Isosta linjasta ja kuolemien piilottelemisesta

Hetemäen raportin luettuani mietin, mitä yksittäinen kansalainen voi tehdä, jos pitää raportin skenaarioita ja tavoitteita todella Ruotsin mallin mukaisina eikä ole halukas olemaan osa ketjua, jossa ruumiita tulee. (Vaikea ajatella, ettei se olisi sisäänkirjoitettuna mallissa, jossa puhutaan taudin levittämisestä.)

Helpot: Vapaa-aika - ei tungeksi etenkään sisätiloissa, tähän kukaan muu ei voi itseä pakottaa. Itse en aio tavata ketään myöskään ulkotiloissa. Se, että se ois ihan kivaa, ei ole mitenkään olennaista uhrien kuolemisen ja vammautumisen rinnalla. En halua olla osa kuoleman ketjua. Samasta syystä en käy kaupassa, apteekissa jne. livenä. Mitä vähemmät kontaktit, etenkin sisätiloissa, sen vähemmän mahdollista tartuttamista.

Vaikeat: Työ. Jos lähityöhön vaaditaan palattavan, mikä on epidemiatilanne silloin? Kuinka työnantaja suhtautuu siihen, jos haluaa katkaista kuoleman ketjun ja on eri mieltä koko valtion linjauksen kanssa?

Mikäs tässä olisi viruksen kanssa elellessä, jos olisi yhtenäinen linja, ettei sitä haluta levittää. Silloin voisi ajatella, että tulee, jos on tullakseen, olemme tehneet parhaamme. Nyt meillä ei semmoista linjausta ole, joten on alettava miettiä, mitä itse haluaa ajaa ja mitä ei. Toisia ei voi määrätä mutta omaa toimintaansa voi sentään suunnata. Silläkin on toki seurauksensa mutta ainakin itse koen, että jos en elä moraalini mukaisesti, silloin vasta voinkin pahoin.

Epäreilun tilanteesta tietysti tekee sen, että ihmisillä on jälleen kerran hyvin erilaiset resurssit järjestellä työtään ja toimeentuloaan. Toisilla on säästöjä joiden turvin voi irtisanoutua ja ottaa kolmen kuukauden karenssit, jos moraali niin vaatii. Toisilla tosiaankaan ei. Toisilla on oikeus ansiosidonnaiseen, toisilla ei. Ja ylipäänsä, osan on oikein helppoa järjestää työnsä etänä, toisille sitä vaihtoehtoa ei ole tarjolla. Osa uskaltaa pyytää toisenlaista työjärjestelyä ja kinata vastaan, jos tuntuu, että työnantajalta jää jotain huomaamatta, osa todellakaan ei. Toisilla tikittävät isot vuokrakulut, toisilla ei. Toisilla on lapsia ruokittavana, toisilla ei, ja niin edelleen. Toisilla on aikaa lukea vaikka yötä myöten tilanteesta ulkomailla, samoilla läpi tieteellisiä julkaisuja ja niin edelleen. Toisilla ei ole sisälukutaitoa tai aikaa tai kiinnostusta vaan luotetaan sokeasti siihen, mitä viranomainen sanoo. Eikä siinä mitään, jos viranomainen on osoittautunut luotettavaksi. Nyt ei ole se kohta.

Ehkä juuri tämän takia olisin toivonut, että hallitus olisi löytänyt paljon viisaamman linjan. Nyt tässä saattaa käydä niin, että hyväosaiset voivat säilyttää kirkkaan moraalinsa ja köyhät eivät. (Ruumiiden lisäksi minua kiinnostaa myös se, miten eloonjääneet voivat: kuinka voimakkaasti tilanne traumoittaa meistä jokaista.) Ei ole hyvä tilanne, jos valittu toimintapolitiikka tuottaa tilanteen, jossa monen on taloudellisista syistä pakko toimia itsen mielestä moraalisesti väärin olevalla tavalla. Raportissa mainitaan lähinnä huoli siitä, miten levottomuus lisääntyy, jos rajoituksia pidetään voimassa. Myös tällä rajoitusten purulla on kyllä levottomuutta herättävä vaikutus, kun rajoitusten purku ei liity siihen, että tauti olisi saatu nitistettyä tai "hallintaan" vaan siihen, että on päätetty, että sitä ei voida saada hallintaan, koska se ei olisi "realistista" ja ainoa, mitä voidaan välttää, on ylikuolleisuus. (Ei siis kuolleisuus, jonka tauti aiheuttaa tallustaessaan väestön halki juuri sopivaksi säädetyllä vauhdilla, vaan se osa kuolleisuudesta, joka aiheutuisi siitä, ettei tehohoitoa saada järkättyä sitä tarvitseville, jos epidemia kiihtyykin oletetusta vauhdista.) Laiha lohtu toki on, ettei hallitus ole sanonut lukittautuvansa raporttiin. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan nähty vielä mitään lukuja tai mittareita siitä, mikä toimintapolitiikkaa oikeasti ohjaa. 

Tutut ihmiset ovat somessa aika hiljaa näistä ratkaisuista. Yllättävän hiljaa, itse asiassa. En tiedä, eikö monikaan ole lukenut Hetemäen raporttia samoin tein. Vai hämääkö se, että tunnen lähinnä kaupunkilaisia hyvin toimeentulevia vihervassareita - joita ehkä vaimentaa tietty puolueuskollisuus. Tietysti ikävää on sekin, että Marinin hallitus, joka vaikutti niin mainiolta nuorine naisineen, on osoittautunut aivan järisyttävän huonoksi sanomaan mitään ikävää suoraan.

Tietysti tilanne on tukala, mutta kai he nyt voisivat pyytää THL:ta tekemään uudet laskelmat tieteellisen tutkimuksen kanssa yhtenevämmillä kuolleisuusluvuilla? Ja pyytää skenaariota myös tukahduttamisvaihtoehdosta? Vaihtoehdosta, jossa rokote tai ainakin jokin tepsivä hoito monen asiantuntijan arvion mukaisesti saadaankin jo vuoden sisään, ei joskus vuosien päästä, jos silloinkaan? Johtaako hallitus THL:ta vai THL hallitusta? Selvitys maskeista on tulossa kesäkuun lopulle, tartunta-appi jonnekin elokuulle, vaikka rajoituksia puretaan jo ennen näitä.

On kuvaavaa, että minäkin, joka sentään inhoan Niinistöä ja aluksi fanitin hallitustamme ajatellen sen tuovan tasa-arvolle jalansijaa, mietin ohimennen useamman kerran päivässä, ehdottiko Niinistö nyrkkiä sen takia, että pitkään valtiohommissa pyörineenä tiesi, millainen on tilanne sektoritutkimuslaitoksissa, ministeriöissä, kunnissa. Ehdottiko hän sitä siksi, että arveli kokemuksensa pohjalta, ettei tuosta porukasta ole hallitsemaan poikkeustilatoimia? Kun nyrkkiä ehdotettiin, olin siitä tuohtunut. Nyt alan nähdä ehdotuksessa tämän puolen - ehkä nyrkki lopulta olisi pelastanut demokratiaa ja ihmisten terveyttä ja elävänä pysymistä paremmin kuin tämä hidas koneisto, joka tuottaa aktiivisesti väärää infomaatiota, outoja hiljaisuuksia ja uuskieltä.

Tuntuu surulliselta olla tilanteessa, jossa mietin tuollaista edes ohimennen.

Sekin hämmentää, miten kesyjä HS ja Yle ovat. Etenkin HS näyttää kantansa valinneen. Jos lukee vain sen uutisia, voi aivan helposti tuudittautua ajatukseen, ettei mikään ole kummallisella tolalla. Mutta jos rikkoo kuplan ja lukee uutisia ja suosituksia muista maista, tietää keskustelusta, jota siellä käydään, osaa lukea tieteellistä tekstiä - -

Kummallisinta koko asiassa on se, että aika monelle suomalaiselle tämä olisi täysin mahdollista. Ja nyt moni pikemminkin on ilmaissut, että koska aihe ahdistaa, he haluavat ajatella jotain ihan muuta.

Minäkin haluaisin todellakin ajatella jotain ihan muuta. Kyllä tämä kriisi synnyttää semmoisen tunnun, että toimijuuteni on liki nollassa ja itkeskelen, kun en tiedä, mitä kohta tapahtuu. Mutta sitä sitkeämmin juuri tässä on pysyteltävä. Tämä painajainen ei lopu sillä, että suljen silmäni ja hopotan, että mitään pahaa ei oikeasti ole tapahtumassa. Tai teeskentelen, että mitään pahaa ei ole oikeasti tapahtumassa ja sen takia altistan riskiryhmät kuolemanvaaraan. En ole mikään suuri itsekurin kannattaja mutta tässä kohdin huomaan olevani.

Niin me kai kaikki opimme kriisin joka ikinen päivä itsestämme asioita, joita emme aiemmin voineet havaita.

Aluksi kun pandemia julistettiin, ajattelin tämän kaiken tekevän kuoleman paljon näkyvämmäksi (mitä pidän myönteisenä). Mutta kuinka paljon raportissa puhutaan kuolevista/kuolleista? Kuinka paljon mediassa puhutaan kuolleista? Kuinka paljon raportin fantastisesta taudin kuolleisuusluvusta on tivattu? Kuoleminen on jopa konkreettisesti siivottu tilaan, jossa kuolevia ei pääse edes tervehtimään viimeistä kertaa. Vaikuttaa siltä, että kuoleminen on niin pelottava ajatus ja fakta, että se on eristetty entistäkin kauemmas. Luulisi, että me kaikki puhuisimme ja kirjoittaisimme siitä kaiken aikaa, kohtaisimme sitä nyt vähän enemmän omalla iholla, prosessoisimme sen merkitystä elämälle, moraalille, omille valinnoille. Mutta mitä vielä. Me leivomme, toivomme, ettei täällä kuten muualla, virkistymme luonnossa, pidämme kunnosta huolta liikkuen ja niin edelleen. Ehkä uuteen normaaliin kuuluu sitten se, että kaikki tietävät rajoitusten purun tuottavan vääjäämättä (useiden mielestä turhaa, merkityksessä: liian aikaista) kuolemaa, mutta siitä ei ole tarvetta eikä halua puhua. Tai ehkä kaikki miettivät sitä tykönään mutta koetaan, että on jengipetturuutta puhua siitä ääneen? Tapani mukaan olen vähän sokea sosiaalisille normeille tässä.

Helpottaa kirjoittaa asiasta. 

Kohtuullisuudesta ja itsekurista

Viimeisen kahden päivän aikana olen koettanut pitää itseäni tiukassa tarkkailussa samalla kun rouskutan antibiootteja - kyllä vain, olen sairas - ja yritän ajatella, että on ihan okei, että tunnen, mitä tunnen. Emootioni paisuvat ja kuplivat, mokoma hiivataikina, paisuvat ja kettoavat sinisen taivaan näkyvistä samalla kammottavalla tavalla kuin kombucha kasvattaa outoja seittejään nesteen pintaan scobyn (suomeksi? kellukka?) ympärille. Okei, sanon tornadoille ja ukkosvuorille. Okei, sanon hirmumyrskyille ja alakuloisille viikoille, jotka ovat silkkaa harmaata tihkua. Okei, sanon liukkaalle kelille, joka kellistää piikkijalkaisimmatkin mummot. Okei, okei, okei. Tämä kaikki on okei.

Se kaikki on okei niin kauan kuin se pysyy tässä eikä säikytä muita.

Mietin, miten asettelen sanani ja kehoni. Taipuvatko ne kohtuullisuuteen? Onnistunko pitämään paniikkini aisoissa, hengittämään, tärisemään yinjoogan asanan toisensa perään? Onnistunko pitämään sisälläni parahdukset, hymyilemään ystävällismielisesti ja pitämään kädet näin, sylissä, ojentamatta niitä yli pöydän?

Palaan kysymykseen kohtuullisuudesta uudestaan ja uudestaan. Sen seurauksena vuorovaikutus kohtuullisuuden kohteen kanssa muuttuu oudon formaaliksi ja kurinalaiseksi. Se poikkeaa kovasti siitä, mitä kommunikaatio on kenen tahansa muun kanssa elämässäni. Muut pelot häviävät, jaksan pelätä enää tätä, että jotenkin kadotan itsekurin tässä kohden, kaiken kohtuullisuuden.

Okei, sanon pelolle. Sinä menet ohi. Mikään ei jatku ikuisesti. Joku päivä virnistelen sinulle ja sanon että olipa sekin aikaa. Että kuinka epävarma ja tarvitseva voikaan ihminen olla, kuinka hauras ja kiihkeä ja samalla kauhusta kankea! Kuinka kolmivuotias joka uluttaa äidin perään!

Olen käynyt muutamalla deitillä ja pitänyt oudon paljon ihmisestä, jonka kanssa olen deittaillut. Mutta koska kaikki on varsin uutta ja hidasta eikä kukaan vielä tiedä, miksi tämä muovautuu parin seuraavan viikon aikana, emootiot nelistävät pitkin seiniä ja kattoja. Se tuntuu olevan hermostolleni aivan liikaa. Immuniteetille. Mielellekin. Kun pelkään kaiken romahtavan jollain karmivalla tavalla, palautan mieleen yhden editoimani terapiakirjan ajatuksen siitä, että romahduksen pelko osoittaa, että pohjamudissa ollaan jo - tästä voi vain nousta. Muistutan itseäni siitä, miten ilahduin siitä, kun minut pyydettiin ulos. No, missä ilo on nyt? Välillä se tuntuu voimakkaana, mutta enimmäkseen taidan tuntea vain levottomuutta.

Kärsivällisyyteni, joka normaalisti vanuttautuu lehmänhermoiseksi kulmakarvan nostamiseksi, on hävöksissä - mutta tietysti lähinnä suhteessa tähän yhteen ihmiseen, jota en halua säikäyttää. Ja ihmisiin, jotka kysyvät, mitä kuuluu. Haluaisin parkua. Tunnit venyvät vuosikymmeniksi ja vuorokausihan nyt tunnetusti voi vanhentaa eliniän. Oksitosiinikrapula. Oksitosiinihumala. Oksitosiinikrapula.

Alan vähitellen epäillä olevani niitä olentoja, joita oksitosiini ahdistaa enemmän kuin on tarpeen. Ja että jostain syystä kohdallani vaikutus on todella, todella voimakas. Ja että ehkä tästä syystä en ole elämässäni kovin montaa kertaa astunut tähän virtaan. (Ha!)

Joten pidän itseäni lieassa, ja iltojen tullen, ehkä jo iltapäivisinkin, väsähdän siihen, ettei mitään tapahdu, luennoin mielessäni mielelleni - ja käsille, noille kurittomille tuntosarville - kohtuullisuudesta ja itsekurista ja fantasioin ajasta, jota suurin osa elämästäni edustaa varsin puhtaassa muodossaan: sokean tietämättömästä pöljyydestä, jossa lapsen viattomuudella tyllerretään kiinnostavalta ilmiöltä toiselle sulkien päättäväisesti silmät ihmisiltä matkan varrella, heidän silmiltään ja niiden väriltä, heidän tuoksultaan ja tavaltaan asettua vuorovaikutukseen. Kaipaan äkisti huoletonta, hupaisaa arkea, sokeutta, turtuutta.

Kalifornian-nainen puhuu oksitosiinipöllystä hullun taivaana mutten ole lopulta varma, kumpi tiloista on hullun taivas; tämä ei tunnu taivaalta, ei ole tuntunut ennenkään, ja enkö muka tavallaan arvosta lopulta kuitenkin enemmän sitä, että hätkähdän omaan epävarmuuteeni kuin siihen, että kuvittelen - todella, kuvittelen - itseni jotenkin itseriittoiseksi, kohtuulliseksi ja rauhalliseksi, sellaiseksi jolle itsekuri on aivan turha kapistus.