Mitä mietin tänä syksynä

Like the soil, mind is fertilized while it lies fallow, until a new burst of bloom ensues.
John Dewey, Art as Experience

En ehdi kirjoittaa. Tai varmasti ehtisin, jos priorisoisin. En ole priorisoinut. En ole tuntenut enää yksinäisyyttä tai epäsopivuutta sillä tavalla kuin se oli osa elämääni aina jonnekin - minne? - saakka. (Ehkä sinne saakka kun keskustelimme Faunin kanssa yli vuosi sitten keskustelun, jossa minusta tuntui, että sain sanottua kaiken, joka on tarpeen sanoa jollekulle toiselle: irtipäästämiskeskustelu. Ehkä sisäinen muutos tapahtui jo sitä ennen mutta se oli vielä sanottava ääneen, ehkä se sisäinen muutos oli tapahtunut jo vuosia sitten mutta ei ollut ketään, jonka olisin ennen tuota keskustelua tiennyt olevan valmis kuulemaan sen, ja muutos todellistuu vasta tullessaan jaetuksi muutenkin kuin kuvitellen. Tuossa keskustelussa kai tajusin lopullisesti, että huolimatta kaikista epäilyksistäni jaksan ja osaan rakastaa toisia ja että siihen, että rakastan, ei tarvita mitään ulkoisia merkkejä - suhdetta, ystävyyden vakuutteluita tms.)

Kai olen sitten löytänyt paikan tästä elämästä ja maailmasta. En ole tainnut ajatella syksyn aikana kertaakaan, etten jaksa elää, en edes häilähdyksen verran. Olen kyllä ajatellut monesti, että jos nyt kuolisin, en jäisi katumaan enkä murehtimaan mitään, ja että olen saanut niin paljon, että lisän penääminen olisi röyhkeää. Aivan kuin olisi pukeutunut jonkun toisen vaatteisiin. Sisilian joogaretriitillä hyvin onnettomana kolmisen vuotta sitten, vai onko siitä jo neljä vuotta, miten vuosista voisi pitää kirjaa, tapasin poliisissa toimivan jooginaisen, joka ajoi hurjaa vauhtia pimeillä teillä ja sanoi kasvot kalpeina hidastamista vaativalle miehelleen, että hän on valmis lähtemään sitten kun aika on, että sen kanssa on vain oltava siinä työssä sujut. Siinä oli jotain tuttua ja ehkä vähitellen olen kokeillut tuota ilmiasua, sovitellut sitä, harjoitellut. Olen toki ollut ennenkin valmis jollain tavalla, mutta se on ollut enemmän väsymystä, personalistoitua osaamattomuutta, elämisen pelkoa.

Kun tuntee kuuluvansa tänne, ei samalla tavalla tule hinkua kirjoittaa. Ei ole mitään niin akuuttia, mikä pitäisi käsitellä vaivaamasta kehoa.

Mutta toki olen ajatellut ja joskus ohikiitävästi harmistunut siitä, etten ole kirjannut muistiin ajatuksia. Kuten ajatuksia harjoittamisesta. Sitä, miten jostain tarpeellisesta mutta hyvin epämukavasta kasvaa osa itseä ja päivittäisrutiinia, miten epämukavasta tulee tässä kohdin mukava ja miten lempeäksi vähitellen kehittyy omaa osaamattomuutta kohtaan.

Jos pitäisi nimetä yksi ihminen, joka on kaikista eniten vaikuttanut omaan hyvinvointiini, se olisi melko varmasti Pema Chodron. Tämä tuli mieleen pari kuukautta sitten, kun luin ystävän päivitystä Peman kirjan lukemisesta. On hyvin radikaalia ja vaikeaa hyväksyä se, mikä tapahtuu. Ja vielä kiinnostua siitä! Monesti olisi (ja on) hyvin houkuttelevaa kääntää katseensa poispäin siitä, miten noloa, raivostuttavaa, epätoivoista ja taitamatonta oma käyttäytyminen on, miten sitä ei osaa välillä oikein edes nukkua eikä hengittää, koska on niin jännittynyt tästä kaikesta. Ja miten mielellään fuskaa ja katsoo poispäin vaikeuksista (jotka totisesti ovat vaikeuksia eivätkä haasteita), kieltää jo esitietoisella tasolla, että tässä olisi mitään merkillepantavaa, kiinnostavaa, vaikutettavaa tai etenkään hyväksyttävää.

Aika usein koetan ohjata joogaa paljonkin Pemaan tukeutuen: Kas, eikö olekin toivotonta, kun se polvi ei vaan aktivoidu eikä selkää saa pystysuoraan? Ja mitenkä ne alemmat kylkiluut taas karkasivatkaan kontrollista ja miten lonkankoukistajan pidennystä väistettiin ovelasti pyrstöä ankanpyrstölle työntäen! Ja sitten joogit katsovat sen näköisenä että mitä nyt. Että eikö sun pitänyt tsempata meitä? Ja täällä me vaan kökötetään ja hengitellään ja se tuntuu ihan tyhmältä ja riskialttiilta (koska tyhmä ohjaaja kaiken aikaa muistuttelee, että tässä voi sattua jos et sitä ja tätä ja tuota ja sitten toteaa että no eipä taaskaan onnistunut) ja kaiken lisäksi mitään tavoitettakaan ei ole koska sehän veisi huomion pois tästä katastrofista. Tai siis, on tavoite olla läsnä, mutta se tuottaa lähinnä noloutta.

Tämä on kaukana yoga blissista. Huomaan jatkuvasti, että tunneillani yoga bliss syntyy niinä kertoina, kun olen jostain syystä hyvin väsynyt enkä yksinkertaisesti jaksa korjata ziljoonatta kertaa, muistuttaa muistuttamistani niistä pienistä asennon korjauksista, jotka tekevät asanasta turvallisen ja työlään, ja annan ihmisten roikkua nivelsiteidensä varassa hetken ja hengitellä pinnallisesti tämän kerran. Tai teetän kokeellisesti jotain mistä heti totean (sisäisesti ja hiljaa), että ei hemmetti, ei ryhmän koordinaatio ja kehotietoisuus riitä vielä tähän, tarvitaan vielä rutosti valmistavaa työtä (josta paljon kukaan ei piittaisi koska ne eivät ole "oikeita asanoita" eikä niissä ehkä edes tule hiki tai kipeitä lihaksia, joilla aika moni tuntuu mittaavan kehotietoisuuden ja kehonhallinnan kehittymistä). Juuri silloin useimmat tulevat sanomaan, että olipas mahtava tunti. Kuulen sen näin: sain tehdä asioita tiedostamatta, että töitä piisaisi ja ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten niihin töihin edes tartutaan. Mutta ei elämä ole enimmäkseen mahtavaa. Jooga vielä vähemmän. Enimmäkseen on noloutta, pulmia, tietämättömyyttä, hetkellisiä haluttomuudenpuuskia yhtään mihinkään, tajua kaiken ohikiitävyydestä ja siitä, että kun yhden pulman ratkaisee, ponkaisee seuraava (ja mahdollisesti edellistä hankalampi) näkökenttään.

Siitä huolimatta matolle menee kerran toisensa jälkeen. Miksi?

Ehkä koska on kuullut lauseen, että läsnäolo on hallinnan vastakohta. Kuulostaa suomeksi töröltä pikakäännöksenä, elegantimmalta kuten yksi opettajani sen sanoo englanniksi: "Mindfulness is the opposite of mastery."

Filosofian amanuenssi oli oikeassa kauan sitten seistessään Athenan portailla poltellen tupakkaansa, pysähdyttyäni juttusille ja kerrottuani, että aikani on hajonnut kaikkeen sinne sun tänne. Hän sanoi: "Se mikään ei mene hukkaan." Siinä hän oli oikeassa. Mikään ei ole mennyt hukkaan. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä ja suunta, muutama uudelleenlinjaava toteamus ja asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Tarvitaan yhteisö, joka toivottaa tervetulleeksi ja antaa tilaisuuden tarttua työhön, käyttää oppimaansa toisten hyväksi. Tai ainakin yrittää sitä.

Koetan sanoa kerran toisensa jälkeen oppilailleni, että tulkaa rohkeasti keskelle ja eteen, jotta kerkiän korjata teitä ja ylipäänsä ehdin huomata, jos on jotain akuuttia. Ja kerran toisensa jälkeen ne, jotka eniten tarvitsisivat kosketuksen jonnekin kohtaa selkää ja pyynnön "huomaa tämä kohta, tätä kohti päätä/etuseinää/takaseinää", kaikkoavat takariviin, koska jos kukaan ei huomaa omaa epätäydellisyyttä ja puutu siihen, on melkein kuin sitä ei olisikaan. Mutta ei saa myöskään työkaluja korjata sitä. Joskus vaihdan paikkaa salissa ihan sen vuoksi, että saan kontaktin niihin, jotka pakoilevat itseäni eniten.

Yhdessä syksyssä ryhmät edistyvät valtavan paljon. Lopulta liikkeessäkin kiikastaa monesti siitä, että mielikuva siitä, mitä oltiin tekemässä, ei sisällä sulavuuden ja turvallisuuden kannalta olennaisia metaforia, tai ei tiedosta, mitä suuri osa kehosta tekee - eli toista kuin mitä sen kuvittelee tekevän, ennen kuin joku korjaa, tai näkee kuvan tai videon itsestään ja haluaa parahtaa, että miksi mä olen noin kyyryssä, apua. Koska tiedän, miten raskasta on tehdä toisen tuijottaessa, käytän ohjauksessa apuna paljon korkkitiiliä ja melkein kaikialta löytyviä jumppakeppejä. Tiili tai keppi ristiselällä on objektiivinen mittari, joka antaa iholle vaapunnallaan välittömän palautteen siitä, horjuuko asento tai kippaako lantio johonkin suuntaan silloin kun sen haluttaisiin pysyvän suorana. Tiili tai keppi ei myöskään ajattele mitattavastaan mitään, ja joskus huomaan, että oppilaille on raskasta ajatella, mitä heistä mahdan ajatella, joten ehkä tiilen tai kepin palaute on helpompaa ottaa vastaan. Koetan kyllä sanoa, että oma harjoitukseni on sekin melkoista räveltämistä ja kepit vaan kolisevat mutta ei se mitään, siinäpähän sitä oppii. Näin koetan tarjota mallin: Voi olla välittämättä siitä, että aluksi kaikki on niin hemmetin vaikeaa. Ja että se lopuksikin on niin hemmetin vaikeaa. Voi olla, että tämä tekee minusta monille vielä vaikeamman lähestyä. Mutta en oikein tiedä, mitä muutakaan tarjoaisin, joten luotan siihen, että ne, joihin tämä kolahtaa, saavat hyödyn, ja toiset sitten löytävät toisaalta sen, mitä sillä hetkellä tarvitsevat.

Viime viikot ovat olleet melkoisia. Tänään piti olla ensimmäinen vapaapäivä noin kuukauteen, mutta eikö tähänkin pukannut yksi sijaistus - otan kernaasti sijaistuksen tällaiseenkin päivään, jos se on ilmajoogaa. Siinä on tekemisenä jotain niin vapauttavaa ja onnelliseksi tekevää, etten jotenkin miellä sitä työksi lainkaan samalla tavalla kuin muita joogatunteja. Olen kouluttautunut edelleen ja ähkinyt oikein- ja nurinperin sitä, miten vaikeaa onkaan suoristaa yläselkää ja yläniskaa tai aktivoida jalkoja, ja kouluttautuminen jatkuu keväällä tiiviiseen tahtiin. Haluan ymmärtää enemmän dynaamisemmasta mattojoogasta, jota sitäkin opetan ja johon ilmajoogakin pohjautuu. Syksyn opetuksen pohjalta on muodostunut valtava määrä kysymyksenaihioita, joihin toivon saavani hienostusta ja tolkkua. Samalla keho tuntuu hajoavan alle: kaikkialle sattuu joinain iltoina. Etenkin polven vanha nivelrikko on huutanut pari viikkoa onnettomana, mutta on nyt työkuorman keventyessä onneksi lientymään päin, ja sitä patsi: olen tajunnut, miten paljon polvikipu on yhteydessä vasemman puolen piriformis-lihaksen juntturaan ja siihen, ettei vasen lonkka aukea yhtä paljon kuin oikea, todennäköisesti jo ihan luustoperäisesti, koska aukeaminen pysähtyy kovaan seinään, joka saattaa olla reisiluun varsi labrumia vasten, aivan toisessa kohdin kuin oikealla puolen. Kevään lukujärjestys on keveämpi: olen viisastunut syksyn kuluessa ja tajuan paremmin, mitä tehdä ja mitä ainakaan ei.

Tuntuu oudolta, että olen myös myynyt päiväni, iltani ja viikonloppuni kesäkuun loppuun saakka. Niissä kohdin, joissa ei ole työtä, on pakollinen lepo ja palautuminen. Viime kesänä olin sopinut vain yhden joogan viikkotunnin ja tunsin levottomuutta jättäessäni virkamiestyön, jossa oli ihana tiimi, mutta muuten ankea meininki, ja mietin, miten oikein selviän rahallisesti. Toisaalta olin niin raivoisan kyllästynyt lähipiirin valitukseen taloudellisesta epävarmuudestaan, etten olisi kuuna kullanvalkeana kehdannut tunnustaa kellekään ääneen, että talousasia huolestuttaa - en yksinkertaisesti haluaisi lisätä sitä diskurssia tähän maailmaan himpun vertaa, koska näen lähipiirissä ihan liikaa huolta tästä seikasta, ylipaisunutta kauhua siitä, ettei fiksu, kouluttautunut ja sivistynyt ihminen muka selviäisi jonkin aikaa ilman vakipestiä - useimmat vielä tarrautuvat pesteihin, joista eivät oikeastaan edes pidä, mutta pitävät niitä kuitenkin parempina kuin epävarmuutta, vaikka arvelevat itsekin osittain mielettömästi järjestetyn työn tekevän kyyniseksi. Nyt teen mielekästä työtä, jonka jatkuvuus on turvatumpaa kuin virkamiehen pätkät (mikäli oma terveys kestää mutta virastothan eivät katoa mihinkään ja minulla on todella hyvät suositukset tuolta virkamiespätkältä) ja palkkakin sama, etenkin jos laskee mukaan sen, että saan treenata ilmaiseksi paikoissa, joissa opetan. Aiemmin tuntui ahdistavalta myydä itsensä kuukausiksi, nyt se ei tunnu lainkaan pahalta vaan odotan jo innolla kevään uusia kursseja ja kesän retriittejä. Vähitellen ymmärrän, mitä tarkoittaa työssä viihtyminen. Ehkä tätä: ei tunnu pahalta ajatella, että on myynyt itsensä kesään saakka. Ei ikävöi toisaalle. Voi hengittää tässä ja nyt ja tuntea olevansa oikeassa paikassa, olkoonkin että osaa vain hippusen verran ja välillä sattuu ja tuntuu siltä, että tarjoaa ihan muuta kuin mitä asiakkaat haluavat (mutta sitähän opettaminen on, siksi tunneille tullaan ja opettajalle maksetaan: opettaja näkee, mitä oppilas tarvitsee - vs. haluaa - ja koettaa antaa työkaluja tuon tarvitun hitaaseen lähestymiseen).

Yksi seikka, jota olen myös ihmtellyt tänä syksynä, on viestinnän sävy. Tarkoitan tätä: akateemisissa töissä ja virkamiestöissä viestintä on hyvin kuivakkaa, pidättynyttä ja joskus yllättävän passiivis-aggressiivistakin. (Virkamiesaikanani nauroimme tiimin kesken koko yksikön aamupalaveria, jonka ristimme passiivis-aggressiiviseksi aamunavaukseksi. Usein hihitin p-a-a:n alusta loppuun huvitus mahanpohjassa kuplien. Melkoinen vau-kokemus koko tuo meikäläisen virkamiesura!) Jotkut pomoni ovat osanneet akateemisella /virkamispuolella ilmaista myös iloa ja hurmiota, hyviä ihmisiähän on kaikkialla, mutta perussävy on ollut tosiaan jotenkin pidättyväisempi ja hyvin hierarkkinen. En ole tajunnut sitä ennen kuin nyt, kun sovin asioita liikunta-alalla. Täällä sydämet vilahtelevat viesteissä, samoin mahtavat ja loistavat. Aluksi nauroin tyylille, toki samalla tyylillä vastata yrittäen, mutta vähitellen olen tullut siihen tulokseen, että ei hiivatti, on tässä jotain opittavaa. Koska kyllähän me vaikutumme tapaamistamme ihmisistä, saamme upeita oivalluksia, ja kun olen sairaana ja joku pystyy auttamaan ja tekemään tuntini, helpotus ja kiitollisuus tulvii aitona ja valtavana. Sellaiset emootiot välittyvät hyvin kasvokkain kommunikoidessa vaikka sanat pysyisivätkin vakavina ja ammattimaisina, mutta kun omakin työelämäni on ollut yhdeksänkymmentäluvulta saakka enimmäkseen yhteyttä sähköpostilla, nyttemmin usein facbookilla ja whatsappilla, sillä on merkitystä, että tuntee olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Saako freelancerin tuntemaan itsensä osaksi taloa näin halvoin pikku konstein? Ehkä jopa näin. Olen usein tehnyt vuosia töitä taloille, joista olen tavannut kerran yhden ihmisen livenä työhönottohaastattelussa (ja kaikki varmasti tietävät, miten rentoja ne tilaisuudet ovat). Kaikki muu on ollut sähköistä viestintää tekstillä. Siinä voi muutama sydänmerkki saada paljon painoa!

Nyt aamu etenee, haluan jaloitella lisää, jätän tekstin.

Varmistui, että tänäänkin opetan tunnin. Tuntuu silti vapaapäivältä, kun ehdin kirjoittaakin. 

Aamu joka ei mennyt hukkaan

Makaan sängyssä lämpimään kehoon kietoutuneena. Katselen ikkunasta harmaata taivasta, harmaata kattopeltiä ja rallia sen reunassa. Aivan näkymän alalaidassa on myös kapea keltainen seinärantu. Harmaan eteen nousee kaksi katkennutta lehmuksenoksaa sammaleineen; olen tuonut ne tomaattien kiipimätuiksi, ja tomaatit, jotka olen sitounut vihreällä Lett-Lopi -langalla, pinkki kastelukannu, lehtensä pudottanut ja chilinsä kellastanut Short Yellow Tabasco, Aji Cristalin reuna, tuulessa heijaavat keltaiset siperianunikot, kaksi kappaletta, ja härmesalvian syvänsiniset kukkatöyhdöt. Raolleen haalla kiinnitetystä parvekkeenovesta tuleva ilmavirta liikauttelee pehmeästi lasilyhtyä, jonka ostin kirpputorilta kahdellakymmenellä sentillä ja päällystin lintuja ja kasveja esittävin servietin palasin ajatellen uuteen kotiin muuttanutta ystävää; aioin viedä sen tuliaiseksi, mutta hänen päätettyään olla kutsumatta minua sinne en sitten koskaan vienyt lintulyhtyä ja koska minusta on tuntunut sopimattomalta viedä sitä kellekään muullekaan, se saa olla täällä.

Harmaaseen tihentyy jokin, jota ajattelen ensin roskaksi. (Roskaksi missä - silmässäkö vai ikkunalasissa? En tiedä.) Sitten korjaan hypoteesiani: Kyseessä on sittenkin lokki. Toisinaan, muistan, hypoteesia on korjattava lokiksi silloinkin kun katukuilun ylitse matkaa laiskasti läiskyviä vanhan nahkamanttelin riekaleita. Vaaditaan korjausliike, sillä sellaiset esineet eivät elottomina lennä niin korkealla ja vaakasuoraan, eivät ainakaan sillä tavalla läiskyen. Esine - onpa hassu nimitys manttelista revitylle palalle.

Katon valkoisessa kävelee hämähäkin ruskea hahmo. Tai oikeastaan katto ei ole aivan valkoinen Maali on taitetun sävyinen ja sitä paitsi kattoon jo tarttunut monenlaista likaa, nokea ja käryä. Hämähäkki matkaa niistä välittämättä parvekkeenoven yläraosta kohti eteisenovenylistä nurkkaa. Välillä se pysähtyy. Miettivätkö hämähäkit? Muistan Amorgoksen hämähäkkien punomat tunnelit piikkipensaissa ja hämähäkin Annalassa. Se kahmaisi valkean pallonsa etukäpäliinsä ja juoksi juuri möyhimääni papuharjannetta ylös niin että maamurut potkiutuivat sen jäljessä rinnettä alas, mäen laella se lisäsi vauhtia ja kiihdyttti vaon pohjalle ja siitä seuraavaa harjannetta ylös. Toivoin että olisin osannut kommunikoida sille, ettei minua tarvitse pelätä, etten vahingoita. Mikä ei kyllä tarkalleen pidä paikkaansa. En vahingoita tahallani, mutta aina välillä maata muokatessa katkaisen kastemadon ja maamuurahaisparat joutuvat muuttamaan muniensa säilytyspaikkaa tuon tuosta ja ties kuinka moni kuolee stressiin sen seurauksena, vaikka koetankin kääntää niiden munat esiin varovasti, rikkomatta, kun huomaan osuneeni niihin. (Niitä on palstalla nykyään kaikkialla, joten en voi vain jättää sitä kohtaa kääntämättä.) Yksi päivä istuimme Faunin vanhan ystävän kanssa puistossa ja puhuimme hämähäkeistä. Hän oli videoinut niitä ja saanut tallennettua syyn niiden monijalkaisuuteen; tai ehkä kyse onkin seurauksesta, pitää varoa sanojaan. Joka tapauksessa, monijalkaisuus mahdollistaa niiden saalistustavan yksilötasollakin. Hämähäkki roikkui verkossa neljällä tassulla, piti saalista etukäpälillään ja kieputti kahdella käpälällä lankaa saaliin ympärille. Näin ystävä sen ainakin kuvasi. Tai ehkä ymmärsin väärin, kuulostaisi kätevämmältä kieputtaa saalista, puolata sille seittiä.

Käsi nousee korvalleni, kupittuu sen päälle. Kuuntelen lämpöä. En kuule pulssia. Tässä on hyvä olla, toisenlaista kuin niinä päivinä kun tuli kurja olo siitä, miten kaksi piti käsivarsista kiinni (ikään kuin sitä olisi tarvittu) ja yksi repi kasvojen edessä hämähäkiltä jalan kerrallaan irti ja nauroi sille, että itkin ja huusin, ettei niin saa tehdä, että sitä sattuu. En itke, kun kissa saalistaa hämähäkin ja syö sen. Tai ampiaisen, tai perhosen. Eivät ne tee sitä sillä tavalla. Millä tavalla ne tekevät sen? Jotenkin toisin. Ei se ole vain syömistä, muttei myöskään vain leikkiä, ja missään nimessä se ei ole vain julmuutta. Käsi korvani päällä ei tee mitään sellaista. Se kertaa lämpöä ja äkkiä muistan, vuosien jälkeen, miten kävelin isoäidin kanssa Gyldenintietä ohi muutamien ulkoilutuskoirien talojen, olemme tulossa lääkäristä, korva on juuri puhkaistu, se uintiretkistä lähipäivinä, äänet sattuvat, itken ja isoäiti vain kulkee kuin mitään ei tapahtuisi. Koskoo, koskoo, elämä koskoo. Itke, lapsi, itke, kyllä se menee. Koskoo aikansa. Voin kääntää pääni ja katsoa isoäitiä, mutta kuka se on, joka katsoo? Onko se lapsi vai aikuinen? Käveleekö hän reikä tärykalvossa vai makaako hän hengittäen toisen lämpöä ja tuoksua, käsi kuppina korvaa lämmittäen ja suojaten? Kun kysyn, kyky katsoa isoäitiä katoaa, isoäiti haalistuu sellaiseksi piirrekimpuksi jona pystyn häntä kutsumaan tahdonalaisesti: lääkkeiden ohentamat hiukset, pisamat, valkoinen hellehattu, kirpputorifarkut, kirjavankukertava hippipaita, diabetesranneke, valkoiset terveyssandaalit, ruskeat nylonsukat joiden reiät on parsittu punaisella langalla. Jäänsinisten silmien tarkka katse, haluttomuus alistua mihinkään kilttiin ja kesyyn. Tämä on enää piirrekimppu.

Joten palaan tähän tässä, käsi kipristyy korvalta, siirrän omat käteni toisen pysyvästi särkeviin kohtiin, jotka särkevät silloinkin kun hän ei niitä muista vaan keskittyy muuhun, kirjoittamaan konekieltä, jota en osaa lukea mutta jota usein katselen olan takaa ja kysyn, mitä tarkoittaa tuo tai tuo kirjainyhdistelmä, ja ajattelen protokollia ja operaatioita ja sitä kummallista seikkaa, että hän osaa tuota kieltä. (Ja se osittain pitää nuo tietyt kohdat kipeinä.) Nostan käteni lepäämään noiden kohtien päälle ja keskityn siihen, miltä käsistä tuntuu, mitä kädet kuulevat ja näkevät. Tai ehkä on väärin sanoa, että keskityn, se kuulostaa jotenkin ponnistavalta; ei, liu'utan kiinnostukseni siihen, ei sen kummempaa. Tunnen lämmön ja kireyden ja hetken kuluttua alan hahmottaa, miten ihon läpi kasvaa pieniä tunnustelevia säikeitä molemmin puolin ja punoutuu säännölliseksi kuvioksi, täplikkääksi kukastoksi, jossa aina kahdeksan kukkaa ympäröi keskelle puhkeavaa vinoneliötä, jonka sisällä on ympyrä, jonka sisällä kahdeksan pienenpientä pistettä ja niiden keskellä aukko, ovi jonnekin toisaalle. Panen merkille, en kysy mitään, nukahdan hetkeksi, herään kädet edelleen niillä kohdillaan, huomaan jännityksen sulaneen niiden alta, hengitän poskea, nostan kädet, annan niiden liukua toisaalle.

Vaihdamme pitelijän ja pidellyn roolia kuin laiskat mainingit, ajatuksitta ja toistuen. Aamu kuluu muttei mene hukkaan tai katoa. On vaikeaa sanoa, nukummeko vai valvommeko. Kirkkaat kuvat huuhtoutuvat tajunnan läpi - kuollut linnunpoikanen polulla, sen siipisulkien säälittävät, pölyhuiskamaiset alut, ja sitten toisaalta runsaat elävät linnut, kuin ihmeen kaupalla ympäristöään tutkivat, lehahtavat, varoitushuutavat, valppaat, mosaiikkiainespussi joka kasvaa vuosi toisensa perään, luuttuamistani lattioista lähtenyt ruskea möljä, miten koira säikähtää tietokonereppua vaikkei se edes liiku tai kahahda, ja kaikki minkä näen, ikuinen arvoitus intialaisessa seinävaatteessa, miksi hevosten alle on pitänyt piirtää kukkaset ja norsujen alle pienet punaiset rummut, on kuin joku tamppaisi mattoja ulkona, muttei kai kukaan mattoja tuntikaupalla tamppaa.

Kun heräsin, olin niin onnellinen, että itkin. En edes oikein tiedä, miksi, sellaiselta vain joskus tuntuu.

Konsertti-ilta ja seuraava aamu

Oikeasti olen jo palannut ja makaan sängyssä kissojen ja koirien kanssa ja hieroin tänään kaksi asiakastakin. Mutta en ajatellut kirjoittaa siitä, enkä myöskään siitä, miten kummallista on, että suomalaiset istuvat piknikillä näin koleassa säässä.

Koska olen myös muualla: konsertissa. En muista, kerroinko siitä, mutta yksi käsittämättömimpiä tempauksia tällä matkalla oli ostaa konserttiliput klassisen musiikin konserttiin. Tai no, ei siinä vielä ole käsittämättömyyttä, mutta että konsertti pidettiin satoja vuosia vanhassa linnassa, että pianistin listalla oli arvostamiani säveltäjiä (Debussysta nyt kaikki kai pitävät, mutta että Grieg ja Ravel... kas kun ei Faure, sitten olisin varmaan itkenyt alusta loppuun saakka, eli ehkä hyvä ettei ollut), ja että päädyimme varaamaan majapaikat 1200-luvun palatsista, koska linnan bed and breakfast nyt sattui olemaan lähellä ja kohtuuhintainen. (Ei pidemmän päälle, mutta yhdeksi yöksi menettelevä... emme nimittäin halunneet rymytä tuntia pimeissä pusikoissa konsertin jälkeen parinkymmenen euron takia.) Jotenkin kokonaispaketista tuli sellainen, että minun oli vaikeaa istuttaa itseni siihen etukäteen. Eihän tuollaista tapahdu kuin saduissa!

Mutta siinä me nyt yhtäkaikkisesti olemme, avaamassa ravintolan ovea ja astumassa sisään, tilaamassa ja mainitsemassa konsertista, jonka takia saamme alennuksen. Ruoka on valtavan hyvää, tilaamme myös jälkiruokaa, todellisuudentajuun on vaikeaa päästä käsiksi. Linnan porteilla odottaa muitakin. Sisäpihalla kasvillisuus piirtyy valoääriviivoin. Fauni panee merkille miehen, jonka täytyy hänestä olla pianisti: liian haahu taiteelliseksi johtajaksi, mutta painelee sisään henkilökunnan tyyliin. Hän on oikeassa. Luovutan printin sähköpostista, saamme kaksi lippua. Paikat toiselta riviltä. Huone on korkeakattoinen, aika pieni ja intiimi. Kiiltävä flyygeli täyttää sen etuosan. Tuolien jalat on suljettu jalkapuiden sisään niin ettei niitä pysty liikuttelemaan.

Pianisti pyyhältää sisään, ei vilkaisekaan yleisöön kumartaessaan, istuu flyygelin ääreen, haroo hiusretalettaan pois kaljulta valppumasta, asettaa sormet koskettimille. Hän kurtistaa kulmiaan, sulkee silmänsä ja heijaa hivenen eestaas. Sitten hän hengittelee syvään. Juuri kun alan uskoa, että rutiini vie vielä pitkään, sormet napauttavat koskettimista ensimmäiset soinnut.

Jos siihen saakka kaikkea järjestelyä onkin rasittanut tietty epätodellisuuden tuntu, nyt sellaista ei voi enää havaita. Musiikki sitoo huoneen eletyksi ja konkreettiseksi. Edessä istuvan miehen hiukset tunkeutuvat ihon pienenpienistä rei'istä lyhyinä ja sojottavina. Liivin olkapäällä lepää leivänmuru. Levottoman oloinen silmänsä kajalilla rumiksi suhrannut nainen taittelee hermostuneen oloisena silmälaseja pitkillä sormillaan. Pianistin sormet eivät vaikuta hermostuneilta. Ne kajauttavat flyygelistä ääniä. Seuraan levottomana, miten pitkään mies painaa kaikupedaalia. Ja miten hyvin hän pysyy tahdissa ja onnistuu tekemään Griegistä omansa, oman tulkintansa, jotakin mikä on samalla tietty sävellys ja sitten toisaalta jotain hänestä itsestään kertovaa.

Kuuntelen musiikkia ja tarkkailen pianistin sormiergonomiaa. Se on loistava, vaikka hänen olkanivelensä asennosta olisi huomautettavaa. Näen hänen välillä kohentavan lapatukeaan, rutiininomaisesti. Tiedän melko varmasti, mistä kohdin hänen selästään löytyisi kipeitä kohtia ja millä harjoituksilla lapatuki saataisiin kannattelemaan paremmin, pysyvämmin. Välillä pianisti pipertää samalla tavalla kuin saatan itse tehdä asiakkaan selän kanssa: käpertyy kohdan yläpuolelle, kallistaa päätään, tuijottaa koskettimia ikään kuin ne voisivat vastata hänen kysymyksiinsä, auttaa häntä. Pianistin alahuuli roikkuu, hän kurtistaa ja kohottaa kulmiaan korostetun voimakkaasti, liikkuu musiikkia eikä mitään muuta. Kappaleiden väliset tauot tuntuvat kauhistuttavan häntä. Niiden aikoina hän pitelee kiinni kravatistaan, kumartaa varpaisiinsa tuijottaen ja kiitoravaa tuolien välistä käytävää pois näkyvistä palatakseen pian nuottilehtien kanssa. Se on hyvin sympaattista.

Kun säveltäjä vaihtuu, hän vain murahtaa sen ääneen, istuutuu ja elehtii taas vain flyygelilleen.

Ei yllätä, että hän on valinnut romantikkoja esitettäväkseen. Kun kuuntelen musiikkia, jossa hän liikkuu, minun on täysin mahdotonta kuunnella häntä soittamassa Bachia tai Mozartia. Tai Händeliä, huh. Voin kuvitella hänen selvittävän niitä lävitse, mutten soittavan niitä, elävän niissä. Ehkä olen väärässä, mutta minusta kuulostaa siltä, että Griegkin on hänelle hieman liian pedanttia kamaa. Hän kiirehtii paikka paikoin ja venyttää taukoja toisaalla, haluaa ryöpyttää voimakkaammin ja iskevämmin.

Musiikki on kummallinen medium. Se kiinteyttää huoneen, tuo näkyväksi jotain mikä ihmisestä jäisi huomaamatta jos hänet tapaisi kahvilassa tai kadulla. Ja muutakin: romantiikan ajan musiikki on ensimmäinen koskaan saamani vihje siitä, että on olemassa ainakin joitakin toisia olentoja, sattumoisin ihmisiä, jotka kokevat jotain samantyyppistä kuin itse koen silloin kun olen niin kuohuksissa, etten osaa päättää, miten edetä, tai haluanko lainkaan edetä, ja yksittäiset hetket piirtyvät niin kauniina ja kauhistuttavina eteeni, että unohdan täysin tiedon siitä, millaiset asiat tapaavat parantaa elämänhallintaani ja millaiset eivät. On muitakin, todistetusti, jotka kokevat syvän kauhun ja surun yhdistyneenä kirkkaaseen lohdullisuuteen, jopa leikittelevään iloon, jotka tietävät niiden kietoutuvan yhteen tavalla, jossa ääripäät voimistuvat sen sijaan että niistä tulisi tasaista maksapasteijaa. On muitakin, joiden sisällä se ei pysy piilossa.

Sillä eihän se ole pysynyt piilossa. On tämä musiikki, tässä ja nyt. Se, kun ensimmäisen kerran poimin vihjeen talteen, tapahtui toki kauan sitten. Mutta sen hetken ja oivalluksen tuntu on palannut, läsnä, elettävissä uudelleen. Niin, tältä voi tuntua. Niin, muistakin voi tuntua tältä. Niin, se ei ole mitään, mikä pitäisi sulloa piiloon. Sen voi sulloa piiloon, tottahan toki. Sen voi sulloa piiloon itseltäänkin.

Mutta olen valppaana musiikissa, en sullomassa mitään mihinkään. Ja ajattelen ihmisiä, jotka eivät kohtaa klassista musiikkia lapsuudessaan. Kuinkahan pitkälle on mahdollista kulkea törmäämättä klassiseen musiikkiin? Eikä ehkä törmääminenkään riitä - kuinkahan pitkälle on mahdollista elää sillä tavalla ettei tule kuulleeksi koskaan sellaista klassista kappaletta, joka avaisi itselle oman kokemuksen monisyisyyttä ja moniäänisyyttä? Vai onko kokemus sellaista ennen musiikkia? Ehkä musiikki tekeekin siitä sellaisen? Tietynlainen musiikki?

Koko konsertin minua kalvaa kummallinen olo siitä, että jokin soittotyylissä on chopinmäistä. Että oikeastaan kappaleet ovat Chopin-Griegiä, Chopin-Ravelia ja Chopin-Debussya. (Ravelin kohdalla se tulee selkeimmin ilmi, Debussyn kohdalla vähiten selkeästi.)

En siten ylläty, kun encoreksi tulee Chopiniä. Niin: en osaa musiikinteorian termejä ja olen surkea tunnistamaan kappaleita nimeltä. Mutta jotakin on sentään tarttunut. Kuulen, että Chopinin kohdalla pianistin temperamentti toimisi parhaiten. Hän näyttää itse olevan samaa mieltä, koska valitsee Chopinin kappaleen lisäherkuksemme. Tuo kappale soikin sitten erinomaisesti ja vaivatta ja täysin sivuvivahteitta. Tai ehkä en vain osaa havaita niitä. Mutta se kuulostaa chopinmäiseltä Chopiniltä. Enkä nyt koeta kirjoittaa, että edelliset kappaleet olisi soitettu huonosti, ei sinne päinkään. Ne vain edistivät encorea.

Sitten konsertti on äkisti ohi, pianisti on pyyhältänyt yöhön kravatistaan littein sormin kiinni pitäen. Musiikki on riistetty. Kävelemme linnan alueelta ulos, kaupungin kumajavat kirkonkellot pysyttelevät vaiti, jasmiinien, angervojen, sitrusten ja jasmikkeiden kukintojen tuoksut eivät tunnu päivänpainostavina vaan tuskin erottuvat, suurella tuomiokirkon aukiolla istuu suljettujen kahviloiden pöydissä ihmisiä, joille tuodaan enoteekista lasillisia. Menemme enoteekin terassille, konsertti on tyhjentänyt minusta liikkeen ja äänet. Kaksi punkkulasia maksaa yhteensä kuusi euroa. Saamme valtavat kupilliset suolaisia nakerreltavia palanpainikkeeksi.

Matka on loppumassa.

Olen ajopuunväsynyt, meren kulmattomaksi hioman keramiikansirun väsynyt, merkityksettömän maininginhuokauksen väsynyt. Mieli ei takerru sanoihin.

Palatsissa on vaikeaa nukkua, koska musiikki on tönäissyt sanattomia ajatuksia liikeelle. Niille on löydettävä sanat. Nyt mieli takertuu, raastaa, ja rauhoittuu vasta kun on saanut aikaan merkitysten alustavan punoksen.

Nukahdan vain hieman ennen kuin sunnuntaiaamun kirkonkellot alkavat useista kirkoista raiata kello seitsemän kumajavaa riemuaan. Nauramme kelloille, tuhatkaksisataaluvun pyöreälle pikku ikkunaiselle, joka voi olla ampuma-aukkokin alun perin, tykki alkaa yskiä laukauksiaan, pum, lasit helisevät, pum, torvisoittokunta kaupunkiaukiolla törähtää vauhtiin ja hönkyy menemään marsseja ja wienervalsseja. Nauramme ja olemme niin hereillä, että seuraavana yönä, kun Napoli on suistunut jalkallohuumaan, ei autontorvilta ole lainkaan vaikeaa nukahtaa.

Voi, kunpa osaisin olla niin väsynyt nytkin. Kello kirii yli puolenyön, jalan olisi saatava palautua unessa, huomenna on työpäivä. 

Sanat ja sorrettujen pedagogiikka

(Huomasin otsikkoa nakuttaessani, etten osaa kirjoittaa sanaa "pedagogiikka" tarkistamatta sen kirjoitusasua kirjan kannesta. Ei ihme, etten osaa sovitella ylleni asiantuntijan manttelia. Muitakin ongelmia siinä on - niistä lisää kirjoituksessa alla.)

Luen Paulo Freiren Sorrettujen pedagogiikkaa ja mietin, mitä ihmettä mahtavat tarkoittaa siitä muutamassa otteessa kuulemani ja lukemani arviot teoksen huonosti meidän aikaamme istuvuudesta. Tietysti Freire kirjoittaa brasilialaisista maatyöläisistä vuosikymmeniä sitten, mutta eikö muka meidänkin maailmassamme eletä hierarkioita? Ne eivät ehkä ole yhtä riuduttavan luuduttavia (ainakaan länsimaisen ihmisten yhteiskunnan sisällä - mutta miten kapea tarkastelukulma! pohjoinen-etelä? eläinten oikeudet?) mutta eivätkö ne silti ole tunnistettavia ja lamaannuttavia? Asiantuntijatehtävät vs. paskaduuni, esimerkiksi tähän törmää tuon tuosta. (Törmäsin siihen eilen keskustellessani ystävän kanssa ja melkein alkoi itkettää.) Työssäkäyminen vs. työttömyys. (Eikö työkkärin harjoitteluissa olekin ainakin osittain kyse jostain sellaisesta, jossa ihmisiä koetetaan säilöä nätimmin?) Naisten ja miesten välinen palkkakuilu (etenkin niissä asiantuntijatehtävissä); tästä ei voi alkaa keskustella ilman että aika pian joku alkaa käristä, miksi naiset eivät hae teknisille aloille - ja on lähestulkoon provokaatiota kysyä, että kävisiköhän niin tapahtuessa siten, että teknisten alojen naisten, ja kenties pian miestenkin, palkat alkaisivat laskea suhteutettuna muiden alojen palkkaukseen. Normaaliuspaineet ylipäänsä ja häpeä, jota varmasti lähes jokainen joutuu nieleksimään aina välillä sen takia, ettei ole osannut asettua normaaliin jakojäännöksittä, pienittä kummallisuuksitta. Sinne saakka että antaa normaalille palttua, ainakin. (Onko se koskaan täysin mahdollista, ainakaan yksin? Kirjoittaminen auttaa siinä: se johtuu siitä, että tätä ei tehdä yksin. Ei ole vitsi, kun sanon tämän olevan kirjeenvaihtoa, tämän mitä moni pelkää kuollakseen ja mistä aina välillä hyväntahtoisesti varoitellaan: asettaa itsestään informaatiota verkkoon kenen hyvänsä luettavaksi.)

Niin: kirjoittaminen. Paulo Freire kirjoittaa kirjoittamisesta näin:

Analysoidessamme dialogia inhimillisenä imiönä löydämme sen olennaisimman piirteen: sanan. Sana on muutakin kuin vain väline, joka mahdollistaa dialogin. Siksi on tarkasteltava sen perusrakennetta. Sanalla on kaksi ulottuvuutta: reflektio ja toiminta. Niiden vuorovaikutus on niin kiinteää, että jos toinen ulottuvuus - edes osittain - uhrataan, kärsii toinenkin välittömästi. Aitoa sanaa ei ole olemassa ilman praksista. Aidon sana lausuminen on maailman muuttamista.

Epäaito sana, joka ei kykene muuttamaan maailmaa, syntyy, kun sen perusulottuvuudet asetetaan toisiaan vasten. Kun sanalta riistetään toiminnan ulottuvuus, kärsii reflektion kyky automaattisesti ja sana muuttuu joutavaksi höpinäksi, vieraantuneeksi ja vieraannuttavaksi "sanahelinäksi" - verbalismiksi. Siitä tulee tyhjä sana, joka ei kykene kyseenalaistamaan maailmaa. Kyseenalaistaminen ei nimittäin ole mahdollista ilman sitoutumista muutokseen eikä muutosta ole ilman toimintaa.

Jos toisaalta painotetaan vain toimintaa reflektion kustannuksella, sana muuttuu aktivismiksi. Tällainen toiminta toiminnan vuoksi estää aidon tietoisen käytännön ja tekee dialogin mahdottomaksi. Molemmat vastakkainasettelut luovat epäaitoja olemisen muotoja ja samalla epäaitoja ajattelumalleja, jotka puolestaan vahvistavat alkuperäistä vastakkainasettelua.

(Freire, Sorrettujen pedagogiikka, suom. Joel Kuortti, s. 95-96.)

Heti ensimmäiseksi on todettava, että korvaani särähtää aika voimakkaasti tuo tuomitseminen aitoon ja epäaitoon. Tavallaan olen Freiren kanssa samaa mieltä siinä, että kieli on elävimmillään, voimakkaimmillaan ja kiinnostavimmillaan sitoutuessaan toimintaan - sanallistamattoman sanallistamiseen, nimeämiseen, jäsentämiseen, työn järjestämiseen, ihmisten lähentämiseen ja niin edelleen, muutokseen - enkä tietysti ole ainoa näin ajatteleva. (Vastaava ajatus reflektion ja toiminnan yhteydestä löytyy myös Deweylta, ja samoin tuo aidon sanan mahti - se olisi sanan ruumiillistuminen, kuvaus siitä, miten sanat kantavat sisällään merkitystä, eivät kuten bussi matkustajiaan vaan kuten odottava eläin poikastaan. Eroja tietysti kannoissa on: Freire ajattelee ainakin tässä kohdin välineen joksikin aika ulkoiseksi, ehkä myös hyödyn, kun taas Deweylta löytyy omituinen dialektinen humpsautus sen suhteen, että lopulta kaikkein hyödyllisintä on taide tai esteettinen, koska se niin konkreettisesti muuttaa meitä ja maailmaa, sitoo meidät maailmaan avaten aisteja ja kiinnostusta.) Ja sitten toisaalta: Minun on aika vaikeaa uskoa, että olisi mitään yksiselitteistä universaalijakoa aitoon ja epäaitoon. Se, mikä on yhdessä kehitystasossa tai elämäntilanteessa puhuttelevaa, ei toisessa välttämättä ole. Ehkä tämä voisi tarkoittaa sitä, että meidän yhteiskunnassamme hierarkiat ovat pienempiä, henkilökohtaisempia, piilotetumpia? Tätäkö tarkoitetaan postmodernilla? Joskus voi olla vaikeaa löytää toista ihmistä, joka kokisi saman painon olemisen tavassaan, samat vaikeudet pyristellä sen alta.

Tietysti on myös tekstejä, joiden siivet eivät tunnu kantavan juuri tekijää pidemmälle - ei minun tarvitse kuin ajatella ukin vanhuuspäivillään aloittamaa runoharrastusta, jonka säkeet eivät onnistuneet liikauttamaan ketään "käki mehtässä kukkuu, sisällä vaimo nukkuu" -tyylillään; minulta jäi tajuamatta, miksi ukki ei purkanut herravihaansa tai alkoholismikokemuksiaan runoihin, ehkä hän ei ajatellut sellaista soveliaaksi tai ehkä se edusti hänelle jotain mistä oli jo menty eteenpäin ja hän oli sopeutumassa tai solmimassa rauhan maailman kanssa juuri ennen kuolemaansa, tiedä tuosta. Silti oli aivan selkeää, että runot tekivät jotain ukissa ja ukille, ne kiinnostivat häntä, pitivät häntä vireänä, selvästi olivat tärkeä osa hänen päiviään. Minusta tuntuisi jotenkin karmivalta sanoa, etteivät ne olleet aitoja sanoja tai yritys dialogiin. Selvästi ukki yritti dialogia niiden kautta. Minä se en onnistunut kuulemaan olennaista noiden ontuen mutta päättäväisesti ja sangen arvattavasti rimmaavien pastoraali-idyllien takaa. Kuuntelin kyllä kohteliaasti mutten oikein kuullut, mistä oli kyse. Kommunikaatio on pirun vaikeaa.

Joskus kun luen kritiikkejä toisen tekstiin, ajattelen juuri tuota: jaaha, kriitikko ei ole onnistunut kuulemaan kieltä elävänä. Sellaista sattuu. Se sattuu. Tuntuu pahalta joutua kuulemaan, tulla leimatuksi, että on vain sanahelistellyt, jos on mielestään tehnyt jotakin, minkä on tuntenut vapauttavan omaa olemista ja tarkentavan käsityskykyä, kykyä löytää yhteyksiä toisiin, kykyä havahtua. Minulla on aika paljon kokemusta tästä, ei niinkään oikeastaan minkään oikean kirjoituksiani koskevan kritiikin kohteeksi joutumisesta, ehkä koska ajatus oikeasta julkaisemisesta tuntuu älyttömän pelottavalta sen jälkeen, miten kirjoittamiseen on suhtauduttu esimerkiksi kotonani. En usko koskaan pystyväni kirjoittamaan vanhemmilleni ja puhumisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Useimmiten mitään yhteyttä ei synny. Se saa vähän säikyksi sen suhteen, pystyisikö koskaan kirjoittamaan mitään aitoa. (Tuo jako tuntuu lamaannuttavalta, sitä on helppoa alkaa pelätä.) Ja silti - huomaan eläväni kieltä, sanallistavani, tutkivani maailmaa kielen kautta, solmivani yhteyksiä. Jotkut kirjoittamani asiat ovat olleet enemmän sormiharjoituksia ja hajatelmia, mutta niitäkin välillä tarvitaan, jotta edes joskus asiat tiivistyvät ja teksti elää ja hengittää.

Ymmärrän kyllä erottelun aktivismiin, verbalismiin ja aitoon sanaan, ymmärrän sen sitä kautta, miten ajattelen joistain omista teksteistäni ja siitä, mitä joskus jossain tulen sanoneeksi, kuulen sanovani. (Eikö muuten ole kummallista, miten yksi vieraannuttavimpia kokemuksia on se, kun pelkää sanoa jotain ja silti kokee välttämättömäksi sen sanomisen ääneen tässä ja nyt, ja sitten sitä ikään kuin jähmeästi siirtyy oman itsensä ulkopuolelle kuullakseen, miten sanat oksentuvat puuroisen kuuloisina suusta ulos - minun on täysin mahdotonta kuvitella missään tilanteessa ääntäni muuta kuin puuroiseksi, kun puhun, se on niin täynnä pelkoa siitä, että pian jo joku nauraa ja huutaa "vammainen"; soisin tämän menevän ohitse jo, ei sellaista ole sattunut pitkiin aikoihin, mutta ehkä on hyväkin, ettei se mene ohi, kun kuitenkin uskallan puhuakin jo ja jopa ihan vieraillekin ihmisille; ehkä on hyvä muistaa, mitä on jähmettyä pelosta konkreettisesti, se ehkä saa keskittymään tarmokkaammin sellaisten tilanteiden rakentamiseen, joissa kenenkään ei tarvitsisi jähmettyä mykäksi pelosta - eikö ole kummallista, että yksi vieraannuttavimpia kokemuksia on sellainen kokemus, jonka kai pitäisi tulkita tarkoittavan vieraantumisen torjumista, aktiivisen asenteen ottamista, uskallusta? Miten tuollaisessa tilanteessa voisi tuntea toimivansa sen sijaan että sanottava vain maagisesti ja kivulloisesti pusertuu itsestä ulos? Tuntuuko subjektiivisuus, subjektiminä, aina yhtä oudolta ja vieraalta? Ehkä tämän takia kiinnyin Meadiin ja päätin tarttua pragmatisteihin kauan sitten. Meadin kirjoitus siitä, miten subjektiminää ei koskaan ehdi saada kiinni, talletettua, kuulosti tutulta ja liittyi itseäni askarruttavaan ongelmaan, jonka kuvasin yllä - siihen, miten tulee sanoneeksi jotain, jonka haluaa sanoa mutta jonka samalla haluaisi olla sanomatta, koska pelkää niin kovasti, ja miten vieraalta tuo toimiva minä tuntuu.)

Siis: Ymmärrän kyllä erottelun aktivismiin, verbalismiin ja aitoon sanaan, ymmärrän sen sitä kautta, miten ajattelen joistain omista teksteistäni ja siitä, mitä joskus jossain tulen sanoneeksi, kuulen sanovani. Tiedän joskus sanovani asioita, jotka on tarkoitettu pehmentämään eroja ja jotka vain helisevät. Mitä sinulle kuuluu, esimerkiksi. Olen menettänyt uskoni sen kykyyn saada aikaan mitään järjellistä vastausta, ainakaan yleensä. Yhtä hyvin voisin sanoa: "Suhtaudun sinuun ystävällismielisesti ja aion kunnioittaa sinua. Siirtyisimmekö nyt itse asiaan, kiitos." Jos toinen haluaakin kertoa jostain itseään ravisuttaneesta, harvemmin hän siihen menee mitä sinulle kuuluu -kysymykseni kautta. En ole ihan varma siitä, pidänkö tällaisesta kohteliaisuudesta. Enimmäkseen en. Siksi minun on vaikeaa keskustella uusien opiskelutovereideni kanssa kohteliaisuudesta. Tulin nimittäin möläyttäneeksi eräässä keskustelussa, että uudella alalla henki on hurjan erilainen kuin siellä, mistä tulen. (Tai ainakin millainen se oli silloin kauan sitten, siitähän on aikaa jo. Eivät asiat pysy samoina.) Millä tavalla, haluttiin tietää. No, täällä ollaan kauhean kohteliaita, sanoin. Sehän on vain hyvä asia, he sanoivat ja utelivat lisää, millä tavalla aiemmin oltiin epäkohteliaita. Kuvailin vähän tyyliä ja he vaikuttivat täysin kauhistuneilta. Täällä on varmasti ihanaa olla, he sitten sanoivat. Tavallaan, sanoin, tavallaan... ja toisaalta ei ollenkaan. Toisaalta minä kaipaan avoimuutta ja eläviä ristiriitoja. Kohteliaisuus voi peittää melkoisia julmuuksia. Eikä niihin osaa puuttua, kun niitä ei kohteliaisuudelta huomaa. Keskustelutoverit näyttivät siltä, kun joku olisi kipannut heidän niskaansa jääkylmää vettä.

Keskustelussa tietää kyllä, väittäisin, useimmiten aika hyvin, liikutaanko sanahelinässä (me ollaan ryhmä, me ollaan hyvä ryhmä, ehkä vähän paheksutaan muita, meillä on proggis, me tehdään sitä näin ja näin), joka on sekin, älä käsitä väärin, erittäin tärkeää, koska ihminen on hauras pieni olento ja usein vaikeisiin asioihin voi kaivautua vasta kun on riittävän turvallinen olo, ja sitähän sanahelinä juuri luo, vai möyritäänkö jossain aidosti muuttuvassa, muokkautuvassa, epävarmassa tilassa. Vai onko kyse siitä, että koetan nyt saada tuon toisen suostumaan liiemmittä vastalauseitta johonkin, minkä näen parhaaksi etenemistavaksi (aktivismi). (Mitä aktivismiin tulee terminä, minua on aina ällöttänyt itsensä aktivistiksi mieltäminen ja olen murissut, jos toinen on kuvannut minut aktivistina, koska jotenkin olen ajatellut, että aktivismi tarkoittaisi sellaista näkemystä, että tietää jo, mihin pitäisi mennä, ja nyt vaan pistettäisiin tuulemaan - ja minähän en tiedä! Voin tietää jostain, että ei, tätä en ainakaan halua, mutta ei minulla ole valmiita vastauksia etenemisen suhteen itselleni, saati sitten toisille. Yhdessä kirjassa, metodioppaassa, jota luin eilen, tuli esiin aavistuksen verran aktivismimainen asenne: siinä esiteltiin tietty metodi ja mainittiin, että vaikka metodissa on vakavia aukkokohtia ja ongelmia, se on silti paras nykyään tunnettu etenemistapa ja niin sitä käytettäköön, aamen: on turhaa kritisoida etenemistavan ongelmia, jos ei ole esittää vaihtoehtoista käytäntöä tilalle. Teki mieli parahtaa: Ei kai etenemistavan ongelmien esiintuominen välttämättä tarkoita, että haluaisi tuon etenemistavan kieltämistä! Ehkä sitä voisi hienosäätää? Mitä muuta tieteen historia on ollut kuin samperinmoista hienosäätöä ja luovimista pahimpien karikkojen ympäri? Ei kai metodioppaan tarkoitus ole tukkia ihmisten suuta ja estää heitä epäilemästä? Mikä ihmeen metodi se semmoinen on, joka niiskauttaa epäilyksen nähdessään ja toteaa: "Hedelmätöntä, lopeta heti!" - Hetkittäin tietysti saatan olla hyvinkin varma siitä, että jotta tämä tietty tekemäksemme hyväksytty palanen saadaan valmiiksi, on tehtävä ensin näin, sitten näin ja sitten näin. Mutta herramunjee, ei ole yleensä kovinkaan kaukana se hetki, kun äkisti kesken tekemistä tajuan, miten mielivaltaista se kaikki on... vaikkapa tekstiä tarkastettaessa pilkku- tai yhdyssanasäännöt: miten erilaiset eri kielissä, miten luonnollisina kuullut, miten paljon tekstin sisällön vastaanottoon vaikuttavat... no, korjaan nämä nyt silti tähän, koska näin me teemme, mutta en voi olla kysymättä, lopulta, mikä tämän kaiken syvempi merkitys on. Eikö tosiaan olisi jotain mielekkäämpääkin kuin viilata pilkkua tai irvailla siitä, ettei joku opi yhdyssanasääntöjä? Ovatko ne tärkeitä juttuja, lopulta?)

En tiedä, kuulostaako tämä sinusta tutulta, mutta minusta keskustelussa parasta on se tunne, kun huomaa jonkin uuden alkavan muotoutua - uuden tavan kokea, toimia, ymmärtää. Se on raskas ja vaarallinenkin tunne, mutta yhtäkaikkisen kihelmöivä. (Kahdenkesken en koe tuota vieraantumista itsestäni sanoessani jotain merkityksellistä; ehkä siinä on syy siihen, miksi pidän keskustelemisesta kahden kesken tai miksei kolmin ja neljinkin, mutta ei suuremmassa seurueessa.)

Tavallaan Freiren lukeminen saa toiveikkaaksi ja tavallaan ei. Hän kuvaa joitain hyvin tuttuja kehityskulkuja ja ajatuksia - kuten ettei toista voi emansipoida, voi auttaa ja kätilöidä ja pysytellä dialogissa, mutta lopulta muutos tapahtuu ihmisessä itsessään - ja yhdistelee kiinnostavalla tavalla eksistentialismia ja marxilaisuutta. Mutta sitten: kuten eksistentialismi, ainakin, ja ehkä myös marxilaisuus, teksti on hirvittävän ihmiskeskeistä. Kavahdan sitä kohtaa, jossa Freire kirjoittaa kasvatuksen vapauden käytäntönä kiistävän, että maailma olisi ihmisistä irrallinen todellisuus. Siteeraan:

Aito pohdinta ei tarkastele ihmisiä abstrakteina eikä maailmaa ilman ihmisiä, vaan ihmisiä suhteissaan maailmaan. Näissä suhteissa tietoisuus ja maailma ovat samanaikaisia: tietoisuus ei edellä maailmaa eikä ole sen seuraus... Yhdessä chileläisistä kulttuuriopintopiireistämme ryhmä keskustelu koodin pohjalta kultuurista antropologisena käsitteenä. Keskustelun aikana yksi maatyöläinen, joka talletuskäsityksen mukaisesti olisi luokiteltu täysin oppimattomaksi, sanoi: "Nyt ymmärrän, että ilman ihmistä ei ole maailmaa." Kasvattaja totesi: "Jos kehittelisimme tätä ajatusta ja olettaisimme, että kaikki ihmiset kuolisivat, mutta muutoin maailma säilyisi ennallaan puineen, lintuineen, eläimineen, jokineen, merineen, tähtineen (...) niin eikö tämä kaikki olisi maailma?" Tähän maatyöläinen puolestaan vastasi painokkaasti: "No ei. Eihän olisi ketään sanomassa: 'Tämä on maailma.'" (s. 87-88)

Minun on tietysti hyvin vaikeaa ajatella hyväksi sellaista maailman kuvausta, jossa esimerkiksi delfiinien maailma ei olisi maailma. Tai kissan maailma. Tai käärmeen. Tai minkä tahansa olennon, joka elää, tuntee ja havaitsee, jolla on intressejä. Minun on myös vaikeaa ajatella, että jos kerran puhutaan sorrosta, tässä maatyöläisen uudessa käsityksessä ei olisi otettu sortajan roolia. Enkä nyt tarkoita sitä, syökö hän lihaa vai ei - tarkoitan sitä, että tuossa kiistetään periaatteellisesti muu kuin symbolikielellinen, ihmiskielellinen kokemus. Sitä en tietenkään tahdo hyväksyä, koska se tuntuu aika kummalliselta rajaukselta. Kummalliselta, joskin laajasti hyväksytyltä. (Ja kun ajatellaan sortoa, on vaikeaa olla ajattelematta sitä, että onhan se tietysti aika kätevä kanta ajatella, ettei esimerkiksi häkkikanalla ole maailmaa, koska jos häkkikanalla ajattelee olevan maailman, ja tajuaa, millaiselta se saattaa vaikuttaa, ja miten itse on mukana pitämässä sitä rakennetta pystyssä - no, ei se ole mukava tuntemus.)

(Muistan erään keskustelun aiheen tiimoilta: "Tuo on kauhean kunnioitettavaa, ettet syö lihaa, mutta eikö se ole kauhean raskasta ajatella, miten tuotantoeläimiä pidetään?" Vastaan: totta kai se on, ja osittain siksi en syö lihaa. Toinen: niin sitten sun ei enää tarvitse ajatella sitä samalla tavalla. Minä: ei, ei sitä voi sulkea pois mitenkään, kyllä mä ajattelen sitä kun katselen, mitä ihmiset ostaa kaupoissa ja ottaa ravintolassa lautaselleen. Toinen: sehän on ihan kauheaa, se ei voi olla sulle hyväksi ajatella sitä niin paljon. Minä: no, toistaiseksi olen kyllä ihan tyytyväinen tähän asiaintilaan. Toinen: anteeksi että otin lihaa mutta mä en kyllä ikinä pystyisi jättämään sitä, tykkään siitä niin paljon. - - missä vaiheessa vältän hiuksenhienosti toteamasta, että se ei voi olla sulle hyväksi, että jäsennät itsesi noin riippuvaiseksi lihasta ja kyvyttömäksi muutokseen, mutta tietysti jätän sen toteamatta, koska, no, mitä se auttaisi? Mutisen jotain sen tyyppistä, että itsehän me meille tärkeät jutut valitsemme ja saamme valita. Ei multa tarvitse anteeksi pyytää. Hankalia kohtia, joihin aina välillä luiskahdetaan. Oma senhetkinen kyvyttömyys pysyä merkityksellisessä, pyörtö kohteliaisuuden puolelle, koska ei jaksa uskoa, että toiset voisivat olla niin suvereeneja, niin valmiita epämukavuuteen. Huooh. Vai onko kyse vain hiuksenhienosta arviosta, ettei toisen konfrontointi hänen pyydettyään anteeksi omalla tavallaan ainakaan saisi häntä suopeammaksi ajatukselle, että oikeastaan vankat käsitykset siitä, mihin itse pystyisi ja mihin ei, voivat olla haitallisia ja että niitä voi olla järkevää koetella? Paha sanoa. Omaa toimintaa on vaikeaa arvioida. Sotkuista spagettioksennusta kaikki tyynni. Välillä kyllä mietin, opinko joskus suoremmaksi. Haluanko oppia. Sitten kun välillä olen suora, kadun sitä pitkään ja hartaasti, koska minusta tuntuu, että olen koettanut päättää toisten puolesta, mikä olisi heille parhaaksi. Inhoan ainakin itse, kun minuun kohdistetaan sellaista asennetta ilmaisevaa käyttäytymistä. Saattaa vaatia aikamoisia ponnistuksia, etten saa vastareaktiota ehkä ihan järkevääkin asiaa vastaan vain sen takia, että se on esitetty tökerösti ja liian suoraan puuttuvasti.)

Freire on tanakasti sitä mieltä että vain sorretut voivat vapauttaa itsensä, että sortajat eivät voi niin tehdä. En voi kuin ajatella, mitä tällainen premissi tarkoittaisi eläinten oikeuksien kohdalla. Tai edes niiden kunnioittavamman kohtelun kohdalla. (No, ehkä onkin niin, että tuossa näkökulmassa koko kysymys olisi absurdi, koska eihän eläimillä ole maailmaa, kokemusta... ne hyväksytään esineenkaltaisiksi.) Freire kirjoittaa topakasti, ettei tilanteen muutos lähde koskaan sortajista. Sortajista voi kyllä tulla käännynnäisiä, jotka ajavat sorrettujen asiaa, mutta heitä painaa menneisyys: he eivät osaa uskoa, että sorrettujen on löydettävä oma äänensä, he uskovat, että sorrettuja on opetettava, heille on kerrottava, miten vallankumous tehdään ja niin edelleen. Oma ääni: taas ääni, sanat. Ikään kuin kieli vapauttaisi esineenä olemisesta. Kieli, eikä kokemus, hengitys ja kyky tuntea kipua ja mielihyvää.

Tietysti Freire kirjoittaakin pedagogiikasta. Miten sorrettuja voidaan kätilöidä ymmärtämään sorrettuutensa ja murtautumaan siitä ulos. Ei häntä kiinnosta perhosten tai saukkojen pedagogiikka. Mutta yhtäkaikkisesti en voi olla miettimättä, Freireä lukiessa, mikä voisi olla toisaalta esineeksi vain vaivalloisesti jäsennettävien, toisaalta selkeästi pedagogiikan kohteeksi sopimattomien olentojen sorron loppu. Toivottavasti Freire on yhtä väärässä sorron purkautumisen lähtökohdasta kuin maailmastakin. (Hupaisia toiveita ja tunnen itseni vähän huikentelevaiseksi kirjoittaessani, että Freire on väärässä. Mutta minusta kielen pitäminen kokemuksen välttämättömänä piirteenä on harhaista. Voi karmeus. Ojasta allikkoon: nyt minusta hän ei ole vain väärässä, vaan myös harhainen. Ääh. Ole sitten tässä leimaamatta ja tuomitsematta... ärsyyntynyttä naurua.)

Ihmisten kohdalla, ihmissorrettujen kohdalla, onko hän oikeassa? Ehkä hyvinkin. Mitä se tarkoittaisi asiantuntijuuden kohdalla, kysyn. Asiantuntijuuden perinteinen määritelmä Osaamisen kehittäminen työelämässä -kurssin luentomonisteiden mukaan: "Mastery of explicit and often certified knowledge on a certain subject." Tämä ei riitä kurssisynopsiksenkaan mukaan: perinteinen asiantuntijuuden määritelmä on liian staattinen ja subjektiivinen. Siinä asiantuntijuus kiinnittyy yksilöön ja tarkasti rajattuun aiheeseen, ja vieläpä eksplikoidun tiedon muodossa. Mitä olisi esimerkiksi kasvatusasiantuntijuus, jos Freiren ajatukseen pedagogiikasta on uskominen? Kai se olisi kykyä pysyä dialogissa kasvatettavien kanssa, kykyä kuunnella heidän kokemustaan, kykyä tukea heitä? Mitä on asiantuntijuus tuollaisessa toiminnassa? Eikö se olisi juuri sitä, että tietää, ettei voi hallita asiaa, että tavoiteltu muoto on vasta kehittymässä?

Esipuheessa Freire siteeraa toimittaja Marcio Moreira Alvesta, joka totesi Freirelle dogmaattisten oikeistolaisten ja vasemmistolaisten molempien kärsivän "epäilyn puutteesta"(s.41). Kohta on eittämättä herkullinen - ja tehokkaampi kuin satakaupalla sivuja varmuuteen pyrkimisen mielettömyydestä. Ajatella, että jonkun voidaan sanoa kärsivän epäilyn puutteesta! Olen kuullut todistuksia (enimmäkseen asianomaisen selän takana, tietysti) ihmisten kärsimyksistä heidän varmuuden puutteessaan ja/tai kutsumuksen puutteessaan, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun näen jonkun tulevan sanallistetuksi epäilyn puutteesta kärsiväksi. Hihityttää.

Entä jos hyväksyy omat kysymyksensä ja epäilynsä? Jos vain hyväksyy ne osaksi etenemistä? Onko sille edes vaihtoehtoa?

Ja: mistä nousee äkisti kummallinen varmuus, tuntu jostain asiasta kiinni pitämisestä? Se se kummalliselta tuntuu, tuo omituinen haluttomuus päästää kannasta irti. Minun on esimerkiksi hyvin vaikeaa ja jopa mahdotonta kuvitella, että äkisti jotenkin alkaisinkin lakata ajattelemasta, että muillakin eläimillä on maailmansa ja kokemuksensa. Miksi? Koska olen viettänyt aikaa niiden kanssa, tehnyt niiden kanssa asioita ja välillä ällistynyt niiden kyvyistä neuvotella asioista ilman sanoja. (Lukemani ja kuulemani nojalla suostun vieläpä kuvittelemaan, että niilläkin eläimillä, joita en tunne niin hyvin, niilläkin on mieltymyksensä ja pelkonsa ja kiinnostuksenkohteensa; en ymmärrä, miksi minun pitäisi pitää tuntemiani eläimiä poikkeuksena intressiensä suhteen vain siksi, että satun tuntemaan ne ja niitä toisia en.) Mitä se tarkoittaa, että olemme tehneet asioita yhdessä? Että olemme kuunnelleet toisiamme? Eikö se tarkoita, että jollain kummallisella tavalla eläimet ovat opettaneet minua, kasvattaneet minua johonkin suuntaan? Onko sittenkin niin, että niillä on ääni - vaikkei kieltä - ääni, toiveita ja kiinnostuksia, jotka ovat hahmotettavissa?

Tänä aamuna tulin ajatelleeksi ääntä, sanoja ja äänettömyyttä sekä ääneti viestimistä. Kurkku oli niin kipeä ja ääni maassa, etten pystynyt puhumaan. Harhailin huoneistossa eestaas etsien illan teekuppia. Fauni luuli minun suuttuneen hänelle, kun en vastannut mitään. Olisin osoittanut kuppia sen löydettyäni, mutta en löytänyt sitä. Lopulta löysin kuin löysinkin sen kaipaamani kupin, juuri kun kaasin kuumaa vettä jo toiseen kuppiin, ja koetin osoitella Faunille kuppeja ja kohautella harteita ja virnistellä osoittaakseni, että voi luoja minua pölkkypäätä, tässähän se kuppi oli siivosti keittiöön korjattuna, ja nyt likasin turhaan toisen kupin. Ei hän oikein ymmärtänyt. Oli otettava kynä ja kirjoitettava asia paperille. Se sai ajattelemaan, miten vaikeaa on joskus ilmaista asioita ilman sanoja. Joskus se on vaikeaa, joskus helppoa. Monet tunteet tulee ilmaisseeksi kehon asennolla ja äänen värillä silloinkin kun ne koettaa kätkeä. Mutta monimutkaisemmat asiat - vaikkapa toimintasuunnitelmat, intressit - jäävät helposti ilmaisematta sanoitta. Vaikka kyllä kai ne voivat olla sanoittakin. Ei - varmasti voivat.

Mietin ihmisen ja muun eläimen suhdetta edelleen. Sitä, miten voin opettaa eläimelle tempun ja tempun myötä tiettyä asennetta, mutta miten vieläkin enemmän koen sen opettavan minulle asioita. (Ehkä sekin kyllä kokee minun opettavan sitä kaikessa estottomuudessa, vatsani avoimessa paljastamisessa ja niin edelleen? Ehkä hämmennän sitä ja se oppii sietämään hämmennystä, toimimaan siinä?) Kumpi on opettaja, kumpi oppilas? Enkö juuri eläimiltä ole saanut eniten sen suhteen, mitä pidän oman sosiaalisessa ulottuvuudessa vapautumiseni kulmakivenä - ymmärrystä siitä, ettei vika siinä, ettei minua hyväksytty aikanaan, ollut etupäässä minussa vaan toisissa (plus tietysti jääräpäisyydessäni mukautua leikkiin kaikissa kohdin; minulle ehti kehittyä valtava jääräpäisyys, koska ammattikasvattajat eivät päässeet puuttumaan kasvamiseeni ennen kouluikää - sen on täytynyt tuntua raivostuttavalta niistä, jotka olivat omaksuneet ajatuksen, ettei sillä tavalla saa olla jääräpäinen; äidilläkin on vaikeuksia hyväksyä jääräpäisyyteni ja itseohjautuvuuteni, vaikka hän sanookin, että hänen tavoitteenaan oli antaa meille lapsille mahdollisuudet juuri siihen, hänelle kun sellaiseen ei juuri mahdollisuuksia annettu ja hän ehti lapsettomuuden venyessä ajatella moneen kertaan, miten hyödyllinen sellainen jääräpäisyys voisi olla piirteenä)? Että saan olla, miten olen (niin vaikea kuin siihen onkin uskoa toisinaan), tapahtua, kuten tapahdun? (Näitä on välillä vaikea hyväksyä itse.) Ja ettei sitä paheksuta tai siitä rankaista? (Vaan suhtaudutaan välinpitämättömästi - on melkoinen helpotus, ettei jotakuta erityisemmin kiinnosta jokin ero, ettei hän ala rakentaa siitä eriarvoisuutta.) Eikö juuri tämä ole se lahja, jonka hevoset, koirat ja kissat ovat antaneet? Eivät ne koskaan ole sanoneet, että olen vääränlainen ja minun pitää muuttua sellaiseksi kuin ne haluavat. Eivät ne ole yrittäneet kouluttaa minua, eivät sopeuttaa eivätkä ryhmäyttää. (Enkä nyt halua taaskaan esittää, että sopeutuminen ja ryhmäytyminen olisivat jotain itsessään pahaa. Mutta että ehkä ne korostuvat liikaa ihmisten maailmassa ja että niistä tietyin osin irtisanoutuminen demonisoidaan helposti. Muut eläimet eivät sentään yritä syyllistää siitä thoughtcrimesta, että joku on jostain ryhmän korostamasta mutta lopulta sen toiminnalle varsin merkityksettömästä yksityiskohdasta toista mieltä kuin muut ryhmän jäsenet tai yksinkertaisesti on päätynyt elämään toisella tavalla syystä tai toisesta.)

Nyt siirryn takaisin lukuhommiin ja lepäämään itseäni terveeksi. Ihmettelemään lisää sitä, miten kummalliseksi - miltei tunnistamattomaksi muutoin kuin aiemman kirjallisuuden pohjalta - kommunikaation kuvaus muuttuu, kun se keskittyy yksinomaan ihmisten väliseen kommunikaatioon.

Arvaa kuka?

Laivalla takaisinpäin pelaamme peliä nimeltään "Arvaa kuka?" Pelissä on värikuvia erinäköisistä naamoista, molemmilla samat naamat ruudukossaan. Kumpikin nostaa pakasta yhden naamoista ja toisen pitää tiukasti asetetuin kysymyksin ottaa selville, kenen kuva on noussut pakasta. Kysymykset kysytään vuorotellen. Ruudukosta saa käännettyä naamat piiloon sitä mukaa kun osoittautuu, ettei ainakaan tästä henkilöstä ole kyse.

Aluksi kysymme helposti poissulkevia kysymyksiä: Onko hän nainen? Onko hänellä otsatukka? Onko hänellä ruskeat silmät? Jo pian peli käy äärettömän tylsäksi. Kuusivuotias ei ehkä vielä osaisi päätellä, millaisia kysymyksiä kannattaa kysyä, jotta toista vähemmin arvauskerroin jäljelle jäämään enää yhden naamoista. Me taas kysymme samat kysymykset uudestaan. Sitten sovimme uudet, kiinnostavammat säännöt: Samaa kysymystä ei saa kysyä kahdesti, ei koko illan aikana.

Äkisti onkin edettävä intuitiivisemmalla alueella: Olisiko tämä henkilö kotonaan homoklubilla? Pitääkö hän modernia taidetta yleensä ottaen isona kusetuksena? Voisiko hän olla juristi? Onko hän ikinä elänyt tyydyttävässä parisuhteessa? Kutsuvatko hänen ystävänsä häntä takanapäin juonittelevaksi paskaksi? Harrastaako hän spinningiä?

Hämmästyttävintä on, että arvaaminen sujuu silti aivan yhtä nopeasti ja melkein yhtä varmasti. Pelaamme ehkä kymmenisen kierrosta muunnelluin säännöin, ja vain kolme arvausta kahdestakymmenestä menee täysin pieleen. Yli puolet arvauksista menee oikein, ja lopuissakin oikea vaihtoehto olisi toisen toisiksi todennäköisimpänä pitämä tyyppi.

Siinä on jotakin kammottavaa. Toki tällaisessa pelissä on nojattava ulkonäön perusteella stereotyypittelyyn, mutta stereotypioidemme yhteennatsaavudessa on jotakin pelottavaa. Me olemme kuitenkin kotoisin eri kaupungeista, syntyneet eri vuosikymmenellä, olemme valinneet aika erilaisen alan ja olemme rakentaneet molemmat ihan erilaiset kaveripiirit. Silti olemme molemmat hyvin varmoja siitä, että Hans kuuntelee heviä - katso nyt tuota ilmettä, ihan selvä juttu - ja että Heather kannattaa vasemmistolaista ajattelua. Ja Bill, Bill-parka on saanut suhteissaan pahasti nenilleen ja kärsii monenlaisista neuroottisista oireista. Kaikki tämä piirrettyjen kasvokuvien perusteella, joista emme näe edes pukeutumistyyliä. Riitaannumme oikeastaan vain aika pöntöistä yksityiskohdista, kuten siitä, tykkääkö Charles käyttää kravattia vai ei. Siinä intuitiomme menevät ristiin. (Oikeastaan nämä intuitioiden risteämiset ovat melkein kiinnostavimpia kohtia.)

Yksimielisyytemme on suorastaan typerryttävää. Millaiselta tuntuisi elää ihmisenä, joka kasvojensa muodon ja tietynlaisen hiuslaadun myötä saisi niskoilleen oletuksen, että "tää on energinen hyvä tyyppi" tai "tässä ihmisessä on pelottavia määriä kaunaisuutta" tai "hemmetti vie, hän varmasti myisi isoäitinsäkin"? Muistan elämästäni ainakin pari virhearviota. Esimerkiksi itse pidin Hurinaa niin kauniina, että hän varmasti suhtautuisi minuun todella ylimielisesti, jos yrittäisimme tutustua syvemmin. Vompsu ajatteli minusta aikanaan samoin. (Tätä tarkoitin kirjoittaessani aiemmin, joitakin viikkoja sitten kai, ettei kauniin naisen rooli ole ainakaan kovin helppo ja mutkaton. Ei olisi kovin mukavaa, jos suuri osa tuntemattomista ihmisistä tuosta noin vain ajattelisi, että tuo kuitenkin jotenkin pilkkaa ja hyväksikäyttää ja etteihän se nyt oikeasti voi toisista ihan tavallisista ihmisistä välittää.) Muitakin lienee ollut, mutta en nyt saa niitä päähäni.

Pelin myötä minulle tulee mieleen myös eräs lause, jonka kuulin sunnuntaina baarissa. Eräs tyttö, joka ei ollut koskaan tavannut minua aiemmin, väitti heti tietävänsä, kuka olen. "Häh, mistä sä voit sellaista tietää?" kysyin kiinnostuneena. Minulle kun ei itselleni ole lainkaan selvää, kuka tai millainen olen, ja ainoa asia, josta uskallan olla jokseenkin varma, on se, että varmasti yllätän itseni perinpohjaisesti seuraavan vuoden sisään. "No, siis sehän on ihan selvä, kyllähän sen nyt heti näkee", hän vastasi ja nyökkäsi. Jäin hämilleni, koska tulin ajatelleeksi sitäkin, miten tavallaan sitä on usein sokea itselleen siinä mielessä, että joskus kun selittää jotakin suurta omaa oppimistyyliään, havaitsemistaan tai kipukohtiaan koskelmaa oivallusta jollekulle toiselle, hän saattaa näyttää pitkästyneeltä ja sanoa, että onhan se ollut jo pitkään selvää. Kaikille muille paitsi itselle. Erityisen kummallista oli, että tyttö väitti tietävänsä, kuka olen, juuri sellaisessa tilanteessa, kun olin itse innostukseni taustalla hyvin hämmästynyt siitä, etten tahtonutkaan baarista heti keikan jälkeen kotosalle, kuten käy melkein aina, eikä ihmisten seura tuntunut minusta mitenkään uhkaavalta tai väsyttävältä, kuten se aina välillä tuntuu.

Mutta peliä pelatessa tulin ajatelleeksi, että ehkä se tosiaan on niin, ehkä olen yksi noista naamoista. Voin hieman hämätä leikkaamalla otsatukan tai hankkimalla andywarholmaiset silmälasit, mutta loputtomiin en voi vingata jengoiltaan ihmisten näkemystä siitä, millainen olen naamatasolla. Eikä siinä mitään, ei niin kauan, kun en suostu uskomaan heidän näkemystään orjallisesti, en silloin kun se tuntuu rajoittavan liikaa. Uskon kyllä mielelläni olevani lempeä, mutta ei sekään pidä täysin paikkaansa. Ei kukaan ole yksiselitteisen lempeä, tuota yhtä piirrettä esimerkkinä käyttäen. Eikä ole universaalia lempeyttä. Joissakin tilanteissa sekin, ettei tapa toista tuntoista olentoa, on julmaa. Esimerkiksi jos on vahingossa kuolettavasti vahingoittanut jotakin eläintä, sen kitumaan jättäminen ei ole erityisen lempeä teko.

Peliä pelatessani aloin ajatella uudella tavalla myös vastenmielisyyttäni naisellista pukeutumista kohtaan. Ehkä se on silkkaa yhteistyöhalukkuutta toisella tasolla, halukkuutta ilmoittaa jo heti kättelyssä, että ei, tämä nainen ei käy töissä paikassa, jossa hänet pakotettaisiin meikkivoiteeseen ja ripsiä pidentävään ripsariin, korkokenkiin ja siististi leikattuihin hiuksiin. Että hän ei koe likakammoa ja arvostaa hankinnoissaan käytettävyyttä enemmän kuin näyttävyyttä. Miksi haluaisin näyttää myöskään siltä kuin pitäisin hevistä tai klubeilla käymisestä, kun niin ei kuitenkaan ole? Tai että minulla olisi erityisen rock-henkinen asenne, kun kuitenkin kuuntelen lähinnä tyttöpoppia, etnistä ja semiklassista musiikkia sekä hassuja vaikeastiluokiteltavia lauluja?

Ulos laivasta kävellessämme katselin tavallista tarkemmin ihmisiä ympärillämme. Muistutin itseäni jokaisen kohdalla siitä, että ulkonäkö pettää. Mutta en voinut mitään sille, että panin merkille, miten monilla oli kasvoillaan katkerista ja huolestuneista ilmeistä painuneet juonteet. Kukaan ei ollut muuttanut heidän elämäänsä helpommaksi eikä paremmaksi, ja he itse olivat ehkä pitäneet joitakin muita tavoitteita hyvää oloa ja mielenrauhaa tärkeämpinä. Koetin painaa juonteet mieleeni, koska haluaisin itse olla päätöksissäni sillä lailla rohkea, etten liian halvalla menisi myymään hyvinvointiani ja mielenrauhaani. (Kukaan muu ei näet valvo niiden etua, ei pysty siihen. He eivät tarkalleen ottaen tiedä, miltä minusta kulloinkin tuntuu, ja vaikka kuinka yrittäisin tuntemukseni kuvata, kuvaus jää aina ilmiötä latteammaksi ja yksinkertaisemmaksi.)

Kotona havaitsin jouluamarylliksen viimeinkin alkaneen kukkia.