Meemi, nopeasti.

Suolaisissa pisaroissa on meemi, johon koen tarvetta osallistua vaikkapa vain siksi, että murran ajatuksen, ettei introvertti kokisi meemikeskustelun tarvetta...

Meemi kuuluu näin:

Kirjoita neljä asiaa, joissa tarkastelet omaa tunne- vs. asiakeskeisyyttäsi, ja toisaalta ekstro- vs. introverttiyttäsi.
1. tapa ajatella ja suhtautua asioihin
2. suhtautuminen ympäristöön ja vieraaseen/uuteen ainekseen
3. vuorovaikutustilanteet
4. energian hankintatavat ja ihmissuhteet

Ensinnäkin minusta on kauhean hankalaa arvuutella, olenko universaalisti ottaen tunne- vai asiakeskeinen. En edes tarkalleen ottaen ymmärrä, miten voisin olla korostuneesti jompaakumpaa tai ainakaan itse arvioida ajattelussani taipumustani. Sen kyllä huomaan, että tietyissä tilanteissa kiihdyn kovasti ja tuo kiihtymys värittää aistimukset ja informaationkäsittelyn siinä määrin, että lapset oikein huuhtoutuvat ovista ja ikkunoista pesuvesien mukana. Toisaalta kyllä luulen myös, että silloin, kun oikein tongin argumentaation syntyjä syviä ja koetan hahmottaa, pitääkö tietty ajatusrakennelma kutinsa (esim. voiko tietyn kausaaliketjun tosiaan päätellä näistä ja näistä tutkimustuloksista käsin), tunteeni eivät ole mitenkään poisleikatut - usein tällaiseen tehtävään liittyy jopa polttava tarpeellisuuden ja asiallisena pysymisen tärkeyden tuntu, jota on aika vaikeaa mieltää "asiakeskeiseksi".

No mutta, sen enempää murisematta voin ainakin todeta, että kaikissa testeissä, jotka olen tähän ikään mennessä tehnyt, olen saanut tulokseksi olevani introvertti. Se ei tietenkään tarkoita, etten pitäisi ihmisistä tai etten osaisi työskennellä ryhmässä tai että olisin erityisen kiinnostunut vain siitä, mitä minä tässä ja nyt teen ja ajattelen. Pikemminkin ajattelen asiaa rentoutumisen kannalta. Rentous on minulle vaikea juttu. Minussa kihisee hurjan paljon energiaa. Herään puuhakkaana, ja sängyllä lojuminen ja rauhallinen vain oleminen tuntuvat kauhean vierailta lajeilta. Jotenkin niissä voin kuitenkin onnistua silloin kun olen aivan tuttujen seurassa (muutama lähin ihminen) tai yksin. Isommassa joukossa koko kysymys rentoudesta tuntuu mielettömyydeltä. Mitenkä voisi ehtiä rentoutumaan ja vain hengittelemään, kun toisten mielialat, eleet ja ilmeet sekä heidän ideologioidensa sanoitukset tunkeutuvat tietoisuuteeni, hämmästyttävät, ihastuttavat ja virittävät minua tiettyyn suuntaan. (Joskus tietysti myös närkästyttävät, mutta sitä ei tapahdu kovin usein, koska valikoin seurani aika tarkasti.) Ja väsyttävät - huonolla, ylikuormittavalla tavalla.

Oikeastaan vasta tässä parin viime vuoden aikana olen oppinut tajuamaan, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä sähköistyneitä kuin itse olen. Että monen on oikeasti esimerkiksi vaikeaa pysyä hereillä! Tai herätä! Se tuntuu todella kummalliselta, enkä osaa kuvitella sitä. En osaa oikein hyvin myöskään kuvitella, miltä tuntuisi se, ettei kiinnostu siitä, mitä tekee. Että pitkästyisi kroonisesti omaan elämäänsä. Että kaipaisi lisää virikkeitä, jotain ekstremeä ja hurjaa. Tai jatkuvasti jotakin uutta.

Tämä rentoutumiskysymys on tietysti hyvin tunnepitoinen, olisi helppo ajatella ensin. Mutta onhan se myös asiapitoinen, hyvänen aika.

Tapa ajatella, kysyy meemi. Ainakin sen olen huomannut, että käsittelen mieluusti asioita jonkin verran itse ennen kuin pulautan ne muiden näkyville. Kai jokaisessa kaveripiirissä on muutama tyyppi, jotka ovat hurjan vaikutteille alttiita sillä lailla nopealla tavalla - he soittavat ja kysyvät, että se sanoi näin ja näin, mitä mä nyt teen, ja tekevät sitten juuri niin kuin toinen ehdottaa. Sitä on jotenkin vaikeaa ymmärtää, miten niin voi tapahtua. Kyllä minäkin kysyn neuvoa ja kuuntelen niitä, mutta menee jokin aika, että pureksin kunnolla saamani neuvon ymmärrettäväksi. Ja aika usein käy niinkin, että vaikka arvostan neuvon antajaa, jokin neuvossa saa minut epäröimään - ajattelen, etten ole nyt selvästi oikein osannut kommunikoida tilanteen kaikkia nyansseja neuvojalle, koska hän noin neuvoo. (Olen kai melko epäluuloinen enkä kovinkaan toiveikas kommunikaation suhteen. Minua hämmentävät ihmiset, jotka sanovat jostakusta toisista, että hän ymmärtää kaiken. En osaa oikein kuvitella sellaista, niin jäämätöntä kommunikaatiota ja ajatteluyhteyttä. Osaan kyllä kuvitella sellaisen kehollisen tason hyväksymisen, koska olen kokenut sellaisen. Harvoin, ohimenevästi, mutta kuitenkin. Tärkeä kokemus, jota ilman en varmasti pitäisi ihmisistä niin paljon.)

Olen oppinut kysymään neuvoja vasta näin päälle kolmikymppisenä. Aiemmin ajattelin, ettei ketään voisi vähemmän kiinnostaa, onko minulla ongelmia tai ei. Ei se ole mikään ihme, minun lapsuudenhistoriallani. Lapsuudessa ketään ei kiinnostanut. Aikuisilla oli omat isot ongelmansa eikä niistäkään puhuttu. Kerran kyllä soitin teininä auttavaan puhelimeen, ja siitä oli apua. Tunsin, että sitä ihmistä puhelimessa kiinnosti se, etten kokenut enää jaksavani. En kuitenkaan uskaltautunut koulupsykologille, kuten ääni puhelimessa ehdotti. Pelkäsin, että äiti romahtaisi kasaan, jos saisi kuulla, että minulla on vaikeaa. (Minulla ei ole saanut olla vaikeaa... minullahan on ollut "kaikki kunnossa".)

Kohtaan kaksi, tapa suhtautua ympäristöön ja uuteen ainekseen. Kirjoitin äsken, etten oikein ymmärrä uutuuksien ja äärikokemusten kahmimista. Toisaalta näin, mutta toisaalta taidan olla aika utelias toisten ihmisten ja muiden eläinten kokemusmaailmoja kohtaan. (Minusta niiden kokemisessa olen sananmukaisesti äärilläni, pyhää lähellä...) Pidän kyllä toistumisesta ja tuttuudesta, mutta en koe, että ne pysyisivät samana. Joka päivä talo, jossa asun, näyttäytyy erilaisena. Voin sulkea silmät ja katsoa sitä ihan uudella tavalla. Sama pätee puihin, nurmikonpalasiin, asfalttiin. Yksi hyvä uusi tapa, joka tyydyttää uteliaisuutta, on lukea lisää jostakin aiheesta. Esimerkiksi: mistä aineksista asfaltti on sekoitettu, miksi pitkäselkäisen ihmisen alaselkä kipeytyy helpommin kuin lyhytselkäisen, ja niin edelleen. Olen vähän hulluna teknisiin termeihin ja niiden määritelmiin. Toisaalta unohdan ne nopeasti, ellen käytä niitä säännöllisesti. Äh, en osaa tässäkään jakaa tunne- ja asiapitoisuuksia...

Sitten vuorovaikutustavat. Pidän seurasta, kunhan se on tarpeeksi pientä kerrallaan. Yksi tai kaksi ihmistä itsen lisäksi on minulle hyvä seura, isommassa huomaa helposti istuvansa hiljaa ja jännittyneenä ja kuuntelevansa, tulevansa äkisti hyvin itsetietoiseksi ja ujostuvansa siitä. Pienemmässä seurueessa niin ei tunnu käyvän. Siinä saatan olla liiankin riehakas ja ottaa joskus paljonkin tilaa, jos toinen antaa. (Yleensä kyllä päädyn pahoittelemaan tilannetta, jos olen mielestäni liikaa äänessä.) Toisaalta saatan tahtoa voimakkaasti joitakin asioita ja silloin saatan paljastua varsin tarmokkaaksi suostuttelijaksi. Isommassa seurueessa minulle ei tule yleensä mieleenkään, että voisin alkaa suostutella seuruetta mihinkään. Isoissa seurueissa tuntuu usein ehkä juuri sen vuoksi kurjalta. Jotenkin eteneminen on hidasta ja poukkoilevaa ja tuntuu, että yhteistä tahtoa on vaikeaa löytää. (No tottavie, kun en itse uskalla mitenkään osallistua sen muovaamiseen... huooh! Olisi niin paljon opittavaa!) Vuorovaikutustyylin kohdalla on ehkä vähäsen helpompi hahmottaa, miten tunne- ja asiapitoisuus voitaisiin jäsentää. Sanoisin näin: Jos näen, että toisella on sukka rutussa ja paha mieli, minun on hyvin vaikeaa keskittyä vähään aikaan mihinkään muuhun kuin hänen kokoon kursimiseensa. (Joka voi tietysti jonkun kohdalla tarkoittaa sitä, että olen kuin en huomaisikaan, silti keskittyen anturoimaan hänen mielialaansa.) Ja jos minulla on paha mieli, saatan olla joko hyvin asioissa pitäytyvä ja superkohtelias tai sitten läväyttää pahan oloni näkyville silmänräpäyksessä. Riippuu aika paljon siitä, luotanko keskustelukumppaaniin vai en. Mutta joka tapauksessa: jos vuorovaikutuksen tunnelma on ikävä, ei informaatiokaan virtaa esteettä. (Veikkaan kyllä, että näin se menee muidenkin kohdalla. Vai?)

Pidän kyllä siitä, että informaatio liikkuu sutjakkaasti. (Kuten sanottua, olen pannahisen utelias.) Siinä mielessä voisi ajatella, että olen vuorovaikutuksessa asiapitoinen kommunikoija. Joskus ärryn, jos hyvässä hengessä toteutuvassa keskustelussa jaanataan hyvää-päivää-kirvesvartta eikä mennä asioihin.

Eli - taas epäselvyyttä. (uhhuh, tunnen itseni nyt vähän vaikea-ankeaksi).

Kirjoitin jo tuossa aiemmin, että isot seurueet väsyttävät minut. Luultavasti saan aika paljon voimia ja iloa kuitenkin juuri vuorovaikutuksen ja asioiden jakamisen kautta. Yksityinen ilo on aika tuntematon käsite. Haluan jakaa hyvät oivallukset ja saan paljon toisten kokemusten kuulemisesta. Minun on vain saatava tehdä se omalla tavallani. Joskus ystävystyn nopeasti ja joskus tuskallisen ponnistellen ja hitaasti. Mutta aina tuntuu pätevän se, että mukavinta on jonkun kodissa, toisen tai omassa, kahden kesken. Ei hälyä, ei meteliä, ei joukkioita. Ei itsetietoisuuden ylitulveksimista ja itseinhoa. Voi oikein tuntea, miten uudet ajatukset lainehtivat ihmisestä toiseen, vääristyen tietysti matkalla, mutta entä sitten. Joskus on hauskaa saada toiselta takaisin jokin "uutuus", josta kiittäessä toinen sanoo, että mitä ihmettä, sinultahan minä tämän juuri opin. Tykkään leikkiä tällaista rikkinäistä puhelinta!

Ja pidän siitä, että erotan jo pitkältä hahmon, jonka tunnistan. Tarkoitan nyt fyysistä olemusta, en ajattelun hahmoa.

Ehkä olen kyllä vähän huono introvertti siinä suhteessa, etten osaa enää ajatella ketään itsenäisenä tai riippumattomana. Etten hahmota niin rajoja ihmisten välille. Että ajattelen, että tunne ei jää koskaan yhden kehon säilöön. Että ajattelen että tilanteet ovat perustavampia kuin ihmiset niissä... vaikka kirjoitankin, että on joitakin dispositioita, kuten että minun on helpompi kahden kesken. Kieli kinnaa vastaan näissä ajatuksissa. Ehkä senkin takia suhtaudun niin luimukorvaisesti sanalliseen vuorovuorovaikukseen.

Nyt minun on kiskottava takki niskaan ja laukattava bussipysäkille! Matkaan Espooseen.

Koulushokki

Uuden koulun alkaminen on aikamoinen shokki. Vaikka olen varma siitä, että ammatti, jota olen alkanut opiskella, on juuri sellainen, jossa minulla on jotakin annettavaa ihmisenä, ja vaikka koulutus on käsittämättömän lyhyt ammatti-identiteetin muodostamista ja taitojen kartuttamista varten - vaivaiset kymmenen kuukautta! - ei koulun alkaminen silti tunnu helpolta. En usko, että kyse on siitäkään, että opiskelutoverit ovat mukavuudestaan huolimatta kovin erilaisia pohdintatavoiltaan, tai siitä, että koen välillä kauhua keskeyttäessäni opettajia ja konfrontoidessani joitakin heidän näkemyksiään - tuntuu, että auon päätä liikaa, vaikka pidän nytkin itseäni aika lyhyessä hihnassa - tai siitä, että koulussa kaikissa luokissa on ilmastointi ja nenäni on tukossa ja kurkku kipeä tai että päivän rytmitys ruoka- ja vessataukoihin on suoritettu ylhäältäpäin väkivalloin. Ei, luultavasti olen koulusta niin väsynyt ja itkuinen ihan siitä syystä, etten ole tottunut tunkeutumaan seitsemänsadan muun ihmisen kanssa samaan rakennukseen halaamatta heistä yhtään.

Pysyn koossa niin kauan kuin olen koulussa, mutta jo kotimatkalla huomaan väsymyksen laskeutuvan lyijynä elimistööni. Keho on istumisesta uupunut. Tuolit ovat epäergonomisia, pitäisi jaksaa jokin päivä mennä ostamaan sellainen silikonilevy, jonka päällä voisi istua. En ole tottunut istumaan epäergonomisesti kahdeksaa tuntia päivässä. Alan eläytyä istumatyöläisten vaivoihin, joita pääsen setvimään sitten kun olen hävittänyt ensin omani. Anatomian luokassa riisun vaivihkaa kengät ja nostan jalat tuolille risti-istuntaan, että edes jotakin asennossa vaihtuisi. Koetan hengittää selkärankaan samalla kun päähäni kaatuu uutta tietoa. Pidän anatomiasta. En pidä siitä, että teemme ryhmätyötä, koska muu ryhmä on raskas laahus, joka kiroilee yhteen ääneen latinan inhottavuutta, sen saman latinan, joka pelastaa minun päiväni ja synnyttää tunteen, että kuulun koulutuksen kielipelit omaksuttuani hyvin laajaan ja kansainväliseen yhteisöön ajan ja paikan ylitse. Os frontalis, os pubis, os sacrum, ossa metacarpi. Pyhiä paikkoja, joiden läpi sormenpäät kulkevat hipaisten nautinnon esiin ihosta. Nonsensehopotan päässäni käytävillä bukkaaliset posket, fakiaaliset kasvot, akromiaaliset olkapäät, brakiaaliset olkavarret, antebrakiaaliset kyynärvarret, palmaariset kämmenet - mutta miksi leuka on mentaalinen?

Tänään en enää jaksa mennä vesijuoksemaan koulupäivän jälkeen kuten edellisinä päivinä. Olo on liian voipunut, kurkku liian kipeä.

Uskon selviytyväni kyllä, shokin laukeavan jossakin vaiheessa. Tällaisesta kaikesta on vain niin kauan, eikä täällä ole ketään, joka halaisi minua ja sanoisi, että sinä kestät, tyttö sinä kestät kyllä. (Ja pidän anatomiasta tosi paljon, mainitsinkohan sen jo? Olen niin väsynyt, että pää hajattaa kaikkiin suuntiin.) Ihmiset ovat asiallisia ja siistejä, mutta en tiedä, pysynkö pystyssä vain sillä. Olen tottunut halaamaan työneuvotteluissa ja työpaikalla ja koulun viileät tavat hämmentävät. Seitsemänsataa muukalaista muukalaisenkasvoineen, koetan muistuttaa itseäni, että hymy on halaus kaukaa, hymyilen ja minulle vastataan, mutta olen niin väsynyt, että meinaan luhistua kesken kävelemisen, ja ainoa, mikä minut pitää pystyssä, on tieto siitä, että tällaiset luhistumisen tunteet ovat ihan normaaleja ja odotettavia, että muillakin on niitä, että minä vain päästän ne estoitta itseeni, olen kaiken aikaa epävarma omasta jaksamisestani ja motivaationi riittävyydestä ja empaattisuudestani ja turkasen tietoinen siitä, miten paljon tukea tarvitsisin juuri tässä ja juuri nyt. En voi tietää, onko minusta kouluun ja sitä seuraavaan työhön. Sitä ei kukaan voi tietää. Täydet pisteet valintakokeessa ovat pelkkä villi valintakomitean arvaus.

Paineensietokyvyn täydet pisteet naurattavat nyt aika tavalla, hyvin mustasti.

On painetta, on ahdistusta, siedän sen. Tiedän ruuvin helpottavan, kun totun kaikkeen tähän, kun alan nähdä anatomisia unia, jossa gluteaalinen alue liukuu hitaasti toisen abdomenin yli ja trunkus taipuu taakse. Istun ja silitän omia käsivarsiani. Oleokraaninen, karpaalinen... pohje on suura, pohkeeseen liittyvä suraalinen. Ajattelen lehmän suuraa. Ja kun puhutaan kainalonseudusta, aksillaarinen, miten Petunia axillaris liittyy muka kainaloihin, tuoksuuhan se toki hyvältä öisin kai ainoana kunnolla tuoksuvana petuniana, mutta silti... axilla on latinaa ja tarkoittaa kainaloa.

Katselen kurssitovereita ja mietin, järiseekö heidänkin sisällään. Tuntevatko hekin itsensä pieniksi, hylätyiksi lapsiksi? Koetan tehdä heidän olostaan helpon, hymyilen ja lainaan kyniä ja sovittelen ylleni klovnin roolia. Jotenkin meidän olisi hitsauduttava ryhmäksi. Ehkä se on heille helpompaa. Kaikkien ihmisten ei ole näin vaikeaa toisten seurassa, sen tiedän. Haluaisin heidät jonnekin yksi kerrallaan, todellisen kohtaamisen, ehkä vähän halata, sitten en ahdistuisi enää näin. Tai tanssia villisti. Ensi viikolla meillä on liikuntatunti, ehkä sitten lasiseinät särkyvät. Ehkä minun pitäisi vain pudottautua lattialle ja itkeä koulussa eikä vasta kotiin pyöräillessä, mutta olen liian pelokas vielä. Jotenkin säppiinnyn automaattisesti koulussa, ryhtipanssari punoutuu kun lukitsen pyörän, ja aamulla olen toiveikas ja ajattelen, että tämä päivä on jo helpompi kuin eilinen, ja niin se onkin, se pitää paikkansa, päivä päivältä on helpompaa paitsi että on vaikea suhtautua kurssitoveriin, joka ei vastaa hymyyn ja ottaa valittavan asenteen kaikkeen. Ehkei hän vain jaksa. Hymyilen hänelle silti, on ponnistettava ponnistamistaan iloon, potkittava jaloilla, päätä pintaan, päätä pintaan, jos sinä et vedä kohti aurinkoa iloa, minun on vedettävä meitä molempia. Kurssitoveri murjottaa takaisin.

Luulen, että kun myöhemmin luen tämän kuvauksen, pyörittelen silmiä hämmästyneenä.

Osaan odottaa shokkia ja osaan odottaa motivaatiovaikeuksia sopeutua ilmastoituihin ja rumiin tiloihin ja ulkopuolisen laatimaan aikatauluun (tehokkaasti etenevät tunnit ovat oma lukunsa, niillä olen tyytyväinen, mutta jaarittelu saa minut vihaiseksi) mutta en ole muistanut, miten pahalta tällainen shokki tuntuu. Selviän eteenpäin hymy ja luun nimi kerrallaan. Tahtoisin haluta, että joku kurssiltamme pitäisi minusta kauheasti, se auttaisi jaksamaan ja olen tottunut toimimaan ja säkenöimään sellaisessa tilassa, mutta kauhukseni havaitsen, ettei minussa ole sellaista miellyttämisen tarvetta lainkaan. Kuuntelemisen tarve ja ymmärtämisen tarve kylläkin, eettisen toimimisen tarve kyllä, mutta ei sellaista voimaa antavaa tykytystä, että tahtoisin ehdottomasti ja välittömästi, että jostakusta tulisi osa laumaani. Ehkä olen liian hätäinen halutessani tällaisen tuntemuksen heti, mutta toisaalta - tiedän ne asiat yleensä heti. En tunnereagoi kehenkään voimallisesti. En jotenkin ymmärrä enkä osaa tätä pidättyvyyttä, laimeutta, virallisuutta.

Tämän on purkauduttava jollakin tavalla. Pian.

Totta kai tämä purkautuu jollakin tavalla, omaa aikaansa. En saa olla kärsimätön, ahdistus ottaa aikansa, lukot aukeavat. Kouluun piipataan sisään magneettiavaimella, joka on mustan tiukan nahkakotelon sisässä. Nahkaan on painettu turvafirman logo.

Koetan ajatella tätä tilaisuutena tutustua ihmisiin, oppia heistä, oppia itsestäni. Koetan ajatella vankilamaisia piirteitä haasteina pakkojen sijaan. Haaste suhtautua myönteisesti siihen, että joku toinen päättää päivieni kulun ja sisällön. Haaste ottaa tarjottu sisältö vastaan lahjana. Haaste kuunnella tarkasti jokaista kommenttia, ymmärtää merkitysrakenteita sen takana, päätellä, mitä tarkoittaa elää sellaisten rakenteiden rajaamassa maailmassa... Haaste säilyttää mielekkyyden tuntu keinovalossa, huonolla tuolilla, ilmastoinnin huristessa ja puhaltaessa. Haaste säilyttää toiveikkuus keväästä ja uudesta kesästä, ja seuraavasta talvesta, jonka tullessa haluan jonnekin valoisaan ja lämpimään ja aion myös pystyä toteuttamaan tämän haaveen. Jotakin kautta. Päättäväisesti.

Haaste olla vittuuntumatta, turtumatta, apatisoitumatta, professionalisoitumatta kuoliaaksi. Säilyttää nauru ja epävarmuus ja halausten kaipaus, lapsenomaisuus, eläimyys. Pysyä kiitollisena niistä kaikista vuosista, joina olen onnistunut järjestämään itselleni toisenlaisen elämän ihanissa huoneissa ja oman aikatauluni mukaan. Ja säilyä toiveikkaana sen suhteen, että tämäkin kouluelämä vielä avautuu ja että sen jälkeen elämä vasta avautuukin aivan uudella tavalla. Että ehkä saan jopa kohtuullisen korvauksen työstäni ja saan työssäni koskettaa ihmisiä ja sillä lailla viestittää heille, että heidän kehonsa ansaitsee armoa ja lempeyttä ja hoivaa ja hyväksyntää, että heidän kehonsa on kaunis ja viisas ja vahva ja kommunikatiivinen, että sitä pitää vain kuunnella ja suostutella ja antaa sen suostutella vastavuoroisesti mieltä, että kaikki on ihan kunnossa jo.

On pelottavaa uskaltautua itselleen vieraaseen tilaan, johon sisältyy niin paljon vaativia elementtejä. Aikuisena tällaiseen uskaltautumiseen liittyy vielä sekin, että toisin kuin teininä, jolloin koulu oli yhtä helvettiä, nyt tietää tarkasti, ettei tämä ole ainoa vaihtoehto. On paljon muitakin vaihtoehtoja. Mikään niistä ei tosin näytä kauhean haluttavalta, ei yhtä haluttavalta kuin se, joka siintää koulun päättämisen yhteydessä, ensi kesäkuun alussa. Kuinka pitkä matka sinne onkaan. Monta päivää. Sormet eivät ollenkaan riitä! Selviän aamulla kouluun, aamulla olen toiveikas ja tunnen oloni reippaaksi, mutta päivän kuluessa toiveikkuus alkaa murentua ja kotiin pyöräillessäni alan olla melkoista nuhjua. Tämä on vasta ensimmäinen viikko, tolkutan. Totun ja opin ja sovittaudun vaivihkaisesti kaiken aikaa. Tämä on se, mitä olen halunnut.

Koulussa puhutaan itsestäänselvyytenä MM-kisojen seuraamisesta. En jaksa sanoa, ettei minulla ole televisiota eikä tule. En jaksa sanoa sitäkään, etten halua sellaisia asiakkaita, jotka haluavat keskustella kanssani päivänpolttavista asioista, niistä joista päivän lehdet kirkuvat. Että uskon, että on toisenkinlaisen asiakaskunnan luomisen mahdollisuus. (Etenkin kun ei ole mitään hinkua rikastua ja minulla on näitä muitakin avuja kuten kyky keskustella ideologioista, ja ihan varmasti löytyy asiakkaita, joiden kanssa voin keskustella kehollisuudesta ja yhteiskunnan absurdiudesta ja sen sellaisesta.)

Äkkiä huomaan, miten ihanaa elämäni on ollut tähän saakka. Millaisia yltiöboheemeja hyvyyden taskuja olenkaan onnistunut löytämään ja miten luontevasti olen niihin pujahtanut. Mutta sanonpa yhden jutun: Jos en onnistu kehittämään tähän kouluun itselleni hyvyyden taskua, en ole tyytyväinen. Ja piru vie, sellaisen aion kehittää. Taatusti. Nyt se kaikki vaikuttaa vielä kaukaiselta, mutta eiköhän tilanne jo pian ala liikahdella. Kaikki ovat vain niin jännittyneitä ja shokissa, minäkin puoliksi toimintakyvytön. Se ei voi jatkua ikuisuuksia.

Huomenna meidät hierotaan aamun aluksi. Nähtäväksi jää, millaisia vaikutuksia sillä on ryhmädynamiikkaamme.

Vähän huolestuttaa, kun en ole ehtinyt nyt nähdä keitään ystäviä enkä käydä palstalla. Enkä ole oikein saanut kirjoitettuakaan. Annan huolen olla, ja kirjoitan tämän pienen huolirimssun, ja äkisti olo jotenkin helpottuu, alan luottaa siihen, että kaikki korjaantuu, tai ainakin suurin osa, elämästä tulee taas siedettävämpää, alan ymmärtää sen piirteitä tai totun niihin, hyväksyn suulauteni ja miellyttämishaluttomuuteni ja opin latinaksi anatomian ja asiat alkavat sujua, alan jaksaa enemmän muutakin, jaksan myös puhua eikä Vompsun ja Faunin tarvitse koko ajan sanoa: "Haluatko puhua siitä?", kun itken voimattomana sängyllä kommuunin ala- tai yläkerrassa, jaksan vastata ystäville taas muutakin kuin kiire, kiire, nytkin jaksan jo tilata itselleni sen silikoni-istuintyynyn, niin ettei minun tarvitse sietää niitä epäergonomisia koulunpenkkejä sellaisenaan, että saan liikahdella ja niskani norjistuu taas.

Vähitellen toiveikkuus palaa, ei vielä, mutta epäilemättä jo pian.