa, etteivät he osaa laskea edes sen verran kuin itse osaa. Ettei heidän logiikkansa pidä, että he toistelevat fraaseja, joiden merkitystä eivät ymmärrä. Että he eivät ymmärrä, mikä voisi olla pielessä turkiksissa, autossa, yhdessä sun toisessa asiassa. Että heitä motivoi pelko, häpeä, raha, paljon enemmän kuin mikä tuntuisi mukavalta. Että he pelkäävät ja häpeävät ja ajattelevat menettävänsä rahaa, kun kieltäytyykin toimimasta siten kuin he haluaisivat, koska itselle nuo asiat eivät tunnu merkittäviltä. 

Hetki, jona alkaa kyseenalaistaa, onko missään heidän toistelemassaan järkeä, ja päättää kipata sen kaiken hypoteettisesti roskakoriin ja katsoa itse, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Selviää, että naiset osaavat ajaa autoja yhtä hyvin kuin miehetkin. Että myös ei-sukulaisiin voi luottaa ja että toisaalta sukulaisiin välillä ei. Ja niin edelleen. 

Myöhemmin selviää: maailmassa on paljon ihmisiä, jotka aloittavat virkkeensä sanoen, että jo äiti opetti että. Tai että jo kotona opin että.

Ja itse jää miettimään, ovatko ne asiat, joihin on palannut - ja niitä on paljon: raittius, metsään ihmisjoukkojen sijaan hakeutuminen, kasvissyönti, jooga, pöhköyksille nauraminen - sellaisia, joista voi sanoa oppineensa ne jo kotona. Tavallaan kyllä: sieltä ne tulevat. Ja tavallaan ei: ei niitä suostunut oppimaan kotoa, tai jos suostui, niin alle kymmenvuotiaana, mutta sitten alkoi panna hanttiin ja pisti kaiken päälaelleen. Niin että tavallaan, kun näihin asioihin palasi, niihin joutui opettelemaan uudestaan, luomaan nahkansa. Se vanhempi nahka kun sanoi näille kaikille niin pontevan ein.

Epäilemättä, se hetki, kun tajuaa, että tajuaa joistain asioista enemmän kuin vanhempansa, on merkitsevä käännekohta. Muistan edelleen, miltä se tuntui ja missä olin. (Sen sijaan en muista, missä olin tai mitä tein useimmissa suurissa tapahtumissa, ja useimmiten ne eivät tuntuneet ihmeemmin juuri miltään.) Tein matikanläksyjä karttakuvioisen pöytäni ääressä, olin 11. Ja äkisti, isän sanojen myötä selvisi, että vanhempani eivät ole niitä turvallisia, osaavia hahmoja, joiksi heidät kuvittelin, jonkinlaisia jumalia tai ainakin puolijumalia hyvyydessään ja etevyydessään, vaan heidän sisässään oli loputon epävarmuuden ja osaamattomuuden fraktaali. Kykyni todelliseen perinnetietoisuuteen taisi romahtaa sillä hetkellä, koska sen jälkeen olen suhtautunut epäilevästi kenen tahansa asiantuntemukseen, etevyyteen ja ehkäpä hyvyyteenkin. On vaikeaa nimetä ketään, jota osaisin ihailla. Kai se johtuu siitä, että ajattelen heistä paljastuvan aivan saman tuskastumisen ja paljastumisen pelon, sen pelon, ettei osaakaan, ettei opi, osaa, riitä, kelpaa. 

Ja, huomaan, tämä vaatii vielä täydennystä: jotta osaisin ihailla jotakuta, katsoa ylöspäin, ilmeisesti tarvitsisin illuusion siitä, ettei tämä toinen ole oikeastaan ihan samanlainen kuin itsekin olen, tai vanhempani, tai sinä, joka tätä luet. 

Tekoja osaan kyllä ihailla, rohkeutta tietyissä tilanteissa, sinnikkyyttä, etenkin sen laatuista, joka ei itseltäni noin vain luonnistukaan. 'Se on eri asia kuin ihailla niitä ihmisiä. 

Muitakin mieleenpainuvia hetkiä on. Hetki, jolloin tajuaa, ettei enää halua jaksaa jotakin olosuhdetta - työtä, ihmissuhdetta, ja tietää tekevänsä asialle jotain. Hetki, jolloin tuntee olevansa elossa vaikkei mitään erityistä olekaan tapahtunut tai päätetty, ehkä vain oikea viistovalo, oikeanlaiset valojen ja varjojen muodot - mutta tämä hetki on kummallinen ja valheellinen, se ei tunnu esiintyvän niissä kohdissa joissa on keskiössään vaan pikemminkin silloin kun on hyvin vieraantunut ja kivulloinen ja kaipaa merkityksen tuntua, toimijuuden tuntua, suuntaa - ehkä se hetki on pelastusrengas, jonka esitajuinen heittää, jokin mikä olisi tavallaan kaiken aikaa saavutettavissa, mutta johon on vaikeaa tarkentaa huomiotaan, mutta joka tislataan silloin kun on oikeasti uhka siitä, että systeemi saattaa romahtaa ellei jotain merkityksellistä tapahdu? Hetki, jolloin suunta hahmottuu kenenkään päättämättä, että vain äkisti tietää suuntaavansa jonnekin kohti arvoituksellisuutta ja vielä salattua, tietämättä oikein itsekään, miksi. Hetki, jossa tajuaa äkisti hyvin kehollisesti luottavansa johonkuhun, perusteitta ja pyytämättä. Se hetki kun raukeana saa käydä lakanoihin ja sulkea tyytyväisenä silmänsä, vaikka kuinka on paiste ja lämmin ja voisi tehdäkin jotain. 

Muistan myös elävästi sen päivän, kun hierojakoulussa olin niin väsynyt, etten meinannut jaksaa siirrellä jalkojani käytävällä päästäkseni kohti luokkaa. Äänikin tuli jostain kellarista mutta en ollut sairas. Olin tyytyväisen väsynyt, aivan untelo, ja luokkatoverit sanoivat että kahvia sulle nyt, ihan kauheaa, ja olin hyvin hämmentynyt heidän reaktiostaan ja tajusin heidän pitävän sitä kielteisenä tilana, jotenkin pelottavana tai ärsyttävänä, kun taas itse suhtauduin uteliaasti tällaiseen eksoottiseen tuntemukseen, siihen rentouteen ja raskauteen, josta tiesin, että tokkopa pääsen toiste semmoista maistamaankaan. Ainakaan pian.

Enkä ole päässytkään. Jotta saisin väsytettyä itseni niin, pitää kiivetä jonkin emootioiden vuoren rinnettä kuukausia ja sitten äkisti paine hellittää otteensa. Ehkä jokin suunta tai päätös on syntynyt vuoren uumenissa, mutta siitä ei ole mitään tietoa. Aistii vain muutoksen, kuin muutoksen säässä tai tuoksussa, samaan tapaan kuin ensimmäistä kertaa Tallinnaan seilatessa laivan kannella sumun keskeltä haistoi, että tuolla on aivan toisenlainen. Rinkelien tuoksu, paitsi että ei Tallinnassa ole rinkeleitä. Siellä vain tuoksuu joltain, minkä jäsensin rinkelien tuoksuksi viluissani sumussa Georg Otsin kannella. (Aika jolloin käytti kakanruskeaa huulipunaa ihan vaan protestoidakseen sitä, että naisten oletetaan maalaavan huulensa kiihottuneiden häpyhuulten näköisiksi. Vaan entäpä jos ne ovatkin kakasta mattatuhruiset? Voi luoja. Kaikesta sitä onkin murissut.) Koska emootioiden vuorilla kiipeily siinä mittakaavassa on aika kamalaa, en mieluusti samoa niille, ja siten en myöskään koe tuommoisia väsymyksiä, jotka kokisin sinänsä miellyttävinä. 

Hetki, jolloin tajuaa, ettei oikeastaan halua tappaa itseään, koska huomaa rakastuvansa ja sitoutuvansa vaikka kuvitteli semmoisen täysin mahdottomaksi. Kai sekin on kiinnekohta, hyvästit pitkälle matkatoverille, aikuistuminen. Istuin lentokoneessa, ukki oli koettanut ujuttaa kättään jalkoväliini, olin hälyttänyt lentoemännän paikalle ja hän ymmärsi puolesta sanasta tai ilmeestäni, että minun on päästävä muualle, ja pääsin. Istuin ikkunan ääressä ja tuijotin ulos ja ajattelin että en sittenkään halua kuolla (ja siitä loogisesti raukesi koko mietintö, miten ja missä voisi kaikille mahdollisimman kivuttomasti lopettaa itsensä, tämän loputtoman kysymysten tulvan). Tuntui jotenkin huokaavalta ja luovuttamiselta päästää siitä luusta irti, ei se ollut päätös, jokin tuuli vaan kääntyi ja olin taas matkalla Lontooseen, tosin proosallisesti lentokoneen enkä leijan tai tuulen nostattaman sateenvarjon kyydissä. Ukistakin ajattelin siinä hetkessä että haista sinä paska, sinä lupasit ettet ryyppää tällä matkalla. Ja toisaalta, säälin, koska isoäiti oli juuri kuollut ja ukki luullut minua isoäidiksi konjakkipäissään. (Parasta säännössä ettei lentokoneeseen saa viedä nesteitä: vanhat alkoholistit eivät voi ottaa sinne omaa konjakkipulloaan, jolla liki tappavat itsensä.) Typerä vanha sammakko.

Entäpä se hetki, kun äidin sisko on kylässä ja hänellä on semmoinen ennustusleikki, jota teemme kaikki yhdessä. Se on tarina, jossa kulkee tietä. Millainen tie on, pitää kirjoittaa paperille. Löytää kupin. Millainen kuppi on, ja niin edelleen. Ja kaikki omassa tarinassa, maailmassa, elämässä, ennusteessa on rikki, likaista, pientä, kivistä, umpeenkasvanutta pusikkoa, hylättyä, rauniota, rehevä viidakko joka punoo juoniaan. Ja jotenkin järkyttyy siitä, miten muiden tiet ja kupit ovat toisenlaisia. Että mitä se semmoinen on, miten voi elää niin ettei paidanrinnus ole kaiken aikaa ruokatahroilla tai että jaksaa aivan loputtomasti panostaa ammatilliseen kasvuun ja siihen että puhuu asioista muotitermeillä, palvelupolku, sertifikaatti, hankerahoitus, ei, ei vain puhu, vaan ilmiselvästi myös ajattelee, eikä ajatuksissa ole samalla tavalla krakleeraus, eudaimonia, rikkoontuminen ja korjaantuminen, kosketus, tonglen. En edes tiedä, miksi muistan sen leikin niin selvästi, mutta taisin uskoa, että osuin johonkin merkittävään. Putosin tiilitehtaan polulle, rehevään lehtoon. Kun joku ponnisteli asemaansa parantaakseen, mietin, että tiilitehtaan polulla ei tuollainen toimi, tuolla on erilainen tie. Ties vaikka olisin päätynyt samoihin ajatuksiin ilman sitä leikkiä, mutta muistan uskoneeni sen leikin kuviin aivan kritiikittä ja sittemmin kasvaneeni niihin sen verran kiinni, että en oikein vieläkään ymmärrä, miten niistä hellitettäisiin. Pieni rikkonainen viidakko, villi kivinen polku jossa kivetkään eivät ole kiviä vaan tiiliä.

Ja miksi, miten, päädyin viskaamaan liki kaiken pois kolmikymppisenä, silloin kun aloitin kirjoittaa Veloenaa? Liki kaiken, mitä kohti olin ponnistellut, mitä olin rakastanut niin palavasti? Koska se oli jonkun muun? Paitsi ettei se ollut, itsehän olin niitä asioita halunnut. Koska muutuin? No tietysti, niin. Mutta miksi, miten? Miten muutos tapahtuu? Tapahtuiko se niin rajusti siinä kohdin koska olin jarrutellut monta vuotta, koettanut takertua, pysäyttää ajan? Niin että sitten kun äkisti hellitin jarruttamisesta, ampaisin matkaan sellaisella vauhdilla, etten yhtään tiennyt, minne olen etenemässä ja miksi?

Joskus. 

Olen aloittaa, keskeytän. Ehkä kuitenkin jatkan.

Joskus kun kuulen jonkun sanovan oppineensa jotain jo kotoaan, mietin: Kantaako hänkin sisällään niin montaa eri ihmistä, arvojärjestelmää, mielenmaisemaa? Osaako hänenkin tajuntansa puhua raivon ja pyhän ja kaiken siltä väliltä rekistereissä? Vai eikö sillä vaan ole väliä? Eikö komeetta koskaan putoa hänen hiuksiinsa? Eikö hän rakastu mielettömästi tai itke ilman syytä? Eikö mikään ole hakannut vasaralla säpäleiksi hänen kotoa opittuaan missään vaiheessa? Vai onko hänellä ehkä ollut koti jossa on ajateltu ja puhuttu samasta asiasta, samansuuntaisesti, yhteensopivasti? Ehkä jopa maailman kanssa yhteensopivasti? Eikö hänen elämänsä ole kiemurrellut kuin käärme kaiken maailman käännekohtien kautta, kuohahdusten ja laantumisten, säikähdysten ja helpotusten? On vaikeaa koettaa virittyä ajatukseen, että semmoistakin voisi olla! Varmasti ei voi olla, sanoo pää, mutta toisaalta - voisiko? 

Eikö hän koskaan juuri uneen vaipumaisillaan tule ajatelleeksi virkettä, joka herättää hänet neljältä?

Hetki, jona tajuaa vanhempien olevan eksyneitä lapsia.

Ja jonkun on oltava se, joka ihanana enkelinä heitä taluttaa halki loputtomien asuntonäyttöjen ja taidemyyntinäyttelyiden, joka valitsee olohuoneen verhot ja tilkitsee epäilykset siitä, tästä ja tuosta.

Ja äkisti muistan sen kerran, kun olin vatsataudissa niin heikkona että pyörryin pienessä eriössäni ja löin pääni vessan lavuaariin ja menetin tajuntani. Kun heräsin, makasin oksennuslammikossa ja päätä vihloi aivan järkyttävällä tavalla. Vihlonnasta ja mustelmasta päättelin, mitä oli täytynyt tapahtua, vaikka viimeinen muistikuvani olikin, että koetin nousta pöntöltä hallitusti huteroille jaloilleni. Olin niin heikko, että ryömin puhelimelle ja soitin vanhemmille, ja he tulivat ja käärivät minut jonkinlaiseen huopaan ja puoliksi kantoivat autoon ja etuistuin oli laskettu makuuasentoon, turvavyö leijui hassussa asennossa siinä maatessa, jokainen asfaltinsauma tiessä kipinöi, ja sitten pedattu sänky, jonne jotenkin leijuin, lakanat, ei oksennusta missään, nukahdin ihmeellisen huolehdittuna ja muistaen, miten ihanaa lapsena oli sairastua, koska äkisti vanhemmilla oli aikaa ja he sanoivat rakastavansa, ja tiesi, että se on totta, se on totta, se on totta. Helpotus! (Koska, totuuden nimissä, en aina käyttäytynyt kovinkaan rakastavasti itse vaan aiheutin monesti pahaa mieltä.)

Kuva eksyneistä lapsista tuli epäilemättä Elizabeth Stroutin kirjasta. Hän se siitä kirjoittaa. Olen toki ajatellut aiemminkin sitä, mitä vanhempani ovat, miten eksyksissä he ovat, mutta kuva Hannusta ja Kertusta: niin, se tuli kirjasta, viikko sitten. Muistot ovat juuri näin epäluotettavia. Kun luen kirjan tekstin, sanon itselleni, että tuo juuri on se, mitä tajusin vanhemmistani. Ja itsestäni, ja koko ihmiskunnasta. Ehkä se on yliyleistys eivätkä kaikki olekaan sellaisia. Mutta sellainen se oivallus oli. Kai oivalluksetkin saavat olla väärässä, tarinat. Tarinat muistoista, muistot. Muistaminen on vaikeaa, koska se tapahtuu tästä ja nyt. Sen maaperä on tämä tässä, sen omaksumat tarinalliset keinot, jotka tarranauhamaisesti takertuvat kaikkeen, mihin ulottuvat.

On harvoja alueita, joihin ne eivät ulotu. Tätä on vaikeaa kuvata sanoilla, tämä ei taatusti ole käännekohta. Mutta eilen kun ohjasin zoomissa yinjoogaa, makasin lattialla ja puhuin ruumiin asennon aloitussanoja, joka kerta erilaisia ja ties mistä puppugeneraattorista tulevia. (Oikeasti, välillä ohjatessani tunnen että kauttani puhutaan, että sanat vaan kävelevät pusikoista kuin kauriit lintulautaa ratsaamaan. Ei vain ohjatessa, tämä sama tuntu on häirinnyt minua jo kauan, varmastikin siitä saakka kun aloin puhua pelkäämättä vieraillekin ihmisille. Eli joskus niillä main kun lakkasin haluamasta kuolla. Ehkä jokin minussa ei vieläkään voi ymmärtää, että uskallan puhua vieraille ihmisille, ihmisille, joista en voi olla varma, voinko luottaa heihin. - Tosin nykyään olen synkempi siinä mielessä että ajattelen, että saatan hyvinkin olla väärässä luotettavuusanalyyseissani. Minulla on muutamia huonoja kokemuksia tällä saralla ja ne kai jättävät jälkensä.) Ja tunsin, miten vyötärö laajentuu sisäänhengityksellä, miten hengitys ikään kuin patjamaisena kelluttaa, ryömii vaikka mihin onkaloihin, solunsisäisiin, miten kaikki on jotenkin niin arvattavaa ja syklistä, hengitys, hengitys, hengitys. Nämä vipatukset kentän reunoilla eivät ole käännekohtia kai ikinä. 

Ja ne tuntuvat hylkivän sanoja tehokkaasti. Tai ainakin tarinoita. 

Tiedän tämän läpikotaisin, koska koetan kuvata näitä prosesseja ohjatessani. Tosin enimmäkseen olen niistä vaiti. Mutta aina välillä kysyn jotakin, ja törmään siihen, miten vaikeasti kuvattavaa kokemus on. Ja se tekee minut onnelliseksi, kerran toisensa jälkeen, hieman kuin olisin ollut kirjoittamassa epistemologian esseetä ja keksinyt kesken kaiken, että refleksissä reagoi käsitteittä, että on hyvin suoraa dataa ja aina sitä ei edes jäsennä käsitteellisesti, reagoipa vaan. (Ja jälkeenpäin: "En tiedä, mikä minuun osui. Mutta sattui.") Ja silloin saattaa hetken viipyillä ajatuksessa, millaista olisi saada elää edes päivä sellaisessa eläinkehossa, joka ei olisi kasvanut kielen läpisyövyttämässä maailmassa, tarinoiden kalkatuksessa. Ei niin, että haluaisin tarinoista kokonaan eroon (kuten valaistumista halunnut mies, jonka kanssa kävin deiteillä). Mutta edes hetkeksi. Niin kuin kissat, kun ne kohtaavat suljetun oven paikassa, josta on ennen saanut kulkea. Hetki siellä, hetki täällä, päättämättä.

P niin kuin perjantai - puolisoudesta, positioinneista ja painajaisista; ehkä on myös hieman nerjantai, koska myös normaaliudesta

Painajaiset palasivat lähien myötä. Vaikka valveella olen suhteellisen tyytyväinen siihen, että leijun tilojen halki hengityssuojaimessani muiden paahtaessa limakalvot paljaina eessuntaas, muutamaa jo päältäpäin hyvin haurasta vanhusta lukuunottamatta, uniin tulee kauhu siitä, miten ihmisille käy. Vaikka kuinka käyrä nyt painuukin alaspäin. Lähissä yksi nainen kysyi, edellytetäänkö heiltäkin maskeja. Vastasin, että kuten hyvin tiedätte, nyt meitä on itseämme kehotettu harkitsemaan, miten haluamme suojautua ja suojata toisia, ja tämä (viiton maskiin) on minun vastaukseni - ei teiltä kukaan mitään edellytä, paitsi että perehdytte asiaan ja mietitte läpi, miten haluatte tehdä. Hyvä, nainen hihkaisi, sitten en käytä. Vaikka tällaiset spontaanit reaktiot vähän huvittavat minua valveilla, unessa saatan sovitella niitä ylleni. Viime yönä olin juhlissa. Siis unessa. Erään ammoisen ympäristöaktivistituttavan luona. Kaikki tuntuivat olevan humalassa ja maskeja ei tietysti kellään. Sitten tapailin kasvojani ja tajusin, että minäkin olen sellainen - toivottoman humalassa ja maskitta. Näin myös Vompsun siellä seurueen toisella laidalla, hänelläkään ei ollut maskia, ja kädet huitoivat sitä tahtia, että tuskin hänkään oli selvin päin. Heei, me ei enää jakseta välittää, ajattelin. Vai sittenkin - olimmeko alkaneetkin välittää liikaa siitä, miltä vaikutimme toisista? Pähkäilin unessa näitä ja päädyin jälkimmäiseen. Petyin unessa itseeni niin raskaasti, ja Vompsuun myös, että astelin samoin tein pihalle kellekään mitään virkkamatta. Avasin pyörän lukon, lähdin tankojuoppoilemaan kohti kotia järkyttyneenä, miettien, miten saatoin laistaa tuolla tavalla ihan perus ihmisyydestä. Heräsin tähän katkeraan tuntemukseen. 

Oli helpotus herätä, tajuta, etten ole sittenkään käyttäytynyt aivan noin järjenvastaisesti, välittämättä kaikesta lukemastani ja omista arvoistani. 

Vompsu tuli ehkä maskitta uneeni, koska puhuimme eilen keskenämme. Kerroin, miten tajusin, että hakemani paikan sai ihminen, jolla oli vähemmän kokemusta siitä työstä, ja aprikoin ääneen, kuinka paljon tällaisiin saattaa vaikuttaa se, että meniin haastatteluun FFP tiiviisti kasvoilla ja asiaa mitenkään selittelemään vaivautumatta. (Minusta selityksen taakka on periaatteessa niillä, jotka eivät suojaa toisia eivätkä itseään.) Minulle tarjottiin myös etähaastattelun mahdollisuutta mutta valitsin lähin, koska minulle oli tärkeää, että he tajuavat, että aion käydä töissäkin lähit hengityssuojain kasvoilla. Kun tiimi on pieni ja tiivis, on tärkeää, ettei sinne muodostu mitään outoja kyräilyjä - sellainen olisi raskasta kaikkien kannalta, joten ajattelin, että heidän on parasta samoin tein nähdä, miten siirrän arvoja käytäntöön pyytelemättä erityisesti anteeksi toimiani tai tietyllä tasolla piittaamatta siitä, miten muut toimivat näissä asioissa. (Tietyllä tasolla olen tietysti edelleen shokissa siitä, miten eri tavalla ihmiset käyttäytyvät aiempiin kuvitelmiini nähden.) Tässä kohdin se vaan näkyy niin paljon selvemmin kuin monessa muussa kohdassa. Vaatteista ei näe, että ne on ostettu ekologiasyistä käytettyinä, samalla tavalla ei näe, että autosta on kieltäydytty samasta syystä, että on samasta syystä pitäydytty kasvisravintoon jo ties kuinka pitkään, ettei ole taaskaan lomamatkailtu mihinkään ja niin edelleen. Ihan saman erilailla tekemisen ja erilailla asioiden hahmottamisen kanssa olen itse elänyt jo vuosikymmenet. Kuunnellut ihmisten naureskelua aromipesille ja työntänyt itse kypsennettävät siihen haudutuslaatikkoon, koska minusta sähkön säästäminen oli hyvä juttu jo ennen kuin hinnat nousivat. Sitä ei vaan ole nähnyt samalla tavalla yhdellä vilkaisulla kuin hengityssuojainta. Ja enimmäkseen olen katunut niitä kertoja, kun olen avannut suuni, ja paljastanut, että ajattelen ja toimin toisin. 

Toki peruskouluni käyneenä tiedän, että erilaisuus ei saisi liikaa näkyä. En ikinä täysin nielaissut sitä ajatusta, koska tosiasiassa olemme erilaisia - taustoiltamme, ihonväriltämme, äidinkieleltämme, iältämme ja niin edelleen. Iso osa niistä erilaisuuksista on sellaisia, joita ei voi noin vain valita tai valita pois. Osa on valittavissa, mutta mikä on normaaliusvalitsemisen motivaatio? Tähän kysymykseen uni kai pureutui. En osaa keksiä juuri surullisempaa asiaintilaa kuin sen, että joku tulee valinneeksi pitkittyneet terveysongelmat, joista ei ehkä noin vain valitakaan pois, tullakseen tässä ja nyt käsitetyksi "normaalina". Ja ei, en ajattele tätä tunnillani käyvien mummujen ongelmana tai niiden ihmisten ongelmana, jotka matkustavat lähijunassa, vaikka seuraukset tietysti lankeavat etupäässä heidän kannettavikseen. Ajattelen, että tiedotus on sakannut pahan kerran. Minulla on koulutukseni, minulla on kiinnostukseni ja elämäntapa, jossa jää aikaa seurata tällaista asiaa. Dystopiakurppana (tämän nimen opin yhdeltä joogakollegalta, hän kuvasi ilmiön ja totesin iloisesti, että just tuo olen; olen rakastanut dystopiakirjallisuutta koko sydämestäni) olen tietysti äärimmäisen kiinnostunut tästä live-dystopiasta ja perehdyn asioihin. En voi olettaa, että kaikki tekisivät niin. (Jälleen, peruskoulu: kukaan ei voi käsi sydämellä sanoa, että kyllähän kaikki ihmiset tonkivat tietoa villisikalauman intensiteetillä. Ollen vieläpä niin röyhkeitä, että eivät ihan siltä istumalta usko, mitä joku ylilääkäri kotomaan lehdessä lausahtaa, jos sen lausahtama sattuu olemaan ristiriidassa alan kansainvälisten asiantuntijoiden käsitysten kanssa.) Olen ollut tyytyväisempi, näin jälkiviisautena, niihin elämäni ajanjaksoihin, jolloin olen antanut tarmokkaammin huutia yleisesti jaettujen sukupolvikokemusten läpikäymiselle ja tehnyt omia asioitani. Ja vähän näreissäni niistä jaksoista, jolloin olen kääntänyt päättelyn kuutamolle ja antanut virran viedä. Koska lopulta se tuntuu vähemmän tempautumiselta, ylipäänsä: se tuntuu vähemmän. Vähemmän kirkasta iloa, vähemmän epätoivoa. Mitäpä muita mittareita minulla olisi? Ehkä, että ymmärrän (edes valheellisesti), miksi teen jotain, ja että tunnen iloa velvollisuuksistani. Mutta ennen kaikkea tuo tuntuma kertoo, olenko linjannut toimintani syvempien arvojeni mukaisesti. Miksi siis en hyödyntäisi tätä tietoa linjatessani toimintaani nyt?

Vompsu piti ihan mahdollisena, että hengityssuojain kasvoillaan ihminen ei ole sopiva. Ehkä mihinkään. Hänen käydessään konferenssissa hän herätti huomiota hengityssuojaimella sisätiloissa ja yöpymällä teltassa muiden yöpyessä hotellissa. Muut eivät olleet uskoa näkemäänsä ja päivittelivät sitä ääneen. Vompsu oli tapansa mukaan vaan sanonut, että hänelle on tärkeää, ettei hän tartuta tautia kenellekään. Ne, jotka läsnäolijoista tiesivät hänen pakko-oireisesta häiriöstään, ehkä laittoivat koko jutun sen piikkiin. Hänen entinen esimiehensä oli tullut osoittelemaan sormella kahden kesken ja arvuuttelemaan, että varmaan Vompsu oli jättänyt rokotteet ottamatta. Kun Vompsu oli kertonut meidän hakeneen neljännet rokotteet Tallinnasta, tämä hahmo oli hämmästynyt, ja ehkä sitten taas ajatellut pakko-oireista häiriötä. Siihen on niin helppoa turvata, jos pitää sen sortin oikoteistä. Minä en pidä. Kuuntelen tarkasti Vompsua, mitä tulee lausuntoihin sopivuudesta, koska hän on totisesti saanut oman osansa siitä, ettei ole ollut sopiva. Kun tutustuin Vompsuun, hän kertoi avoimesti mutta vähän kauhuissaan tästä pakko-oireisesta häiriöstä ja pelkäsi, etten voi suhtautua häneen sen takia ihmisenä vakavasti tai tasaveroisesti. Hirvittävä asia pelätä. Koska en tiennyt asiasta juuri jotain sosiaalipsykologiaan tentittyä oireistoa enempää, kyselin, miten hän toimii ja miltä se tuntuu tämmöisissä ja tämmöisissä tilanteissa. Kuuntelin vastaukset ja koetin kuvitella, millaista on elää siinä maailmassa, ja totesin, että enimmäkseen se oli maailma, jossa haluaisin elää oikeastaan enemmän kuin omassa hutiloivassa arjessani. En kaikissa kohdin - siihen on syynsä, että siihen saa lääkkeitä ja terapiaa. Mutta enimmäkseen kyse on Vompsun kohdalla siitä, että hän pysähtyy ajattelemaan paljon meitä muita useammin, miten hänen toimensa voivat vahingossa, tahattomina sivuvaikutuksinaan, vahingoittaa toisia tuntoisia olentoja. Ja osin, koettaa ennaltaehkäistä nuo vahingot. (Tämä on se järkevä osuus, jota halusin itselleni.) Ja osin, koettaa kulkea etsimässä vanaveteensä jääneitä kärsiviä, joille voisi soittaa ambulanssin. (Tätä en toivoisi kenellekään: se tuottaa paljon kirveltävää tuskaa.) Sitoutuessani seurustelemaan sitouduin siihen, että autan häiriön hankalammissa puolissa mutta kieltäydyn tarkastelemasta sitä keskivertotallaajan näkökulmasta jonakin epänormaalina ja korjattavana. Etenkään korjattavana-ASAP. Päinvastoin: haluan tarkastella, mitä voin oppia tästä. Miltä yhteiskunta ja "normaali" näyttävät tästä maailmasta katsottuna. Suunnata muutospaineen mieluummin niitä kohti. 

Keskustellessamme illalla ajattelin, että totisesti, vaikka meillä on aika huonosti mitään romanttista kautta koskaan ollut, puolisous on meissä vahvana, ja oli silloinkin, kun erosimme. (Emme ole edelleenkään saaneet aikaiseksi mennä maistraattiin. Kai tässä ehtii vielä.) Tietty avoin solidaarisuus, tasavertaisuus. 

Ne eivät vaan osanneet positioida sinua, sanoo Vompsu. Kaikki ne merkinnät sinun CV:ssäsi, ja hengityssuojain, eivät ne tajunneet, kuka sinä olet. Sopivat on helpompi positioida. 

Nyökkäsin Vompsulle, niin ehkä. Ehkä ihmiset haluavat helppoutta. Helppoutta määritellä, tyypitellä. Ongelma tietysti on se, ettei meistä kukaan ole "kuka sinä olet". Kaikissa on jatkuvasti mahdollisuuksia singahtaa tänne tai tuonne, käännähtää, kiepsahtaa, muuttaa suuntaa ja lähestymistapaa. Mennä virran mukana tai harata vastaan kuin jokin ammoinen ranka, joka hädin tuskin pilkistää mudasta mutta voi yhtäkaikkisesti iskeä kahlaajan varpaaseen kipeästi, ehkä jopa luun pituussuunnassa halkaisten. Vaikka se ranka ei taatusti ketään halua vahingoittaa eikä ole ensimmäisessä mieleen tulevassa merkityksessä edes elossa. (Ja silti osa elämän kiertoa, muuttumassa muuksi.) 

Positiointipuhe on kummallista. Haluaako joku oikeasti positioida toiset? Onko se vain joku lohdutusheijastus itselle ja omalle sisäryhmälle? Haluaako joku olla helposti positioitava? Onko normaaliuspaine osapuilleen juuri sitä? Jos on, kai sitä positiointia oikeasti sitten tapahtuu tai se koetaan jotenkin tarpeelliseksi näkökulmaksi ajatella vuorovaikutusta? Liittyykö tämä jotenkin brändäämiseen ja henkilöbrändäämiseen? Viestintään: pieni lusikka kerrallaan, luurangot kaappiin? Jos ihminen pystyy ottamaan vastaan puolen tunnin asiainvaihdossa kunnolla kaksi tai kolme uutta asiaa, onko järkevää pitää asiat tosiaan vaan niissä kahdessa tai kolmessa ja varmistaa, että ne menevät läpi, ja olla leikittelemättä millään sivuajatuksilla. (Huomaan nostaneeni jo otsikkoonkin neljä asiaa. Paha ihminen, huono viestijä, jos oletetaan, että oletan, että kaikki sanomani on uutta. En oleta sellaista: ajattelen ihan samoja kuin kaikki muutkin. Pikemminkin niin. Ja trallallaaa, tässä sitä virkkaan tyhjyyden reunaan nirkkoa. Sanoja, joiden merkitykset olen unohtanut, mutta joita käyttelen sulavasti. Jotenkin liittyvät käsityöhön. Nirkko taitaa olla jonkinlainen virkattu uloke, jolla ei ole mitään muuta virkaa kuin roikkua mukana ja läpsyä koristeellisesti.)

Yhtäkaikkisesti, tajusin taas illalla, ja aamulla, unesta herättyäni, että olin aivan naulan kannassa pandemian alkaessani ja soittaessani Vompsulle, että tule sieltä ulkomailta pois tänne. Eihän tämä enää kenenkään terveydelle turva ole samalla tavalla kuin alkumetreillä, kaukana siitä. Koronakuolemissa per satatuhatta kiritimme kiinni ykköstä Kreikkaa, kun viimeksi vilkaisin. (Tietysti kehittyvissä maissa kirjaamiset tehtäneen eri tavalla kuin siellä missä systeemi työllistää isomman osan väestöä.) Mutta ainakin me täällä voimme tukea toisiamme, pohtia yhdessä ja sanoa ääneen, että arvostamme toisiamme juuri sen takia, että edes yritämme toimia siten, kuin ajattelemme, että kaikkien olisi parasta toimia, jos heillä olisi aikaa, rahaa, informaatiota, motivaatiota, toisinaan jopa röyhkeyttä. (On helppoa tuntea itsensä röyhkeäksi, kun toimii eri tavalla ja pitää vielä toimiaan perusteltuina.) Yksin voisi olla aika musertavaa uida vastavirtaan näine ajatuksineen, että ihmisen terveyttä tulee suojata. Että sillä on väliä, tuleeko pitkäaikaisoireita. Ajattelin aluksi, että tämä yksinäisyys voisi musertaa etenkin Vompsun, mutta päivä päivältä tajuan tarkemmin, että kyllä se saattaisi minutkin mankeloida. Etenkin nyt, kun absurdi tihentyy: kun sekä Kiina että Intia ovat saaneet julkistettua sen, mistä länsimaidenkin etevimmät ovat puhuneet heti pandemian alusta lähtien: nenärokotteet, joilla on edes periaatteessa mahdollista estää myös tartuntoja. Nähtäväksi vielä jää, lunastavatko nenärokotteet niihin kohdistuvat odotukset taudin ehkäisyssä ja saammeko niitä joskus tännekin. Yhdysvalloissa on puolestaan löydetty neutraloiva vasta-aine, joka tehoaa kaikkiin nykyisiin variantteihin. Vasta-aine löydettiin etsittäessä vasta-ainetta HIVille. Uusia hoitoja tulee kaiken aikaa ja sitä vasten tuntuu oudon pessimistiseltä, miten moni ajattelee, ettei tämä tilanne tästä mihinkään muutu ja ettei siksi kannata enää suojata ja suojautua.

Mutta tilanteet muuttuvat. Myös tämä tilanne. 

(Suoraan sanottuna, Kiinan julkaistessa rokotteensa ajattelin, että tämä selittää sen koronapolitiikkaa, ja että tämä oli todellakin odotettavissa. Tiesin, että siellä kehitetään yhtä nenärokotteista. Suomessakin olisi voitu kehittää. Mutta tukia syydettiin mieluummin turkisteollisuuteen ja ties mihin muuhun.)

Tavallaan on hurjaa, että on hieman samanlaisessa pyörteessä kuin talvena 2005/6, tai toisaalta, myös talvena 2009/10, tai 2016, kun sairastuin ja muutuin siksi, joka olen nykyään, mutta nyt sen pyörteen silmä on jossain muualla, kauempana. Että taas ajatukset, näkemykset hiertyvät pakotteissa uusiksi. Että on vaikeaa tunnistaa noita aiempia ihmisiä, toisia, itseään. Koska kukaan ei ole kukaan: kaikki muuttuvat niin nopeasti ja perinpohjin, putosi komeetta hiuksiin, keuhkoihin tai hypnopoliksen eläintorille. 

Asiat, joista olisi ollut hyvä tietoinen silloin joskus

Harvassa ovat ne kohdat, joissa pystyy ennakoimaan ja ennaltaehkäisemään turhaa pään seinään hakkaamista. Kun pysähtyy ja antaa menneiden vuosien taas tulvia lävitseen, tajuaa monta kohtaa, joissa olisi toiminut toisin, jos olisi tiennyt. 

Olisi suhtautunut toisin vanhempiensa varoitteluihin hybriksen sijaan. Olisi uskonut hyvällä, että viisainta on naida itsensä maaseudulle, jossa voi ympäröidä itsensä niillä asioilla, jotka tekevät olemisesta tasaisempaa, kestettävämpää, iloisempaa, jotka auttavat hahmottamaan armon keskellä haparointia. Olisi kuunnellut tarkemmin tarkkasilmäistä ystävää, joka tiesi jo yli vuosikymmen sitten, että tämä, metsä vieressä, mahdollisuus elää eläinrytmissään ja eläinkehossaan, on se, missä voisin olla onnellinen. 

Jos olisi ollut tietoinen, ihan tosissaan, miten huimaavan erilaisia ihmiset keskenään ovat ja miten yhden taivas on toisen helvetti. Jos olisi tajunnut, että lopulta jokaisen elämä on haparoivaa kamppailua, merkityksen tönkimistä esiin raunioista vaikka väkisin, että suunta kiteytyy vain harvoin, paljon harvemmin kuin voisi kuvitella, että tempautumiset eivät kanna paria vuotta tai ainakaan vuosikymmentä pidemmälle, eivät ammatillisesti eivätkä ihmissuhteissa, ystävyydessä eikä rakkaudessa. Jos olisi myöntänyt jo alkuunsa, että rakastaa vanhempiaan kivuliaan voimakkaasti, tuli mitä tuli, ja että tuo suhde varjostaa kaiken myöhemmän, koska on vaan niin paljon sallivampi, ymmärtävämpi, armollisempi, luottavaisempi, pidempi, pidempimielinen. (Kuinka oikeassa olin lapsena, kun saatoin herätä keskellä yötä ahdistuneena ajatuksesta, että jokin päivä kodista on muutettava pois, koska maailma on rakennettu siten, sen sijaan että kaikki vain pysyisi ennallaan, hyvänä ja kauniina jos koulua ja harrastuksia ei lasketa mukaan. Nuorena oksetti myöntää, että oli ajatellut niin.) Jos olisi hahmottanut, ettei mikään ihmissuhteissa ole koskaan helppoa tai yksinkertaista, niin että arvojen mukaan elämisen ajatuskin tuottaa akuuttia tarvetta repiä hiuksia päästä ja viskoa tuhkaa ympäriinsä kuin jokin maanisesti kylpevä pulu. Vaikka tässä että tänne muuttaessa ajattelimme, että ehkä on hyvä, että talossa on tilaa, tilahan täyttyy, molemmilla vanhenevat vanhemmat, ehkä he tarvitsevat joskus omaishoitajaa, tänne mahtuvat. Paitsi ei emotionaalisesti - jo muutaman tunnin vierailun jälkeen kaikki ovat viulunkielen-kireinä ja toipumiseen menee päiviä.

Jos olisi oivaltanut, että hautajaisia ja kuolemista koskeville asenteille on olemassa omat nimensä ja filosofiansa jo vuosisatojen takaa, mutta Kiinasta. Että on silkkaa hupsuutta mennä yliopistoon lukemaan klassikoita ja filosofiaa, jos on sydämeltään moralistinen mystikko. (Kyllä se on mahdollista.) Aivan yhtä hyvin olisi voinut sekoitella kompostia kaikki nekin vuodet. Olisi asteen helpommin positioitavissa ja sen vuoksi kokisi harvemmin niitä hetkiä, kun joku vaan tuijottaa eikä selvästi tajua. (Haluan lakata viittaamasta Platoniin, miksi aina palaan Platoniin, miksi en huomaa sitä alkaessani hölpöttää ja pölpöttää.) (Ylipäänsä, että lakkaa viittaamasta ja sulkee suunsa ja havainnoi.)

Sitäkin kuvittelin vuosia, että viimein Jumala oli ottanut minulta pois kirjoittamisen vimman. Tai sanomisen vimman. Ei niin, että uskoisin Jumalaan tai olisin silloin uskonut, niin vaan pyydetään J.K. Ihalaisen runossa ja se resonoi vahvasti. "Herra ota minulta pois tämä sanomisen vimma." Mutta mitä vielä. Olisi hyvä, jos olisi tiedostanut paremmin, että sanomisen vimma on vain piilossa, käpertyneenä jonnekin kylkiluiden taakse, käärmekierteellä. 

Kuvittelin vuosia myös, että asiat jotenkin muuttuvat pysyvämmin. Mutta vuosi vuodelta tuntuu yhä enemmän ja enemmän, että kierrän kehää. Vuodenajat muuttuvat, vuorokaudenajat muuttuvat, suunnat muuttuvat joskus harvoin, ylipäänsä monta ilmiötä vuoroin kasvaa, vuoroin kutistuu elämismaailmassa, mutta lopulta ei lakkaa olemasta sama lapsi, joka halusi pitää enemmän kädestä, halusi paijata hevosia niillä kilpailemisen sijaan, halusi käpertyä illalla unille sylimykkyrään niin että kaikki eläimet (leluja, aikuisen näkökulmasta) oli saatu sullottua sänkyyn, ettei kellekään jäisi paha mieli ja kaiho ulkopuolella. Edelleen samat asiat riemastuttavat eniten: pilvet! lätäköt! kasvit! eläimet! lojuminen! tuntoaisti kun keho liikkuu rauhassa! yksityiskohtiin hiljentyvä mieli! hiljaisuus! yksinolo tai enintään muutaman läheisen kanssa olo! kuumuus! aurinko! Edelleen samat asiat kuvottavat eniten, vaikka kuinka koetti muuttaa, siedättää, olouttaa itseään, ettei tulisi vanhemmikseen: ihmisjoukot! päihtyneet! ruuhka! kaupat! hajusteet! ihmisten ilmoilla olo! katsojaksi kutistetuksi tuleminen! sisätilat! kylmyys! Ehkä nämä ovat jonkinlaisia metapreferenssejä? 

Nämä olisi ollut hyvä muistaa, ehkä kirjailla johonkin seinätauluun: Syyllisyys on tunteista arvokkain. Sekä itkua että iloa tarvitaan, ja jos jompikumpi prosessi alkaa kauhtua, alkaa pulmien kausi. Kukaan ei voi riistää eikä toisaalta antaa lahjaksi sitä tyytyväisyyttä, kun katselee illalla itseään silmiin peilistä ja toteaa, ettei mennyt siitä, missä aita oli matalin. Niistä päivistä, jolloin näin voi tehdä, on syytä olla kiitollinen. Harjoittaminen opettaa olemaan tarkertumatta päämääriin. Hengitys kerrallaan. Attribuutit lakastuvat, kun nukahtaa. On osin oma valinta (ehkä metapreferenssejä lukuunottamatta), pukeutuuko niihin aamuisin. (Kas, olen näemmä edelleen karrella työhaastattelun viattoman kuuloisesta kehotuksesta: "Kuvaa itsesi kolmella adjektiivilla." Valitsin adjektiivit utelias, iloinen ja tunnollinen. Aivan yhtä totuudenmukaisesti olisin voinut sanoa: mitään oppimaton, kunnianhimoton, haparoiva. Tai valehteleva, kieltävä, puolustautuva. Miellyttämisenhaluinen, pelokas, närkästyvä. Kaikissa on jokaisen luontumuksen mahdollisuus, kun tulee heitetyksi tai - todennäköisemmin - ahtaa itseään väkivaltaisesti tietynlaiseen ympäristöön, joka kutsuu noita luontumuksia esiin. Tuossa tilanteessa, työhaastattelussa, olin reaktiivinen, epäröivä ja varautunut mutta kuten tuohon tilaan kuuluu, tunnistin sen vasta jälkikäteen, ehkä koska on tajunnalle jotenkin tuskaista todeta, että onpas tässä kohdin epämukavaa ja kammottavaa ja miksi olen sallinut tuoda itseni tämmöiseen laisinkaan.)

Ehkä myös: Itselleen voi antaa anteeksi yhtä sun toista. Toisten anteeksiannot eivät ole omalla vastuulla, anteeksi pyytäminen toki, mutta tässäkään ei kannata takertua päämääriin vaan yksinomaan hoitaa oma puoliskonsa. Borgesin ajatuksia asiasta sopii lukea, jos jonkun toisen toiminta suututtaa.

Nuorena olisi ollut hyvä myös tiedostaa, että myyttisten taivaalla leijuvien värikkäiden säteilevien hahmojen sijaan omat tuttavat olivat tulevia keski-ikäisiä, eläkeläisiä ja vanhuksia. Ja edelleen niitä pieniä lapsia, joihin nuoret aikuiset eivät halua identifioitua sitten millään. Ei, ei vain tiedostaa, vaan tuntea se luissaan: että he ovat tässä suhteessa aivan samanlaisia kuin itse on. Että ne kaikki aikakaudet ovat läsnä, vain pinnan kelmu hämää. (Paitsi silloin kun piirtää ihmisiä - en ole ikinä oppinut piirtämään ihoa kelmumaiseksi, yhtenäiseksi, koska vaikka kuinka optisesti se olisi sellainen, näkeminenkään ei ole optista, irrallaan kokemuksista, ja ehkä juuri piirtäessä puolustukset ovat niin matalalla, että sen informaation on mahdollista virrata myös jos ei nyt tiedostetumpaan, niin ainakin konkreettisesti piirtyvään kuvaan.) Olisi hyvä, jos olisi ollut enemmän voimia vastustaa yhteiskunnan muotitusta, harata päättäväisemmin vastaan. Olen kyllä kiitollinen ja paikoin vaikuttunutkin elämänpolustani, mutta siinä on myös vaiheita, jotka mieluummin olisin jättänyt väliin, lähinnä naimisiimenoa ympäröivän ja sitä seuranneen ajan yritys muuttua sosiaalisesti joksikin aivan toiseksi. Vastustin sitä mallia pitkään, lopulta murruin. Siitä seurasi lähinnä surua ja vaikeuksia. Nyt olen pääsemässä takaisin keskiööni. Myös rakastumiset olisin mieluiten jättänyt väliin. Ja olen sen tiennyt jo silloin, etten oikeastaan haluaisi elämääni sellaista sähisevää rikkovaa voimaa, punaista ja katkeraa, kun en kuitenkaan missään tapauksessa olisi suostunut lisääntymään sukupuolisesti - ja sen funktion turvaajahan tuo voima ennen kaikkea on. Mutta en ole osannut sanoa ei ja siihen tilaan astuttuaan näkee tämän toisen jotenkin - sellaisena missä ei haluaisi viettää aikaa, koska tämä on niukkaa, illuusiotonta, teräväsilmäistä, ja joskus haluaa vain nähdä unta valveilla pysyttelyn sijaan. Nyt ehkä sitä alkaa jo olla turvassa siltä? Rakastumiset eivät ole suuntia vaan tempaantumisia. 

Ulkona aurinko, sees, viikonloppu, kello kahdeksan. Aika mennä purkittamaan yön aikana uunissa hikoilleet tomaatit. Toivon, että umpiointini säilyvät hyvinä. Niitä on jo laatikollinen. 

Vaikka ajattelen, että olisi ollut hyvä olla tietoinen, silloin aiemmin, nyt, jostain, niin se on ajatusleikki, ja aika hilpeä ja keveä sellainen. Eihän asioita voi oppia ennen kuin ne oppii. Ja pidän elämääni hyvänä ja olen siitä kiitollinen, vaikka aika monena iltana ajatus onkin, että olen tunnustellut tätä ihmiselämää riittävästi jo, en jaksaisi enää ja jos kuolisin yöllä, voisin sanoa, ystävät voisivat sanoa, ettei se tapahtunut liian aikaisin, että olin valmis ja tyytyväinen osaani luurankona, matojen ruokana. Tämä on paras elämä, jonka tiedän, kamaline puolineenkin. 

Nyt purkittamaan tomaatit, sillä on elokuu ja ensi viikolla tulee kylmää. 

Sodasta, hämmentyneesti

Ja yhä kummemmaksi menee. 

Te tiedätte mut - kun jokin ahdistaa, en yleensä pakene, vaan koetan mennä kohti. Koronan kohdalla tämä on viimeistään käynyt itselleni todella selväksi (kuten myös se hämmennys, kun moni näyttää haluavankin väistää ahdistuksen aiheuttajia sen sijaan että perehtyisi niihin tarkemmin). 

Ja nyt tämä sota. Se ahdistaa. 

Olen koko aikuiselämäni ollut jonkin sortin pasifisti, teininä kyllä olisin kernaasti mennyt armeijaan jos silloin olisi jo otettu naisia armeijaan Suomessa. (En ole ikinä tainnut ihan hirveän paljon uskoa rauhaan ja rakkauteen, vaikka toki pidän niitä sotaa paljon parempana vaihtoehtona. Homo sapiensille ne eivät vain ole kaikissa tilanteissa olleet se ilmeisin valinta.)

No, nyt sitten lahjoitan rahaa Ukrainan armeijalle. Toki myös siviilejä auttaville järjestöille, mutta ei siinä ole mitään uutta, että semmoisille antaa rahaa katastrofialueille. Mutta että armeijalle. 

Mutta mitä muutakaan voisin tehdä?

Hävettää hidas, empivä Suomi, joka lahjoittaa sinne jotain hiivatan telttoja. Eikä olla suljettu ilmatilaa venäläisiltä koneilta. Ihan turhaa on täältä naureskella Belgialle, joka halusi pitää timantit, ja Italialle, joka halusi pitää luksustuotteet pakotteiden ulkopuolella. Kun en voi muuta tehdä, niin lähetän sitten rahaa. Ei niin, että sitä olisi jotenkin hirveästi mällätä, etenkään juuri nyt, mutta taatusti niillä pienilläkin pennosilla tehdään Ukrainassa nyt enemmän kuin täällä. 

Uskonko sotaan? No en sen enempää kuin ennenkään, mutta tuo Putin taitaa uskoa, eikä häntä nyt taida pysäyttää muu. 

Tämä on tätä keskustelua itseni kanssa: kumpi on tärkeämpää, tämän sodan lopputulos vai suurehko multalasti pihan kulmaan? No, ensimmäinen tietysti, koska jos asiat menevät pahemmin mönkään, ei sillä multalastillakaan ole oikeasti paljon mitään väliä. 

Iltapuhteiksi opiskelin vielä kaupunkisissisodankäyntiä, koska luojaties mihin saakka tässä vielä edetään. Eipä silti, että niillä taidoilla täällä uudessa asuinpaikassa mitään tekisi, etenkään tällä alueella jossa ei ole kerrostaloja ja ollaan päättyvän kadun varressa. Mutta - mistäs sitä tietää. Kuten filosofian amanuenssi joskus sanoi mulle päivitellessäni, mitä kaikkea sitä onkaan tullut opiskeltua, mikään ei lopulta mene hukkaan. (Noista kaupunkisissisotatiedoista kyllä toivon, että menisivät hukkaan.) 

Tulee avuton olo, koska tajuan, etten ole lopulta opiskellut MITÄÄN hyödyllistä tässä uudessa maailmassa. En osaa ampua, hakkeroida, tehdä mitään hienoja strategioita. Olen huono jopa vittuilemaan verbaalisesti koska olen vuosikausia koettanut kitkeä sarkasmiani kysyen itseltäni että no niin, ketähän tämäkin auttaa, koetapa vähän myötätuntoisemmin, vaikka se olisi kuinka hankalaa. Osaan ehkä tehdä hyvää vegaaniruokaa ja säädellä kohtuullisesti stressiäni, ja oikolukea ja vähän kääntääkin, ja osaan kerätä luonnonkasveja ravinnoksi ja viljellä, mutta se kaikki tuntuu niin kaukaiselta ja epäolennaiselta tässä tilanteessa. Ymmärrän jotenkuten anatomiaa ja kuntoutuksen periaatteita, mutta mitä niilläkään tekee, etenkään jossain joogan ja pilateksen ohjaamisen positiossa. Ja olen opiskellut paljon aerosolitartunnan ehkäisemisestä ja sillähän toki vielä pitkään tekee paljonkin, mutta ei sekään auta nyt Ukrainaa yhtään mitenkään.

Joten annan rahaa. Siihen sentään pystyn. Vähän hassulta se kyllä tuntuu, kun lukee, miten mikin valtio on lahjoittanut valtavia summia, ja sitten me pikku pankkitililtämme sen verran kuin budjetti joustaa. Mutta kun ajattelen, mitä haluaisin, että muut tekisivät, jos me täällä olisimme tuossa tilanteessa, niin näin se vaan menee. Ei mua lohduttaisi mikään tykkäysvyöry tai eri kaupunkien mielenosoitukset tai sinivalkoisiksi valaistut rakennukset, liput twitternimien perässä, vaan raha, jolla saa hankittua sitä, mitä milloinkin kipeimmin tarvitaan.

Hämmentyneenä katselen sitä, miten sota muuttaa kaiken. 

Epätodellisuuden tunnusta

Tänä aamuna se taas iski - tuntu, että eihän tämä voi olla tottakaan. Ehkä jonkin sortin pykivää traumareaktiota tai muuta vastaavaa kehitteillä?

HS nimittäin uutisoi kaksi ihan tolkullista juttua koronaan liittyen - ulkotartunnoista ja FFP-hengityssuojaimista sekä pidemmän ajan kognitiivisista vaurioista. Teki mieli nipistää itseä käsivarresta. Ajattelin, että ei, ei voi olla. Tämän täytyy olla unta. Sydän hakkasi ja kämmenet hikosivat. Lopulta purskahdin itkuun jutut luettuani, koska tiedollinen ristiriita ja moraalinen paatos vain taisivat ylittää itkemättä koettavien hetkien kynnyksen. 

Tässä koronasuossa pahin asia on ollut lehdistön hiljaisuus. Ja joskus jopa väärän informaation kritiikitön jakaminen. Ja se, että suomalaiset niin luottavat lehdistöönsä. Yritäpä keskustella jostain asiasta keskivertotallaajan kanssa, ja sieltä tulee ulos sitä samaa pumaskaa, mitä ylellä ja hesarissa kirjoitetaan. Usein vieläpä sanamuodot ja kielikuvat ovat samoja, mistä tulee itselleni jotenkin hyytävä olo. (Miksi käyttää metonymiaa, jos voi käyttää metaforaa? Omassa lukemisessani koetan nimenomaan muovata asiat omansanaisikseni, koska sitten muistan ne pidempään. Se tietysti edellyttää, että malttaa lukea vähemmän. Sekin saattaa olla nykyoloissa ihan järkevä linjaus: kaikkea ei pysty kuitenkaan lukemaan. Silloin olennaiseksi käy toki se, miten sen vähän seuloo informaatiotulvasta. Twitter on siihen varsin kätevä palvelu.) 

Joten: valtava helpotus siitä, että valtalehti kirjoittaa ihan tolkullisesti ajantasaista, asianmukaista tietoa taudin leviämisestä ja sen estämisestä sekä jo havaituista seuraamuksista. (Ja toisaalta, epäusko: näenkö vain unta ja kohta herään taas painajaiseen, jossa näin ei todellakaan ole?) On nimittäin melko mahdotonta olla itse viestintuoja, sen olen huomannut tässä kriisissä. Kuinkahan monelle olen maininnut FFP-maskien paremmasta suojasta ja että niitä on kuluttajillekin helposti saatavissa? Ja kuinka moni niitä on alkanut käyttää? - Näin esimerkiksi. Ei tarvitse katsoa kovinkaan kauas, Saksaan, kun havaitsee jo yhteiskunnan, jossa maskin pitää ainakin joillain alueista olla juuri FFP. Kauppareissulla. Suomessa niitä ei ole suositeltu edes sairaalatyöhön ei-koronaosastoilla. Nyt sentään Päijät-Hämeen viime keväisestä epidemiasta sairaalassa tuli vertaisarvioitu paperi ulos, eli ehkä ne, joihin ei vielä iskenut paikallisen johtajalääkärin suomalaisittain harvinaisen suorapuheinen ja rehellinen suullinen kommunikaatio asiasta, vähitellen alkavat uskoa, että FFP-maskit voisivat hoitotyössä olla sekä henkilökunnan että potilaiden asianmukainen suoja. 

Osa itkusta selittynee sillä, että mietin siinä istualtani, kone sylissä ja koira jalassa kiinni, miten monen terveys ja henki olisivat edelleen tallella, jos tällaisten maskien tarve olisi onnistuttu kommunikoimaan väestölle viime kesänä. Tai viimeistään brittivariantin aloittaessa epidemiansa. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miten tällaisen asian kommunikoimista on lykätty lykkäämistään. Hyvä, kun edes nyt. Nyt ehkä voi keskustella asiasta joskus jonkun kanssa joutumatta kohtaamaan jatkuvaa ylenkatsetta ja epäuskoa. Eihän täällä voi ihan oikeasti sanoa ääneen ettei luota paikallisen viranomaisen toiminnan kaikkivoipaisuuteen - leimaaminen foliohatuksi tapahtuu hyvin nopeasti. Olen surrut epidemian alusta saakka sitä, miten hitaasti informaatio liikkuu ja miten terveysinformaatio leimautuu poliittiseksi. Tai leimataan poliittiseksi. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miten voi muka olla väärin suositella jotain hoitoa tai suojautumismenetelmää vain siksi, että kaikilla ei ehkä ole varallisuutta siihen. Kyllähän informaatiota silti kannattaa jakaa. Edes osa voi suojautua, kun heille kerrotaan, miten. Ties vaikka ihmiset heräisivät priorisoimaan asioita eri tavalla ns. välttämättömissä menoissaan. Jokunen firmakin enemmän olisi voinut jäädä pystyyn, jos tautia ei olisi levitetty tietämättömyyden tilassa.

(Luin männäpäivänä anekdootin, jonka todenperäisyydestä en tiedä. Mutta näin se meni: Joku oli konferenssissa tavannut tutkijan, joka oli kasvanut Neuvostoliitossa. Tämän vanhemmat olivat olleet fyysikkoja. Kun tapahtui Tsernobylin onnettomuus, vanhemmat kielsivät lastaan jyrkästi menemästä ulos leikkimään muiden kanssa. He ymmärsivät, että se, mitä sanottiin vaarattomaksi, ei sitä ollut, ja - edelliseen liittyen - miten vaaraa voisi edes yrittää vähentää omaa käyttäytymistään muokkaamalla. Ei voi aina odottaa, että tieto valuu massoille asti, oli tutkija todennut kuivasti. Mutta miksi hidastaa sitä valumaa?)

Tässä suruajan keskellä on tuntunut epätodelliselta sekin, miten moni tuttava jatkuvasti näkee ihmisiä isoissa joukoissa ja on jotenkin kaivannut semmoista iloista yhteisöllisyyden tunnelmaa. Tuollaisen kaipuun hämmästelemiseni johtunee siitä, että oma yhteisöni on pahasti rikki - on muutama ihminen, joihin luotan täysin, mutta suuri osa tuttavista on kriisissä paljastunut arvoiltaan ja reaktioiltaan niin erilaisiksi, etten oikein tiedä, miten heidän kanssaan puhuisin, vaikka toki suhtaudun heihin ihan yhtä uteliaasti kuin ennenkin ja toivon heille hyvää. Ja kun en tiedä, vetäydyn mieluummin olemaan kasvien ja koiran ja Vompsun seurassa. Olen vähentänyt etäkommunikointiakin, vaikka siinä mitään tautiriskiä ei tietysti edes olisi. Seura ei vaan nyt kutsu: minulla on suruaika tästä kaikesta. Ja Vompsulla on vaikeaa, mikä tietysti sitoo sosiaalista jaksamistani: hän pelkää kovasti tulevansa pakotetuksi lähityöhön. Kiroilin mielessäni pitkään lukiessani uutisia siitä, miten deltavariantti puskee läpi tartuntoja meistä kahdesti rokotetuistakin, koska tiesin, miten Vompsu asian näkee. Tietysti myös Vompsu luki siitä, ja nyt saan vakuuttaa päivittäin, että FFP-maski naamalla todennäköisesti on silti sen verran hyvä source control päällä, että sisätiloihin voi mennä töihin. (Vaikka se sitten tarkoittaisikin jatkuvia tartutuspainajaisia, kuten allekirjoittaneella lähiopetuksen aikana.) (Voi luoja, miten helpottunut olen siitä, että käytin viime vuoden lyhyessä lähivaiheessa kunnon maskeja! Olisi aika karmivaa jälkikäteen saada tietää, miten on saattanut toisia suureen vaaraan vain sen takia, ettei ole jaksanut ottaa selvää.) (Toki tietäen, että niin varmasti tekee ziljoonissa asioissa edelleen - mutta on helpottavaa, että on edes jossain yrittänyt tehdä parhaansa.)

Pandemia on liipaisin, joka saa asiat liikkeelle: Vompsu puhuu asioita, joita ei ole ennen puhunut. Samoin äitini. Itse en kai ole alkanut puhua vanhoista asioista. Kerään näitä uusia kivuliaita asentoja, joita voin sitten purkaa ehkä joskus. Tai ehkä tämäkin on jotain vanhaa, jota vain uudelleenjärjestän? Kuinka siitä voisi varmistua? Tarvitseeko sitä edes tietää? 

Epätodellisuuden tuntua on siis ollut, ja epäilemättä jatkossakin sitä on luvassa. En pidä sitä vaarallisena. Mutta pidän todennäköisenä, etten tulevaisuudessakaan enää murehdi sitä, etten päässyt avaruuslaivaan enkä big brother -taloon; tässä on aivan riittävästi ihmismielen tutkimusasetelmaa itselleni. Korona-ajan vieraus seurannee vielä vuosien ajan. Toivutaanko tästä, ja jos, niin miten? Unohtamalla, että suurin osa ihmisistä piti terveyttä suojaavia toimia rajoituksina? Alkamalla taas luottaa sanomalehtiin? Palaamalla elämään, jossa ei tarvitse kaiken aikaa seuloa tietoa luoviakseen edes jotenkin arjessa eteenpäin? Palaamalla elämään, jossa voi yhtään arkailematta sanoa liki kelle tahansa tapaamalleen, mitä asioista ajattelee, pelkäämättä leimatuksi tulemista? Miten sellaiseen palataan? Ja: Haluanko palata? Haluanko haluta palata?

Ei ole onneksi kiire mihinkään linjauksiin näissä haluamisen haluamisissa. Ja oma käytännön fyysisen etäisyyden ja kunnon maskautumisen linjaukseni ei ole vielä muuttunut mihinkään viime kesästä. Mahdollisimman minimaaliset fyysiset kontaktit, mahdollisimman tehokkaat hengityssuojaimet: pieni kissa varovainen -peli. 

Kummallista, miten sitä reagoikin hyvin myönteiseen muutokseen epätodellisuuden tunteella ja itkeä tihhuuttaa. Ehkä se on vähän kuin piste lauseiden välillä?

Nyt nousen ja lähden palstalle. En ole kirjoittanut palstasta tänne paljon, ehkä voisin tehdä sen seuraavaksi. Se maa on valtava ilon lähde. Ruokkoamattomasta rikkaruohoaarista tuli kolmen maankäännön tuloksena valtavan kukoistava kasvimaa. Maa on siellä parempaa kuin Annalassa ja valon ja varjon vaihtelu jokseenkin optimaalinen. Kesäkurpitsaa, mangoldia ja tomatilloja tulee niin paljon kuin vain jaksaa syödä, salaattia en ole ostanut sitten kesäkuun puolivälin, omia paprikoitakin on päästy maistelemaan, samoin kyssäkaaleja, ja purjo-, talvikurpitsa ja tomaattisadosta on tulossa mittava. Myös chiliä tulee niin hyvin, että kun kuivaan sadon, sillä varmaan tulistaa ruoat parin vuoden ajan. (Ja minähän tykkään aika tulisesta: se on iso määrä!) Retikat menivät pieleen, mutta siinä ei ole mitään uutta. En osaa edelleenkään niitä ja olen siihen jo tottunut. Papuihin tuli vioituksia oletettavasti katteena käyttämäni olkipelletin rikkaruohomyrkkyjäänteistä (luultavimmin pyralidit), mutta nyt ne näyttävät toipuneen hieman ja päässeen uudestaan vauhtiin.

Palstalla en koskaan tunne oloani epätodelliseksi, vaikka ehkä sekin olisi luontevaa - onhan tämä ollut säiden puolesta melkoinen kesä. 

Osana suurta tarinaa on vaikeaa mieltää itseään vain katsojaksi

Another dynamic we’ve seen is something that is not unheard-of in the history of science: setting a higher standard of proof for theories that challenge conventional wisdom than for those that support it.

Luen hienon jutun aerosolileviämisen myöntämisen jarruista. On kyllä ollut etuoikeutettua seurata tätä keskustelua alusta saakka varsin hyvin turvassa moniin muihin paikkoihin ja työnkuviin verrattuna, etenkin sen jälkeen, kun siirtyi ffp2-maskiin niiden tultua kuluttajienkin ulottuville. Ajatella: tieteenhistorian murros ihan tässä silmien alla, luksusta. 

Mutta sitä en kiellä, että tässä souvissa on ollut varsin rasittaviakin piirteitä, kuten viime kesänä, kun yritin kysellä yhdeltä työnantajalta, mistä liikuntasalin korvausilma tulee, miten se suodatetaan jos on kierrätysilmaa ja että ovatko tietoisia, ettei opettajille tarjottu visiiri estä aerosolileviämistä eikä mulle vastattu yhtikäs mitään. Minulle kun tutkijoita seuraavana oli ihan selvää, että meidän suositukset olivat ihan vinksurallaan. Nyt kun tämä alkaa olla taputeltu hitaimpiakin isoja instituutioita myöten, jospa ohjeet meilläkin järkevöityisivät vähitellen, jos rokotteen laumasuoja ei toimisikaan toivotulla tavalla. (Ihan mahtavintahan olisi, jos pahempien influenssa-aaltojen aikana myös voitaisiin tulevaisuudessa tukahduttaa paikallisesti maskein, mutta tämä vuosi ja ihmisten kommenttien seuraaminen saa mut ajattelemaan, liekö keskiverrolla länsimaisella ihmisellä sen verran myötätuntoa ensinkään.) Niin loistavaa kuin tätä tieteenhistorian ryömintää ja pykimistä onkin ollut seurata aitiopaikalta, kiitos twitterin, nautintoa on haitannut kalvava tunne, että hei, en ole vain katsoja, haluaisin osata tehdä enemmän asioiden etenemiseksi. Ja se ei totisesti ole helppoa. 

En ole muuten elämässäni roikkunut netissä ja uutisissa näin paljon, mutta tämän keissin liveseuranta on ollut varsin kiinnostavaa ja karmivaa. Enkä ole enää yhtään harmitellut sitä, etten ole päässyt avaruuteen - tämä on ollut ihan riittävän avaruus minulle, koelaboratio ihmisluonteesta ja informaation käsittelystä.

Huomenna saan ensimmäisen rokotteeni. Rokotesuoja täydentyy - jos kaikki menee hyvin - siten, että elokuun puolivälissä minulla pitäisi olla x ajan kestävä melko todennäköinen immuniteetti tämän taudin - myös nyt täällä liikkeellä olevien varianttien - suhteen. 

Ja todennäköisesti olen loppuiäkseni saanut täydentävän shotin immuniteettia sille, etten usko, mitä suomalaisissa tiedotusvälineissä kirjoitetaan, etten usko isojen instituutioiden olevan ajan tasalla enkä totisesti usko suuren osan ihmiskunnasta edes sen vertaiseen rationaalisuuteen ja myötätuntoon kuin mitä itselläni on (ja se ei ole paljon, se, koska missä on se päivä, etten ole näihin edes hieman pettynyt itsessäni). Enkä usko, todellakaan, poliitikkojen asiantuntemukseen. Aiemmin olen jollain tasolla tiennyt, että joo, ei ehkä ole hyvä luottaa näin paljon, mutta en ole jaksanut seurata uutisia säännöllisesti. No nyt olen jaksanut, koska tämä on ollut kiinnostava paitsi henkilökohtaisesti - en halua sairastua enkä tartuttaa ja jotta siinä voisi edes yrittää onnistua, on etsittävä tietoa - niin myös ihmisten ajattelun ja arvostusten kenttäkokeena. Enpä voi sanoa pitäväni Homo sapiensista yhtään sen enempää kuin ennenkään, mutta sen totesin, että siitä huolimatta en halua kenenkään myöskään vahingoittuvan tai sairastuvan ihan turhan päiten, vain sen takia, etteivät toiset jaksa tai osaa hoitaa hommiaan kunnolla.

Miltä muuttuminen tuntuu

 Jos pitäisi arvioida, onko pandemia tuonut toistaiseksi elämääni enemmän hyvää vai huonoa, siis aivan henkilökohtaisella tasolla, vastaisin epäröimättä: hyvää. Se on niin selvää, että tosiaan epäilyksille ei jää pienintäkään sijaa. 

Tästä huolimatta haluaisin pandemiaa tukahdutettavan, koska toistaiseksi ei ole sama kuin tästä eteenpäin (vaikka työsopimuksessa se sitä tarkoittaakin, lyhyellä horisontilla) ja koska ounastelen, ettei kaikkien tilanne liene sama. 

Olen kääntynyt poispäin epäoleellisesta ja kohti oleellista: perhettä, sukua, ydintarinoita. Ja ne muuttuvat! En tiedä, ehkä olisin kääntynyt jo aiemmin, jos olisi jotain, mitä kohti kääntyä. Mutta kun isoäiti kuoli ollessani kahdenkymmenenjotain, tuntui kuin joku olisi roksaissut minut saksilla irti koko konkkaronkasta. Ehkä myös filosofian opiskelu oli yhdenlainen saksitemppu. Olin hurjan ylpeä, kun en itkenyt itselleni läheisimmän ihmisen hautajaisissa. Muistan edelleen ärsyynnyksen kirkossa: miten nuo toiset uskalsivat vetistellä? Varmaan, koska heidän psyykensä ei roikkunut sen hiuskarvan varassa, etteivät he itke, ajattelen nyt. Ei heillä ollut mitään ylpeyttä pelastettavana. Ja he tiesivät niin paljon enemmän. 

Pandemia tai jokin muu on saanut aikaan sen, että olen kuullut nyt asioita, jotka minun olisi varmasti ollut hyvä kuulla suvustani jo ajat sitten. Ehkä silloin kun isoäiti kuoli, esimerkiksi. Mutta kun elää sukua, jossa on aina meneillään jonkinlainen sota ja kaikki sinnittelevät selviytymismoodissa ja koettavat minimoida vahingoittumista, ehkä liki ikinä ei ole hyvä hetki. Tai ainakin: niin kauan kuin voi uskoa selviytyvänsä, ei ole hyvä hetki. Ehkä tarinat, joista päätettiin vaieta tai jotka jopa pyrittiin itsekin unohtamaan, pulpahtavat pinnalle kuin korkki vasta siinä kohdin kun joku ei enää usko selviytyvänsä tai kun sillä ei ole enää niin väliä. En osaa sanoa varmasti. Mutta on ollut kiinnostavaa seurata, miten informaatio on viimein alkanut virrata. Informaatio on virrannut varmaan aiemminkin, mutta ei minulle saakka. Nyt kun se on viimein löytänyt tänne, tunnen sen kehossani. 

Kun äiti kertoi puhelimessa aivan yllättäen varsin isoja asioita (ja sitä ennen olin kuullut isän suvusta asioita, joita en ollut tiennyt mutta jotka kuullessani kyllä ymmärsin tavallaan, miksi niiltä koetettiin suojella meitä - ei heillä ole ylisukupolvisen trauman käsitettä tai ajatusta sen toimintamekanismeista), tunsin, miten mustaa sakkaa tihentyi kurkulle, rintakehään, päähän. Kuuntelin näennäisen rauhallisena, ikään kuin pelkkänä korvana, joka nyökyttelee ja sanoo: Ajatella. Niinkö. Kerrotko tuosta vielä lisää, tästä en olekaan ennen kuullut. Ja paikoin: Ai, tuon muistankin, siihen on joskus viitattu epämääräisesti ja päättelin itse, mistä täytyi olla kyse. No hyvä, nyt tiedän, etten arvannut väärin. Ja sitten kyselen tietysti, koska olen aikani lapsi: Ja eikö kukaan tullut kysymään, pärjäättekö? Eikö kukaan tullut auttamaan? Koulustakaan? (Ei tietenkään. Miksi kukaan olisi auttanut "ryssän" perhettä, kun "ryssän" - inkeriläisen isoäidin - selvästi tahdottiin painuvan takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin.)

Kun puhelu loppuu, olen oudolla tavalla helpottunut. Istun selkä seinää vasten ja itken hyvän tovin. 

Tästä on pari viikkoa. 

Sitten tulee migreeni. Ensin olen vain väsynyt muutaman päivän ajan ja ajattelen, että no niinpä tietysti, koko perustarinani menee uusiksi, totta kai minua väsyttää niin etten meinaisi jaksaa tehdä työtä, hymyillä, leipoa, siivota, nostaa orkideoja kylpyynsä ja niin edelleen. Keskelle uupumusta puhkeaa outoja aukkoja, joiden aikana haluan pois. Mistä tai miten, se ei ole selvää, mutta haluan pois. Sydän hakkaa, keho särisee hätää, on päästävä jonnekin, nopeammin, nopeammin. Mutta enimmäkseen istun ja teen hengitysharjoituksen ja olen siinä hädässä vain läsnä. Sanon itselleni: tämä on sympaattinen kuormitustila, tältä tuntuvat ylikierrokset, kuuntele, koska ei tästä pakoonkaan pääse tämä on se, mikä tapahtuu. Muutaman kerran silti kaikki purkautuu käyttäytymiseen: purskahdan itkuun, mutta se ei ole lohduttavaa itkua vaan hätäparkua, äiti äiti huomaa minut -parkua, rintakehä edessä, keho jäykkänä, eikä siitä seuraa itkua tavanomaisesti seuraava vireystason romahdus vaan kyynelten hävittyä hätä ja tonus jää asumaan päähän, kaulaan, purulihaksiin. Alan nähdä sahalaitaa. Herään siihen, että olen purrut leukaperät koviksi ja kipeiksi. Ja useammin kuin kerran huudan Vompsulle, että en kestä tätä olosuhdetta, en jaksa kuunnella hänen höpötystään, en kestä hänen seuraansa ja haluan paikan, jossa voin olla yksin ja rauhassa. (En ole kesästä saakka saanut olla sisällä kertaakaan yksin. Vompsu, jolle tämä on turvakammio, on aina täällä. Joskus saan hänet mukaan kävelylenkille, mutta muuten - hän on täällä, ja puhuu suuren osan vuorokaudesta työpuheluitaan, joten on vähän kuin asuisin avokonttorissa. Enimmäkseen jaksan suhtautua siihen huumorilla, mutta migreenissä en.) Viimeisinä päivinä päähän sattuu niin, että vain itken myttynä parasetamolista huolimatta. Hoidan silti opetukset, tosin kahtena päivänä mietin, peruako, mutta kun tiedän, että jonkun toisen migreenin tulemattomuus voi olla kiinni juuri siitä joogasta, päätän, ettei tämä minun migreenini nyt ole niin paha. Silti kun viikko töineen loppuu, itken helpotuksesta pitkän tovin. Seuraavana aamuna menen akupunktioon. Yleensä neulat vaikuttavat saman tien. Nyt pahin kipu poistuu kyllä mutta oman kehoni tunnistamiseen kuluu vielä monta päivää. 

(Jos tarinat olisivat helpompia, olisiko kehoyhteydellä niin paljon väliä?)

Niin kauan kuin olen yhtään asian suhteen selviytymismoodissa, en voi tietenkään kirjoittaa mitään. Ja mitä edes kirjoittaisin? Kaikki tuntuu niin sekavalta. Ja olen kyllästynyt siihen, että elän kuin jossain salapoliisiromaanissa, jossa johtolankoja on jatkuvasti näkyvillä mutta murhaaja paljastuu vasta aivan lopuksi, koska eri henkilöiden eri syistä virheellisiä todistuksia on ripoteltu ympäriinsä hämäämään lukijaa. (Ja vielä ilman että lukija voisi lukea sanojan kehonkieltä - ei se ole reilua! Minä olen sentään kuunnellessani usein saanut kylmät väreet ja jostain syystä on tullut sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Kuten on ollutkin.) Eikö olisi yksinkertaisempaa kertoa aiemmin, mitä kaikkea on tapahtunut? Mutta tietysti motiivikin on selvä: meitä on koetettu suojella. Minua, siskoani, serkkujani. Meille on haluttu antaa toisenlainen identifikaatio, sellainen perhe, joka ihmisellä pitäisi jonkun mielestä varmasti olla. Ja silti - rivien välistä meitä on kätilöity tähän sukuun. Meillä on nämä geenit. Tämä puhetapa. Nämä ilmeet ja eleet, pakkoliikkeet, reaktiomallit. Vaikka meiltä on pimitetty pitkään, mitä tarkalleen tapahtui (ja voiko siihen tarinaan luottaa nyt, kun aiemmin näistä asioista on valehdeltu? Voiko muistiin luottaa? Eikö muisti tarinoi juuri miten tahtoo, nykyhetkeä, ei muistamista palvellen? Mistä minä tiedän, mikä selviytymiskamppailu on nyt meneillään?), tapahtumisen syyt ja seuraukset ovat kylvettäneet meidät pienestä pitäen ja muuttuneet osaksi käsitystämme siitä, mikä on luonnollista. 

Ehkä tältä taustalta voisin ajatella, että on luonnollista, että lapsille valehdellaan ja heille halutaan antaa siloiteltu kuva suvuista. Että on luonnollista, etteivät lapset osaa kiintyä sukulaisiin, koska heille näistä annettu informaatio on virheellistä eikä ainakaan helpota anteeksi antamista silloin kun sukulaiset kohdistavat heihin vääryyksiä. Olisi paljon helpompaa tuntea myötätuntoa, kun tietäisi, että tätä ihmistä on kohdeltu näin ja näin, eikä kukaan ole vaivautunut sanomaan hänelle aikoihin, että hei, olet arvokas juuri tuollaisena, olet oppinut noista jutuista paljon ja tiedän, että haluaisit, että se kaikki paska olisi jo jäänyt taakse mutta eiväthän paskamyrskyt tavallaan ikinä lakkaa: niistä tulee osa sitä kuka on, miten katselee toisia ihmisiä ja itseään, ja kokeeko ylipäänsä olevansa oikeutettu elämään, saati sitten mitään muuta.

Minun on paljon helpompi tuntea nyt myötätuntoa vanhempiani kohtaan monessakin kohdassa, kun olen kuullut lisää heidän tarinoistaan. Jotenkin he ovat käyneet ymmärrettävämmiksi. Ja silti tietenkin - kyse on vain sanoista, tarinoista. Mutta aivan kuin tarinoilla olisi merkitystä. 

En enää tiedä, mitä ajatella identifikaatiosta isoäitiin. Se kannatteli minua monet vuodet ja monessa vaikeassa paikassa. Nyt kuitenkin tiedän, että vaikka isoäiti oli minulle tärkeä ja vaikka tiesin hänestä monta asiaa varmasti ihan nappikohdalleen, on liian paljon, mitä en tiennyt. Ja että se, mitä en tiennyt, koska minulle ei kerrottu siitä mitään, jotenkin oudosti siirtyi. Ikään kuin olisin imaissut sen kaiken sisääni maagisesti, ottanut näkymättömän pillin, työntänyt sen isoäidin olkapäästä sisään ja imaissut - ja tömähtänyt siihen maailmaan, jossa ihminen haluaa tappaa itsensä. Se isoäiti, jonka tunsin, oli vanha ja sairas ja kuvittelin monta vuotta, että hän halusi kuolla, koska "koskoo koskoo". Kuvittelin isoäidiltäni evättävien opiaattien liittyvän johonkin yleisempään tapaan linjata kipulääkitys, en hänen aiempaan potilashistoriaansa. Mutta ei se ole koko isoäiti. On toinenkin puoli: nuori nainen, joka haluaa kuolla, koska on umpikujassa kahden tenavan ja ei niin välkyn tai karismaattisen miehen kanssa. Joka haluaa pois niin kovasti, että imuroi lääkkeitä ja joutuu ambulanssilla sairaalaan. Joka haluaa pois niin kovasti, että heittelee ujoa, kilttiä miestään lautasilla, kulhoilla, ties millä, rienaa sanallisesti sinne saakka, että mies ensin alkoholisoituu ja seuraavaksi alkaa lyödä - ja lyö sairaalaan, kallonmurtumaan saakka. En ollut aiemmin kuullut tätä, mutta nyt kuulen: äiti on ollut siinä läsnä ja joutunut ymmärtämään, että hänen äitinsä on hakenut sitä - hakenut sitä, että hänet olisi hakattu kuoliaaksi, koska lääkkeitä hän ei enää onnistunut kokoamaan, siitä piti muu perhe huolen. Ainoaksi keinoksi jäi ajaa ukki hulluuden partaalle. Syyttää, valehdella, nimitellä - kaikki kävi. Äiti sanoo, ettei hän voinut isäänsäkään vihata, tämä ei koskaan aloittanut, ei sanonut ikävästi ja oli pahoillaan lyötyään, itki.

Ja minä olen kaikki nämä vuodet ollut kauhuissani ukin väkivaltaisuudesta. Äiti muistaa ajan, jolloin ukki ei ollut sellainen, ja sen, miten ukki muuttui. Vanhemmiten, sellaisena kuin hänet tunsin, ukki haki konfliktia koko ajan ja jos sellaista ei ollut näköpiirissä, hän valehteli sopivasti, veteli naruja, kunnes uusi sota oli keitteillä. 

Isovanhempani ehkä halusivat elämältään jotain muuta, koska erosivat toistuvasti. Eivät he kuitenkaan osaneet elää erillään vaan palasivat yhteen useamman kerran. Heidän välillään oli paljon myös hellyyttä: he välittivät toisistaan sellaisina kuin olivat. 

Opin ihailemaan sitä piirrettä. 

Mutta nyt ajattelen toisella tavalla kuin ennen, kaiken tämän kuultuani. 

En enää tiedä, mitä ajattelisin isoäidin lipastosta, joka seisoo makuuhuoneen nurkassa. Mitä ajatella ihmisestä, joka on niin pahasti rikki, että ajaa koko perheensä hulluuteen. Totta kai hän olisi tarvinnut apua, apua ja tukea. Ei ole yksinkertaista tulla maahan pakolaisena, puhua hullunkurisen kuuloisesti ja tajuta, että siinä missä lähtömaassa oli päällesyljetty tsuhna, onkin tulomaassa päällesyljetty ryssä: aina väärässä paikassa, vääränlainen. Tajuta, että nuoruuden iso rakkaus on takanapäin, tulevaisuus takanapäin, ja asuu jossain hornan tuutin maalaiskaupungissa jonkun lukemattoman juntin kanssa. (Suunnilleen näin isoäiti suhtautui ukkiin ja tuohon elämänsiirtymään, sen muistan. Mutta kun isoäiti kuoli, ukki alkoi kirjoittaa runoja. Ne olivat kauheita, mutta silti. Isoäiti olisi nauranut ne kuoliaaksi.) Ja lapset: isoäiti oli halunnut opettajaksi, ei lapsenpiiaksi. Lapsiahan hän oli joutunut koko lapsuutensakin kaitsemaan. Ei hänellä ollut kärsivällisyyttä oikein edes meille lapsenlapsilleen vaikka varmasti hän yritti meidän kanssamme enemmän kuin omien lastensa kanssa. Muistan itsekin, miten isoäiti puri korvasta tai rikkoi astioita, räks, räks, räks. Lapsena se edusti minulle jotain alkukantaista voimaa, pahoinvoinnin näkyväksi tekemistä, ja tuntui siksi helpottavalta. Ajattelin kai silloin, että mikä vain on parempi kuin ummehtunut yritys vääntää itsensä jäykäksi sen oloisesti, että kaikki on ihan hyvin, kaikki on juuri kuten sen pitäisi olla. 

Kun mikään ei tietenkään ikinä ole juuri ihanteellisella tavalla. Onneksi sentään pitäisejä voi kyseenalaistaa. Muutenkin kuin rikkomalla astioita, lyömällä, huutamalla.

Tuntuu oudolta olla neljänkymmenenviiden ja keskellä pandemiaa, yllättäen ollakin rauhallinen varmajalkainen olento, varmasti edelleen enemmän poni kuin ihminen, ja äkkiä näkee kaikesta siitä huolimatta sahalaitaa viikon verran ja muistaa, millaista oli olla kahdenkymmenen ja jatkuvassa äiti äiti huomaa minut -moodissa, haluta vain kirkkautta ja erinomaisuutta, kaikkea erilaista kuin mitä oli perheessään kohdannut, vain muuta, ei sitä, muistaa millaista oli alkaa seurustella ensimmäistä kertaa; minulla oli valmiina veitsi siltä varalta, jos minut yritettäisiin taas hakata kuten ensimmäinen kepeämpi heilasteluni oli päättynyt. Olin saanut aivotärähdyksen enkä aikonut saada kallonmurtumaa. Onneksi en päätynyt enää niin isoon konfliktiin enkä siis myöskään käyttämään veistä. Mutta nykyään mietin, missä määrin jouduin parisuhdeväkivallan kohteeksi juuri sen vuoksi, että pelkäsin niin kovasti ja olin niin selvästi valmistunut siihen, että minua aiotaan lyödä. Ei minulla ollut mitään sanallisen sovittelemisen mallia vaan ainoastaan sodan malli. Pelkäsin läpikotaisin ja tahdoin vain pois paitsi ehkä luennoilla: luennoilla esitettävät filosofian asiat olivat sen verran vaikeita, että tajunnan oli mahdollista kytkeytyä niihin täysin. Silloin minulla ei ollut käsitettä "huomion harhauttaminen" mutta nyt minulla on: tein sitä niin ahkerasti kuin pystyin. Herposin vasta viikonloppuiltaisin, kun oli juhlat ja otin alkoholia. Alkoholissa en onnistunut suuntaamaan huomiotani samalla tavalla. Kun asiat puuroutuivat, odottamassa olivat samat vuorenkokoiset tunteet ja olot ja nyt en osannut kääntää niille ylimielisesti selkääni. Juoksin kotiin itkien. Se kuva on tullut nyt mieleen monta kertaa sen jälkeen kun puhuin äidin kanssa tuon puhelun. Äkisti: muistan miltä tuntuu olla nuori, vähissä juhlavaatteissa, meikit poskia pitkin valuen, ja juosta juosta juosta jalat kaviot maata hakaten läpi pimeiden puistojen, yli sillan, ylös mäkeä, heittäytyä ovesta sisään, kaatua vatsalleen eteiseen oven rämähtäessä perästä kiinni, itkeä lattiaa vasten ja sitten äkisti nukahtaa siihen, herätä korkokengät edelleen jalassa ja lankkujen kuvat poskeen hetkeksi tatuoituna, janoissaan ja täristen ehkä oksennuksenkin keskeltä. Tuntuu oudolta, miten erilaisten tilojen ja olojen lävitse saa kulkea elämässään. 

On yksi varma lanka, tai ehkä polku: käveleminen. 

Käveleminen ei ole muuttunut missään kohdin elämääni. Vanhempani kävelevät pitkästi päivittäin kai säilyttääkseen mielenterveytensä, ja niin teen minäkin. 

Pahin pelkoni, ehkä kuitenkin, koronaviruksen suhteen on, että se riistäisi minulta taas joksikin aikaa mahdollisuuden kävellä. Selviän kävelemättäkin, tiedän sen, mutta kaikki vaikeutuu huomattavasti ilman mahdollisuutta kävellä. 

Tuntuu läpikotaisin kummalliselta, miten erilaisten tilojen läpi elää. Tuntuu kummalliselta muuttua. Hitaasti: muuttua heinän seassa kissaa leikkivästä pienestä usein lihaskivuissa kokoon kouristuvasta lapsesta säikyksi ja säikkyyttään reteydellä piilottavaksi teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, muuttua itseään pienentäväksi ja vuosi vuodelta jäykemmäksi, jotta tulisi rakastetuksi, koska mitä tällä taustalla tarkoittaa "tulla rakastetuksi sellaisenaan", kysynpä vaan, muuttua epätoivoiseksi ammatillisen paikkansa löytämisen ja kyyniseksi suhteiden suhteen, muuttua takaisin toiveikkaaksi, muuttua seksuaali-ikäisestä keski-ikäiseksi, muuttua yhä tarkemmin vanhempiensa kuvaksi. Nopeasti: muuttua yhden puhelun aikana, yhden pandemian aikana, muuttua sinä hetkenä kun tajuaa, että tämä ihminen oikeasti välittää minusta, mutta jos ja vain jos vaikutan järjelliseltä ja liki täydelliseltä mutta okei, olen valmis yrittämään sitä koska tarvitsen tämän rakkauden, muuttua sillä hetkellä kun päästää irti varmuudesta koska kaikki koko kehossa huutaa hellittämään jostain niin hölmöstä illuusiosta. 

Muuttua sillä hetkellä kun kirjoittaa jotain ja toteaa, että kirjoitin noin, ajattelin äsken kirjoittaessani noin, olin varmasti muutakin kuin tuo ajatus kaiken aikaa, mutta ei se siltä tuntunut, mutta nyt kun olen kirjoittanut sen, se eläköön elämäänsä itsekseen, minä omaani, on taas hengitys ja syke ja aamu, tuulettamista kaipaavan huoneen haju ja kihelmöinti ristiluun tienovilla: on tilaisuus kävellä. Eikä minun tarvitse uskoa tuohonkaan tarinaan. Osaan kävellä ilman sitä ja sen kanssa.