Äkkivääryydestä

Luen stoalaiskirjaa eteenpäin. Miten ilahduttavaa. Huomaan monta hassua asiaa. Kuten vaikkapa sen, miten olen omassa etiikkakäsityksessäni selvästi omaksunut joskus kauan sitten lukemiltani stoalaisilta yhtä sun toista ja sitten unohtanut omaksuneeni nämä asiat heiltä. Kuten vaikkapa ajatuksen, että oikeastaan en voi vaatia toisilta mitään, mutta toivoa voin. Totta puhuen olinkin muutamassa kohdin miettinyt, miten ihmeessä olen päätynyt niin vakuuttuneesti tällaiseen kantaan. No, nyt ehkä tiedän. 

Tässä maailmassa on välillä kummallista suunnistaa, koska kaikkihan eivät ole stoalaisiaan lukeneet, etenkään nuorella iällä. Heistä on ihan ok tai jopa hyveellistä vaatia. Tai ei, ei varmaankaan hyveellistä, ei sellainen heitä kiinnosta. Mutta he ajattelevat, että ihmisellä on oikeus vaatia sitä, tätä ja tuota. 

Ehkä kummallisimpia kuulemiani sanallistuksia (en edelleenkään kykene kirjoittamaan sanoituksista, koska minusta se liittyy melodioiden sanoittamiseen) (nopeamminkin voisi muuttua, mutta kyllä näitä kohtia löytyy, joissa ilmenee tiettyä haluttomuutta vain surffata maailman aalloilla) psykoterapiasta on ollut se, kun joku terapeutti missä lie tekstissä olikaan kommentoi, että hän toivoo asikkaidensa lähtevän terapiasta ajatuksin, että heillä on enemmän oikeuksia. Enemmän kuin heidän sinne kävellessään. Ja jos oikein ymmärsin, tässä ei ollut kyse toivomisesta vaan vaatimisesta. 

Niin, tämä liittyy kynnysmattokeskusteluun, joka vetäisi minut aivan mykäksi kasvatustieteitä opiskellessani. Luimme ableismista ja joidenkin ihmisten huonosti kohdelluksi tulemisesta ja yksi nuorista naisista kommentoi, että eikö noita ihmisiä ole lapsena opetettu pitämään puoliaan. Että ainakin hänelle on opetettu lapsesta saakka, ettei tule alistua kenenkään kynnysmatoksi. Tietysti se kommentti oli aivan typerä jo muodoltaankin - tämä minä olen jo lapsesta saakka ollut niin etuoikeuttettu että minulle on opetettu x, miksi sinulle ei ole -muodon puheenvuoro saa useimmiten miettimään, tajuaakohan sanoja nyt ollenkaan, miltä tuo kuulostaa. (Tuskinpa.) (Ja luultavasti jokainen käyttää tätä välillä. Miten raivostuttavaa onkaan saada itsensä siitä kiinni! Ja huvittavaa, nanosekunnin päästä: jaaha, tänään sitten näin!) Mutta se kynnysmattous. Se, että joku näyttää jonkun toisen mielestä tulevan tallotuksi, ei välttämättä ole tämän ihmisen oma kokemus. Tarkoitan tätä: stoalaisuuskirjassa kerrotaan, miten stoalainen reagoi, kun häneltä varastetaan rautalamppu. Sen sijaan, että hän suuttuisi ja vaatisi rangaistuksia, hän tuumaa, että huomenissa voi mennä ostamaan halvemman savilampun, joka ei samalla tavalla houkuta varkaita, ja säälii mielessään varasta, joka menetti jotain paljon arvokkaampaa kuin itse rautalampun menettäneenä menetti - moraalisen eheytensä. Ei minusta kynnysmattous kuulosta tuolta. Ja silti, ei niitä kohtia ole yksi tai kaksi, kun näin sopuisasti suhtautunutta ihmistä koetetaan terhentää peräämään oikeuksiaan, ja kysytään, että eikö sinua raivostuta, etkö halua hänelle rangaistusta.

Enkä tällä nyt tarkoita etten olisi ollut elämässäni kynnysmatto. Voi, monesti. Mutta harvemmin niissä kohdin kuin toiset niin ajattelisivat. Ja eri tavalla: esimerkiksi, en ole uskaltanut toivoa ääneen asioita toisilta, vaikka olen niitä mieleni sisäisesti rukoillut pitkään. Tai vaikka lautamiehenä istuessani. Olin siellä, mitä, viisitoistako vuotta, vai kaksitoista, no kuitenkin, yli kymmenen. Minä, joka en usko oikeastaan rangaistuksiin laisinkaan. Ja tunsin oloni hyvin latuskamaiseksi ja lamaantuneeksi, koska vaikka kuinka koetin ajatella, että haluan ymmärtää maailmaa ja yhteiskuntaa ja kaupunkia, jossa tuolloin asuin, ja se, mitä siellä kuulin ja näin, oli sellaista, joka olisi muuten jäänyt vieraaksi, en silti lopulta onnistunut jäsentämään, mitä niille asioille olisi hyvä tehdä, ja tuomiokeskusteluissa suljettujen ovien takana en tietenkään onnistunut varmaan kertaakaan kovin selväsanaisesti jäsentämään, mitä mieltä olin - koska, no, en tiennyt oikein itsekään, mitä siitä kaikesta olisin ajatellut. Saati sitten että olisin kokenut jonkinlaista varmuutta siitä, että juuri tietynlainen tuomio on ainoa oikea ratkaisu tilanteeseen. 

Filosofian opiskeleminen tekee sillä tavalla äkkivääräksi, että monessa kohdin huomaa ajattelevansa ihan toisin kuin muut. Ehkä se johtuu siitä, että kysyy eri kysymyksiä, tai että on lukenut eri tekstejä. Toisaalta, en ole ihan varma siitäkään, kuinka paljon voin syyttää filosofiaa. Jo ennen sitä olen kohdannut liian monta kertaa tilanteen, jossa minut leimattiin "erilaiseksi", mitä se sitten tarkoittikaan sanojilleen. Kai vain sitä, että käyttäydyin heidän ennakko-oletustensa vastaisesti. Mutta epäilen kyllä, ettei filosofian opiskelu ja vertaiskeskustelu klassikoiden kanssa ainakaan vähentänyt tätä äkkivääryyttä. Ehkä raivostuttavin erilaisuusleima tuli työkkärin ammatinvalintapsykologilta, jolle toisaalta olen valtavan kiitollinen, koska ilman niitä meidän tapaamisiamme en olisi havahtunut lainkaan niin nopeasti tilanteeseen, jossa totisesti annoin toisten kävellä ylitseni enkä uskaltanut toivoa enää oikein mitään näiltä ihmisiltä. Raivostuttavin, koska olisihan hän voinut koulutuksensa puolesta jättää sanomatta ääneen, että hänestä on vaikeaa kuvitella minua mihinkään valmiiseen ammattiin kaikkine pohdintoineni, ja että hänestä tuntuu, että luon ihan itse jonkin ihan oman juttuni työmarkkinoilla, jonkin mikä ei istu mihinkään valmiiseen nimikkeeseen. Hän sanoi sen ihan hyväntahtoisesti mutta silti. En ole ihan varma, onko tuo, mitä ammatinvalintapsykologilta olisin toivonut siinä tilanteessa, kun polkuja oli liian monta enkä tiennyt enää, mihin suuntaan edetä. Ehkä semmoisessa tilanteessa toivoisi eniten kuulevansa, että lähde tekemään tuota jos se kerran tuntuu luontevalta, aloita siitä, ja voihan sitä suuntaa sitten myöhemmin muuttaa. (Koska näinhän olen käytännössä edennyt ja olen tyytyväinen tähän kaikkeen.) Toisaalta, eipä tuosta neuvosta ole haittaakaan ollut, koska ei se pysäyttänyt minua hakemasta jotain perinteisemmältä ammatinkuvalta näyttävää. Mutta kyllä se sai minut tuntemaan itseni todella yksinäiseksi pitkään. 

Sekin tuntuu hassulta, että löydän stoalaiskirjasta vanhan kunnon defensiivisen pessimismin ajatuksen: kuvittele, mikä kaikki voi mennä pieleen, ja tee parhaasi tilkitäksesi ne kohdat, joissa siitä voisi musertua, käsittele se kaikki ennalta, niin että jos jotain käykin, olet varautunut eikä se enää samalla tavalla järkytä. (Ja yleensä saa helpottua.) 

Ja jotain, joka sopii viime aikoihin kuin nenä päähän. Kirjassa kerrotaan sotavankina olleesta miehestä, joka oli opiskellut stoalaisia ennen sotaan ja vangiksi joutumistaan. Kun häneltä kysytään, ketkä eivät selvinneet noista vaikeista oloista hengissä, hän vastaa: 

Tähän on helppo vastata: optimistit. He olivat niitä, jotka sanoivat: "Meidät vapautetaan jouluun mennessä." Joulu tuli ja meni. Sen jälkeen he sanoivat: "Meidät vapautetaan pääsiäiseen mennessä." Pääsiäinenkin tuli ja meni. Ja sen jälkeen kiitospäivä ja taas joulu. Sitten he kuolivat, koska heidän sydämensä särkyi. - - Tämä on hyvin tärkeä opetus. Ei pidä koskaan sekoittaa voisiinsa uskoa selviytymiseen - mitä ei ole koskaan varaa menettää - ja ryhtiä kohdata vallitsevan todellisuuden raakoja tosiasioita, mitä ne sitten ovatkaan. (Massimo Pigliucci, Stoalaisuuden käsikirja, suom. Antti Immonen)

Kun sanon tuntilaisilleni, että ei tämä souvi taida olla ihan heti ohi, yksi nainen melkein huutaa minulle, ettei saa olla niin pessimistinen. Katselen mediaa: se rakastaa haastatella niitä, joiden mielestä pandemia on loppunut jo niin monta kertaa, että sekoan laskuissa. Taas se on loppunut eikä uhkaa enää suomalaisten henkeä eikä terveyttä, vaikka keikumme kuolintilaston ykkösinä koko maailmassa. Minulle on suuri arvoitus, miksi asioista halutaan kysyä yhä uudestaan ja uudestaan heiltä, jotka ovat alusta saakka olleet väärässä liki kaikessa pandemiaan liityvässä. (Ja kyllä, samaan aikaan moni tutkija on ollut noista asioista oikeassa noina samoina ajankohtian. Heitä vaan ei ole haluttu nostaa esiin. Miksi? Ovatko he liian pessimistiä? Ja: kenen mielestä? Eikö olisi parempi todellakin kohdata ryhdikkäästi vallitsevan todellisuuden raa'at tosiasiat? Eikö se ole ainoa keino suunnata toimintaansa tilanneherkästi?)

Ja tässä äkkivääryyttä pohtiessani tajuan äkisti jotain: minähän muuten pidän äkkivääristä ihmisistä. Pidän heistä, jotka yllättävät minut. Joilla on jotenkin epäintuitiivinen katsantokanta, joilta voin oppia. Etenkin jos heissä on myös lämpöä ja huumoria (koska sellaiselta, joka kutsuu itseä idiootiksi tai päivittelee, miten sinä et nyt tätä tajua, ihan basic, on aika vaikeaa oppia mitään tilanteen turvattomalta tuntumisen takia; toivon muiden ymmärtävän tavallani, ettei kukaan ole valmis eikä toivoton). Arvostan sitä äkkivääryyttä paljon enemmän kuin sitä, että joku käyttäytyy sulavasti tai vaikuttaa vaikutusvaltaiselta tai mitä nyt kaikkea ihmiset voivatkaan arvostaa. Hyviä hiuksia, kuten Kalifornian-nainen sanoo, hyviä hiuksia. Ja mikä tragedia onkaan, kun hyvien hiuksien takia naitu puoliso kaljuuntuu ennen aikojaan. (Sillä eivätkö kaikki ajat ole tietylle mielenlaadulle ennenaikaisia?)

Ehkä säpsähtelen ihan turhaan omaa äkkivääryyttäni. 

Maanantai, uusi viikko. Neljä viikkoa varsinaista kautta jäljellä. Kaivurit jyrisevät joka puolella taloa ja olen taas aamun aluksi pyöräillyt ystävälle tässä lähistöllä, kohdannut hänen kissojensa tyrmistyksen siitä, että minä vararuokkija olen jotenkin epäkunnossa ruokintafunktion suhteen, olen levittänyt joogamaton, kaivanut laukusta läppärin, kameran, mikrofonin, avannut zoomin, asettunut matolle, hymyillyt ja huomentatoivotellut, nauranut ja koettanut jokaista liikettä näyttäessäni muistuttaa itseäni siitä, että osalla mukana tekevistä senioreista on sydänoireita, osalla jäätynyt olkapää, jonkun polvet kovin nivelrikkoiset, jollain selkärangan nikamia luudutettu yhteen lannerangassa ja niin edelleen, että melkein kaikki on perusmuodossaan jollekulle mahdotonta juuri näin mutta että kun antaa pari kolme vaihtoehtoa, muistuttaa kunkin liikkeen funktiosta - mitä ainakin haluamme saada tapahtumaan - ja ennen kaikkea korostaa oman tien etsimistä ja kivun ympäri luovimista, jotta jokainen varmasti saa kaivattua elintoimintojen vilkastumista ja kipujen hellittämistä liikkeen kautta. Mau, on paksunaamainen kissa protestoinut aina välillä sohvalta toimintaani katsellen. Toivonut, ei vaatinut. 

Eikä toiveisiin ole vastattu, kuten niin kovin usein käy. Kissat ovat suhtautuneet siihen oikein tyynesti. 

Poliittisesti korrektilla kielellä kusessa olemisesta

Elämme mielenkiintoisia aikoja. 

Hullunkurisinta koko tarinassa on, että jenkkilässä aika moni lab leak -hypoteesin ostanut on sitä jengiä, joka ei suojaudu. Pandemiaa aiheuttavksi räätälöity labravirus, eli voi siis ihan hyvin kiskoa sitä kiduksiinsa. En oikein ole varma, miten tällaisiin päättelyn sfääreihin päästään, ja aina väliin saan hieraista silmiäni että mitä nyt taas. 

Hurjia käänteitä tässä tarinassa joka tapauksessa riittää, lähtien tuosta, miten moni Trumpia inhoava alkoi inhota lab leak -vaihtoehtoa, koska Trump viittasi siihen (ks. linkki yllä) trumpmaisen hölmöön tapaan. (Mikähän tämmöisen päättelyvirheen nimi olisi? Kontaminaatiovirhe: Väärän ihmisen sanomaksi tuleminen kontaminoi kannan niin että siihen on hyvä ottaa pientä erontekoa ja olla varmuuden vuoksi tätä kantaa vastaan?) (Jumalat säästäkööt minut tältä virheeltä.)

Parasta ja samalla kamalinta tarinassa on, että elämme sitä ja sen kanssa. Välillä tuntuu, että on jossain Vekkulassa 24/7 ja suuri osa tutuista larppaa normaalia vaikka hampaat irvessä ja uskoo, että Helsingin Sanomissa kerrotaan Lopullinen Totuus.

Naamallani pysyy hengityssuojain, edelleen. Kunnes tiedän enemmän. Silmiinpistävää on, miten päättäväisesti Kiina tukahduttaa. Sieltä se on lähtöisin. Jotain he saattavat tietää, mitä me emme. Tuntuu uskomattomalta, miten harva vaivautuu pohtimaan, miksi. Tai että mitä on oikeastaan tapahtunut. Lukevat kaikenlaisia dekkaritarinoita mutta eivät nuuski sitä, mikä ympäröi meitä nyt kaikkialta. 

Ei minun ole vaikeaa uskoa, että liki missä vaan tehdään laboratoriossa tutkimusta mahdollisista pandemian aiheuttajista. Vähän huonossa laboratoriossa. Ettei ajatella loppuun saakka, mitä voisi käydä. Että siihen on punoutunut niin monen ego ja asema, ettei voida sanoa ääneen, että anteeksi, kävi köpläkästi, että olen pahoillani. 

Hyvänen aika, elän siinä maailmassa. Pitäisi olla jotenkin kuurosokea uskoakseen, että elää hyvien ihmisten laalaamaassa. On pandemia. Me olemme yksi sen hot spoteja tällä hetkellä. Liki kellään ei ole hengityssuojainta paljon missään, kuolemanhipan leikkiminen ei yhtään näytä vaivaavan ihmisiä. Ei ajatella loppuun saakka, mitä voisi käydä. Ei ajatella sitä yksinkertaista tosiasiaa, että jos minulla ei ole tautia, en voi tartuttaa sitä eteenpäinkään. Että se on ainoa täysin varma keino suojata muita. Ei täällä meno ole yhtään sen kummempaa.

Ja mitä täkäläisiin sanallistuksiin tulee - eivät ne ole sen vähemmän mystisiä, ympäripyöreitä, piilomerkityksisiä. 

Keittoa maalaukselle

Aktivistit heittävät keittoa maalaukselle, mutta keittoa ei tietenkään mene maalauksen pinnalle saakka, koska päällä on suojalasi. (Tosin suojalasista luemme vasta myöhemmin; joka tapauksessa minusta on alusta saakka hyvä, että keittoa on heitetty öljyvärityölle, ei akvarellille - se olisi paljon hankalammin korjattavissa oleva teko.)

Huomaan Vompsun kiihtymyksestä ja sittemmin monen twitterhenkilön kiihtymyksestä (naamastoa en enimmäkseen edelleenkään jaksa) heidän hahmottavan tilanteen jotenkin olennaisesti eri kehyksessä kuin itse hahmotan. 

Tarkoitan tätä: Kun kuulen maalaukselle tarjoillusta keitosta, en ajattele, mitä tämä teettää ympäristöliikkeelle (huonoa!!!). En protestoi, että eihän maalaus metsiä tuhoa tai soita, miksette te ole öljy-yhtiöitä sottaamassa keitolla. En pidä tekoa mielettömänä tuhovimmana tai minäminäminäjulkisuustempauksena. Ei. Hätkähdän ja tuntuu virkistävältä, että tapahtuu IRL se, mistä luin teoriassa joskus varmaankin viime vuosituhannen puolella, ja että silloinen järisyttävästi silmiä avannut ajatusleikki on nyt tässä konkretiana (paitsi tietysti ettei mitään tuhottu oikeasti, paitsi ehkä joidenkin mielenrauha mutta varmaankin vain hetkeksi koska eiväthän ihmiset enää välitä siitäkään, vaikka sairastuisivat monta kertaa vuodessa tautiin, joka joidenkin arvioiden mukaan vanhentaa sisäelimiä useiden vuosien verran joka kierroksella). Vähän samalla tavalla kuin silloin alkuun tuntui virkistävältä, että elän keskellä kuolemantaudin tanssia, joka kuitenkin on ihmiselle ehkä historiallisesti tyypillisempi kokemushorisontti kuin elää vaikkapa kauppakeskuksissa ja kulttuuririennoissa käyden, tarvitsematta miettiä liki koskaan perusasioita, ellei sitten käy niin käpläkästi, että sairastuu eipandeemisessa jaksossa juuri itse jotenkin vakavammin muun maailman vain jatkaessa rallattelua ympärillä. 

Tästä on kauan. Luen sitä paperia - onko se artikkeli vai kirja, ja kenen, en muista, koska mieleni näyttää harrastavan joutoaikoinaan sitä samaa, mitä Esa Saarinen joskus teki systemaattisesti, yliviivaa ajatusten esittäjien nimet, kai jotta ajatusta itsessään päästäisiin pyörittämään, tai jotain; emmehän me kukaan voi sanoja omistaa, liekö ajatuksiakaan, voimmeko mitään - jostain ympäristöetiikan tai -estetiikan tekstikorpuksesta ja pysähdyn sen äärelle, että tottahan on perverssiä, että taideteoksen vandalisointi herättää intohimoja ja syytteitä raakalaismaisuudesta ja ajattelemattomuudesta mutta metsän vandalisoinnista palkitaan rahatukuin eikä ketään oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä sitä tiettyä metsää rakastaneita, jolloin heitä voi syyttää itsekkäästä nimbyilystä ja osoittaa, että matkaamalla tunnin bussilla tiettyyn suuntaan pääset ulkoilualueelle jossa on jopa isot soratiet kulkea. Silloin en ole tietenkään vielä valmistunut korkeakoulusta enkä oikein usko valmistuvanikaan, se tuntuu jotenkin kovin kaukaiselta, jokin oppineisuus. Mutta ajatusleikki saa kuvotuksen nousemaan kurkkuun. Ajattelen, etten halua olla tuollainen ihminen. Etten halua olla osa kulttuuria, jonka arvostukset ovat näin älyttömät. En osaa sanoa, alkaako juuri tuosta tekstistä se juopa, joka vähitellen syöpyy minun ja kulutustaiteen välille. Että alan pitää taidetta jotenkin - no, loismaisena olentona. Kiinnostavana, toisinaan, kyllä. Luksuksena, jota voi tehdä, jonka tekeminen usein tuntuu suorastaan pelastavan itsen, mutta ei oikeastaan minään mitä kauheasti kiinnostaisi kuluttaa, kirjoja lukuunottamatta. (Ja että alan hävetä, lievästi mutta silti erottuvasti, sitä miten jossain vaiheessa halusin juuri taiteilijaksi.) Kirjojakin taidan lukea vain koska olen niin utelias. Ei minua kiinnosta se, pidetäänkö niitä korkeakulttuurisina tai merkittävinä tai mitä näitä nyt on - nämä ovat valtaosin sen kulttuurin arvioita, joista on ok raiskata metsä mutta karmivaa barbariaa tarjoilla vanhalle maalaukselle kulaus keittoa. Mutta olen liian utelias sen suhteen, miten maailmaa voi jäsentää, jotta malttaisin jättää kirjat rauhaan. Ja tietysti minulla on pienestä lapsesta saakka ollut lukemisen paha tapa.

Kirjoitan "paha tapa", koska keittoa maalaukselle -keskustelua seuratessani tajuan, että kas, on vaikka millaisia puheenvuoroja, mutta ne eivät kauheasti - ei vielä kukaan? en ole kovin tarmolla perehtynytkään, olen koettanut vähän siivota - viittaa siihen teoreettiseen esimerkkiin joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Ja että toisaalta oma tulkintani ja sen myötä reaktioni on sellainen, jonka moni näistä teosta kiihtyneistä varmasti tuomitsisi oikopäätä. Lukemisen paha tapa on johdattanut minut vaihtoehtoisen tarkastelutavan ääreen, ulkopuoliseksi, yhteisestä kiihkosta kieltäytyjäksi. Ehkä jotenkin jopa symbolisesti ja emotionaalisesti, sisäisesti, syrjäytyneeksi, jonkinlaiseen pitkitettyyn kulttuurishokkiin? Osana tätä kulttuurishokkia kysyn kuin unen läpi, ettekö te tosiaan näe suuttumuksessanne mitään epäilyttävää.

Mietin itsekseni metsästä löytyneitä sieniä paistaessani, ovatko aktivistit lukeneet tuon tekstin, jonka minäkin luin kauan sitten. Tai joku, jonka kanssa he ovat puhuneet asiasta. Mietin, kenen kanssa olen itse viitannut tuohon esimerkkiin keskusteluissa. Osaan nimetä ainakin muutaman ihmisen. 

(Sanottakoon, etten pidä itseäni mitenkään radikaalina.

Yhtään mitenkään.

Sen sijaan pidän ympäröivää ihmis- ja kulttuurikeskeistä kulutuskulttuuria äärimmäisen vaarallisena ja radikaalina. Semminkin kun näemmä kuitenkin haluaisin säästää joka ikisen ihmisen hengen ja terveyden typerässä inkoherenssissani. Ehkä ajattelen heidän potevan jotain Tukholma-syndroomaa? Emmekö me kaikki ideologioiden, ajatusten, meemien kanssa?) 

Sitten vielä sanotaan, olen kuullut sanottavan, ettei tietyillä aloilla, kuten juuri vaikkapa filosofialla, estetiikalla jne. ole väliä. Etteivät ne vaikuta todellisuuteen, jossa elämme. Nyt vaikuttavat. Eikö tulkinta ole todellisuudessa? Eikö aktivismi ole todellisuudessa (edellyttäen heidän jotain kautta olleen kosketuksessa tuohon tekstiin)?

Moni kommentoija on netissä tuntenut suurta epämukavuutta siitä, että kulttuuri ja luonto on asetettu (heidän tulkinnassaan) teossa vastakkaisiksi. He haluavat ajatella molemmat hyvinä, tärkeinä, välttämättöminä. Mutta kiistääkö teko sen? Eikö se ainoastaan pyri osoittamaan, että preferenssimme ovat tosisasiassa enimmäkseen taiteen puolella, koska taide on hyvä ja harmiton ja jees, ja yleensä kukaan ei ärähdä, jos paheksuu sananvapauden kaventamisen uhkaa taiteessa? (Paitsi totalitaarisissa valtioissa.) Ja antaa aina niin sivistyneen kuvan, kun kertoo nauttineensa siitä, tästä tai tuosta taide-elämyksestä; mökkeilyä tai metsärämmintää ylistämällä ei voi saavuttaa samaa statusta, sekin on sympaattista mutta vivahde on aivan toisenlainen. Ja auta armias, jos hakkaa metsää sileäksi isommankin alan, kukaan ei tule kertomaan, että nämä hakkaajat ovat kyllä nyt sinetöineet oman tulevaisuutensa ja onkohan noilla edes mitään kotia, jossa olisi kasvatettu. Tarkoitan tätä: Eikö teko vain koeta nostaa peilin yhteiskunnan eteen, tekoon reagoivien eteen? Jos peilissä nähty ei miellytä, turha siitä on peiliä syyttää. Vaikka tietysti - en ajattele, että uskollisesti toistavia peilejä on olemassakaan. Ihmisen näkökykykin on biologisesti kovin rajattu, emme esimerkiksi näe UV-valoa toisin kuin pölyttäjähyönteiset. Ja meillä liki kaikilla on oma peili-ilmeemme, jolta voi pelastaa vain se, että peili nostetaan niin äkisti, ettei tuota ilmettä kerkiä ottaa. Kuten nyt kävi, paitsi meille jotka olimme lukeneet tekstimme jo kauan sitten ja siten valmistatuneet tällaiseen tapahtumainkulun mahdollisuuteen ajatusleikin läpieläen. (Peili-ilmeestä: Siksi kai salaa näpsäistyt valokuvat ovat niin kiusallisia. Ei ole nostanut ryhtiä eikä miellyttävää ilmettä, harhailee kyyryssä vainoharhaisen talonpojan kasvoin. Tämäkin: meidät on onnistuttu sisäistämään, että ryhti on jotain staattista, että kaiken aikaa pitäisi levitoida jossain pelottomassa toimintavalmiudessa rintakehä avoinna ja kasvot laupeassa hymyssä kuin jokin enkelipatsas. Ei tarvitse! Riittää ettei satuta itseään eikä muita tuntoisia olentoja, suoraan eikä välillisesti heidän elinolosuhteitaan tuhoamalla.)

Jos muistan lukemani esimerkin tarkalleen ja oikein, siitä tekstistä, siinä taisi kyllä olla niin, että teoksen tuhosi sen laillinen omistaja. Että hänellä on taidehistoriallisesti mittaamattoman arvokas teos, jonka hän päättää omistajanoikeudellaan mielivaltaisesti tuhota. (Ja sama metsän kohdalla.) En osaa sanoa, onko muistiini luottamista. Olen varmaan jäävi arvioimaan tämmöisiä. Mutta huomaan ajattelevani, että ehkä aktivistit kyllästyivät odottamaan, että National Gallery teeskentelisi itse aikovansa tuhota teoksen herättääkseen ihmiset pohtimaan kulttuurimme outoja moraalipainotuksia. Tehokkaampaahan se niin olisi. (Eipä taida taidemaailma haluta tällaista konsultaatiota, vaikka vakavasti ottaen, juuri tämä saattaisi tehdä siitä kosolti kiinnostavamman puhekumppanin.)

Minun silmissäni auringonkukkamaalaus pienenä öljyvärityönä on toki oikeastaan tuhottu jo ajat päivät sitten. Galleriassa on suloinen reliikki (jonka tuhoamista en siis nyt ehdota, koska ei sillä lopulta hetken kiihkoamisen jälkeen olisi juuri merkitystä, ja miksi tuhlata voimiaan johonkin, jolla ei ole juuri merkitystä, kun voi tuhlata voimansa jonkin järkevämpäänkin - lisäksi historialla on paha tapa nousta haudasta vainoamaan niitä, jotka koettavat tuhota sen tai haudata sen hiljaisuuteen). Teos elää enimmäkseen vihkojen kansissa, kännyköiden taustakuvissa ja kuorissa, postikorteissa ja jopa koltuissa. Samalla tavalla kuin viktoriaaniseen aikaan taide on taas kävellyt ulos kehyksistään ja rönsyilee objektien pinnoissa ja etenkin näytöillä. Näin saa olla. Jossain mielessä juuri nämä monen banaaleina väheksymät ilmentymät teoksesta tuovat sen ihmisten ulottuville ilman että kaikkien tarvitsee matkustaa (oletettavasti lentokoneella) National Galleryyn tuijottamaan alkuperäisteosta, tekevät siitä saavutettavan ja läheisen, osan arkea. 

Tietysti tiedän senkin, mitä Szymborska on kirjoittanut taiteesta ja eräästä maalauksesta. Näitä vasten voi hyvinkin ajatella, että teolla on todella onnistuttu symbolitasolla sohaisemaan muurahaispesään, johonkin taidettakin suurempaan. Ei tarvitse kuin ajatella, miten kulttuurimme arvottaa pysyvän suhteessa ohikiitävään ja muuttuvaan ja millaisen kuplan Platon niistä onnistuu kehittämään otsaansa: suorastaan sarven. Jos aletaan hävittää sitä, minkä tarkoitus oli juuri säilyttää - - - olkoonkin, että säilykkeet maistuvat säilykkeiltä, ei siltä, mikä säilöttiin. (Muistan Deweyn kirjoittaneen, ettei yksinkertaisintakaan tapahtumaa voi kuvata kielellisesti sillä kuvaus vain jatkuisi ja jatkuisi tapahtumaan täysin sisäänsä sulkemaan pystymättä. Tämä alkaa oikeastaan kuulostaa hieman samalta mitä tapahtuu, kun alan kirjoittaa. Haluaisin laittaa sulkuja sulkujen sisään moneen kerrokseen. Etikkahanat kiinni.)

Jos olisin yliopistoon hakiessani tajunnut, millaisen outlierin kaikkien niiden tekstien lukeminen, ja ei vaan lukeminen, läpieläminen, saa aikaan, olisinko hakenut? Olisinko valinnut vieroittumisen siitä, tästä ja tuosta? En osaa lainkaan sanoa. No, ainakin normaaliuspaineista on saanut hieman vapautua, siitä olen kiitollinen, mutta olisin tuskin sitä osannut haluta etukäteen. 

Kirjoitin jokin teksti sitten vaikeudestani ihailla ihmisiä mutta että tekoja kyllä ihailen. Maalaukselle keiton tarjoamista ihailen. Ei minusta olisi sellaiseen suoruuteen. Ei tarpeeksi uskoa eikä uskallusta. Onneksi on ihmisiä, joilla niitäkin riittää. 

Surua ja iloa

Voiko nimetä yhdenkään päivän elämästä, jossa suru ja ilo eivät sekottuisi? Huomaa, että sekoittuminen ei tapahdu kuten vesiväreissä, joissa kirkkaista sävyistä sekoittuu ruskea tuhna, vaan kuten marmoroidessa paperia, tai kuten öljyväreillä maalatessa, missä kirkas kulta ja turkoosi voivat olla vierekkäinlimittäinpäällekkäin muuttumatta ruskeaksi tuhnaksi. Suru ja ilo, erilliset prosessit, toisiaan tukevat prosessit, eivät vastakohdat. (Molempien vastakohta olisi kai taustatunteen hiljainen hyrinä. Tai toisessa mielessä: tunnemykkyys, turtuus, onttous, vieraantuneisuus omasta tilastaan.)

Kuulen satunnaisessa kohtaamisessa lapsesta, joka on hyvin sairas, ja kun tapaamisen lopuksi kosketan tämän äitiä käteen ja toivon ääneen, että tilanne helpottaisi, äiti sanoo ei älä, nyt alkaa itkettää, ja pakenen ovesta kirkkauteen, kadulle, pyöräparkkiin, hypermarketin korkeille käytäville. Olisin jäänyt halaamaan, jos se olisi sopinut kuvaan, mutta ei se sopinut. Seuraava maksava asiakas oli jo jonossa. 

Teinkö väärin vai oikein koskettaessani? Onko se mikään kysymys? Onko kysymys väärästä ja oikeasta koskaan mielekäs? On, sanoo mieli, siinä kohdin se on, kun suomalaiset johtavat maailman koronakuolleisuustilastoja ja täällä vaan toitotetaan, ettei tauti ole enää vaarallinen. Siinä kohdin, huomaan, olen vihainen. Viha, arvostelma, oikea ja väärä: hälytyskellot. Mutta tietysti arvostelma, tuomio, liittyy juuri tällaisiin tilanteisiin, jossa joku on huolissaan jostakusta toisesta, koska tämän terveys. On asioita, joihin en soisi kajottavan. 

En sano äidille mitään, mutta totta kai ajattelen. Kaikki me ajattelemme, ajatukset voivat olla täynnä vääriä hypoteeseja, ei siitä tarvitse muistuttaa itseään. Mutta entä jos. 

Entä jos ei. 

Mikä tie satuttaa pahiten?

Kosketan äitiä käteen, koska hänen kertoessaan asiasta sisuskalujani kouraisee taas halla. Eikö meillä kaikilla ole heitä, joiden puolesta pelkäämme? Joille soisimme vain kaikkea hyvää, koska elämä on kohdellut kyynärpäin suojaavien kapaloiden sijaan. Ei minulla ole oikein sanoja, tai siis, on nekin, mutta se on eri asia. Juttu on se, että olen myös kädellinen. Ojennan käteni ja kosken. Kai se on yritys osoittaa, että olemme tässä yhdessä, että sanottu kosketti, siispä kosken takaisin. Jokin toinen päivä voisin koskea sanoilla, kertoa joistain niistä suruista, jotka kuristavat kurkkua toisinaan vuosikymmentenkin jälkeen. Mutta - ei silloin kun toisella on oma kuorma liki luhistavassa korkeudessa. Siinä kohtaa kosken fyysisesti. 

Onko se viisautta, tyhmyyttä vai mitä, mutta minusta tuntuu, että se auttaisi. Auttaako se? Kuka sen tietää. Ainakin molempien silmät ovat kosteat, kun astun ulos ja hän jatkaa työpäiväänsä.

Ja sitten, kotona, kun kerron tästä Vompsulle, en kosketuksesta vaan mikä ajatusten hyöky sulki minut sisäänsä ja miten kuplivan vihainen olin äkisti siinä paikallani ollessani, kaikesta kuultuani, ensin vihainen, hetken, ja sitten pohjattoman surullinen, koska ihmisten elämällä ei tunnu olevan postimerkin verran arvoa, näen miten emootio kulkee Vompsun läpi, kouraisee tämän alavatsaa, puristaa kättä nyrkkiin ja sitten menee ohi. Vompsulla on suuri huoli erään läheisen terveydestä, ehkä tämä nostaa taas sen esiin. (Ja minullakin, omani, kaikki muut lapsuudenperheeni perheenjäsenet ovat menossa sairaalaan operaatioon syksyn aikana. Sairaaloista on tullut kulkutaudin mukana vaarallisia paikkoja aivan uudella tavalla. Hoitajat palaavat sairauslomiltaan liian tiukalla aikataululla, yhä tartuttavina, ilman negatiivista antigeenitestiä, koska - no, en tiedä, miksi, eihän tässä kaikessa enää ole järkeä ollut aikoihin. Ja juuri leikkauksen läpikäynyt monisairas ihminen ei ehkä kestä tartuntaa.)

Nyt ajattelen sitä lastakin. En osaa olla rukoilematta hänelle terveyttä pyöräillessäni kotiin. Naama kastuu itkusta märäksi vaikka aurinko paistaa ja ruska hohkaa puissa. 

Rukoileminen on kummallista. Olen tehnyt nyt sitä pandemian ajan. Ei se ole kristillistä rukoilemista, varmaankaan, koska en usko persoonallisiin jumaliin. Ennemmin se on jonkinlainen parahdus kohti kaikkeutta, jotakin, mitä kukaan tuskin kuulee, voimapulssi, joka etenee ja ehkä kohtaa jotain. Todennäköisesti ei, mutta mistä sitä tietää. Olen luiskahtanut tähän tapaan samalla kuin luiskahdan koskettamiseenkin - kun ei ole oikein muutakaan. 

Ehkä se on myötätuntoa, ehkä voimaa, ehkä välittämistä, ja kauhua siitä, miten niitä ei saisi äkisti ollakaan. En tiedä. Ajattelen sitä, miten Gary Snyder kirjoittaa, että laulu todistus voimasta / voimasta sisällä. Tai jotain sinne päin. Siis sanat, en ole sanantarkka. Sisältö on osapuilleen tuo. Mutta siltä rukouskin tuntuu, voimasta joka purskahtaa laulun tavalla kohti hälläväliä.

Ajattelen, miten väärässä olin nuorempana kun suhtauduin jotenkin silmiä pyöritellen jonkun sanoessa rukoilevansa puolestani. Tai jonkun muun puolesta, jonkin asiaintilan toteutumisen puolesta. Nykyään, täysin järjenvastaisesti, taidan uskoa, että rukous on monesti vaikkapa mielenosoitukseen tai johonkin kokoukseen tai järjestötoimintaan osallistumista voimakkaampi ele. Se tuo keskiöön, se vakauttaa, auttaa pysymään fokuksessa. (Niin tärkeitä kuin sosiaaliset toiminnot ja pyrinnöt ovatkin, en luoja paratkoon voi väittää niiden vakavalla naamalla auttavan pysymään fokuksessa. Pikemminkin koen, että niissä helposti hukkaa kaiken, myös päänsä. Ja ainakin mielenrauhansa jokseenkin ennalta-arvattavasti.)

Kotona Vompsu tekee työasioita ruokahuoneen pöydällä ryöppyävien kasvien ääressä. Aurinko, ruska, Laguuna. Laguuna kylpee auringossa, ja kun Vompsu erehtyy jättämään sen hetkeksi valvomatta, se käy muuttamassa kalenterista juuri sitä kalenterikutsua, joka on erään eduskunnan valiokunnan lähettämä. Järjestelmä ilmoittaa, että kalenterin muutosta ei ole voitu toimittaa kutsun lähettäjälle ja muille osallistujille tiedoksi. Ehkä ihan hyvä niin, ettei valiokunnan kokousta koko loppuvuodeksi ole ajankohdaltaan muutettu vain sen takia, että toimistokissa on katsonut taas asiakseen kävellä näppäimistön päältä. Toisena päivänä Laguuna käveli näppäimistölle Vompsun toisessa tärkeässä kokouksessa ja onnistui sekä laittamaan laitteen lentotilaan että sulkemaan kokousohjelman. Näissä kohdin on vaikeaa olla ajattelematta, etteikö kissa jollain tasolla tietäisi, mitä nappia kannattaa painaltaa pienin pehmein tassuin. 

Tietenkään se ei tiedä. Kun sitä torutaan lempeästi, se siristelee silmiään ollen selvästi hyvillään huomiosta. Miten pehmeä turkki! Miten pörheä häntä! Miten vihreät silmät!

Onko mitään asiaa, josta voi sanoa, että sen tekee oikein tai väärin - palaan tähän. Tai ainakaan että sen tekee ainoalla tavalla oikein, ehkä, ehkä se on mielekkäämpi kysymys. Ehkä, ehkä joitain sellaisia on. Mutta tämä on vahva ehkä. Mutta ajattelen sitä, miten me olimme kissatalossa, ja Laguuna istui laatikossa ja tuijotti silmiin herkeämättä. A cat may look at a king, sanoi pääni. Tämä kissa katsoo, ei kuninkaallisia, mutta jotakuta joka voi tarjota sille loppuelämän kodin. Ja eläintenhoitaja kertoo, että kissa on palautunut jo yhdestä kodista ja saattaa olla kesyyntymisen kannalta vaikea tapaus. En tiedä, onko siinä tilanteessa muita kuin yksi ainoa tapa toimia oikein. Ehkä ei. 

Uskoani demokratian järkiperäisyyteen nakertaa tällä erää se, että Vompsu on tosiaan menossa kertomaan tutkijoiden näkökulmasta poliitikoille. Asia on monimutkainen, aikaa viisi minuuttia. Aivan naurettavaa. Tuollaisten iskulauseiden pohjalta sitten päätetään yhtä sun toista ja muodostetaan niitä kuuluisia kokonaiskuvia. Tietysti, ei vaihtoehtokaan kovin houkuttelevalta vaikuta. Mutta jotenkin surullista. Tuskin olisi sittenkään niin vakavaa, jos kissa siirtäisi näitä kokouksia joitain tunteja eteenpäin. Vaikuttaisiko sekään mihinkään, lopulta?

Kaikki on satunnaista ja silti se, mikä tapahtuu, jää iäksi siksi, mikä tapahtui. Ei ole takaisinkelausnappia. Ei ole kausaalisuhteidenperuutusnappia. On anteeksikonsti, tietysti, on yllättyneisyyskonsti, meemmevoineettietääkonsti, typeryydenmontakertaatoistamiskonsti, se itsepäisyys jolla ajatellaan, että jos asiantilain kimpusta x on seurannut ennen y, vaikka on toivottu z, ehkä tämä kerta kuitenkin on jollain tavalla erilainen, ja että ainakaan ei kannata tietoisesti ponnistella muutoksen eteen tai kohti asiaa z, koska ponnistelu on aina vaivalloista, tai jotain. 

Jos olisin Laguuna, en miettisi, oliko oikein koskettaa. En miettisi takaisinkelausnappeja silloinkaan kun mietin, miten varaudun johonkin asiaan, kun suunnittelen toimintaani ja päätän, etten halua enää asiantilaa y. Tulisin ja koskettaisin. 

Joskus teen niin nytkin. 

Ja sitten jälkikäteen jään ihmettelemään sitä samaa mitä Elizabeth Strout pistää henkilöhahmonsa pohtimaan Oh Williamissa: missä määrin päätämme joistain teoistamme. 

"...Mutta minä olen ajatellut, Lucy, olen ajatellut kovasti ja haluaisin kovasti tietää - haluaisin palavasti - milloin joku todella päättää tekemisistään? Kerro sinä minulle."

Ajattelin asiaa. 

Hän jatkoi: "Aina silloin tällöin - harvoin - ajattelen että joku tosiaan päättää jotakin. Muutoin me vain seuraamme jotain - en tiedä mitä mutta seuraamme kuitenkin. Joten ei. En usko että sinä päätit lähteä."

Hetken kuluttua kysyin: "Tarkoitatko sinä ettet usko ihmisen vapaaseen tahtoon?"

William nosti molemmat kätensä päänsä päälle. "Lakkaisit jauhamasta tuosta vapaasta tahdosta, se on moskaa", hän sanoi. Hän asteli edestakaisin lattialla puhuessaan ja haroi valkeaa hiuspehkoaan. "Ihan niin kuin - en osaa selittää, ihan niin kuin nostaisit eteesi valtavan painavan rautakehyksen puhuaksesi vapaasta tahdosta. Minä puhun päättämisestä. Tunnen erään tyypin joka työskenteli Obaman hallinnossa ja hänen tehtävänsä oli auttaa päätösten tekemisessä. Ja hän kertoi minulle, että hyvin harvoin siellä päätettiin mitään. Minusta se oli hyvin kiinnostavaa. Koska se on totta. me vain teemme asioita - me vain teemme."  (Elizabeth Strout, Voi William, käännös Kristiina Rikman.)

Me vain teemme, ja tunnemme. 

Surua, iloa, tyytyväisyyttä, epätoivoa, epäuskoa, hämmennystä, ahdistusta, helpotusta, vihaa, pelkoa, huvitusta. 

Missä määrin meitä nekään ovat, emootiot jotka puikkelehtivat ihmiskudoksessa kehosta toiseen vikkelästi, näennäisen estoitta. Kuin meemit, jotka eivät liki koskaan sulje suutaan vaan pajattavat taustalla lukuunottamatta niitä harvoja hetkiä, kun on niin väsynyt, että tunnistaa vain kehonsa ääret muita objekteja vasten, vaipuu, vain tunnistaa että tämä tässä - ja nukahtaa tai leijuu hetken korviahuumaavassa hiljaisuudessa. 

Tunnehutusta ja diskursseista

Seuraan somekeskustelua, jonka Sami Pihlströmin erinomainen kirjoitus on tönäissyt liikkeelle. 

Yksi puheenvuoro herättää huomioni. Kommentoija kirjoittaa, että onpa hurjan erilainen teksti, mielipide, eetos - en ole varma täsmällisestä sanamuodosta, ja täsmennystä kysyttäessä lausuu, että hänen kuplassaan ei tällaista puheenpartta ole harjoitettu. Että siellä ei ole sanottu noin jyrkästi. Hänelle teksti on jotain erilaista, ennenkuulumatonta - kiinnostavaa, kyllä, mutta vierasta. 

Tunnistan ajatuksen, joka alkaa hahmottua itselleni. Se on ajatus diskursseista. Ne, jotka ovat lukeneet Veloenaa pidempään tai ehkä keskustelleet asiasta kanssani muutoin, ehkä ovat saattaneet huomata tiettyä kitkeryyttä diskurssianalyysia kohtaan allekirjoittaneen taholta. Ehkä se johtui siitä, että tietyissä opiskelukuplissa diskurssit vyöryivät niin päälle, että sain vastareaktion? (Vastareaktioni tapaavat olla aika jyrkkiä, ja olen ollut siitä monesti kiitollinen, koska pääsen niistä kyllä ylikin enkä jää loppuiäkseni vihailemaan kantoja ja teorioita. Ehkä jos olisin jotenkin loogisempi, analyyttisempi ja itsetietoisempi, vastareaktioita ei lainkaan tarvittaisi, mutta se ei taida olla tilanne.) Koska nyt huomaan ajattelevani, että jassoo, tämän kirjoittaja ensinnäkin elää kuplassa, jossa on dominanttina diskurssina "lapset ensin, lasten rajoitukset pois" (jonka osa ihmisistä näkee mahdollisena lasten junan alle sysäämisenä), ja sitten vieläkin hämmästyttävämmin: hän ei ole muodostanut mitään vastareaktiota tuohon ylitsevyöryvään diskurssiin! Hänen mielessään tuo sävel ei ole huutanut riitasointua koko vuotta! Hän ei ole nähnyt tilanteessa mitään sellaista piikkilangikkoa, jossa olen itse - ja aika moni muukin on - kokenut luovivani pian vuoden ajan. Hän ei koe helpotusta, kun joku muotoilee tuon riitasoinnun selkeästi.

Minulle kirjoitus tuli helpotuksena - olin ihmetellyt filosofien hiljaisuutta. Miettinyt, että eikö kukaan muu näe tässä tilanteessa mitään omituista. Tai sitä, että juuri tällaisia tilanteita vartenhan meitä on koulutettu! (Juu, myös ne, joista ei tullut virkaheittoja kuten allekirjoittaneesta, ne, joilla on ollut enemmän malttia, itsekuria ja tavoitteita sekä tonneittain enemmän minäpystyvyyttä.)

Ja ei, en allekirjoittaisi kirjoituksen joka lausahdusta. Tämä mietityttää: 

Tämä tunnehuttuinen ajattelutapa on korvattava vastuun, velvollisuuden ja syyllisyyden ankaran rationaalisella käsitteistöllä.

Tunnehuttu kuulostaa emootioiden säätelyn karikoita syynänneen korvaan vähän turhan jyrkältä. Ei emootioiden sääteleminen ole mitenkään helppoa, kuten minkä tahansa somefeedin läpikäynti osoittanee. (Tai ehkä jollakulla on asiallinen menestyjäsome luettavanaan, kukaties.) Lisäksi tietysti ajattelen tapani mukaan, että vastuu ja velvollisuus liittyy nimenomaan niiden omien tunteiden säätelemiseen, ilmaisemiseen ja toisten tunteiden kanssasäätelemiseen - siihen ei voi olla törmäämättä yhtenäkään elinpäivänään, jos on missään kanssakäymisissä. Mutta olennaista lienee, ettei maailma ole vain tätä. Kamalaa, millainen olisikaan maailma, jossa pelkät omat tulkinnat, niiden synnyttämät ailahtelut ja niiden kanssa toimeen tuleminen olisivat keskiössä.

Ankara rationaalisuuskaan ei ymmärrettävistä syistä miellytä sanaparina itseäni. En ole ankara enkä rationaalinen (eikä mielestäni kirjoittajakaan, kun antaa emootioidensa paistaa noin paljaana tuossa kohdin - retoriikka siinä kärsii). Ihminen on aivan liian monimutkainen värkki ollakseen kovin rationaalinen. Mutta kyllä, suon siihen pyrittävän.

Koska olen hyväntahtoinen lukija, kirjoitan lauseen uudelleen päässäni näin: Tämän välitöntä mielihyvää korostava ajattelutapa kaipaa täydennyksekseen vastuun ja velvollisuuden käsitteistön sekä säikähtämättömän asennoitumisen syyllisyyden tunteisiin. Sellainen paskiainen minä olen: Muokkaan tekstiä tuosta noin vain ikään kuin se olisi oikeuteni. No, siten pystyn rykimättä lukemaan paremmin. (Ja tekstikin on minusta vaan parempi. Tämän takia kai kirjoitankin, vaikka tulokset eivät kyllä enimmäkseen anna aihetta hurrata. Ei auta kuin muistuttaa itseään siitä, että ajattelun siivoustyö ei koskaan lopu.)

Ällistyttävintä tuossa somekeskustelun kommentissa, joka kiinnitti huomioni, siihen palatakseni - kuten kirjotiin, en ole ankara enkä rationaalinen, en myöskään itseäni kohtaan, ja pyrkimyskin rispaa pahasti - on jotenkin se, että se saa miettimään, onko maailmassa paljonkin ihmisiä, jotka ikään kuin uivat tiettyyn diskurssiin uponneina. Niin täysin uponneina, ettei heidän tule mieleenkään kysyä, onko tälle diskurssille olemassa metadiskurssia. Vaikkapa: Onko tämä se suunta, johon haluan ihmisten elämismaailman suuntautuvan yhä enemmän? Ketä nyt poljetaan? Mitä muita ajatuksia näistä asioista on?

Alkuperäisessä tekstissä taas eniten hämmentää se, että siinä puhutaan lapsista ja kasvattamisesta. Minusta aikuisväestö tässä kasvattamista kaipaisi, ja sitähän Pihlström juuri tekee. Aikuisia muistutetaan siitä, että heidän puheenvuoroillaan on seuraamuksensa. Olen ollut pandemian ajan paha nainen, joka on zoomjoogatunneillaan loppukiitoksissa laittanut ihmiset kiittämään zoomista, jonka avulla joogaa voidaan tehdä ryhmässä nollariskillä ketään tappamatta tai sairastuttamatta ja kuormittamatta hoitohenkilökuntaa. Olen muistuttanut, että kukaan ei ole yksin, vaikka olisimmekin omissa kodeissamme: me jaamme paitsi harjoituksen, myös halun pysyä terveinä ja hengissä. Ja pitää muistakin huolta! Koko vuoden aikana ainoastaan kolme ihmistä on sanonut spontaanisti, että onpa mahtavaa, että voimme joogata pandemiasta huolimatta, ja ihanaa, että tämmöinen nettimahdollisuus on olemassa. (Yksi näistä on äitini, yksi entinen kämppikseni. Ymmärrän, millaisia etuoikeuksia minulla on ollut saada elää tällaisten ihmisten kanssa.) En viitsi kirjoittaa, kuinka moni on valitellut, ettei jooga tunnu oikealta tai samalta tällä tavalla. Tietenkään se ei tunnu samalta! Eihän ulkona käveleminen, ostosten tekeminen tai edes nukkuminenkaan tunnu samalta pandemiassa. Sitä pandemia tarkoittaa: pan, kaikkialla.

Ja hitot se on mitään myönteistä ajattelua, että sinnikkäästi muistutan, että on syytä olla monesta seikasta kiitollinen. Se on kovaa, kovaa ajattelua ja toimintaa ja vastavirtaan uimista. Mutta näen velvollisuudekseni sanoa näitä asioita, koska melkein kaikki, mitä luen ja kuulen, on päinvastaisen päivittelyä, joka ei ainakaan omaa jaksamistani ja rohkeuttani lainkaan kohenna. Minä kaipaan ennemminkin muistutusta siitä, että ihmiset ovat rohkeita, pystyviä ja sinnikkäitä. (Vaikkeivät olisikaan rationaalisia ja ankaria. Otan mieluummin sinnikkyyden, kiitos.) Se kirittää sinnittelemään itsekin. Kohtasin tällaisen ihmisen, ja hitto vie, minkä voiman siitä keskustelusta sainkaan. Sen takia toki Twitterissäkin käyn: että näen päivittäin, että on ihmisiä, jotka jaksavat puhua sen puolesta, minkä näkevät tärkeäksi. Tämä rajoitusten ja oman jaksamisen huonouden päivittely hämmentää itseäni: Odottiko joku oikeasti, että pandemian aikana emootiot eivät järise? Että ideaaliarjessa pinnan alla pysyvät mielenterveysongelmat eivät aktivoidu? Että kanssasäätelyyn turvaamaan tottunut ihmispolo ei joudu opettelemaan uusia taitoja kun tarjolla on enimmäkseen vain itsesäätelyä? (Ainakin tämä tekee näkyväksi sen, miten tärkeää on ihan vain olla läsnä samassa tilassa. Mikään sanojen yhteys tai zoom ei korvaa sitä - mutta tuottaa ainakin yhtä väkevää iloa toisella tavalla: Saan olla osa ratkaisua! Saan pelastaa henkiä!)

En yhtään epäile, etteivätkö ihmiset olisi juuri niin kovilla kuin kuvaavat olevansa. Mutta eivätkö he kuuntele, miten ison osan diskurssista muodostaa nyt tuo kovilla olemisen kuvaus? Eivätkö he koe sen tarvitsevan vastavoimaa? Se tässä tuntuu oudolta.

Nyt on onneksi jo tarjolla ihan järkeviäkin tehtäviä tässä souvissa. Kun pandemia alkoi, totesin aika pian, että oma näkemykseni poikkeaa ympäristön näkemyksistä niin paljon, että taitaa olla ihan turhaa tuutata sitä näkyville, etenkin kun oma viestintäni järkkyy siinä missä luottamukseni ihmisiin. Huomasin senkin, että olen ollut akateemisista piireistä niin pitkään niin poissa, ettei ollut mitään luontevaa foorumia koettaa käynnistellä etabloituneempia tovereita vaikuttamaan. Mitään käytännön apua mihinkään ei viime keväänä myöskään pyydetty (paitsi se yksi mielensisältöjen tutkimus, johon osallistuin, ja koronakevät-tekstikeräys, johon niin ikään vyörytin melkoisen määrän tekstiä - myös kaiken sen, minkä ensiksi aioin julkaista facebookissa tai blogissa mutta poistin sitten liian loukkaavana; ajattelin, että tämä ei ehkä ole kohta, jossa kiristetään kognitiivista dissonanssia). Nyt voin sentään avustaa rokotuksissa. Ensi maanantaina on koulutus. Pelottaa mennä rokotuspaikalle, mutta olen ostanut kasan oikein tehokkaita maskeja enkä usko, että saan koronan, kunhan vain suojaudun riittävän huolellisesti. Pystyväthän terveydenhuollon palkatut työntekijätkin tekemään työnsä eivätkä useimmat heistä sairastu. Tarvitaan vain huolellisuutta ja illuusiottomuutta sen suhteen, kuinka helposti variantit tarttuvat. Ja haluan tehdä edes jotain auttaakseni tätä kriisiä ohi. Jos minusta ei tullutkaan ajattelijaa eikä intellektuellia, kuten nuorena haaveilin, voin sentään toimia avustajana rokotuksissa.

Koska vaikka kuinka Pihlströmin tavoin ajattelen, että ihmisten prioriteetit ovat monasti pahasti hakusessa, en voi mitään sille, että minua huolestuttaa lukea kaikki se uupumus, väsymys, huoli ja monen maailmaan hitaasti hiipivä toivottomuus. Totta kai on odotettavaa, että nämä kaikki piinaavat ihmisiä pandemiassa. Mutta juuri sen takia pandemiassa asiat olisi hoidettava ripeästi.

Ja koska pandemia on parantanut toimijuuttani ensialun jälkeen, annettuani ensin turpiin omalle vaativuudelleni (kuten kai kaikissa toimissani?), yritän toimia ripeästi ja kuten oikeaksi näen. (Samalla kun pelkään ja en todellakaan kaipaisi ihmisseuraa; minua hämmentää, miten voi olla, että edelleen tarvittaisiin satoja rokotuksissa avustajia ja somefeedini on täynnä ihmisiä, jotka valittavat siitä, ettei toisia ihmisiä saa nähdä tarpeeksi - sen perusteella kuvittelisi, että paikoista rokotusten avustamisessa tapellaan mutta kattia kanssa.) Järkevän toiminnan mahdollisuus auttaa katselemaan diskurssien yli kohti metadiskurssia: on vain yksi tämä elämä, sitä on suojeltava, hyväksyttävä se, että se näyttää aivan toiselta kuin mitä joskus toivoi, ehkä toiselta kuin mitä nytkään toivoisi, taatusti, jos vielä jaksaisi toivoa, en taida jaksaa, ja tuo sama elämä meissä kaikissa on ihan uskomattoman sitkeää ja juonikasta, pakenee säätely-yrityksiä ja olosuhteita, puskee, punkeaa, versoo, paleltuu ja toipuu. Voin tehdä, mitä tässä voin tehdä. Se on aivan liian vähän ja silti sen on jotenkin riitettävä.

Enkä yhtään epäile, etteivätkö ne toisten diskurssien viljelijät kokisi myöskin tekevänsä näin. Ainakin osa heistä. Sehän siinä hämmentävää onkin. Mutta pohdiskelen, kuuntelevatko he jonkun ihan muun tilanteen diskurssia näitä on vaikeaa -puheenvuorojaan tuottaessaan. Ehkä sen saman, joka saa niskakarvani pörhistymään pystyyn tuosta tunnehuttulauseesta. Koska ei tunteita voi kieltää, ei se onnistu. Ja on niin monia paikkoja, joissa ei ole sallittua tuntea ja kokea, kuten tuntee ja kokee. Tai ainakaan siitä ei saa hiiskahtaakaan!

On vaikeaa (kolkkoa, sisäistä naurua) olla jotain mieltä, kun sympatiat ovat kaikkien ihmisten puolella. Mutta toisaalta, pitää joitain diskursseja vahingollisina. Sitä diskurssia, ettei saisi tuntea tai kertoa tunteistaan. Ja sitäkin diskurssia, että kerrotaan jatkuvasti vain niistä tunteista, jotka eivät vala kehenkään vaikeassa kriisitilanteessa toivoa, luottamusta ja sinnikkyyttä. Ole nyt tässä sitten. Joten arvostan sitä, että joku kirjoittaa yrittämättä ymmärtää kaikkia. Koska noin minäkin pohjimmiltani ajattelen, että oiekus henkeen ja terveyteen on ensisijaista, vaikka sitten eksyn siihen, että ihmisten pitää saada tulla nähdyiksi ja kuulluksi juuri semmoisinaan, enkä ole tarpeeksi jämäkkä ajattelemaan sitä vaihtoehtoa, että ehkä en sittenkään halua tuntea näitä ihmisiä. Haluanko? Enkö halua? Hitostako minä siitäkään ymmärrän mitään.

Sen kyllä ymmärrän hyvin, että ehkä monikaan ei halua tuntea minua. Olen ymmärtänyt sen nyt kun olen tajunnut, etten voi enää edes äänestää. Hallituspuolueet ovat paljastuneet aivan järkyttäviksi arvoiltaan tässä kriisissä ja oppositiopuolueet jo aiemmin. Varmasti itse sitten olen yhtä järkyttävä arvoiltani heidän mielestään. Hyvästi, yhteiskunta. Kai tämä on vieraantumista. Samalla tunnen toimintakykyni kohentuneen verrattuna tilanteeseen, jossa jotenkin luotin siihen, että muut kyllä tietävät ja heihin voi luottaa ja onko minulla nyt maailmassa mitään virkaakaan.

Kuuntelen, miten viereisessä huoneessa taloustieteilijä selittää oppilaalleen zoomissa ajatusleikkiä, jossa hän maksimoi hyvinvointiaan. Kuvitellaan, että hyvinvointiani maksimoi se määrä pizzaa, jonka saan syödä - meille tuli juuri pizzauuni pihaan postiin kotiinkuljetuksella, ja selvästi teema vuotaa opetukseen - ja mieleni kirmaa kysymään, onko tämä yksi niistä viitekehyksistä, jotka ohjaavat harhaan? Että pitää maksimoida? Eikö kohtuullinen riittäisi? Myös hyvinvoinnissa? Silly example, kuten kuulen Vompsun pahoittelevan, ehkä, mutta entäpä jos siinä onkin perää ja välitön hyvinvointi muistuttaa pizzaa enemmän kuin kukaan haluaisi myöntää?

Rucola boikotissa

Kerran kansalaisaktivisti, aina kansalaisaktivisti, vissiin. 

Nyt ovat boikotissa ruotsalaiset, hollantilaiset ja yhdysvaltalaiset tuotteet, koska näissä maissa koronaa on hoidettu niin luokattoman huonosti. (Yhdysvaltoihin maksan kyllä yhtä jos toistakin lisenssiä ja niitä en voi oikein olla maksamattakaan. Mutta muuten.) Näen tämän ihmisoikeuskysymyksenä ihan siinä missä monet muutkin asiat, joiden vuoksi olen iskenyt maita ostoboikottiin. Esim. Israelin tuotteita olen vältellyt pitkään muutenkin (koska Palestiina) ja Mururoan atollin ydinkokeiden takia Ranska oli pitkään boikotissa. Keväällä kun meille ei saatu aikaisiksi maskisuositusta, tilasin teet kombuchaa varten etelänaapurista postipaketissa, koska siellä maskeihin mentiin reippaammin. 

En ihan hirveästi usko, että kuluttajakansalainen Veloenan yksityinen boikotti kaataa minkään maan taloutta tai saa sen päättäjiä muuttamaan toimiaan. Mutta se on se, minkä voin kuluttajana tehdä: ohjata pennoseni toisaalle. Ja siitä tulee hyvä mieli, että käytän edes sen minimalistisen vallan, joka minulla on. (Minustahan ongelma ei ole valta tai sen korruptoivuus vaan se, miten moni väistää valtaansa tai kieltää sitä olevankaan.) (Ja uskon enemmän poliittisiin vaikutusmekanismeihin, mutta kun tämä ei ole pois niistä vaan ainakin minua sitouttaa vahvemmin niihin poliittisiin juttuihinkin, vaikka tuo viereisen huoneen taloustieteilijä ei ikinä sitä tunnu uskovankaan, koska ei itse vain jaksa tämmöistä detaljismia.)

Tässä kirjoittaessani sen sijaan en ole kuluttajan roolissa vaan kansalaisen. Luultavasti valtani kuluttajana on isompi kuin valtani kansalaisena ja se on jotenkin häiritsevä ajatus. Haluaisin oppia argumentoimaan paremmin, kirjoittamaan paremmin, mutta huomaan olevani epävarma sen suhteen, miten se oppiminen tapahtuu. Haluaisin oppia ymmärtämään paremmin toisenlaisia todellisuuksia. Niitä harvemmin eritellään auki, ja se tuntuu vähän surulliselta. Meillä on näitä hienoja jakamisen työkaluja, mutta aika vähän näissä lopulta saadaan jaettua. Menee melkein niin, että pitää asua jonkun kanssa useampi kuukausi, ennen kuin saa kiinni edes vähän siitä, miltä sen ihmisen mielenmaisema näyttää. Sitten kun joku kirjoittaa kirjamitassa, kyse on yleensä fiktiosta. Jos kirjoittaisin fiktion, tuskin kirjoittaisin siitä, miten koen, koska se kyllästyttää ja pitkästyttää itseäni loputtomasti ja on aina jotenkin vähän noloa. (No, siksi kai kirjoitan blogia - että saan sen nolouden jotenkin prosessoitua.)

En oikein tiedä, miten elää ilman protesteja ja boikotteja. Tarkoitan tätä: kyllä minulta menee maku, kun näen jossain perseiltävän kunnolla. Ja sitten en ainakaan rahallisesti halua tukea sitä meininkiä lainkaan, olkoonkin että toki niissä maissa on aina myös ihmisiä, jotka haluaisivat asioiden hoidon reilummalle tolalle. Mutta nekin maksavat verot valtioilleen, joten ei. 

Koenko tämän rajoittavan elämääni? Enpä oikeastaan. Ja kyse on suunnasta, ei kategorisesta lukkoon lyömisistä. Enemmän kokisin sen rajoittavaksi, jos pitäisi sulkea silmät pulmilta ja paaduttaa mieli mantralla, ettei omalla toiminnallani ole väliä höläsen pöläystä. Ja että etiikka on vain poseeraamista. En halua semmoista maailmaa ja elämää. Joten jätin tänään tilaamatta kauppatilauksesta rucolat, joiden epäilen olevan kuitenkin Ruotsista. Hurjaa. En kuvitellut, että boikotoisin Ruotsia jokin päivä ihmisoikeusrikkomusten takia, mutta siihen on nyt kuitenkin tultu ja oltu siinä jo useampia kuukausia.

Malmöstä tuli uutisia, että siellä useimmissa peruskouluissa on epidemia valloillaan. Ehkä viimein täällä aletaan avata silmiä sille, että siihen on syynsä, että WHO suosittaa maskien ikärajaksi kuutta vuotta siellä, missä tauti leviää. Sääliksi käy ruotsalaisia. Ei ole mukavaa tuntea itseään höynäytetyksi. 

Elämme outoja aikoja. 

Pelkäämisestä

Yleltä tuli tänään ihan mukava juttu, jossa kerrotaan eri ihmisten reagoivan eri tavoin, mutta siinä ei tuoda kauheasti esiin sitä mahdollisuutta, että persoonallisuuspiirteiden sijaan kauhua rajoitusten purkamisesta voi aiheuttaa myös se, että pitää suuntaa vääränä tai ainakin ajankohtaa turhan pikaisena.

Olen kriisin myötä ollut haistavinani, että pelko on monelle karmistus. Ei haluta pelätä. Olen kuullut monta kertaa fraasin, ettei pelkää koronaa. Fraasin, että pelottaa, olen kuullut hämmentävän harvoin.

Minä kyllä pelkään, koska olen sairastanut neljä vuotta sitten paljon kesymmän viruskeuhkokuumeen, joka rouhaisi kolme viikoa elämästä aivan hirvittävään kuumehoureeseen ja josta meni puoli vuotta päästä jaloilleen ja on edelleen migreenit muistona. Kyllä minua ainakin pelottaa ihan hirvittävästi myös, että joudun olemaan osana jonkun toisen kuolemanketjua tai toimintakyvyn aleneman ketjua. Onneksi voin omilla toimillani vaikuttaa siihen, miten osallistun tai olen osallistumatta tällaisiin ketjuihin.

Mutta vielä enemmän minua pelottaa, että täällä valitut strategiat ovat vääriä ja koko joukko ihmisiä joutuu ihan turhan takia kokemaan sairauden, joka olisi voitu välttääkin viisaammalla strategialla. (Pelkään myös, että talous ja lasulapset voisivat paremmin siinä viisaammassa strategiassa kuin tässä strategiassa jota ei edes yritetty.) Osa peloista voikin kummuta myös siitä, jos hallinto ei vaikuta olevan tehtäviensä tasalla tai on sitoutunut tavoitteisiin, joita itse pitää eettisesti arvelluttavina. Tai ehkä pikemminkin tässä kohdin: ei ole sitoutunut tavoitteisiin, joita pitäisi eettisesti toivottavina. En ole ennenkään uskonut hallintoa erehtymättömäksi, mutta nyt en luota edes siihen, että kansalaisten henkeä ja terveyttä koetetaan suojella ihan niin napakasti kuin soisin sitä suojeltavan. Voi toki olla kyse kaikista eniten siitä, etteivät sektoritutkimuslaitos ja ministeriö osaa viestiä yksiselitteisesti, mutta ei hallituskaan ole sanoutunut tarpeeksi selvästi irti ajatuksesta, että epidemiaa kuljetetaan "hallitusti" väestön läpi nojaten premisseihin, joita aika moni asiantuntija ei osta. Suomen kuvalehdessä historioitsija kirjoittaa siitä, miten elämme aitoa historiallista tapahtumaa. Siltä se juuri tuntuu: kaiken merkitys on muutoksessa.

Se, että pelkoa tällaisessa tilanteessa selitetään vastenmielisyyttä ratkaisumalleihin vedoten joihinkin persoonallisuuden piirteisiin, tuntuu vähän - oudolta.

Jos se nyt koettu pelkohuimaus johonkin persoonallisuuspiirteeseen palautuu, veikkaisin sen omalla kohdallani palautuvan ennen kaikkea avoimuuteen ja tunnollisuuteen, jotka ovat ajaneet mut lukemaan aiheesta paljon sen sijaan että koettaisin kääntää mieltäni miellyttävämmän ja turvallisemman tuntuisiin aiheisiin, kuten hapanjuuriin ja taimiin. (Tunnollisuus tietysti virittyy kohdallani siten, että olen lojaalimpi suhteessa tiedeyhteisöön ja demokratian ideaaliin kuin hallintoon. Kiitos, valtio, tieteellisistä koulutuksistani.) Ja tuntuu tosi konulta, etten pysty toteuttamaan sovinnollisuuttani - joka on myös ollut mittauksissa aika korostunut. Miten olla sovinnollinen, kun on ihan eri mieltä siitä, mikä on järkevä tapa toimia? (Ja tunnollisuus tuuttaa, että demokratiassa ei voi vapaamatkustaa vaan pitäisi osallistua kansalaiskeskusteluun aktiivisesti ja käännynnäisiä ei enää tarvitse käännyttää jne jne.) Niin haluaisin olla samaa mieltä mutta kun evidenssi ja ruumiskasojen mahdollisuus. Shit happens.

Lukiessani HS:n uutista Norjan koulujen avaamisesta mietin, että siellä on kyllä vanhempien ollut varmasti aika paljon turvallisemman tuntuista laittaa lapset kouluun, kun kuitenkin koko yhteiskunta on sitoutunut  strategiaan viruksen tukahduttamisesta. Meillä ei ole tuollaista lupausta eikä sen luomaa turvaa. Ainakin itseni on ihan erilaista sitoutua hyvin moniin henkilökohtaisesti epämiellyttäviinkin toimenpiteisiin, jos pidän niiden taustalla olevaa strategiaa eettisesti kestävänä. Koettu ristiriita hallinnon tavoitteiden ja oman etiikan välillä sen sijaan tuntuu - nyt sen tiedän omakohtaisesti, mietittyäni koko elämäni dystopiakirjallisuuden ja historiallisten kuvausten äärellä, että miltähän tuo tuntuisi ja miten tuossa toimisin - hyvin pelottavalta ja välillä suorastaan musertavalta.

Luotan silti, että kriisi tuo esiin lopulta hyviä asioita. Ainakin nyt on tullut näkyviin aika moni asia, joka varmasti halutaan korjata kriisin mentyä.

Täytettyä peltopyytä tapaamassa

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä.

 Kutsumme tätä linnuksi ja peltopyyksi, vaikka oikeastaan kyse on jostain aivan muusta. Lintuus ja peltopyys väijyy taustalla, paikoilleen naulittu, täytetty ja neulalla aitoa matkivaksi suittu pinta osoittaa muotoon ja syvyyteen, joka oikeastaan, kun pysähtyy, on jotain sellaista, jota kohti emme halua osoitettavan, emme ainakaan tavanomaisesti eläimiä täytettäessä. Jalustaan kiinnitetty ja nimilaputettu esine ei tavoita lintuutta - pyrähtelevää valppautta, haluttomuutta tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta.

Hieman samanlaisen mekanismin kohtaa, kun menee eläintarhaan. Villieläin, jonka kohtaamisen tavoittaa paremmin pienen lapsen piirros kuin vähän vanhemman, kuvaamisen konventioihin vihityn lapsen piirros - paon viivoja paperilla, villisti risteilevä reitti ilman tunnistettavaa kehoa, ruokojen liike, kaikkoaminen - altistetaan vihamielisille silmäpareille, esitetään irrallisena tietynlaisena kehona, toisena, ei-ihmisenä, eläinyksilönä, lajinsa edustajana. Kehon ja sen vankeuskäyttäytymisen ajatellaan voivan ilmentää kokonaista elämänmuotoa.

Samalla tavalla katson kiinnostuneena pysäytyskuvaa linnusta ja täytettyä lintua: tällainen se siis olisi, jos sitä pääsisi riittävän lähellä, voisi tarkastella yksityiskohta yksityiskohdalta kiireettä, pysähtyä sen ääreen. Jos voisi ottaa toisen olennon haltuun, ymmärtää sen perinpohjin. Jos se ei pelkäisi minua (enkä minä sitä), jos sen voisi nimetä ja omistaa. Tällainen se siis todella on kaiken pakonsa takana.

Olen väärässä ja haluan olla oikeassa. Enkä halua tarkastella näin omaa elämääni ja tätä keski-ikäistä kehoa, jota maailma elää milloin asanoina, milloin töinä, milloin levottomina sanojen pyryinä.

Lintu, se joka ei ole tämä tässä, tanssii samaa suurta tanssia: haluaa elää, jatkaa elämää. Sen pakokauhu ja tuska ansan umpikujassa muistuttaa omaani, samoin sen hurmio ja riemu niinä hetkinä, kun valo ja lämpö ovat läsnä enemmän kuin huoli, pelko ja nälkä. Se jatkuu kivistä, ruohoista puista ja vertaisistaan saumoitta, syö ja ulostaa, laulaa ja parittelee, päilyy taivasta silmien peilein. Ei se ole yksilö, ei ilmennä lajiaan. Se syntyy toisista ja yhtyy toisiin, ilmentää ympäristöään, tilanteitaan, populaatiotaan. Se kylpee, sukii, tarkkailee, oppii, ratkaisee pulmatilanteita nimeämättä niitä pulmatilanteiksi ja ongelmanratkaisuksi. Maailma hyppelee sen jaloin lätäköiden tienovilla.

Kuten peltopyy, haluan hyvää. Pidän ruoasta, valosta, lämmöstä, hurmiosta ja laulamisesta, kylpemisestä ja sukimisesta enkä halua tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta, niin että lähestyn itsekin, tanssin mukana, nimeämättä ja tulematta nimetyksi, käsittämättä täysin, mitä teen. Ilmennän ympäristöäni ja tilannettani, populaatiotani. Tässä populaatiossa tavataan pitää itsestäänselvyytenä, että sellaisista pulmatilanteista kuin lapsikuolleisuus ja nälkäkuolema ei tarvitse enää välittää, ei tässä populaatiossa. Ongelmanratkaisu huikaisee populaatiossani tehokkuudellaan, koska meillä on sanat, joilla voimme tallentaa ja siirtää ratkaisuja ajasta ja paikasta toiseen. Mutta emme halua kellekään pahaa ja meitä huolestuttaa se, miten toisille käy.

Kun luen lehdestä tarinan kahden valaslajin hybridistä, joka parittelulaulu soi väärällä taajuudella ja joka ei sen takia löydä puolisoa, itken lohduttomasti useamman tunnin. Minun on helppo eläytyä valaaseen, vaikka kuulun lajiin, jota on miljardikaupalla planeetalla ja jota ei voi olla kohtaamatta, meni minne hyvänsä. Ympäristöäni ei sirpaloida eikä tuhota - päinvastoin, minun on vuosi vuodelta helpompi liikkua juuri sinne, minne keksin haluta mennä. Ihmisen tiet kairautuvat kaikkialle ja yhä harvemmassa on se maa tai meri, jossa ei olisi meidän tuoksuamme ja vähintään järjestävien tarinoidemme seurauksia ja rippeitä - muovikääreitä, lääkejäämiä, kaukaisen horisontin kajastuksia, pilvistä takaisin taittuvaa megapolisten valoa.

Koetan ankarasti kuvitella, millaista olisi elää valtalajin nurkissa. En onnistu. Niin monet seikat ovat minulle itsestäänselvyyksiä, kuten se, että jos joku koettaa tappaa minut, laittaa minut synnytyskoneeksi ja riistää lapseni ja maitoni tai kesyttää minut sietämään vatsaani ympäröivän kireän vyön ja metallinpalan suussani, tai kiskoa minut ruokaani kiinnitetystä, nieluuni takertuvasta väkäsestä ympäristöön, jossa koen tuskallisen tukehtumiskuoleman, voin aina avata suuni ja huutaa, potkia ja pyristellä vastaan.

Muutkin potkivat ja pyristelevät, huutavatkin, mutta minun kieleni ymmärretään. Se osoittaa minun kuuluvan valtalajiin.

Jos minua ei pelastettaisikaan, tilanteen mentyä tekijät joutuisivat vastuuseen ja heitä pidettäisiin käsittämättömän julmina. Jos ympäristöni muutetaan sellaiseksi, etten saa sieltä enää ruokaa tai juomaa tai en uskalla liikkua tai ainakin stressaannun niin pahasti, ettei enää tee mieli syödä eikä paritella, voin niin ikään kertoa pahasta olostani ja sille pääsääntöisesti tehdään jotain.

 Toistaiseksi. (Kuinka kauan asiat jatkuvat tällä tolalla, en osaa sanoa. Eivät välttämättä kovinkaan kauan.)

Kun kuolen, minua ei täytetä näytille. Minua ei kiinnitetä alasti tai puettuna seisomaan alustaan, jossa lukee ihminen. Kukaan ei sano, että onpa sympaattinen tai liikuttava. Tai että onpa hän pieni, kuvittelin hänet kookkaammaksi.

Sen sijaan on olemassa tietty riski, että joku saa päähänsä kirjoittaa muistokirjoituksen, jossa kuvaillaan tapaani tanssia suurta tanssia. (Vain sen lapsille soveliaaksi katsottuja osioita, tietenkin.) Huomio kiinnitetään naurettaviin yksityiskohtiin, joiden on tarkoitus samalla osoittaa erityislaatuisuuttani ja kuvata ympäristöä, jonka osa olin. (Lajiakin kenties - ehkä juuri siksi pidetään tiukasti huolta siitä, ettei tekstissä ole liian suoria viittauksia toimintoihin tai tuntemuksiin, jotka jaan tai voisin jakaa peltopyyn kanssa.) Toivon, että tekstissä viitataan siihen, mitä pidän ihmisen ainoana mahdollisena vastuullisena valintana tässä tilanteessa - siihen, että nautinto kytketään irti tyypillisistä seuraamuksistaan, että ihmisen suurta tanssia tarkastellaan osana vieläkin suurempaa tanssia, jossa olennot tanssivat rinnakkain. Jos haluan rauhan, antibiootit ja pienen lapsikuolleisuuden, on minun maksettava siitä jollakin. En halua maksaa siitä peltopyyllä tai pandalla, en yhdelläkään sammakkoeläimellä tai korallilajilla. On oikeastaan vain yksi seikka, jolla pystyn maksamaan edes osan itsestäänselvyyksistäni. Se on tulenarka aihe, johon yksikään poliittinen puolue ei uskalla vielä tarttua ohjelmissaan ja josta kirjoitetaan lehdissäkin kovin kitsaasti. Tuo asia ei ole pienimmässäkään määrin minua, se on ympäristöäni, populaatiotani - olkoonkin että tuo ahdistus ja siitä kiteytyvä valinta esitettäisiin taatusti henkilökohtaisena piirteenä: siten muistokirjoitukset näet laaditaan.

(Kuulin toissapäivänä, että ihminen, jota pidin vertaisenani tässä pohdinnassa, on hänkin loikannut. Hän, joka erotessamme sanoi, että hän pelkää, että hänen on vaikeaa löytää ketään toista sellaista, joka jaksaa tässä asiassa pitää yhtä lujasti kiinni siitä, että kaikki olennot haluavat hyvän elämän, ja että koska hyviä elämiä on luvassa vain rajatulle määrälle olentoja, ei auta kuin pitää tiukasti lukua siitä, minkä määrän olentoja tuo itse todellisuutta jakamaan, jos ei ole valmis lahtaamaan ketään muuta. Hän taisi olla oikeassa. Hän ei löytänyt sellaista kumppania, joka olisi ajatellut henkilökohtaista etiikkaansa näin. - Vaikka onko mikään etiikka oikeastaan henkilökohtaista muussa kuin siinä mielessä että voin vaatia asioita ainoastaan tältä olennolta, jota puhuttelen minäksi? - Uutisen kuullessani tajusin kouriintuntuvammin, miten valtavia erot saattavat olla: kun ennen niin samanmieliset ja toistaan tukeneet ihmiset lähtevät kulkemaan eri suuntiin, he saattavat päätyä päinvastaisiin ratkaisuihin suurimmissa mahdollisissa kysymyksissä. Tunsin äkisti itseni samaan aikaan hyvin yksinäiseksi - sinäkin, sitten, luotin sinuun niin lujasti tässä asiassa - ja samalla yllättävällä tavalla tyytyväiseksi: kas niin, ehkä sittenkin jossain mielessä minä, jota ajateltiin ympäristöasioissa ehkä vähän sellaisena maskottina ja harrastelijana - muistan muutaman keskustelun asiasta -, olinkin sitoutuneempi niihin juttuihin kuin ne, joita ajateltiin vakavastiotettavina, radikaaleina, elämäntyötään toteuttavina. Ai että, ilkun itselleni, sinä turhamainen typerys. Ikään kuin tuolla nyt kannattaisi hekumoida, että itseään ilmentävä elämä on itsepäinen ja arvo-ohjautuva. Ikään kuin olisi jokin minä, eikä tiettyä ympäristöä, syömistä, paskantamista, ajatusten laukkaa, kaiken ainutkertaisuus ja ohikiitävyys ja sitten äkkiä kaiken korjaava hetki - - )

Niin, jäin muistokirjoituksen pohtimiseen.

On kuitenkin liian varhaista ajatella kuolemaa muuten kuin savasanassa päivittäin. On paljon tehtävää. Ihmisillä on aina niin paljon tehtävää, koska meillä on työ, ja talous, ja kaikenlaisia jaloiksi tavanomaisesti hahmotettuja pyrintöjä kuten taide, ymmärtäminen ja niin edelleen.

Jotkut ajattelevat, että ne versovat suuresta tanssista itsestäänselvästi. Jotkut ajattelevat niiden kilpailevan huomiosta suuren tanssin kanssa ikään kuin seurausta tarkkailtaisiin syyn sijaan. Nytkin minut ollaan heittämässä pihalle, jotta taide voisi tapahtua eikä koko ilta tuhriintuisi johonkin, mikä ei tee ketään kuolemattomaksi ja jota ei taatusti mainita muistokirjoituksissa. Ajattelen näin ohimennen samalla kun vilkaisen sivusilmin valokuvaajaa.

Ajattelua, puhetta, toimintaa: siirrämme oivalluksia ja tuhoamme vahingossa sen, mitä rakastamme.

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä. Valokuvaaja mutristelee huuliaan ja kääntelee lintua, etsii sen kasvoista vastausta ongelmaan, miten kommunikoida tiettyä abstraktia ideaa tuotekuvan tapaan toteutetulla otoksella täytetystä linnusta. 

Ennakkoluulojen nakertaminen

Huomaan säännöllisesti (koska koettelen ennakkoluulojani säännöllisesti), miten tutustuessani asiaan, jolle olen nyrpistellyt jollain tasolla nenääni, saan todeta ennakkohahmottaneeni asian jotenkin ihan oudosti. Tyypillisesti käytännöt, jotka olen kokenut hyvin vieraiksi, hieman pelottaviksi ja uhkaavasti omaan elämääni puuttumishalukkaiksi, osoittautuvat paljon suvaitsevaisemmiksi, hyväntahtoisemmiksi ja kiihkottomammiksi kuin olin alunperin kuvitellut. Ketään ei kiinnosta ainakaan julkisesti kinata pikkuseikoista, mustamaalata toisia tapoja tehdä ja elää tai sitoutua aivan hurlumhei-uskomusjärjestelmiin. Joskus vierastuttavan kuvan ovat synnyttäneet niinkin pienet seikat kuin sanavalinnat. Lähemmin tutustuttaessa saattaa huomata, että okei, nämä tulkitsevat nämä sanatkin ihan eri tavalla kuin olisi voinut kuvitella.

Vaikka tietysti käytännössä kuin käytännössä lienee myös niitä dogmaattisia huru-ukkoja ja -akkoja, jotka haastavat riitaa ja niin edelleen.

Sitä silti välillä hätkähdän, jos huomaan jonkin käytännön siirtävän sellaista vastuuta, jota mielestäni käytännön itsensä kuuluisi kantaa, toisten taakaksi. Nyt kun teen esitelmää diskurssianalyysista metodikurssille, moni epäluuloni metodin muutamien piirteiden suhteen on hieman hälvennyt. Mutta samalla tämä hämmennys on kasvanut: Onko oikeasti järkevää, että tutkija, joka kuitenkin tuntee parhaiten tutkimusmateriaalinsa, taustateoriansa jne., siinä määrin kieltäytyy kyseenalaistamasta omaa positiotaan ja lähtökohtaoletuksiaan ja lykkää vastuun tarkoituksellisen näkökulmaisen tutkimuksen arvioinnista siinä määrin lukijan niskaan? Voiko lukijoilta olettaa sellaisia taitoja, että he ymmärtäisivät tutkimuksen tekoa tällaisista lähtökohdista? Voiko lukijoiden olettaa ymmärtävän, ettei tutkija edes koeta kyseenalaistaa keskittymistään tiettyihin asioihin tietystä näkökulmasta?

Se on ainakin itselleni niin vastakkainen eetos kuin se, mitä olen koettanut noudattaa omissa laadullisen tutkimuksen pikku kurssiprojekteissani ja gradussani, että tajuan asian nyt vasta kolmannella metodikurssilla, jossa tätä seikkaa käsitellään.

Sekin hämmentää, että tutkimuksen tieteenfilosofisista sidonnaisuuksista puhutaan diskurssianalyysissa siihen tapaan, että sitoumukset ovat nimenomaan tutkimuksen, eivät tutkijan lähtökohdista käsin tehtyjä. En ymmärrä, miten voisin kirjoittaa oman graduni luotettavuustarkastelua ja pohdintaosuutta siten, että yhtäkkiä sanoutuisin irti tieteenfilosofisista intuitioistani ja perusteluistani ja alkaisin tarkastella maailmaa vain tutkimusasetelmani lähtökohdista. (Etenkin kun asetelma on sellainen, jota en ikinä itse tulisi rakentaneeksi - kunhan vain halusin tehdä tutkimuksen tiettyyn ryhmään ja sain valmiin, ihan ookoon aineiston, ja loistavaa ohjausta.) Nimenomaanhan tutkimukseni laadukkuutta, luotettavuutta ja pätevyyttä arvioidessani minun on otettava tähän tutkimukseen etäisyyttä ja mietittävä, miten itse ymmärrän hyvät tieteelliset käytännöt siltä pohjalta, miten olen niistä kuullut keskusteltavan ja nähnyt kirjoitettavan. En tietenkään ole tässä yrityksessäni objektiivinen, mutta pyrin kuitenkin kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä.

Välttelemään ennakkoluuloja.

Laulaa soraa kimpauttaen

Aamu: ilo. Huomaan sen vaiheen kevättä saapuneen, jolloin tulee rallatelluksi töihin pyöräillessä spontaanisti sekaisin Divine Comedya ja Cole Porteria. En ollut aiemmin tajunnut niiden laulujen muistuttavan toisiaan niin monissa suhteissa. Pitää näemmä käytännössä vaihtaa säkeiden välillä laulusta toiseen ilman taukoa, jotta sellaisen huomaa. Laulaessani huomaan muutakin: Sora kimpoilee renkaista ja nastat ovat jo turhat. Krookusten keltaiset kärjet ovat tunkeutuneet mullan läpi päivään.

Parveke on sula. Perjantaina molemmat asiakkaat ovat sairaana ja peruuttavat aikansa, joten menen kotiin ja raivaan pöydän parvekkeen edestä. Avaan oven ja astun eteläseinämän lämpöön. Lakaisen betonilta edelliskesän lekasoraa, turvetta, lehtiä ja siemenkotia. Rapsin puisista ralleista liat ja kumoan ne taas betonin suojaksi. Nostan turkoosiksi maalaamani pöydän parvekkeelle ja narsissit kukkatelineeseen. Tätä tehdessäni seuraan käsiäni, jotka jännittyvät nostellessaan ruskeanharmaita aineksia. Käsien iho näyttää vielä kalpealta mutta aurinko hellii sitä jo. Jälkeenpäin huomaan ihon tulleen sellaiseksi kuin sen mielestäni pitääkin olla - hieman karhentuneeksi, kuivaksi.

Se liittyy johonkin, mitä olen ajatellut paljon viime päivinä sen jälkeen kun luennolla käsiteltiin Martha Nussbaumin kasvatusfilosofiaa. Yksi teemoista, johon olen tutustunut vain toisten opiskelijoiden referoinnin kautta (on siis luettava jo pian itsekin tuo kohta), ja joka mietityttää minua, on maininta siitä, miten me ihmiset muka häpeämme eläinmäisyyttämme. Häpeämme paljon muutakin, mutta eläimellisyys mainittiin yhtenä tekijänä (muistaakseni haurauden ja ei-omnipotentian kanssa). Referaatin mukaan ihminen häpeää eläimellisyyttään ja sitten toisia tuomitessaan ja leimatessaan heijastaa heihin näitä ei-hyviä piirteitä: toiset ovat eläimiä ja saastaisia, itse tarkastelussa mieluusti moraalinen ja puhdas. Nussbaum esittää käsittääkseni - mutta liikun edelleen toisten referaatin varassa näin kirjoittaessani - että jotta demokratia voisi toteutua, jotta eriarvoisuus voitaisiin nauraa tomuksi, meidän on opittava huomaamaan ja hyväksymään myös oma eläimellisyytemme, likaisuutemme, haurautemme. Mekään emme tiedä, mikä on oikein. Ketkä me? Minä, minun on huomattava. (Mutta huomaako mikään minä vain minänä, tarvitsenko meidät siihen? Ainakin näissä lauseissani näytän tarvitsevan.)

Minun on kauhean vaikeaa ymmärtää tätä päättelytepastelua, koska, kuten olen monesti kirjoittanutkin, minulle moraali on ennen kaikkea hyvää eläimyyttä. Ja hyvää haurautta ja riittämättömyyttä. Erehtyvyyttä. Ja iloa siinä. Ja muistan identifikaation menneen niin kauan kuin muistan niin päin, että minä olen se, joka on suttuinen ja likainen ja niistää hihaan ja ne toiset jotenkin osaavat ja loistavat. Minun on ollut vaikeaa hahmottaa, mitä haluan. (En hahmota sitä oikein edelleenkään, paitsi että haluaisin sallivan, pehmeän, normaaliuspaineille nauravan maailman. Tasaveroisen kohtaamisen maailman.) Tai mikä on minusta oikea tapa toimia. Enimmäkseen miellän epäonnistuvani tavoitteissani, joten minun olisi hyvin hankalaa ajatella, että muut ovat jotenkin huonoja ja sitten paheksua heitä siitä. Minun on siten hyvin vaikeaa kuvitella, mitä olisi kuvitella itsensä eheäksi, puhtaaksi ja inhimilliseksi, moraalin hahmottaneeksi ja oikeamieliseksi, ja toiset siihen peilikuvana saastaisiksi, eläimellisiksi, väärässä oleviksi, oikaistaviksi ja eheytettäviksi.

Kummallinen kuva, kertakaikkisesti. Taidan olla liian pluralisti ja liian hyvään eläimyyteen tähdännyt ja sotkuisuuteni identiteettini olennaiseksi osaksi ottanut, että oikein saisin kiinni tuosta rimssusta. Se ilmenee esimerkiksi seksuaalietiikassa: Sen sijaan että tuomitsisin haluamiseni ja kauhistuisin niiden kummallisuudesta ja eläimellisyydestä, olen usein seurannut ailahtelevia halujani luottaen siihen, että harvoin ne osoittautuvat tuhoisiksi. Ja oikeastaan en ole ajatellut halua itsessään eläimelliseksi, eläimellinen halu täyttyy helposti ja menee ohi ja sitten on taas vapaa kulkemaan ja tanssimaan ja ajattelemaan (ja piinaa on prokrastinoida tuossa halussa, olettaa voivansa spekuloida etukäteen, kannattaako jokin seikkailu, kannattaa, kuvittele nyt, ihan kuin olisi minäimagon toimitusjohtaja), mutta toisenlainen halu, itsen merkityksellistymisen halu, halu rakastua älykkääseen ihmiseen tai runolliseen ihmiseen ja sen seurauksena tulla mielletyksi tietynlaisten ihmisten rakastetuksi, helvetti, se se ongelma on. Halu tulla nähdyksi jonain. Halu objektivoida, reifioida itsensä, kivettää itsensä tiettyihin sanoihin ja näkökulmiin. Eikä siinä ole mitään eläimellistä. Ergo: huutia sille halulle, ja tervetuloa sille toiselle halulle, halulle kohdata ja nuuhkia ja ihmetellä, tempaantua ja etääntyä, iloita ja surra eroja.

(Tietysti tähän kaikkeen liittyy hirvittävä mahdollisuus siitä, että se, jonka kanssa nuuhkii ja ihmettelee, pitääkin sitä halua karmeana ja eläimellisenä, vastuuttomana ja lapsellisena ja vahingoittavana, ja haluaisi, että kiinnittyisin enemmän merkityksellistämishaluihin, haluihin tulla mielletyksi vakaana parina, onnistuneena parina, rakastettuna ja rakastavana ihmisenä, jonakin peruskalliomaisen inhimillisen luotettavana. Ei auta kuin koettaa puhua näitä asioita auki, jottei tuottaisi kellekään ikävää pettymystä ja tuskaa ja häpäisyn tunnetta. Seksuaalisuus iskee aina vyön alle.)

Voi, kevät. Nyt kun on kevät on erityisen vaikeaa ymmärtää, miten lika ja eläimellisyys olisivat jotain pahasta. Jotain hävettävää.

Säännöittä, mutta vain pintatasolla

Tapaamisesta pois kävellessä kuljemme yhdessä kuraista asfalttia, kolme tyttöä. Yksi on muuttanut erilleen, toinen jätetty, ja yhden aviomies ihastunut toiseen. Kas niin, siinä me kuljemme ja nauramme tilanteiden kipeydelle. Ja muutakin tapahtuu, tapahtuu katseen rajoilla. Ihmiset menevät yksiin, joutuvat valitsemaan kahden väliltä (ihan kuin joutuisi valitsemaan runouden tai tanssin, kauheaa), epäröivät, ottavat välimatkaa.

Levottomuus hellittää, tuntu maailman nurin kääntymisestä hellittää, kun kuulen Vompsun ihastuksesta. Olen tiennyt jonkin olevan pielessä, nyt tiedän, mikä on heiluttanut oloani. Näin on käynyt joskus ennenkin: epämääräinen kaikki-ei-ole-kunnossa, mutta kun en ole tiennyt, mistä on ollut kyse, olen kysynyt vääriä kysymyksiä. Kuten: Onko niin, että olen viimein kajahtamassa täysin? Miksi näen painajaisia? Olenko kerännyt liikaa opintotaakkaa? Kestääkö pääni teorioita lainkaan? (Ahhahhaa, eikö tästä pitäisi jo vallita jonkin sortin hypoteesi?) Miksi toinen tuntuu torjuvalta, varmaan koska olen jotenkin loukannut häntä?

Mutta tietysti, kun yhdestä pulmasta on voitu huoahtaa kauhu pois, syntyy uusia. Nyt: käytännöllisempiä. Jos olenkin tottunut angstaamaan piipaa-autolla pehmeään huoneeseen -ajatuksesta (ja pystyn samalla nauramaan sen absurdiudelle), niin tämä on jotakin muuta, uutta. Vompsu nimittäin haluaisi tuoda ihastuksensa tapaamaan meitä. Ehkä kotiin. Ensin sanon: ei, se tuntuisi minusta aggressiiviselta, että sinne tulisi päivällispöytään joku, josta minun odotetaan pitävän tuosta noin vain. Ja sitten sanon: no eikö hän voisi tulla normaalisti joihinkin bileisiin tai skypejoululauluihin, johonkin neutraaliin kohtaamiseen, jossa ei tarvitse jännittää, mitä sanoo, koska se, mitä tulee sanoneeksi, muuttuu iäksi siksi, minkä sanoi, kuten Szymborska kirjoittaa. Enkä yhtään tiedä, mitä osaan sanoa. Keksin sanoa. Enkä haluaisi olla este. En haluaisi, että sanon jotakin, joka kuullaan väärin ja sitten kaikki menee pieleen. Niin että olisi parempi, että olisi jokin ohjelma ja muitakin ihmisiä, niin että voisin vaikka sanoa vain hei ja puhua sitten tutuille ihmisille, takertua heidän kanssaan keskusteluun, kunnes tuntuisi, että osaan muotoilla sanan tai kaksi, muunkin kuin hein.

Ensin lähestyn asiaa kirjoittamalla kirjeen yöllä valvoessani. Kirjeen tytölle, jonka olen nähnyt bileiden toisessa nurkassa mutta jolle minua ei ole esitelty. (Muistikuvat tyypin ulkonäöstä ovat aika hämäriä ja kuvissa hän irvistelee rumasti naamiaisasussa.) Kirjoitan avoimesti. Annan kirjeen Vompsulle, jotta hän voisi lähettää sen eteenpäin, koska arvelen, että sillä tavalla, jos kirjeilisimme ensin, uskaltaisin ehkä paremmin tavata tuon ihmisen. Vompsu lukee kirjeen ja sanoo, että sehän on helvetin pelottava. Ulisen ja tunnen surkeutta, koska olen koettanut kirjoittaa mahdollisimman ei-pelottavasti, esitellä itseni pienenä pelokkaana otuksena, joka ei halua asettua kenenkään eikä minkään tielle, joka kannattaa rakkauksia ja rakastumisia eikä ajattele niitä niukkoina resursseina. Ja en tykkää siitä, että se kuullaan mörkömäisenä ja pelottavana. Okei, älä sitten välitä sitä, sanon. Jos ajattelet, että se on pelottava, älä missään nimessä välitä sitä. Ehkä jo se, että kirjoitan kirjeen, auttaa, vaikkei sitä välitettäisikään perille. Ainakin tiedän itse paremmin jotain siitä, miten asian jäsennän.

(Tyttö pitää kuulemma Vompsua pelottavana ja tätä meidän kuviotamme pelottavana, joten voi kyllä olla, ettei ole olemassa mitään keinoa olla hänelle ei-pelottava. Huono juttu, koska en pidä siitä, jos ihmiset pelkäävät minua. Se on yksi hankalimmista asetelmista. Koska sitten pelkään sitä, että he pelkäävät minua, ja vaikka koetan nousta sen kaiken yläpuolelle, välillä se menee ihan puihin. Ja nyt ei ole kyseessä vain se, mitä minusta ajatellaan - ei se ole niin oleellista - vaan se, miten käy Vompsun lupaavalle uudelle suhteelle. Liikaa vastuuta!)

Nyt kun kirjemahdollisuus on ohitettu toimimattomana, jossain vaiheessa pitäisi nähdä tämä ihminen. Huomaan kysyväni, hiljaa ja ääneen, miksi ihmeessä minun pitää ylipäänsä tavata hänet. Vakuuttaakseni, että kaikki on ok puoleltani? Fauni kysyy yöllä, kun puhumme: Kuka oikeastaan haluaa hänet tänne? Haluaako hän oikeasti muka tavata meidät? Vai onko siinä kyse jostain, mitä Vompsu haluaa, jonka hän arvelee edistävän suhdemahdollisuutta? (Sekä Fauni että minä arvelemme, että tuollainen käynti, ainakin ennen kuin on maannut jonkun kanssa, todennäköisesti vain torpedoisi kaiken. Mutta ihmiset ja heidän intuitionsa ovat erilaisia. Toisia torjuu se, mikä toisia houkuttaa. Jonkun este on toisen ehto.) En näe estettä sille, että meistä voisi tulla joskus ystäviä, mutta tämä alkutilanne tuntuu karmealta ja jähmettävältä. Vähän sellaiselta, missä ei voi onnistua, missä ei vallitse mitään etenemissääntöjä. Ehkä se liittyy siihen, juuri siihen, etten ymmärrä, miksi me olemme näkemässä. Enhän ole Vompsun äiti. Ei minun tarvitse hyväksyä, keiden kanssa hän hengaa. Ja, luoja paratkoon, eiväthän äiditkään sellaisia juttuja hoida.

Niin että olen nyt useamman päivän pelkoillut sitä tilannetta, että sitten kun se tyttö tulee meille, mitä sille voi sanoa, ettei se kuulosta siitä kauhealta ja pelottavalta ja torjuvalta? Varmaan mieluiten ottaisin tytön kanssa love daten ja makaisimme vain vierekkäin pimeässä ja vain toinen kerrallaan puhuisi ja toinen vahvistaisi kaiken hänen sanomansa: saat tuntea noin. Mutta se vasta voisikin tuntua toisesta pelottavalta! (No, ehkä silti sitä voisi ehdottaa.)

Tietysti tilanne on sikälikin hankala, että tyttö on sellainen, jonka tuntee useampi kavereistakin. Vaarassa ei siten tunnu olevan vain Vompsun haluama suhde häneen vaan myös useampi oma kaverisuhteeni, jos hän alkaa rakentaa jotain niukan resurssin kuviota ja esittää minut hirviönä. (Luultavasti en haluaisi oikaista tätä vaan tuntisin itseni hirviöksi ja menisi aika kauan ennen kuin suostuisin uskomaan, että jossain mielessä voin olla joskus muutakin kuin hirviö. Toivottavasti niin ei käy vaan onnistun johonkin rakentavampaan toimintatapaan pääsemisessä, jos näin käy.) Uuh. En oikeasti tiedä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa. "Hei, tervetuloa. Olen kuullut susta paljon mutta en luota informanttiin, koska se on hulluna suhun ja siinä tilassa kukaan meistä ei ole erityisen luotettava." Hmm.

Vaikken ole mikään suuri sääntöjen ystävä ja arvostan leikkiä enemmän kuin peliä, huomaan, että tässä kohdin olisin kiitollinen joistain pintatason säännöistä. Kuten että kun tuolla tavalla kanssani suhteutuva ihminen tulee kylään, miten häntä odotetaan puhuteltavan? Ehkä voin kysyä sitä häneltä ensiksi? Vai olisiko sekin pelottavaa? Helvetti, tämä on paljon halvaannuttavampaa kuin nettideitit. Ja mitä kauemmin ehdin asiaa pohtia, sen pidemmäksi kasvaa niiden asioiden lista, jotka saattavat pullahtaa suustani ulos ja säikäyttää. Kuten että jos hän haluaa lapsia, sitten on ehkä mietittävä oikeasti, miten pitäisi toimia, koska en itse halua asua lasten kanssa ja jos Vompsulla olisi lapsia jonkun muun kanssa, en taatusti haluaisi viedä lapsilta isäaikaansa, ja ehkä mitään yhteistä aikaa ei enää löytyisi, ja että ehkä sitten olisi viisainta alkaa ajatella eroa samantien. Mutta herramunjee, tuo voi olla aika raskasta kuulla parin deitin jälkeen. Ja silti se on ihan relevantti näkökanta. (Yksi harvoista monikkosuhteista, joista tiedän, natisee liitoksissaan sen kanssa, että toinen naisista haluaa lapsen ja toinen ei halua asua lapsitaloudessa.) Ja haluan toimia avoimesti, kertoa, miten asioista ajattelen. Mistä tiedän joka tapauksessa pitäväni kiinni. Jos se ihminen haluaa oikeasti tietää, miten tämä kuvio on syntynyt ja pysyy pystyssä ja toimii ja mitkä siinä ovat kenenkin intressit ja ehdot. Haluaako hän tietää? Jos ei, niin miksi hän haluaa nähdä? Vai onko se hän, onko se sittenkin Vompsu?

Sekavaa, eikö totta? Ja samalla kuitenkin ajattelen, että vaikka pintatason sääntöjä ei olekaan, syvätasolla vallitsevat teräksiset säännöt. Maa, pohja. Päättäväisyys. Yritys kuulla toinen, aistia tämän tila, elää sitä. (Ja olla unohtamatta omaa tilaa, kuuroutumatta sen pienille liikahduksille.) Kohdata toinen tämän lähtökohdista. Mutta mietin sitä, mitä monet ovat pitäneet minussa pelottavana, ja se on usein sitä samaa, mitä minä olen pitänyt muissa turvallisena: avoimuutta, ristiriidan sietämistä, hiljaisuutta, varmasti mutta vaikeasti selitettävästi valittuja symboleita, joita toiselle tarjotaan lahjana odottamatta vastalahjaa, tarvetta ymmärtää ja sanallistaa tarinoita, jotka lomittuvat ja limittyvät ja kalahtelevat törmäillessään. Entä jos olenkin vain hiljaa ja menen kohti ja kosketan varovasti ja katson katsomistani? Olisiko se pelottavaa?

Ei, en tiedä, mitä tapahtuu, sitten kun näemme. Jos näemme. En tiedä. En tiedä, näemmekö. Mutta jos näemme, mitä tapahtuu, en tiedä. Jännite, joka kertyy kehoon, kasvaa, sähisee, rätisee. On vaikeaa nukkua. Kuumeinen keho, levoton keho, siirtymätilan keho: näkymättömien väylien ja onkaloiden keho, jyskyttävä keho, kirahtava ja väsymätön keho. Voi olla, sanoo mieleni kaukaa, että minä en aina hallitse tätä tässä. (En niin, et niin!) Subjektiminä, tuo joka välähtää näkyviin sanallistuksissa ja niihin reagoinnissa (sanoinko minä noin?), tuo kontrolloimaton ja kuriton, jokin mihin on lapettu kamaa, ihan hyvää kamaa tosin, vuosien ajan, käy näkyvämmäksi ja näkyvämmäksi, sen säännöttömyys hahmottuu ohi objektiminän sanojen ja kysymysten ja pohtivuuden, aiheiden tienoilla viipyilyn. Ei - ei se ole säännötön. Sehän juuri on pohja, kivenseljät ja terästeljet. Se, sen reaktiot, se mitä mietitään kun luetaan sosiaalipsykologian tai etiikan opusta ja muistetaan, mitä tapahtui - ja se, mikä tapahtui, tapahtui ja sen voi laittaa preesensiinkin silloin kun edetään hämmennyksessä - ja haluaa äkisti sanoa, ettei se välttämättä näin mene, että joskus tuntuu toisin, reagoi toisin. Tai että niin, siinä on tällainenkin juonne.

Oppia tuntemaan oikein, oppia reagoimaan välittömästi oikein. (Ei ainoalla oikealla tavalla mutta kuitenkin reilulla ja kuuntelevalla, kohtuullisella tavalla.)

Koska en tiedä lainkaan, miten pintatasolla reagoin, koska ei ole eksplisiittisiä kaikkien yhdessä hyväksymiä sääntöjä, joihin voisi turvautua, on edettävä toisin, luotettava johonkin muuhun. Hiljaisuuteen kaikkien kysymysten alla ja takana. Varovaisiin liikahduksiin. Huoliin, uniin. Hihitykseen.

Joskus mietin, sanon Faunille maatessamme hämärässä vierekkäin, joskus mietin, onko tämän jälkeen mahdollista palata enää... en löydä sanoja. Mihin? Parisuhteeseen? Luottavaiseen parisuhteeseen? Silmälaputettuun parisuhteeseen? Turvallisuudentunteeseen? Ajatukseen sovitusta. Säännöistä. Kysyn: Oletko sinä rakastunut johonkin toiseen? Mikset? Ja huokaisen: en minäkään helposti rakastu ihmisiin. Enkä ymmärrä, mitä Vompsu ja se tyttö tekevät keskustellessaan suhdemahdollisuuksista makaamatta ensin keskenään. Mitä se tarkoittaa? Miten semmoista voi puhua sellaisessa vaiheessa? Minut sellainen varmasti halvaannuttaisi aivan täysin ja heti paikalla.

Niin, en aina ymmärrä hyvin. Ei niin että siinä olisi mitään uutta. Tai väärin. Välillä niin tapahtuu. Se tekee elämästä mielenkiintoista mutta välillä miltei liian jännittävää.

Ei mitään uuuuuttaaaaaa

Tuli mieleen koiraa sateen halki luotsatessa, että ehkä mikään ei takaa samanlaista opiskelufokusta kuin sotkuinen yksityiselämä. Ja sitten tuli mieleen seuraavaksi, että aika usein työnkin suhteen olen havainnut saman yhteyden: Umpioituu hommaan kuin hommaan helpommin, koska se on vapautus kurkkua kuristavista ihmissiteistä. Työ vaikuttaa kirkkaalta, selkeältä, lähestyttävältä... ja ainakin kirkastettavalta, selkiytettävältä ja lähelleen päästävältä.

Ja sitten mietin, että onkohan tätä korrektia tai eettistä kirjata ylös. Että jos vaikka joku päättävä elin (täydennä itse, mikä elin) lukisi ja horror horror keksisi mutkistaa ihmisten perhe-elämää, karsia kaikki perheiden tuet, koska se verottaa työn teosta. Paitsi että varmasti on ihmisiä, jotka reagoivat täysin päinvastoin. Tämä olen vain minä, enkä ole kovin aikaansaapa tai tehokas. Ja sitten vapahdin itseni kirjoittamaan tämän ylös, koska en varmasti ole ensimmäinen tästä kirjoittanut.

Hankala ja helppo

Kurssi, jota käyn, nostaa esiin kaikkea luokkataustatauhkaa. Kuten esimerkiksi: onko niin, että hyve-etiikka mahdollistaa poljetulle ryhmälle omanarvontunnon silloinkin, kun asioita ei voi oikaista. (Ja usein asiat jäävät oikaisematta, koska siihen tarvittavaa oikeuksien etiikkaa ei ole missään vaiheessa nähty tarpeelliseksi opettaa. Kuka sen olisi opettanut? Koulu? Jos sitä on yrittänyt soveltaa kotona tai edes kertonut sen soveltamisesta jossain, on tullut katastrofi.)

Muistan äkisti keskustelun hierojakoulussa. Keskustelussa käsiteltiin ikävän palautteen antamista ja vastaanottamista. Kommentoin, että minusta kyllä ikävää palautetta on aina helpompi vastaanottaa, kuinka sapekkaalta sen nieleksiminen sitten tuntuukaan siinä tilanteessa. Ikävän palautteen antaminen, oikeudenmukaisen kohtelun penääminen ja vaatiminen sen sijaan - huh! Onko sinulla esimerkkiä, kysyy opiskelutaitojen opettaja. On, vastaan. Esimerkiksi, hain tähän kouluun ja en saanut kutsua valintakokeeseen. Kun soitin, aluksi sanottiin, että kutsu lähetetään vain hyväksytyille ja jos en kuulu heihin, se on sitten siinä. Ryhdistäydyin kuitenkin ja vaadin pontevasti, että haluan saada tietää, miksi minua ei kutsuttu valintakokeeseen, kun kuitenkin olen tosissani kiinnostunut ammattitutkinnon suorittamisesta, ja että miten voisin siten parantaa mahdollisuuksiani päästä sisään ehkä jonakin toisena vuonna. Se tuntui kamalalta, sanoin, soitella sillä tavalla ja pistää sähköpostissa vaativia ukaaseja. Tietysti koetin tehdä sen mahdollisimman pehmeästi, vaikken tinkinytkään jämäkkyydestä, lisään. Niin, sanoo opiskelutaitojen opettaja, hän olisi varmasti toiminut suunnilleen samalla tavalla, koettanut olla pehmeäkin.

Jälkikäteen yksi luokamme oppilas tulee sanomaan, etten saa tällä asenteella elämästä ikinä mitään irti. Mielenkiintoinen väite, mutta tuskin oikeassa. Pääsinhän silloinkin sisään. Miksi se pitää tehdä noin hankalasti, hän kysyy. Miksei vain voi antaa vihansa ja epistunteensa räjähtää toisten naamalle? Se on kuulemma tehokasta. Mutta ei se olisi minulle helppoa, vastaan. Minulle se olisi äärimmäisen hankalaa.

Minulle oli äärimmäisen hankalaa jo oikeuksistaan pehmeän jämäkästikin kiinni pitäminen. Sen myöntäminen, että piru vie, on asioita, joissa ylitseni en salli käveltävän. Jollain toisella aikuistuminen on sitä, että oppii huomaamaan, että muillakin on tunteita ja intressejä. Minulle aikuistuminen on ollut suuressa määrin sitä, että olen vähitellen hapuillut jonkinlaisia pelisääntöjä sen suhteen, miten muut saavat suhtautua minuun ja vaatia minulta. Tai ainakin, mihin heidän vaatimuksiinsa saan vastata nauraen huvittuneesti.

Helpompaa taitaisi usein edelleen olla luopua oikeuksista. Ne ovat vieras maailma ja kieli. Sellaiseksi varmasti jäävätkin. Mutta vieraassa kielessäkin harjaantuu. Se käy tutummaksi, luontevammaksi. Helpommaksi. Omat mukavuusrajat on vain ylitettävä.

Ja huomaan, ettei sekään enää onnistuisi, että palaisi takaisin siihen pisteeseen, jossa sijaitsi kaksikymppisenä. Ei minua voitaisi kohdella niin monessakaan eri tilanteessa.

Helppo: paikka, asento, tyyli, jossa juuri sattuu olemaan. Hankala: oikeastaan kaikki muu.

Violetti kani

Jos en olisi niin solmussa valkoisen värin kanssa, tituleeraisin itseäni tätä nykyä valkoiseksi kaniksi. Juoksen eestaas kalenteripäivät silmissä viuhuen saamatta mitään järjellistä aikaan. Tai ehkä saan aikaan, mutta kaikkea sävyttää ikävä reaktiivisuuden maku. Tästä tulee mieleen taannoinen Linnanmäen 3D plus liike -elokuvateatterin filmi, jossa vaunu syöksyi rinnettä alas, ja tuntui siltä, ettei voi kuin pitää kiinni, kirkua ja ottaa tumpsaukset vastaan.

Tietysti tämä on liioiteltua, jos katsoo vaikkapa sitä vauhtia, jolla pyöräilen. Ei minulla ole kiire mihinkään. Mutta sisältäkäsin tämä tuntuu kiireiseltä. Ajan esimerkiksi pyörällä ainoalle tuntemalleni ilmaistulostimelle, mutta se on kaatunut. Totean tehneeni turhan reissun. (Ei sentään, ehdinhän nyt kirjoittaa blogia sillä ajalla, jonka olin päässäni tauluttanut yrityskirjanpidon, kelan paperien ja yhden lahjakortin tulostamiselle.) Vähältä pitää, etten kaadu printterisysteemien näyttävyydellä. Ei. Tapan vain hetken aikaa ennen vesijuoksua. On liikuttava, jotta jaksaa työn.

Haluaisin taas teipata suuni kiinni, koska minusta tuntuu, että aina kun pääsen syvemmän pohdinnan makuun, läheiset alkavat voida pahoin epidemianomaisesti. Tarkoitan: Onko eettisiä töitä juurikaan? Voiko tässä yhteiskunnassa elää niin ettei tukisi aivan karmeita käytäntöjä? Miten esimerkiksi sanoutua irti rahavallasta? Mikä määrä siinä on järkevää? Ja, onko eettistä koettaa maksimoida omia vapauksiaan ja omaa hyvinvointiaan pyytämällä korkeita palkkioita, kun on monia, joiden työkokemus ja koulutus ja muu elämäntilanne on sellainen, ettei se ole heille mahdollista, ja saattaa olla heiltä pois? Ei, en oikeasti tiedä, miten täällä pitäisi elää. Tai haluanko aina elää, edelleenkään. Aika usein törmään ilkeisiin seiniin. Ja on vaikeaa keksiä toivoa mistään simsalabim.

Ja sitten kun alan ajatella oikein kunnolla, olen vihainen itselleni. Esimerkiksi, entä sitten vaikka opiskelu antaakin minulle toivoa siitä, että keksin joitain ratkaisuja ikuisuuskysymyksiin. On niin monia, joilla ei ole rahkeita opiskella sillä tavalla, jotka tekevät raskasta työtä ja joutuvat pakosti sietämään siinä epävarmuutta, koska alalla ei ole muita kuin karmeita sopimusyrittäjyyskuvioita, ei heillä ole aikaa eikä resursseja muuttaa koko instituutiota hurlumhei, mutta tuntuu kauhean epäreilulta sillä tavalla itse marssia taas lappamaan toivokaivo yliopiston vettä suuhun hetkeksi. Etenkin kun en ole lainkaan varma siitä, onnistunko mieltämään sitten uusia opittuja asioitakaan eettisiksi töiksi.

Hieromisen kanssakin elän kriisiä, tietysti. Okei, se tekee hyvää. Mutta se tekee hyvää vain niille joilla on varaa maksaa, kuten kaikki yksityinen terveydenhuolto. (Niin, yritykseni antaa yksityistä terveydenhuoltoa, huhhuh.) Hinnat ovat aika korkeita. Toisaalta, oma terveyteni on jatkuvasti uhattuna sen takia, että on psyykkinen stressi: eihän noista mielestäni korkeista hinnoistakaan jää paljon käteen sen jälkeen kun olen maksanut tilavuokran, eläkemaksut ja verot. Ja fyysisesti työ on raskasta ja usein sen jäljiltä virun kotona voimattomana ja paikoitellen särkevänä. Nyt, elokuussa, yrityksen liikevaihto alkaa hitaasti kallistua plussan puolelle. En tiedä, pitäisikö kirkua vai hihittää. Kas niin, ehkä saan plusmerkkistä palkkaa miinusmerkkisen sijaan tänä vuonna. Ja silti koen riistäneeni toisia korkein hinnoin. Huooh. Jotenkin minusta olisi tasapuolisempaa, että palvelun maksaisi valtio tai muu yhteisö, edes vaikka työnantaja, ja sitten taas se jakaisi palvelua harkinnanvaraisesti. Paitsi ettenhän minä luota nyt valtion, kuntien tai yritystenkään päätöksentekoon. Onhan se nähty, esimerkiksi, miten ei välttämättä tueta eläkeläisen psykoterapiaa, koska häntä ei voida enää kuntouttaa työvoimaksi kuitenkaan.

Ei taida olla instanssia, jota pitäisin erityisen luotettavana ellei toisin todisteta.

Joskus mietin, millaista olisi elää silmät enemmän suljettuna tai edes toisenlaisessa kuplassa. Millaista olisi ajatella olevansa oikeutettu etuoikeutettuun asemaan, esimerkiksi.

Tänä yönä, sen jälkeen kun huomasin illalla Faunin alkavan voida pahoin raha ja oikeudenmukaisuus -keloistani, näin taas unia unikaupungista. Pitkästä aikaa. Kaupunkia pommitetaan, ajan raitiovaunulla. Laukussani on jotain, mitä ei saisi olla. En puhu samaa kieltä kuin toiset joten koetan selvitä mimiikalla. Aamulla ajattelin sitä maailmaa, jossa mummu elää nyt kun dementia on syönyt hänen aikuisminänsä kuoret. Hän elää unikaupunkia, jossa kaikki uhkaa jollakin tavalla. Poljin tulostimen luokse vihaisena: Millainen on yhteiskunta, jossa mummun kaltainen ihminen pistetään huolehtimaan peräkkäin neljästä lapsenlapsestaan, ja joihin kaikkiin hän näyttää istuttaneen kauhun? Muistammeko mekin sitten vanhana enää kauhun?

Tulostin ei tosiaan toimi. On lähdettävä. Aikataulut.

On keksittävä jostain toinen tulostin. Kirjastossa tulostaminen ei muistaakseni maksa paljon. Vanhemmillakin voisi tulostaa ilmaiseksi. Ehkä on toivioretkeiltävä sinne jokin ilta nyt kun koirakin on oppinut juoksemaan pyörän vierellä. Ja olisi päästävä kunnolla editoinnin kimppuun, leikattava mintut, silputtava, pakastettava, poimittava herneitä ja mandoldia, kesäkurpitsoita, spagettikurpitsoita, olisi ostettava kasvikuivuri ja kuivattava chiliä. Ja haluaisin kirjoittaa enemmän, kirjoittaa ja kuvata ja tanssia. Ja jossain välissä olisi ehdittävä nukkua. Tänään sentään ehdin vaihtaa perusteellisesti kissanvessanpurut ja lykätä violetin värjäyskoneen jauhamaan uutta elämää kulahtaneille kirppisvaatteille.

Olkoonkin, että retkeilen taas yötä raitiovaunulla pommikaupungissa ja odotan vain milloin koko kulkuneuvo posahtaa taivaan tuuliin. Saan sentään nukutuksi vielä.